Pedagogin hetki 2: Miten opetetaan oppimaan

Puhuja 1 Markus Norrena
Puhuja 2 Juhana Kokkonen

[musiikki]

Puhuja 1 [00:00:09]: Tervetuloa Pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, että vaikka teemme tätä podcastia työaikana, niin se mitä sanomme ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä keskustelemassa jälleen tänään minä Markus, ja kollegani Juhana. Tämä on nyt jo meidän toinen jaksomme, ja tämän päivän teemana olisi oppimisen metataidot. Toivottavasti tämä meidän podcast -sarjamme pikkuhiljaa löytää muotonsa, tai selvästikin löytää muotonsa, mulla on ainakin selkeästi erilainen fiilis tällä kertaa, että nyt minä tiedän mitä me olemme tekemässä. Miten sinulla Juhana?

Puhuja 2 [00:00:57]: Mitenkäs tässä, ihan hyvillä fiiliksillä. Tämä on tietenkin aihe, jota olen itse miettinyt pitkään jo tehnyt ja tehnyt pitkään näitä oppimisen oppimista, ja sellaisia aiheita tavallaan puinut. Hauska päästä niistä juttelemaan.

Puhuja 1 [00:01:11]: Joo, minun pitää sanoa, että en ole ehkä pohtinut niitä niin syvällisesti kuin sinä. Tästä tuleekin tosi kiinnostavaa. Luulen, että aika moni puhuu, että on tärkeää että oppii oppimaan. Mutta kuinka moni on kuten minä, joka ei sitten pohdi sitä sen syvemmälle, että mitä se oikeastaan tarkoittaa ja minkälaisia metodeja ja menetelmiä siihen voi olla ja muuta. Ainakin itse ole jäänyt siihen, että se on kaunis peritaate. Mutta olenko pohtinut sitä syvempään? Ehkä alitajuisesti.

Puhuja 2 [00:01:38]: Meillähän on ollut varmaan kymmenkunta vuotta sellainen koulun aloitus noille aloittaville ykkösille, että on viikon tai kahden – vähän on vuodesta vaihdellut sen pituus, niin metataitoihin keskittyvä kurssi, jossa käydään näitä läpi.

Puhuja 1 [00:01:56]: Keskustellaan kohta tästä varsinaisesta aiheesta ja siitä mitä siellä aloituskurssilla tehdään, tai mitä tämä voi tarkoittaa. Mutta mietin, että jäikö meillä viime kerralla, kun taustoitimme meidän podcastia ja meitä ja digitaalista muotoilua, niin jäiköhän meillä käsittelemättä yksi asia. Eli se, miksi kukaan kuuntelisi meitä tai miksi me teemme tätä. Kyllähän me olemme pitkään tehneet tätä, mutta onko meillä mitään sanottavaa sen suhteen, että mitä annettavaa meillä mahtaa olla. Tai miksi me olemme täällä ja teemme tätä?

Puhuja 2 [00:02:24]: Niin, jäikö se kuulijan päätettäväksi, että onko tässä mitään tolkkua. Mielestäni meidän jollain tavalla erityisanti voi olla se, että meillä on ollut aika pieni, mutta kohtuullisen tiivis opettajaryhmä jo pidemmän aikaa. Me olemme tehneet, silloin just kymmenisen vuotta sitten, sellainen radikaali opetuksen muutosprosessi, jossa me käytännössä muutimme opetustyyliämme hyvin radikaalisti. Siinä samassa silloin mietittiin, että mitä ja miten haluamme tehdä. Mielestäni se oli erittäin onnistunut myös se muutos, että emme ole halunneet siitä takaisin alkupisteeseen, vaan se on ollut kaikin puolin onnistunut muutos. Sen minä näkisin, että on ainakin yksi tulokulma, joka voisi kannustaa jonkun ehkä kuuntelemaankin näitä.

Puhuja 1 [00:03:22]: Kyllä, siitä olen samaa mieltä. Voisin ehdottaa vielä, että yksi tulokulma voisi olla se, mistä puhuimme viime kerralla, että emme nosta opettajina itseämme muiden yläpuolelle. Tämänkään podcast -sarjan idea ei ole se, että kerromme miten asiat pitää tehdä, vaan tämän on tarkoitus, että tämä antaa ideoita muille ja tarjoaa keskustelun ja mahdollisesti dialoginkin mahdollisuutta. Onhan meillä sähköpostiosoite, jonne otamme ehdotuksia vastaan ja muuta. Että tämä olisi enemmän tasa-arvoista keskustelua, jota tarjoamme muille herättämään ajatuksia japohdintaa.

Puhuja 2 [00:03:56]: Kyllä, se pitää paikkansa. Ehkä yhtä totuutta ei ole, ja ainakaan meidän alalla sellainen näkemys on yleensä huono, että pyrittäisiin johonkin yksittäiseen totuuteen. Tällaisissa asioissa moninaisuus ja tiedon jako ovat tavallaan se, millä kaikki pääsevät kukoistamaan.

Puhuja 1 [00:04:31]: Tuli jostain vain mieleen, että oletko huomannut, että jos lukee näitä virallisia eri oppimisen teorioita ja pedagogisia malleja kuten collaborative learning ja näitä problem based learning. Niin niissä kaikissa on aika paljon päällekkäistä. Nekään eivät ole puhtaasti erillään, että on selvästi että näin pitää tehdä, vaan ne sekoittavat vaan erilaisia näkemyksiä, eri ideoita ja niissä on päällekkäisyyksiä. Niistä voi kanssa poimia parhaat palaset itsellensä tai hakea inspiraatiota.

Puhuja 2 [00:05:02]: Niin, voisi sanoa, että oppimisen teoriatkin ovat vain näkökulmia asiaan. Tavallaan se, minkä näkökulman valitset vahvistaa joitain tiettyjä elementtejä, ja ehkä jättää osan elementeistä sivuun. Mutta kyllähän nykyiset oppimisen teoriat ovat kaikki aika lailla samaa sukua toistensa kanssa, että ei siellä sellaista ihan hirveää riitaa mielestäni ole asioiden välillä.

Puhuja 1 [00:05:29]: Totta. Ilmaisit ehkä vähän paremmin sen, mitä ajattelin kanssa. Kyllä, tällaista on. Mutta joo, tämän päivän teema oppimisen metataidot ja miten opetetaan oppimaan. Lähdetäänkö siitä meidän alkukurssistamme, joka meillä on ykkösille? Vai haluatko ensin sanoa mitä oppimisen metataidot ja miten opetetaan oppimaan, mitä se tarkoittaa sinulle.

Puhuja 2 [00:05:50]: Lähdetään ehkä sellaisesta yleisemmästä, jos sopii. Minä tässä juuri mietin erilaisia lähestymistapoja tähän aiheeseen, ja tuli sellainen metafora mieleen. Vaikka en ole sitä aikaisemmin käyttänyt, se edustaa tavallaan näkemystäni siitä, mitä ylipäänsä oppiminen on tai miten oppiminen tapahtuu. Tässä ajattelen, että sellainen sienirihmasto edustaa tavallaan oppimista. Jos ajatellaan, että maan päälle ilmestyvä, pullahtava sieni, olisi tässä meidän tapauksessa työelämässä hyvin pärjäävä ammattilainen, niin sitä ennen täytyy tapahtua hirveän paljon asioita, jotta se ikään kuin näkyvä sieni sieltä pullahtaa esiin. Mitä tällä metaforalla ajan takaa on se, että kaikki liittyy kaikkeen. On hyvin tärkeää, että oppiminen tapahtuu yhteisössä niin, että ollaan yhteydessä muihin. Sen lisäksi täytyy kauhean moni muu kontekstissa täytyy olla oikein, jotta oppiminen voi tapahtua. Näitä tavallaan voi miettiä, että mitkä olisivat yleisiä oppimaan oppimisen juttuja, joita meillä opetuksessa ylipäänsäkin käytetään aika paljon tai mitkä ovat näkyvillä paljon meidän digitaalisen muotoilun opetuksessa. Tässä on taas pieni lista, minä nähtävästi teen tällaisia listoja. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä ehkä on kannustavuus, että kaikkia kannustetaan ja motivoidaan koko ajan. Tämä tapahtuu ihan hyvin pienilläkin asioilla, että huomioidaan ylipäänsä ihminen yksilönä on jo aika hyvä kannustin. Tai annetaan vähän palautetta jostain nopeasti, tai ylipäänsä ollaan ystävällisiä. Toinen tärkeä asia nimenomaan oppimaan oppimisen näkökulmasta on se, että jos tulee tehtäviä, oli ne sitten yksilö tai ryhmätehtäviä, niin niiden täytyisi olla riittävän väljiä. Että niissä on liikkumatilaa, ja ehkä jopa vähän epämääräisiä, jotta ne aiheuttavat vähän ärsytystä myöskin opiskelijoissa. Tällä tavalla opiskelija joutuu määrittelemään mitä se on tekemässä, ja se on mielestäni tärkeä lähtökohta. Pitää tavallaan ottaa aina kaikki asiat, joita olet tekemässä omakseen. Tietyllä tehtävien väljyydellä tätä voidaan auttaa. Kolmas asia olisi kommunikaation kannustaminen. Se, että jaetaan omaa tietoa ja tietämättömyyttä ryhmässä on hirveän tärkeää. Ei pelkästään opettajalle päin, vaan myös omalle vertaisryhmälle. Se tietenkin vaatii sen, että ryhmän täytyy tuntua riittävän turvalliselta, jotta voit näyttää oman tietämättömyytesi ja tyhmyytesi. Mutta yleisesti kun ollaan ryhmäoppimistilanteita tutkittu niin on tultu siihen tulokseen, että myös niillä ei-asiantuntijoilla, joilla ei ole kovin paljon tietämystä aiheesta, niin on itse asiassa hyvin ratkaiseva merkitys uusien tulokulmien ja näkökulmien syntymiselle. He osaavat kysyä ne tyhmät kysymykset, ja he osaavat mennä sinne ihan ytimeen, että hetkinen mitä tämä edes on mitä me teemme. Sinänsä kommunikaatio on hirveän tärkeää. Sitten opettajan näkökulmasta taas palaute on tärkeää. Tämä liittyy osittain kannustavuuteen, mutta todella timanttisen ammattitaidon taustalla on se, että olet saanut aitoa palautetta joltain asiantuntijalta siitä asiasta, mitä olet tekemässä. Tämä on opettajalle sellainen vaatimus, pitää pystyä antamaan suoraa ja rehellistä palautetta. Jos joku on tosi huono, niin se täytyy pystyä sanomaan, tietenkin sillä lailla riittävän pehmeästi, että ei täysin motivaatio katoa. Mutta palautteen antaminen on tärkeää. Viimeinen pointti on, että ehkä kaikista tärkeintä on se, että tehtäville ja asioille annetaan riittävästi aikaa. Tämä on mielestäni itsekin… hyvin usein en tätä noudata riittävästi. Jos mietitään mitä todellinen oppiminen on, niin se on pitkä ja hikinen ja aika kivinen tie. Siinä täytyisi pystyä tekemään erilaisia kokeiluja ja pitäisi pystyä tai olla aikaa reflektoida sitä mitä on tehty. Pitäisi olla monella tavalla aikaa oman ajattelun kehittämiseen. Eli pitää antaa riittävästi aikaa, jotta oppiminen tapahtuu. Se unohtuu aika usein tällaisessa kiireisessä kouluympäristössä, jossa pitäisi päästä eteenpäin ja näin. Tässä mielessä yritän edustaa aina kun vain mahdollista, tällaista laatu korvaa määrän ajattelua. Mieluummin edes yksi todella hyvin tehty asia, johon on käytetty aikaa ja sitä ajattelun voimaa opiskelijoiden puolelta, kuin että tehtäisiin kamalasti pieniä, mutta vähän sellaisia vasurilla tehtyjä tehtäviä.

Puhuja 1 [00:12:05]: Huh huh, olipa taas lista, hyvä. Hienoa. Katsotaan sinun listaasi, eli ensimmäisenä kohtana sinulla on kannustaminen. Tulee kannustaa oopiskelijoita, miksi ihmeessä.

Puhuja 2 [00:12:17]: Oppimista tapahtuu toki myös esimerkiksi epämiellyttävien, traumaattisten tapahtumien johdosta. Käytännössähän me opimme koko ajan, mutta jos haluamme luoda positiivisen oppimisen kierteen, niin vahva motivaatio mennä läpi harmaan kiven on kaikista tärkein. Jos sinulla on usko siihen, että kykenet oppimaan tämän vaikean asian niin todennäköisesti opit sen. Mutta jos et usko itseesi niin et todennäköisesti tule sitä koskaan tekemään.

Puhuja 1 [00:12:48]: Hauska, että valitsit tavallaan sen tulokulman, joka minullakin oli mielessä kun esitin kysymyksen. Olin juuri sanomassa sitä, että vaikeita asioita, ne jotka oikeasti ottavat päähän ja aiheuttavat ahdistusta ja kipua. Niitähän me muistetaan hyvin, mutta se ei ehkä pitkällä aikavälillä tosiaan ole paras tapa oppia asioita. Oppiminen ei saa olla liian helppoa, se vaatii jonkinlaista effortia, rasitusta, panosta siihen. Mutta se, että on hyvä oppimisympäristö, jossa voi olla oma itsensä ja joku kannustaa niin sehän on mitä parhain ympäristö kyllä oppia.

Puhuja 2 [00:13:30]: Kyllä, tämä ajatus tulee oikeastaan minulle sellaiselta oppimisen tutkijalta kuin Sugata Mitralta, jolta me olemme myös lainanneet niin kutsutun mummopedagogiikan meidän näihin syventäviin opintoihin. Eli Sugata Mitralla oli tällaisia opetuskokeiluja jossain koulussa. Siellä opettaja tuli aamulla jonkun tehtävän kanssa, joka on itse asiassa tämä seuraava kohta listastani. Eli opettajalla oli jonkinlainen kysymys oppilaille, se saattoi olla esimerkiksi ”minkähän takia dinosaurukset olivat niin suuria”. Eli se oli tavallaan aika jollain tavalla houkutteleva, mutta jollain tavalla aika epämääräinen kysymys, johon ei välttämättä löydy edes mitään yhtä oikeaa vastausta. Vaan tällainen laaja kokonaisuus, joka houkuttelee tekemään. Mutta se miten kannustavuus näissä kokeiluissa oli tehty, oli että opettaja lähti pois tästä tilasta, mutta siellä oli aina läsnä joku eläkkeellä oleva mummo tai pappa, jonka tehtävänä oli ainoastaan ihastella kuinka hienoja löytöjä nämä opiskelijat tai oppilaat ovat tehneet kun he tutkivat tätä aihetta. Ja tietenkin samalla vähän katsoa ,että kukaan ei rupea kiusaamaan toista tai muuta, nämä olivat käsittääkseni alakouluikäisiä ketä tässä testattiin. Mutta sen tyyppistä kannustamista, se meitä kaikki jollain tavalla motivoi, jos meitä ihaillaan tai meidän vaivannäkö nähdään, että se tulee nähdyksi. Se on tässä ehkä se ytimessä oleva asia.

Puhuja 1 [00:15:19]: Plus, että tällainen mummopedagoginen lähestyminen opetukseen on opettajille aika mukava myös, että voi asettua taustalle ja vain ihailla sitä mitä taitavat opiskelijat tekevät, että onpas hienoa.

Puhuja 2 [00:15:28]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:15:30]: Miten muuten sanoisit, onko tämä lähestyminen enemmän aikuisopiskelijoille, sinun koko lista, vai päteekö tämä oppimiseen kaiken kaikkiaan sekä lapsille, että aikuisille?

Puhuja 2 [00:15:47]: Itse kun en ole opettanut lapsia niin vaikea sanoa. Uskoisin, että ihan samat. Nämähän ovat lähinnä sellaisia, millä lailla ohjataan käytöstä johonkin miellyttävään, oppimista ohjaavaan suuntaan. Niin mikseivät ne toimisi kenellä tahansa, mutta käytännönkokemusta ei tosiaan ole itselläni kuin aikuisista.

Puhuja 1 [00:16:10]: Kyllä, ei minullakaan ole kokemusta. Sinulla oli ensin kannustaminen, sitten että on väljät tehtävät, että opiskelijat joutuvat itse määrittelemään niitä. Sitten oli kommunikaatioon kannustaminen, eli jakaminen. Tästä jaan vahvasti kokemuksen, että on tärkeää jakaa myös tietämättömyytensä. Ryhmässä oppimisessa on tosi tärkeää, että on joku joka uskaltaa kysyä paljon asioita. Siis vaikka se lähtisi joko siitä, että tietää paljon asioita ja haluaa tietää lisää, tai sitten tietämättömyydestä, että ei oikeasti ymmärrä ja esittää niitä kysymyksiä. Koska kun niitä joutuu ehkä käymään mahdollisesti uudestaan läpi, ja vääntämään vähän enemmän rautalangasta niin ne aukeavat varmasti paljon paremmin kaikille muillekin ja tilanne selkiytyy.

Puhuja 2 [00:16:55]: Kyllä. Tietämättömyyttä pitäisi mielestäni ylistää paljon enemmän ylipäänsäkin. Stuart [?? 00:17:03] on kirjoittanut siitä hienon kirjan ”Ignorance, how it drives science”, jonka ajatuksena on se, että tiede kehittyy ainoastaan sitä kautta, että koko ajan lisäämme tietämättömyyden määräämme. Eli tiede ei oikeastaan edistä tietämistä, vaan sitä että tiedämme koko ajan laajemmin ja syvemmin mitä me emme vielä tiedä.

Puhuja 1 [00:17:27]: Totta. Entä sitten tietämättömyys suhteessa opettajaan? Onko haastavaa, jos… pitääkö opettajankin hyväksyä oma tietämättömyytensä?

Puhuja 2 [00:17:38]: Mielestäni ehdottomasti opettajan… jos ajatellaan meidän viime kertaisen listamme tasa-arvoisuus -kohtaa, niin on erittäin tärkeää itse asiassa, että opettajakin on tietämätön joistain asioista. Mikään ei ole kannustavampaa kuin se, että joku opiskelija tietää jostain asiasta enemmän kuin opettaja.

Puhuja 1 [00:18:01]: Kyllä, uskon tohon, tähän tasa-arvo -lähestymiseen varsinkin tässä. Sitten seuraavana sinulla oli listassa palaute. Voin suoraan tunnustaa, että se on tosi vaikeaa minulle, antaa suoraa ja rehellistä palautetta. Yleensäkin joskus on helpompaa vain yrittää kannustaa, ja tietenkin suoran ja rehellisen palautteen pitäisi myös olla kannustavaa, mutta silti se, että löytää myös kriittisen puolen itsestään ja osaa kritisoida työtä rakentavasti ja kannustavasti.

Puhuja 2 [00:18:35]: Kyllä. Se vaatii sen, että on… En tiedä miten se onnistuisi esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että olisi vaikka satoja opiskelijoita ja et edes oikein tunne heitä. Mielestäni siihen suoraan, rehelliseen palautteeseen täytyy liittyä myös luottamussuhde, että opiskelija luottaa, että tämä on ensinnäkin ihan validi tyyppi antamaan palautetta.Ja toisaalta se, että on ikään kuin ihmissuhde siinä, joka antaa tilaa sille, että voidaan ottaa myös jollain tavalla epämiellyttävää asiaa vastaan. Se menee myös sinne jollain tavalla tunneälykkyyden tai jonkun puolelle siinä mielessä.

Puhuja 1 [00:19:28]: Kyllä. Viimeisenä oli aikaa tehtäville ja asioille, ja itse asiassa siitähän me puhuimme viimeksi, ainakin lyhyesti, että oppimien vie aikaa ja reflektointi vie aikaa. Ajattelun kehittyminen vaatii aikaa myös, mikä kiireisessä yhteiskunnassa voi olla haastavaa.

Puhuja 2 [00:19:43]: Kyllä. Olen esimerkiksi teettänyt itse aika paljon sen tyyppisiä tunnilla tehtäviä, että pienissä ryhmissä keskustellaan vaikka jostain vaikeasta tekstistä. Niin on hirveän vaikea olla itse tekemättä mitään, että joku että pitäisi olla itse opettajana aktiivinen, se käynnistyy tosi helposti. Mutta sitten taas kun antaa aikaa riittävästi, ja opiskelijatkin tietävät, että meillä on nyt aikaa tässä miettiä tätä ääneen yhdessä, pohtia, niin se selvästi syventää sitä. Jokainen joutuu silloin käyttämään omia aivoja sen asian miettimiseen, eikä vain esimerkiksi kuunnella opettajan mielipiteitä asiasta.

Puhuja 1 [00:20:35]: Kyllä. Kiitos, se oli hyvä lista. Olin itse nopeissa muistiinpanoissa vain ollut, että oppimisen metataidot, miten opetetaan oppimaan, että keskeistä lienee, että saa opiskelijassa aikaiseksi motivaatiota eli halua oppia, jotta ottaa sitten vastuuta itse oppimisestaan. Opiskelijalla pitää olla myös kokonaiskuva opiskelusta, ja ymmärtää sitä lähestymistapaa mitä käytetään. Just, että jos puhutaan metataidoista niin olisi tärkeää, että opiskelija pääsee eroon mahdollisista vanhentuneista käsityksistä oppimisesta ja koulusta ja ymmärtää oman vastuunsa, ja osaa ottaa sitä. Ymmärtää, mitä opettajan rooli on tässä vastuussa myös, ja mikä oma rooli on. Sitten minulla on, että myös kriittinen ajattelu on keskeistä oppimisen metataidoissa, että osaa tarkastella asioita kriittisesti. Ne taisivat olla minun muistiinpanoni.

Puhuja 2 [00:21:32]: Kyllä, aika saman tyyppisiä kuin tossa minun, vähän vain eri sanoilla. Kokonaiskuva siitä oppimisesta on kyllä hyvä lisä. Pitää olla joku ikään kuin iso, pitkäntähtäimen näkemys siitä, mihin tämä johtaa. Se varmaan tulee lähelle myös sitä läpinäkyvyyden periaatetta, josta me viimeksi puhuimme. Tavallaan täytyy olla läpinäkyvyyteen liittyy se, että opettaja kykenee kertomaan mihin olemme matkalla, vaikkakin mentäisiin monen mutkan kautta ja vähän epämääräisissä vesissä. Oma vastuu tietenkin on tosi tärkeää, opiskelija ottaa vastuun omasta oppimisestaan ja siihenhän koko ikään kuin oppimaan oppiminen tähtää. Siinä ei välttämättä tarvitse olla ketään toista henkilöä ikään kuin ohjaamassa sua mihinkään suuntaan, vaan haluaisit itse edetä johonkin suuntaan. Eli olisi hienoa, jos opiskelijat opiskelisivat sen takia, että se itsessään se opiskelu on kiinnostavaa ja hauskaa.

Puhuja 1 [00:22:46]: Se olisi aika hauskaa, se olisi hienoa. Kyllä. Halutaanko vielä käydä läpi jotain käytännön menetelmiä tai toimia mitä meillä on, miten toteutamme digitaalisessa muotoilussa tätä?

Puhuja 2 [00:23:00]: Kyllä, voisi ihan muutaman sanan ensinnäkin sanoa ensinnäkin tästä metataito -kurssista, joka meillä on siinä alussa. Sitten voisimme ehkä myös vähän keskustella yhdessä siitä, miten meidän syventävät opinnot. Niissä tosiaan tehdään aktiivisesti tätä mummopedagogiikkaan, joten se voisi olla toinen mistä voisi ainakin jonkun verran muutaman sanan vaihtaa.

Puhuja 1 [00:23:25]: Kyllä.

Puhuja 2 [00:23:26]: Metataito -kurssi on kokonaisuus, jossa meidän ykkösille, juuri kouluun ensimmäistä päivää tuleville, annetaan heti alussa kysymys, tai jollain tavalla johdatellaan siihen aiheeseen, että mitä on oppiminen. Mitä oppimisen taitoja on, ja miten niitä mahdollisesti voi kehittää? Sanotaan ihan suoraan, että tämä meidän, nykyään kaksi viikkoa kestävä juttu, tämän tarkoituksena on aivopestä teidät uuteen asentoon niin, että jos teillä on tullut esimerkiksi peruskoulusta tai lukiosta tai muualta jotain sellaisia erikoisia, passiivisia oppimistyylejä, että niistä päästäisiin eroon. Ja opiskelijat tällä kurssilla esittelevät toisilleen erilaisia aihealueita. Heille on annettu jonkun verran lähdemateriaalia, mutta kannustetaan koko ajan hakemaan lisää, ja sitä tuputetaan matkan varrella myös lisää, jotta oppiminen myös siinä yksittäisessä aiheessa sen muutaman viikon aikana syvenisi huomattavastikin. Aiheet vaihtelevat, ne ovat kaikki jollain tavalla sellaisia, jotka on valittu siitä syystä, että ne jollain tavalla muokkaisivat opiskelijoiden ajattelua suuntaan, jossa kommunikaatio ja itseohjautuvuus ja oma vastuu mahdollistuvat paremmin. Että me olemme puhuneet ihan tällaisesta huomiosta, häiriöistä, joku näistä aiheista liittyy siihen, miten nykymaailma kaikenlaisine laitteineen sun muineen aiheuttaa keskittymisvaikeuksia ja multitaskausta ja muuta tällaista. Sitten on ihan asenteesta, motivaatiosta, siihen liittyviä juttuja. On jonkin verran sosiaalisiin suhteisiin liittyviä aiheita, kuten tunneälykkyys ja jotain jopa johtamisen teorioita, joissa pyritään tuomaan ikään kuin sosiaalinen ulottuvuus näkyviin. On tiedon luonteesta jotain, jotkut näistä aiheista pohtivat sitä mitä ylipäänsä tietäminen on, ja tällaisia. Sitten tämän parin viikon aikana nämä opiskelijat tutustuvat omaan aiheeseensa, niitä esitellään muutamaan otteeseen muillekin siinä, että tulee sellaista varmuutta siitä. Käytännössä koko ajan annetaan palautetta, kuunnellaan ja ehdotetaan uusia juttuja ja kannustetaan ja kehutaan. Yritetään saada se homma tavallaan sellaiseen muotoon, että se olisi oikeasti hiottu, hyvä esitys, jossa opiskelijat jotka pitävät oman esitelmänsä, että heistä huokuu se, että he tietävät aiheesta huomattavasti enemmän mitä he ehtivät esitelmän aikana muille kertomaan. Tässä tavallaan samaan aikaan, vaikka aiheet ovat sinänsä tärkeitä, myös tuodaan koko se itseaktiivisuus ja oma vastuu myös sen ikään kuin kokonaisuuden avulla myös. Ikään kuin ihan koetuksi ja eletyksi elämäksi, eli tämä meidän tyylimme, se mitä haluamme opiskelijoista, esitellään tavallaan konkreettisesti tämän tehtävänannon kautta, ja se mitä sitten sen jälkeen työstkennellään. Eli meillä on hyvin vähän opetusta, jossa minä esimerkiksi luennoitsisin jotain. Saattaa olla, että siellä on joku yksi tai kaksi pientä pätkää, jossa annetaan jotain muuta vielä ikään kuin aiheeseen liittyvää infoo, jonkinlaisen luennon tai sellaisen kautta. Mutta etupäässä työskennellään pienryhmissä ja välillä kokoonnutaan yhteen ja pohditaan mitä on saatu aikaiseksi.

Puhuja 1 [00:27:34]: Eli ymmärsinkö oikein, että meillä on meidän kaikille uusille opiskelijoille kahden viikon intensiivi niiden oppimispolun alussa, heti kun he aloittavat, jossa me yritämme saada heidät ymmärtämään mikä meidän mielestämme on ideaalitapa toimia ja oppia meillä. Kaikki oppimisen metataidot, he ymmärtävät sitä, ja tapa millä saamme heidät ymmärtämään sitä on, että he harjoittelevat sitä minitehtävillä, joissa samaan aikaan kommentoidaan, annetaan kritiikkiä ja kannustetaan heitä. Me sanomme suoraan näitä asioita, joita muuten ei sano, että nyt haluamme teiltä aktiivisuutta, nyt haluamme aivopestä teidät, teiltä muuttuu teidän ajattelutapa. Sitten esimerkein ja harjoitellen tällasessa minihommassa he toivottavasti sisäistävät parhaan tavan oppia myös sellaisia asioita meillä, jotka olisivat ehkä vähän enemmän ammatillista osaamista, noin yleisesti katsotaan ammattillisena osaamisena digitaalisessa muotoilussa. Vaikka pakko sanoa, että oppimisen metataidot kyllä ovat keskeinen muotoilijan osaaminen muutenkin.

Puhuja 2 [00:28:41]: Kyllä, just näin. Ehkä sillä lisäyksellä, varmaan sen sanoitkin, mutta vielä ikään kuin tarkennetusti, että ne aiheet myös mitä käsitellään kaikki liittyvät tavallaan jollain tavalla pedagogiikkaan ja siihen, että pohditaan yhdessä mitä optimaalinen pedagogiikka ja optimaalinen tapa oppia, optimaalinen tapa opettaa, mitä ne ovat. Eli mennään tavallaan myös aiheen kautta, ei pelkästään tehtävämuodon kautta tähän aiheeseen.

Puhuja 1 [00:29:12]: Tämä on varmasti keskeistä juuri tämä, että sitä pohditaan yhdessä opiskelijan kanssa, ja heillä on mahdollisuus myös sanoa näkemyksensä tähän asiaan, että mikä heidän mielestään on optimaalinen pedagogiikka täällä.

Puhuja 2 [00:29:25]: Kyllä. Täytyy sanoa, että vuosi vuodelta kyllä uudet opiskelijat yllättyvät tästä. Ensinnäkin he yleensä innostuvat tästä aika paljon, ja sitten sen lisäksi he jollain tavalla sisäistävät sen, että heistä tulee ikään kuin tämän uskonnon jäseniä.

Puhuja 1 [00:29:43]: Rajusti sanottu, mutta kyllä. Eli tämä olisi opintojen alkuvaiheessa, sitten mainitsit toisena esimerkkinä syventävät opinnot siellä opintojen kolmantena vuotena, neljästä. Eli siellä vähän jo opintojen loppupuolella, jossa me käytämme tätä mummopedagogiikkaa.

Puhuja 2 [00:30:07]: Kyllä vain. Eli Markuksen kanssa ollaan tätä, en tiedä kuinka kauan, aika monta vuotta ollaan vedetty yhdessä tällaista syventävien opintojen kokonaisuutta, jossa opiskelijat perustavat tällaisen mediatoimiston puoleksi vuodeksi, johon tulee erilaisia asiakaskeissejä. Ja mahdollisesti opiskelijoiden omia tuotekehitysideioita. Tarkoitus on, että opiskelijat keskenään pyörittävät toimistoa, ja päättävät roolituksesta, aikatauluista, ovat toki asiakkaisiin yhteydessä ja monissa tapauksissa myös hankkii sen puolen vuoden aikana lisää asiakkaita. Tekevät oikeastaan kaiken siihen, ja meidän roolina on sitten olla taustapiruja, että katsomme, että kaikki pyörii ja autamme sitten opiskelijoita, jotka liidaavat sitä koko kokonaisuutta, jos tulee jotain ongelmia. Annamme näkemyksiä, ja toki annamme kaikille palautetta heidän töistään, että kierretään toki koko ajan läpi näitä meidän opiskelijoita, ja annamme suoraa palautetta siitä, miten hommat sujuu ja mitä mieltä olemme aikaansaannoksista, mitä he ovat saaneet tehtyä. Tähän toki liittyy, tämä ei ole pelkästään tämä, tämä on suurin osa sitä oikeestaan tai suuri osa sitä syksyä on näiden projektien pyörittämienn. Sen lisäksi meillä on vähän tällaisia työpajamuotoisia, syventäviä opintoja, joissa saatetaan lukea jotain kirjaa tai tutustua ohjelmointitekniikkaan tai mitä tahansa. Niissä me olemme sitten olleet enemmän aktiivisesti mukana fasilitoivina opettajina, mutta tämän lisäksi myös opiskelijat itse saavat päättää, jos heillä on joku aihe, johon löytyy riittävän monta opiskelijaa, jotka ovat siitä aiheesta kiinnostuneita niin he saavat myös keskenään perustaa opintopiirejä, joissa he voivat sitten ikään kuin tehdä oikeastaan opintoja mistä tahansa jotenkin meidän alaan liittyvästä asiasta, ja me enemmän vain jollain tavalla seuraamme sitä. Emme ole niin aktiivisesti siinä edes mukana sitten, näissä opintopiireissä.

Puhuja 1 [00:32:36]: Kyllä. Tämä on ollut hyvin suosittu meidän opiskelijoidemme joukossa myös, että he pitävät tästä kyllä, tästä tilaisuudesta ottaa vielä enemmän vastuuta kuin aikaisemmin, jopa enemmän opinnoistaan. Ja me tosiaan sanomme ääneen, että siirrymme taustalle, ja aika usein puhutaan mummopedagogiikasta ja selitetään sitä, että meidän pointti nyt on olla vähän enemmän taustalla ja ihailla teidän tekemisiänne. Myös kokonaisuus, jossa olen harjoitellut aika usein sanomaan ,että en tiedä, selvitetään. Jos tulee kysymyksiä, niin varsinkin, siis se voi liittyä joko oppimispiiriin, jossa he opiskelevat jotain teemaa ja joudun sanomaan,että en tiedä. Mutta varsinkin näissä asiakasprojekteissa, jotka voivat olla aika haastavia. Meidän opiskelijatkin ovat jo niin osaavia tässä vaiheessa, ovat monta vuotta lukeneet meidän alaa, että heidän kysymyksensä voivat olla sellaisia, että en tiedä suoralta käsin. Sitten pikemminkin keskustelemme, miten voisimme ratkaista tai selvittää tämä yhdessä. Tai he voivat selvittää, sitten kertoa minulle ratkaisun. Jompi kumpi.

Puhuja 2 [00:33:37]: Kyllä kyllä. Kyllä se yleensä kuitenkin tuppaa menemään niin,että ei minun ole tarvinnut selvitellä enää tässä vaiheessa asioita, vaan olen ikään kuin se oppiva osapuoli, joka kuulee sitten miten asiat ratkesi, ja mikä on ikään kuin totuus jostain kysymyksestä.

Puhuja 1 [00:33:51]: Kyllä se minunkin näkökulmasta taitaa mennä noin nykyään.

Puhuja 2 [00:33:57]: Syventäviin opintoihin liittyy vielä yksi ominaispiirre, en tiedä, jollain tavalla sekin minusta liittyy tähän oppimaan oppimisen aiheeseen, että minä olen sitten näissä syksyn opinnoissa aina antanut yksilökeskusteluaikaa kaikille opiskelijoille. Nykyään se on ollut joka toinen viikko jutellaan jokaisen kanssa, sellainen pieni kävelyhetki. Kävellään 10 minuutin lenkki jossain koulun tiloissa, ja jutellaan tavallaan sen yksittäisen opiskelijan tilanteesta, omista opinnoista, omista mielenkiinnonkohteista, opinnäytetyöaiheista, työharjoittelupaikkojen hakemisesta. Mistä tahansa, mistä kenenkin kanssa tulee keskustelua. Olen itse ainakin saanut aika paljon siitä opiskelijoilta palautetta, että se on koettu tosi kannustavaksi ja aika hyväksi järjestelyksi myös. Mutta tässäkin tulee tietenkin vastaan se,että meidän aloituspaikkamäärä on se 20, että tämä on mahdollista tehdä. Jos meillä on sitten syventävissä opinnoissa ehkä kahden ja kolmenkymmenen ihmisen välillä kerralla opiskelijoita, niin tämä on mahdollista tehdä. Mutta ei se varmaan isommissa ryhmissä olisi.

Puhuja 1 [00:35:16]: Kyllä, tässä tuli mieleen yksi aivan keskeinen oppimisen metataito, joka liittyy tähän just tähän kurssikokonaisuuteen. En tiedä, ehkä sanoitkin sen tai sitten ei, mutta se, että opiskelijat asettavat omat oppimisen tavoitteensa siinä kurssin alussa, niin sehän on tosi keskeistä. Jokaiselta kysytään, että mitä arvosanaa tavoittelet ja paljonko opintopisteitä haluat saada. Kun nyt on tosiaan ollut mahdollista, että olet jutellut jokaisen kanssa henkilökohtaisesti viikottain, niin tarkistaa ne tavoitteet, että se on se palautteen antaminen, että pysytäänkö tässä, ovatko he oikeilla jäljillä. Pysyvätkö he siinä, mitä kohti he tavoittelevat, että onko työ nyt nelosen arvoista ja onko pistemäärä myös se oikea, mikä on tulossa.

Puhuja 2 [00:36:02]: Kyllä, se on kyllä totta. Tavallaan se, että on tällaisia täysin privaatteja keskusteluja antaa opiskelijalle myös mahdollisuuden sanoa, että nyt asiat eivät ole menneet niin kuin olisin halunnut. Eli meidän opiskelijat kyllä tuntuu olevan etupäässä aika rehellisiä, eivät he yritä valehdella, että olisivat tehneet enemmän kuin ovat. Toki on sellaisiakin tapauksia, silloin tällöin, mutta hyvin harvoin. Etupäässä ihmiset ovat aika rehellisiä, myös siitä omasta tekemisestään ja ihan kurssin lopussakin kun on nämä loppukeskustelut eli sit aina ihan lopussa myös keskustellaan jokaisen opiskelijan kanssa kahden kesken siitä, miten syksy ihan todellisuudessa meni. Niin opiskelijat ovat kyllä pääsääntöisesti aika nihkeitä antamaan itselleen hyviä arvosanoja. Että he aika hyvin tavallaan näkevät myös omat heikkoutensa, ja sehän on nimenomaan ikään kuin tietämättömyyden ylistämistä. Että tietää, missä ei vielä mene hyvin. Siinä mielessä se on mielestäni kaikin puolin aika onnistunut kokonaisuus ollut meillä.

Puhuja 1 [00:37:19]: Kyllä, ja luulen, että näihin meidän kursseihin ja meidän oppimisesimerkkeihin me tulemme vielä palaamaan ja puhumaan niistä tulevissakin podcast -jaksoissa. Me olemme jo niin pitkään puhuneet tässä, että koska me haluamme pitää nämä suht tiiviinä ja lyhyinä, niin ehdottaisin, että lopettelemme. Siltä varalta, että nämä julkaistaan ennen kesää niin voisin sanoa, että seuraavaksi me menemme kesälomalle Juhanan kanssa, ja jatkamme äänityksiä vasta syksyllä.

Puhuja 2 [00:37:46]: Näin juuri. Kyllä, ihan mahtavaa kyllä päästä myös lomille tässä välissä.

Puhuja 1 [00:37:53]: Kyllä. En tiedä sanonko, että opettajan parasta aikaa, mutta se on hyvää aikaa.

Puhuja 2 [00:37:56]: Niin. Kyllä, ja jos tosiaan nämä ovat tulleet jo ulos ennen kesää, niin hyvää kesää kaikille.

Puhuja 1 [00:38:00]: Hyvää kesää kaikille.

[musiikki]

Puhuja 1 [00:38:11]: Tämä oli siis Pedagoginen hetki -podcast. Löydät meidät Metropolian Metropolia -podcast sarjasta, ja myös mistä nyt yleensä kuuntelet podcasteja. lähettäkää meille palautetta, kysymyksiä ja aiheideoita osoitteeseen pedagoginhetki@metropolia.fi. Kiitos kaikille kuuntelijoille.

[musiikki]

Panu Karhinen: Tervetuloa TUTTU-netin podcast-sarjaan, jossa keskustellaan tulevaisuuden teknologioiden ja palveluiden tuotekehityksestä. Tällä kertaa meillä on aiheena digitaalisten tuotteiden ja palveluiden mahdollisuudet. Palveluasumisella tarkoitetaan tuettua asumista sekä kotona että palveluasumisyksikössä. Tässä tämän kevään 2020 aikana ollaan nähty digiloikkaa, hallittua tai hallitsematonta, monilla suunnilla. Digitalisaatiomurros on yleisemminkin näkyvissä palveluasumisessa. Keskustelukumppaneina meillä on Kajo-apuvälineiden apuvälineasiantuntija Miikka Kyllönen. Tervetuloa.

Miikka Kyllönen: Kiitos.

Panu Karhinen: Ja Metropolia Ammattikorkeakoulun ICT-asiantuntija lehtori Aarne Klemetti videon päässä, tervetuloa.

Aarne Klementti: Kiitos.

Panu Karhinen: Mun nimi on Panu Karhinen ja tulen Metropolia Ammattikorkeakoulusta, ja lisäkseni täällä on kollegani Toini Harra Metropolia Ammattikorkeakoulusta myös keskustelua virittelemässä.

Toini Harra: Tervehdys.

Panu Karhinen: Miikka, sinulla on pitkä kokemus teknologisten apuvälineiden käyttöönotosta. Olet nähnyt sitä ihmisten arjessa, että minkälaisia asioita sillä teknologialla ollaan pyritty ratkaisemaan. Tänään me keskitytään nimenomaan digitalisiin ratkaisuihin eli ratkaisuihin, joissa liikkuu data. Mitä mieltä olet, että millaiset digitaaliset ratkaisut ovat osoittautuneet toimiviksi?

Miikka Kyllönen: Varmaan niin kuin tässä keskustelun aikanakin tulee ilmi, niin se monesti liittyy siihen ympäristöön, missä toimitaan. Tässä esimerkiksi nyt voisi ottaa yhden esimerkin, kun täällä Suomessa ympäristö on semmoinen, että terveydenhuolto on huippuluokkaa ja sitten sanotaan, että teknologia on huippuluokkaa verrattuna moneen maahan niin yksi semmoinen hyvin konkreettinen case on matkapuhelimet. Elikkä että silloin aikanaan matkapuhelimet rupesi yleistymään ja sitten jo vuonna 2005-2006 meidän asiakkaat rupesivat kyselemään, että mitenkäs kännykkää pystyy käyttämään kun on vaikka vammautunut tai muuten sairas. Siitä oikeastaan lähtenyt sitten sen apuvälineen kehitys. Ja silloin 2006 ensimmäiset. Mietittiin että miten jos ei pysty suoraan niitä, ei ollut vielä edes kosketusnäyttöjä, vaan suoraan piti näpytellä puhelinta, niin millä tavalla se onnistuu. Ja nyt sitten sanotaan, että tänä päivänä puhelinta pystyy käyttämään jo hyvin erilaisilla tavoilla. Toki jotkut pystyy sillä suutikulla eli se itse tekniikka on jo mahdollistanut sen, että välttämättä ei tarvitse edes apuvälinettä jos pärjää suutikulla. Mutta sitten mä näen, että meidän tehtävänä on miettiä niitä vaihtoehtoisia keinoja. Elikkä nyt voi käyttää kytkimellä tai puheella tai sitten jopa katseella jos se on yhdistetty tämmöiseen katseohjattavaan tietokoneeseen. Se on hyvä esimerkki siitä, että miten se ympäröivä yhteiskunta ja maailma sitten myös vaikuttaa tähän apuvälinealaan. Ne tukevat toinen toisiaan. Se on tosi vaikea tyhjästä lähteä kehittämään, vaan että monesti se tänä päivänä menee, että niihin olemassa oleviin ratkaisuihin kehitellään semmoista, että nämä meidän asiakkaat, jotka ovat eriasteisesti toimintarajoitteisia, niin he pystyy niitä sitten käyttämään.

Toini Harra: Mihin kaikkiin tarkoituksiin, mitä sulle tulee mieleen, että puhelinta voi tänä päivänä käyttää?

Miikka Kyllönen: Joo. Edelleenkin ehkä se tässä omassakin puhelimessa hämärtyy, että niin sillä pystyy soittamaankin, mutta se on tietysti yksi. Mutta sitten tänä päivänä sä pystyt puhelimen kautta hallitsemaan ympäristöäsi eli että sulla aikanaan oli niin, että oli aina eri laitteet eri toiminnoille. Jos sä haluat vaikka ovenavauksen, oli oma juttu ja sitten oli jollekin muulle oma juttu ja sitten puhelin oli vaikka joku kaiutinpuhelin, mutta tänä päivänä sä pystyt puhelimella ohjaamaan ympäristöä. Elikkä avaamaan ovet ja tilaamaan hissit ja tekemään turvahälytykset ja näin pois päin, mutta sen lisäksi sitten pystyt soittamaan, vastaamaan, lähettämään tekstiviestejä, käyttämään Whats Appia ja mitä sitten sillä puhelimella. Jotkuthan sitä käyttävät tosi monipuolisesti, että jos vain muuten toimintakyky riittää vaikka puhelimelta tai isommalta tabletilta vaikka käyttää internetiä, niin sekin onnistuu näiden apuvälineiden kautta. Tavallaan se on taas sama, että me mahdollistetaan se käyttötapa. Että millä tavalla käytetään, on se sitten puheella tai kytkimellä ja sitten mietitään, mitä kaikkea se asiakas tarvitsee.

Toini Harra: Kyllä. Mua edelleen harmittaa se, että meillä on pöydällä kaksi kaukosäädintä esimerkiksi tv:n käyttöön. Minusta on niin upeaa, että me voidaan yhden laitteen avulla hallita kaikkia niitä ympäristön toimintoja. Se on huikeaa kehitys mitä on tapahtunut.

Miikka Kyllönen: Itse asiassa joillakin asiakkailla tulee jo ihan se, että aikaisemmin mulla oli viisi kaukosäädintä niin nyt mä saan ne johonkin yhteen ikään kuin lähettimeen ja siihen voidaan lisätä ne muut ympäristön toimet, on se sitten ovenavaukset tai tosiaan valot tai ikkunat tai mitä muuta. Tämä on yksi. Että tavallaan, että se olisi mahdollisimman helppo ja jouhea käyttää sille asiakkaalle.

Toini Harra: Kyllä. Tuosta tulee mieleen vielä, että sen lisäksi että se on helppoa ja jouheaa, niin nyt mä käännyn Aarnen puoleen. Sä oot puhunut siitä, että miten kaikista parasta teknologiaa ja ympäristön hallintaa on se, joka on huomaamatonta. Että sen helppouden ja nopeuden lisäksi se on myös huomaamatonta. Sä olet joskus puhunut siitä, että miten näitä sensoreita voidaan asettaa esimerkiksi kasveihin niin että pystytään kontrolloimaan ympäristöä sillä, että sä kosketatkin jotain kukkaa lähelläsi. Kertoisitko sä vähän siitä?

Aarne Klemetti: Joo. Kyse on siitä, että täytyy ensin olla ne digitaaliset palvelut olemassa, joihin me sitten liitytään. Sitten tämä liittyminen, siitä puhutaan, että mitä huomaamattomammaksi sen saa, niin sen paremmin se on silloin käytettävissä esimerkiksi puheentunnistus, eleiden tunnistus, liikkuminen ja sitten tämä, mihin sä viittaat tuossa varmasti on juuri tämä kasvijuttu. Elikkä se on aika yksinkertainen tekniikka loppujen lopuksi. Meillä on kännyköissä tämmöinen sensori siinä pinnassa, joka tunnistaa että mihin me sormet tungetaan. Se käyttää tämmöistä kapasitiivista tekniikkaa elikkä meidän sormessa täytyy olla jonkun näköinen tämmöinen sähköinen kenttä. Me voidaan sitä ohjata. Me voidaan se sama sähköinen toteutus tehdä juuri kasville. Me lyödään piuhat kiinni siihen, sitten me voidaan huonekasvilla säädellä valaistusta tai äänenvoimakkuutta tai vaikkapa avata noita ikkunoita, ovia ja muuta tämmöistä. Se on hyvin tärkeätä, että me ymmärretään se, että näitten palveluiden täytyy tulla entistä enemmän tämmöiseksi, käytetään joko, tai tämmöistä termiä kuin nollakäyttöliittymä. Eli tavallaan kun on olemassa jo tätä sormenjälkitunnistusta, kasvojen tunnistusta ja niin edelleen niin se on meidän passi siihen palveluun. Sen jälkeen vaikkapa jos ajatellaan kodin valaistusta, jota ohjataan paikkatiedolla, että siinä vaiheessa kun mä saavun alueelle, niin silloin syttyy valot, silloin voi tulla lämmitys päälle. Mitä tahansa mitä mä olen itse määritellyt. Nämä ovat sellaisia asioita, joihin täytyisi paljon enemmän kiinnittää huomiota ja onneksi niihin kiinnitetäänkin ja sen kautta tulee luontainen liittymä näihin digitaalisiin palveluihin.

Miikka Kyllönen: Tuosta jatkoa, tuo on todella mielenkiintoista. Tuossa ympäristöhallinnassa itse asiassa oli jo 80-90-luvulla oli tämmöinen ehkä vähän isompi trendi kuin nykyisin, adaptiivisuus. Eli puhutaan että sun adaptiivisia vastaanottimia, sanotaan vaikka infrapunavastaanotin, jotka nimensä mukaan ottaa vastaan, mutta samaan aikaan lähettää tämmöistä adaptiivisuussignaalia elikkä lähettää ja sitten kun se tunnistaa, esimerkiksi asiakkaalla saattoi olla joku tämmöinen lähetin. Sitten kun ne tunnistaa toisensa, niin tosiaan esimerkiksi ovi avautuu. Tai sitten tunnistaa, että kun ollaan tietyssä huoneessa niin siihen tulee tietyt toiminnot. Tai näin pois päin. Ja se on ehkä nyt, ei oo enää nyt ollut vähään aikaan pinnalla, mutta nyt taas nimenomaan tästä näkökulmasta. Ja tuo kapasitiivnen näyttö on sama juttu mitä hyödynnetään esimerkiksi meidän yhdessä ohjelmassa. Ne asiakkaat, joilla käden motoriikka sallii tämmöiset massaliikkeet, pystyy esimerkiksi koskettamaan puhelimen näyttöä tosi hyvin, mutta ei pysty painelemaan tarkasti. Sitten on tehty niin, että vaikka puhelin soi, niin se koko näyttö muuttuu tämmöiseksi isoksi painikkeeksi. Se on vaan punainen väri tai vihreä väri. Eli kun sä kosketat mihin tahansa kohtaan näyttöä niin vaikka puhelu aukeaa. Sitten taas mihin tahansa, niin se puhelu menee kiinni. Ei tarvitse liu’uttaa mitään tai muuta. Tavallaan just nämä, että olemassa olevat tekniikat niin sitten mahdollistavat myöskin tämmöisille vähän kuin vammautuneille tai erityisryhmille. Sehän voi olla myöskin ikähimiset tai sehän voi olla hyvinkin laaja, ettei pitäisi vain ehkä ajatella, että pelkästään tosiaan vammautuneet, vaan se esteettömyys loppujen viimeksi hyödyttää kaikkia.

Panu Karhinen: Tuo on tosi tärkeä. Tämä on se, muistan aikaisemmissa keskusteluissa Aarnenkin kanssa on tullut tämä esille, tämä olemassa oleva teknologia mahdollistaa todella paljon erilaisia ratkaisuja. Mutta että mielenkiintoinen kysymys onkin se, että mitä pitäisi ratkaista ja mille on nyt kysyntää. Mitä te ajattelette?

Miikka Kyllönen: Sanotaan, että meidän siinä on monta näkökulmaa tietysti, mutta sitten jos ajatellaan toista meidän semmoista vahvaa aluetta tuon ympäristöhallinnan lisäksi on kommunikaatio. Mutta sekin on hyvin laaja, ehkä enemmän puhutaan vuorovaikutuksesta, mutta sama juttu niin kuin kännykkä. Jos sä ajattelet, miten mä nyt jos mä haluaisin olla vaikka mun poikaan tai vaimoon yhteydessä, jotka on siellä Ylöjärvellä, niin puhelin mahdollistaa tämän etäkommunikaation. Mitä sitten taas aikaisemmin esimerkiksi vammaisilla ihmisillä ei ollut mahdollista. Niin sama sitten laajemmassa merkityksessä, jos sulla on joku kommunikointiväline, mitkä aikaisemmin oli tämmöisiä vähän niin kuin kirjoituskoneen tyyppisiä ja sä pystyit hoitamaan sen lähikommunikaation ihan ok. Mutta kyllähän ihmisen vuorovaikutuspiiri ulottuu huomattavan paljon laajemmalle. Niin sitten kun sulla onkin tietokone, mitä sä pystyt ohjaamaan vaikka katseella, niin sitten sä pääsetkin käsiksi sähköpostiin tai Whata Appiin tai sosiaaliseen mediaan ja näin pois päin. Että yksi semmoinen on ollut tässä viime vuosina vähän niin kuin taas tulee sieltä yhteiskunnastakin nämä erilaiset sosiaalisen median ratkaisut ja miten niitä saataisiin vielä koko ajan helpommaksi ja helpommaksi. Elikkä nyt on esimerkiksi muistaakseni Twitteriin on tulossa semmoinen ominaisuus, että sä pystyt helposti vaikka puhumaan niitä ääneen vaikka videoita mitä siellä on, tai uutisia. Eli nyt sitten nämä isotkin yritykset alkavat enemmän tätä accessibility-teemaa, tietysti se on osittain tämmöistä PR-hommaa, mutta että koko ajan myöskin sinne tulee ratkaisuita, mitkä helpottaa esimerkiksi näkövammaisia tai tämän tyyppisiä asiakkaita, että sä pystyt vaikka niille asiakkaille sitten helposti lukemaan ääneen tiettyjä juttuja. Että se on just tätä miten se yhteiskunta kehittyy niin monesti ne tarpeet tulee myöskin sieltä, mutta että esimerkiksi yksi on semmoinen monipuolinen kommunikointi ja vuorovaikutus on yksi iso teema.

Panu Karhinen: Se mitä mä kuulen tuossa mitä kerrot, niin tämmöiset yksilölliset ratkaisut.

Miikka Kyllönen: Kyllä.

Panu Karhinen: Elikkä monessa lauseessa totesit, että mitä nyt kukakin tarvitsee. Tavallaan että se varmaan korostuu.

Toini Harra: Tuossa on, mä iloisena kuuntelin tuota, koska siinä tulee jotenkin niitä samoja asioita, mitkä on ollut meillä HIPPPA-hankkeessa tärkeitä, että pyritään mahdollistamaan sitä, että ihmiset voisivat niistä omista toimintakyvyn rajoitteistaan huolimatta elämään omannäköistä elämää. Siinä juuri yksilöllisyys on yksi tärkeä asia. Mutta sitten sä toisaalta puhuit myös siitä, mitä mä ajattelen, että se vuorovaikutus ja kommunikaatio on. Se on yksi keino osallistua ja ne osallistumisen mahdollisuudet hyvin eri tavoin mitä mä ajattelen, mitä toivottavasti teknologian avulla voidaan tehdä on se, että sä pääset liikkumaan lähelle toisia tai sä voit keskustella toisten kanssa. Sä voit kokea toisten ihmisten läheisyyttä ja tämän kaltaisia asioita. Me tutkittiin tuolla Myllypuron nykyisessä seniorikeskuksessa asukkaiden ja henkilökunnan ja vapaaehtoistyöntekijöiden ja omaisten ajatuksia siitä, että mitkä asiat olisivat tärkeitä tässä digiteknologiassa ja sen kehittämisessä sieltä käyttäjänäkökulmasta. Ja sieltä tuli tämä yhteisöllisyys ja yksilöllisyys. Pitäisi mahdollistaa molemmat. Sitten toisaalta semmoinen ihmisten vapaus ja toisaalta sitten sääntöjen kunnioittaminen. Että siitä syntyy semmoinen jännä arvokehikko, missä tulee sekä tämmöinen saavutettavuus esimerkiksi ja kodikkuus ja muuntojoustavuus sillä tavalla, että ne samat laitteet voivat sopia sekä yhteisölliseen toimintaan että siihen yksilön toimintaan. Ja sitten tietysti turvallisuus. Minkälaisia ajatuksia tämmöinen pitkä alustus herättää teissä?
[naurua]

Miikka Kyllönen: Se on juuri näin niin kuin sanoit, että siinäkin on tietysti monta näkökulmaa, mutta sitten ihan jos mennään sinne, kelataan vähän hommaa taaksepäin, ajatellaan tuommoista apuvälineen käsitettä, yleensä. Jos sä ajattelet, että on tämmöinen juustohöylä, minkä sä vaikka ostat IKEAsta, mutta vaikka reumaatikko ei pystykään sitä, koska juustohöylä, sehän on apuväline. Että sä saat höylättyä juustosta pienempiä siivuja, se on itsessään jo sama. Mulla on silmälasit, ne on ikään kuin apuväline. Siis mehän käytetään apuvälineitä koko ajan, mutta sitten mikä tekee siitä semmoisen, että esimerkiksi reumaatikko pystyisi, niin sitten siinä pitää vain laittaa se 90:n asteen kulmaan, että sä pystyt höyläämään. Sama juttuhan nyt, ja aikanaanhan tämä oli se apuvälineiden tämmöinen, ja edelleenkin tehdään paljon muutostöitä. Elikkä tavallaan yksilöllistetään näitä. Me ollaan siinä mielessä meidän alalla hyvä, että tämä digitalisaatio mahdollistaa sen yksilöllistämisen paljon helpommin. Elikkä se onkin enemmän sitten laitetaan bittejä vähän eri järjestykseen. On se ohjelma, mikä asiakkaalla on niin se voidaan yksilöllistää, on sitten minkälaista kuvaa tai tuleeko sieltä puhepalautetta tai millä tavalla sitä ohjataan tai sitten vaikka puhelimen näyttöäkin, niitäkin pystyy vaihtelemaan. Mutta yksi esimerkki tuohon on myöskin se, mitä digitalisaatio on voinut mahdollistamaan esimerkiksi kommunikaatioon. Nyt ihan viime vuosina on tullut suomenkielisiä erilaisia puhesynteesejä. Se on se, mitä esimerkiksi muistan kun mun äiti oli joskus aikanaan lasten neurologisella osastolla niin se sanoi, että oli aika karmeaa kun siellä on vaikka syöpäsairas lapsi tai on vaikka aivokasvain tai muu ja ei pysty puhumaan ja sitten sille annetaan kommunikaattori niin sitten se puhuu semmoisella [imitoi robottia:] möreällä robottimiehen äänellä. Vaikka se saa sen asiansa sanottua, mutta se ei välttämättä tunnu siitä komminkoijasta kauhean kivalta.

Toini Harra: Niin siitä puuttuu semmoinen inhimillisyys.

Miikka Kyllönen: Nyt sitten on suomenkieliset lasten puheäänet ja nyt on sitten suomenkielistä mies- ja naisäänet ja nyt on jopa mahdollista tehdä myös ihan yksilöllisiä ääniä. Elikkä sä keräät, me ollaan muutama projekti nyt tehty, että vaikka ollut ALS-sairas henkilö, niin kerätään ääninäytteitä ja lähetetään yhteistyökumppaneille Code-Q:lle tuonne Ouluun ja he muokkaavat siitä tavallaan semmoisen sen asiakkaan kuuloisen äänen. Ja nämä on sitten tavallaan semmosia todella yksilöllisiä ja persoonallisia ja esimerkiksi just tuo Ruskiksen (Ruskeasuon) koulu mikä tuossa on lähellä, niin siellä on paljon näitä esimerkiksi lapsen puheäänen synteesejä käytössä. Siellä puheterapeutti sitten kertonut, kuinka valtava merkitys sillä on. Vaikka itse ei välttämättä mieti, että no, kunhan saat asiasi sanottua, mutta sitten kun se on tämmöinen yksilöllinen ja näitä kaikkia puheääniä voidaan myöskin vielä säätää, on se sitten korkeampi tai matalampi ja millä tavalla niin se on yksi esimerkki. On se yksi laite, mutta sitten siitä saadaan hyvinkin yksilöllinen riippuen kuka sitä käyttää.

Panu Karhinen: Kyllä. Onko näitä, tuosta tuli mieleen, että onko näitä paljon käytössä? Näitä puheohjaus- tämmöisiä Alekseja mitä näitä nyt on kaikkia? Siri. Onks ihmisillä, onks teillä tietoa?

Miikka Kyllönen: On niitä jonkin verran. Ja nehän on ihan mahtavia vaikka johonkin, ja jokuhan pärjää sillä vallan hyvin. Mutta tässä tulee se hyvä esimerkki, että ne on tietyllä tapaa apuvälineitä, mutta sitten mikä niistä puuttuu, niin se säätömahdollisuus. Elikkä sä pystyt niitä käyttämään tiettyyn rajaan saakka, mutta jos sulla on vähän puheessa ongelmatiikkaa, on se sitten cp-vammainen tai muuten tai sitten että sun puheääni on heikko, niin sä voit mikrofonilla niitä jonkin verran, mutta sitten näissä, ikään kuin apuvälineiksi suunnitelluissa ohjelmissa, niin siellä on paljon enemmän niitä säätömahdollisuuksia. Elikkä kuinka herkkä se on, mitä käskysanoja sä käytät ja mitä tarvitsisi vahvistaa. Sitten pystytään tekemään jopa ihan, meillä on muutama ollut että on käyttänyt vaikka tämmöistä hengitysmaskia. Sitten ollaan tehty ihan yksilöllinen akustinen malli. Jos ei muuten ole pystytty säätämään ja on koettu, että se on niin tärkeä se apuväline, niin on pystytty säätämään, mutta tämmöistä ainakaan vielä Apple tai [nauraa] Androidit tarjoa, että tehtäisiin yksilöllinen äänimalli. Ne riittää, joille se riittää, mutta siinä se tulee, että voi miettiä onko se sitten apuväline, koska niitä ei sitten pysty säätämään.

Panu Karhinen: Aivan. Ehkä tulevaisuudessa sitten.

Miikka Kyllönen: Juu!

Panu Karhinen: Tällä hetkellä me saadaan tätä tietoa, kerätään monista eri lähteistä ja monessa eri muodossa, esimerkiksi tätä sensoridataa ihmisen toiminnasta. Kerätään ja syntyy tämmöistä big dataa, open dataa, mitä se sitten onkin, mutta että olosuhteista ja tätä seurantatietoa meillä on paljon, mutta ilmaisesti haasteena kumminkin on se tiedon kerääminen yhteen. Sillä lailla, että sen käsittelyanalysointi hyödyttäisi sekä sitä ihmistä, joka tarvitsee tukea omassa elämässään, mutta myöskin niitä palveluiden suunnittelijoita. Aarne, mitä ajattelet että millä keinoin me voitaisiin tätä ongelmaa lähteä ratkomaan?

Toini Harra: Heitit pikku haasteen Aarnelle. [nauraa]

Panu Karhinen: Ja minuutti aikaa!
[naurua]

Panu Karhinen: Ei vaiskaan.

Aarne Klemetti: Ratkaisenko yhdellä lauseella? [kysyjät nauravat] Mikä on elämän tarkoitus. Joo. Silloin kun me puhutaan yleensäkin datasta, niin tämä big data -käsite, joka tuli reilu tuommoisen 15 vuotta takaperin. Siitä tuli tämmöinen hype. Silloin ongelmana oli se, että mitä saadaan kerättyä, mutta se on nyt moninkertaistunut se ongelma. Meidän ongelma ei ole enää mihin me saadaan ja miten me saadaan sitä dataa, vaan se, että mitä se data on. Sen sijaan, että puhuttaisiin tästä big datasta, me voitaisiin ehkä ajatella, että se on wide data, joka tarkoittaa sitä, että meillä on hyvin leveältä spektriltä tulee sitä dataa, eri laitteistoista kytketään yleistä dataa ja sitten tätä henkilökohtaista tietoa, tätä niin sanottua my dataa. Siinä on noussut aika mielenkiintoiseksi se, että me ollaan täällä Suomessa melkoisessa lintukodossa, koska meillä on luottamus siihen, missä tämä data säilötään. Sitä esimerkiksi Euroopan laajuisesti ei ole ollenkaan samalla lailla. Elikkä meillä on ihan toisenlaiset mahdollisuudet täällä Suomessa tehdä erilaisia kehitysaloitteita, joissa me kytketään ihmisen tietoa. Meillähän on siinäkin mielessä aika jännä asetelma, että meillä on tämmöinen Omakanta, jossa on meidän henkilökohtainen tieto lääkärissä käynneistä, resepteistä ja muista tämmöisistä. Me ikään kuin haetaan lupaa, pankkitunnusten kautta, että me saadaan käydä omaa dataa katsomassa. Se on ihan Euroopasta tarkasteltuna aivan mystillistä. Sitten meille annetaan tämmöinen sovellus, joka tarkkailee sitä, että ollaanko me oltu altistuneita koronalle. Yhtäkkiä 30% väestöstä on ladannut sen omalle kännykälleen ollenkaan miettimättä sitä, että meneekö tämä nyt jollekin NSA:lle tai muualle. Että meillä on luotto siihen, mitä tällä tehdään. Se on todella iso driver ollut tässä. Toki tuo koko datan käsite, mitä oikein se data tarkoittaa missäkin yhteydessä niin siinä tulee sitten luontevasti se. Panu sanoi tuosta analytiikasta ja sen datan jalostamisesta niin siellä on olemassa hyvin mielenkiintoisia tekniikoita, jotka koko ajan kehittyy. Eli tässä on ne tärkeimmät pointit mitä tästä on.

Toini Harra: Tuossa tulee mieleen se, että yhtäältä tämmöistä laajaa tietokantaa, joka koostuu mun henkilökohtaisesta tiedosta, my datasta ja sitten oliko se wide data?

Aarne Klemetti: Wide eli leveä.

Toini Harra: Wide data. Eli leveä data. Ne kun yhdistyy niin mä voisin käyttää sitä myös tässä oman terveyteni edistämisessä, mä voin saada sieltä vinkkejä että aa, mulla tulee puhelimeen tällä hetkellä, että ”aika seisoa, voi olla vielä mahdollista, että saavutat tavoitteesi tälle päivälle” ja tämän kaltaisia. Miten te näette nämä mahdollisuudet tulevaisuudessa? Ja myös toisaalta siihen liittyviä riskejä. Sä vähän viittasitkin, Aarne, mun mielestä näihin riskeihin, mutta mitä on ne mahdollisuudet ja riskit oman terveyden tai hyvinvoinnin tai osallistumisen kautta ja sitten toisaalta sen tiedon käytön kautta?

Aarne Klemetti: Mä lähtisin esimerkin kautta tässä liikkeelle. Esimerkiksi jos ajatellaan yhdysvaltalaisen kansalaisen näkökulmaa, niin he ei ole ollenkaan niin avoimia sen takia, että he tietävät, että ennemmin tai myöhemmin tämä tieto menee vaikkapa vakuutusyhtiölle, joka alkaa suoraan vaikuttaa vakuutusmaksuun, miten sä elät. Eli jos et sä urheile säännöllisesti, nautit tämmöistä niin sanottua roskaruokaa, niin pikkuhiljaa se alkaa heijastua sun vakuutusmaksuun ihan samalla lailla kuin autoissa on se, että jos ajat kolarin herkemmällä autolla, mikä on mun mielestä outo käsite, mutta se vaikuttaa auton vakuutusmaksuun. Koska siellä kaikki mitataan rahassa, se on ihan erilainen mielenmaisema kuin mikä on meillä. Tietysti se data voi livahtaa. Nythän on ollut puhetta siitä, että Suomessa on kerätty genomidataa puolelta miljoonalta ihmiseltä. Sitten kun se on ikään kuin annettu ulkomaisille lääketehtaille niin siitä oli nousemassa jo pikkuisen meteliä, että mikä juttu tämä on. Mutta se pitää kääntää toisin päin. Nyt meillä on mahdollisuus siihen seuraavaan todella isoon askeleeseen, joka on henkilökohtainen lääkemääräys/annostaminen, joka tulee sitten sen my datan ja laajan datan kautta, että me päästään aivan uudelle tasolle juuri tässä lääkehoidossa. Esimerkiksi.

Toini Harra: Kyllä.

Miikka Kyllönen: Mahdollisuudet on huimat, mutta niin kuin sanoitkin että taas se, että mikä meillä on valmius kerätä ja analysoida. Sehän on, että esimerkiksi tietyt firmathan tarjoavat niitä palveluita, että siellä on tämmöisiä moniala- vaikka wiriä, joka on nyt monessa turvallisuuteen liittyvässä, mutta siellä yksi on myöskin tavallaan dataturvallisuus. Elikkä siis että saattaa olla, että jonkun kaupungin kaikki tiedot menee jonkun heidän serverin ja he sitten huolehtii, että tietyt jutut poistetaan ja jotain sitten analysoidaan. Jos ajattelee meidän just tämmöistä ruohojuuritason juttua, mistä voisi olla hyötyä, niin taas digitalisaatio tuo sen, että hyvin monet laitteet ja meidän ohjelmat ja muut keräävät lokitietoa. Ne tekevät sitä jo ja on ollut jo ensimmäisiä vähän semmoisia ajatuksia, että miten sitä voisi esimerkiksi terapiassa hyödyntää. Vaikka silleen, että sulla on joku kommunikoinnin apuväline ja siihen monesti liittyy tämmöinen käytön opastus ja sitten harjoitellaan sitä tietynlaista käyttöä. Sitten sä voisit sieltä, puheterapeutti esimerkiksi katsoo että nyt se on ollut siellä kuukauden että minkälaisia lauseita on muodostettu. Ja onko se mennyt niin kuin on sovittu ja onko niitä, ikään kuin harjoitteita tehty ja onko se lähiympäristö ikään kuin integroitunut sen apuvälineen käyttöön tai näin. Toinen puoli on se, että ihan yhtä lailla kun sä ohjaat vaikka jotain tämmöistä ympäristöhallintalaitetta, koska yksi iso tämmöisen apuvälineen hankintaprosessissa, mihin kuuluu tarpeen arviointi ja luovutus ja käytön opastus ja huolto, mutta myöskin pitäisi kuulua se käytön seuranta. Elikkä kun monesti on niin, että se apuväline ei ole välttämättä kaikista tarkoituksenmukaisin, jos se on siellä ihan samanlaisena 10 vuotta. Varsinkin jos vaikka on lapsesta kyse ja se kasvaa niin kuin ihminen muuttuu. Tässä on se, että sä voisit katsoa, että miten sitä laitetta on käytetty. Esimerkiksi just niin, että kuinka monta kertaa on avattu ovea tai tilattu hissiä tai nythän jo on hyötyä siitä vaikka turvahälytyksestä, niin voidaan turvajärjestelmissä mitata sitä että kuinka monta kertaa joku asukas on pyytänyt apua ja mikä sen vasteaika on ja näin pois päin. Kyllähän jo näitä tämmöisiä ihan käytännön sovelluksia, puhumattakaan siitä, että miten sitä suunnittelussa voitaisiin hyödyntää. Minkälaisia tarpeita on ja onko jossakin semmoinen pullonkaula tai joku ei toimi tai muuta. Sitten niiden ympäristöjen suunnittelussa, että varmasti, mutta sanottuna niin tavallaan se analyysihän siinä on tosi tärkeää, miten se tehdään ja miten sitä kerätään ja muuta.

Panu Karhinen: Kyllä. Tästä tämmöinen aasinsilta tasa-arvoisuuteen, tasavertaisuuteen. Miten tää digitaalinen teknologia, niin mitä te ajattelette tasavertaisuuden ja tasa-arvoisuuden mahdollisuuksien näkökulmasta? Voidaanko sillä lisätä tasa-arvoisuutta, tasavertaisuutta yhteisössä ja yhteiskunnassa? Vai voidaanko? Vai toimiiko se enemmän, että onko siellä myös sitten, että se saattaa toimia tämmöisenä eristävänä tekijänä ja eriarvoistavana tekijänä? Miten ajattelette, että miten sitä voisi maksimoida sitä tasa-arvoisuuden toteutumista digitaalisen teknologian avulla? Mitä ajatuksia teille tulee?

Aarne Klemetti: Jos mä otan kiinni tästä tämmöisen insinöörin näkökulman. Sehän on ihan todella aivan radikaali, se hyppy sinne digitaalisuuteen. Se antaa mahdollisuudet siihen, täydelliseen tasa-arvoon, mutta sitten me saavutaan sille alueelle, että jos ei ole pääsyä sinne digitaalisiin palveluihin? Sitten ollaan ongelmissa. Kyllä tämä koko ajan, se vaan lisääntyy ja lisääntyy. Palaan taas tähän alun teemaan elikkä käytettävyys. Miten näitä asioita sovelletaan, että yksinkertaisimmillaan se, jos lähtee ennakkoluulottomasti soveltamaan näitä palveluita, niin sieltä saa myös todella paljon. Vaikkapa nämä kauppaketjujen erilaiset etupalvelut, nehän on hyvin pitkälle vietyjä, verrattuna siihen, että aikaisemmin vilautettiin korttia ja saatiin se prosentti-pari palautetta. Nyt sieltä tulee ruokalistoja, kohdistettuja tarjouksia ja niin edelleen. Tietysti siinä on sekin, että sen voi kokea häiritsevänä ja valvontana, mitä se hyvin pitkälti onkin tänä päivänä. Kyllä jokainen meistä tietää, joka on käynyt verkkokaupassa, että kun ostat uudet lenkkarit sieltä, niin pari seuraavaa viikkoa sulle mainostetaan lenkkareita, vaikka sä oot juuri ostanut ne. Se kertoo vain sen, että miten kehittymätöntä se analytiikka vielä on. Mutta siellä pellin alla kyllä kuohuu kovasti, että tulemme näkemään lähivuosina todella isoja muutoksia tuohonkin puoleen. Mä ainakin odotan innokkaasti.

Panu Karhinen: Ajatteletko, että se käytettävyys tulee nimenomaan kehittymään?

Aarne Klemetti: Kyllä. Ja se tulee nimenomaan siitä, että me ollaan läsnä. Eli me olemme itse oma käyttöliittymämme ja se vaatii semmoista ajattelutavan muutosta. Otan taas esimerkin, kun oli puhe siitä kapulasta, jolla ohjataan telkkaria. Näissä uusimmissa kapuloissahan on mikrofoni. Eli sitä voi kyllä nyt ohjata jo sitten puheentunnistuksella, että voi vaan mölistä sille kapulalle ja sitä kautta ohjata näitä viihdelaitteita. Mikään ei oo aukotonta. Vielä.

Miikka Kyllönen: Joo, tuohon jatkoksi sitten, tietysti meidän duunia on se, että pystyttäisiin näitä mahdollisuuksia tarjoamaan myöskin toimintarajoitteisille ihmisille, mutta se taas kulkee käsi kädessä. Sitten kun on esimerkiksi tämmöisiä palveluita tai sosiaalista mediaa tai muuta, niin sitten, tai millä tavalla se henkilö pääsee näihin sitten käsiksi. Se on semmoinen iso juttu ja sitten tietysti jos ajattelee, me ollaan myös osa tämmöistä eurooppalaista ja globaalia apuvälineyhteisöä myöskin, että kun jonkin verran on näitä omia tuotteita, mitä viedään, niin sitten tietysti jos maailmanlaajuisesti ajattelee, niin kyllähän Suomi on sanotaan sen terveydenhuollon ja muunkin, niin siellä ihan korkeimmassa prosentissa. Jos ajattelee tätä, mutta siitä huolimatta on sitten kun taas tarkastelee Suomea niin voi siinä ajatella silleen, että sitten meidän apuvälinepalveluiden, että miten ne järjestetään, että onko ne tasa-arvoisia. Siinä on totta kai sitten tekemistä noin yleisellä tasolla. Kyllähän Suomessa on silleen tosi hyvät mahdollisuudet saada ja varsinkin apuvälineitä, kun ne on lakisääteisiä, niin se ei ole varallisuuteen suoraan sidoksissa, mitä se sitten monissa maissa saattaa olla. Siinä mielessä kyllä. Sitten vaan täytyy kehittää niitä vielä esteettömämmäksi, vielä helpommin käytettäviksi ja näin pois päin.

Toini Harra: Tässä tuli hyvin mun mielestä sekä siitä käytettävyydestä että saavutettavuudesta. Toisaalta sitten tulee jo tämä tämmöinen tarjontakin tuli tuossa Aarnen esimerkissä niistä lenkkareista, että tarjotaanko sitten niitä lenkkareita vai voisiko tulla vaikka juoksuhousut välillä.
[naurua]

Panu Karhinen: Tässä kohtaa kiitokset keskustelusta ja jos aihe kiinnostaa ja haluatte lisää tietoa tästä niin käykää katsomassa tuttunet.fi.

Toini Harra:  Tervetuloa TUTTU netin podcast-sarjaan, jossa me keskustelemme tulevaisuuden teknologioiden ja palveluiden kehittämisestä erityisesti käyttäjälähtöisesti. Tämän kerran aiheena meillä on digitaalisten ekosysteemien rakentaminen. Keskustelukumppaneina ovat Minna Komu Oulusta, jossa toimit OuluHealth-ekosysteemin verkostojohtajana, ja Markku Niemi, Smart Tampere -ohjelman asiakkuusvastaava. Minä olen Toini Harra ja olen Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Tässä vieressäni istuu Panu Karhinen myös Metropoliasta. Terveuloa kaikille.

Panu Karhinen: Tervetuloa.

Minna Komu: Kiitos.

Markku Niemi: Kiitos.

Toini Harra:  Ekosysteemeistä puhutaan nyt melkoisen paljon. Jotenkin minusta tuntuu, että se määritellään hyvin monenlaisella tavalla. Ihan ensin tekee mieli kysyä Minna sinulta, että miten siellä OuluHealthissa on tämä ekosysteemi määritelty? Mitä siihen kuuluu ja mitä te teette?

Minna Komu: OuluHealth, niin kuin nimestä voi jo ajatella, on puhtaasti terveysalaan rajoittunut tai rajattu ekosysteemi Oulun alueelta. Meidän ekosysteemiin kuuluu useita eri organisaatioita, useita toimijoita. Meille kuuluu akateemiset tutkimuslaitokset, sosiaali- ja terveysalan palveluntarjoajat niin perus- kuin erikoissairaanhoidon puolelta, kuuluu terveys- ja hyvinvointialan yritykset sekä liiketoiminnan osaajia, viestinnän ammattilaisia. OuluHealthin tavoitteena, ekosysteemin tavoitteena on tuottaa innovaatioita, tukea yritysten kasvua ja kansainvälistymistä sekä edistää uusien hoitojen ja toimintamallien käyttöönottoa ihmisten terveyden edistämiseksi.

Toini Harra:  Siinä on valtavan monta hyvin erilaista organisaatiota mukana. Jotenkin tulee semmoinen mieleen, että se voi olla aika haasteellistakin saada nämä kaikki eri tyyppiset organisaatiot toimimaan yhdessä. Miten te olette siinä onnistuneet?

Minna Komu: Ekosysteemin rakentaminen on pitkä työ. Se on pitkä työ ja vaatii sinnikkyyttä ja aikaa. Kaikki lähtee aluksi liikkeelle siitä yhteisestä tahtotilan määritelmästä ja yhteisen vision luomisesta, siitä, että ekosysteemi rakennetaan aitojen, omien vahvuuksien varaan ja yhteistyöllä. Se vaatii myös eri organisaatioista johtajatason sitoutumista asiaan ja sen ymmärtämistä, että tämä vaatii yhteistyötä tai yhteistyö on se perusedellytys, eikä se aseta ketään kilpailulliseen asemaan toiseen nähden, eikä se hyvä ole keneltäkään toiselta pois. Se vaatii myös yhteistä toimintaa, yhteisiä projekteja, innovaatiosessioita. Ennen kaikkea se vaatii voimakkaasti viestintää niin ekosysteemin sisällä kuin tekemisistä ulospäin. Se vaatii mekanismeja. Se vaatii sen, että, esimerkiks OuluHealthilla on oma ohjausryhmä, ohjausryhmällä on oma strategia, oma toimintasuunnitelma, meillä on se oma brändi. Vaatii resursseja, vaatii mielellään myös organisaatiorajojen ylittäviä yhteisiä resursseja ja jaettuja roolituksia. Se vaatii aikaa, paljon aikaa ja sinnikkyyttä ja myös sitä, että ajoitus on oikea tän kaltaiselle toiminnalle. Se vaatii myös rahaa. Resurssit ja raha on aina totta kai se puutteellinen kohta, mutta ekosysteemiä ei kannata rakentaa projektirahoituksella, koska kun projekti loppuu, ekosysteemin toiminta loppuu, ja silloin se hiljainen tieto katoaa projektin päätyttyä ihmisten mukana. Eli sillä lailla rahaa ja tahtotilaa sen yhteisen tekemisen toteuttamiseksi.

Toini Harra:  Tässä tuli jo todella paljon asioita, varmaan palataan niihin vielä myöhemminkin. Markku, miten teillä Tampereella on määritelty Smart Tampere -ohjelman ekosysteemi? Mitä sillä tarkoitetaan?

Markku Niemi: Minna tuossa aika hyvin avas noita periaatteita. Luulen, että meillä on aika lailla samanlaiset määritelmät käytössä. Meillä ehkä aika paljon ajatellaan yritysten kannalta asioita. Sanoisin lyhyesti niin, että ekosysteemi on verkosto, jossa yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi. Eli kun laitat sinne jotain, saat enemmän itsellesi takaisin. Silloin aletaan puhuun siitä, että se ekosysteemi toimii. Meillä on ekosysteemejä hyvin eri vaiheissa. Meil on ehkä  pisimpään toiminut ja vakiintunein verkosto on ITS Factory eli älyliikenteen toimijoiden verkosto, jossa on yrityksiä, isoja yrityksiä, pieniä yrityksiä, tutkimuslaitoksia, ja kaupunki myös aktiivisesti mukana. Heillä on ollut monenmoista toimintaa jo yli kymmenen vuoden ajan. Se on siinä vaiheessa, että se toimii itsenäisesti, ekosysteemitoimijat keskenään järjestää rahoituksen ekosysteemin toiminnan fasilitoinnille ja tämän tyyppisille asioille. Se on esimerkki minusta siitä, että kaikki toimijat saa siitä enemmän kuin mitä panostavat siihen. Se on sillä tavalla nostanut, tai sillä on arvoa. Sitten meillä on ekosysteemejä, jotka ovat vasta aivan alkuvaiheessa, missä joudutaan miettimään sitä, että mistä se yhteinen arvo löytyy, ja onko tässä edes mitään tulevaisuutta. Mutta sitä pitää vaan lähtee kokeilemaan ja konkretian kautta etsimään.

Toini Harra:  Minkälaisen ekosysteemin rakentamisessa sinä itse olet mukana?

Markku Niemi: Minulla on itsellä vastuulla kaksi ekosysteemiä. IoT-toimijoiden ekosysteemi, mikä on myöskin aika lailla alkuvaiheessa. Tampereella on paljon Nokian rakennemuutoksen myötä syntyneitä pieniä startup-alueen firmoja, jotka toimivat IoT-alueella. Kaupungilla on paljon tarpeita, joissa IoT:ta voitais hyödyntää. Tässä IoT-ekosysteemissä on yritetty näitä kahta yhdistää, ja minusta jossain määrin onnistuttukin. Mutta vielä jää nähtäväksi, että päästäänkö esimerkiks älyliikenteen ekosysteemin tasolle niin, että myöskin näitten kokeilujen jälkeen löytyy firmojen kesken yhteistä pohjaa. Toki osittain firmat aina myöskin kilpailevat keskenään, että pitää löytää yhteinen nimittäjä siinä.

Panu Karhinen: Tuosta tuli mieleen, tuossa Minnakin puhuit siitä tahtotilasta, oikeastaan liikkeellelähdön paikkana. Mutta miten keskinäinen solidaarisuus näiden yritysten välillä tässä kehittämisessä, minkälaisia kokemuksia tai miten se on näkynyt?

Markku Niemi: Minä sanoisin, että esimerkiksi tutkimushankkeissa, EU-hankkeissa semmoinen löytyy aika helpostikin, kun puhutaan asioita, jotka on ehkä, liiketoiminta on vielä muutaman vuoden päässä. Sieltä löytyy yhteistä pohjaa suhteellisen helposti. Mutta sitten, kun tullaan lähemmäs liiketoimintaa, sitten pitää alkaa etsimään semmiosia asioita, että löytyykö jotain yhteistä tarjontaa, löytävätkö firmat toisensa sillä tavalla, että pystyisivät tarjoamaan esimerkiksi isommille yrityksille isompaa kokonaisuutta. Tästä on meillä Tampereella minusta hyvä esimerkki. Meillä on muutamia yrityksiä, joiden asiakkaita on autoteollisuus. Autoteollisuudessa on hyvin pitkät tuotekehityssyklit ja pitkät valintaprosessit. Startupin, vaikka olis kuinka hyvä idea, voi olla hankala päästä keskustelemaan jonkun Volvon tai saksalaisten isojen autotoimijoiden kanssa. Mutta tämmöisellä ekosysteemillä voi olla arvoa sillä tavalla, että voidaan tarjota isompia kokonaisuuksia ja ikään kuin nostaa profiilia ylemmäksi ja sillä tavalla saada huomiota, mindsharea. Meillä on siitä muutamia lupaavia esimerkkejä nimenomaan autoteollisuudessa.

Panu Karhinen: Joo, se on tosi tärkee asia.

Toini Harra:  Eli se liittyy jotenkin siihen, että nämä yritykset eivät niinkään kilpailisi tuotteilla keskenään vaan etsisivät toisiaan täydentäviä tuotteita ja rakentaisivat siitä konsortiota.

Markku Niemi: Nimenomaan. Koska sitten taas jos ajatellaan näiden isojen yritysten kannalta, siellä ehkä trendi on se, että halutaan ostaa isompia kokonaisuuksia, samoin kuin julkisella sektorilla myöskin. Se tekee joskus pienemmille yrityksille hankalaks tarjota, mutta yhteistyöllä semmonen mahdollistuu.

Panu Karhinen: Kyllä. Entä Minna, miten tämä teillä Oulussa näkyy?

Minna Komu: Yritykset ovat kyllä hyvin isolla sydämellä myös tässä toiminnassa mukana. Erityisesti niin kuin tuossa oli puhe, se yritysten yhteinen palvelutarjonta on yksi asia, mutta sitten on ihan toinenkin asia, että on paljon sellaista tietoa, mitä yritykset voivat jakaa keskenään toisilleen säästääkseen toistensa aikaa. Esimerkiksi meillä, me järjestämme säännöllisesti Oulussa Health Business Breakfast -tapahtumia, johon kutsutaan meidän alueen yritykset paikalle. Ne aamupalat rakentuvat jonkun teeman ympärille, jolloin yritykset voivat jakaa luottamuksella sitä tietoa niille muille yrityksille. On ollut esimerkiksi kokemuspuheenvuoroja, jos on ollut ulkomailla vaikka kiihdyttämöohjelmassa pienet yritykset, tai myyntikanavien hahmottamisessa, että miten vaikka sairaaloihin myytäessä, miten on, mikä on toiminut ja mikä ei, tai kansainvälisistä markkinoista, että miten vaikka tilanne on heidän mukaan tällä toimialalla erilainen Ruotsissa kuin Suomessa tai Saksassa. Paljon myös sellaisen tiedon jakaminen, mikä on hyvin arvokasta yrityksille heidän toiminnan kannalta.

Toini Harra:  Nämä ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten jotenkin minun mielestäni maailmassa on tällä hetkellä ymmärrettykin, että siilomaisella työskentelyllä ja sillä, että yksin vaan yritetään eteenpäin, ei loppujen lopuksi oikein päästä minnekään ja että yhdessä toimimalla saadaan enemmän myös markkinoita ja saadaan tuotteita vietyä eteenpäin. Miten näette, että mikä merkitys digitalisuudella on tässä yritysten ja myös muiden organisaatioiden yhteistyössä?

Markku Niemi: Sanoisin, että ekosysteemien toiminnassa digitalisaatio ja digitaaliset apuvälineet ovat hyviä työkaluja, mutta minun kokemukseni mukaan fyysiset tapaamiset ja tämän tyyppiset tiedonvaihtotilaisuudet ovat kuitenkin edelleen erittäin tarpeellisia, ehkä jopa vähän aliarvostettuja. Meillä on Tampereella kokeiltu muutamaakin erilaista voisko sanoa digitaalista alustaa, jonka ajatuksena on ollu fasilitoida ekosysteemiyhteistyötä. Mutta ehkä vaikea vielä sanoa, että miten paljon niistä loppujen lopuksi on apua. Voi olla vähän digitalisaatioähkyäkin yrityksissä. Työkaluja ja alustoja on niin paljon, että se alkaa tavallaan syömään yritysten aikaa. Itse näkisin, että säännölliset tapaamiset, tilaisuudet ovat edelleen paikallaan, ja sitä tukemaan voidaan tehdä erilaisia työkaluja ja alustoja.

Toini Harra:  Millaisia kokemuksia Minna sulla on siellä Oulussa?

Minna Komu: Osittain kyllä hyvin samankaltaisia. Mutta toisaalta nyt tämä meidän maaliskuussa alkanut vallitseva pandemiatilanne on ehkä auttanut aukaisemaan silmiä, että on äärimmäisen tärkeää digitalisoida myös palveluita ja miettiä vaihtoehtoisia tapoja luoda suhteita ja rakentaa suhteita. On totta kai selvää, että digitaalisuden avulla on helpompi ylläpitää jo luotuja suhteita kuin luoda täysin uusia suhteita, mutta ennen kaikkea kokisin, että tärkeimpänä on se, että palveluja digitalisoidaan ja ne olisivat ajasta ja paikasta riippumattakin saatavilla niin yrityksille kuin muillekin niitä palveluita etsiville tahoille. Sen eteen ollaan paljon tehty työtä Oulussakin monellakin osalla, myös tässä terveysalalla ja ihan lähtien opetuksesta. Meillä on tämmöinen MEDigi-hanke, joka on kansallinen hanke, jossa digitalisoidaan ja harmonisoidaan lääketieteen opetusta eri yliopistojen välillä. Kun uskallamme ajatella eri tavalla ja katsoa tulevaisuuteen, löydämme kyllä monenlaisia keinoja hyödyntää digitaalisuutta paremman palvelukokemuksen saamiseksi.

Toini Harra:  Ekosysteemi on myös toisenlainen toimintakulttuuri ihan kaiken kaikkiaan, jos ajatellaan. Jos me ollaan aikaisemmin toimittu vaan yhden organisaation sisällä pääasiassa, ja nyt meillä onkin ekosysteemien myötä yritysten ja organisaatioiden isoja verkostoja, jotka työskentelevät yhdessä, se väistämättä varmaan muuttaa toimintakulttuuria myöskin. Nimensä mukaisesti se perustuu systeemiselle ajattelulle, ja nyt olisi kiinnostavaa kuulla, että minkälaisia kokemuksia teillä on tästä toimintakulttuurin muutoksesta ja miten sitä edistetään. Tuossa alussa varmasti Minna toitkin esille juuri niitä tekijöitä, mitkä ovat mukana vaikuttamassa siihen, mutta jos nyt keskityttäisiin vielä ihan erikseen tähän aiheeseen, mitä haluaisitte nostaa esiin toimintakulttuurin näkökulmasta? Mitä se edellyttää organisaatioiden toiminnalta?

Minna Komu: Kysymyksenä on hyvin laaja ja aika haasteellinen. Ensimmäisenä se vaatii sen ymmärryksen, että kaikkea ei voi kontrolloida. On erilaista toimijaa ekosysteemissä, joka koostuu useista organisaatioista ja julkisista toimijoista ja yrityksistä ja mitä tahansa ihan pienestä startupista isoon pörssiyritykseen ja kaikkea siltä väliltä. Ekosysteemissä ihan kaikkea et voi kontrolloida. Ja hyväksyä myös se, että muutos ottaa aikaa. Mutta siinä perusedellytyksenä on vahva luottamus ja usko yhteiseen tekemiseen ja luottamus myös siihen, että tässä ollaan yhdessä menossa eteenpäin, eikä kukaan ole ottamassa pois mitään keltään. Päinvastoin, kun saatetaan erilaisia tekijöitä yhteen, ne omat ajatukset, organisaation omat ajatukset voivat saada hyvin erilaisia sykäyksiä uusien innovaatioiden synnyttämiseksi, kun hyödynnetään eri toimijoiden resursseja, eri toimijoiden ydinosaamista ja tuodaan niitä yhteen. Ajatellaan, että meillä voi olla myös jaettuja resursseja, ettei tarvitse olla yhden organisaation oma resurssi, vaan voidaan myös jakaa, jolloin tieto siirtyy ja mahdollistaa uudenlaisia ajatuksia ja uusia innovaatioita.

Panu Karhinen: Onko syntynyt jotain uusia käytäntöjä tai pelisääntöjä esimerkiksi vaikka hankintojen osalta? Onko tämä ekosysteemi tuonut jotain uudenlaisia käytäntöjä?

Minna Komu: On varmasti tuonut paljonkin uudenlaisia käytäntöjä. Varsinaisesti hankintojen osalta on ehkä, en ehkä niinkään osaa ajatella. Siihen ehkä joku toinen henkilö osaisi paremmin vastata. Varsinaisesti ekosysteeminä ne hankinnat ovat totta kai erilaisia kuin mitä ne voivat olla organisaatioissa muuten. Mutta meillä esimerkiksi Oulussa on, OuluHealthissä on otettu käyttöön innovaatiotyökalu, joka aloitettiin OYSissa, Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Sitä on testattu siellä ympäristössä erinomaisin tuloksin. Ja nyt me olemme sitä vastaavaa innovaatiotyökalua jalkauttamassa sitten ekosysteemin muihin toimijoihin. Tällainen esimerkki tulee ainakin vaikka hankintojen osalta mieleen.

Panu Karhinen: Entä Markku? Onko teillä, jos miettii pelisääntöjä tai käytäntöjä, mitä nämä ekosysteemit ovat tuoneet, niin miten ne poikeavat? Onko jotain esimerkkejä ehkä sieltä, että mikä sitä yhteistyötä tukee?

Markku Niemi: Minun mielestäni luottamus on ehkä avainsana, ja sen rakentaminen tietenkin kestää vähän aikaa, että pitää oppia tuntemaan toimijat ja vähän motiiveja ja näin. Minun mielestniä ehkä yksi hyvä tapa rakentaa luottamusta on konkreettiset hankkeet, konkreettinen tekeminen. Meillä on Tampereella muutamia alustoja, kaupunki on avannut tiettyjä alustoja yritysten käyttöön, missä voi yhdessä tehdä testejä, projekteja. Se on ollut yksi hyvä tapa tuoda toimijoita yhteen ja tehdä vaikka EU-tutkimushankkeita tai muita pienempiä pilotteja näitä alustoja hyödyntäen. Konkreettisen tekemisen kautta syntyy sitä luottamusta ja uusia ideoita ja näin.

Toini Harra:   Rakennetaan yhteistä kokemusmaailmaa, jota sitten jaetaan.

Markku Niemi: Kyllä.

Toini Harra: Yks tärkeä asia vielä: johtaminen. Verkostojohtamista tässä varmaan tarvitaan. Minna, oletkin verkostojohtajana siellä. Oisko sulla muutama asia, mitä liittyy erityisesti johtamisen näkökulmaan? Minkälaista johtamista hyvä ekosysteemitoiminta edellyttää?

Minna Komu: Ekosysteemin johtaminen on varmaan jo käsitteenäkin haasteellinen asia, kun ekosysteemit ovat hyvin erilaisia keskenään. Meidän tapauksessa OuluHealth on valtavan suuri ekosysteemi, joka kasaa yhteen niin akatemian kuin terveydenhuollon ammattilaisia, yrityksiä ja liiketoiminnan osaajia. Ennen kaikkea koen, että tärkeintä myös siinä johtamisessa on selkeä, tai en ehkä käyttäisi sanaa johtamista, mutta sanoisin, että tärkein edellytys ekosysteemin toiminnassa on voimakas roolitus niin, että on selkeät roolit. Esimerkiksi meillä OuluHealthissä on jaettu niin, että meillä tutkimus-, kehitys-, innovaatiotoiminnasta on vastuullinen taho ja vastuuhenkilö, vastaavasti myös terveysalan yrityksistä, health and life science -yrityksille on oma asiakkuusvastaava eli se, joka on varsinaisesti yritysrajapinnassa. Sitten myös meidän testaus- ja pilotointitoiminnassa on oma vastuuhenkilö. Silloin sitä johtamistakin hajautetaan ja luotetaan siihen, että jokainen hoitaa sen oman toimintansa. Meillä OuluHealthissa minun tekemistä ohjaa OuluHealthin ohjausryhmä. Eli meillä OuluHealthillä on oma ohjausryhmä, jota voidaan ajatella, että se on ikään kuin yrityksissä on hallitus. OuluHealthin ohjausryhmä koostuu mukana olevien organisaatioiden edustajista. Ja OuluHealth kuuluu puolestaan osana Oulun innovaatioallianssiin. Oulun innovaatioallianssissa on muitakin ekosysteemejä, joista tämä meidän OuluHealth on yksi. Oulun innovaatioallianssilla on oma strategia, jonka osana on OuluHealthin strategia, ja sitten siitä on meidän toimintasuunnitelma. Tärkeintä on, että se on toiminta, mihin saadaan ihmiset sitoutettua, joten palaan tähän, niinku on jo useampaan kerran tullut, että se on se luottamus ja roolitus ja usko yhteiseen tekemiseen.

Toini Harra:  Markku, sinä olet asiakkuusvastaava. Tuossa Minnakin mainitsi asiakkuusvastaavan tärkeän roolin. Miten itse koet tämän roolin?

Markku Niemi: Minä näen oman roolini sillä tavalla, että olen fasilitoija, yritän auttaa ekosysteemin toimijoita onnistumaan. Se johtorooli voi vaihtuakin siinä vähän. Se voi siirtyä toimijalta toiselle riippuen, mitä tehdään. Jos on joku kiinnostava tutkimusalue, tutkimushanke, jota halutaan siinä ekosysteemin toimijoiden kesken tehdä, johto voi olla jossain yrityksessä, joka on siitä eniten kiinnostunut. Ja sitten taas jossain muussa se voi olla muualla. Mutta tarvitaan fasilitaattori, joka sitoo langanpäitä yhteen ja kertoo niitä, vinkkaa niitä yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Ne eivät välttämättä ole aina itsestään selviä, vaikka voisi kuvitella niin.

Panu Karhinen: Mitenkäs sitten tulevaisuus? Miltä ekosysteemien tulevaisuus näyttää, ja mihin tarkoituksiin digitaalisia ekosysteemejä vois käyttää? Onko siellä näköpiirissä ehkä käyttäjän, enemmän vielä käyttäjän näköisiä palveluita ja tuotteita tai saavutettavampia, käytettävämpiä palveluita ja tuotteita vai miten te näette? Kerrotko vaikka Minna ensin ajatuksia?

Minna Komu: Itse näkisin niin, että erilaiset verkostot ja suhteethan ovat, ne ovat voimakkaasti tätä päivää, mutta ne ovat ennen kaikkea myös sitä meidän tulevaisuutta ja tulevaa. Silloin myös esimerkiksi itse ekosysteeminä teemme myös paljon niin kansallisesti kuin kansainvälisesti yhteistyötä muiden ekosysteemien kanssa, jolloin se myös auttaa ja mahdollistaa yrityksille niiden suhteiden luomista muualle Suomeen tai muualle ulkomaille, esimerkiksi meidän tapauksessa vaikka pilottien saannissa Saksan sairaaloihin tai muuta. Myös se palvelujen digitalisointi, niin kuin mainitsin tuossa aikaisemmin, että meidän OuluHealthin yksi peruspilareista on rakentaa ajasta ja paikasta riippumattomia palveluita. Ja myös siihen tarvitaan verkostomaista tekemistä ja monen yhteistä osaamista. Markku varmaan osaa jatkaa.

Panu Karhinen: Mites Markku, minkälaisia ajatuksia?

Markku Niemi: Minä ehkä nostaisin tähän semmoisen näkökulman, että tekoälystä ja koneoppimisesta on nähty vasta ihan pintaraapaisu, ja luulen, että siltä puolelta löytyy semmoista uutta, mitä ei ehkä osata vielä kuvitellakaan. Eri lähteistä olevan datan yhtenäistäminen, hyödyntäminen ja sieltä mielenkiintoisten uusien suhteiden löytäminen avaa aivan hurjia mahdollisuuksia. Meillä on Tampereella kaupunkiympäristön IoT-ratkaisujen suhteen tehty tällä puolella pieniä kokeiluja ja on ehkä todennettu se, että siellä on aivan valtavasti mahdollisuuksia. Tämä kun laajennetaan rakennuksiin ja terveyspuolelle, uskon, että sieltä löytyy vastaus tuohon kysymykseen. Mutta en osaa sanoo, mitä se on täsmälleen. Mutta sitten tietenkin tässä tullaan taas kysymykseen luottamuksesta ja miten sitä dataa hallinnoidaan, miten esimerkiksi minun henkilökohtaiset terveystiedot, haluanko jakaa niitä ja saanko enemmän sillä, että annan, kuin se, että mitä riskiä siitä on. Tässä on isoja ratkaistavia kysymyksiä, mitä voi näissä ekosysteemeissä myöskin pohtia. Ne ovat hyvä foorumi pohtia tämän tapaisia kysymyksiä, jotka koskettavat kaikkia toimijoita ja joiden ratkaisu saattaisi hurjasti edesauttaa toimijoita.

Panu Karhinen: Minna, haluatko vielä lisätä jotakin tähän?

Minna Komu: Joo, tuli tuosta, Markku syötti niin hyvin lapaan, niin ajattelin, että täytyy vielä vähän jatkaa. Juuri noita, mitä hän nosti tuossa esille, dataa ja datan keräämistä ja sen hyödyntämistä muuten ja tekoälyä ja sen tuomia mahdollisuuksia, meillä on OuluHealthissa on DigiHealth Hub -yksikkö, joka on osana lääketieteellistä tiedekuntaa ja joka nimenomaan keskittyy, niin kuin nimestäkin voi ajatella, DigiHealth Hub, osaamiskeskittymä digitaalisten ja datan hyödynnettävyyden ja sitä kautta tulevaisuuteen katsovien asioiden edistämiseksi ja osaajaverkoston kasaamiseksi ja niiden siirtämiseksi ja jalkauttamiseksi myös osaksi perustoimintaa pitkällä aikavälillä.

Toini Harra:  Nyt heititte kyllä molemmat niin hyvin meille lapaan, että me järjestetään tästä aiheesta vielä yksi ihan ikioma podcast-sarja tai -keskustelu. Nyt haluan tässä vaiheessa oikein lämpimästi kiittää teitä. Me olemme oppineet tänään ekosysteemin rakentamisesta. Tämä on ollut mielenkiintonen keskustelu. Oikein paljon teille kaikille kiitoksia. Ja tosiaan, jos haluatte tietää lisää, TUTTU netistä löytyy lisää informaatioo tästä aiheesta.

Panu Karhinen: Kiitos.

Markku Niemi: Kiitos.

Minna Komu: Kiitos.