Digitaalisten tuotteiden ja palveluiden mahdollisuudet, osa 6/7

Panu Karhinen: Tervetuloa TUTTU-netin podcast-sarjaan, jossa keskustellaan tulevaisuuden teknologioiden ja palveluiden tuotekehityksestä. Tällä kertaa meillä on aiheena digitaalisten tuotteiden ja palveluiden mahdollisuudet. Palveluasumisella tarkoitetaan tuettua asumista sekä kotona että palveluasumisyksikössä. Tässä tämän kevään 2020 aikana ollaan nähty digiloikkaa, hallittua tai hallitsematonta, monilla suunnilla. Digitalisaatiomurros on yleisemminkin näkyvissä palveluasumisessa. Keskustelukumppaneina meillä on Kajo-apuvälineiden apuvälineasiantuntija Miikka Kyllönen. Tervetuloa.

Miikka Kyllönen: Kiitos.

Panu Karhinen: Ja Metropolia Ammattikorkeakoulun ICT-asiantuntija lehtori Aarne Klemetti videon päässä, tervetuloa.

Aarne Klementti: Kiitos.

Panu Karhinen: Mun nimi on Panu Karhinen ja tulen Metropolia Ammattikorkeakoulusta, ja lisäkseni täällä on kollegani Toini Harra Metropolia Ammattikorkeakoulusta myös keskustelua virittelemässä.

Toini Harra: Tervehdys.

Panu Karhinen: Miikka, sinulla on pitkä kokemus teknologisten apuvälineiden käyttöönotosta. Olet nähnyt sitä ihmisten arjessa, että minkälaisia asioita sillä teknologialla ollaan pyritty ratkaisemaan. Tänään me keskitytään nimenomaan digitalisiin ratkaisuihin eli ratkaisuihin, joissa liikkuu data. Mitä mieltä olet, että millaiset digitaaliset ratkaisut ovat osoittautuneet toimiviksi?

Miikka Kyllönen: Varmaan niin kuin tässä keskustelun aikanakin tulee ilmi, niin se monesti liittyy siihen ympäristöön, missä toimitaan. Tässä esimerkiksi nyt voisi ottaa yhden esimerkin, kun täällä Suomessa ympäristö on semmoinen, että terveydenhuolto on huippuluokkaa ja sitten sanotaan, että teknologia on huippuluokkaa verrattuna moneen maahan niin yksi semmoinen hyvin konkreettinen case on matkapuhelimet. Elikkä että silloin aikanaan matkapuhelimet rupesi yleistymään ja sitten jo vuonna 2005-2006 meidän asiakkaat rupesivat kyselemään, että mitenkäs kännykkää pystyy käyttämään kun on vaikka vammautunut tai muuten sairas. Siitä oikeastaan lähtenyt sitten sen apuvälineen kehitys. Ja silloin 2006 ensimmäiset. Mietittiin että miten jos ei pysty suoraan niitä, ei ollut vielä edes kosketusnäyttöjä, vaan suoraan piti näpytellä puhelinta, niin millä tavalla se onnistuu. Ja nyt sitten sanotaan, että tänä päivänä puhelinta pystyy käyttämään jo hyvin erilaisilla tavoilla. Toki jotkut pystyy sillä suutikulla eli se itse tekniikka on jo mahdollistanut sen, että välttämättä ei tarvitse edes apuvälinettä jos pärjää suutikulla. Mutta sitten mä näen, että meidän tehtävänä on miettiä niitä vaihtoehtoisia keinoja. Elikkä nyt voi käyttää kytkimellä tai puheella tai sitten jopa katseella jos se on yhdistetty tämmöiseen katseohjattavaan tietokoneeseen. Se on hyvä esimerkki siitä, että miten se ympäröivä yhteiskunta ja maailma sitten myös vaikuttaa tähän apuvälinealaan. Ne tukevat toinen toisiaan. Se on tosi vaikea tyhjästä lähteä kehittämään, vaan että monesti se tänä päivänä menee, että niihin olemassa oleviin ratkaisuihin kehitellään semmoista, että nämä meidän asiakkaat, jotka ovat eriasteisesti toimintarajoitteisia, niin he pystyy niitä sitten käyttämään.

Toini Harra: Mihin kaikkiin tarkoituksiin, mitä sulle tulee mieleen, että puhelinta voi tänä päivänä käyttää?

Miikka Kyllönen: Joo. Edelleenkin ehkä se tässä omassakin puhelimessa hämärtyy, että niin sillä pystyy soittamaankin, mutta se on tietysti yksi. Mutta sitten tänä päivänä sä pystyt puhelimen kautta hallitsemaan ympäristöäsi eli että sulla aikanaan oli niin, että oli aina eri laitteet eri toiminnoille. Jos sä haluat vaikka ovenavauksen, oli oma juttu ja sitten oli jollekin muulle oma juttu ja sitten puhelin oli vaikka joku kaiutinpuhelin, mutta tänä päivänä sä pystyt puhelimella ohjaamaan ympäristöä. Elikkä avaamaan ovet ja tilaamaan hissit ja tekemään turvahälytykset ja näin pois päin, mutta sen lisäksi sitten pystyt soittamaan, vastaamaan, lähettämään tekstiviestejä, käyttämään Whats Appia ja mitä sitten sillä puhelimella. Jotkuthan sitä käyttävät tosi monipuolisesti, että jos vain muuten toimintakyky riittää vaikka puhelimelta tai isommalta tabletilta vaikka käyttää internetiä, niin sekin onnistuu näiden apuvälineiden kautta. Tavallaan se on taas sama, että me mahdollistetaan se käyttötapa. Että millä tavalla käytetään, on se sitten puheella tai kytkimellä ja sitten mietitään, mitä kaikkea se asiakas tarvitsee.

Toini Harra: Kyllä. Mua edelleen harmittaa se, että meillä on pöydällä kaksi kaukosäädintä esimerkiksi tv:n käyttöön. Minusta on niin upeaa, että me voidaan yhden laitteen avulla hallita kaikkia niitä ympäristön toimintoja. Se on huikeaa kehitys mitä on tapahtunut.

Miikka Kyllönen: Itse asiassa joillakin asiakkailla tulee jo ihan se, että aikaisemmin mulla oli viisi kaukosäädintä niin nyt mä saan ne johonkin yhteen ikään kuin lähettimeen ja siihen voidaan lisätä ne muut ympäristön toimet, on se sitten ovenavaukset tai tosiaan valot tai ikkunat tai mitä muuta. Tämä on yksi. Että tavallaan, että se olisi mahdollisimman helppo ja jouhea käyttää sille asiakkaalle.

Toini Harra: Kyllä. Tuosta tulee mieleen vielä, että sen lisäksi että se on helppoa ja jouheaa, niin nyt mä käännyn Aarnen puoleen. Sä oot puhunut siitä, että miten kaikista parasta teknologiaa ja ympäristön hallintaa on se, joka on huomaamatonta. Että sen helppouden ja nopeuden lisäksi se on myös huomaamatonta. Sä olet joskus puhunut siitä, että miten näitä sensoreita voidaan asettaa esimerkiksi kasveihin niin että pystytään kontrolloimaan ympäristöä sillä, että sä kosketatkin jotain kukkaa lähelläsi. Kertoisitko sä vähän siitä?

Aarne Klemetti: Joo. Kyse on siitä, että täytyy ensin olla ne digitaaliset palvelut olemassa, joihin me sitten liitytään. Sitten tämä liittyminen, siitä puhutaan, että mitä huomaamattomammaksi sen saa, niin sen paremmin se on silloin käytettävissä esimerkiksi puheentunnistus, eleiden tunnistus, liikkuminen ja sitten tämä, mihin sä viittaat tuossa varmasti on juuri tämä kasvijuttu. Elikkä se on aika yksinkertainen tekniikka loppujen lopuksi. Meillä on kännyköissä tämmöinen sensori siinä pinnassa, joka tunnistaa että mihin me sormet tungetaan. Se käyttää tämmöistä kapasitiivista tekniikkaa elikkä meidän sormessa täytyy olla jonkun näköinen tämmöinen sähköinen kenttä. Me voidaan sitä ohjata. Me voidaan se sama sähköinen toteutus tehdä juuri kasville. Me lyödään piuhat kiinni siihen, sitten me voidaan huonekasvilla säädellä valaistusta tai äänenvoimakkuutta tai vaikkapa avata noita ikkunoita, ovia ja muuta tämmöistä. Se on hyvin tärkeätä, että me ymmärretään se, että näitten palveluiden täytyy tulla entistä enemmän tämmöiseksi, käytetään joko, tai tämmöistä termiä kuin nollakäyttöliittymä. Eli tavallaan kun on olemassa jo tätä sormenjälkitunnistusta, kasvojen tunnistusta ja niin edelleen niin se on meidän passi siihen palveluun. Sen jälkeen vaikkapa jos ajatellaan kodin valaistusta, jota ohjataan paikkatiedolla, että siinä vaiheessa kun mä saavun alueelle, niin silloin syttyy valot, silloin voi tulla lämmitys päälle. Mitä tahansa mitä mä olen itse määritellyt. Nämä ovat sellaisia asioita, joihin täytyisi paljon enemmän kiinnittää huomiota ja onneksi niihin kiinnitetäänkin ja sen kautta tulee luontainen liittymä näihin digitaalisiin palveluihin.

Miikka Kyllönen: Tuosta jatkoa, tuo on todella mielenkiintoista. Tuossa ympäristöhallinnassa itse asiassa oli jo 80-90-luvulla oli tämmöinen ehkä vähän isompi trendi kuin nykyisin, adaptiivisuus. Eli puhutaan että sun adaptiivisia vastaanottimia, sanotaan vaikka infrapunavastaanotin, jotka nimensä mukaan ottaa vastaan, mutta samaan aikaan lähettää tämmöistä adaptiivisuussignaalia elikkä lähettää ja sitten kun se tunnistaa, esimerkiksi asiakkaalla saattoi olla joku tämmöinen lähetin. Sitten kun ne tunnistaa toisensa, niin tosiaan esimerkiksi ovi avautuu. Tai sitten tunnistaa, että kun ollaan tietyssä huoneessa niin siihen tulee tietyt toiminnot. Tai näin pois päin. Ja se on ehkä nyt, ei oo enää nyt ollut vähään aikaan pinnalla, mutta nyt taas nimenomaan tästä näkökulmasta. Ja tuo kapasitiivnen näyttö on sama juttu mitä hyödynnetään esimerkiksi meidän yhdessä ohjelmassa. Ne asiakkaat, joilla käden motoriikka sallii tämmöiset massaliikkeet, pystyy esimerkiksi koskettamaan puhelimen näyttöä tosi hyvin, mutta ei pysty painelemaan tarkasti. Sitten on tehty niin, että vaikka puhelin soi, niin se koko näyttö muuttuu tämmöiseksi isoksi painikkeeksi. Se on vaan punainen väri tai vihreä väri. Eli kun sä kosketat mihin tahansa kohtaan näyttöä niin vaikka puhelu aukeaa. Sitten taas mihin tahansa, niin se puhelu menee kiinni. Ei tarvitse liu’uttaa mitään tai muuta. Tavallaan just nämä, että olemassa olevat tekniikat niin sitten mahdollistavat myöskin tämmöisille vähän kuin vammautuneille tai erityisryhmille. Sehän voi olla myöskin ikähimiset tai sehän voi olla hyvinkin laaja, ettei pitäisi vain ehkä ajatella, että pelkästään tosiaan vammautuneet, vaan se esteettömyys loppujen viimeksi hyödyttää kaikkia.

Panu Karhinen: Tuo on tosi tärkeä. Tämä on se, muistan aikaisemmissa keskusteluissa Aarnenkin kanssa on tullut tämä esille, tämä olemassa oleva teknologia mahdollistaa todella paljon erilaisia ratkaisuja. Mutta että mielenkiintoinen kysymys onkin se, että mitä pitäisi ratkaista ja mille on nyt kysyntää. Mitä te ajattelette?

Miikka Kyllönen: Sanotaan, että meidän siinä on monta näkökulmaa tietysti, mutta sitten jos ajatellaan toista meidän semmoista vahvaa aluetta tuon ympäristöhallinnan lisäksi on kommunikaatio. Mutta sekin on hyvin laaja, ehkä enemmän puhutaan vuorovaikutuksesta, mutta sama juttu niin kuin kännykkä. Jos sä ajattelet, miten mä nyt jos mä haluaisin olla vaikka mun poikaan tai vaimoon yhteydessä, jotka on siellä Ylöjärvellä, niin puhelin mahdollistaa tämän etäkommunikaation. Mitä sitten taas aikaisemmin esimerkiksi vammaisilla ihmisillä ei ollut mahdollista. Niin sama sitten laajemmassa merkityksessä, jos sulla on joku kommunikointiväline, mitkä aikaisemmin oli tämmöisiä vähän niin kuin kirjoituskoneen tyyppisiä ja sä pystyit hoitamaan sen lähikommunikaation ihan ok. Mutta kyllähän ihmisen vuorovaikutuspiiri ulottuu huomattavan paljon laajemmalle. Niin sitten kun sulla onkin tietokone, mitä sä pystyt ohjaamaan vaikka katseella, niin sitten sä pääsetkin käsiksi sähköpostiin tai Whata Appiin tai sosiaaliseen mediaan ja näin pois päin. Että yksi semmoinen on ollut tässä viime vuosina vähän niin kuin taas tulee sieltä yhteiskunnastakin nämä erilaiset sosiaalisen median ratkaisut ja miten niitä saataisiin vielä koko ajan helpommaksi ja helpommaksi. Elikkä nyt on esimerkiksi muistaakseni Twitteriin on tulossa semmoinen ominaisuus, että sä pystyt helposti vaikka puhumaan niitä ääneen vaikka videoita mitä siellä on, tai uutisia. Eli nyt sitten nämä isotkin yritykset alkavat enemmän tätä accessibility-teemaa, tietysti se on osittain tämmöistä PR-hommaa, mutta että koko ajan myöskin sinne tulee ratkaisuita, mitkä helpottaa esimerkiksi näkövammaisia tai tämän tyyppisiä asiakkaita, että sä pystyt vaikka niille asiakkaille sitten helposti lukemaan ääneen tiettyjä juttuja. Että se on just tätä miten se yhteiskunta kehittyy niin monesti ne tarpeet tulee myöskin sieltä, mutta että esimerkiksi yksi on semmoinen monipuolinen kommunikointi ja vuorovaikutus on yksi iso teema.

Panu Karhinen: Se mitä mä kuulen tuossa mitä kerrot, niin tämmöiset yksilölliset ratkaisut.

Miikka Kyllönen: Kyllä.

Panu Karhinen: Elikkä monessa lauseessa totesit, että mitä nyt kukakin tarvitsee. Tavallaan että se varmaan korostuu.

Toini Harra: Tuossa on, mä iloisena kuuntelin tuota, koska siinä tulee jotenkin niitä samoja asioita, mitkä on ollut meillä HIPPPA-hankkeessa tärkeitä, että pyritään mahdollistamaan sitä, että ihmiset voisivat niistä omista toimintakyvyn rajoitteistaan huolimatta elämään omannäköistä elämää. Siinä juuri yksilöllisyys on yksi tärkeä asia. Mutta sitten sä toisaalta puhuit myös siitä, mitä mä ajattelen, että se vuorovaikutus ja kommunikaatio on. Se on yksi keino osallistua ja ne osallistumisen mahdollisuudet hyvin eri tavoin mitä mä ajattelen, mitä toivottavasti teknologian avulla voidaan tehdä on se, että sä pääset liikkumaan lähelle toisia tai sä voit keskustella toisten kanssa. Sä voit kokea toisten ihmisten läheisyyttä ja tämän kaltaisia asioita. Me tutkittiin tuolla Myllypuron nykyisessä seniorikeskuksessa asukkaiden ja henkilökunnan ja vapaaehtoistyöntekijöiden ja omaisten ajatuksia siitä, että mitkä asiat olisivat tärkeitä tässä digiteknologiassa ja sen kehittämisessä sieltä käyttäjänäkökulmasta. Ja sieltä tuli tämä yhteisöllisyys ja yksilöllisyys. Pitäisi mahdollistaa molemmat. Sitten toisaalta semmoinen ihmisten vapaus ja toisaalta sitten sääntöjen kunnioittaminen. Että siitä syntyy semmoinen jännä arvokehikko, missä tulee sekä tämmöinen saavutettavuus esimerkiksi ja kodikkuus ja muuntojoustavuus sillä tavalla, että ne samat laitteet voivat sopia sekä yhteisölliseen toimintaan että siihen yksilön toimintaan. Ja sitten tietysti turvallisuus. Minkälaisia ajatuksia tämmöinen pitkä alustus herättää teissä?
[naurua]

Miikka Kyllönen: Se on juuri näin niin kuin sanoit, että siinäkin on tietysti monta näkökulmaa, mutta sitten ihan jos mennään sinne, kelataan vähän hommaa taaksepäin, ajatellaan tuommoista apuvälineen käsitettä, yleensä. Jos sä ajattelet, että on tämmöinen juustohöylä, minkä sä vaikka ostat IKEAsta, mutta vaikka reumaatikko ei pystykään sitä, koska juustohöylä, sehän on apuväline. Että sä saat höylättyä juustosta pienempiä siivuja, se on itsessään jo sama. Mulla on silmälasit, ne on ikään kuin apuväline. Siis mehän käytetään apuvälineitä koko ajan, mutta sitten mikä tekee siitä semmoisen, että esimerkiksi reumaatikko pystyisi, niin sitten siinä pitää vain laittaa se 90:n asteen kulmaan, että sä pystyt höyläämään. Sama juttuhan nyt, ja aikanaanhan tämä oli se apuvälineiden tämmöinen, ja edelleenkin tehdään paljon muutostöitä. Elikkä tavallaan yksilöllistetään näitä. Me ollaan siinä mielessä meidän alalla hyvä, että tämä digitalisaatio mahdollistaa sen yksilöllistämisen paljon helpommin. Elikkä se onkin enemmän sitten laitetaan bittejä vähän eri järjestykseen. On se ohjelma, mikä asiakkaalla on niin se voidaan yksilöllistää, on sitten minkälaista kuvaa tai tuleeko sieltä puhepalautetta tai millä tavalla sitä ohjataan tai sitten vaikka puhelimen näyttöäkin, niitäkin pystyy vaihtelemaan. Mutta yksi esimerkki tuohon on myöskin se, mitä digitalisaatio on voinut mahdollistamaan esimerkiksi kommunikaatioon. Nyt ihan viime vuosina on tullut suomenkielisiä erilaisia puhesynteesejä. Se on se, mitä esimerkiksi muistan kun mun äiti oli joskus aikanaan lasten neurologisella osastolla niin se sanoi, että oli aika karmeaa kun siellä on vaikka syöpäsairas lapsi tai on vaikka aivokasvain tai muu ja ei pysty puhumaan ja sitten sille annetaan kommunikaattori niin sitten se puhuu semmoisella [imitoi robottia:] möreällä robottimiehen äänellä. Vaikka se saa sen asiansa sanottua, mutta se ei välttämättä tunnu siitä komminkoijasta kauhean kivalta.

Toini Harra: Niin siitä puuttuu semmoinen inhimillisyys.

Miikka Kyllönen: Nyt sitten on suomenkieliset lasten puheäänet ja nyt on sitten suomenkielistä mies- ja naisäänet ja nyt on jopa mahdollista tehdä myös ihan yksilöllisiä ääniä. Elikkä sä keräät, me ollaan muutama projekti nyt tehty, että vaikka ollut ALS-sairas henkilö, niin kerätään ääninäytteitä ja lähetetään yhteistyökumppaneille Code-Q:lle tuonne Ouluun ja he muokkaavat siitä tavallaan semmoisen sen asiakkaan kuuloisen äänen. Ja nämä on sitten tavallaan semmosia todella yksilöllisiä ja persoonallisia ja esimerkiksi just tuo Ruskiksen (Ruskeasuon) koulu mikä tuossa on lähellä, niin siellä on paljon näitä esimerkiksi lapsen puheäänen synteesejä käytössä. Siellä puheterapeutti sitten kertonut, kuinka valtava merkitys sillä on. Vaikka itse ei välttämättä mieti, että no, kunhan saat asiasi sanottua, mutta sitten kun se on tämmöinen yksilöllinen ja näitä kaikkia puheääniä voidaan myöskin vielä säätää, on se sitten korkeampi tai matalampi ja millä tavalla niin se on yksi esimerkki. On se yksi laite, mutta sitten siitä saadaan hyvinkin yksilöllinen riippuen kuka sitä käyttää.

Panu Karhinen: Kyllä. Onko näitä, tuosta tuli mieleen, että onko näitä paljon käytössä? Näitä puheohjaus- tämmöisiä Alekseja mitä näitä nyt on kaikkia? Siri. Onks ihmisillä, onks teillä tietoa?

Miikka Kyllönen: On niitä jonkin verran. Ja nehän on ihan mahtavia vaikka johonkin, ja jokuhan pärjää sillä vallan hyvin. Mutta tässä tulee se hyvä esimerkki, että ne on tietyllä tapaa apuvälineitä, mutta sitten mikä niistä puuttuu, niin se säätömahdollisuus. Elikkä sä pystyt niitä käyttämään tiettyyn rajaan saakka, mutta jos sulla on vähän puheessa ongelmatiikkaa, on se sitten cp-vammainen tai muuten tai sitten että sun puheääni on heikko, niin sä voit mikrofonilla niitä jonkin verran, mutta sitten näissä, ikään kuin apuvälineiksi suunnitelluissa ohjelmissa, niin siellä on paljon enemmän niitä säätömahdollisuuksia. Elikkä kuinka herkkä se on, mitä käskysanoja sä käytät ja mitä tarvitsisi vahvistaa. Sitten pystytään tekemään jopa ihan, meillä on muutama ollut että on käyttänyt vaikka tämmöistä hengitysmaskia. Sitten ollaan tehty ihan yksilöllinen akustinen malli. Jos ei muuten ole pystytty säätämään ja on koettu, että se on niin tärkeä se apuväline, niin on pystytty säätämään, mutta tämmöistä ainakaan vielä Apple tai [nauraa] Androidit tarjoa, että tehtäisiin yksilöllinen äänimalli. Ne riittää, joille se riittää, mutta siinä se tulee, että voi miettiä onko se sitten apuväline, koska niitä ei sitten pysty säätämään.

Panu Karhinen: Aivan. Ehkä tulevaisuudessa sitten.

Miikka Kyllönen: Juu!

Panu Karhinen: Tällä hetkellä me saadaan tätä tietoa, kerätään monista eri lähteistä ja monessa eri muodossa, esimerkiksi tätä sensoridataa ihmisen toiminnasta. Kerätään ja syntyy tämmöistä big dataa, open dataa, mitä se sitten onkin, mutta että olosuhteista ja tätä seurantatietoa meillä on paljon, mutta ilmaisesti haasteena kumminkin on se tiedon kerääminen yhteen. Sillä lailla, että sen käsittelyanalysointi hyödyttäisi sekä sitä ihmistä, joka tarvitsee tukea omassa elämässään, mutta myöskin niitä palveluiden suunnittelijoita. Aarne, mitä ajattelet että millä keinoin me voitaisiin tätä ongelmaa lähteä ratkomaan?

Toini Harra: Heitit pikku haasteen Aarnelle. [nauraa]

Panu Karhinen: Ja minuutti aikaa!
[naurua]

Panu Karhinen: Ei vaiskaan.

Aarne Klemetti: Ratkaisenko yhdellä lauseella? [kysyjät nauravat] Mikä on elämän tarkoitus. Joo. Silloin kun me puhutaan yleensäkin datasta, niin tämä big data -käsite, joka tuli reilu tuommoisen 15 vuotta takaperin. Siitä tuli tämmöinen hype. Silloin ongelmana oli se, että mitä saadaan kerättyä, mutta se on nyt moninkertaistunut se ongelma. Meidän ongelma ei ole enää mihin me saadaan ja miten me saadaan sitä dataa, vaan se, että mitä se data on. Sen sijaan, että puhuttaisiin tästä big datasta, me voitaisiin ehkä ajatella, että se on wide data, joka tarkoittaa sitä, että meillä on hyvin leveältä spektriltä tulee sitä dataa, eri laitteistoista kytketään yleistä dataa ja sitten tätä henkilökohtaista tietoa, tätä niin sanottua my dataa. Siinä on noussut aika mielenkiintoiseksi se, että me ollaan täällä Suomessa melkoisessa lintukodossa, koska meillä on luottamus siihen, missä tämä data säilötään. Sitä esimerkiksi Euroopan laajuisesti ei ole ollenkaan samalla lailla. Elikkä meillä on ihan toisenlaiset mahdollisuudet täällä Suomessa tehdä erilaisia kehitysaloitteita, joissa me kytketään ihmisen tietoa. Meillähän on siinäkin mielessä aika jännä asetelma, että meillä on tämmöinen Omakanta, jossa on meidän henkilökohtainen tieto lääkärissä käynneistä, resepteistä ja muista tämmöisistä. Me ikään kuin haetaan lupaa, pankkitunnusten kautta, että me saadaan käydä omaa dataa katsomassa. Se on ihan Euroopasta tarkasteltuna aivan mystillistä. Sitten meille annetaan tämmöinen sovellus, joka tarkkailee sitä, että ollaanko me oltu altistuneita koronalle. Yhtäkkiä 30% väestöstä on ladannut sen omalle kännykälleen ollenkaan miettimättä sitä, että meneekö tämä nyt jollekin NSA:lle tai muualle. Että meillä on luotto siihen, mitä tällä tehdään. Se on todella iso driver ollut tässä. Toki tuo koko datan käsite, mitä oikein se data tarkoittaa missäkin yhteydessä niin siinä tulee sitten luontevasti se. Panu sanoi tuosta analytiikasta ja sen datan jalostamisesta niin siellä on olemassa hyvin mielenkiintoisia tekniikoita, jotka koko ajan kehittyy. Eli tässä on ne tärkeimmät pointit mitä tästä on.

Toini Harra: Tuossa tulee mieleen se, että yhtäältä tämmöistä laajaa tietokantaa, joka koostuu mun henkilökohtaisesta tiedosta, my datasta ja sitten oliko se wide data?

Aarne Klemetti: Wide eli leveä.

Toini Harra: Wide data. Eli leveä data. Ne kun yhdistyy niin mä voisin käyttää sitä myös tässä oman terveyteni edistämisessä, mä voin saada sieltä vinkkejä että aa, mulla tulee puhelimeen tällä hetkellä, että ”aika seisoa, voi olla vielä mahdollista, että saavutat tavoitteesi tälle päivälle” ja tämän kaltaisia. Miten te näette nämä mahdollisuudet tulevaisuudessa? Ja myös toisaalta siihen liittyviä riskejä. Sä vähän viittasitkin, Aarne, mun mielestä näihin riskeihin, mutta mitä on ne mahdollisuudet ja riskit oman terveyden tai hyvinvoinnin tai osallistumisen kautta ja sitten toisaalta sen tiedon käytön kautta?

Aarne Klemetti: Mä lähtisin esimerkin kautta tässä liikkeelle. Esimerkiksi jos ajatellaan yhdysvaltalaisen kansalaisen näkökulmaa, niin he ei ole ollenkaan niin avoimia sen takia, että he tietävät, että ennemmin tai myöhemmin tämä tieto menee vaikkapa vakuutusyhtiölle, joka alkaa suoraan vaikuttaa vakuutusmaksuun, miten sä elät. Eli jos et sä urheile säännöllisesti, nautit tämmöistä niin sanottua roskaruokaa, niin pikkuhiljaa se alkaa heijastua sun vakuutusmaksuun ihan samalla lailla kuin autoissa on se, että jos ajat kolarin herkemmällä autolla, mikä on mun mielestä outo käsite, mutta se vaikuttaa auton vakuutusmaksuun. Koska siellä kaikki mitataan rahassa, se on ihan erilainen mielenmaisema kuin mikä on meillä. Tietysti se data voi livahtaa. Nythän on ollut puhetta siitä, että Suomessa on kerätty genomidataa puolelta miljoonalta ihmiseltä. Sitten kun se on ikään kuin annettu ulkomaisille lääketehtaille niin siitä oli nousemassa jo pikkuisen meteliä, että mikä juttu tämä on. Mutta se pitää kääntää toisin päin. Nyt meillä on mahdollisuus siihen seuraavaan todella isoon askeleeseen, joka on henkilökohtainen lääkemääräys/annostaminen, joka tulee sitten sen my datan ja laajan datan kautta, että me päästään aivan uudelle tasolle juuri tässä lääkehoidossa. Esimerkiksi.

Toini Harra: Kyllä.

Miikka Kyllönen: Mahdollisuudet on huimat, mutta niin kuin sanoitkin että taas se, että mikä meillä on valmius kerätä ja analysoida. Sehän on, että esimerkiksi tietyt firmathan tarjoavat niitä palveluita, että siellä on tämmöisiä moniala- vaikka wiriä, joka on nyt monessa turvallisuuteen liittyvässä, mutta siellä yksi on myöskin tavallaan dataturvallisuus. Elikkä siis että saattaa olla, että jonkun kaupungin kaikki tiedot menee jonkun heidän serverin ja he sitten huolehtii, että tietyt jutut poistetaan ja jotain sitten analysoidaan. Jos ajattelee meidän just tämmöistä ruohojuuritason juttua, mistä voisi olla hyötyä, niin taas digitalisaatio tuo sen, että hyvin monet laitteet ja meidän ohjelmat ja muut keräävät lokitietoa. Ne tekevät sitä jo ja on ollut jo ensimmäisiä vähän semmoisia ajatuksia, että miten sitä voisi esimerkiksi terapiassa hyödyntää. Vaikka silleen, että sulla on joku kommunikoinnin apuväline ja siihen monesti liittyy tämmöinen käytön opastus ja sitten harjoitellaan sitä tietynlaista käyttöä. Sitten sä voisit sieltä, puheterapeutti esimerkiksi katsoo että nyt se on ollut siellä kuukauden että minkälaisia lauseita on muodostettu. Ja onko se mennyt niin kuin on sovittu ja onko niitä, ikään kuin harjoitteita tehty ja onko se lähiympäristö ikään kuin integroitunut sen apuvälineen käyttöön tai näin. Toinen puoli on se, että ihan yhtä lailla kun sä ohjaat vaikka jotain tämmöistä ympäristöhallintalaitetta, koska yksi iso tämmöisen apuvälineen hankintaprosessissa, mihin kuuluu tarpeen arviointi ja luovutus ja käytön opastus ja huolto, mutta myöskin pitäisi kuulua se käytön seuranta. Elikkä kun monesti on niin, että se apuväline ei ole välttämättä kaikista tarkoituksenmukaisin, jos se on siellä ihan samanlaisena 10 vuotta. Varsinkin jos vaikka on lapsesta kyse ja se kasvaa niin kuin ihminen muuttuu. Tässä on se, että sä voisit katsoa, että miten sitä laitetta on käytetty. Esimerkiksi just niin, että kuinka monta kertaa on avattu ovea tai tilattu hissiä tai nythän jo on hyötyä siitä vaikka turvahälytyksestä, niin voidaan turvajärjestelmissä mitata sitä että kuinka monta kertaa joku asukas on pyytänyt apua ja mikä sen vasteaika on ja näin pois päin. Kyllähän jo näitä tämmöisiä ihan käytännön sovelluksia, puhumattakaan siitä, että miten sitä suunnittelussa voitaisiin hyödyntää. Minkälaisia tarpeita on ja onko jossakin semmoinen pullonkaula tai joku ei toimi tai muuta. Sitten niiden ympäristöjen suunnittelussa, että varmasti, mutta sanottuna niin tavallaan se analyysihän siinä on tosi tärkeää, miten se tehdään ja miten sitä kerätään ja muuta.

Panu Karhinen: Kyllä. Tästä tämmöinen aasinsilta tasa-arvoisuuteen, tasavertaisuuteen. Miten tää digitaalinen teknologia, niin mitä te ajattelette tasavertaisuuden ja tasa-arvoisuuden mahdollisuuksien näkökulmasta? Voidaanko sillä lisätä tasa-arvoisuutta, tasavertaisuutta yhteisössä ja yhteiskunnassa? Vai voidaanko? Vai toimiiko se enemmän, että onko siellä myös sitten, että se saattaa toimia tämmöisenä eristävänä tekijänä ja eriarvoistavana tekijänä? Miten ajattelette, että miten sitä voisi maksimoida sitä tasa-arvoisuuden toteutumista digitaalisen teknologian avulla? Mitä ajatuksia teille tulee?

Aarne Klemetti: Jos mä otan kiinni tästä tämmöisen insinöörin näkökulman. Sehän on ihan todella aivan radikaali, se hyppy sinne digitaalisuuteen. Se antaa mahdollisuudet siihen, täydelliseen tasa-arvoon, mutta sitten me saavutaan sille alueelle, että jos ei ole pääsyä sinne digitaalisiin palveluihin? Sitten ollaan ongelmissa. Kyllä tämä koko ajan, se vaan lisääntyy ja lisääntyy. Palaan taas tähän alun teemaan elikkä käytettävyys. Miten näitä asioita sovelletaan, että yksinkertaisimmillaan se, jos lähtee ennakkoluulottomasti soveltamaan näitä palveluita, niin sieltä saa myös todella paljon. Vaikkapa nämä kauppaketjujen erilaiset etupalvelut, nehän on hyvin pitkälle vietyjä, verrattuna siihen, että aikaisemmin vilautettiin korttia ja saatiin se prosentti-pari palautetta. Nyt sieltä tulee ruokalistoja, kohdistettuja tarjouksia ja niin edelleen. Tietysti siinä on sekin, että sen voi kokea häiritsevänä ja valvontana, mitä se hyvin pitkälti onkin tänä päivänä. Kyllä jokainen meistä tietää, joka on käynyt verkkokaupassa, että kun ostat uudet lenkkarit sieltä, niin pari seuraavaa viikkoa sulle mainostetaan lenkkareita, vaikka sä oot juuri ostanut ne. Se kertoo vain sen, että miten kehittymätöntä se analytiikka vielä on. Mutta siellä pellin alla kyllä kuohuu kovasti, että tulemme näkemään lähivuosina todella isoja muutoksia tuohonkin puoleen. Mä ainakin odotan innokkaasti.

Panu Karhinen: Ajatteletko, että se käytettävyys tulee nimenomaan kehittymään?

Aarne Klemetti: Kyllä. Ja se tulee nimenomaan siitä, että me ollaan läsnä. Eli me olemme itse oma käyttöliittymämme ja se vaatii semmoista ajattelutavan muutosta. Otan taas esimerkin, kun oli puhe siitä kapulasta, jolla ohjataan telkkaria. Näissä uusimmissa kapuloissahan on mikrofoni. Eli sitä voi kyllä nyt ohjata jo sitten puheentunnistuksella, että voi vaan mölistä sille kapulalle ja sitä kautta ohjata näitä viihdelaitteita. Mikään ei oo aukotonta. Vielä.

Miikka Kyllönen: Joo, tuohon jatkoksi sitten, tietysti meidän duunia on se, että pystyttäisiin näitä mahdollisuuksia tarjoamaan myöskin toimintarajoitteisille ihmisille, mutta se taas kulkee käsi kädessä. Sitten kun on esimerkiksi tämmöisiä palveluita tai sosiaalista mediaa tai muuta, niin sitten, tai millä tavalla se henkilö pääsee näihin sitten käsiksi. Se on semmoinen iso juttu ja sitten tietysti jos ajattelee, me ollaan myös osa tämmöistä eurooppalaista ja globaalia apuvälineyhteisöä myöskin, että kun jonkin verran on näitä omia tuotteita, mitä viedään, niin sitten tietysti jos maailmanlaajuisesti ajattelee, niin kyllähän Suomi on sanotaan sen terveydenhuollon ja muunkin, niin siellä ihan korkeimmassa prosentissa. Jos ajattelee tätä, mutta siitä huolimatta on sitten kun taas tarkastelee Suomea niin voi siinä ajatella silleen, että sitten meidän apuvälinepalveluiden, että miten ne järjestetään, että onko ne tasa-arvoisia. Siinä on totta kai sitten tekemistä noin yleisellä tasolla. Kyllähän Suomessa on silleen tosi hyvät mahdollisuudet saada ja varsinkin apuvälineitä, kun ne on lakisääteisiä, niin se ei ole varallisuuteen suoraan sidoksissa, mitä se sitten monissa maissa saattaa olla. Siinä mielessä kyllä. Sitten vaan täytyy kehittää niitä vielä esteettömämmäksi, vielä helpommin käytettäviksi ja näin pois päin.

Toini Harra: Tässä tuli hyvin mun mielestä sekä siitä käytettävyydestä että saavutettavuudesta. Toisaalta sitten tulee jo tämä tämmöinen tarjontakin tuli tuossa Aarnen esimerkissä niistä lenkkareista, että tarjotaanko sitten niitä lenkkareita vai voisiko tulla vaikka juoksuhousut välillä.
[naurua]

Panu Karhinen: Tässä kohtaa kiitokset keskustelusta ja jos aihe kiinnostaa ja haluatte lisää tietoa tästä niin käykää katsomassa tuttunet.fi.

Panu Karhinen: Tervetuloa TUTTU netin podcast-sarjaan. Tässä sarjassa keskustellaan digitaalisten tuotteiden ja palveluiden tuotekehityksestä ja tänään me keskustelemme verkosta tuotekehityksessä. Meillä on keskustelemassa täällä THL:stä erikoissuunnittelija Merja Lyytikäinen, Metropolia Ammattikorkeakoulusta Toini Harra, ja minun nimeni on Panu Karhinen ja tulen myös Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Merja, kerrotko lyhyesti mikä tämä Innokylä on ja mikä sen taustafilosofia on?

Merja Lyytikäinen: No Innokylää lähdettiin kehittelemään jo vuonna 2008, ja Innokylä on tämmönen avoin yhteiskehittämisen alusta eli verkkopalvelu. Ja tässä voitte kuvitella että kymmenen vuoden aikana tekniikka on kehittynyt ja verkkopalvelut ovat paljon monipuolistuneet, ne toiminnot mitä siellä voi tehdä, joten meillä avattiin www.innokyla.fi uudistunut verkkopalvelu tuossa tämän maaliskuun alussa. Innokylän perusfilosofia ja tausta-ajatus on avoin yhteiskehittäminen, ja ajatellaan niin että se, että me saadaan laadukkaita ja vaikuttavia palveluita ja säästetään myös lisäksi resursseja, niin se vaatii sen, että kehittämistyöhön otetaan heti alusta asti kaikki ne toimijat joita se kehittäminen koskee, eli asiakkaat ja päätöksentekijät ja ammattilaiset yhdessä kehittää niitä palveluita mitä me ollaan tuottamassa ja kehittämässä. Ja lisäksi se avoin jakaminen tarkottaa siis sitä, että muiden on mahdollisuus oppia koko prosessin aikana siitä kehittämisestä, että ei esitellä vasta sitä valmista tuotosta vaan että tarjotaan se osallistumismahdollisuus prosessin kaikissa vaiheissa, eli se avoimuus Innokylässä tarkottaa sitä, että mahdollisuus osallistua ja saada siitä asiasta tietoa lisääntyy.

Panu Karhinen: Joo, meillä onkin kokemusta (Innokylästä) Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Olemme käyttäneet Metropolian innovaatio-opinnoissa niin siellä on monialaiset opiskelijaryhmät tehneet tämmöisiä opiskelijaprojekteja. Ja vähän olimme myös Innokylän kehitystyössä pienellä siivulla mukana aikoinaan. Se, mikä oli hienoa siinä, niin opiskelijat löysi myöskin että on tämmönen digitaalinen alusta olemassa, missä tätä yhteistä kehittämistä voi tehdä ja saa tukea muilta.

Merja Lyytikäinen: Muistan siitä yhteistyöstä sellaisen hyvän asian, että kun ne opiskelijat tekivät niitä innovaatio-opintoja, niin he olivat ideavaiheessa, että Innokylässä olisi mahdollista löytää myös se työelämäpartneri, mikä lähtisi kehittämään lisää sitä ideaa. Juuri se, että minkälaiseen toimintaympäristöön sen olisi mahdollista juurtua ja lähteä tekemään lisää kokeiluja sen alustavan idean pohjalta.

Toini Harra: Onko teillä muuten yrityksiä mukana tuolla kehittämisessä vai ovatko ne enemmän tämmösiä julkisia organisaatioita?

Merja Lyytikäinen: No sanoisin, että enemmän on julkisen sektorin, mutta olen huomannut, että esimerkiksi kun meillä on joitakin palkintoprosesseja ja kilpailuja vuosittain, niin siellä on myös ollut yrityksiä mukana. Mutta tietysti yrityksillä on haasteena se, että siellä jossain vaiheessa on joitakin vähän salassapidettäviä ideoita. Kun Innokylän verkkopalvelun idea on se, että kaikki on avointa ja kaikki on jaettavissa, jaettu avoimesti kaikille, koska ajatellaan että sillä tavalla pystytään osallistamaan ja sillä tavalla asiat leviävät. Ja siitä voi saada uusia ideoita, että mitä enemmän sitä massaa siinä ympärillä on kehittämässä.

Toini Harra: Joo juuri näin, että se siinä yhdessä kehittäen se tietoisuus ja ymmärrys rikastuu, että opitaan toinen toisiltaan?

Merja Lyytikäinen: Niin, minä ajattelen että hyvät asiat vetää resursseja puoleensa. Että tavallaan näissä digitaalisten palveluidenkin kehittämisessä se pelkkä härpäke ei riitä. Että pitää jotenkin miettiä se. Jos asiakas tai asiakkaat tykkää siitä, se luo sitä odotusta sille asiakkaalle se valmisteilla oleva palvelu tai joku tuote, niin sehän on jo hyvä merkki, sinun on paljon helpompi lähteä sen kanssa vaikka markkinoille sitten.

Toini Harra: Millaisia palveluja te tarjoatte?

Merja Lyytikäinen: Innokyla.fi, se on se varmaan näkyvin mitä ajatellaan aina kun puhutaan Innokylästä ”no niin se on se verkkopalvelu”. Sen lisäksi meillä on tarjolla semmoista tuotekehitystyön erikoisammattitutkintoa, joka kestää puolitoista vuotta. Ja sitten me järjestämme työpajoja tällaisille isommille hankekokonaisuuksille ja ohjelmille. Sitten me olemme keskeisissä sosiaali- ja terveysalan tapahtumissa, meillä on siellä tällainen Innotori. Ja nyt tietysti, kun meillä on uusi verkkopalvelu, niin meillä on paljon tällaisia perehdytyskoulutuksia ollut nyt sitten, ja on tulossakin eri aiheista.

Toini Harra: Tämä mennyt kevät on ollut sellainen, joka on muuttanut meidän toimintatapoja tosi paljon. Me olemme tässä HIPPA-hankkeessa törmänneet siihen asiaan, että esimerkiksi yhteiskehittely sillä tavalla että me kokoaisimme kaikki yhteiskehittäjät samaan tilaan, että siellä on nämä palvelujen käyttäjät, asiakkaat ja henkilökuntaa ja siellä on eri alojen asiantuntijoita ja yritys paikan päällä, niin nyt se ei olekaan toiminut. Meidän on tarvinnut kehittää uudenlaista palvelua sen tilalle ja toteuttaa yhteiskehittelyä verkossa. Oletteko te tehneet siellä Innokylässä verkkopalveluna tämmöstä yhteiskehittelyä vai miten te toteutatte sen?

Merja Lyytikäinen: No tuo meidän verkkopalvelun kehittäminen, se kovin rytistys siinä yhteiskehittämisen osalta tapahtui onneksi ennen koronaa, että silloin me saimme pidettyä live-työpajoja. Ja sitten myös sellaisia, että saatettiin lähettää henkilöille protoja ja meidän verkkopalvelun tällaisia alustavia ideoita, saatettiin lähettää konseptia nähtäväksi meidän keskeisille käyttäjäryhmille ja saatiin tällä tavalla ihan työpajoilla ja puhelimitse ja sähköpostitse osallistettua ihmiset. Mutta nyt olen huomannut, että kun tämä korona tuli, niin tässä on mennyt viime kevät jotenkin sillä tavalla, että on tutustunu kaikkiin mahdollisiin sovelluksiin ja applikaatioihin mitä voi, että se on sillä tavalla, että siirretään se työpajatyöskentely verkkoon. Että aikaisemmin kun ollaan menty samaan huoneeseen ja isketty niitä PostIt-lappuja seinille, niin nyt se on sitä että yritetään tavallaan jäljitellä sitä, että otetaan sellaiset sovellukset käyttöön, missä voidaan iskeä niitä PostIt-lappuja sitten siinä verkossa. Mutta eihän sen välttämättä tarvitsisi sellaistakaan olla. Mietin tätä yhteiskehittämistä silläkin tavalla, että tärkeää on saada yhteinen ymmärrys siitä kehitettävästä asiasta, ja siinähän voi ajatella että osataan olla myös dialogissa toisten kanssa ja osataan kuunnella ne eri näkökulmat ja eri toimijaryhmän odotukset esimerkiksi jotain palvelua kohtaan. Että siihen ei välttämättä tarvitse edes mitään sovellusta tai applikaatiota siihen väliin.

Panu Karhinen: Teillä on siellä erilaisia työkaluja, niin onko teille tullut sinne uusia työkaluja?

Merja Lyytikäinen: No nyt minä mainostankin, että esimerkiksi siellä on hyviä työkaluja, sovelluksia ja appseja, joita voi hyödyntää, jotka ovat ilmaisia ja joita voi hyödyntää tällaisissa verkossa tehtävissä työpajoissa. Ja olemme vähän analysoineet, että mihin tilanteeseen ja minkälaiselle porukalle ja mitä hyviä ja huonoja puolia siellä on. Että meidän verkkopalvelusta löytyy sellanen Työkalut-osio, jossa on työvälineitä yhteiskehittämiseen. Lisäksi olemme nyt vielä erikseen ottaneet nämä digitaaliseen verkkotyöskentelyyn, etätyöskentelyyn sopivat työkalut sinne mukaan.

Panu Karhinen: Mielenkiintosta. Pitääkin käydä katsomassa.

Merja Lyytikäinen: Se kannattaa tsekata.

Toini Harra: Tuo on valtavan hyödyllinen. Tässä juuri kevään aikana me mietittiin sitä, että itseasiassa tähän kuuluu myös positiivisia asioita tähän digitaaliseen loikkaan mitä nyt on tehty, koska näiden palvelujen avulla me voidaan saada siihen yhteiseen kehittämiseen mukaan myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi etäisyyksien takia pystyisi muuten osallistumaan tai joilla on muuten sitten vaikeuksia päästä paikalle.

Merja Lyytikäinen: Kyllä. Ja sitten, jos mietitään että miten Innokylää vois hyödyntää niin tavallaan voihan sitä verkossa pitää niitä työpajoja ja sitten sen työpajojen tulokset laittaa vaikka näkyville kaikille, että juuri nekin jotka eivät pääse tulemaan, niin sitten voivat kommentoida ja katsoa, mitä siellä työpajoissa tuli. Tällaisia onkin kokeiltu jo aikaisemmin palvelun osalta. Ehkä tämmösessä ajassa, että kun niitä digitaalisia palveluita näissä kehittämisprosesseissa hyödyntää, niin varmaan painottuu se, että sen prosessin pitää olla tosi selkeä, siis sillä tavalla, että ihmiset ja toimijat jotka osallistuvat siihen, niin he tietävät että ”milloin meillä on työpaja, milloin siitä tulee tulokset, mikä on seuraava vaihe”, että he pysyvät siinä kärryillä. Olen ollut tämän keväänkin aikana itse yhdessä meidän talon sisäisessä prosessissa mukana, ja se on kyllä se oppi, että kun verkossa tehdään monien satojen ihmisten kanssa hommia, niin se pitää olla tosi selkeesti jäsennetty, että missä keskustellaan yhdessä ja mitä siitä seuraa ja mitä päätöksiä tehdään niitten työpajojen välissä ja milloin taas alkaa se yhteiskehittämisen aika. Että sen olen huomannut, että tämmöinen verkossa tapahtuva yhteiskehittäminen vaatii enemmän sen prosessin avaamista.

Panu Karhinen: Onko jotain muuta kuin että sen pitää olla selkeä, niin onko jotain muita asioita mitä siinä on tullut esiin?

Merja Lyytikäinen: Niin no, kun mä ajattelen että tässä nyt vain vasta harjotellaan, että ei ole vielä kokemusta mistään hirveen pitkästä, että siinä voisi olla, jos niitä haasteita ajatellaan, niin voi olla haasteena se, että jos sitä kokonaisuutta ei näe eikä avaa, niin siinä alkuvaiheessa jo ihmiset juuttuvat pyörimään siihen, että hakevat sitten sitä et ”miks tää ei onnistu” ja näin. Että se ehkä helpottaisi sitä, että jos sen avaisi sen prosessin vähän auki ja kertoisi mitä tapahtuu milloinkin, niin ihmiset ehkä tajuaisivat, se selventäisi ihmisille sitä, että tässä tapahtuu asioita ja tässä mennään tällä tavalla eteenpäin.

Panu Karhinen: Me olemme tässä HIPPA-hankkeessa tehneet kokeiluja tämmöisestä verkon kautta tapahtuvasta yhteiskehittelystä, ja olemme huomanneet, että se antaa paremmat mahdollisuudet meille saada ehkä laajemmin semmoisia ihmisiä, joita me emme ehkä muuten olisi saaneet mukaan. Onko teillä tullut tämmöistä? Onko tullut uusia ihmisiä mukaan?

Merja Lyytikäinen: No nyt minulla on vasta vähän kokemusta siitä meidän uudesta verkkopalvelusta, että tietysti se ohjaa, ketä siihen verkkopalveluun nyt kirjautuu. Koska nyt on alkamassa tämä tulevaisuuden sote-ohjelma, ja Innokylä on siinä se keskeisin tarjolla oleva työkalu, niin sillä tavalla julkisen sektorin toimijat ovat nyt aika uutterasti näköjään kirjautuneet. Mutta minulle on esimerkikis tullut paljon yhteydenottoja, että ”hei mä oon kiinnostunu tämmösestä ilmiöstä tai tämmösestä teemasta, mut mä oon aika yksin täällä, et onks täällä nyt jotain verkostoo johon mä voisin liittyä jotka tekee samaa asiaa”. Ja sitten olen ohjannut, Innokylässä on semmoiselle verkoistolle ja ohjelmille oma (osio), jonne voi perustaa semmoisen kokonaisuuden joka on jonkun ohjelman, projektin tai ilmiön ympärille koottu. Siihen on sitten helppo ohjata tämmöisiä yksinäisiä toimijoita, että ”menepäs tuonne, kato sitä materiaalia ja siellä on yhteystiedot että jos sua kiinnostaa niin vähän voit olla yhteydessä että tässä on sen teema-alueen kehittäjät nyt porukoituneet”.

Toini Harra: Se, mihin kiinnitin itse tuossa kevään kokeiluissa huomiota ja oli yksi semmonen tärkee asia oli se, että me suunniteltiin valtavan tarkasti nämä toteutukset yhdessä. Siellä on tiettyjä toimijoita mukana ja kaikilla on hyvin selkeät roolit mitä kukin tekee, että sillä tavalla pidetään huolta. Ja sitten toinen asia mitä mietin, niin tietyllä tavalla tämä tämmöinen digitaalinen etäyhteyksien kautta tapahtuva yhteiskehittely mahdollistaa sen, että nämä toimijat toimivat nimettömänä tai pelkästään vain sen oman nimensä kautta. Että siinä nämä kehittäjät voivat olla siinä mielessä tasaväkisempiä ja tasaveroisia.

Merja Lyytikäinen: Joo tuo on kyllä hyvä. Ja sitten varmaan roolitus myöskin, että se sitouttaa jo siinä kehittämisvaiheessa. Helposti, ehkä, en tiedä, mutta live-jutuissa ollaan koko ajan sen ympärillä, joka sitä työpajaa vetää tai joka sitä projektia vetää, niin olisko sitten niin, että se olisi helpompi tämmöisessä verkkotyöskentelyssä myös sitä roolitusta jakaa. Tai ainakin se on tärkeämpää. Ihan sama kuin aikataulutuskin.

Panu Karhinen: Tuli rooleista mieleen semmonen käytännön asia, että jos fasilitoi tämmöistä verkkoyhteiskehittelyä, niin siinä kannattaa olla tekninen tuki erikseen, että se vaatii niin paljon keskittymistä kumminkin eri lailla.

Merja Lyytikäinen: Joo kyllä. Olen itsekin monta kertaa sukeltanut jonnekin aivan mustaan aukkoon ja pullahtanut sitten ylös, kun minun esityosuuteni on ollu jo ihan loppu. Mutta siinä aina kannattaa se Plan B olla, että varsinkin jos on vastuussa siitä jonkun verkkotyöpajan vetämisestä, että mitä tapahtuu sitten, jos jompikumpi pullahtaa sinne jonnekin mustaan aukkoon ja tulee viiden minuutin päästä vasta sinne linjoille takaisin.

Panu Karhinen: Kyllä.

Toini Harra: Me olemme tässä kevään aikana törmänneet myös siihen asiaan, että kun me olemme kehittämässä yritysten palveluja tässä HIPPA-hankkeessa, niin tämän yhteiskehittelyn jälkeen, kun prosessissa on sitten näiden tuotteiden testaukset. Oletteko te joutuneet tällasten asioiden kanssa tekemisiin, että miten toteuttaa palvelujen tai tuotteiden testausta etänä tai tällä tavalla digitaalisesti tai verkkoalustan kautta?

Merja Lyytikäinen: Eikös se testaus ole tavallaan siinä alussa.. mietin vaan sitä, että onko teidän mielestä se palvelu tai tuote on jo valmis ennen kuin sit, et eikö sitä lähetä ihan siitä konseptointivaiheesta asti sitä tavallaan asiakkaitten kanssa testaamaan?

Toini Harra: Niin kyllä, kyllä joo.

Merja Että jos se on tämmönen käsinkosketeltava tuote niin sitä on aika vaikee etänä testata tai kokeilla. Toki voihan sen jotenkin lähettää jollekin asiakkaalle, pyytää häntä testaamaan ja sitten ollaan yhteyksissä sitten. Mut mitä nyt noissa verkkopalveluissahan on helpompi sit et tavallaan pyytää testaamaan sitä verkkopalvelua ja sitten käydään sitä keskustelua siinä samalla tai jotain käytettävyyttä, niin pyytää henkilöä kulkemaan, että ”miten kulkisit tässä verkkopalvelussa” ja ”mitä tulee mieleen”, tai lähettää etukäteen niitä protoja nähtäväksi, että se ehkä, mutta ehkä jos on tämmönen käsinkosketeltava niin sitten on vähän hankalampi.

Panu Karhinen: Verkossa kehittäminen tietenkin niin kuin kaikki tämmönen yhteiskehittäminen, niin se perustuu tämmöiseen avoimuuteen, niin mitä sinä ajattelet, että miten tämmöstä avoimuutta voisi lisätä tai tukea? miten avoimuutta vois lisätä tämmösessä verkkopalvelussa?

Merja Lyytikäinen: Olen miettiny sitä tässä nyt vuosien varrella, kun aika usein tulee sellainen kysymys että ”onko oikeesti Innokylä ihan avoin, että kaikkiko voi kaikkee täällä nähdä”, niin tavallaan minä olen miettinyt sitä, että mihin perustuu sitten se pelko? Kun tavallaan kehittämistyöhön ei liity, jos me tehdään näitä kehittämisprosesseja, niin siinä ei tavallaan käsitellä mitään henkilötietoja ja siis sillä tavalla, vaan kehitetään jotain palvelua tai prosessia. Niin siinä ei tavallaan ole mitään salassapidettävää sillä tavalla, eikä se semmoinen kuulukaan tuommoiseen verkkopalveluun. Onko se sitten se, että niitä omia ideoita haluaa suojata, eikä kukaan ei niitä alkuvaiheen ideoita halua avata muille ennen kun ollaan saatu rahoituspäätös. Kun mietin myös sitä, että miksi ei alkuvaiheesta asti voi avoimin kortein pelata, koska sittenhän siinä voisi olla sekin mahdollisuus, että voisi vähän laajemmalla porukalla hakea esimerkiksi rahoitusta.

Panu Karhinen: Että se voisi tukeakin sitä kehitystyötä?

Merja Lyytikäinen: Kyllä. Mutta aina löytyy joku porukka, joka kysyy, että ”onko oikeesti niin että täällä kaikki on avointa, että eikö tätä todellakaan voi meijän omalle porukalle piilottaa esimerkiks jotain tietoo”, niin tavallaan olen sitten ajatellut sen sillä tavalla, että meillä on todella paljon kaikkia wikialustoja ja organisaatioiden sisäisiä työskentelyalustoja, ja Teams esimerkiks, joiden kanssa meidän ei kannata ruveta kilpailemaan. Jos avoimuus ja yhteiskehittäminen on se periaate, ja verkostojen aktivointi, niin silloin asioiden pitää olla avoimia.

Panu Karhinen: Minkälaisia mahdollisuuksia sinä näet siinä avoimuudessa? Tuossa vähän jo viittasitkin siihen suuntaan.

Merja Lyytikäinen: No kyllä minä ajattelen sen niin, että siinä saa tietoa siitä, mitä täällä maailmassa tapahtuu, ei tehdä asioita kahteen kertaan, resurssit säästyy, ja sitten myöskin voidaan oppia toisiltamme. Eli, että kun avoimesti jaetaan sitä tulosta mitä ollaan saatu aikaiseksi, niin jossain muualla voidaan sitä hyödyntää. Ja tässä on nyt siis sen Innokylän ajattelunkin ydin, että avoimesti jakamalla me voidaan oppia toisiltamme ja sitten me voidaan hyödyntää sitä mitä muut ovat jo tehneet.

Panu Karhinen: Minkälaisia haasteita siihen liittyy?

Merja Lyytikäinen: No mun mielestä toimijat aika lailla haluavat aina sitä omaa ideaa lähteä sitten alusta asti (kehittämään), että se on nyt niin hyvä, että ei vaivauduta katsomaan, mitä täällä on jo tehty. Että sen takia tarvitaankin varmaan tällaisia kokoavia alustoja, joissa on mahdollista tutkia sitä asiaa ja ottaa yhteyttä ihmisiin, jotka ovat jo aikasemmin ratkaisun johonkin asiaan sitten keksineet.

Toini Harra: Miten sinä näet, että mitä mahdollisuuksia tähän voi tulevaisuudessa liittyä tämmöiseen avoimeen yhdessäkehittelyyn verkossa?

Merja Lyytikäinen: Minulla on kokemus nyt kymmenen vuoden ajalta, ja kyllä ihan jo se termi ”yhteiskehittäminen” on jo saanut semmoisen, että se on ihan normaali. Ja työpajatyöskentely ja tällainen on jo ihan normaalia. Aikaisemmin esimerkiks silloin, kun aloiteltiin Innokylän palvelujen kanssa, niin se oli enemmän sellaista koulutuksellista asiaa. Nyt on aivan selvä, että kun lähdetään kehittämään jotain asiaa, niin tehdään työpajoja, joissa osallistetaan. Minun mielestäni tässä ollaan koko ajan parempaan päin menossa. Mutta mitä toivon niin on, että yhä enemmän toimijat ymmärtäisivät, että tulosten jakaminen on tärkeää ihan sen takia, että me voisimme oppia ja hyödyntää sitä aiemmin tehtyä.

Toini Harra: Mitä se olisi kymmenen vuoden päästä, mitä tapahtuisi?

Merja Lyytikäinen: Oi, tosi vaikea, tosi vaikea. Kun sitten, jos tämmösistä digitaalisista palveluista puhutaan, niin varmaan se on ihan erilaista se teknologiakin silloin. Että virtuaalilaseilla päästäisiin jotain empatiakävelyä tekemään jonnekin oikeisiin ympäristöihin, jos olis tämmöinen tilanne tai jotain muuta.

Panu Karhinen: Kyllä minä näen sen, mitä Toini tossa aikaisemmin puhuit siitä tasavertaisuudesta ja -arvoisuudesta, niin näen, että siinä on mahdollisuuksia kyllä, että se teknologia mahdollistaa monenlaista osallistumista, eikä ole aikaan tai paikkaan niin sidottua.

Toini Harra: Niin ja sillä tavalla että me saamme näitä ihmisiä mukaan, jotka muuten jäisivät ulos siitä kehittämisestä, niin voi olla, että heillä juuri on se erinomaisen tärkeä näkökulma tai tieto tai ymmärrys, kokemus, jota me emme muuten saisi siihen kehittämiseen mukaan. Ja sillä tavalla sitten voitaisiin kehittää aiempaa parempia ja toimivampia tuotteita ja palveluja.

Merja Lyytikäinen: Ja minä ajattelen myöskin, että tulevaisuuden ammattilaisetkin, jotka ovat nyt koulutuksessa, niin heillekin voisi olla ihan hyvä ajatella, että tulevaisuudessa voi olla, että he työskentelevät jossain ikäihmisten yksikössä, että se kehittämistyö ja osallistuminen niiden ikäihmisten kanssa on yksi osa sitä työtä, että tavallaan se on ammattilaistenkin asenteesta kiinni, että miten ne asiat siellä erilaisissa palveluyksiköissä kehittyy.

Panu Karhinen: Kyllä kyllä, yhtenä osana sitä omaa työtä.

Merja Lyytikäinen: Joo.

Panu Karhinen: Tässä kohtaa minä kiitän keskustelusta, ja jos haluatte lisää tästä aiheesta tai muuten laajemmin digitaalisten tuotteiden ja palveluiden kehittämisestä niin käykää katsomassa tuttunet.fi. Kiitos.

Toini Harra: Kiitos.

Toini Harra:  Tervetuloa TUTTU netin podcast-sarjaan, jossa me keskustelemme tulevaisuuden teknologioiden ja palveluiden kehittämisestä erityisesti käyttäjälähtöisesti. Tämän kerran aiheena meillä on digitaalisten ekosysteemien rakentaminen. Keskustelukumppaneina ovat Minna Komu Oulusta, jossa toimit OuluHealth-ekosysteemin verkostojohtajana, ja Markku Niemi, Smart Tampere -ohjelman asiakkuusvastaava. Minä olen Toini Harra ja olen Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Tässä vieressäni istuu Panu Karhinen myös Metropoliasta. Terveuloa kaikille.

Panu Karhinen: Tervetuloa.

Minna Komu: Kiitos.

Markku Niemi: Kiitos.

Toini Harra:  Ekosysteemeistä puhutaan nyt melkoisen paljon. Jotenkin minusta tuntuu, että se määritellään hyvin monenlaisella tavalla. Ihan ensin tekee mieli kysyä Minna sinulta, että miten siellä OuluHealthissa on tämä ekosysteemi määritelty? Mitä siihen kuuluu ja mitä te teette?

Minna Komu: OuluHealth, niin kuin nimestä voi jo ajatella, on puhtaasti terveysalaan rajoittunut tai rajattu ekosysteemi Oulun alueelta. Meidän ekosysteemiin kuuluu useita eri organisaatioita, useita toimijoita. Meille kuuluu akateemiset tutkimuslaitokset, sosiaali- ja terveysalan palveluntarjoajat niin perus- kuin erikoissairaanhoidon puolelta, kuuluu terveys- ja hyvinvointialan yritykset sekä liiketoiminnan osaajia, viestinnän ammattilaisia. OuluHealthin tavoitteena, ekosysteemin tavoitteena on tuottaa innovaatioita, tukea yritysten kasvua ja kansainvälistymistä sekä edistää uusien hoitojen ja toimintamallien käyttöönottoa ihmisten terveyden edistämiseksi.

Toini Harra:  Siinä on valtavan monta hyvin erilaista organisaatiota mukana. Jotenkin tulee semmoinen mieleen, että se voi olla aika haasteellistakin saada nämä kaikki eri tyyppiset organisaatiot toimimaan yhdessä. Miten te olette siinä onnistuneet?

Minna Komu: Ekosysteemin rakentaminen on pitkä työ. Se on pitkä työ ja vaatii sinnikkyyttä ja aikaa. Kaikki lähtee aluksi liikkeelle siitä yhteisestä tahtotilan määritelmästä ja yhteisen vision luomisesta, siitä, että ekosysteemi rakennetaan aitojen, omien vahvuuksien varaan ja yhteistyöllä. Se vaatii myös eri organisaatioista johtajatason sitoutumista asiaan ja sen ymmärtämistä, että tämä vaatii yhteistyötä tai yhteistyö on se perusedellytys, eikä se aseta ketään kilpailulliseen asemaan toiseen nähden, eikä se hyvä ole keneltäkään toiselta pois. Se vaatii myös yhteistä toimintaa, yhteisiä projekteja, innovaatiosessioita. Ennen kaikkea se vaatii voimakkaasti viestintää niin ekosysteemin sisällä kuin tekemisistä ulospäin. Se vaatii mekanismeja. Se vaatii sen, että, esimerkiks OuluHealthilla on oma ohjausryhmä, ohjausryhmällä on oma strategia, oma toimintasuunnitelma, meillä on se oma brändi. Vaatii resursseja, vaatii mielellään myös organisaatiorajojen ylittäviä yhteisiä resursseja ja jaettuja roolituksia. Se vaatii aikaa, paljon aikaa ja sinnikkyyttä ja myös sitä, että ajoitus on oikea tän kaltaiselle toiminnalle. Se vaatii myös rahaa. Resurssit ja raha on aina totta kai se puutteellinen kohta, mutta ekosysteemiä ei kannata rakentaa projektirahoituksella, koska kun projekti loppuu, ekosysteemin toiminta loppuu, ja silloin se hiljainen tieto katoaa projektin päätyttyä ihmisten mukana. Eli sillä lailla rahaa ja tahtotilaa sen yhteisen tekemisen toteuttamiseksi.

Toini Harra:  Tässä tuli jo todella paljon asioita, varmaan palataan niihin vielä myöhemminkin. Markku, miten teillä Tampereella on määritelty Smart Tampere -ohjelman ekosysteemi? Mitä sillä tarkoitetaan?

Markku Niemi: Minna tuossa aika hyvin avas noita periaatteita. Luulen, että meillä on aika lailla samanlaiset määritelmät käytössä. Meillä ehkä aika paljon ajatellaan yritysten kannalta asioita. Sanoisin lyhyesti niin, että ekosysteemi on verkosto, jossa yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi. Eli kun laitat sinne jotain, saat enemmän itsellesi takaisin. Silloin aletaan puhuun siitä, että se ekosysteemi toimii. Meillä on ekosysteemejä hyvin eri vaiheissa. Meil on ehkä  pisimpään toiminut ja vakiintunein verkosto on ITS Factory eli älyliikenteen toimijoiden verkosto, jossa on yrityksiä, isoja yrityksiä, pieniä yrityksiä, tutkimuslaitoksia, ja kaupunki myös aktiivisesti mukana. Heillä on ollut monenmoista toimintaa jo yli kymmenen vuoden ajan. Se on siinä vaiheessa, että se toimii itsenäisesti, ekosysteemitoimijat keskenään järjestää rahoituksen ekosysteemin toiminnan fasilitoinnille ja tämän tyyppisille asioille. Se on esimerkki minusta siitä, että kaikki toimijat saa siitä enemmän kuin mitä panostavat siihen. Se on sillä tavalla nostanut, tai sillä on arvoa. Sitten meillä on ekosysteemejä, jotka ovat vasta aivan alkuvaiheessa, missä joudutaan miettimään sitä, että mistä se yhteinen arvo löytyy, ja onko tässä edes mitään tulevaisuutta. Mutta sitä pitää vaan lähtee kokeilemaan ja konkretian kautta etsimään.

Toini Harra:  Minkälaisen ekosysteemin rakentamisessa sinä itse olet mukana?

Markku Niemi: Minulla on itsellä vastuulla kaksi ekosysteemiä. IoT-toimijoiden ekosysteemi, mikä on myöskin aika lailla alkuvaiheessa. Tampereella on paljon Nokian rakennemuutoksen myötä syntyneitä pieniä startup-alueen firmoja, jotka toimivat IoT-alueella. Kaupungilla on paljon tarpeita, joissa IoT:ta voitais hyödyntää. Tässä IoT-ekosysteemissä on yritetty näitä kahta yhdistää, ja minusta jossain määrin onnistuttukin. Mutta vielä jää nähtäväksi, että päästäänkö esimerkiks älyliikenteen ekosysteemin tasolle niin, että myöskin näitten kokeilujen jälkeen löytyy firmojen kesken yhteistä pohjaa. Toki osittain firmat aina myöskin kilpailevat keskenään, että pitää löytää yhteinen nimittäjä siinä.

Panu Karhinen: Tuosta tuli mieleen, tuossa Minnakin puhuit siitä tahtotilasta, oikeastaan liikkeellelähdön paikkana. Mutta miten keskinäinen solidaarisuus näiden yritysten välillä tässä kehittämisessä, minkälaisia kokemuksia tai miten se on näkynyt?

Markku Niemi: Minä sanoisin, että esimerkiksi tutkimushankkeissa, EU-hankkeissa semmoinen löytyy aika helpostikin, kun puhutaan asioita, jotka on ehkä, liiketoiminta on vielä muutaman vuoden päässä. Sieltä löytyy yhteistä pohjaa suhteellisen helposti. Mutta sitten, kun tullaan lähemmäs liiketoimintaa, sitten pitää alkaa etsimään semmiosia asioita, että löytyykö jotain yhteistä tarjontaa, löytävätkö firmat toisensa sillä tavalla, että pystyisivät tarjoamaan esimerkiksi isommille yrityksille isompaa kokonaisuutta. Tästä on meillä Tampereella minusta hyvä esimerkki. Meillä on muutamia yrityksiä, joiden asiakkaita on autoteollisuus. Autoteollisuudessa on hyvin pitkät tuotekehityssyklit ja pitkät valintaprosessit. Startupin, vaikka olis kuinka hyvä idea, voi olla hankala päästä keskustelemaan jonkun Volvon tai saksalaisten isojen autotoimijoiden kanssa. Mutta tämmöisellä ekosysteemillä voi olla arvoa sillä tavalla, että voidaan tarjota isompia kokonaisuuksia ja ikään kuin nostaa profiilia ylemmäksi ja sillä tavalla saada huomiota, mindsharea. Meillä on siitä muutamia lupaavia esimerkkejä nimenomaan autoteollisuudessa.

Panu Karhinen: Joo, se on tosi tärkee asia.

Toini Harra:  Eli se liittyy jotenkin siihen, että nämä yritykset eivät niinkään kilpailisi tuotteilla keskenään vaan etsisivät toisiaan täydentäviä tuotteita ja rakentaisivat siitä konsortiota.

Markku Niemi: Nimenomaan. Koska sitten taas jos ajatellaan näiden isojen yritysten kannalta, siellä ehkä trendi on se, että halutaan ostaa isompia kokonaisuuksia, samoin kuin julkisella sektorilla myöskin. Se tekee joskus pienemmille yrityksille hankalaks tarjota, mutta yhteistyöllä semmonen mahdollistuu.

Panu Karhinen: Kyllä. Entä Minna, miten tämä teillä Oulussa näkyy?

Minna Komu: Yritykset ovat kyllä hyvin isolla sydämellä myös tässä toiminnassa mukana. Erityisesti niin kuin tuossa oli puhe, se yritysten yhteinen palvelutarjonta on yksi asia, mutta sitten on ihan toinenkin asia, että on paljon sellaista tietoa, mitä yritykset voivat jakaa keskenään toisilleen säästääkseen toistensa aikaa. Esimerkiksi meillä, me järjestämme säännöllisesti Oulussa Health Business Breakfast -tapahtumia, johon kutsutaan meidän alueen yritykset paikalle. Ne aamupalat rakentuvat jonkun teeman ympärille, jolloin yritykset voivat jakaa luottamuksella sitä tietoa niille muille yrityksille. On ollut esimerkiksi kokemuspuheenvuoroja, jos on ollut ulkomailla vaikka kiihdyttämöohjelmassa pienet yritykset, tai myyntikanavien hahmottamisessa, että miten vaikka sairaaloihin myytäessä, miten on, mikä on toiminut ja mikä ei, tai kansainvälisistä markkinoista, että miten vaikka tilanne on heidän mukaan tällä toimialalla erilainen Ruotsissa kuin Suomessa tai Saksassa. Paljon myös sellaisen tiedon jakaminen, mikä on hyvin arvokasta yrityksille heidän toiminnan kannalta.

Toini Harra:  Nämä ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten jotenkin minun mielestäni maailmassa on tällä hetkellä ymmärrettykin, että siilomaisella työskentelyllä ja sillä, että yksin vaan yritetään eteenpäin, ei loppujen lopuksi oikein päästä minnekään ja että yhdessä toimimalla saadaan enemmän myös markkinoita ja saadaan tuotteita vietyä eteenpäin. Miten näette, että mikä merkitys digitalisuudella on tässä yritysten ja myös muiden organisaatioiden yhteistyössä?

Markku Niemi: Sanoisin, että ekosysteemien toiminnassa digitalisaatio ja digitaaliset apuvälineet ovat hyviä työkaluja, mutta minun kokemukseni mukaan fyysiset tapaamiset ja tämän tyyppiset tiedonvaihtotilaisuudet ovat kuitenkin edelleen erittäin tarpeellisia, ehkä jopa vähän aliarvostettuja. Meillä on Tampereella kokeiltu muutamaakin erilaista voisko sanoa digitaalista alustaa, jonka ajatuksena on ollu fasilitoida ekosysteemiyhteistyötä. Mutta ehkä vaikea vielä sanoa, että miten paljon niistä loppujen lopuksi on apua. Voi olla vähän digitalisaatioähkyäkin yrityksissä. Työkaluja ja alustoja on niin paljon, että se alkaa tavallaan syömään yritysten aikaa. Itse näkisin, että säännölliset tapaamiset, tilaisuudet ovat edelleen paikallaan, ja sitä tukemaan voidaan tehdä erilaisia työkaluja ja alustoja.

Toini Harra:  Millaisia kokemuksia Minna sulla on siellä Oulussa?

Minna Komu: Osittain kyllä hyvin samankaltaisia. Mutta toisaalta nyt tämä meidän maaliskuussa alkanut vallitseva pandemiatilanne on ehkä auttanut aukaisemaan silmiä, että on äärimmäisen tärkeää digitalisoida myös palveluita ja miettiä vaihtoehtoisia tapoja luoda suhteita ja rakentaa suhteita. On totta kai selvää, että digitaalisuden avulla on helpompi ylläpitää jo luotuja suhteita kuin luoda täysin uusia suhteita, mutta ennen kaikkea kokisin, että tärkeimpänä on se, että palveluja digitalisoidaan ja ne olisivat ajasta ja paikasta riippumattakin saatavilla niin yrityksille kuin muillekin niitä palveluita etsiville tahoille. Sen eteen ollaan paljon tehty työtä Oulussakin monellakin osalla, myös tässä terveysalalla ja ihan lähtien opetuksesta. Meillä on tämmöinen MEDigi-hanke, joka on kansallinen hanke, jossa digitalisoidaan ja harmonisoidaan lääketieteen opetusta eri yliopistojen välillä. Kun uskallamme ajatella eri tavalla ja katsoa tulevaisuuteen, löydämme kyllä monenlaisia keinoja hyödyntää digitaalisuutta paremman palvelukokemuksen saamiseksi.

Toini Harra:  Ekosysteemi on myös toisenlainen toimintakulttuuri ihan kaiken kaikkiaan, jos ajatellaan. Jos me ollaan aikaisemmin toimittu vaan yhden organisaation sisällä pääasiassa, ja nyt meillä onkin ekosysteemien myötä yritysten ja organisaatioiden isoja verkostoja, jotka työskentelevät yhdessä, se väistämättä varmaan muuttaa toimintakulttuuria myöskin. Nimensä mukaisesti se perustuu systeemiselle ajattelulle, ja nyt olisi kiinnostavaa kuulla, että minkälaisia kokemuksia teillä on tästä toimintakulttuurin muutoksesta ja miten sitä edistetään. Tuossa alussa varmasti Minna toitkin esille juuri niitä tekijöitä, mitkä ovat mukana vaikuttamassa siihen, mutta jos nyt keskityttäisiin vielä ihan erikseen tähän aiheeseen, mitä haluaisitte nostaa esiin toimintakulttuurin näkökulmasta? Mitä se edellyttää organisaatioiden toiminnalta?

Minna Komu: Kysymyksenä on hyvin laaja ja aika haasteellinen. Ensimmäisenä se vaatii sen ymmärryksen, että kaikkea ei voi kontrolloida. On erilaista toimijaa ekosysteemissä, joka koostuu useista organisaatioista ja julkisista toimijoista ja yrityksistä ja mitä tahansa ihan pienestä startupista isoon pörssiyritykseen ja kaikkea siltä väliltä. Ekosysteemissä ihan kaikkea et voi kontrolloida. Ja hyväksyä myös se, että muutos ottaa aikaa. Mutta siinä perusedellytyksenä on vahva luottamus ja usko yhteiseen tekemiseen ja luottamus myös siihen, että tässä ollaan yhdessä menossa eteenpäin, eikä kukaan ole ottamassa pois mitään keltään. Päinvastoin, kun saatetaan erilaisia tekijöitä yhteen, ne omat ajatukset, organisaation omat ajatukset voivat saada hyvin erilaisia sykäyksiä uusien innovaatioiden synnyttämiseksi, kun hyödynnetään eri toimijoiden resursseja, eri toimijoiden ydinosaamista ja tuodaan niitä yhteen. Ajatellaan, että meillä voi olla myös jaettuja resursseja, ettei tarvitse olla yhden organisaation oma resurssi, vaan voidaan myös jakaa, jolloin tieto siirtyy ja mahdollistaa uudenlaisia ajatuksia ja uusia innovaatioita.

Panu Karhinen: Onko syntynyt jotain uusia käytäntöjä tai pelisääntöjä esimerkiksi vaikka hankintojen osalta? Onko tämä ekosysteemi tuonut jotain uudenlaisia käytäntöjä?

Minna Komu: On varmasti tuonut paljonkin uudenlaisia käytäntöjä. Varsinaisesti hankintojen osalta on ehkä, en ehkä niinkään osaa ajatella. Siihen ehkä joku toinen henkilö osaisi paremmin vastata. Varsinaisesti ekosysteeminä ne hankinnat ovat totta kai erilaisia kuin mitä ne voivat olla organisaatioissa muuten. Mutta meillä esimerkiksi Oulussa on, OuluHealthissä on otettu käyttöön innovaatiotyökalu, joka aloitettiin OYSissa, Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Sitä on testattu siellä ympäristössä erinomaisin tuloksin. Ja nyt me olemme sitä vastaavaa innovaatiotyökalua jalkauttamassa sitten ekosysteemin muihin toimijoihin. Tällainen esimerkki tulee ainakin vaikka hankintojen osalta mieleen.

Panu Karhinen: Entä Markku? Onko teillä, jos miettii pelisääntöjä tai käytäntöjä, mitä nämä ekosysteemit ovat tuoneet, niin miten ne poikeavat? Onko jotain esimerkkejä ehkä sieltä, että mikä sitä yhteistyötä tukee?

Markku Niemi: Minun mielestäni luottamus on ehkä avainsana, ja sen rakentaminen tietenkin kestää vähän aikaa, että pitää oppia tuntemaan toimijat ja vähän motiiveja ja näin. Minun mielestniä ehkä yksi hyvä tapa rakentaa luottamusta on konkreettiset hankkeet, konkreettinen tekeminen. Meillä on Tampereella muutamia alustoja, kaupunki on avannut tiettyjä alustoja yritysten käyttöön, missä voi yhdessä tehdä testejä, projekteja. Se on ollut yksi hyvä tapa tuoda toimijoita yhteen ja tehdä vaikka EU-tutkimushankkeita tai muita pienempiä pilotteja näitä alustoja hyödyntäen. Konkreettisen tekemisen kautta syntyy sitä luottamusta ja uusia ideoita ja näin.

Toini Harra:   Rakennetaan yhteistä kokemusmaailmaa, jota sitten jaetaan.

Markku Niemi: Kyllä.

Toini Harra: Yks tärkeä asia vielä: johtaminen. Verkostojohtamista tässä varmaan tarvitaan. Minna, oletkin verkostojohtajana siellä. Oisko sulla muutama asia, mitä liittyy erityisesti johtamisen näkökulmaan? Minkälaista johtamista hyvä ekosysteemitoiminta edellyttää?

Minna Komu: Ekosysteemin johtaminen on varmaan jo käsitteenäkin haasteellinen asia, kun ekosysteemit ovat hyvin erilaisia keskenään. Meidän tapauksessa OuluHealth on valtavan suuri ekosysteemi, joka kasaa yhteen niin akatemian kuin terveydenhuollon ammattilaisia, yrityksiä ja liiketoiminnan osaajia. Ennen kaikkea koen, että tärkeintä myös siinä johtamisessa on selkeä, tai en ehkä käyttäisi sanaa johtamista, mutta sanoisin, että tärkein edellytys ekosysteemin toiminnassa on voimakas roolitus niin, että on selkeät roolit. Esimerkiksi meillä OuluHealthissä on jaettu niin, että meillä tutkimus-, kehitys-, innovaatiotoiminnasta on vastuullinen taho ja vastuuhenkilö, vastaavasti myös terveysalan yrityksistä, health and life science -yrityksille on oma asiakkuusvastaava eli se, joka on varsinaisesti yritysrajapinnassa. Sitten myös meidän testaus- ja pilotointitoiminnassa on oma vastuuhenkilö. Silloin sitä johtamistakin hajautetaan ja luotetaan siihen, että jokainen hoitaa sen oman toimintansa. Meillä OuluHealthissa minun tekemistä ohjaa OuluHealthin ohjausryhmä. Eli meillä OuluHealthillä on oma ohjausryhmä, jota voidaan ajatella, että se on ikään kuin yrityksissä on hallitus. OuluHealthin ohjausryhmä koostuu mukana olevien organisaatioiden edustajista. Ja OuluHealth kuuluu puolestaan osana Oulun innovaatioallianssiin. Oulun innovaatioallianssissa on muitakin ekosysteemejä, joista tämä meidän OuluHealth on yksi. Oulun innovaatioallianssilla on oma strategia, jonka osana on OuluHealthin strategia, ja sitten siitä on meidän toimintasuunnitelma. Tärkeintä on, että se on toiminta, mihin saadaan ihmiset sitoutettua, joten palaan tähän, niinku on jo useampaan kerran tullut, että se on se luottamus ja roolitus ja usko yhteiseen tekemiseen.

Toini Harra:  Markku, sinä olet asiakkuusvastaava. Tuossa Minnakin mainitsi asiakkuusvastaavan tärkeän roolin. Miten itse koet tämän roolin?

Markku Niemi: Minä näen oman roolini sillä tavalla, että olen fasilitoija, yritän auttaa ekosysteemin toimijoita onnistumaan. Se johtorooli voi vaihtuakin siinä vähän. Se voi siirtyä toimijalta toiselle riippuen, mitä tehdään. Jos on joku kiinnostava tutkimusalue, tutkimushanke, jota halutaan siinä ekosysteemin toimijoiden kesken tehdä, johto voi olla jossain yrityksessä, joka on siitä eniten kiinnostunut. Ja sitten taas jossain muussa se voi olla muualla. Mutta tarvitaan fasilitaattori, joka sitoo langanpäitä yhteen ja kertoo niitä, vinkkaa niitä yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Ne eivät välttämättä ole aina itsestään selviä, vaikka voisi kuvitella niin.

Panu Karhinen: Mitenkäs sitten tulevaisuus? Miltä ekosysteemien tulevaisuus näyttää, ja mihin tarkoituksiin digitaalisia ekosysteemejä vois käyttää? Onko siellä näköpiirissä ehkä käyttäjän, enemmän vielä käyttäjän näköisiä palveluita ja tuotteita tai saavutettavampia, käytettävämpiä palveluita ja tuotteita vai miten te näette? Kerrotko vaikka Minna ensin ajatuksia?

Minna Komu: Itse näkisin niin, että erilaiset verkostot ja suhteethan ovat, ne ovat voimakkaasti tätä päivää, mutta ne ovat ennen kaikkea myös sitä meidän tulevaisuutta ja tulevaa. Silloin myös esimerkiksi itse ekosysteeminä teemme myös paljon niin kansallisesti kuin kansainvälisesti yhteistyötä muiden ekosysteemien kanssa, jolloin se myös auttaa ja mahdollistaa yrityksille niiden suhteiden luomista muualle Suomeen tai muualle ulkomaille, esimerkiksi meidän tapauksessa vaikka pilottien saannissa Saksan sairaaloihin tai muuta. Myös se palvelujen digitalisointi, niin kuin mainitsin tuossa aikaisemmin, että meidän OuluHealthin yksi peruspilareista on rakentaa ajasta ja paikasta riippumattomia palveluita. Ja myös siihen tarvitaan verkostomaista tekemistä ja monen yhteistä osaamista. Markku varmaan osaa jatkaa.

Panu Karhinen: Mites Markku, minkälaisia ajatuksia?

Markku Niemi: Minä ehkä nostaisin tähän semmoisen näkökulman, että tekoälystä ja koneoppimisesta on nähty vasta ihan pintaraapaisu, ja luulen, että siltä puolelta löytyy semmoista uutta, mitä ei ehkä osata vielä kuvitellakaan. Eri lähteistä olevan datan yhtenäistäminen, hyödyntäminen ja sieltä mielenkiintoisten uusien suhteiden löytäminen avaa aivan hurjia mahdollisuuksia. Meillä on Tampereella kaupunkiympäristön IoT-ratkaisujen suhteen tehty tällä puolella pieniä kokeiluja ja on ehkä todennettu se, että siellä on aivan valtavasti mahdollisuuksia. Tämä kun laajennetaan rakennuksiin ja terveyspuolelle, uskon, että sieltä löytyy vastaus tuohon kysymykseen. Mutta en osaa sanoo, mitä se on täsmälleen. Mutta sitten tietenkin tässä tullaan taas kysymykseen luottamuksesta ja miten sitä dataa hallinnoidaan, miten esimerkiksi minun henkilökohtaiset terveystiedot, haluanko jakaa niitä ja saanko enemmän sillä, että annan, kuin se, että mitä riskiä siitä on. Tässä on isoja ratkaistavia kysymyksiä, mitä voi näissä ekosysteemeissä myöskin pohtia. Ne ovat hyvä foorumi pohtia tämän tapaisia kysymyksiä, jotka koskettavat kaikkia toimijoita ja joiden ratkaisu saattaisi hurjasti edesauttaa toimijoita.

Panu Karhinen: Minna, haluatko vielä lisätä jotakin tähän?

Minna Komu: Joo, tuli tuosta, Markku syötti niin hyvin lapaan, niin ajattelin, että täytyy vielä vähän jatkaa. Juuri noita, mitä hän nosti tuossa esille, dataa ja datan keräämistä ja sen hyödyntämistä muuten ja tekoälyä ja sen tuomia mahdollisuuksia, meillä on OuluHealthissa on DigiHealth Hub -yksikkö, joka on osana lääketieteellistä tiedekuntaa ja joka nimenomaan keskittyy, niin kuin nimestäkin voi ajatella, DigiHealth Hub, osaamiskeskittymä digitaalisten ja datan hyödynnettävyyden ja sitä kautta tulevaisuuteen katsovien asioiden edistämiseksi ja osaajaverkoston kasaamiseksi ja niiden siirtämiseksi ja jalkauttamiseksi myös osaksi perustoimintaa pitkällä aikavälillä.

Toini Harra:  Nyt heititte kyllä molemmat niin hyvin meille lapaan, että me järjestetään tästä aiheesta vielä yksi ihan ikioma podcast-sarja tai -keskustelu. Nyt haluan tässä vaiheessa oikein lämpimästi kiittää teitä. Me olemme oppineet tänään ekosysteemin rakentamisesta. Tämä on ollut mielenkiintonen keskustelu. Oikein paljon teille kaikille kiitoksia. Ja tosiaan, jos haluatte tietää lisää, TUTTU netistä löytyy lisää informaatioo tästä aiheesta.

Panu Karhinen: Kiitos.

Markku Niemi: Kiitos.

Minna Komu: Kiitos.