TK-menetelmiä soveltamassa 2: Voidaanko YAMK-opinnäytetyöllä vastata työelämän kehittämistarpeisiin?

Iira Lankinen: Syksyinen tervehdys täältä Metropolian Myllypuron kampuksen Digistudiosta.
Meillä on tänään vuorossa toinen osa meidän kolmiosaisesta podcast-sarjasta nimeltä TK-menetelmiä soveltamassa. Meillä on paikalla täällä sama keskustelijajoukko kuin sarjan ensimmäisessä jaksossa. Itse olen yliopettaja Iira Lankinen Terveyden osaamisalueelta ja toimin tämän jakson puheenjohtajana. Paikalla on myös Mari ja Antti, jos te palautatte lyhyesti kuulijoiden mieliin, keitä te olette.

Mari Virtanen: Joo kiitos. Mä olen Mari Virtanen kuntoutuksen ja tutkimisen osaamisalue ja siellä erityisesti digikliiniset asiantuntijat on mun vastuulla. Ja pidemmät esittelyt voi kuunnella sieltä edellisen jakson alkupuolelta, eli ei mennä niihin tässä.

Antti Niemi: Joo, tervehdys kaikille, Antti Niemi, lehtorina tuolla digikliinisten ja johtajien tutkinto-ohjelmissa ja aloitetaan vaan päivän keskustelu.

Iira Lankinen: No niin. Me viime kerralla keskusteltiin TK-osaamisen tarpeesta aluevaikuttamisen näkökulmasta, TK-osaamisesta osana näyttöön perustuvaa terveydenhuoltoa ja lisäksi me keskusteltiin myös siitä, miten TK-menetelmien opiskelu ylemmässä ammattikorkeakoulututkinnossa vahvistaa työelämässä tarvittavaa osaamista.

Iira Lankinen: Me voitais tänään lähtee jatkaan keskustelua erityisesti sen työelämäosaamisen teemalla ja tarkastella ihan käytännön esimerkkien kautta sitä, minkälaiseen työelämälähtöiseen kehittämiseen meidän yamk-opiskelijat vastaa ja me voitaisiin tarkastella tätä teemaa erityisesti sieltä opinnäytetyön näkökulmasta. Mulla on itselläni on vahva usko siihen, että, että tuota meidän ylempien tutkintojen opinnot muun muassa opinnäytetyö, joka on siis kolmasosa meidän opintoja ja esimerkiksi meidän tutkimus- ja kehittämismenetelmien opinnot, antaa tutkinnoista valmistuneille meidän asiantuntijoille laaja-alaiset valmiudet sen työelämän kehittämiseen.

Iira Lankinen: Me voitais aloittaa ihan ensimmäiseksi siitä, että minkälainen kokemus teillä on opinnäytetyön ohjaajina työelämän kehittämistarpeista, eli minkälaiset ihan konkreettiset aihealueet on tänä päivänä kehittämisen kohteena eli minkälaisia opinnäytetyöitä meidän opiskelijat tänä päivänä tekee. Aloitatko sä Mari vaikka, ole hyvä.

Mari Virtanen: Joo kiitos. Mä tietysti katselen tota maailmaa digitalisaation ja digikliinisten lasien läpi ja ne aiheet liittyy aika lailla poikkeuksetta tohon digiin jollain tavalla. Ne on kaikki työarjesta tai suurin osa on työarjesta nousevia aiheita. Kestosuosikkeja tässä viime vuosina on olleet esimerkiksi digitaaliseen perehdyttämiseen, digitaaliseen kouluttamiseen, ohjaamiseen liittyvät aiheet. Niillä etsitään uudenlaisia tapoja kehittää henkilöstön osaamista digi vahvasti läsnä. Sitten paljon tehdään tollasta sote-muotoiluun liittyvää asiaa eli erilaiseen palvelumuotoilun kehittämiseen liittyviä juttuja, esimerkiksi etäpalveluihin tai matalan kynnyksen lähipalveluihin tai minkälainen se palvelurakenne tulevaisuudessa tulee olemaan. Ja tässä on viime aikoina tehty tällanen pop-up hammashoitola -lähipalvelujuttu ja siel on paljon erilaisia teemoja, miten niitä uudenlaisia palveluja voitaisiin järjestää. Teknologian käyttöönottoon liittyvät asiat on tapetilla, uudet tietojärjestelmät, potilastietojärjestelmien erilaisiin järjestelmiin liittyvät tarpeet, paikalliset, alueelliset tarpeet on suosittuja. Ja ylipäänsä tällaiset ajankohtaisiin ilmiöihin liittyvät aiheet, vaikka haittailmoituksiin tai häiriökysyntään, et tällaisiin liittyvät teemat. Aika lailla laidasta laitaan niitä aiheita on, mutta ne on hyvin vahvasti työarkipainotteisia ja työelämälähtöisiä ja sitten näitä ajankohtaisia ilmiöitä. Ja sitten me viimeksi puhuttiin siitä aluevaikuttamisesta niin jotenkin nään, että nää kaikki aiheet konkretisoituu siihen aluevaikuttamiseen ja siihen vaikuttavuuteen, mitä me täällä tehdään ja miten se sitten työ kerrallaan ja pala kerrallaan, niin kun vaikutetaan siihen ympäröivään yhteiskuntaan.

Iira Lankinen: Kiitos Mari, entä Antti?

Antti Niemi: Joo kiitos. Näistä nyt ehkä vähän moniulotteisemmin vielä ton digikliinisen tai digitalisaation lisäksi niin tämmöiset johtamiseen liittyvät ilmiöt ja kokonaisuudet, mitä opinnäytetöissä myöskin tarkastellaan melko lailla. Ja kaikissa näissä töissä on toki se työelämäkumppanuus, se työelämälähtöisyys, se nousee sieltä työelämätarpeista. Sitten tosiaan siihen toiminnan muutokseen tai vaikka johtamisjärjestelmään tai johtamisen tapoihin, menetelmiin, työyhteisön johtamiseen liittyen ja tosiaan se iso liitäntä liittyy myöskin tähän koko meidän profiilissa aluevaikuttamisen kehittämiseen ja työelämän kumppanuuksien, organisaation kehittämiseen. Ja ne aihepiirit, kun meidän tutkinnot, mitä me kaikki kolme tässä edustamme, on monialaisia, että meillä on eri ammattialoja, erilaisia organisaatioita taustalla, niin sekin myöskin näyttäytyy. Meidän opinnäytetyöt on hyvin moninaisia, ne ilmiöt mitä tarkastellaan. Jos niitä lähetään tosiaan niputtamaan, niin toiminnan digitalisaatio on yks tekijä eri näkökulmista joita Mari tossa toikin esille. Sitten tosiaan tämmöinen, jos aatellaan myös johtamisen puolelta, niin työyhteisöjen henkilöstöjohtamiseen liittyvät kysymykset, HR-kysymykset nousee hyvin paljon, työhyvinvoinnin kehittämiset esimerkiksi, on yks semmoinen ilmiö mitä, mitkä tulee. Sitten on laajasti tarkasteltuna sote-muotoilu, joka on hyvä termi, elikkä on sitten organisaatioitten palvelujen kehittämiseen, uudenlaisten ratkaisujen löytämiseen, olemassa olevien ratkaisujen parantamiseen. Nää tulee nyt ennen kaikkea just johtamisesta, eri näkökulmista pystytään tai tehdään paljon. Entä Iira?

Iira Lankinen: Hyvin samantyyppisiä aihealueita, ehkä lähiesihenkilön johtamiseen liittyen, henkilöstön osaamiseen liittyen, moniammatilliseen yhteistyöhön, ja sitten se teema, joka on korostunut viime aikoina, niin on henkilöstön työhyvinvointi ja sitten toisena teemana potilasturvallisuus. Eli nää on oikeestaan sellaisia, mitä mulla nousee esille. Ja varmaan se, mikä meillä on kaikilla yhteistä, niin meillä on hyvin samantapaiset, samantyyppiset kehittämistarpeet opiskelijoilla, jotka nousee sieltä työn arjesta niin kuin te molemmat toitte esille ja sitten Mari korosti sitä aluevaikuttamista. Eli meilläkin tutkinnoista riippumatta, niin hyvin samantyyppisten haasteiden, ongelmien äärellä ollaan, johon sitten pyritään etsimään ratkaisuja, kehittämään ja opiskelijat sitten omalta osaltaan tuottaa niitä ratkaisuvaihtoehtoja näihin arjen haasteisiin ja ongelmiin.

Iira Lankinen: Jos mennään seuraavaan teemaan niin mennään sitten näihin menetelmiin eli meillä on hyvin samantyyppiset aihealueet mitä on tarve kehittää, mutta minkälainen
kokemus teillä on siitä, minkälaisilla menetelmillä näihin työelämälähtöisiin kehittämistarpeisiin etsitään ratkaisuja näissä meidän opinnäytetöissä. Aloitatko sä vaikka Antti?

Antti Niemi: Hyvin moninaiset menetelmät ja tässä lähdetään niin kuin kaikessa opinnäytetyössä ja tutkimusprosessissa sen tarpeen näkökulmasta, eli mihin ilmiöön halutaan saada ratkaisua tai löytää vastauksia, jolloin se myöskin määrittää millaisia menetelmiä mikä otetaan siinä niin kun työskentely- tai tutkimustavaksi. Ja meillä opinnäytetöissä tehdään, hyvin paljon laadullista tutkimusotetta hyödynnetään ja myöskin tällainen tutkimuksellinen kehittämistyö eri vaiheineen on kuitenkin valtaosa näistä meidän opinnäytetöistä. En ota kantaa sitten, onko niitä liialti vai pitäisikö niitä olla jotain muitakin, mutta totta kai kun jälleen siihen ensimmäiseen lauseeseen jonka toin esille, elikkä kun se vastaa siihen, mitä tavoitellaan, niin se määrittää myöskin sen otteen, jolloin on nää niin kuin monesti hyvin käytetyt ja hedelmälliset. Meillä tehdään toki myöskin määrällistä tutkimusta, mutta se on tosiasia, että niitä on verrattain vähän eli niitä voisi olla, tämmöistäkin otetta vielä entistä enemmän ja semmoisia asetelmia, jossa tarkasteltasiin esimerkiksi jotain vaikutuksia tai vaikuttavuutta esimerkiksi, siinä tämmöinen ote vois olla hyvinkin mahdollinen. Tutkimuksellisessa kehittämistyössä on tällainen monimenetelmällinen ote monesti tulee esille. Hyödynnetään erilaisia aineistonkeruutapoja, tämmöisiä erilaisia kehittämistyöskentelytapoja, otteita, puhutaanpa sitten yhteiskehittämisestä tai asiantuntijaryhmätyöskentelystä ja sitoutetaan niitä organisaatioitten asiantuntijoita toiminnan kehittämisessä, jossa vaihe vaiheelta lähdetään kohti ratkaisua. Laadullisessa otteessa on hyvin moninaiset menetelmät, siellä haastattelun keinoin ja muilla laaadullisilla aineistoilla pyritään kuvaamaan sitä tiettyä ilmiötä ja kohdetta. Meillä on tällainen kova kolmikko, laadullinen, tutkimuksellinen kehittämistyö ja määrällinen, joista nää kaksi ensimmäistä on ehkä käytetyimpiä, tällä hetkellä.

Mari Virtanen: Mä oikeestaan tohon, sähän aika kattavasti kuvasit ton. Mä voisin vetää tähän tollasen tiivistelmän, kun mä olen tällainen bullet-ihminen, ja mä mielellään listaan ja lokeroin asiat. Ehkä mä vielä lisäisin yhden, eli meillä on neljän eri tyyppisiä töitä, meillä on laadullisia menetelmiä hyödyntäviä töitä, josta tulee kirjallinen aineisto, joka laadullisilla menetelmillä, haastatteluaineisto tai voi olla videokin. Sitten meillä on nämä määrälliset työt, mistä tulee numeraalista dataa, jota voidaan tilasto-ohjelmilla analysoida. Sitten on tutkimuksellisen kehittämistyön menetelmät ja työt ja nehän on monimenetelmällisiä, monesti ne voi olla design-tutkimuksia tai palvelumuotoilua tai tutkimuksellisia kehittämistöitä. Sen lisäksi vielä tehdään, on oma lukunsa nämä kirjallisuuskatsaukset, joiden tarkoituksena on tehdä tutkimusta aiemmasta tutkimuksesta. Mä lyön nämä aina tällaiseen neljän nippuun, tällaisia vaihtoehtoja meillä on. Eli sä voit tästä valita omaan tarpeeseesi ja tarkoitukseesi sopivan tavan.

Antti Niemi: Toi on ihan totta. Kirjallisuuskatsauksia on tullut aika runsaastikin viime aikoina, aivan totta.

Iira Lankinen: Joka varmaan osittain johtuu siitä, mitä meillä on tässä viime aikoina sote-alalla tapahtunut, eli kyllä ainakin itse omien opiskelijoitteni osalta, niin on tilanne se, että kirjallisuuskatsauksia tehdään paljon, koska työ on tällä hetkellä hektistä, esimerkiksi korona-aika vaikeutti paljon kehittämistyötä organisaatioissa, jolloin tällainen oman työn kehittäminen laitettiin vähäksi aikaa niin sanotusti jäähylle, jotta pystytään sitä arkea pyörittämään.

Mari Virtanen: Joo ja sitten mä mietin noiden digikliinisten puolella sitä, että ilmiöthän on uusia. Siitä ei välttämättä ole tutkittua tietoa, joten siitä on mielekästä käydä sitä maailmankirjallisuutta läpi ja tehdä sen tyyppisiä töitä.

Antti Niemi: Joo ja sitten vaikka ne on lisääntynyt, niin pidän itse aika tärkeänä sitä, että kun on erilaisia haasteita työelämäkumppaneilla ja on ollut covidia ynnä muuta, joka on vaikeuttanut, jos on tällaisia monimenetelmällisiä töitä, niin työelämän kehittäminen vaatii monenlaista tutkimusotetta, eri tyyppisiä opinnäytetöitä. Näistä tulee aika kiva, jos katsotaan kokonaisuutena että tulee kiva kombo, kun työelämää kehitetään erilaisilla aineistoilla, erilaisilla lähtökohdilla, erilaisilla menetelmillä, tutkitaan erilaisia ilmiöitä, niin siitä saadaan hyvä kokonaisuus kyllä.

Mari Virtanen: Jotenkin on kuullut vuosien varrella myös sitä, että jos on tällaisia monimenetelmällisiä töitä ja tehdään kehittämistöitä ja kerätään erilaisia aineistoja, käytetään erilaisia analysointimenetelmiä niin ei voi kehittyä syväosaajaksi jos tekee monimenetelmätutkimusta, mitäs sanotte siitä?

Iira Lankinen: Mulla on ainakin positiivisia kokemuksia tutkimuksellisista kehittämistöistä, jotka tehdään usealla eri menetelmällä eli monimenetelmäisesti. Mulla opiskelijat paljon tekee tällaisia, työn tilaajan kanssa kehittävät toimintaa. Mulla on aika paljon pienen yksikön toimintaa kehittäviä opinnäytetöitä, enemmän kuin osallistumista johonkin isompaan hanke- tai projektitoimintaan. Mutta kyllä se monimenetelmällisyys siellä korostuu ja ainakin opiskelijoiden kokemus on se, että he saa valmiuksia jatkossakin siihen oman työn kehittämiseen hyvin erilaisilla menetelmillä. Eli heillä on valmiuksia hyödyntää näitä erilaisia menetelmiä siellä työyksiköissä, kun he valmistuttuaan siellä organisaatioissa asiantuntijoina toimii. Antti toi esille näitä laadullisia tutkimuksia ja että jonkin verran tehdään määrällistä tutkimusta. Mulla itsellä on jonkin verran määrällistä tutkimusta, joka liittyy erityisesti henkilöstön osaamiseen, eli tämä on sellanen toinen teema. Oliko sulla Antti vielä joku ajatus tähän tutkimukselliseen kehittämistyöhön?

Antti Niemi: Joo, siihen alkuperäiseen kysymykseen siitä, olisiko yksi menetelmä, joka omaksutaan hyvin vai kehittämistyö, jossa voidaan hyödyntää erilaista otetta, erilaisten aineistojen käyttöä, monimenetelmällisyyttä. Se toisaalta sitten haastaa sitä kokonaisuutta, kokonaisuuden hallintaa, mutta kyllä itsellänikin on se kokemus, että nää opinnäytetyöt joissa on lähestytty, tehty tämmösellä tutkimuksellisena kehittämistyönä, niin kyllä ne on ollut varsin hyviä kokemuksia siinä. Toki se vaati siinä, niin kuin kaikki tutkimus tai opinnäytetyö, huolellista suunnittelua sen ilmiön kautta, että mitä itse asiassa ollaan tekemässä. Onko se puhtaasti tutkimuksellinen ote, vai laadullisella tai määrällisellä otteella tarkastellaan, kuvataan jotain ilmiötä vai lähetäänkö siihen toiminnan kehittämiseen, jolloin tosiaan hyödynnetään erilaista otetta ja menetelmiä. Ei ole oikeastaan kysymystä joko tai, vaan palaudutaan siihen lähtökohtaan, mitä ollaan tutkimassa.

Mari Virtanen: Mä halusin kysyä tätä, olen ehdottomasti samaa mieltä, että monimenetelmällinen on tosi toimiva tapa ja ehkä jotenkin vahvistaa sitä ammattikorkeakoulun roolia soveltavan tutkimuksen tekemisessä niin…
Antti Niemi: Juurikin näin!
Mari Virtanen: …sen takia. Tuli vaan mieleen, kun siitä kuulee monesti puhuttavan näiden tutkimuksellisten kehittämistöiden yhteydessä, että toimivatko vai eivätkö toimi.

Iira Lankinen: Mennään hei sitten viimeiseen kysymykseen eli minkälainen käsitys teillä on siitä, onko näillä opinnäytetyöllä ja työelämään sijoittumisella jonkinlaista yhtymäkohtaa? Eli näkyykö se teidän mielestä esimerkiksi siinä, minkälaisiin työtehtäviin meidän yamk-tutkinnosta valmistuneet opiskelijat ovat sijoittuneet?

Antti Niemi: Jos mie lähden vaikka aloittamaan tosta, niin viime aikaiset kokemukset mun valmistuneista töistä, niin siellä on joitakin, useammallakin, on käynyt opinnäytetyön osalta, että työtehtävät on joko laajentunut tai sitten on tullut ihan uudenlaisia urapolkuja, he ovat sijoittuneet, niin sanotusti edenneet urallaan siinä. Joko omassa organisaatiossa tai työ on poikinut yhteyksiä, verkostoja, joissa se asiantuntijapolku, johtajapolku on lähtenyt siitä eteenpäin. Opiskelijoita on siirtynyt esimerkiksi THL:n puolelle, tai on Terveyskylään liittyvä opinnäytetyö tehty, jonka myötä on siirtynyt Terveyskylän eri tehtäviin. Yhdessä opinnäytetyössä tarkasteltiin kriisijohtamista tai poikkeusajan johtamista, covid-pandemian aikana, tässäkin opiskelija siirtyi kehittämään ja johtamaan tätä kyseisen organisaation covid-johtamista. Et kyllä tätä tulee ja ennen kaikkea nostaisin sen, että sen opiskelijan oma osaaminen vahvistuu, sisällöllinen osaaminen ja menetelmällinen osaaminen, joka poikii myös sitä valmiutta kohti tulevaisuutta. Jos se ei heti siinä, kun se opinnäytetyö valmistu,u tuo niitä uusia tehtäviä niin se antaa valmiuden siinä, kun tulee seuraava tilaisuus, projekti tai joku muu siellä organisaatiossa. Kynnys hakea tai valmiudet hakea tähän tehtävään on isommat kuin siinä lähtötilanteessa mutta sitten on sitä näyttöä myöskin, että on suorittanut tän tyyppistä toimintaa, niin kyllä siinä on moninainen tuo hyötynäkökulma nähtävissä.

Mari Virtanen: Hmm, kyllä mä nään ton ihan saman ja jotenkin näen sen, että se meidän opiskelijoiden osaaminen on työelämässä tosi arvostettua. Kun niitä kehittämistöitä tehdään, niin saavat jalkaa myös uudenlaisiin tehtäviin. Mä nään myöskin sitä, että tosi monet digikliinisten puolella työllistyy erilaisiin kehittämistehtäviin jo opiskelujen aikana ja taustatutkinnothan on terveyden ja hoitamisen puolelta laaja-alaisesti, et siel on sairaanhoitajat, kätilöt, suuhygienistit, bioanalyytikot, röntgenhoitajat. Sitten he työllistyvät tällaisiin digitaalisten toimintaympäristöjen tehtäviin. Mä kattelin noita titteleitä mitä heillä on, mitä he ovat saavuttaneet, niin siellä on ihan laidasta laitaan: erityisasiantuntijaa, teknologia-asiantuntijaa, ict-kehittämispäällikköä, sovelluskouluttajaa, suunnittelijoita, projektipäälliköitä. Kun katsoo noita valmistuneita opiskelijoita, niin kyllä heidän profiileistaan näkyy vahvasti se, että tk-osaaminen, tutkimus- ja kehittämisosaaminen on vienyt sitä eteenpäin, varmaan moni muukin asia, mutta että myöskin tämä.

Antti Niemi: Joo ja vielä nostan tämän murroksen mikä on tapahtumassa, hyvinvointialueet on tulossa, minkä myötä tämä järjestäytyminen tuo uudenlaisia asiantuntija- ja johtamistehtäviä, joihin pystytään hyvin vastaamaan. Opinnäytetyö, tutkimustyö antaa tosiaan valmiuksia, osaamisen osoittamista, näyttöä näihin tehtäviin. Ja sitten nämä muutokset, liittyypä ne sitten digiin tai näihin isoihin muutoksiin toiminnan järjestämisessä tai toteuttamisessa, on toinen puoli. Toisin sanonen meidän tutkimusta ja opinnäytetöitä tarvitaan myös tältä puolelta katsottuna.

Iira Lankinen: Ehkä oma näkemys, en toista niitä asioita, joita toitte esille, mutta mulla ehkä kokemus on juurikin tällaisiin lähiesihenkilötehtäviin, opetustehtäviin ja sitten erilaisiin projektitehtäviin ja tutkimushankkeisiin. Eli jos ovat olleet opinnäytetyöprosessin aikana tällaisessa mukana niin, tehtävät jatkuu sitten sen jälkeen.

Mä tässä tän jakson alussa kerroin, että mulla itsellä on vahva usko siihen, että meidän tutkinnoista valmistuneilla asiantuntijoilla olisi laaja-alaiset valmiudet työelämän kehittämiseen. Ja kyllä tämä meidän tän päiväinen keskustelumme vahvistaa tätä näkemystä. Eli kun ylipäätään mietitään, minkälaisiin kehittämishaasteisiin meidän opiskelijat opinnäytetöissään vastaavat ja toiseksi sitä, miten näitä tuloksia sitten jalkautetaan käytäntöön tai miten se näkyy heidän tulevissa työtehtävissään.

Mä hei kiitän teitä Mari ja Antti osallistumisesta tähän keskusteluun ja kiitos sinulle podcastin kuuntelija, toivottavasti sait päivän teemasta itsellesi ideoita tai uutta näkökulmaa. Me palaamme aiheen äärelle sarjan kolmannessa podcastissa, joten sitä odotellen kiitos ja kuulemiin.
Mari Virtanen: Kiitos, kuulemiin.
Antti Niemi: Kiitos.

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Markus Norrena
Puhuja 2 Juhana Kokkonen

Puhuja 1 [00:00:07]: Tervetuloa Pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, että vaikka teemme tätä podcastia työaikana, niin se, mitä sanomme, ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä tänään keskustelemassa on minä, Markus, ja kollegani Juhana.

Puhuja 1 [00:00:37]: Moi, Juhana!

Puhuja 2 [00:00:38]: Terve vaan!

Puhuja 1 [00:00:39]: Pitkästä aikaa taas mikrofonin äärellä.

Puhuja 2 [00:00:41]: Kyllä, joo, tuli vähän taukoa tässä, mutta mukava päästä taas vähän höpisemään.
Puhuja 1 [00:00:46]: Näin on, joo, kyllä. Nyt on suuret odotukset, että kaikki odottavat superjaksoa pitkän tauon jälkeen.

Puhuja 2 [00:00:55]: Kyllä, kyllä. Me olemme valmistautuneet monta kuukautta tähän uuteen koitokseen.

Puhuja 1 [00:01:00]: Juuri näin. Siksi tässä vierähti tovi. Tämän jakson teemana, puhuimme etukäteen, että aiheena on keskittymiskyky ja häiriöttömyys. Ehkä epämääräisesti määritelty, että vain keskittymiskyky ja häiriöttömyys, mutta näillä lähdetään. Kiinnostavia teemoja. Mietitäänkö ensin, miten tämä teema, sinun mielestäsi, liittyy tämän podcastin aiheeseen eli pedagogiikkaan ja opettamiseen.

Puhuja 2 [00:01:31]: Tietenkin todella monella tavalla. Itse olen huomannut, ja moni muukin opettaja on huomannut, että jollain lailla sekä opiskelijoiden että oma keskittymiskyky on jollain tavalla huonontunut vuosien saatossa. Mekin olemme sen verran pitkään olleet opettajia, että on muistikuvia joistain ajoista ja tästä ajasta, mutta ehkä minulla itselläni sellainen henkilökohtainen, jos kerron tarinan omasta näkökulmastani, miten tämä on tullut hyvin tärkeäksi osaksi, mielestäni, sitä omaa opettamisen ajattelua, on se, että olen joskus itse aloittanut peda-alan opiskelun vuonna 1998. Meillä oli kaikilla omat tietokoneet luokissa, ja sitten minä aika nopeasti sen jälkeen, kun olimme aloittaneet, aloin huomaamaan, että en pysytkään keskittymään siihen, mitä joku opettaja luennoi luokan edessä, vaan minulle tulee valtava halu kurkata esimerkiksi sähköpostiin tai kurkata jokin tieto jostain tai jotain sellaista. Se jäi vähän mietityttämään, mitä tämä on. Silloin siihen ei ollut itselläni mitään mallia tai ymmärrystä, mikä se juttu on. Minä vain muistan sen, että olen tällaisen huomion tehnyt. Sitten kun aikaa kului ja päädyin opettajaksi, aika lailla siinä alkuvaiheessa, itse tietäen, että tällainen on, itse asiassa sisustettiin meidän silloinen opetusluokka sillä tavalla, että ne samat henkilökohtaiset pöytäkoneet laitettiin luokkien seinustoille, jotta sitten kun olemme jossain vuorovaikutuksessa keskenämme tai kuuntelemme luentoa tai teemme jotain muuta sellaista, missä ei konetta tarvita, ihmiset voivat kääntyä toisin päin, ja sen huomaa, jos joku ei käänny. Se oli sellainen ensimmäinen kokeilu ja toimikin minusta aika hyvin. Sittenhän se myöhemmässä vaiheessa vuosia myöhemmin vielä jaloistui tähän leirinuotioideaan eli sellaiseen kalustemööpeliin, joka meillä on meidän omissa luokissamme tällä hetkellä kaikissa. Sen ideana on se, että siinä on näyttöjä joka suuntaan ja sitten opiskelijat ja opiskelijat kaikki istuvat ringissä sen ympärillä ja tarkoituksena olisi, että siinä ei ole välissä mitään tietokonetta tai pöytiä, vaan että ollaan sen ympärillä silloin, kun ollaan ikään kuin keskustelemassa ihmisten kanssa. Jos tämän palauttaa siihen kysymykseen, mitä tekemistä tällä on pedagogiikan kanssa, ajattelen sillä tavalla, että suurin osa oppimisesta tapahtuu jonkinlaisessa kuuntelun ja dialogin vaihtelussa. Me kuuntelemme muuta ihmisiä, me omaksumme siitä asioita, ja sitten me mahdollisesti jollain tavalla kommentoimme sitä, käymme dialogia muiden kanssa. Tämä kaikki on viime aikoina, tai ainakin sieltä vuosituhannen vaihteesta lähtien, kun internet yleistyi, niin tämä on vaikeutunut koko ajan, ja sen takia keskittymiseen ja häiriöttömyyteen on mielestäni tärkeää kiinnittää huomiota, kun suunnitellaan opettamista tai opetustilannetta.

Puhuja 1 [00:04:46]: Joo, siinä oli aika paljon eri asioita ja paljon eri ajateltavia pointteja, joita voi pohtia, onko dialogi oppimisen keskeisin pointti? Ehkä sillä ei oikeastaan edes ole väliä, koska on kuitenkin osoitettu, että ilman fokusta ei voi oppia, eli jos ajatuksesi koko ajan harhailevat muualle, keskittyminen, ymmärtääkseni, aktivoi hippokampuksen, joka pitää huolen siitä, että se, mitä kuulet, myös jää muistiin. Se ei jää muistiin, jos et pysty samalla keskittymään siihen, mitä teet. Sitten jäin miettimään, että tällainen keskittyminenhän riittää, että se on yksi henkilö, joka keskittyy yhteen asiaa, että siinä ei tavallaan sitä dialogiaspektia.

Puhuja 2 [00:05:24]: Joo. Tietenkin on monenlaisia. Tietenkin ihan esimerkiksi lukemalla oppii tai mitä tahansa sellaista. Ehkä ajattelin, että se dialogia on siinä mielessä tärkeää, että se yleensä syventää sitä opittua, koska dialogin kautta saat uusia näkökulmia siihen aiheeseen. Näet, että eri ihmiset mahdollisesti ymmärtävät sen eri tavalla tai näkevät sen asian kokonaan eri tavalla. Se saattaa tuoda sellaista syvyyttä siihen oppimisprosessiin.

Puhuja 1 [00:05:53]: Joo. Tässä on niin useita eri asioita. Varmasti opiskelijalla itsellään voi olla eri tulokulma tai juuri se, että haluaa keskittyä johonkin ja haluaa pystyä olemaan vuorovaikutuksessa sen kanssa ja saamaan eri näkökulmia, ja opettaja haluaa, että opiskelijat keskittyvät siihen, mutta haluaa myös, tai tavallaan, että opiskelijalla on sellainen kapea ehkä keskittyminen joskus ja opettajalla pitää olla laaja, että hän pystyy seuraamaan koko luokkaa, mitä tapahtuu, ja sitten haluaa häiriöttömän tilan luoda, että kaikki voivat mahdollisimman hyvin keskittyä siihen aiheeseen. No, joo, mietin siis vain, että on useita eri näkökulmia, useita eri tulokulmia koko tähän asiaan ja eri asioita, mitä halutaan. Okei. Tällainen jo kreikkalaisten, ymmärtääkseni, harrastama demokraattinen lähestymä, että ollaan ringissä ja ollaan tasa-arvoisia, niin tämä oli yksi lähestyminen mielestäsi.

Puhuja 2 [00:06:43]: Niin, se mielestäni jollakin tavalla tehostaa vuorovaikutustilannetta, että kaikki näkevät toistensa kasvot verrattuna sellaiseen perinteiseen luokka-asetelmaan, jossa ihmiset näkevät toistensa niskat. Jos halutaan dialogia tai vuorovaikutusta, se on mielestäni oleellinen osa. Samalla se tekee vaikeammaksi sellaisen piipahtamisen muissa maailmoissa erilaisilla digilaitteilla, koska olet tavallaan kaikkien näkyvissä. Vaatii vähintäänkin paatuneisuutta, että alatkin seurata kännykkää, kun olette keskustelemassa koko ryhmän kanssa.

Puhuja 1 [00:07:21]: Joo. Opettajan näkökulmasta ehkä se tehokas työn tekeminen on keskeistä. En tiedä, onko joku huomiotalous jo vanhentunut termi vai puhutaanko siitä yhtä, kai se on yhä ajankohtainen, elikkä se, että eri applikaatiot ja eri jutut koko ajan kilpailevat meidän huomiostamme ja se on arvokasta, niin sitten ehkä on tärkeää, että me kaikki työssämme ja opettajana myös voimme tehdä valistuneita päätöksiä tai pystymme itse vaikuttamaan siihen, mihin me arvokasta huomiotamme ohjaamme koko ajan.

Puhuja 2 [00:07:51]: Joo. Ylipäänsäkin, miten me haluamme aikamme käyttää, kun olemme yhdessä oppimisen äärellä. Kaikkien aika on arvokasta, niin sitten se on kurjaa, jos se jollain tavalla vesittyy sen takia, että puolet ihmisistä ei ole edes henkisesti läsnä siinä tilanteessa.

Puhuja 1 [00:08:09]: Pitäisikö lyhyesti, miksi laitteet ovat niin koukuttavia ja vievät huomion. Miksi me haluamme koko ajan katsoa kännyköitämme?

Puhuja 2[00:08:19]: Siihen on varmaan monta syytä. Yksi keskeinen näkökulma on suunnittelunäkökulma, että tällaisten palveluiden suunnittelussa käytetään menetelmiä, joiden keskeisin pyrkimys on koukuttaa ja luoda vahvoja tapoja ja sen tyyppisiä tapoja, että mahdollisimman vahvasti koukuttuisit siihen palveluun, jotta palaisit sinne mahdollisimman usein ja käyttäisit siellä mahdollisimman paljon aikaasi. Se on tietenkin yksi näkökulma.

Puhuja 1 [00:08:48]: Eikö siinä ole tavallaan se huomiotalous. Aika on rahaa, niin se huomio, että saat ihmisten huomion, niin se on myös yrityksille rahaa.

Puhuja 2 [00:08:58]: Se on rahaa, koska sitä kautta myydään mainoksia tai niitä tietoja tai, mitä sitten mikäkin palvelu kerää käyttäjistään. Se on myös sellaisille palveluille, jotka eivät periaatteessa tarvitsisi tällaista kilpailijoita, niin ne joutuvat tietyssä mielessä lähtemään siihen mukaan, koska muut ovat siinä toiminnan logiikassa mukana. Jos et ole mukana huomiokilpailun logiikassa, sinulle ei käytännössä vain ole palvelua.

Puhuja 1 [00:09:26]: Ehkä tuohon, ihan fysiologisesti on osoitettu, niin kuin sanoit, ne on suunniteltu, jotta ne koukuttavat, että ne aiheuttavat fysiologisesti ihan dopamiinin eritystä eli hyvän olon tunnetta käyttäjissä. Se on fyysisestikin osoitettavissa, että ne ovat koukuttavia ja siitä tulee hyvä olo, kun koko ajan katsot sitä uudestaan. Tuntuu, että olet tehnyt jotain järkevää.

Puhuja 2 [00:09:48]: Kyllä. Sen lisäksi, että ne tuottavat dopamiinia, niiden lähtökohta on se, että pyritään hyväksikäyttämään ihmisten negatiivisia tunteita, eli pyritään ikään kuin lievittämään jotain negatiivista tunnetta, kuten ahdistumista, tylsistymistä, jotain tämän tyyppistä.

Puhuja 1 [00:10:06]: Itse asiassa valmistautuessani tähän podcast-kertaan, selasin läpi tämän Nir Eyalin Indistractable-kirjaa, tiedät Nir Eyalin varmasti hyvin kirjailijana, hänen pääpointtinsa on se, että [?? 00:10:20] eli, mikä se on, häiriö, alkaa aina sisältä, se, että haluamme paeta jotain epämukavaa tunnetta, mitä meillä on, ja sitten se lähestyminen, niin siis nämä teknologiayritykset ratsastavat tällä epämukavalla tunteella, joka meillä kaikilla on, tai hyödyntää sitä, hänen lähestymisensä on juuri se, että pitäisi oppia tiedostamaan, että meillä on epämukavia tunteita ja me mielellämme pakenemme niitä esimerkiksi katsomalla kännykkää tai mitä tahansa häiriötä, siitä tunteesta haetaan niitä, ja näitä pitäisi hyväksyä, on se hänen ohjeensa.

Puhuja 2 [00:10:59]: Se on vaikea juttu. Vaikka tiedostaisit, että haluat usein tai tietyin väliajoin harhautua johonkin, mitä sinun ei todellakaan kannattaisi juuri siinä hetkellä tehdä, impulssit saattavat olla niin vahvoja, että silti teet niin.

Puhuja 1 [00:11:16]: Me pääsimme tahdonvoimaan, joka on sitten myös aspekti koko tätä häiriöttömyyttä ja muuta, ja sehän ei ole mikään helppo asia, siis tahdonvoima, yleensäkään, mutta sehän vaikuttaa siihen myös. Muita ohjeita, joita minulla tuli vastaan, oli se, että tahdonvoimaa voi vastustaa, näitä voi harjoitella tekemällä ihan mitä tahansa säännöllisesti, eli esimerkiksi, jos päätät, että teet joka päivä 15 punnerrusta, niin tämä jo kehittää tahdonvoimaasi, tai siis, että on jokin sellainen, joka ei saa olla sinulle liian miellyttävä asia, mutta kun teet säännöllisesti, se kehittää tahdonvoimaa. Näin ainakin väitetään. Tässä samassa joukossa oli myös meditaatio siinä mielessä, koska se on sellaista, että sitä on vaikea tehdä säännöllisesti koko aikaa, useimmille ainakin, niin pakottamalla itsesi tekemään sen joka päivä, se kehittää myös tahdonvoimaasi ja kontrolliasi elämässä.

Puhuja 2 [00:12:09]: Joo. Suhtaudun jotenkin tietyin varauksin tahdonvoiman olemassa oloon. Varsinkin tässä yhteydessä, jos meidän elämämme pitää perustua aktiiviselle kieltäytymiselle, se kuulostaa mielestäni vähän dystooppiselta, että me kehitämme ikään kuin sellaista muskelia, jotta me selviäisimme arjesta, joka vaatii valtavasti energiaa, se ei kuulosta kivalta. Lähtisin ehkä avaamaan sitä problematiikkaa, tällaisille käyttäjille tulevaa keskittymisongelmaa kontekstin kautta, millainen olisi hyvä konteksti, jossa toimii, jossa ei olisi esimerkiksi lainkaan laitteita, sinulla ei olisi ainakaan vähän ajan päästä tarvetta päästä niille laitteille. Se, että meillä on ne, aiheuttaa tarpeen, ja se aiheuttaa tavallaan sen tahdonvoiman. Siitä tavallaan tullaan siihen juurisyyhyn, mistä koko ongelma tulee, on se, että meidän kaikki laitteemme ovat moneen eri asiaan, jollain tavalla mahdollistavia asioita. Niissä on äärettömät mahdollisuudet. Tietokoneessa tai kännykässä tai padissa sinulla voi olla satoja tai tuhansia eri ohjelmia ja verkkosivuja ja ties mitä, jotka ovat aina vain kahden napin painalluksen tai yhden jonkin hiiren liikkeen tai svaippauksen takana. Se aiheuttaa tavallaan sen ongelmat, että kun me yritämme keskittyä johonkin, se on vähän sellainen, että yrittäisimme syödä puuroa karkkikaupassa. Meillä on ne kaikki herkulliset asiat siinä ympärillä, mutta sitten me yritämme keskittyä siihen, että puuro on kuitenkin se, mitä me haluamme syödä. Tämä on tavallaan sellainen ihan rakenteellinen ongelma meidän teknologiassamme tällä hetkellä. En näe, että sitä pystyttäisiin mitenkään ratkaisemaan. Meillä on jonkin verran tällaisin single task -laitteista, että ollaan riisuttu laitteet minimiin, että me olemme [?? 00:14:23] [?? 00:14:23], [?? 00:14:24] ei voi mitään muuta kuin lukea, tai sitten jollain erilaisilla kirjoituslaitteilla pystyy vain kirjottamaan tekstiä mutta ei mitään muuta. Sellaisia on, mutta emmehän me voi koko meidän internettiämme pilkkoa tällaiseksi yhden asiaan laitteeksi. En tiedä tavallaan, mitä tälle tekisi.

Puhuja 1 [00:14:45]: Joo. Tuo näkökulma oli hyvä pointti ja hieman yllätti minut. Minä en ehkä niinkään ajattele, että ongelma on teknologia tai että sillä voi tehdä monta eri asiaa, vaan ongelma ehkä kuitenkin aika pitkälle on siinä käyttökulttuurissa, miten me niitä käytämme, mitä me niiltä odotamme. Nykyään varsinkin on olemassa useita eri tapoja vähentää sitä [?? 00:15:08] näistä kaikista laitteista, esimerkiksi kännykästä ja läppärillä, tietokoneella saat pois niitä eri muistutuksia ja kaikkea muuta, voit ajastaa, mihin kellonaikaan voit mennä verkkoon ja kaikkea muuta tällaista, mutta kaikkihan eivät osaa niitä käyttää, joten se vaatii vähän aktiivisuutta, ja se vaatii halua, ja se vaatii ehkä sitä tahdonvoimaa, että haluat tehdä muutosta. Esimerkki käyttökulttuurista, joka mielestäni on ongelma, on se, että sähköpostinhan ei mielestäni pitäisi missään nimessä olla tällainen Instan messagen, että heti, niin kuin joku WhatsApp-viestittely tai jotain muuta, mutta tämän päivän yrityksissä ja yhteiskunnassa sitten aika monessa paikassa tuntuu olevan se, tai ihmisillä on se asenne, että sähköpostiin odotetaan vastaus tosi nopeasti. Meillä on sellainen käyttökulttuuri, että asioihin pitää reagoida heti. En tiedä, mistä se tulee myöskään. Ajattelen, että se syy ei sinänsä, teknologia tietenkin mahdollistaa sen, mutta silti ajattelen, että se on enemmän kuin teknologian vika, se on kulttuurin vika, ihmisten vika, se, miten me niitä käytämme.

Puhuja 2 [00:16:16]: Okei. Tämä vaatii nyt kaksi eri vastausta. Ensimmäinen on tietenkin se, että meillä on sosiaalinen konteksti myös mukana, ja se, miten me olemme tottuneet käyttämään asioita, on tietenkin suuri syy niille tavoille, joita mielle on kehittynyt. Esimerkiksi tuossa Cal Newportin A World Without Email -kirjassa käsitellään nimenomaan sähköpostia ja kaikkia sellaisia palveluita, jotka toimivat sähköpostimaisesti, oli ne sitten Instagramin Messagereita tai mitä tahansa, ja niissä tavallaan toistuu tämä sama, sellaisen nopean vastauksen oletus. Itse asiassa niitä on varmaan pikkuhiljaa myös kehitetty siihen suuntaan, että ne toimisivat sen tyyppisesti. Jos miettii nykytyöaikoja meidän alallamme, siellä on käytössä kaiken maailman sellaiset palvelut, joissa tavallaan oletetaan, että kaikki ovat siellä chatissa koko ajan ja heti saatavilla. Se on se yksi vastaus tai jonkin lainen vastausyritys tähän, että tietenkin näin on. Mutta sitten jos mietitään tilanne, jossa esimerkiksi pitäisi lukea kirja, ja sinulla on kaksi erilaista skenaariota, toisessa on se, että luet kirjaa huoneessa ja olet aktiivinen Facebookin käyttäjä ja olet jättänyt puhelimesi toiseen huoneeseen, versus se, että luet sitä tietokoneelta ja sinulla on toisessa ikkunassa Facebook auki, niin se, että se on mahdollisimman lähellä siinä koska tahansa saatavilla ilman vaivaa, mielestäni on erittäin ilmiselvää, että esimerkiksi Facebookissa käyminen kesken kirjan luvun katsomassa, mitä siellä olikaan, lisää jonkinlaista impulsiivisuutta, kuin se, että joutuisit nousemaan avaamaan oven, avaamaan puhelimen ja menemään sillä tavalla. Kyllä se, että ne ovat siinä heti saatavilla, sillä on myös jonkinlainen sellainen houkuttelevuus tai jokin sellainen.

Puhuja 1 [00:18:20]: Tuo on ihan varmasti totta, joo. Jos tämä juuri vertaus tähän laitteeseen, jossa on kaikki asiat yhdessä, se on siinä mielessä ongelma. Sitten pääsemme takaisin siihen, että Facebookin voi piilottaa oven taakse ja piilottaa avaimen tyynyn alle, vaikka se on vertauskuvannollisesti kännykässä. On näitä ongelmia, jotka tekevät, tai osa ihmisisistähän poistaa esimerkiksi Facebook Applikaation, ja sitten he loggaavat ulos, että he menevät vain selaimella sinne, ja joka kerta pitää syöttää sekä käyttäjätunnus että salasana sinne, että he eivät salli sitä, että se muistuu siellä ja tulee automaattisesti. Se tekee siitä niin paljon monimutkaisempaa, niin se harventaa niitä kertoja, kuinka usein käyt siellä katsomassa. Se on yksi ohje, miten lähestyä tätä. Jos haluat tehdä asian A ja asia B häiritsee sinua tekemästä asiaa A, niin tee asia B mahdollisimman vaikeaksi, siirrä se mahdollisimman kauaksi.

Puhuja 2 [00:19:19]: Sanoisin, että mieti kontekstia, missä olet, mitä kaikkea haluat mahdollistaa kontekstissasi, se voi olla fyysinen tai digitaalinen konteksti, koska myös sellaiset asiat vaikuttavat tietenkin, onko hälyä ympärillä, siis häiriöasiaan, onko hälyä ympärillä, onko esimerkiksi muita ihmisiä tarkkailemassa sinua tai muuta, niin vaikuttaa myös valtavasti. Varsinkin nyt, kun puhutaan oppimisesta, yksinolollakin on suuri merkitys oppimiselle. Olikohan 1950-luvulla, sellaien Robert [?? 00:19:56] teki torakoilla testejä, ei nyt käydä sitä tarkemmin läpi, mikä se testi oli, mutta lopputulos oli se, että kun muita torakoita on katsomassa, oppiminen vaikeutuu torakoilla. Se on sitten sen jälkeen testattu kaikilla muilla eläimillä ja ihmisillä, ja se tavallaan pätee meihin kaikkiin. Oppimiseen pitäisi sisältyä myös yksin tehtyä ajattelutyötä, tai mitä se nyt sitten milloinkin on. Jollain tavalla se liittyy tähän kontekstiin sillä tavalla, että täytyy olla myös täysin häiriötön konteksti.

Puhuja 1 [00:20:27]: Joo. Tähän samaan törmäsin myös tässä, että vaaditaan tällaista niin sanottua hiljaista aikaa, Quiet timeä, jolloin saa olla ihan itse rauhassa omien ajatusten kanssa. Tämä on ilmeisesti pakollista, jos haluat, että se, mitä on oppimassa, menee pitkäkestoiseen muistiin, että se siirtyy sinne, niin pitää olla tällaista rauhallista aikaa. Toinen kiinnostava tutkimus, joka tuli mieleen tuosta torakkatutkimuksesta ja joka minulla tuli vastaan, on sellaista toisen käden häiriöitymistä elikkä secondhand distraction. Se oli tutkimus, että jos ympärilläsi on muita, jotka katsovat koko ajan kännykkäänsä, niin se vaikuttaa sinuun, että sinä haluat tehdä sitä. Ei tarvitse olla kännykkä vai mikä tahansa ihmisiä, jotka eivät keskity, jos yrität kuunnella luentoa ja sinun vieressäsi on henkilö, joka ei syystä tai toisesta keskity siihen, ihan sama, mitä hän tekee, niin tämä tarttuu sinuun ja sinä et myöskään tee sitä. Kiinnostava on se toiseen suuntaan menevä. Jos sinulla on ympärilläsi ihmisiä, jotka keskittyvät todella aktiivisesti, tämä tarttuu sinuun myös. Muilla ihmisillä on merkitystä ympäristöön, mutta se voi myös parantaa oppimista, jos kaikki ovat yhtä motivoituneita tai jos on tehty sellainen päätös, että nyt hitto me keskitymme ja kuuntelemme, jotenkin.

Puhuja 2 [00:21:42]: Tämän takia mielestäni ei ole mitenkään täysin pöyristyttävää miettiä, että joskus olisi, ei tietenkään aina, mutta että olisi välillä sellaisia opetustilanteita, joissa kaikki laitteet ovat täysin kiellettyjä, että ei ole mahdollista ainakaan sinne häiriintyä. Se on mielestäni ihan validi vaihtoehto joissain tapauksissa, joissa haluttaisiin nimenomaan, että keskitytään.

Puhuja 1 [00:22:07]: Minua kiinnostaisi ehkä juuri se variaatio näiden eri tilanteiden ja laitteiden käytön ja muun välillä, että tämä olisi yksi työkalu, jota hyödynnetään välillä.

Puhuja 2 [00:22:16]: Joo, sillä lailla se mielestäni pitäisi mennä, eli että meillä on erilaisia moodeja ja sitten meillä on jonkinlaiset selkeät säännöt, missä moodissa milloinkin ollaan. Meillä on tavallaan niitä yksityöskentelyvaiheita, joissa tietenkin on sitten vielä monta eri moodia. On työstömoodi, joka voi olla sekavampi, ja sitten on esimerkiksi juuri tällaisia lukumoodeja tai jonkin uuden asian omaksumisen moodeja, jotka vaativat vielä enemmän sellaista häiriötöntä keskittymistä. Sitten on tietenkin näitä erilaisia yhteistyömoodeja, on dialogi, jossa keskitytään, sitten on tekemisen moodeja yhdessä, jossa tehdään yhdessä, jossa keskittymisen ei tarvitse olla ihan samanlaista. Sitten on varmaan sellaisia jonkinlaisia, oleellista on myös, että on jonkinlaisia haahuilumoodeja, että ei oikein tiedä, mitä edes tehdään, vaan haetaan tavallaan inspiraatiota tai jotain muuta. Nehän voivat olla hyvinkin sellaisia häiriökeskeisiä, että haetaan esimerkiksi internetistä maanisesti erilaisia juttuja tai yritetään vain törmätä vain uusiin asioihin tavalla tai toisella.

Puhuja 1 [00:23:26]: Näitä käytetään työkaluina näitä eri moodeja, niin näistä pitäisi sitten keskustella ja sopia varmasti, että ollaan jotenkin yhteisymmärryksestä, mikä on tavoite, miksi näytä käytetään ja mitä tehdään.

Puhuja 2 [00:23:40]: Joo. Kyllä. Juuri näin. Se varmasti vaatisi sitä, että jollain tavalla miettisi, mitkä ovat omaan opetusaiheeseen oleelliset moodit, koska ne eivät välttämättä ole aina samat. Sitten ne pitäisi jollain tavalla pystyä käsitteellistämään sillä tavalla, että olisi sellaiset kommunikoitavat termit, jotka kaikki ymmärtävät, että hei, nyt siirrytään tähän ja tähän hommaan.

Puhuja 1 [00:24:04]: Joo. Myös luen, tämä nyt tukee sitä, mitä äsken sanoit, onko siitä vähän yli vuosi, kun luin vähän enemmän luovuudesta ja teorioita luovuuden ympäriltä, siinä oltiin sitä mieltä, että tällainen ei yhteen asiaan keskittyvä tai ei keskittynyt ajattelu vaan enemmän sellainen unelmoiminen, sen työn vapaa ajatuksen juoksi ja se, että saa olla vähän sotkua ajatuksessasi ja ympäristössäsi, voit hypätä asiasta toiseen ja muuta, tämä luo ympäristön luovuudelle, että sieltä voit saada näitä vaikutteita ja ideoita, joiden pitääkin jäädä tavallaan pyörimään alitajuntaasi, ja niistä tulee sitten joku lopputulos joskus myöhemmin.

Puhuja 2 [00:24:45]: Jos puhutaan oivalluksista, se syntyy niin, että otat ensin inputtia, näet vaivaa sen inputin jollain tavalla käsittelyyn, sitten se jää jonnekin takaraivoon raksuttamaan, ja sitten juuri silloin, kun et odottanut, se jollain tavalla synnyttää jonkin oivalluksen. Tämä on ikään kuin sellainen, mielestäni voi olla sellainen riski, että tätä ei välttämättä tapahdu enää niin paljon, koska näitä vaiheita, voi olla, että kaikki näistä vaiheista häiriytyvät jollain tavalla, että et ota inputtia sisään, et käsittele inputtia, koska olet häiriintynyt tai yrität tehdä jotain muuta, tai sitten, että se ei oikein takaraivossa oikein prosessoidukaan, koska sinulla on niin paljon muuta inputtia tulossa, että se tavallaan häiriintyy, tai sitten et huomaa, että sait oivalluksen, koska olet jollain tavalla häiriintynyt jonnekin muualle.

Puhuja 1 [00:25:40]: Joo. Pelottava kuva mutta mahdollinen. Sittenhän on olemassa, tai puhuit juuri, että pitää sopia, miten näitä moodeja käyttää tai keskustella. Mielestäni tämä on ratkaisu, kun oli puhetta teknologian käyttökulttuurista tai muusta, tähän instant heti-kulttuurin sähköpostissa ja muussakin, periaatteessa, tai ratkaisuehdotus, johon suunta mielestäni pitäisi mennä, on se, että vaikka työympäristössä tai opiskelijoiden tai muiden kanssa keskustelee tästä asiasta ja sopii siitä tai sanoo, minkälaisia työkalut ovat ja millä tapaa me haluamme käyttää ne. Onko oikeasti järkevää pyrkiä sellaiseen käyttökulttuuriin meidän työympäristössämme, opiskelijoiden tai opettajien kesken, että odotetaan vastaus sähköpostiin puolen tunnin sisällä vai mitä me haluamme. Tavallaan tällainen ongelman esiin tuominen ja siitä keskusteleminen voisi olla hyvä ensimmäinen askel mielestäni näissä ongelmissa tai näissä asioissa.

Puhuja 2 [00:26:36]: Työelämähän on kuitenkin ainakin meidän alallamme menossa tähän suuntaan muutenkin, että aika paljon on jo näkyvissä sellaista, että sovitaan esimerkiksi, että aamupäivällä ei odoteta keneltäkään mihinkään vastausta esimerkiksi tai että on joku tällainen säännös, että johonkin tiettyyn aikaan kaikki saivat keskittyä täysin siihen, mitä heidän sillä hetkellä täytyy kaikista eniten tehdä, ja sitten on joitain tiettyjä aikoja, jolloin odotetaan, että käydään kommunikaatiota muiden välillä. Tämäntyyppiset jututhan olisivat erittäin terveitä myös koulumaailmaan. Yksi sellainen asia, jota mietin tähän häiriöttömyyteen ja häiriöttömään oppimiseen liittyen, on myös tämä ihan klassinen flipped classroom -malli, jossa on mielestäni paljon hyvää siinä mielessä, että siinä tiedon omaksuminen tapahtuu yksin jossain valitussa paikassa ja siinä ei ole myöskään sellaista aikarajoitetta, että tiedon omaksumisen täytyy kestää tämän tai tuon verran. Sitten kun tullaan koululle, ei oleteta, että tarvitsisi olla koko ajan superkeskittynyt esimerkiksi jonkun yhden ihmiseen puheeseen, vaan voidaan ikään kuin käydä dialogia ja tehdä omaksutun tiedon pohjalta jotain yhdessä. Se on mielestäni sellainen, sen halusin nostaa sellaisen yhtenä mallina, joka tukee mielestäni häiriöttömämpää oppimista, jos vain kykenee omaksumaan tiedon sitten, kun on yksin. Se vaatii tietenkin siltä opiskelijalta nimenomaan sitä, mitä se sitten onkaan: motivaatiota tai tahdonvoimaa, tai miksi sitä haluaa kutsua.

Puhuja 1 [00:28:18]: Tähän on tietenkin kaikenlaisia kikkoja olemassa, mikä helpottaa, kun olet yksin, miten kannattaa opiskella. Se, mitä me olemme meidän opiskelijoidemme kanssa välillä käyneet läpi ja keskustelleet, on Pomodoro-tekniikka. Mielestäni on ihan hyvä mainita, koska se on aika laajasti kai tunnettu ja käytetty, mutta se on myös tosi hyvä. Jos on joku, joka ei tiedä, miten se toimii, Pomodoron perusteethan on se, että tarkoitus on, että jos sinun pitää keskittyä, saada jotain aikaiseksi, tämä on hyvä tekniikka. Ensimmäiseksi valitse sinne jokin tehtävä, mitä aiot tehdä. Sitten laitat ajastimen päälle, muistaakseni perusaika on 25 minuuttia, ja sitten tämän 25 minuutin aikana et tee mitään muuta kuin sitä tehtävää, jonka olet päättänyt, että teet, eli puhelin ja sähköposti ovat pois ja Facebook, ihan kaikki muut, teet vain sitä yhtä asiaa, keskityt siihen. Tämä on helpompaa, koska tiedät, että se on vain 25 minuuttia, kello soi 25 minuutin päästä. Sitten kun se soi, on viisi minuuttia aikaa seuraavaksi ottaa tauko ja tehdä ihan mitä haluaa, jopa silleen, että kannattaa palkita itsensä. Se on osa tätä, että tee jotain, mitä haluat tehdä, että se on palkitsevaa. Tämä tauko on myös neuropsykologisesti tärkeä siinä vaiheessa, koska aivot, kun ottaa tauon, pystyy paremmin käsittelemään ja lokeroimaan sen omiin aivoihin sinne kohtiin, minne se nyt meneekin ja muuta. Tauolla on tärkeä funktio muutakin kuin motivoimisen kannalta. Sitten tällaisia 25 minuuttia plus viiden minuutin kierroksia tehdään kai kolme kappaletta.

Puhuja 2 [00:29:58]: Tai neljä.

Puhuja 1 [00:30:00]: Tai neljä, ja sen jälkeen otetaan pidempi 30 minuutin tauko. Näitä Pomodoro-kelloja, ajastimia, verkossa vaikka kuinka paljon, vaikka tomatotimers.com on sellainen, jota olen käyttänyt.

Puhuja 2 [00:30:14]: Se on hyvin toimiva systeemi, ja siinä juuri nimenomaan näkyy se, kuinka et itse asiassa tarvitse tahdonvoimaa, kun olet tehnyt päätöksen, että teet jotain asiaa.

Puhuja 1 [00:30:24]: Vai tarvitseeko? Vaatiiko päätös alkujaankin tahdonvoiman?

Puhuja 2 [00:30:27]: Se saattaa vaatia, mutta sen jälkeen, kun olet tehnyt päätöksen, että nyt keskityn tähän tämän ajan, se ei ole vaikeaa. Tavallaan jonkinlainen priorisointikyky nousee tärkeäksi asiaksi, kun tiedät, että tämä on nyt niin tärkeä juttu, että tätä kannattaa edistää ja nyt päätän, että teen tälle jotain tämän ja tämän verran aikaa.

Puhuja 1 [00:30:49]: Oikeastaanhan kaiken taustalla todella vahvasti on motivaatio yleensäkin, mitä syitä sinulla on tehdä tämä asia tai tehdä se. Jos oikeasti haluat todella paljon tehdä jotain, niin onhan se todella paljon helpompi tehdä se. Sanotaan, että jos nautit todella paljon kitaran soittamisesta, onhan se helppoa sitten löytää aikaa ja keskittyä ja uppoutua siihen. Emme ole käsitelleet flow-tilaa vielä, mutta sehän liittyy keskeisesti tähän myös, jos haluat tehdä sitä, pääset helpommin flow-tilaan, kun teet sitä, ja toisinpäin, että jos opiskelet jotain, joka ei oikeastaan houkuttele sinua, sinä et ehkä usko siihen alaan, jos et ole motivoitunut sekä tuntuu väärältä ja sitten opettaja sanoo, että sinun on pakko tehdä näin, sitten se on ehkä vähän vaikeampaa keskittyä siihen. Sekin on mahdollista pakottaa itsensä.

Puhuja 2 [00:31:44]: Tämä pitää paikkansa. Siihen tietenkin lisämausteensa tuo tämä meidän digiteknologiamme, joka sekoittaa meidän priorisointikykyämme. Kun kaikesta tulee vähän sellaisia tulipaloja, että kaikki on jotenkin tärkeää, niin jossain vaiheessa, kun on riittävän pitkällä sellaisessa erilaisten palvelujen impulsiivisen uudelleen katsomisen suossa, et enää muista tai tunnista, mitkä olivat oikeasti niitä tärkeitä asioita, vaan kaikki tuntuvat yhtä tärkeältä, ja se priorisointi katoaa täysin, jolloin olet täysin omien impulssiesi vietävissä. Sellaista ainakin silloin aikoinaan, kun some nosti päätään joskus vuonna 2007. Omassa käyttäytymisessäni huomasin se, että asiat eivät enää ole, oikeasti tärkeillä asioilla ja täysin triviaaleilla asioilla ei tunnu olevan enää mitään järjestystä, vaan kaikki tuntuu vain todella tärkeältä, heti, tässä ja nyt.

Puhuja 1 [00:32:46]: Jotenkin tästä kaikesta tulee mieleen tämä sinun dystopiayhteiskuntakuva, jossa me elämme kieltämisen kautta. Tekee mieli vain heittäytyä syvälle tähän kaikkeen, ja sitten kaikki menee sekaisin, ja me haluamme kaikkea heti, ja pakko oppia kieltäytymään.

Puhuja 2 [00:33:03]: Sen takia, ettei tarvitsisi koko ajan kieltäytyä, niin kannattaa tehdä sellainen, minä olen sitä mieltä, että kannattaisi tehdä hyvin tarkkaan pohdittuja päätöksiä, mihin leikkiin ryhtyy. Nekin ovat [?? 00:33:15] kirjoissa, joissain ainakin on nimenomaan tästä, että pitäisi tehdä sellaista kartoitusta, mistä esimerkiksi palveluista on minulle aidosti niin paljon hyötyä, että minun kannattaa käyttää siihen niin paljon aikaa ja antaa sen häiritä minun kaikkia tekemisiäni, että jään käyttämään sitä. Pitäisi olla pokkaa poistua niistä palveluista, joita ei koe niin hyödyllisiksi, tai varsinkin niistä, jotka kokee jopa haitallisiksi. Yleensä kuitenkaan ihmiset eivät näin edes tee, vaan sitä jäädään tavallaan vähän niin kuin roikkumaan kaikkialle.

Puhuja 1 [00:33:53]: Ajattelen, että tässä on vähän eri, tuo on totta ja vähän eri tasoja, tai tavallaan se kuulostaa niin absoluuttiselta, että on pakko poistua siitä palvelusta sitten. Tuo ajatushan pitää ilman muuta paikkansa, että jos puhutaan esimerkiksi notifikaatioista kännykällä, mitkä notifikaatiot annan, että ne saa pitää ääntä ja sanoa bling, niin sehän pitää lähteä juuri siitä, mistä koen, että on hyötyä, haluan saada tasatunnein muistutuksen, että nouse seisomaan, tai haluan, että kaikki omaan perheeseen liittyvät WhatsApp-viestit, sano bling ja häiritse minua, mitä tahansa minä teenkin, mutta sitten muut asiat, niiden pitää olla hiljaisia muistutuksia, paitsi osa, jotka eivät saa muistuttaa ollenkaan, että ne on koko ajan poissa, ja tietenkin osa applikaatioista deletoidaan, koska en halua liittyä siihen ollenkaan, tai tavallaan tällaisia tasoja. Tuntuu, että muutenkin ehkä, siis kun kävin läpi näitä eri aiheeseen liittyviä verkkosivuja eilen, niin oli joku, joka oli luokitellut, että on olemassa tällaisia eri leveleitä, häirittömyyttä, on olemassa se monk-level, se munkki, joka asuu siellä luostarissa eristyksissä yksin, silloin nimenomaan tätä teknologiaa, jossa yksi asia tekee ainoastaan yhden asian kerrallaan eikä mitään häiriöitä tule ja ympärillä on hiljaista ja kaikki muut. Sitten on näitä, siitä pikkuhiljaa asteittain menevää, ei ihan niin radikaaleja versioita tästä. Ihminen ehkä voi löytää sen oman paikkansa, että siinä on joku versio juuri, että laittaa notifikaatiot pois, on yks level, toinen on se, että sulkee, ettei pääse internetiin tiettynä aikana, ja toinen on, että on yksikseen, ja toinen, että sallii ihmisiä ympärilleen ja tällä tavalla. Siinä on kuitenkin mielestäni tällaista liukumavaraa, että ei ole pakko olla siellä absoluuttisessa ääripäässä.

Puhuja 2 [00:35:35]: Joo, joo. Ehdottomasti. Ja sehän tästä tekee ongelmallista. Meillä on niin paljon erilaisia tarpeita ja ihmisiä, että jokaisen täytyisi tavallaan itse tehdä tuo työ, ja se on valtava työ, ja se on jatkuvaa työtä, koska palvelut muuttuvat, sinun elämäntilanteesi muuttuu, niin tulee kaikenlaisia juttuja, tulee koko ajan uutta, jotkin asiat poistuvat. Sitten tavallaan sitä täytyisi koko ajan jotenkin jaksaa työstää tuollaisella ihmeellisellä metatasolla, mitä haluan elämältäni suhteessa teknologiaan.

Puhuja 1 [00:36:11]: Nimenomaan kuin sanoit, ja kaiken lisäksi vaikka yritykset sanovatkin muuta, niin ne taistelevat sinua vastaan. Ne yrittävät saada mahdollisimman paljon huomiotasi ja häiriötä, vaikka ne itse väittävät jotain ihan muuta. on tosiaan tehtävä aktiivisesti töitä ja yritettävä jotenkin päihittää nämä yritykset.

Puhuja 2 [00:36:31]: Olisiko tässä lopussa vielä hyvä käydä vähän läpi sellaisia ongelmakohtia, mitä, oppimiseen liittyen, näistä erilaisista häiriöistä ja keskittymisen herpaantumista syntyy? Yritin ainakin listata joitain sellaisia, mitä olen huomannut, että aika usein tulee vastaan opetuksessa. Voidaan niistä vaikka kaikistakin keskustella. Ensimmäinen on ihan se, että ei seurata opetusta tai keskustelua. Ylipäänsä ei olla edes paikalla. Minusta se on aika yleistä nykyään.

Puhuja 1 [00:37:08]: Joo. Mahdollisesti ollaan fyysisesti läsnä mutta ei henkisesti. Joo, tämä on kyllä, olen samaa mieltä. Tämä on ongelma, joka seuraa.

Puhuja 2 [00:37:17]: Tämä tietenkin koskee myös opetushenkilökuntaa. Jokainen on ollut joskus kokouksessa, jossa on tullut tehtyä ihan jotain muuta kuin oltua läsnä. Se on tavallaan tuttua meille kaikille.

Puhuja 1 [00:37:29]: Sehän on kiinnostavaa juuri se, että sehän on tavallaan itsekästä käyttäytymistä. Usein jos ei ole läsnä, johtuu ehkä siitä, että tekee jotain muuta ja kokee, että on käyttänyt ajan paremmin, mutta samaan aikaan on haaskannut muiden aikaa, tai toivottavasti oli jokin syy, miksi se kokous oli kutsuttu, ja sinä tavallaan pilaat sen muilta ja ne muut tavoitteet.

Puhuja 2 [00:37:50]: Tässä on mielestäni se hauska yksityiskohta, että tämän aika usein tunnistaa sellaisesta tietyntyyppisestä hymystä. Jos joku hymyilee esimerkiksi luokassa, hän ei todennäköisesti ole paikalla.

Puhuja 1 [00:38:03]: Surkea ilme on se, mitä me tavoittelemme.

Puhuja 2 [00:38:06]: En tiedä, että kun ihmiset vastaavat esimerkiksi jossain pikaviestinnässä ystävilleen, niin se tapahtuu hymyn kanssa. Sellainen epäilyttävä hymy on yleensä viesti jostain.

Puhuja 1 [00:38:18]: En ole kiinnittänyt huomiota, mutta ehkä, joo.

Puhuja 2 [00:38:22]: Toinen, mitä mietin, että on ongelma, on se, että jos on esimerkiksi jotain lukemistoa tai podcastia tai videoita tai jotain sellaista, niin tekstit silmäillään ja tallenteet pikakelataan joko niin, että sitä hypitään tai kuunnellaan vähintäänkin jollain kaksinkertaisella nopeudella. Molemmat ovat mielestäni ongelmallisia. Tietenkin tekstin silmäily on vielä ongelmallisempaa, koska siinä ei edes lueta, mitä siinä tulee läpi, mutta myös ihan se, että kuuntelee todella nopealla nopeudella jotain esimerkiksi keskustelua tai luentoa, niin siinä kuitenkin jää ajatteluaikaa niin paljon vähemmän kuin mitä siihen on alun perin tarkoitettu. Sekään ei voi olla välttämättä oppimisen näkökulmasta hyvä asia.

Puhuja 1 [00:39:10]: Tästähän oli se tutkimus ihan äskettäin. Oikein hyvä ja suhteellisen laaja tutkimus, joka osoitti, että audiokirjoja kuunnellessa ei menettänyt yhtään, vaikka nopeuden nosti 1,75 asti. Kaikki jäi mieleen, ja sinä muistit ihan yhtä paljon kuin jokin toinen ryhmä, joka oli kuunnellut nopeudella 1. Tuplanopeudella, 2 kohdalla ja siitä ylöspäin, alkoi kadota eikä muistanut. Sehän on sitten erillinen juttu, siitä, mitä sanoit, että siinä on vähemmän aikaa sen prosessoimiseen, tuo on tosi keskeistä. Jos kuuntelet hitaasti, ehdit enemmän miettiä muita asioita siihen liittyen, jos kuuntelet 1,75:llä, ehkä se jää mieleen yhtä hyvin ja kaikki muu, mutta kannattaa ehkä harkita sitten itse, olisiko hyvä laittaa kuitenkin sellainen viisi minuuttia tyhjää aikaa sen jälkeen ylimääräistä, ihan vain, että prosessoi sen tai antaa vähän aikaa miettiä sitä ja muuta, että ei koko ajan tule uutta asiaa ja uutta asiaa ja uutta asiaa ja tuplanopeudella koko ajan kaikki. Tämähän on sama kuin siinä Pomodoro-tekniikassa ja näissä, että ihmisillä on rajallinen keskittymisaika, mitä pystyt keskittymään. Joissakin tutkimuksissa sanotaan, että se on 20 – 25 minuuttia per asia, ja se pidempi on 60 tai 90 minuuttia, uskoakseni vähän riippuen tutkimuksesta ja muusta ja ihmisistä, ihmisissäkin variaatioita. Ymmärtääkseni lisäksi on osoitettu, että digiympäristöissä se on vähän lyhyempi kuin paperiympäristössä. Se vielä lyhenee, kuinka kauan pystyt yhteen asiaan keskittymään. Sit sen jälkeen pitäisi aina ottaa tauko, jotta aivot ehtivät nollautua, sisäistää, mitä juuri tuli opittua tai mitä tuli vastaa, ja sitten vasta voi jatkaa. Muuten se katoaa. Ei ainakaan jää pitkäaikaiseen muistiin sitten.

Puhuja 2 [00:41:02]: Joo. Sitten minulla oli täällä tällainen kuin epämääräisyyttä tai tylsyyttä ei siedetä. Varsinkin tylsyys on nykyihmiselle jotenkin todella hankala asia. Sitten jos mietin oppimista, sellaisia isoja oppimiskokemuksia tai isoja yhteisiä oivalluksia esimerkiksi, niin se tulee monesti tylsyyden kautta, että jonkinlaista juuri sitä tyhjäkäyntiä on riittävän pitkään, että jotain uutta saattaa nousta, jokin uusi näkökulma tai uusi oivallus tai jokin. Jos ei koskaan ikään kuin voi tylsistyä, jotenkin oppiminen jää helposti sellaiselle ihmeelliselle konkretian ja pintatason puolelle.

Puhuja 1 [00:41:46]: Samaa mieltä, vaikka se on vähän vaikeaa hahmottaa. Siihen samaistun ihan sataprosenttisesti, että on todella vaikea sietää näitä tunteita ja hyväksyä sen ja se on todella yleistä. Mikä siinä jää puuttumaan, ellei tylsisty, niin siihen minun on vaikea saada konkreettisesti, mikä se on, mutta olen ihan samaa mieltä, että siinä on jotain.

Puhuja 2 [00:42:07]: Ainakin sellaisessa kirjassa, Sherry Turklen kirjassa, Reclaiming Conversation, puhutaan tästä, että yleensä varsinkin keskusteluissa, että jos on keskustelutilanteita, niin yleensä päästään uusille urille ja täysin yllättäviin suuntiin vasta sen kautta, että me olemme ensin vähän käyneet sellaista tyhjänpäiväistä keskustelua, joka ei tunnu vievän yhtään mihinkään, vasta sitten päästäänkin itse asiaan, se keskustelun alkupuoli, vaikka se tuntuisikin, että puhutaan asiasta, saattaa olla tavallaan sitä, mitä me jo tiedämme, mutta sitten sen tylsyyden harmaan alueen läpi mentyämme pääsemme jonnekin, joka on jotain yllättävää tai uutta.

Puhuja 1 [00:42:56]: Kiinnostavaa. Joo. Tästä näen suoraan sellaisen korrelaation tähän podcastien tekemiseen, pitäisikö jaaritella vähän pidempään kuitenkin alussa aina.

Puhuja 1 [00:43:05]: Täytyy alkaa tehdä pidempiä podcasteja. Kyllä. Sitten yksi ongelma, mikä mielestäni liittyy tähän häiriöön jollain tavalla tai siihen, että olemme tässä nykytilanteessa, jonkinlainen sellainen monimutkaista ajattelua esittelevä kirjoittaminen on suurimmalle osalle ihmisistä ihmisistä nykyään vaikeaa. En tiedä, onko se ollut aina näin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että varsinkin opiskelijoista harva kykenee kauhean kompleksisia ajatuksia ilmaisemaan millään tavalla. Sitten kun itse ajattelen, että kirjoittaminen on helpoin tapa saada aikaan monimutkaisia ajatuksia, se on jollain tavalla hyvin haasteellista nykyään.

Puhuja 1 [00:43:53]: Onko tämä se, mistä aika paljon syytetään sitä, että ihmiset eivät keskity luettuun tekstiin vaan niitä silmäillään läpi lähinnä ja hypitään ja niin pois päin. Eikö tämä ole se sama, mitä olen joskus lukenut, että ainakin syytetään tai epäillään, että tämä tuhoaa sitten sen kyvyn, että pystyy itsekään tuottamaan sellaista monimutkaista ja syvään menevää tekstiä ja ajatusta.

Puhuja 2 [00:44:21]: Niin, kyllä se varmaan niin on. Jos et ole tutustunut vaikeisiin ja monimutkaisiin ajatuksiin, sinun on itse asiassa mahdotonta niitä tuottaakaan. Sitten tämä nyt liittyy ylipäänsä tämä ongelma. Jotenkin on sellainen, vaikkei sitä ehkä ääneen haluta lausua aina, on joku sellainen uskomus, että luullaan, että tiedon löydettävyys voi korvata tällaisen sisäistämiseen perustuvan oman ajattelun. Tavallaan kun meillä on kaikki tieto saatavilla, niin meidän ei kannattaisi enää sisäistää mitään, se on niin kuin ajan hukkaa. Siinä on mielestäni isoja riskejä ylipäänsä siihen, minkälaista tieto-taitoa ja sellaista ymmärtämisen syvyyttä oppilaitoksissa saavutetaan.

Puhuja 1 [00:45:08]: Joo. Sehän ei pidä paikkaansa se väite, tai se nimenomaan on näin, että jos kaikki tieto on ulkoistetut ja haet sitä vain silloin, kun tarvitset, siitä jää puuttumaan jokin aspekti, jossa voit hyödyntää sitä muissa yhteyksissä, että jos sinun pitää erityisesti mennä hakemaan se, jotta saat sen tiedon. Siinä on selvä ongelma. Onko tällainen ajatustapa voimissaan? Ajatellaanko näin? Ehkä ajatellaan niin tosiaankin, että ei kannata enää opetella asioita, koska kaikki löytyy kuitenkin internetistä.

Puhuja 2 [00:45:41]: En minäkään nyt osaa sanoa, onko tämä nyt. Tämä on ihan täysin ajateltu asia. Jotenkin ajattelen, että ainakin tällainen tekosyy saattaa välillä olla tai löytyä, että ei minun kannata tätä nyt opetella, koska tiedän, että se nyt löytyy tuolta sitten, jos minä sen tarvitsen. Kyllähän tähän itsekin koko ajan sortuu. Maailma on tosiaan täynnä kiinnostavia asioita, eikä oikeasti kaikkeen riitä aika, niin täytyy välillä ikään kuin, tai välillä tulee ajateltua, että no, se löytyy tuolta, että luen sen joskus myöhemmin, ja sitten ei enää ikinä, koskaan palaa siihen.

Puhuja 1 [00:46:24]: Se on tosi tuttu minulle. Siksi minulla on 120 selainikkunaa auki tuossa, että luen ne sitten myöhemmin.

Puhuja 2 [00:46:32]: Sitten vielä mietin, onko sellainen erillinen ongelma, taas palataan tähän dialogiin, voiko olla sellainen dialogiin kykenevyys jollain tavalla heikkenemässä ainakin tilanteessa, jossa on riittävästi häiriötä ja ihmiset ovat monessa asiassa samaan aikaan, niin sellainen aito dialogi ei pysty tapahtumaan, koska se vaatisi 100-prosenttisen läsnäolon, ja se aiheuttaisi sellaisen moni-ilmeisyyden, moninäkökulmaisuuden katoamisuuden tai heikkenemisen tai jonkin muun tällaisen.

Puhuja 1 [00:47:12]: Joo. En ollut ajatellut tuota, mutta tuntuisi, että se on looginen, että niin tapahtuu, jos ihmiset eivät ole läsnä siinä dialogissa, niin sitten se dialogi heikkenee. Kyllähän siinä on pakko kadota, jotain katoaa silloin siitä, se ehkä muuttuu pinnallisemmaksi tai ei ole yhtä jatkuva, yhtä pitkä, yhtä syvälle menevä, mitä vain. Kiinnostava ajatus.

Puhuja 2 [00:47:34]: Sitten viimeisenä minulla on sellainen, en tiedä, kysymys, tiedämmekö me, että me keskitymme oikeisiin asioihin. Tämä liittyy siihen, että jos priorisointi on jotenkin kateissa, niin mihin keskittyä? Kun priorisointi niin helposti karkaa, jos on paljon häiriöitä, ja vaikka olisi tunne, että nyt keskityn oikeaan asiaan, niin keskitynkö minä sitten kuitenkaan oikeaan asiaan? Oppimisessakin tuo tulee monessa kohtaa esiin. Joku esimerkiksi on etsinyt jotakin täysin jollain tavalla irrelevanttia tai sellaista hajanaista tietoa jostain asiasta, joka ei ole se ydin tai jotain tällaista.

Puhuja 1 [00:48:16]: Liittyykö tähän sellainen epävarmuuden sietokyky, voiko sitä koskaan tietää -tyylisesti?

Puhuja 2 [00:48:25]: Ei varmaan. Se onkin enemmän, ajattelen, että se on enemmän kysymys, jota pitäisi ehkä pitää yllä, onko tämä nyt oikeasti kaikista tärkein asia.

Puhuja 1 [00:48:39]: Joo. Tämä liittyy, minulla oli ehkä vähän käytännöllisempi lähestyminen, ei ihan niin teoreettinen tähän, mietin tällaisia käytännön juttuja. Yksi keskeisimpiä juttuja on miettiä, mitä haluat tehdä. Eikö se ole siinä, että siinä vaiheessa sinun täytyy priorisoida, koska tavallaan, jos haluat tehdä jotain, sinun pitää tietää, että haluat tehdä sen, eli sinun pitää tehdä se päätös, mitä aiot tehdä tänään, ehkä tavallaan ihan hyvät työkalut, tai mitä itse käytän, on itse asiassa kalenteri ja kello. On tiettyjä asioita, mitä haluan tänään saada tehtyä, ja sitten niille laitetaan tietyt blogit kalenteriin, käytännön vinkkinä, ja sitten niillä jokaisella on tietty aika, mitä laitan niihin joka päivä, ja sitten kun tämän tekee, ei saa sortua siihen, että jokainen viisiminuuttinen blokki on täyteen buukattu tai varattu johonkin, vaan jos haluaa, että tämä toimii, että oikeasti saa jotain aikaiseksi ja se on luovaa, ja pitää myös hyväksyä se, että häiriöitä tulee, vaikka tämän yksi pointti on se, että pystyn silloin keskittymään tähän ja minimoin kaikki muut häiriöt, niin kyllä niitä häiriöitä aina joka tapauksessa tulee. Tämä pitää pystyä tekemään tarpeeksi ilmavasti, sinun täytyy jättää sinne tyhjää aikaa niihin kalenterin blokkeihin. Tällä tapaa olen tehnyt päätöksen, mihin haluan keskittyä. Sitten toivon, että ne ovat ne ne oikeat asiat, ainakin olen sitten yrittänyt tehdä sen päätöksen jossain vaiheessa, mihin keskityn. Sitten minulla on sellainen menetelmä, että tänä aikana teen vain tätä asiaa ja yritän sitten minimoida ne muut häiriöt kykyjeni mukaan samalla kuin, ehkä ei pidä olla liian tiukka, että sitten heittää tietokoneen seinään, jos tulee häiriöitä, vaan nimenomaan keskeistä on hyväksyä se, että kyllä niitä tulee.

Puhuja 2 [00:50:24]: Joo. Näitä tekniikoita on tosi erilaisia, tosi monen tyyppisiä. Itse ehkä olen päätynyt jollain tavalla sinne munkkiaspektille sillä lailla, että pidän siitä ajatuksesta, että yritän nähdä metsän puilta ja keskittyä ainakin ensimmäiseksi siihen oikeasti merkittävään asiaan, jonka edistäminen on tärkeää, ja pienemmät pikkuasiat joko tyystin unohdan tai sitten hoidan ne joskus sitten, kun en enää jaksa muuta tehdä. Mutta yritän mahdollisimman paljon antaa aikaa sellaiselle hiljaisen työskentelyn ajalle silloin, kun varsinkin valmistelen opetusta tai jotain sellaista.

Puhuja 1 [00:51:14]: Sehän on tärkeä vaihe sitä, ja sille pitääkin kalenterista varata aikaa.

Puhuja 2 [00:51:18]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:51:18]: Tai se pitää olla mahdollista. Tietenkin riippuu opetuksesta, mutta että jos yhtään haluaa, joutuu uudistamaan sitä tai olemaan ajan tasalla ja muuta, niin sitten se vaatii myös ajattelun mahdollisuutta. Minulla oli ehkä näissä käytännön vihjeissä, lähestymisissä, vielä tosi nopeasti nostan muutaman jutun esille. Yksi oli ehkä se, että multitaskingista puhutaan aina, että pahantekijä on tehdä kahta asiaa samaan aikaan, koska se häiritsee sinun keskittymistäsi, niin se ei ihan pidä paikkaansa. Ei voi tehdä kognitiivisesti vaativaa asiaa samaan aikaan, mutta esimerkiksi voi kävellä ja kuunnella audiokirjaa tai leikata nurmikkoa ja kuunnella podcastia, niin sellainen toimii. Mutta multitaskingissa, jos siirryt yhdestä asiasta toiseen, niin sitten se pakka leviää käsistä. Siihen menee enemmän aikaa. Tästä on tuhansia tutkimuksia. Joo, muuten jos jotain yhteenvetoa tästä, niin aika laajasti myös teoreettisesti pohdittiin tätä, ja onko yhteenveto se, että pitää olla tietoinen ja aktiivinen tilanteista ja tehdä valintoja ja keskustella muiden kanssa? Vai mikä nyt olisi järkevä yhteenveto tästä kaikesta, mitä olemme keskustelleen?

Puhuja 2 [00:52:31]: mikä tästä nyt olisi sitten järkevää? Tämä on vaikea asia, joka ei tule helpottamaan tulevaisuudessa vaan todennäköisesti entisestään vaikeutuu, varsinkin kun tulee uudet sukupolvet vielä opiskelemaan, jotka ovat entistä enemmän tottuneet sellaiseen jatkuvaan häiriökäyttäytymiseen. Tähän ei minun mielestäni ole mitään selvää ratkaisua, eikä tämä tule katoamaan tämä haaste, mutta toivottavasti löytyisi juuri sellaisia, ehkä jos jotain haluaisin tästä yhteen vetää, että olisi loistavaa, jos lähdettäisiin jotenkin yhdessä ja yhteisesti pohtimaan juuri esimerkiksi tällaisia esimerkiksi oppimisen moodeja ja niistä kommunikointia, että meillä olisi jonkinlainen kehikko, jonka voisi ottaa käyttöön, josta voisi valita näitä erilaisia moodeja, ja ne voisi jollain tavalla helposti kommunikoida myös opiskelijoille, niin se voisi olla sellainen hyödyllinen asia.

Puhuja 1 [00:53:36]: Se olisi hyödyllinen ja kiinnostava. Se on ihan hyvä yhteenveto, vaikka aina, sä aloitit sen taas negatiivisesti, että asia vain pahenee tästä, siinä missä minun tulokulmani on enemmän se, että kyllä, kunhan vain nukutte kunnolla ja muistatte ottaa taukoja, kävellä, saatte vähän valoa ja muuta, niin kyllä se siitä. Ehkä sellaen [?? 00:53:55] out vielä, kun puhuttiin näistä teknologian ongelmista ja, miten ne on suunniteltu viemään kaiken meidän huomiomme ja muuta, niin haluan mainita vain sen [?? 00:54:04] [?? 00:54:05] [?? 00:54:05], että olisi hyvä, mitä useampi ihminen käy katsomassa ja seuraamassa niiden podcasteja ja kaikkia julkaisuja. Löytyy ihan www.humantech.com, human tech, todella kiinnostava ja hyvä, mikä se nyt on, organisaatio, joka tekee hyvää työtä liittyen hyvin keskeisesti tähän aiheeseen.

Puhuja 2 [00:54:27]: Joo, jäin miettimään. Se on siis humain tech.

Puhuja 1 [00:54:31]: Joo, niin on, huimain.

Puhuja 2 [00:54:33]: Joo.

Puhuja 1 [00:54:34]: Joo. Mutta kiitoksia tästä kerrasta. Kiinnostava aihe, josta olisi voinut vielä jutella pidempäänkin. Huh huh, mutta kiitos myös kuuntelijoille. Löydät meidän Metropolian Metropodia-podcast-sarjasta ja myös, mistä nyt yleensä kuuntelet podcasteja. Lähettäkää mielellään palautetta, kysymyksiä ja aiheideoita osoitteeseen pedagogiheikki@metropolia.fi.

[äänite päättyy]

Äänitteen nimi: Opi arjessa_Osaaminen näkyviin.mp3

Äänitteen kesto: 00:44:56

Anne-Mari [00:00:01]: Hei ja tervetuloa meidän opi arjessa podcast-sarjan pariin. Opi arjessa podcast on syntynyt Opi arjessa -hankkeen yhteydessä, jossa Metropolia ammattikorkeakoulu ja Vantaan kaupunki yhdessä pohtivat Vantaan kaupunkiin työssä oppimisen mallia osaamisen johtamisen kehittämisen rinnalle. Hanketta Rahoittaa Sitra ja tätä ollaan syksyllä 2020 puuhattu yhdessä. Minun nimeni on Anne-Mari Raivio ja tulen Metropolia ammattikorkeakoulusta ja toimin hankkeessa projektipäällikkönä. Olen oppimisen ammattilainen, oppimisesta innostuva ja oppimista rakastava ihminen. Minulla on mukana keskustelemassa osaamisen tunnistaminen, ehkä me voitaisi näin sanoa, puhutaan osaamisen tunnistamisesta. Miten osaamme ymmärtää osaamista ja miten me osaamme sanoittaa sitä. Tästä teemasta minulla on täällä tänään keskustelemassa kollegani Raisa Varsta Metropolia ammattikorkeakoulusta ja Sanna Velin Stadin ammattiopistosta. Tervetuloa Raisa ja Sanna. Raisa kerrotko kuka olet ja mitä ajatuksia osaamiseen liittyen ensimmäisenä herää?

Raisa [00:01:19]: Raisa Varsta, toimin Metropolia ammattikorkeakoulussa lehtorina. Osaamisen tunnistamisen kosketuspinta on tullut tänne korkeakoulumaailmaan hyvin vahvasti onneksi. Minulla on ollut mahtavia hetkiä opiskelijoiden kanssa, kun olen päässyt tunnistamaan heidän osaamista ja myös viemään osaamista muille opiskelijoille. Tämä teema on ihana. Teen myös paljon uraohjausta ja siinä osaamisen tunnistamisen dilemma näyttäytyy aika usein. Osaamisen tunnistaminen on joskus aika vaikeaa ja siinä mielelläni ja ihana päästä juttelemaan asiantuntijan kanssa, Sannan kanssa tästä teemasta tänää.

Anne-Mari [00:02:17]: Sanna, sinut tituleerattiin asiantuntijaksi juuri, kerrotko minkä alan asiantuntija oletkaan?

Sanna [00:02:25]: Tervehdys ja kiitos kutsusta tähän podcastiin minulle myös tärkeästä teemasta. Olen Sanna Velin ja Stadin ammatti- ja aikuisopistossa opettajana. Toimin sellaisessa tiimissä, joka järjestää koulutuksia työllisyyden hoidon asiakkaille. Yksi iso palveluista on osaamisen tunnistaminen eri työympäristöissä. Pidä tätä teemaa hyvin tärkeänä, ihmisille kertyy elämä varrella kaikenlaista osaamista ja kaikennäköisistä tekemisistä ja kohtaamisista. Minä teen työkseni sitä, että ihmiset saisivat tämän osaamisen näkyväksi monien vuosien ja monien tapahtumien kautta. Asiantuntijuudesta oma kokemus on se mistä voin kertoa eniten. Toki ammatillisen koulutuksen kentällä tullut aika monta vuotta pyörittyä. Siellä tämä aiemmin hankittu osaaminen ja osaamisen tunnistaminen on todella tärkeä teema.

Anne-Mari [00:03:42]: Voitaisi lähteä liikkeelle siitä, että… Aloin miettimään ylipäätään osaamisen tunnistamista, olen sitä tässä hankkeessa paljon pohtinut ja miten siinä voisi olla tukena. Sehän on hirveän vaikeaa. Tai minä koen todella hankalaksi löytää itse sen ja osata sanoittaa sen, mitä osaamista minulla on. Olen jotenkin niin kiinni siinä, että minulla on tietty koulutus ja tietty tutkinto pohjalla ja se antaa minulle valmiudet tiettyihin asioihin. Tietysti tämä 20 vuotta työuraa siihen päälle, ei ikään kuin merkkaa mitään. Ikään kuin siinä ei olisi tullut mitään siihen päälle. Usein kerron opiskelijoille tarinaa siitä, kun liityin yhteen tiimiin ja siinä yhteydessä otettiin sparraamaan muutama valmentaja, jotka lähti kysymään mitä osaamista kukin teistä tuo tähän tiimiin, ruvetaan kirjoittamaan post it lapuille. Jengi alkaa kirjoittamaan, post it laput viuhuu ja minä istun lappupino kädessä ja tuijotan sitä. Olen ihan että ei hemmetti, ei minulla.. No Minä osaan englantia kun minulla on englannin opettajan pätevyys, mutta eihän siitä tässä ole mitään hyötyä, en minä voi sitäkään laittaa. Minulla ei ole yhtään mitään. Siitä lähti muutama vuosi sitten minulla purkautumaan, minun täytyy ruveta tarkastelemaan näitä oppeja ja osaamisia vähän toisella tavalla. Kuinka tyypillistä Sanna tällainen reaktio on tai tunnistatteko te tällaisen haasteen elämässä?

Sanna [00:05:26]: Kyllä, tuo on todella tyypillistä ja ihan arkea, mistä lähdetään liikkeelle osaamisen tunnistamisen palvelussa. Ihmiset on, kuka tahansa, olipa siellä taustalla toisen asteen koulutusta, korkeakoulutusta tai ei koulutusta ollenkaan, kaikki ovat samassa tilanteessa. Työnhakutilanteessa joutuu pohtimaan sitä osaamista enemmän paljon enemmän kuin he, jotka toimivat työelämässä jatkuvasti, oman osaamisen pohtiminen ei ole sillä tavalla arkea. Mutta samanlainen haaste tulee kaikille. Me hyväksymme vain koulutuksen tuoma osaaminen. Ei minulla ole mistään harrastuksista kertynyttä, vaikka ne on yhtä arvokkaita ympäristöjä mistä me saamme osaamisia, joita erilaisissa työtehtävissä tarvitaan. Lähdetään liikkeelle tekemisten kirjaamisesta, se on yksi. Koulutus on hyvä ja tärkeä, tarvitsemme myös koulutusta sanoittamaan sitä osaamista osaltaan. Sellaista tietoperusteista osaamista. Mutta todella paljon ihmisten osaamisista kertyy tekemisistä, joita me unohdetaan kirjata. Työtodistukset ovat hyviä, mutta se on monesti suppea. Se ei välttämättä tule peilattua sellaisiin osaamisiin mitä meidän tarvitsisi osoittaa. Me lähdetään työtehtävien kirjaamisista, harrastusten kirjaamisista, lähdetään purkamaan niistä vyyhtejä, joista sitten avataan vaikka jalkapallo harrastus, mitä kaikkia toimintoja sen sisälle tulee? Ryhmätyöskentelytaitoja, sosiaalisia taitoja, vuorovaikutustaitoja, ehkä jotain strategisia taitoja, toki fyysistä osaamista ja tämän tyyppisiä. Ja sitten kaikilta elämän osa-alueilta voidaan poimia saman tyylisiä. Tämä on sitä, mitä minä teen asiakastyössä.

Raisa [00:07:58]: Tuo on todella hyvä ja konkreettinen osoitus siitä, miten moninainen osaaminen on ja jo nuorillakin ihmisillä. Minulla on myös esimerkki. Oli opiskelija, jolla oli haasteita saada työpaikkaa ja harjoittelupaikkakin oli kiven alla. Aikani jututettua paljastui, että hän oli siinä vaiheessa harrastanut 12 vuotta vapaapalokunta toimintaa. Ihmettelin miksi tämä ei näy missään. Tämä asia, kaikki tietää mikä on vapaapalokunta ja hän oli jo siellä ansioitunut toimija. Kun se nostettiin hakemusten kärkeen, hän sai kutsun kaikkiin haastatteluihin mihin hän oli hakenut. Nämä on sellaisia juttuja, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi ja ehkä meidän kulttuurikin on oppilaitoskeskeinen tässä osaamisen tunnistamisessa. Se on aina opettaja, joka tunnistaa osaamista tai jotenkin sellainen luonteva omien vahvuuksien, tietojen taitojen sanoittaminen ei tule luontevasti, ainakaan meidän kulttuurissa. Pikemminkin kavahdetaan, paukuttelenko olemattomi henkseleitä. Tällaisia tulee mieleen omalta uralta. Annis, mitä sinulla tuli tästä mieleen?

Anne-Mari [00:09:33]: Mietin tuota vapaapalokunta esimerkkiä. Me olemme jotenkin sokeita sille.. En tedä mikä se haaste on. Onko se tässä kulttuurissa, miten yhteiskunnassa puhutaan tai kouluissa puhutaan, mitä meistä koulussa itseasiassa mitataan. Ohjaako se meidän ymmärrystä siihen suuntaan, että ainoastaan tämä mikä on suoraan, kun haen työtehtävään markkinoijana, sitten minulla on markkinointiosaamista ja nämä ovat ainoat osaamiset, mitkä merkitsee. Emme osaa sanoittaa ja nähdä sitä, että se vapaapalokunnassa olet oppinut paljon vastuullisesta työnteosta, tiimityöskentelystä, paineen alla toimimisesta  ja kaikesta sellaisesta mitkä ovat niitä taitoja, mitä työelämässä tarvitaan. Miksi me emme osaa sitä nähdä? Tätä mietin paljon. Tuleeko se sieltä, onko meidän koululaitos sellainen, että se ohjaa meidät tunnistamaan liian kapeasti näitä asioita? Sanna, mitä ajattelet?

Sanna [00:10:49]: Ehkä. ikävä sanoa kun edustaa itse tässä oppilaistosmaailmaa ja opettajana puhun. Se on myös totta, että me itse aiheutamme sitä, että se täytyy olla formaalia. Meillä on joko tutkinnon perusteet tai opetussuunnitelmat, joku sellainen rakenne mitä me noudatamme orjallisesti myöskin siinä, ettei osata katsoa sen ulkopuolelle sellaisilla osaamisilla mitä työelämässä tarvitaan. Puhutaan paljon, että tarvitaan erilaista osaamista sosiaalisten taitojen, tiimitaitojen tai oppimaan oppimisen taitoja, tavallaan monissa työpaikkailmoituksissa kerrotaan, että tarvitaan osaajaa joka pystyy oppimaan erilaisia taitoja tai työnantajat haluaa ihmisen, jolla on kyky kehittyä ja muovautua siihen työtehtävään. Ei niillä substansseilla niin väliä ole, mutta silti sillä onkin väliä tai taitoja ei osata nimetä mitä siellä tarvitaan. Me itse luomme ja rakennamme ympäristöä sellaiseksi, että on tietyllä tavalla ristiriitaista. Tarvitaan tiettyä koulutusta, jossa on selkeät nimetyt osaamiset, mutta kuitenkin meillä on sellaisia vaatimuksia mihin pitäisi kaivaa muualla opittuja taitoja. Se on sellainen haaste. Me emme organisaatioina tai koulutuksen järjestäjinä itse tunnisteta niitä muita osaamisia yhtä vahvaksi mitä ovat meidän tutkinnon perusteiden tai opetussuunnitelmissa nimetyt osaamiset. Luulen, että tässä on asenteen muokkausta ja oppimista meillä, että pystymme nostamaan ne yhtä tärkeiksi ominaisuuksiksi.

Anne-Mari [00:12:55]: Ajatellaan vielä sitä, kauheasti puhutaan, että me valmistamme oppilaitoksissa ihmisiä työelämään tekemään töitä, joita ei vielä edes ole. Kun peilataan siihen, kuinka nopea työelämän muuttumisen tahti on, miten paljon siellä on automatisaatiota ja lähtee pois työpaikkoja, mutta sitten taas tulee tilalle ihan uudenlaisia työtehtäviä. Eihän meillä ole edes valmiuksia välttämättä antaa sitä substanssi osaamista ihan sellaisenaan mitä tullaan viiden vuoden kuluttua tarvitsemaan. Ehkä se substanssi osaaminen on sellaista, mitä pystyy päivittämään siinä, mutta se arvo mikä oppilaitoksissa on, niin me annettaisi ne taidot ja kieli millä osaat sanoittaa omaa osaamistaan. Juuri näitä geneerisiä työelämätaitoja ja Raisa nostit sen omien vahvuuksien tai luontaisten taipumusten kautta toimimista. Siihen annettaisi työkaluja. Opittaisi tuntemaan itsemme. Sellaista itsetuntemuksen vahvistamista. Mitä ajattelet Raisa?

Raisa [00:14:06]: Tässä tullaan juuri siihen ihmiskäsitykseen, mikä on vallitseva ihmiskäsitys? Ajatellaanko me ihmistä kokonaisesti, holistisesti vai ajatellaanko ihmistä asian suorittajana. Valitettavasti meillä on enemmän tämä suorittajamalli. Sinun täytyy suorittaa tiettyjä asioita, täytyy pätevöityä, mutta ei välttämättä katsota sitä, mitä kokonainen ihminen osaa ja missä asioissa hänen tulisi kehittyä. Voitaisi antaa jopa sellaista rakentavaa palautetta siitä kokonaisesta ihmisestä ja kehittämistarpeisiin liittyen. Tässä ollaan jo todella heikoilla jäillä täällä koulutuksen puolella. Aika OPS keskeisesti me tällä hetkellä arvioidaan sitä osaamista ja erilaisia vahvuuksia. Mietin itse sitä, että mihin kohtaan tässä vaiheessa pitäisi tökätä, että tämä lähtisi purkautumaan hyvällä tavalla. Meidän koulutussektorin ylipäätään täytyy tehdä töitä. Tuodaan enemmän sitä puhetta esiin, miten voit itsekin pohtia ja reflektoida omaa osaamistasi, miten kysyä muilta jos on itse vaikea lähteä liikenteeseen, mitkä on sellaisia pieniä juttuja miten voit lähteä sitä hommaa tekemään. Toisaalta se on jokaisen oikeus ja velvollisuuskin, että kasvatettaisi tähän yhteiskuntaan sellaisia toimijoita, joilla on vahvat itsereflektiotaidot. Mielestäni siitä on nyt pulaa. Jos on pulaa inhimillisyydestä, kokonaisen ihmisen kohtaamisesta ja sparraamisesta, niin myöskin siitä miten pystyy reflektoimaan itseään. Sekin on taito mitä pitää harjoitella ja siihen ei ole nyt riittävästi niitä harjoittelupaikkoja.

Anne-Mari [00:16:35]: Ehkä juuri tuo, että ne konkreettiset työkalut itselle, että sitä omaa osaamista pystytään tunnistamaan ja sanoittamaan, niin ne puuttuvat. Tällä hetkellä myös meillä ja minulla itsellä ne työkalut ovat hyvin tutkintokeskeiset. Esimerkiksi työpaikalla meillä on ihmisen työtehtävät, ammatillisen perustutkinnon perusteet ja niitä me vertaamme, että ihminen pystyisi sanoittamaan oman osaamisen sille ammatilliselle kielelle ja koulutuksen kielelle, jotta me mietimme taas sitä, miten sen saa formaaliksi sen osaamisen. Siihen rinnalle pitäisi olla vastaavanlaisia työkaluja, että henkilö itse pystyisi näitä muita taitoja kirjaamaan. Jos on paljon puhetta, se ei ole pitkäkestoista, se ei ole sosiaalista, kestävää kehitystä tukevaa, että meidän mallit ovat sellaisia, että puhutaan ja puhutaan, näin kuuluisi tehdä, mutta jos meillä ei ole konkreettisia työkaluja, se asia ei etene kovin pitkälle. Olisi todella hienoa, että työympäristöissä kun käydään kehityskeskusteluja, niissä olisi näitä työkaluja, että osaamista pystyttäisi päivittämään siellä työtehtävissä eikä vaihtuvuutta ehkä olisi niin paljoa. Ihmisten työllistyminen voisi olla vakaammalla polulla kun saataisi työympäristöön sitä miten ne aukkokohdat pystyttäisi konkreettisesti täyttämään.

Anne-Mari [00:18:22]: Voitaisi keskustella hetken kuluttua siitä, mitä konkreettista… Hirveän hyvä tämä konkreettiset työkalut. Jotakin tukirakennelmaa. Se on hirveän vaikea lähtee yksin selittämään, me tarvitsemme tukirakennelman. Yksi tukirakennelma, joka minulle on avannut asioita, on ollut katsaus siihen mitä on se osaaminen mistä me puhumme. Mitä kaikkea osaamisen kuuluu. KEVA:ssa on tehty osana heidän tällaista osaaminen näkyviin -työkalupakkia, on laadittu vähän näkymää. Sellainen maalitaulun näköinen, keskiössä on itsetuntemus ja sen ympärille alkaa tulemaan tulevaisuuden työelämätaidot, eli näitä geneerisiä metataitoja. Niiden ympärille alkaa hahmottumaan neljä osa-aluetta. Yksi on substanssiosaaminen, mikä on tyypillisesti se, mitä ajatellaan että tämä se minun osaaminen on. Sitten siellä on uranhallintataidot. Kuinka osaan tarkastella tämän hetkistä uraa ja mihin haluan olla menossa, mitä se vaatii, minkälaista osaamista siihen tarvitaan. Toisaalta siellä on olemassa oganisaatiotuntemus. Jos mennään työelämään, kuinka hyvin osaan ja ymmärrän organisaation tavat toimia ja sen lainalaisuudet. Sitten on vielä toimintaympäristön tuntemus. Tämäkin kehikko avaa osaamisen kenttää isoksi. Alkaa huomaamaan, että tuohon tulee tuollaisia, tuonne voin laittaa tuollaisia ja tuolla minulla on heikkouksia, tuota kannattaisi lähteä kehittämään. Minulle toimii suuntaa antavana siihen, missä minulla vois olla osaamisvajeita kun yksin näitä mietin. Minkälaisia työkaluja, kehikkoja tai malleja te olette löytäneet mitkä ovat auttaneet teitä itseä tai mitä ajattelette, kun teette vaikka ohjaustyötä opskelijoiden kanssa?

Sanna [00:20:56]: Vähän saman oloinen, minulla on sellainen mind map tyylinen, mikä on viiteen lohkoon jaettu. On erilaisia osa-alueita mitä ihmiset lähtevä pohtimaan. Siellä on harrastuksista kertyneet osaamiset, eri työtehtävistä ja koulutuksen kautta saadut. Se on tällä tavalla konkreettisiin lohkoihin.. tai perhe-elämästä jos on vaikka omaishoitajana toiminut tai mitä ikinä voi sellaisia tehtäviä olla. Sitä kautta nimetään erilaisia, se vaatii aina.. Minä käyn keskustelua ihmisten kanssa, ihminen ei itsenäisesti lähde täyttämään, ne on ehkä sillä tavalla puolikkaita työkaluja siinä mielessä, että tarvitsee ohjauksen rinnalle. Me haemme haetaan keskustellen niitä sanoja, hän pääsee itse nimeämään mitkä nostetaan osaamisiksi. Oli se työkalu mikä hyvänsä, olen miettinyt, olisi ihmisillä aina jotenkin henkilö kenen kanssa voi keskustellen pohtia onko tänä oikea suunta ja onko puuttuva osaaminen nimenomaan… meillä voi olla paljon oletuksia, minulta puuttuu koulutus, koska suuntaan tuonne. Toinen on virheellinen itsetuntemus. Ajatellaan ettei osaa asiaa, vaikka hyvinkin osaa. Onko meillä mahdollisuutta arviointiin tai havainnointi apua toisesta ihmisestä. Voiko se olla työyhteisössä kollega, joka välillä arvioi tai havainnoi työskentelyä. Jos apuväline on mittari tai kohteet, teemat, minkä mukaan pohditaan ihmisen työskentelyä. Saataisi käytännön työskentelyn näkemystä siihen osaamisen tunnistamiseen mukaan. Jos työkaluilla saadaan taitoja nostettua ja siellä on ne teemat, mutta vielä jotenkin itse tuossa käytännön työssä huomaan, että se kaipaa toisen ihmisen konkreettista, kun hän on nähnyt sinua siinä työssä. Tällaisia tulee. Työkalut on itselläkin vähässä ja keksitään uutta näkökulmaa sitä mukaa mitä kokemusta tulee, mutta tällaisia tuli mieleen.

Raisa [00:23:46]: Olen samoilla linjoilla. Sellaisia työkaluja jotka sopii kaikkiin tilanteisiin ei ole, mutta uskon että kaikilla on mahdollisuuksia lähipiirissä kun vähän alkaa kyselemään ja katselemaan. Esimerkiksi nuoria ihmisiä joita mentoroin, kannustan heitä vertaisreflektointiin, se on hyvä tapa aloittaa. Pyytää kertomaan missä asioissa pitäisi kehittää itseään.

Anne-Mari [00:24:19]: Tuosta otan kiinni. En muista keneltä kuulin, mutta varmaan eräältä kollegalta. Hän oli tehnyt tämän ja minä nappasin, että vitsi että oli älyttömän hyvä. Heitin sosiaaliseen mediaan viestiä, että lähelle on joskus todella vaikea nähdä, mitä osaamisia te näette, että minussa on. Mitkä on vahvuuksiani työssä tai mitä ikinä. Se oli valtavan kiinnostavaa ja koskettavaa kun entiset opiskelijat laittoivat viestiä tai yhteisissä projekteissa olleet ihmiset laittoivat. Aivan, että korvat punottaen luin, että oikeestiko minulla on tuollaisia osaamisia, ei voi olla totta. En olisi ikipäivänä rohkaistunut sanomaan, että vahvuuteni on oppiminen tai kirjoittaminen tai asioiden selkeä jäsentely, jollei joku olisi ulkopuolelta sitä minulle sanonut. Kyllä, näin on. Se on myös tietyllä lailla todistusaineistoa. Se ei ole pelkästään selittelyä. Voin sanoa, että olen saanut palautetta. Se oli äärimmäisen voimaannuttavaa ja tätä pitäisi ehkä tehdä systemaattisestikin ihan jokaisen meistä työyhteisössä säännöllisesti pyytää palautetta ja myös antaa palautetta itse. Kertoa, että joku on hyvä ja arvostaa tiettyjä puolia. Vai mitä Sanna?

Sanna [00:26:16]: Kyllä ja pakko sanoa, että rohkea olet ollut. Itse en ihan tuollaiseen.. Kyllä se on ihan totta, että palautteet ovat merkityksellisiä ja sieltä nimenomaan hoksauksia itseen ja omaan osaamiseen tulee. Myöskin niihin aukkokohtiin osaamisista jos olisi vielä rohkeampi. Eli palautteen antamisen rakenne, että on turvallinen olo hakea ja pyytää ja myös antaa. Sillä on myös iso merkitys työympäristössä ja missä tahansa ihminen on. Voidaan astua vielä yksi askel ja olla rohkeampia, se vaatii turvallisen ympäristön ja ylipäätään hyvän suhteen. Tuo on todella hienoa ja iso askel olisi monelle. Ehkä sitä voisi kokeilla itsekin. Itse kun kiertää työpaikkoja, joutuu hieman kalastelemaan palautetta työpaikan henkilöstöltä, että kuinka tämä ihminen on onnistunut töissään. Siinäkin on paljon tekemistä ja se on yksi iso kehittämiskohde myöskin osaamisen saamista näkyväksi. Ihmisen polku kohti pysyvämpiä töitä esimerkiksi tarvitsee sen, että osaamisset sekä osaamisen aukkokohdat saadaan näkyviksi, jotta osaamme tehdä sitä suunnitelmaa. Oli hyvä nosto ne urasuunnittelutaidot ihmisellä itsellään. Kun ne aukot saadaan näkyviin, suunnittelutaidot tukevat aukon täyttämistä.

Anne-Mari [00:28:21]: Nyt me olemme tässä hankkeessa olleet työssä oppimisen äärellä ja Sanna, te tietysti Stadin ammattiopiston puolelta olette työssäoppimisen äärellä. Olen nähnyt, että työssäoppimisen yhteenkirjoitettuna, on nimenomaan tätä mitä toisella asteella ammatillisella puolella tehdään. Mennään työpaikoille ja siellä tapahtuu iso osa oppimisesta. Sillä tavalla työpaikoista tulee oppimisympäristöjä ja siellä on muut esihenkilöt ja kollegat jotka auttavat oppimisessa. Me taas puhutaan työssä oppimisesta välilyönnillä, jollon tarkoitamme työssä tapahtuvaa oppimista siitä näkökulmasta kuka tahansa meistä, joka tekee työtä, oppii siellä osana sitä oppivaa organisaatiota. Joka tapauksessa meidän hankkeessa huomasin ja havaitsin sen, että jos on minulle opetuksen ammattilaisena ja oppimisen ammattilaisena haastavaa joskus sanottaa ja tehdä näkyväksi sitä oppia mitä on tapahtunut, niin vielä hankalempaa se saattaa olla ihan työssä olevalle ihmiselle. Oli se sitten työssäoppimisen tai työssä oppimisen maailmassa. Mietin, kuinka vaikeaa on ottaa askel taaksepäin ja tarkastella sitä mitä ollaan vaikka jonkun projektin yhteydessä opittu tai jonkun työtehtävän suorittamisessa opittu. Tätä olen pohtinut todella paljon, miten ihmisiä voisi tukea siinä, että osataan ottaa askel taaksepäin ja tunnistaa mitä on opittu.

Sanna [00:30:09]: Ylipäätään se, että tullaan tietoiseksi toiminnasta ja laaditaan enemmänkin tavoitteita. Me teemme kaikki työtä ja olemme varmaan enemmän lähellä sitä, että pohditaan jo työkseen jos ei omaa, ainakin opiskelijoiden tai asiakkaiden osaamista ja sen kehittymistä, mutta ihmiset jotka työskentelevät erilaisissa työympäristöissä, se ei ole arkea vaan jotakin muuta työtä. Silloin täytyy ottaa tarkasteltavaksi se missä halutaan kehittyä tai mikä on tavoite mitä kohti haluaa mennä. Ehkä tehdä tietoista kirjallista työtä, mitkä on sellaiset stepit mitä olen oppinut kohti tätä. jotenkin pilkkoa pidemmän aikavälin tavoite pienempiin ja tarkastella mitä minä olen tässä oppinut. Sehän on sitä osaamisen kehittymistä ja kirjata niitä ylös. Kenellekään ei jää, ei edes asiantuntijoille jää päähän ne asiat vaikka ne olisi kuinka arkea, saatika sitten jos ne ei ole  omaa työskentelyarkea. Jos asioissa halutaan kehittyä, se vaatii minun mielestäni sen, että dokumentoidaan myös ne oppimisen kohdat.

Raisa [00:31:36]: Tartun heti kiinni, Sanna mitä sanoit ja olen tätä samaa sanonut, että teidän pitää ottaa oppiminen puheeksi. Meidän pitää puhua enemmän siitä, mitä oppiminen on, mitä osaaminen on, millä kaikilla tavoin sitä voi tunnistaa ja todentaa. Kun olemme ottaneet asiat puheeksi, voimme tuoda systematiikkaa siihen. Se ei olisi vain oppimisen parissa työskentelevien juttu, vaan se olisi organisaatioissa tapa, olla ja toimia. Käydä keskustelua ja reflektiota säännöllisesti, ettei se jäisi muiden suoritteiden jalkoihin. Se olisi osa koko organisaation olemista ja toimintaa. Ehkä siihen täytyisi kiinnittää huomiota.

Sanna [00:32:44]: Ehkä tuohon on hyvä lisätä, että se on sekä yksilöiden että yhteisön. Yhteisöllä on yhteinen päämäärä mitä he pyrkivät kehittämään, mutta mitkä on yksilön omat tavoitteet yhteisön ison tavoitteen savuttamiseksi. Ne ovat kaksi eri, mutta niissä ihmisten osaamiset saadaan.. että se koko yhteisö toimii paremmin, kun ihmisten osaamiset saadaan sille tasolle, että päästään tavoitteeseen. Itse näen tämän kuvana miten tätä voisi kehittää. Puheesa on hankalampi tuottaa sitä ideaa, mutta se on nimenomaan oppimista itsestä ja siitä työyhteisöstä. Kun sieltä saadaan kirjattua mitä on opittu, ne ovat taas osaamista uudella tasolla.

Anne-Mari [00:33:42]: Tuossa tuli jo puhetta siitä millä eri tavoilla sitä osaamista voidaan näyttää ja osoittaa. Tämä on herkullinen teema tähän ennen kuin joudutaan lopettelemaan. Mitä osaamisen osoittamisen keinoja tai osaamisen tunnistamisen keinoja, millä eri tavoin sitä voi tehdä näkyväksi. Perinteisesti, tule, tee tentti ja nyt näytät, että osaat sen, mutta millaisilla tavoilla työssä oppimisen kontekstissa sitä näyttöä voidaan tehdä? Miten Sanna teillä?

Sanna [00:34:35]: Meilläkin se on hyvin formaalia, ei työelämässä tai tentillä osoitettua vaan siellä tehdään työtehtäviä ja on ne formaalit tutkinnon perusteet, joihin osaamista peilataan ja dokumentoidaan sitä, onko tavoitteet saavutettu. Siellä arvioidaan ihan arvosana asteikon mukaan. Se on yksi tapa jolla koko ammatillisessa tutkinnossa tehdään ja niiden näytteen, eli sen työn kautta arvioidaan. Itse näen tärkeänä osana, oli se sitten opiskelija tai työllisyyden hoidon asiakkaita, tärkeä osa on se että mitä työtä he tekevät ja siitä saadaan havaintoja työkavereilta, jotka hänen kanssaan jatkuvasti työskentelevät. On merkityksellistä, että pystytään nostamaan niitä tekemisiä ja siitä saadaan osaamisia mitä mekin kirjaamme. Se mitä vielä voisi paremmin tehdä, on nimenomaan tuoda näitä mistä on aiemmin puhuttu. Näitä erilaisia osaamisia, jotka eivät liity siihen tutkinnon perusteisiin vaan on näitä muita taitoja, oppimisen taitoja tai vuorovaikutustaitoja tai muita taitoja. Niitä voitaisi myös kirjata paremmin. Tämä havainnointi työympäristössä on tärkeä, että ne osaamiset saadaan aidosti näkyviin.

Raisa [00:36:27]: Jatkan tuosta. Itse todennan oppimista keskustelemalla. Siihen mitä täytyy tunnistaa, siitä jutellaan. Näen tällaisia keskusteluja organisaatiossa todella paljon, mutta niitä ei dokumentoida ja niistä ei ikäänkuin tehdä riittävän suurta numeroa. Ihan nopeasti tulee mieleen yksi luonteva paikka reflektoida osaamisia, on ne sitten siihen enemmän työn substanssiin liittyviä tai sitten näitä muita taitoja, mitä Vilma Mutka käyttää termiä core skills, eli ydintaidot, vaikka nämä vuorovaikutustaidot. Kehityskeskustelut tai miksi niitä organisaatiossa nimitetäänkään, mitä jos ne olisi oppimisen ja osaamisen reflektoinnin paikkoja ihan oikeasti ja niitä uusia syntyneitä osaamisia kirjattaisi järjestelmiin, jotta niihin olisi helppo palata ja niihin kertyisi ja kehittyisi. ylipäätään kaikki tiimien keskustelut, mitä jos siellä olisi silloin tällöin vartti sitä teemaa, että mitä ollaan opittu, millaisia uusia asioita me ollaan otettu haltuun ja muutettaisi niitä myös dokumenttimuotoon. Olen samaa mieltä Sannan kanssa, että jotenkin jää vain siihen yhteiseen vuoropuheluun ja ilmaan. Se ei ole sama asia kuin oikeasti kirjoitettu. Siihen kannustan tavalla tai toisella. Sitä voi portfoliota lähteä tekemään tai kirjoittamaan CV:n nurkkaan täydennystä, pitää päiväkirjaa tai mikä kenellekin sopii. Organisaatioissa miettisin, mitkä on ne kehitys- tai tavoitekeskustelun dokumentaatiotavat tämän osaamisen kehittämisen näkökulmasta.

Anne-Mari [00:38:45]: Hirveän hyvä ajatus ja näen tuossa valtavan mahdollisuuden ja valtavan osaamisen kehittämisen paikan myös esihenkilöille tai itse asiassa meille kaikille, jotta opimme tunnistamaan omia osaamisia, opimme fasilitoimaan keskustelua tai opitaan auttamaan toista ihmistä tunnistamaan oppimisia. Tämä vaatii paljon oman osaamisen kehittämistä myös siinä näkökulmassa tai sitten tämä osaaminen täytyisi tehdä näkyväksi ja tunnistetuksi. Jotenkin katson koulutusjärjestelmään ja oppilaitoksiin myös sellaisen itsearviointitaidon ja itsearviointia laajemmalti, kuin pelkästään niihin ammatillisiin tai substanssitaitoihin. Ylipäätään, että opitaan reflektoimaan sitä, missä olen hyvä, koska se antaa myös työkaluja myös reflektoida sitä missä joku muu on hyvä. Onko vielä jotain mitä haluaisitte nostaa, joku tärkeä asia mitä ei ole muistettu sanoa tähän osaamisen tunnistamiseen ja osaamisen näkyväksi tekemiseen liittyen, mikä jotenkin olisi tärkeää. Sanna?

Sanna [00:40:06]: Itse kokemuksen myötä olen oppinut, kun puhutaan työyhteisötaidoista ja muista taidoista, me nostamme vuorovaikutustaidot ja muut, mutta se mitä on hyvä huomioida, on se, että lähdetään siitä ihmisestä itsestään ja hänen osaamisestaan. Ei kaikilta tarvitse löytyä niitä samoja hyviä vuorovaikutustaitoja tai mitkä ovat yleisesti katsottuna hyviä taitoja. Siellä on paljon piileviä taitoja. joillakin vuorovaikutus ei ole se vahvuus, mutta voi olla joissain työtaidoissa huippuluokkaa. Huomioidaan sekin, että tietyt taidoit joillakin nousevat, sellaiset kuin pikkutarkkuus tai muu taito. Ymmärretään myös se, että meillä on osaamisia ja mietitään miten osaamista voidaan hyödyntää kenenkin kohdalla parhaiten. Osattaisi kaivaa ihmisten osaamiset jota ehkä jollain toisella ei ole ja osataan suunnata se henkilö oikeanlaisiin tehtäviin tai ylipäätään tarvitsemmeko työyhteisössä minkäkinlaisia tehtäviä. Se pohdinta lähtisi sieltä, jos ajatellaan työyhteisön kehittämisen kautta. Löydetään niitä osaamisia, tunnistetaan niitä, ettei kaikki ole sellaista, että tarvitaan kaikille samat taidot vaan työyhteisössä tarvitaan monenlaisia taitoja.

Anne-Mari [00:41:54]: Juuri näin. Me kaikki olemme arvokkaita ja kaikilla on osaamista. Minun osaamiset on hyviä tuohon tehtävään, mutta olen susihuono jossain toisaalla. Tämän ajattelun normalisointi, on ihan ok olla huono jossain. Ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntija, ei tarvitse olla kaikkien tehtäväkenttien ultimaattinen hallitsija. Me olemme kaikki huonoja jossain. Jotenkin lähtisin tästä, että tunnistettaisi, normalisoitaisi, hyväksyttäisi ja juhlittaisi niitä kohtia missä olemme huonoja, jotta saataisi hyväksyntä sille, että on ok olla huono jossain. Opitaan löytämään vahvuudet muualta ja löydetään osaamista muualta mitä muut ei osaakaan. Vai mitä Raisa sanot?

Raisa [00:42:56]: Kyllä. Tämä osaamisten moninaisuus on tärkeä näkökulma ja sen tunnistaminen organisaatioiden näkökannalta. Ei ole tarkoituksenmukaista, että kaikilla on samat osaamiset. Sehän ei ole välttämättä lainkaan optimaalinen tilanne tai vie organisaatiota eteepäin. Sen takia pitäisi olla kykyä laajaan osaamisten tunnistamiseen ja oppimisen eteenpäin viemiseen. Varmistaa organisaatiossa monipuolista osaamista ja silloin se tarkoittaa sitä, että olen huono jossain missä sinä olet hyvä. Voin kehittyä kun teen töitä sinun kanssa, me kaikki pystymme kehittämään taitoja. Myös niitä core taitoja, meta tai geneerisiä taitoja, kaikkia voidaan kehittää kun saadaan sopivasti sparrausta. Edelleenkin minua hämmentää se, miten vähän tästä puhutaan kun miettii kuinka keskeinen menestystekijä tämä on mille tahansa organisaatiolle. Juuri tämä osaamisten moninaisuus  ja osaamisten tunnistaminen. Yksi organisaatio kamppaili kun tunnelma lässähti ja oli huono ilmapiiri ja sieltä paljastui, että oli sellainen hengennostattaja lähtenyt pois. Ei osattu nähdä, että se hengennostattaja oli kriittinen tekijä ja tärkeä osaaminen sen organisaation hyvinvoinnissa. Ehkä rekryttiin hyvä osaaja tilalle, mutta erilainen osaaja. Näistä pitäisi olla tietoisemmin liikenteessä, jotta meillä kaikilla oli työelämässä vieläkin paremmin asiat.

Anne-Mari [00:44:40]: Tähän ajatukseen on älyttömän hyvä lopettaa. Osaamisten moninaisuus ja se, että meillä täällä työelämässä on hyvä olla. Niin sen kai pitäisi olla, että työelämässä on hyvä olla, eikä niin, että se on hampaat irvessä pakkopullaa.

Äänitteen nimi: Opi arjessa_Itse- ja yhteisöohjautuvuus työssä oppimisessa.mp3
Äänitteen kesto: 00:41:07

[äänite alkaa]

Anne-Mari [00:00:01]: Moi ja tervetuloa mukaan meidän Opi arjessa -podcast-sarjan osaan, jossa keskustellaan tänään itseohjautuvuudesta ja yhteisöohjautuvuudesta työssäoppimisen ja oppivan organisaation kontekstissa. Toki ehkä varmaan sivutaan myös työelämää muutenkin laajemmin. Opi arjessa -podcast-sarja syntyi oikeastaan Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Vantaan kaupungin yhteisessä hankkeessa, joka sattumalta on myös nimeltään Opi arjessa. Hanketta rahoittaa Sitra, ja meillä on tässä tavoitteena kehittää yhteistyössä työssäoppimisen ketterää mallia Vantaan kaupungin organisaatio osaksi heidän osaamisen johtamisen kokonaisuutta. Eli ollaan hyvin ketterän oppimisen ja oppimismuotoilun ja yhteisöohjautuvuudenkin ja itseohjautuvuuden äärellä oltu tämä syksy. Nyt tässä podcast-sarjassa me tarkastelemme tätä työssäoppimista vähän erilaisten silmälasien kautta, ja tänään tosiaan itseohjautuvuudesta ja yhteisöohjautuvuudesta minulla on täällä kavereina keskustelemassa Vilma Mutka Mukamas Learning Designista ja Raisa Varsta, kollegani, Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Vilma, tervetuloa mukaan ja kerrotko lyhyesti ensin, että kukas oikein olet ja minkäs takia sinä täällä tänään olet meidän kanssa juttelemassa.

Vilma [00:01:18]: No hyvä kysymys heti alkuun. Varmaan siksi olen juttelemassa, että jotenkin ajattelen, että sydämeni sykkii oppimiselle, on aina sykkinyt, ja koen, että tehtäväni ehkä on olla työelämän oppimisaktivisti, sellaisen liikanimen joku minulle antoi. Ja totta kai yrittäjäksi ryhdyin ylipäätään 12 vuotta sitten ja perustin yrityksen siksi, että mielessä todella kirkkaana oli se kysymys työelämässä ollessani ja vähän sellaisen turhautumisen kautta myös kiteytynyt, että missä se oppiminen on. Ja etsin sitä ympäri maailmaa kirjaimellisesti, Melbournesta asti, Helsingissä kymmenen vuotta olin erilaisissa projektinjohtotehtävissä tapahtuma-alalla ja toin ihmisiä kohtaamaan yhteen erilaisissa tapahtumissa, ammattitapahtumissa, joissa sitten yksi puhuu ja muut kuuntelevat. Ja minä mietin, että onko tämä sitä oppimista, ja jotenkin sellainen kauhea tunne, että tässä on oltava paljon, paljon enemmän, ja tiesin, että siinä on. En lähde nyt Rooman ajoista asti kertomaan, mutta omaa oppimiskäsitystä ja omaa oppimishistoriaa leimaa vahvasti se kuva, joka minuun jäi ja se leima, joka minuun jäi Tiimiakatemiasta 90-luvun lopulta, kun opiskelin tiimiyrittäjänä Jyväskylän ammattikorkeakoulussa ja niitä oppeja kannan toki paljon kehittyneenä mukanani. Näinä päivinä haluaisin sitä samankaltaista ytimessä dialogi ja toisilta oppiminen ja itseohjautuvuus ja yhteisöohjautuvuus niin kuin on ollut myös mukana, jotenkin kannan myös urheilutaustani kautta, kilpaurheilutausta, joukkueurheilu, lentopalloa ja beach volleyta, niin jotenkin se on niin sydäntä lähellä, että en osaa muuta ajatella. Olen unelmatehtävässäni yrittäjänä ja näitä asioita työelämässä edistävänä.

Anne-Mari [00:03:24]: Joo, vau, eli ihan oikea ihminen, jes, mukana täällä keskustelemassa. No Raisa onkin ollut mukana jo muutamassa muussakin podcastissa täällä kanssani, yhdessä tätä hanketta puuhaillaan ja muutenkin tehdään paljon, opitaan yhdessä työelämässä ja ehkä myös välillä vapaa-ajallakin yhdessä. Mutta mitäs sinä Raisa haluaisit nyt kertoa, millä lailla sinä tänään haluaisit esitellä itsesi ja mitä haluaisit tuoda meille ja kuulijoille tiedoksi?

Raisa [00:03:48]: Oli ihanan inspiroiva tuo Vilman esittely, ja ajattelisin, että siinä oli paljon sellaisia asioita, joita itsekin haluan olla edistämässä ja joihin itse vahvasti uskon. Minä ajattelen, että meidän pitäisi myös huomata enemmän niitä tahattomia oppimisia, että olen itse paljon täällä koulutuksessa sellaisessa suunnitellun oppimisen äärellä tai ainakin yritetään suunnitella sitä oppimista. Mutta oikeastaan minun elämäni merkittävimpiä oivalluksia on ollut vähän sellaiset tahattomat jutut tai sivupolut ja oppimishetkien välillä syntyvät jonkunlaiset ristiinpölytykset tai mitä kaikkea ne milloinkin ovatkin. Niin sellaista oppimisen kaikenlaista moninaisuutta, moniäänisyyttä ja sitä, että mitä juuri me yhdessä voimme tai mitkä ovat niitä minun omia asioita, joissa minä voin oppia ja joista minä innostun ja mitä voin ehkä antaa myös muille. Että näillä ajatuksilla tänään tähän näin.

Anne-Mari [00:04:55]: Joo, ja hei minun nimeni tosiaan Anne-Mari Raivio eli Annis ja vedän tätä projektia. Varmaan ehkä itse tuosta Raisan puheesta sitten taas vuorostaan inspiroituneena ajattelisin sitä, että se mikä minua innostaa oppimisessa ylipäätään, niin on nimenomaan se vaihe, kun se oppiminen tehdään näkyväksi. Jos puhutaan työssäoppimisesta tai ihan perinteisestäkin oppimisesta, niin eihän oppimista oikeastaan, me emme tunnista emmekä osaa sanottaa sitä ennen kuin me pysähdymme sen äärelle ja opimme vähän reflektoimaan ja näkemään mitä siellä oli. Tähän liittyy mielestäni jollain ihanalla tavalla sellainen epävarmuuden, sietokykykin on mielestäni sanana sellainen, että me nyt siedämme sitä epävarmuutta, vaan nimenomaan oliko se Ira Lang vai Ilona Rauhala, kun puhui epävarmuudessa lepäämisestä, että siitä tulisi ihana paikka, jossa olla, oivaltaakin että tämä on ihmisyyttä parhaimmillaan. Että ei meillä olekaan kaikkea, mutta me olemme täällä oppimassa. Ja tällaisia olemme oppineet tässä vaiheessa ja tämäkään ei ole vielä lopullista ja ei ole vieläkään valmista. Jotenkin tällaisen jatkuvan oppimisen, elinkautisen oppimisen äärellä siinä, että ollaan matkalla koko ajan ja koko ajan opitaan, ja meillä on lupa oppia ja meillä on lupa myös poisoppia asioista. Tämä on mielestäni sellainen nyt tänään tuntuu, että oppimisen jotenkin ydintä minulle. Mutta jos ruvetaan puhumaan, kun me olemme puhuneet siis tässä hankkeessa ja mainittukin sitä työssäoppimista, niin ehkä tärkein ennen kuin lähdetään puhumaan syvällisemmin tai syvemmin muista, niin olisi ehkä määritellä myös tällä porukalla sitä, että mitä me ymmärrämme työssä oppimisella. Ja nyt oikeastaan Vilma, heitän sinulle sen kysymyksen, että miten sinä näet työssä oppimisen, jos sinun pitäisi se jollekin määritellä?

Vilma [00:06:43]: Tuo on ihan hyvä aloituskysymys. Helposta päästä. Sitä tapahtuu joka päivä haluttiin tai ei, mutta minä ajattelen, että se on juuri niin kuin sinäkin viittasit, että se pitää tehdä tietoisemmalle tasolle, niin silloin me voimme sitä ymmärtää ja toisaalta silloin edistää paremmin, vahvistaa, vauhdittaa. Koulussakin opitaan, ja opiskelijat, koululaiset oppivat opettajista huolimatta, niin se sama ajatus mielestäni työelämässä myös, että siinähän me opimme työtä tehdessä koko ajan. Se että miten me sitten hyödymme siitä, että savolaisetkin sanovat, että hullu saa olla muttei hölömö, niin ajattelen niin, että olisi kiva, että me oppisimme aina siitä tehdystä, jotta me voimme jatkuvasti parantaa ja kehittää, eikä tehdä samoja virheitä esimerkiksi uudelleen. Ihan tällainen yksi asia tuli siitä heti mieleen. Se on kaikkialla kaiken aikaa. Työ on oppimista ja oppiminen on työtä, sitä voidaan sitten yrittää johtaa ja fasilitoida. Siinä on monta tapaa.

Anne-Mari [00:07:56]: Tuosta tuli mieleen, kävin yhden kollegan kanssa eilen keskustelua siitä, että kun minä hänelle avasin tätä, että mitä me tässä hankkeessa teemme ja mitä minä ajattelen työssä oppimisesta ja muusta, niin hän kysyi minulta tietysti ihan hirveän hyvän kysymyksen, että no miten tuo eroaa mistään ihan tavallisesta työssä tapahtuvasta kehittämisestä. Ja sitten minä ajattelin, että ei se eroakaan. Ainut mikä sen erottaa, on se että sitä tarkastellaan ne oppimisen lasit päässä, me pysähdymme oppien ja oivallusten äärelle sanottamaan sitä, reflektoimaan sitä, että mitäs me opimme ja opimme löytämään sanoja ja sanoituksia sille, että tällä lailla meidän osaaminen on kehittynyt. Vilma, miten sinä kommentoit?

Vilma [00:08:36]: Tuohon voisin jatkaa sen verran, että minusta hyvin otit kopin siihen, että sehän on työn kehittämistä, se on työtapojen ja toimintatapojen kehittämistä, se on kaiken tämän kehittämistä ja se on yhteistoiminnan kehittämistä, mutta se on myös oman ajattelun kehittämistä, se on reflektiotaitojen, oppimisen taitojen, ajattelutaitojen kehittämistä. Sitten minulla oli joku juttu vielä, joka karkasi jonnekin linnun lailla. Ehkä nuo ajatukset tähän, sanon sen myöhemmin jos tulee mieleen. Että se on tosi monitasoista siellä yksilön, lähitiimin ja organisaation tasolla, ja tietenkin jos ajattelen, niin verkostoissahan me opimme niin kuin tuossa jo mainitsitte alkuesittelyssä, ja sen asiakkaan kanssa. Se on ihan äärimmäisen tärkeä juttu, että miksi organisaatio on olemassa, miksi työpaikka on olemassa, jos me työssäoppimisen kontekstissa puhumme, niin silloin se on tosi tärkeä juttu. Se antaa ison merkityksen oppimiselle, että jos sinä opit esimiestä varten, niin se on vihoviimeinen juttu.

Raisa [00:09:47]: Ihan juuri samoilla ajatuksilla olen itse tässä, ja minulla oma tausta myös, jonka kautta tarkastelen asioita, on työnohjaajan työ ja siinä minun sellainen iso oivallus ehkä työssä oppimisen kautta itse asiassa on se, että minun tehtäväni on auttaa niitä ihmisiä, joita minä työnohjaan oppimaan uutta. Eli juuri sitä, voisiko ajatella sitä oman työn kehittämistä, oman työn reflektointia ja tarkastelua, uudelleen jäsentämistä, ajoittain ja aika useinkin vaikka työn rajaamista, mikä on ehkä sellainen teema, joka yhteiskunnallisestikin näyttäytyy tällä hetkellä uupumus, väsymys, kaikki tällaiset ylikuormitustilanteet. Meillä on siinä paljon opittavaa, ja se oppi täytyy tapahtua työssä. Minä ajattelen esimerkiksi näin, että tätä on turha mennä kursseille kauheasti opiskelemaan. Sen opin pitää tapahtua työssä, ja vaikka työnohjaajana olen juuri näiden oppimisten äärellä ja autan ihmisiä oppimaan näitä asioita, että tavallaan aika monessa työssä ollaan sen työssä oppimisen äärellä, jos ollaan vaikka ohjaamassa tai koutsaamassa tai mitä tahansa, mutta olemmeko me ehkä käyttäneet näitä termejä välttämättä niin systemaattisesti. Mitä Vilma tämä sinussa herättää? Tai mitä sinulla tulee tästä mieleen, tai tuliko jotain muuta mieleen?

Vilma [00:11:21]: Nyt minä muistin sen linnun, joka karkasi, sen ajatuksen. Tuo juuri, että oikeastaan mekin olemme oppineet tässä työssäoppimismuotoilun parissa, että mitä se on, kun muotoillaan rakenteet, jotka tukevat oppimista ja mahdollistavat oppimista, eivätkä tukahduta oppimista. Niin oikeastaan se on hyvin paljon sitä, että tehdään myös se, että vielä tuohon äskeiseen meidän yhteisajatteluun niin, että joo sen työn kehittämistä kyllä, mutta sitten vielä sen lisä, sen oppimisen silmälasit niin kuin Anne-Mari sanoit ja tämä, että se osaamisen kehittyminen siinä ihan sillä… Tavallaan oppiminenhan on työtä, joka tuottaa osaamista, ja se on jatkuvaa, päivittäistä työtä. Niin että sen osaamisen kehittymisen näkökulman ottaa mukaan siihen keskusteluun ja reflektointiin. Tähän nostaisin esimerkkinä vaikka tällaiset monista projektikehittämisistä ja vaikkapa sovelluskehittämisen maailmasta, it-maailmasta tulleet retrospektiivit, jotka tiimeillä ja projektiryhmillä ovat säännöllisiä. Me puhumme oppimisretroista, eli tuodaan oikeastaan syvyyttä siihen retrohetkeen, että mietitäänkin, että mitäs osaamista me olemme havainneet, että meillä puuttuu tai että meidän asiakkaalla tulee muuttuvia tarpeita, että meidän pitää ikään kuin hankkia lisää osaamista. Joko joku lähtee syventymään, opiskelemaan asiaa itseohjautuvasti tai hankkimaan koulutusta, hankitaanko, palkataanko ulkopuolelta joku, tuodaanko tiimiin uusi jäsen. Miten me hankimme sen osaamisen? Ostetaanko ulkoa? Tämän tyyppisiä keskusteluja. Tavallaan se osaaminen, sillähän me töitä teemme. Se pääoma, yhteenlaskettu pääoma, se jolla sitä peliä pelataan.

Anne-Mari [00:13:13]: Tykkään tuosta sanottamisesta, että oppiminen on työtä, jonka tuloksena syntyy osaamista. Tuo tietyllä lailla riisuu myös oppimiselta sellaista, en nyt tiedä mikä sana, savuhuntua tai jotain sellaista mystistä, mitä me ajattelemme, että oppiminen on sitä kun menin koulunpenkille ja siellä sitten opin tai sitten istun vuoren lailla ja meditoin ja opin ja valaistun ja oivallan siinä. Vaan että se on työtä, jonka tuloksena meidän osaaminen kasvaa, ja me opimme sanottamaan osaamista, tekemään sitä näkyväksi, että mitä se on. Mutta hei tuossa Vilma mainitsit sen itseohjautuvuuden, eli lähdetään itseohjautuvasti vaikka sitten hakemaan ja kasvattamaan osaamista. Niin siirrytään vähän sinne itseohjautuvuuden äärelle, ja ennen kuin puhutaan syvemmin siitä, että mitä se tässä oppimisen kontekstissa on, niin itseohjautuvuus on ehkä sellainen termi, jota on ruvennut vilisemään mediassakin nykyään ihan hirveän paljon ja erilaisissa paikoissa. Minusta tuntuu, että sillä tarkoitetaan monenlaisia asioita, elikä se ei ole välttämättä ihan selvää, että mistä puhutaan, kun toisaalta puhutaan itseohjautuvuusteoriasta eli Ryan ja Decin psykologiset perustarpeet, jotta ihminen voi hyvin ja voi elää merkityksellistä elämää, hänellä pitää olla kokemus autonomiasta eli hän pystyy itse vaikuttamaan elämäänsä, kyvykkyyksistä, että hän pystyy tekemään niillä kyvykkyyksillä mitä on pääsee kehittämään ja kasvattamaan itseään. Ja sitten toisaalta kytkeytyminen, yhteenkuuluminen, kuuluminen johonkin isompaan yhteisöön. Tämä on siellä se pohja se itseohjautuvuusteoria, mutta sitten minusta tuntuu, että kun mediassakin puhutaan itseohjautuvuudesta tai muualla puhutaan itseohjautuvuudesta, niin siinä tavallaan toisaalta puhutaan kärjistetysti tilanteessa, jossa organisaatioissa ei ole esihenkilöitä ja johtoporrasta ja hierarkiat on purettu. Mutta sitten toisaalta siinä puhutaan yksilön vastuusta siitä, että sinun täytyy nyt itseohjautuvasti mennä. Minusta tuntuu, että siellä menee puurot ja vellit sekaisin, että minkä äärellä me nyt oikeastaan olemme. Mitä te ajattelette, kun me puhumme itseohjautuvuudesta, niin mitä me kolme nyt tässä haluamme sillä tarkoittaa? Vilma olisiko sinulla tähän joku napakka näkemys?

Vilma [00:15:26]: Juuri ajattelin, että haluaako Raisa aloittaa, mutta ihan miten vain. Minä voin heittää jonkun syötön täältä näin. Minä ajattelen kanssa, että pahimmillaan itseohjautuvuudella halutaan pestä kädet, huono johtaminen ja laissez-faire-johtaminen astuu kehiin.

Raisa [00:15:46]: Aamen!

Vilma [00:15:48]: Aamen! Että heitetään ihmiset oman onnensa nojaan, myös se että meillähän on kaikki vapaus oppia, sen kun opitte vain ja opiskelkaa vain ja meillä kyllä halutaan, että opitaan jatkuvasti työssä, ja se työntekijälupaus on tätä luokkaa. Mutta sitten kun mietitään, niin mihin ne mittarit ohjaavat, mihin kulttuuri ohjaa, tukeeko se yhtään sitä, että otetaan aikaa oppimiselle. Miten sinä voit itseohjautua, jos sinulla tavoitteet eivät tue sitä, se kulttuuri ei tue sitä ja myöskään sinulla ei esimerkiksi aikaa anneta siihen, että sinä tekisit työtä, oppimistyötä, jonka seurauksena sinä voisit kehittää sitä työssä tarvittavaa ja asiakkaiden ja pomon arvostamaa oppimista.

Raisa [00:16:44]: Juuri näin, ja ehkä en tiedä johtuuko se tästä meidän kulttuurista, tällaisesta sijainnista maapallolla vai mistä, mutta että meillä se itseohjautuvuus on minun mielestäni mennyt yksinohjautuvuuden suuntaan ja siitähän siinä ei ole kysymys. Ja jotenkin se, että jonkinlaista ohjausta, sparrausta, mentorointia, tukea, kaikkea sitä tarvitaan, ja tosiaan tämä ei ole mikään excuse jättää asioita tekemättä, vaan oikeastaan tällainen itseohjautuvuusajattelu vaatii entistä parempaa johtamista, tietoisempaa johtamista, systemaattisempaa tekemistä. Ja tähän itse mietin, kun tietenkin paljon katson sitä, että miten työelämässä menee ja keskustelen asiakkaideni kanssa myös siitä, että mitä se työ on ja ihan vaikka aivojen kuormittuminen tällä hetkellä on ihan jäätävää. Siis se on aivan hurja tilanne, jos mietitään, että miten sirpaleisia ihmisten työpäivät ovat ja milloin mitkäkin laittaa pimputtavat ja jatkuvaa ärsyketulvaa. Niin olen oikeasti alkanut miettiä sitäkin, että kuinka paljon se vaikuttaa meidän oppimiseen, että meidän ympäristöt ovat niin kuormittuneita, meidän päivät ovat niin täyteen lyötyjä. Ei ole taukoja, ei ole mahdollisuutta vapaaseen ajatteluun, joka on kuitenkin sen oppimisen ihan ehdoton edellytys. Että mitkä ovat ylipäätään ne yksilön edellytykset itseohjautuvasti oppia asioita. Totta kai aikaresurssi ja kaikki se kulttuuri on tärkeää, mutta myös se, että miten sitä työtä on jäsennetty siinä paikassa, jossa oppimista pitäisi tapahtua. Tässä on minusta vielä paljon tekemistä.

Anne-Mari [00:18:33]: Kiitos Raisa, meinasin sanoa tähän että aamen, täällä taas näitä aameneita jaetaan. Törmäsin MODe-hankkeeseen ja siinä julkaistuun loppuraporttiin. MODe-hankkeessa oli muun muassa Frank Martela mukana ja oli Aalto ja Haaga-Helia ja muita, ja he tutkivat nimenomaan, hetkinen se tulee sanoista minimalist organizational design, eli he tutkivat työyhteisöjä ja organisaatioita, joissa oli hyvin kevyt rakenne. Tämän loppuraportin esipuheessa Frank Martela jotenkin määrittää tätä kivalla tavalla ja hyvällä tavalla tätä, että minkä äärellä me olemme. Että yhtäältä meillä on itseohjautuvuus, jonka vastakohtana voisi olla ylhäältä päin ohjautuvuus, elikä tässä puhutaan henkilön, yksilön, työntekijän kyvystä tehdä oma-aloitteisesti sitä työtä, kehittää, kehittyä siinä ja niin edelleen. Tämä on yksi palanen. Sitten toinen palanen on juuri tämä itseorganisoituminen, jonka vastakohtana olisi hierarkinen organisaatio, eli millä lailla on purettu pois sieltä hierarkiat ja ollaan sillä tavalla itseorganisoituneita. Teal-yhteisöjä ja Laloux’n kirjat ja muut tällaiset vie siihen suuntaan, organisaation rakennetarkasteluun. Ja sitten on yhteisöohjautuvuus, joka mielestäni jotenkin nimittää ja puhuu siitä, jonka äärellä meidän pitäisi olla enemmän ja jonka äärellä me mielestäni tänään olemme myös ja olemme siinä meidän hankkeessa ja työssä oppimisen äärellä, elikä yhteisöohjautuvuuden vastakohtana voisi ajatella olevan esimiesohjautuva tiimi tai yhteisöohjautuva tiimi. Ja yhteisöohjautuva tiimi on tiimi, joka yhdessä… tiimin kykyä yhdessä oma-aloitteisesti ja itseohjautuvasti, tiimiohjautuvasti viedä sitä tiimiä eteenpäin ja tehdä siellä asiat. Tämä ei tarkoita sitä, että siellä ei ole kukaan vastuussa, vaan tämä tarkoittaa sitä, että se tiimi yhdessä päättää, miten me tämän meidän tehtävän hoidamme, miten me hoidamme tähän meidän tiimiin ja meidän asioihin liittyvät vastuukysymykset, esimieskysymykset, se esimiehen rooli muuttuu enemmän ehkä sellaisen yhteisöohjautuvuuden mahdollistajaksi eikä siksi, joka on se viimeinen sana siinä tai este asioitten tekemiselle. Elikä tämä yhteisöohjautuvuus, ja tartun nyt tuohon mitä Raisakin puhui haasteesta, joka itseohjautuvuuden eetoksesta helposti tulee, että yksilö on aika yksin. Että minun pitää tehdä esimieheni työt, omat työt, minun pitää tehdä kaikkien muidenkin työt, minun pitää osata nähdä, mihin minun pitää mennä ilman tukea. Tämä helposti voi mennä liian paineiseen paikkaan, mutta jotenkin tämä yhteisöohjautuvuus, että miten me tiiminä viemme asioita eteenpäin. Ja nyt jotenkin se, että miten tätä yhteisöohjautuvuutta voitaisiin organisaatioissa tukea. Se ei tarkoita sitä, että täytyy koko rakenne heittää muualle tai pois, vaan se tarkoittaa sitä, että siellä ruvetaan miettimään sitä organisaation tavoitteitakin uudella tavalla ja mietitään, että miten pystytään mahdollistamaan, miten rakenteet esimerkiksi voisivat tukea sitä, että meidän tiimit olisivat enemmän yhteisöohjautuvia.

Raisa [00:21:42]: Joo, herättää paljon ajatuksia, ja myös ehkä se tähän kaikkeen liittyen, mitä Annis sanoit, että miten meidän rakenteet ja vaikka se käytännön esimiestyö, niin miten se tukee. Huomaan, että kun me tulemme myös sellaisesta maailmasta, että meillä on hirmuinen tarve kontrolloida kaikkea. Niin tässä siirrytään heti sellaiselle maaperälle, että yhtäkkiä sinä et voikaan kontrolloida sitä, että oppimista on esimerkiksi tosi vaikea asettaa johonkin aikaraamiin, että se tapahtuu tietyssä ajassa, vaan se on ennalta määrittelemätöntä. Tai jonkun tavallaan sellaisen yhteisesti opitun ratkaisun synnyttäminen, niin emme me tiedä, mitä kaikkea siinä on matkassa, et sinä voi kontrolloida sitäkään prosessia. Tai että mihin suuntaan se oppiminen itse asiassa vie, että mitä me löydämmekään, kun me lähdemme ottamaan tällaisia askelia yhdessä. Että lähdetäänkin katsomaan kokonaan jotain uutta asiaa, niin sellainen kontrolloimisen tarve on mielestäni melkoinen pullonkaula tässä. Ja mietin nyt sitäkin vaikka juuri organisaatiostrategian ja isompien tavoitteiden, vision, muun näkökulmasta, että miten me voisimme tätä asiaa sieltä hieman tasoittaa tai jotenkin luoda siltaa sille tarpeelle kuitenkin edetä systemaattisesti kohti tavoitteita, mutta samaan aikaan sietää ja hyväksyä ja hyödyntää myös tämän oppimisen kontrolloimattomuutta, ja mitä me tarvitsisimme siihen lääkkeitä. Vilma onko sinulla tähän ajatuksia?

Vilma [00:23:21]: Lääkkeet meille heti! Tänä päivänä troppeja tarvitaan. Hyviä juttuja tuli mieleen tuosta, että niin omakohtaisesti tässä meidän Mukamas-tiimissä me pyrimme myös tekemään kokeiluja koko ajan tässä. Tietenkin me opimme myös asiakkaiden kanssa tehdyistä kokeiluista koko ajan, mitä muissa organisaatioissa tehdään. Minusta on tosi tärkeää olla silmät auki niihin hyviin käytänteisiin, ja minä en oikeasti usko hyviin käytänteisiin, koska niitä ei voi ottaa sinällään mistään mitään suoraan, vaan sinun on aina oltava valmis tekemään se työ, että sinä keksit uudelleen sen, monta sanaa voisi käyttää siitä. Mutta sinun täytyy keksiä ne jutut uudelleen myös niin, että sinä keksit nimet uudelleen, että se on sinulle merkityksellinen tapa, ja teidän organisaatioon, teidän tiimiin sopiva tapa. Minulla tulee mieleen, kun ihanasti Raisa kuvasit sitä, että mitä sitten jos ei kontrolloida, niin tuleeko siitä sellainen, että sitten me olemme ihan kuin Jokisen eväät, että me olemme joku ihme barbi, joka menee eri suuntiin. Mutta sehän ei ole se joko tai taaskaan, että siinä vaan se johtaminen ja johtajuus kuuluu kaikille ja tietyllä tavalla se yhteisöohjautuvuus vaatii sitä, että jokainen ottaa vastuuta niin työn tekemisestä kuin työssäoppimisesta. Ja se mikä on kaikista tärkeintä, niin on juuri se iso kuva, että se on riittävän yhteinen, huom. riittävän yhteinen, se ei koskaan voi olla kahden eri ihmisen päässä samanlainen täysin, minä uskon näin. Että se on joku niin kuin Peter Sengen jaettu visio, shared vision, Fifth Disciplinestä, niin joo se on riittävän jaettu. Että se on voimavara, se antaa energiaa, se kutsuu luokseen niin paljon, että me keksimme keinot ohjautua sinne yhteisöllisesti yhdessä. Ja samalla me opimme yhdessä. Minä ajattelen, että meidän ei tarvitse kontrolloida, niin meidän täytyy antaa, meillä on hashtag let your people learn, se tulee sieltä Patagonian tarinasta, en mene siihen nyt enempää, mutta siis se, että annetaan ihmisille vapautta ja vastuuta, jolloin voidaan kokeilla, voidaan tutkia, tutkiva oppiminen tyyppisesti, kannustetaan tällaiseen avaavaan, ja sitten kuitenkin jokainen ihminen on tulosvastuullinen siinä hommassa ja fasilitoi itse itseään. Mutta myös kannattelee sitä yhteisöllistä vastuuta, mutta tietenkin juuri johtajuus tarkoittaa tässä kohtaa sitä, että se ei häviä mihinkään niin kuin on monta kertaa sanottu ja tässäkin hetkessä, että johtajuus on vain erilaista. Että se ei ole sellaista, että johtaja kertoo, minne mennään ja miten mennään ja kuka menee. Vaan se suunta hahmotellaan yhdessä, että kaikki ovat riittävän samaa mieltä, että mihin olemme menossa ja miksi. Ja sitten me otamme siitä kukin oma vastuumme ja fasilitoimme yhdessä sitä matkaa. Ja vuorovedolla voidaan mennä. Minä olen käytännön ihminen, arvostan tutkijoita yli kaiken, luen paljon ja ajattelen aina, että meillä täytyy olla sekä se iso kuva että riittävästi työkaluja pakissa, koska jos me vain puhumme isosta kuvasta, mitään ei tapahdu, mutta jos me kauheasti teemme, teemme, teemme ilman että ymmärrämme isoa kuvaa, me voimme mennä kauhean kovaa vauhtia ihan pahasti syvälle metsään. Se on kaikista pahin asia itse asiassa, että tehdään hirveästi, ja ehkä tänä päivänä tuntuu, että se vika onkin siinä, ettei pysähdytä tarkentamaan, miksi tehdään näitä juttuja tai mitä pitäisi tehdä. Että se on sen pysähtymisen paikka, että minä olen haastanutkin yhdessä blogi-kirjoituksessa, että uskallatko pysähtyä oppimaan ja ajattelemaan ja uskalletaanko pysähtyä yhdessä riittävästi ajattelemaan ja oppimaan. Tuli tunteella nyt täältäkin.

Anne-Mari [00:27:38]: Palopuheita saa pitää, se on oikein. Raisa minkälaisia ajatuksia sinulla heräsi, näyttelit sieltä vähän meille jo peukkuja ja sydäntä?

Raisa [00:27:45]: Joo tämä oli niin naulan kantaan, myös tämä multitaskaamisen meininki siinä mielessä, että meillä on hirveän paljon agendalla asioita ja me emme oikeastaan keskity yhtään mihinkään kunnolla, jolloinka sitten helposti voi käydä niin, että lapsi meneekin pesuveden mukana, että meille ei synny niitä oppeja, joita me kipeästi olemme etsimässä, kun me emme malta pysähtyä. Että juuri sellainen, että heti mulle kaikki tänne -tyyppinen ajattelu sopii tähän maailmaan tosi, tosi huonosti. Ja se että uskallettaisiin tehdä myös niitä poisvalintoja, että mihin me emme nyt lähde tässä hetkessä hakemaan niitä kaikenlaisia ajatuksia, pohdintoja. Ja sitten toisaalta tuo, mitä tuossa alkuun jo ihan itsekin mietin on se, että sitten kun meillä on aikaa ja tilaa ja ilmaa hengittää ja tuumailuhetkiä, niin silloin syntyy tahattomia oppimisia. Voikin oivaltaa jonkun aivan keskeisen jutun jostain ihan muusta asiasta, joka on tiedostettu, että joo tämäkin meillä on vähän tällainen juttu, tätä tarvitsisi miettiä, mutta että jos sinun päiväsi on työnnetty täyteen kaikenlaista tavoitetta ja vuosikello on niin tiukka, ettei siellä ole hengähdyshetkiä, niin ei niitä sitten ehkä niin helposti tule. Elikä se, että me uskaltaisimme vapauttaa oppimiseen vapaata aikaa tai ajatteluaikaa, niin se voisi palvella aika monia tavoitteita sitten kuitenkin yhtä aikaa, koska ihminen on ratkaisevainen olento ja kyllä se meidän kone työskentelee tuolla välillä vaikka ei haluttaisikaan, niin kyllä se työskentelee. Mutta se tarvitsee happea ja tilaa ympärille ja pysähdyksiä.

Anne-Mari [00:29:38]: Jäin miettimään tässä sitä, että tässä keskustelun lomassa on tullutkin aika paljon, mutta ehkä ennen kuin ruvetaan lopettelemaan, niin voisi ruveta pikkuisen katsomaan sitä, että jos me puhumme yhteisöohjautuvuudesta ja tässä varmaan nyt ainakin meille on tullut selväksi ja olemme siitä olleet jo ehkä aikaisemminkin ihan harvinaisen samaa mieltä, mutta ehkä myös kuulijoillekin on välittynyt se, että se on ihan äärimmäisen tärkeää ja on tärkeää miettiä sitä, että mitä se on se itseohjautuvuus, mitä se on se yhteisöohjautuvuus, mitä se meillä tarkoittaa ja mitä se oppiminen meillä on ja miten me siihen suhtaudumme. Nämä molemmat ovat sellaisia asioita, että juhlapuheissa pystytään sanomaan hienosti, mutta se, että miten se siirtyy sinne käytäntöön, niin onkin sitten, kun ruvetaan pintaa raaputtamaan, niin on ehkä haastavampaa monissa paikoissa. Tässäkin peräänkuulutan sitä näkyväksi tekemistä ja systemaattisuutta jollain lailla, että se on sisään leivottuna siellä niin se oppimisen kuin se itseohjautuvuuden tai yhteisöohjautuvuuden tukeminen. Mutta jos me mietimme, että jos me haluamme yhteisöohjautuva tiimi, joka yhdessä lähtee oppimista tekemään ja oikeasti osaa hyödyntää ja jakaa osaamista ja oivalluksia ja oppeja keskenänsä ja laajemmaltikin, niin se vaatii yksilöltä tietynlaisia ominaisuuksia tai jotain se vaatii yksilöltä. En tiedä ovatko ne ominaisuuksia, nehän ovat opittavia asioita, mutta jotain se vaatii yksilöltä. Sitten se vaatii siltä tiimiltä jotain ja sitten se vaatii siltä organisaatiolta ja niiltä rakenteilta, ja nyt Vilma heitän, ei tarvitse vastata tyhjentävästi kaikkiin näihin, mutta heitän sinulle kysymyksen, koska te Mukamaksessa teette niin paljon nimenomaan tätä oppimismuotoilua, jossa te lähestytte ei pelkästään sen oppimismatkan kautta, vaan te myös katsotte sitä ympäröivää organisaatiota, kontekstia ja laajempaakin verkostoa ja sitä, että miten sieltä löytyisi oppimista tukeva kulttuuri ja rakenne. Niin mitä ehkä sellaisia oivalluksia ja oppeja te olette sieltä löytäneet, mitä voisi tässä ehkä jakaa, että mitä tarvitaan, että meillä tulee yhteisöohjautuvuutta ja työssäoppimista ja hyvinvointia?

Vilma [00:31:39]: Joo, meidän johtoajatushan on, että halutaan tässä maailmassa luoda työpaikkoja, työyhteisöjä auttaa luomaan ja muotoilemaan sellaisia työyhteisöjä, joissa sekä ihmiset että myös ne, mikä se kullakin on, oppilaitoksilla on omanlainen bisnes ja pörssiyhtiöllä omanlainen, niin ihmiset ja bisnes kukoistaa. Ja vielä tänä päivänä haluaisin lisätä sen kolmannen asian, elikä että planeettammekin voi hyvin. Tällaisessa työssä, äsköisestä tuli siis mieleen, jonka hetkeksi hukkasinkin sen ajatuksen, tuli onneksi takaisin, niin oppimiskäsitys, että se on hirveän paljon linkissä ihmiskäsitykseen ja se määrittelee paljon asioita kulttuurissa ja se on vähän sellainen jännä juttu, että kun vähän tonkasee seitä juttua, että miksi meillä tehdään näin, niin sieltä paljastuu se ihmiskäsitys. Luotetaanko me, annetaanko me, luotetaanko me enemmän kontrolliin. Eli se määrittelee tosi paljon, se kannattelee sitä oppimiskulttuuria, jos aloitetaan siitä isosta kuvasta siitä organisaatiotasosta, että minkälaista arkea me haluamme sinne työn tekemiseen ja työssäoppimiseen, osaamisen kehittämiseen, oppimisen johtamiseen luoda. Se määrittelee tosi paljon ja kannattelee niitä valittuja tai valintoja ihan, että mitä me valitsemme, onko meillä esihenkilöitä vai onko meillä itseohjautuvia tiimejä tai yhdessä ohjautuvia tiimejä, joita tuetaan esimerkiksi on tällaisia uusia rooleja syntynyt, tai en tiedä ovatko ne uusiakaan, mutta niitä on nimetty viime aikoina, learning facilitator, peer coach, tällaisia kamuja, jotka ovat meidän asiakkailta ihan tositarinoita, jotka siis niitten tehtävä on nimenomaan käydä niitä jatkuvia niin sanottuja oppimis- ja kehityskeskusteluja. Se ei ole sellainen esimiehen tai -naisen vuosittainen paineistettu prosessi, vaan se on jatkuvaa dialogia ja mennään vielä siihen ajatukseen, että mielestäni tämä on mieletön filosofia, että en puhu pelkästään siitä softasta, mitä niin kuin learning as a service, leadership as a service -ajatteluun viitaten, niin miten me voisimme tuottaa sitä palvelua joka päivä erilaisilla työkaluilla. Ja niin kuin sanoit, niin siellä on vähintään se kolme, neljä, viisi tasoa, yksilön oppimisen taidot ja valmiudet ja se turvallisuus kaikilla tasoilla, se psykologinen turvallisuus. Minulla on oikeus ja minulla on helppo sanoa, että olen keskeneräinen, minä en tiedä, minulla on kiva olla, vaikka en ole valmis, minun ei tarvitse esittää, että olen asiantuntija isolla A:lla koko ajan, se on hirveän rankkaa. Juuri tällainen haavoittuvaisuuden osoittautuminen, sehän on tosi tärkeä testi siihen, että otetaan puheeksi asioita ja uskalletaan sanoa, että nyt minä tarvitsen jeesiä ja toisaalta haluan auttaa sinua ja näin poispäin. Se yhdessä tekeminen, yhdessä oppiminen tiimitasollakin ihan älyttömän tärkeä, ja puhutaan tänä päivänä tosi paljon, kiitos koronan, hyviä asioita siitäkin on jäänyt ja toivottavasti jää pitkäksi aikaa meille, juuri tämä psykologisen turvallisuuden merkitys ja se yhteisöllisyyden tarve on ihan äärimmäisen tärkeitä. Toivon että tämä hyvä kriisi ei mene hukkaan siinäkin mielessä, työyhteisön kannalta. Ja sitten ehkä tämä, palaan jälleen kerran Peter Sengeen, koska hän on keksinyt 90-luvun alussa, god damn it, näitä juttuja, että vanhoja ajatuksia niin sanotusti, mutta loppujen lopuksi aika perustavaa laatua olevia juttuja siitä, että se tiimioppiminen, että yhdessä opitaan. Miten sen sitten kukin haluaa sanottaa. Se ei riitä se sinun yksin… Olet yksin hirveän hyvä ja sinulla on tehokkaat oppimisen tavat yksin, se ei riitä. Tästäkin voisi puhua taas puoli vuotta, mutta ehkä pysähdyn tähän, että jokaisella tasolla niitä kyvykkyyksiä ja taitoja ja valmiuksia ja halua oppia vaalitaan.

Raisa [00:36:05]: Minusta tosi tärkeä, ja tuo on sellainen asia, jota me täällä korkeakoulusektorillakin niin me edelleenkin saamme sitä harjoitella. Vaikka me olemme oppimisen asiantuntijoita, niin että me todella oivallamme se, että oppiminen ei ole vain meidän bisnes, kun tuossa puhuit bisneksestä, että se on kaikkien, se on koko ihmiskunnan, kun viittasit tähän globaaleihin haasteisiin ja siihen, että mitä vaikka asioita itse haluat edistää, niin juuri se, että meidän on kaikkien nyt opittava, meidän on kaikkien löydettävä näitä lääkkeitä. Ja se ratkaisu voi johonkin käsillä olevaan haasteeseen se oppi voi syntyä oikeastaan kenen tahansa päässä, koska kuten aivotutkijatkin sanovat, niin ihmisten aivoissa ei ole niin merkittäviä eroja, että kysymys on vain siitä, että minkälaisia ärsykkeitä sinne annetaan, että mitä sieltä sitten tulee, minkälaista oppia sieltä syntyy. Minä tykkään tosi paljon tuosta ajatuksesta, että se on meidän yhteistä juttua ja sitä yhdessä oppimista. Vaikkakin toki itse tunnistan sen, että esimerkiksi minä tällaisena introverttityyppinä, niin minä tarvitsen tosi paljon yksinoloaikaa ja ikään kuin imaista muilta niitä asioita ja sitten tuumailla niitä rauhassa itsekseni, jotta minä voin taas sitten ehkä tuottaa niitä taas muille ja altistaa niitä ajatuksiani keskustelulle. Mutta silti minä tarvitsen sen yhteisön ympärille, ne minun omat ajatukseni olisivat aika kapeita ja aika ehkä voisiko sanoa vähempi moniäänisiä tai yksinpuhelu ei ole kauhean rikastuttavaa.

Anne-Mari [00:37:51]: No hei, kiitos Raisa, tuossa oli hyvä kuvaus siitä, että mikä on sinulle sellainen tapa ehkä oppia ja oivalluttaa ja tuoda sitä omaa oppia ja tehdä näkyväksi myös itselle paitsi muille. Vilma mikä sinulle on se kaikkein paras tapa, jos ajatellaan yhteisöohjautuvuuden ja työssäoppimisen näkökulmasta, niin mikä on se sinun paras keino oppia ja tuoda sitä oppia sitten muillekin, altistaa itseä muitten opeille?

Vilma [00:38:18]: No siis tämä on hirveän hyvää itsetutkiskelua aina miettiä, että kun ihminen on hirveän hyvä, jos ihminen on sellaisessa työpaikassa ja roolissa ehkä ja tehtävässä, jossa voi pelata vahvuuksien kautta. Mutta silti myös tiedostaa ne, jotka eivät ole sinun vahvuuksia ja siitähän on kyse juuri ehkä tiimityössä ja tiimioppimisessa myös. Olen siitä onnellisessa asemassa, että meillä on ihan superihana tiimi, ja tiedän, että teillä on kanssa siellä ihana parrutiimi. Että se on ihan kaikki kaikessa. Minä ajattelen, että minun vahvuudethan ovat vahvasti siinä sellaisessa ison kuvan haltuunotossa ja verkostoissa ollut aina, olen ollut sellainen, että rakastan kiihkeitä keskusteluja ja ajatusten vaihtoa ja toisaalta perehdyn hirveän nopeasti asioihin yksin. Että sellainen nopeus. Minun haastehan on tietenkin se, että minä todellakin laitan ne lenkkarit jalkaan ja menen sinne metsäpolulle ja pohdin ja reflektoin yksin, ihan yksin. Minä joudun vähän patistamaan itseäni taas siihen tai kirjoittamiseen. Tiedän, että palan oikein halusta nytkin päästä kirjoittamaan asioita, ja se on hirveän ihanaa. Mutta se, että ihmisen pitää tiedostaa, että se tarvitsee molempia. Että ei jää vain siihen suorittamismoodiin tai siihen sinun lempi, helppoon, jossa sinulla ei vähiten energiaa kulu tietyllä tavalla, vaan sinä tietoisesti ohjaat itseäsi myös siihen reflektiiviseen tai moodiin, niin sehän tekee ihmiselle, niin sielulle kuin aivoille älyttömän hyvää. Se viisaus on minullekin tullut vasta iän myötä, että voi kun olisin saanutkin joskus aikaisemmin siihen hyvää ohjausta. Ehkä minä juuri opiskeluaikoina sain sitten siihen tärkeitä työkaluja myös, kirjoittamiseen ja reflektointiin, dialogiin, että oikeasti tästä on kyse, kun haluat syvällisesti oivaltaa jotain.

Anne-Mari [00:40:28]: Kiitos Vilma ja kiitos Raisa. Minä sytyn, opin ja oivallan kaikkein parhaiten tällaisissa tilanteissa, joissa asetutaan yhdessä äärimmäisen mielenkiintoisen teeman äärelle, vaihdetaan näkökulmia, keskustellaan niistä, näistä lähtee aina muuttuneena näistä kohtaamisista. Olen oppinut ja oivaltanut valtavasti teiltä tänään ja jo aiemminkin, koska olemme tehneet yhteistyötä jo pitkään sekä Vilman että Raisan molempien teidän kanssa. Ja siitä minä kiitän teitä nyt valtaisasti, kiitos teidän ajasta ja kiitos näistä opeista ja oivalluksista, joita olette minussa herättäneet. Jatketaan keskustelua sitten jossain toisessa kohtaa uudestaan.

Äänitteen nimi: Opi arjessa_Oppiminen työntekijän taitona.mp3
Äänitteen kesto: 00:45:07

Raivio [00:00:01]: Hei ja tervetuloa meidän Opi arjessa -podcastin seuraan. Tällä kertaa meillä on teemana oppiminen ja oppimisen taidot ja oikeastaan oppimisen asenne, oppiminen ehkä sellaisena työntekijän taitona tai asenteena tai olemisena ja mitä siihen liittyy ja miten sitä voitaisiin tukea ja sen kaltaisia asioita tänään. Tai siitä ainakin lähdetään liikenteeseen tänään pohtimaan tässä podcastissa. Mutta minä olen siis Anne-Mari Raivio ja olen tämän meidän Opi arjessa -hankkeen projektipäällikkönä ja minulla on mukana täällä kollegani Raisa Varsta ja sitten meillä on mukana Mukamas Learning Designista Annu Karkama vähän pohtimassa näitä asioita. Nopeat esittelykierrokset varmaan olisi paikallaan, Raisa kerro vähän itsestäsi ja mikä ehkä sinulle on oppimisessa tärkeää.

Varsta [00:00:53]: Tosiaan olen Raisa Varsta ja toimin lehtorina Metropolia Ammattikorkeakoulussa liiketalouden koulutuksen parissa. Minulle oppimisessa on tärkeää se, että syntyy sellaisia oivalluksia, jotka tuovat elämään merkitystä ja myös voimavaroja. Että minä olen aina hakemassa uusia voimavaroja oppimisen kautta. Minä voimavaraistun siitä, kun näen, että joku muu oivaltaa, se on minulle ihan parasta. Se on tässä se pihvi.

Raivio [00:01:26]: Entäs Annu?

Karkama [00:01:28]: Joo, Annu Karkama nimi ja tosiaan Mukamakselta tulen ja oppimismuotoilun valmentajana toimin ja fasilitointipuolella myös. Mikäs oppimisessa… Minä menen vähän tuonne Raisan kanssa lähden ehkä komppaamaan tuota, että minulle itsellenikin oppimisessa oivaltaminen, mutta myös se, että miten kokonaisvaltainen vaikutus sillä voi olla ihmiselle. Ei pelkästään työssä oppimisen kontekstissa, vaan se, että kun oppii oppimisen taitoja, niin sillä on niin valtava merkitys omille mielenmalleille ja asenteille ja mikä vaikutus niillä voi olla koko elämään. Se on itselle sellainen tosi innostava asia, joka oppimiseen liittyy. Sillä ehkä lähtisin nyt tähän sisään.

Raivio [00:02:09]: No tervetuloa näillä sisään. Minä tuossa olen itse asiassa miettinyt oppimista tai oivalsin oppimiseen liittyen yhden asian tässä viimeisten viikkojen aikana. Kun tehdään näitä kaiken maailman erilaisia vahvuustestejä, siis on esimerkiksi positiivisen psykologian kentältä löytyy values in action, VIA-vahvuustestit, joissa voi vastata kysymyksiin ja sitten siellä tulee listaus, että tällaiseen järjestykseen nämä universaalit 24 vahvuutta sinun kohdallasi asettuu, niin siellä yhtenä vahvuutena minulla nousee aina hirveän korkealle oppimisen ilo. Todella ymmärrän sen, että joo niin on, minusta on tosi kiva heittäytyä uuteen ja oppia uusia asioita, mutta nyt mietin sitä vähän työssä jaksamisen näkökulmasta ja oivalsin yhtäkkiä sen hirveän konkreettisesti näin kohta 20 opettajavuoden jälkeen, että oppimisen hirveän olennainen osa on reflektointi. Ja jos sitä ei ole ja jos ei sille ole tilaa, niin se oppiminen ei ikään kuin realisoidu. Ja sitten kun sitä ruvetaan miettimään sitä kautta, että sille oppimiselle pitää löytyä se tila, tai sille reflektoinnille pitää löytyä se tila, niin jäin miettimään sitä, että ei ihme, että välillä uuvuttaa esimerkiksi töissä. Minä vähän otan kiinni tuosta kokonaisvaltaisuudesta, mitä sinäkin Annu sanoit äsken, että voi uuvuttaa töissä, jos sinulla ei ole aikaa pysähtyä oivallusten ja oppimisten äärelle. Reflektoida, että mitä minä oikeastaan tässä ajattelen ja opin ja oivalsin ja mitä tämä tarkoittaa, miten voisin soveltaa tätä työhöni tai elämääni. Ja jos tätä ei ole, niin elämästä tai työstä tulee ainakin minun näkökulmastani suorittamista ja uuvuttavaa, ja tämä oli minulle yhtäkkiä sellainen heureka-hetki, että herranen aika sentään, että oppiminen voi olla minulle myös keino varmistaa työhyvinvointia itseni kohdalla. Annu, mitäs tämä…

Karkama [00:03:57]: Kyllä, ihan siis komppaan aivan täysin tätä. Nythän on aika paljon tutkittu myös sitä, että kun työelämä on sellaista, että meidän pitää oppia tosi nopeasti ja ketterästi. On tutkittu myös sitä, että oppiminen koetaan tosi kuormittavaksi ja se on raskasta ja väsyttää ja uuvuttaa. Ja sitten siinä ympärillä työelämässä on kaikkea muutakin, joka varmasti välillä uuvuttaa. Tuo on minun mielestäni yksi tärkeimpiä asioita, että mitä minäkin olen joskus sanonut, että se on hieno juttu, että meillä on organisaatiossa vaikka liikuntaseteleitä, jotka tukevat liikkumista ja urheilupuolta ja hyvinvointia sillä saralla. Mutta se ydin on kuitenkin siinä, että meidän pitäisi itse pystyä sen reflektoinnin ja oivallusten kautta tiedostamaan esimerkiksi meidät omat rajamme, omat resurssointimme, kalenterijohtaminen, miten me kerromme meidän jaksamisemme tilasta työyhteisössä. Nämä eivät ole itsestään selviä, että näistä voidaan aina puhua. Ja siinä on tosi tärkeässä osassa se, että me reflektoimme yhdessä sitä ja minä reflektoin itse niitä, joten tässä ollaan ihan ytimessä siinä, että mihin kaikkeen oppiminen ja reflektointi pystyy oikeasti vaikuttamaan.

Varsta [00:05:01]: Joo, ja minä haluaisin tuohon ehdottomasti lisätä juuri sen, että tavallaan jos ajatellaan oppimista, niin sillehän ei voi asettaa aikataulua tai aikapaineen asettaminen oppimiseen, niin sehän on lähtökohtaisesti… Sitä pyritään, mutta periaatteessa oppimisen aikataulua ei voi ennalta määrittää. Ja sitten jos me mietimme, miksi oppiminen on kuormittavaa on se, että minulla on nyt tämä päivä aikaa ottaa tämä asia haltuun ja huomenna minun pitää jo käyttää tätä järjestelmää. Tai nyt on tämä kahden tunnin koulutus tästä, ja huomenna tämä homma alkaa. Että me joudumme aikapaineistetusti opiskelemaan, oppimaan asioita kovalla kiireellä, että ei ole aikaa reflektointiin. Mutta myös itse se oppimistapahtuma yritetään survoa johonkin ihan mahdottomaankin aikatauluun. Ja siitä tulee se kurja fiilis, ja josko me saisimme tähän vähän löyhyyttä, niin luulen, että oppimisesta tulisi jälleen mukavampaa ja kivempaa. Mutta Annis, onko tämä sitä, mitä sinä mietit vai oliko tämä jo jotain ihan muuta?

Raivio [00:06:09]: Ei kun joo, siis mietin, että juuri näin, että tavallaan se aikapaine toisaalta, kun se tekee siitä myös sen, että kun sinulla on se paine päällä, niin oppiminenhan ei tapahdu, kun sinä kurtistat ryppyisesti otsaasi, vaan oppimistahan tapahtuu silloin, kun sinulla on rento ja hyvä olla, kun mielesi pystyy vastaanottamaan. Eli sellainen aikapaineistus ei siinäkään mielessä toimi. Ja sitten toinen, joka siinä ehkä voi olla, että jos meillä on joku tietty ulkoapäin tuleva jonkinlainen raami, vaikka aikaraami, että missä ajassa meidän pitää jotain oppia ja omaksua, mutta se tulee ulkopuolelta, niin silloinhan ei välttämättä minun sisäinen motivaationi kohtaa sitä. Eli oppimiseen minun mielestäni, ihan oikeaan, aitoon oppimiseen, liittyy aina sisäinen motivaatio: tämä on minulle merkityksellistä, minä haluan tätä oppia. Ja siihen päästään kiinni, että tämä on jollain tavalla sellainen asia, jonka äärelle minä haluan pysähtyä ja minä haluan määrittää sen, millä tavoin minä tätä teen ja mihin minä tätä hyödynnän. Mitäs Annu tämä sinussa herättää?

Karkama [00:07:10]: Minä haluan tähän motivaatioon vielä palata myöhemmin, mutta tartun ensin juuri tähän oppimisen aikapaineistukseen ja siihen, että me puhumme nykyään paljon ketterän oppimisen käsitteestä, jossa vastataan esiin nouseviin hyvin nopeisiinkin tarpeisiin joskus tuleeko ne sitten organisaation sisältä tai ehkä asiakkaiden tarpeista. Ja se ketterä oppiminen on tosi oleellinen osa, että me pystymme siihen työssä. Mutta jotta me olisimme entistä parempia siinä, että me pystyisimme vastaamaan ketterämmin ja reagoimaan, niin se tarkoittaa sitä, että meillä pitää pystyä harjoittelemaan proaktiivista oppimista siellä taustalla, joka on ikään kuin hallinnan tunteessa, että sinä pystyt vaikuttamaan siihen, että minulla on oppimistavoite, minkälaisia steppejä teen kohti sitä oppimistavoitetta. Eli siinä sinä opit ymmärtämään niitä sinun omia oppimisen tapojasi, väyliä ja reflektoimaan, ja ne tulevat sinulle ikään kuin tutummaksi ne toimintamallit. Ja sitten kun se ketterä tilanne pamahtaa siihen eteen, niin sinulla on jo enemmän selkärangassa niitä, että miten tässä kannattaa toimia, mistä löydän voimavarat tähän tilanteeseen ja omat vahvuudet. Eli se, että jos me olisimme pelkästään ketterän oppimisen reagoinnin varassa, niin sehän olisi tosi kuormittavaa. Niin siksi juuri, että pystymme vähän ennakoimaan sillä hallinnan tunteella siinä oppimisessa.

Raivio [00:08:27]: Joo saan tuosta hyvin kiinni ja haluan kohta kysyä sinulta sisäisestä motivaatiosta lisää, mutta tuossa jotenkin siihen ajatukseen, että se tärkein taito itse asiassa, kun me puhumme työssä oppimisesta niin kuin tässä meidän hankkeenkin kontekstissa ja tässä podcast-sarjan kontekstissa, mutta kaikessa on se oppimaan oppiminen. Koska sehän on se, joka kantaa ja joka on juuri tuota, mitä Annu äsken avasit, että sitten sinulla on niitä työkaluja ja voimavaroja, joita sinä voit valjastaa käyttöön niin, että se ei ole pelkästään vain reaktiivista toimintaa se työssä oppiminen, vaan että se on proaktiivinen ote. Ja sinulla on tunne, että sinä olet itse sen asian päällä, sinä pystyt kontrolloimaan sitä, että mitä ja missä vaiheessa ja kuinka paljon.

Karkama [00:09:09]: Juuri näin.

Raivio [00:09:12]: Mutta miten se sisäinen motivaatio? Minua kutkuttelee nyt kuulla siitä tarkemmin.

Karkama [00:09:18]: No, siis jotainhan siitä pystyisi tähän heittämään, että lähinnä olen miettinyt sitä, että helposti puhutaan oppimisen rakenteista organisaatiossa ja hienoista oppimissysteemeistä. Mutta emmehän me saa ihmisiä mukaan siihen, ellei ihmisellä itsellään ole tiedossa, että mikä häntä motivoi oppimaan, mitkä ovat hänen toimintansa driverit. Ja siinähän mä lähdemme ajattelemaan, että eihän kenelläkään esimerkiksi esihenkilöllä, ainakaan minun mielestäni, pitäisi olla vastuuta ylläpitää toisten ihmisten motivaatiota. Voi olla, että meillä on yhteisenä vastuu innostaa toisia ja liekittää sitä kulttuuria, että täällä on mahdollista tutkia omia motivaattoreita. Mutta sieltä se kaikki ytimestä lähtee kuitenkin, että me tutkimme ja mietimme sitä, että mitä lisäarvoa jos haluan nyt oppia tämän jutun, että mitä lisäarvoa se tuo minulle. Ja ei pelkästään se, että mitä lisäarvoa se tuo minulle juuri nyt tähän viikkoon tai tähän päivään, mitä se tarkoittaa tulevien kuukausien aikana tai jopa jossain isommassa kuvassa. Ehkä sinulla, en tiedä, ei sitä kaikilla ole, mutta jos on henkilö, jolla on joku isompi merkitys tai visio elämässä, jota kohti kulkea, niin jos ne oppimisen tavoitteet, oli ne sitten työuran, unelmia tai mitä vaan, niin saa linkittymään jotenkin niihin omiin motivaattoreihin. Niin silloin se toiminta on kestävämpää, siihen sitoudutaan vahvemmin ja se on myös innostavampaa, koska minun mielestäni innostuminen siellä oman oppimisen johtamisessa on yksi tosi tärkeä pointti.

Raivio [00:10:45]: Mutta tästä päästään siihen tuhannen taalan kysymykseen tai jotenkin siihen ajatukseen, että missä välissä me kerkeämme näitä asioita miettimään. Missä välissä me voimme peilata sitä, mitä minä nyt teen suhteessa siihen minun isompaan tavoitteeseeni? Tai missä helskutin välissä me edes ymmärrämme, että mikä se isompi tavoite on? Ja niin kuin sinä Annu sanoit, että eihän sitä kaikilla ole eikä tarvitse ollakaan, tämä on minun mielestäni myös sellainen ajatus, joka on tärkeä ymmärtää ja on hirveän armollinen ajatus, että eihän elämän merkityksellisyys ole sitä mieletöntä ikigain metsästystä, jossa sinun täytyy miettiä, että miten sinun intohimosi kohtaa. Eihän meillä kaikilla ole mahdollisuutta sellaiseen, eikä tarvitse olla. Elämän merkityksellisyyshän voi olla siis ihan sellaisia niin kuin Frank Martela jossain sanoi niin kuin ohikiitäviä pieniä hetkiä. Ja se merkitys voikin lähteä siitä, että se on jotain paljon enemmän kuin pelkästään se ikigain suuri purpose, joka minulla tarkoitus tässä on. Mitäs Raisa ajattelee?

Varsta [00:11:44]: Joo juuri tätä ja sitten se, että jos katsotaan ihmisten vahvuuksia ja motivaatiotekijöitä, niin jollakinhan se vahvuus on vaikka rutiinien toistaminen, mikä ehkä ei nyt tähän keskusteluun osallistuvilla kenelläkään ole välttämättä se merkittävin vahvuus, että me olemme oppimisintoisia, ja oppiminen on meille kaikille hyvin merkityksellinen ja myös hyvää elämää tuova asia. Mutta jollekulle muulle turvallisten rutiinien toistaminen vaikka työssä, ja sinne ehkä pienten hienosäätöjen etsiminen ja sinne niiden tehostamistoimenpiteiden kehittäminen sen oman arjen kautta, niin voi olla se tärkein merkitys ja tuoda sitä hyvinvointia. Että aina ei tarvitse lähteä kehittämään pyörää uudelleen, ja pikemminkin voi olla, että jos on liian paljon sellaista kaikenlaisen uuden oppimisen ja vähän sellaisen säveltämisen painetta, niin sitten ihminen alkaa oikeasti voida huonosti.

Karkama [00:12:53]: Joo, ja tähän nimenomaan itsekin haluan nostaa tätä ajatusta, että me paljon puhumme, että oppiminen tänä päivänä työssä ja on organisaation strategiset oppimistavoitteet ja kaikkea hienoa. Työntekijöiden oppimistavoitteiden olisi hyvä linkittyä näihin strategisiin tavoitteisiin, niin joo, onhan se ideaalitilanne, mutta paljon törmää siihen ajatukseen, että no hei kun ei meillä kaikki ole niin oppimisintoilijoita, että osa on, osa tykkää vähän oppia ja osa ei niin innostu. Ja se, että me emme oikeastaan voi vaatia, että kaikilta löytyisi oppimisen unelmia tai että kaikki haluavat koko ajan kehittyä työssään ja olla etunenässä kulkijoita, vaan juuri tämä, että on ok, että sinun oppimistavoitteesi on vaikka vain se, että sinä opit tekemään työsi nopeammin, jotta pääsisit aikaisemmin kotiin ikään kuin näin kärjistäen. Että se on ok myös. Se on se mikä motivoi häntä ja draivaa siellä taustalla. Ja emme me koskaan tule pääsemään tilanteessa, organisaatiossa, okei voi olla organisaatio, jossa kaikki ovat tosi oppimisintoisia ja sehän riippuu siitä, minkälaisia henkilöitä me sanoitamme, että me haluamme organisaatioon mukaan. Mutta se, että harvoin ollaan tilanteessa, että kaikki olisivat yhtä innokkaita oppimiselle ja pitää myös hyväksyä se erilaisuus siinä. Myös luotan siihen, että kun sitten oppimisen iloa ja mahdollisuuksia ja onnistumisia ja myös epäonnistumisia, jotka liittyy siihen, että me teemme virheitä, kun niitä sanoitetaan, sille on lupa, niin yhtäkkiä vähän ne ei niin aktiivisetkin saattavat alkaa innostua mukaan siihen. Huomaavat, että mitä mahdollisuuksia oppiminen tuokaan.

Raivio [00:14:26]: Jos me onnistumme riisumaan oppimiselta, tästä me olemme puhuneet varmaan tämän podcast-sarjan joka ikisessä jaksossa tähän mennessä, niin jotenkin se mystiikka pois siitä oppimisesta, että eihän sen pitäisi olla jotenkin ekstratyöllistävää. Vilma Mutka teiltä Mukamakselta sanoi, että oppiminen on työtä, jonka tuloksena syntyy osaamista. Se on sitä, mitä me siinä työn ohessa teemme, eikä se ole jotain erillistä, ihmeellistä, kummallista asiaa. Mutta hei, me olemme nyt sivunneet tässä moniakin asioita jo siitä, että mitä tämä tarkoittaa nyt esimerkiksi työntekijän taitojen tai asenteen näkökulmasta. Mutta voisimme nyt ihan yhteisellä sopimuksella vähäksi aikaa keskittyä oikein keskustelemaan siitä, että mitä oppiminen sitten on työntekijän taitona tai asenteena. Miten te lähtisitte sitä avaamaan tai määrittelemään?

Karkama [00:15:22]: Taitona tai asenteena? Jotenkinhan se lähtee sellaisesta asenteesta, että sinä haluat ehkä muuttaa nykyisestä toimintamallista jotain, siinä on jotain uteliaisuutta mukana ehkä tällaisessa asenteessa, mielenmalleissa ajatus siitä, että minun onnistumiset tai epäonnistumiset eivät määritä minua nyt, vaan ne määrittävät vain sitä tekemistä ja sitä voidaan aina muokata. Voisin Raisalta kuulla tähän nyt ehkä myös jotain hyviä ajatuksia, niin pääsemme jalostamaan lisää.

Varsta [00:16:02]: Joo, jos ajattelee siellä työelämässä ja organisaatioissa, että minkälaiset asenteet ja taidot auttavat yksilöiden oppimista ja yhteisöjenkin oppimista, niin kyllähän minä ajattelen itse ainakin ja jotenkin näin sitä, että pitää olla hyviä perus- voisiko sanoa geneerisiä taitoja, oppimaan oppimisen taitoja tietenkin siellä pitää olla. Mutta sitten pitää olla juuri sellaista analysointia, ennakointikykyä, että missä me olemme nyt, mihin me olemme menossa, ja sellaista kehittämismyönteisyyttä, että miten sinne päästään ja uskalletaan tarttua niihin haastavampiinkin juttuihin, josta ehkä jo etukäteen tietää, koska tänä päivänä monet työelämän haasteet on sellaisia, että sinä tiedät, että kun sinä ryhdyt tätä nyt ensimmäisellä kerralla ratkaisemaan, niin se ei muuten vielä ratkaise tätä asiaa. Eli pitää niin sanotusti olla sen verran parkkiintunut oppimisnahka, että lähtee tekemään jotain sellaista, jonka tulosta ei voi välttämättä kovin tarkkaan ennustaa. Minä näen tämän asian aivan erityisen hyvin, kun ohjaan paljon ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetöitä, joissa kehitetään jonkin organisaation jotain osa-aluetta, prosessia, menetelmiä, strategisiin tavoitteisiin tähtääviä toimenpiteitä. Niin siellä näkee sen, että se on tietyllä tapaa epämukavuuden sietämistä ja toisaalta jotain sellaista suomalaista sisukkuutta, ehkä me voisimme puhua myös siitä, että sisullahan monesta asiasta kuitenkin selviää. Niin ehkä noita, ja sit tietenkin totta kai ihan sellaisia voisiko sanoa jopa mitattavassakin olevia oppimisen taitoja, mutta että nekin ovat sellaisia taitoja, että niitä voi jokainen kehittää. Ne eivät ole mitään rakettitiedettä ne oppimisenkaan taidot, että tiedonhankintaa ja mitä milloinkin sellaista kokeilevaa, ketterää tekemisen tapaa. Minun mielestäni tätäkin asiaa voi lähestyä niin monella eri tavalla, että samalla tavalla se joku, joka tykkää siitä rutiinityöstä niin kuin Annu sanoit mielestäni tosi hyvin, että haluaa oppia tekemään sen työn niin hyvin, että se mahdollistuu nopeasti ja ripeästi, eikä vaikka se työ lähde ollenkaan sieltä työpaikalta kotiin mukana mielen sopukassakaan, että siihenkin vaaditaan oppimista.

Karkama [00:18:39]: Kyllä, ja tuo mitä puhuitkin näistä kokeiluista ja erilaisista rohkeudesta mennä ja tehdä, niin myös se, että lähdetään oikeasti tutkimaan sitä, että minkälaiset erilaiset muut oppimisen tavat kuin vaikka formaalikoulutus tai ne arjen kokeilut sopii juuri minulle, että olenko ihminen, joka tykkää lukea kirjoja, olenko ihminen, joka oppii keskustelemalla muiden kanssa. Eli tutkia erilaisia väyliä siinä, että mikä on se minun tyylini, mutta myös se, että kun puhumme oppimisesta, niin mehän puhumme, vaikka se on yksilön tai työntekijän taitona, niin parhaitenhan me opimme yhdessä. Eli myös se, että ketkä ne on ne ihmiset siinä ympärilläni, jotka tukevat minun oppimistani. Joskus se on hyvässä tilanteessa se työkontekstissa oleva vaikka tiimi, mutta joskus ne voivat olla ihan jotain käytäntöyhteisöjä, jotka tulevat jostain aivan oman organisaation ulkopuolelta, mutta ne liekittävät sitä sinun paloasi siihen asiaan, mitä sinä haluat oppia. Eli sellainen jaettu oppiminen ja tieto siitä, että ketkä voivat minua siinä tukea.

Raivio [00:19:37]: Tässä kun kuuntelen, että mitä te listasitte, sieltä tuli ihan valtavasti kaikenlaista, ja jäin miettimään, että tietyllä laillahan tuossa on jotain kognitiivista, tietoa, jos me puhumme oppimaan oppimisesta, siinä on tietoon liittyvää, että kuinka tärkeää on ymmärtää oppimisen prosessia tai ylipäätään oppimisen osa-alueita, jonkinmoista ymmärrystä pedagogiikasta tai oppimisesta ja niin edelleen. Ja sitten taas toisaalta siellä on ihan konkreettisia taitoja, että on se sitten vaikka tiedonhakutaitoa tai muistiinpanotekniikkaa tai mitä ikinä. Ja sitten siellä tuli asennetta, että onko meillä eteenpäin vievä kasvun asenne, joka ymmärtää, että me kaikki olemme keskeneräisiä ja tämä on prosessi, se matka on tärkeämpi kuin määränpää. Vai olemmeko me muuttumattoman asenteen äärellä, jossa ajatellaan, että nämä kyvyt minulle on annettu ja näillä mennään, ja silloinhan se määränpää on ikään kuin tarpeellisempi. Minulla tähän kasvun ja muuttumattomuuden asenteeseen oli taas sellainen heureka-hetki, että bingo, kas kun en ollut tätäkään koskaan aikaisemmin ihan näin ajatellut. Luin Dweckin kirjaa, joka on siis Carol Dweck, joka on fixed mindset ja growth mindset -ajattelua käsittelyt ja tutkinut. Ja kun se sanoi, että ne ovat uskomuksia, ja sitten minä olin niin, että niin todella, ne ovat uskomuksia, ne eivät ole faktoja. Ei ole niin, että joku on lähtökohtaisesti kasvun asenteen omaava ja toinen on muuttumattomuuden asenteen omaava ja that’s it. Että oli aika muuttumaton asenne minulla tähän kuvitelmaan, ja sitten minä olin niin, että ne ovat todellakin uskomuksia, että niitähän voi lähteä treenauttamaan eteenpäin. Mutta joo, Annu.

Karkama [00:21:18]: Joo, itse myös tuosta Dweckin kirjasta tykkään. Siinäkinhän on asenteissa ja mielenmalleissa aina tärkeää tunnistaa se juuri kun sanoit, että kukaan ei ole tietynlainen, mutta se, että minä voin olla, että minä omaan kasvun asenteen jossain tietynlaisissa tilanteissa. Mutta taas sitten joissain toisenlaisissa tilanteissa minulla meneekin enemmän sinne fixed mindsettiin, sinne jumin ja pysyvyyden mindsettiin. Eli ne voivat olla kontekstisidonnaisia juttuja, ne voivat olla jopa ihmissidonnaisia. Voi olla, että jonkun ihmisen kanssa jotenkin lukittuu enemmän fixed mindsettiin ja sitten taas jotkut ihmiset ympärillä pystyvät sillä omalla energiallaan tuomaan minusta esiin sen growth mindsetin. Eli on tärkeää, että me keskustelemme tiimissä ja organisaatiossa oppimisen ja ihmiskäsityksistä, niistä mielenmalleista, ja että me sanotamme niitä, että sinä uskallat esimerkiksi sanoa jos sinulla tulee projektissa tilanne, että minusta tuntuu, että minä en nyt osaa tätä jotenkin, että minä määrittelen nyt osaamistani jotenkin, koska minä en näe sitä polkua tästä eteenpäin. Että me uskallamme sanoa näitä asioita. Sitten keskustelun avulla se klikki voi aueta, ja sitten sinä pystytkin menemään ihan normaalisti siinä eteenpäin. Mutta jos näistä ei uskalleta puhua, niin sinä voin suoritat tukka putkella eteenpäin tosi epämukavuuden tunteessa: minusta tuntuu, ettei tämä ole nyt minua varten, mutta silti teen tämän, kun en viitsi sanoa tästä kenellekään. Se dialogisuus siellä taustalla.

Raivio [00:22:42]: Dialogisuus ja kaiken ytimessä se itsetuntemus. Että juuri tämä, mitä Annu sanoit, että minkälainen oppimiskäsitys ja minkälaisia uskomuksia minulla on, mitkä minun vahvuuteni ovat, mitä tuon tähän palettiin, kuka minä oikein olen. Niin se on siellä kaiken ytimessä.

Varsta [00:23:00]: Kyllä, ja siellä se itsereflektio. Minä näen tällä hetkellä kahtalaista voisiko sanoa ääripäätä, että ainakin jonkin tutkimuksen mukaan vain kolmasosa vaikka toisen asteen opiskelijoista osaa sanottaa omia vahvuuksiaan, pätee varmasti aika moniin vähän vanhempiinkin ikäryhmiin. Kuulen sitä haastetta paljon ihan aikuisten ja jopa korkeakoulutettujen suusta, että on vaikea sanottaa omaa osaamistaan, ettei oikein tiedä, että miten sitä kuvailisi, että ei sillä tavalla osaa sitä oman osaamisen reflektointia tehdä sitten konkreettisesti. Ja toisaalta sekin suunta jotenkin tällä hetkellä välähtelee, että myös ollaan sokeita niille omille kehittymisen ja oppimisen tarpeille tai ollaan vähän itseriittoisia tai mitä kaikkea se onkaan. Että joo joo, kyllä minä tämän osaan, vaikka ehkä pitäisi pikkuisen pureskella enemmän auki sitä jotain asiaa ja käyttää siihen aikaa. Ja mietin sitä aina myös täällä koulutuksen tuottajan suunnalta, että mitä se tarkoittaisi, että me näitä ääripäitä toisimme lähemmäs toisiaan ja saisimme useampi ihminen hyvällä tavalla tunnistamaan omia vahvuuksia ja toisaalta pitämään vahvasti sen sellaisen oman kehittymisreflektion aktiivisena ja joustavana. Ehkä minä sitä joustavuutta siihen, että emme me koko ajan voi kaikkea kehittää, mutta meillä on joustavuutta, että hei nyt minä otan tämän asian tulille ja tuumailen sitä vähän tarkemmin tai haen siihen apua.

Karkama [00:24:55]: Kyllä, tämä itsetuntemus ja reflektointi ovat kyllä niin ytimessä siellä. Mietin, kun mehän käytämme paljon oppimispäiväkirjaa oppimistavoitteiden ja niitten toteutumisen seuraamisessa, mutta siellähän ei tsekkailla pelkästään, että hei oletko tehnyt jonkun suoritteen tai oppinut jonkin jutun, vaan siellä pohditaan, että millaisia tunteita tämä oppiminen minussa herättää ja tuottaako joku erityisesti iloa, tuottaako joku ahdistusta. Mitä voit tunnistaa itsestäsi ja toimintatavoistasi suhteessa siihen tunteeseen? Tai miten koet itsesi osana sinun työyhteisöä, vuorovaikutustilanteita, että tällaisetkin tilanteet ovat, tai reflektointi näistä arjen tilanteista on tosi tärkeää, että me tunnistamme, että olemmeko me itsesi meidän oppimisen mahdollistajia vai voiko olla niin, että me itse olemme meidän oppimisen este. Ja ne omat ajattelumallit, että jos ne tunteet nousevat esille, että ei haluta vaikka käsitellä niitä tai puhua niistä. Se saattaa estää onnistumista ja oppimisen toteutumista.

Raivio [00:26:00]: Mainitset, teillä on Mukamaksella oppimispäiväkirja haastamassa ja viemässä ihmisiä reflektoimaan sitä omaa toimintaa ja ehkä omaa asennetta myös siihen oppimiseen. Mutta mitä muita keinoja jollain lailla olisi nyt antaa vinkkejä ihmisille, että miten nyt tämän oppimisen kanssa voisi toimia paremmin tai miten voisin auttaa itse itseäni oppimaan paremmin? Tuleeko teille mitään hyviä ideoita mieleen?

Varsta [00:26:26]: No kyllä tuo mitä Annu jossain kohtaa jo mainitsikin, niin kirjojen lukeminen ja nykyään meillä on äänikirjat, aivan mahtavaa. Siis vaikka mitä löytyy myös äänikirjoina, ihan mielettömän helppo tapa lähteä sukeltamaan johonkin uuteen teemaan, että onko tämä sellainen juttu, mihin minun pitäisi tarkemmin perehtyä kirjallisuuden kautta. Ja jos vaikka oikein innostuu, niin perustaa vaikka oman kirjalistan tuonne Goodreads-palveluun tai laittaa sen vaikka oman CV-liitteeksi tai omaan portfolioon, että rupeekin kerryttämään kirjallisuudesta listaa, että hei tällaisia asioita minä olen tässä viime aikoina lukenut. Ja itse esimerkiksi saatan kysäistä aina välillä, kun joutuu jotain ihmistä vaikka haastattelemaan johonkin tehtävään tai paikkaan, niin saatan kysyä, että mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut. Ja se voi olla vaikka romaanikin, siis niistähän me opimme myös ja mitä kielenhuoltoa hyvin kirjoitettu romaani onkaan. Sekin on hyödyllistä. Siinä ehkä nyt yksi vinkki, joka olisi aika helppo lähteä toteuttamaan.

Karkama [00:27:41]: Kyllä, minä huomasin joskus kouluaikana aikoja sitten, kun oli tehtäviä ja sanottiin, että katso joku dokumentti aiheesta. Ja minä olin ihan fiiliksissä, että voit oppia sillä, että katsot jonkun dokumentin, niin kuin että vau! Joo totta kai kirjatkin on hyvä ja kuuluu koulumaailmaan ja näin, mutta on niin paljon erilaisia tapoja lähestyä. Tällainen monikanavaisuuskin oppimisessa, mutta itse olen törmännyt siihen, että ihmiset eivät aina oikein uskalla unelmoida työssään oppimisen unelmia. Se edistää sitä, että me ymmärrämme, minkä oppimisen väylien tai kanavien äärellä meidän kannattaa olla, kun me vähän tietäisimme, että mikä meitä inspiroi, mikä minun oppimisen unelmani on. Eli ei aina vain se, että mitä minun pitää oppia, vaan se ajatus siitä, että mikä on se juju, se juttu, joka minua inspiroi niin paljon, että minä haluaisin, joku tosi iso juttu. Niin ihmiset menevät monesti vähän lukkoon siinä, että no mitä sinä nyt tarkoitat oppimisunelmalla ja sillä, että joku iso juttu. Niin sitten kun saa sellaisia asioita, niin se avaa niin paljon mahdollisuuksia siihen, että missä sitä oppimista voi löytää ja kenen kanssa sitä tehdään. Nyt vähän hyppäsin käytännön, ruohonjuuritasolta vähän niin kuin avaruusmeininkiin, mutta tässä yksi lähestymis-, nyt näitten välille voidaan lähteä rakentamaan niitä oppimisen steppejä.

Raivio [00:29:08]: Helppo tehtävä, eikö niin?

Karkama [00:29:10]: No joo.

Varsta [00:29:11]: Joo, ja minun mielestäni tuosta se lähtee, että olisi sellaista uteliaisuutta sen verran, että vähän tuumailisi erilaisia asioita, pitäisi silmät ja korvat auki. Meillä on juuri tällainen ihan mielettömän hieno podcast-maailma vaikka, sieltä erilaisia teemoja, erilaisia aiheita, että mikä minua sytyttää. Minkä asian äärellä huomaan pesseeni koko kämpän ikkunat esimerkiksi, minusta se on aika hyvä kohta todeta, että tässä voisi olla minun oppimisunelma ehkä. Silloin kun minä näin sytyn tästä asiasta, niin siinä voisi olla niitä unelman elementtejä. Ja olen ihan samaa mieltä, teen myös paljon uraohjausta ja minä kysyn aina niitä unelmia. Ja jokseenkin aina niiden sanottamisessa on haasteita.

Karkama [00:30:10]: Joo, ja sitten kun niitä unelmia kohti mennään, niin on tärkeää nimenomaan se realistisuus niissä stepeissä, että me tiedostamme sen, että emme vaadi itseltämme liikoja siitä, mitä meidän pitää tai kuuluu nyt oppia, vaan me pilkomme ne tavoitteet niin pieniin juttuihin, että jos tuntuu, että hirveän paksu kirja ja se tuntuu vaikealta, ja en saa aikaiseksi, niin jo aloittaminen ja aikaansaaminen on niin iso haaste versus se että sanoisit, että minä luen tänään viisi sivua. Eli se, että sitten pääset alkuun, kun se tavoite, vaikka se olisi muka pilkottukin tavoite, niin se ei ahdista sinua niin paljon, kun se ei tunnu liian isolta. Pilko pieniksi, ja tärkeintä on aloittaa, sen huomaa. Sitten kun olet aloittanut, niin sinä huomaat, okei no ehkä luen kuudennen sivun, ja kohta olet lukenut 20 sivua huomaamatta, sinä niin kuin ylität ikään kuin ne sinun pienet pilkotut tavoitteet. Mutta realistisuus ja että se on helppo toteuttaa, niin se on minun mielestäni myös ytimessä.

Raivio [00:31:08]: Tuo on sitä pienimmän mahdollisen muutoksen meininkiä, eikö niin Raisa?

Varsta [00:31:13]: Hyvä Anne-Mari, olin juuri sanomassa sitä, että mikä on se pienin juttu, jonka voit jo tänään toteuttaa. Onko se vaikka se, että katsot Spotifysta tai jostain muualta jonkin mielenkiintoisen podcastin ja merkitset sen huomiseksi itsellesi kuunteluun. Että mikä on pieni juttu, mitä lähdet tänään tekemään ja mitä sitten sinnikkäästi toteutat, että pääset kohti tavoitteitasi, niin sitä realismia, koska jos tavoitteen asettaa liian pitkälle ja liian epämääräisesti, niin usein tulee myös pettymyksiä ja turhautumisia, että äh ei tämä homma toimi ja en minä pysty tähän. Kysymys on vain siitä, että miten me askellamme kohti sitä tavoitetta.

Karkama [00:32:01]: Joo, ja myös sekin, että onhan se helppo puhua, jos sinulla on joku oppimisen unelma, mutta en jos sinulla ei olekaan, entä jos se puuttuukin. Niin olen kannatellut elämässäni vähän sellaista ajatusta, että jos et tiedä mitä teet, niin tee edes jotain. Eli ytimessä on se ajatus, että kun lähdet vaikka lukemaan jonkun kirjan, niin kyllä sinä tunnistat, että kiinnostaako se sinua vai ei. Sitten toteat, että ei ollut minun juttuni, syrjään, kokeile joku toinen. Eli pikkuhiljaa, niin kyllä se tulee sieltä, huomaat, että tästä minä nyt innostuinkin, tuo ei ollut minun juttuni. Mutta se selviää vain tutkimalla ja siinäkin ovat nämä kokeiluluupit, jotka ovat siellä oppimisen arjessa. Kokeile, niin tiedät.

Raivio [00:32:37]: Juuri näin, ja jotenkin se uteliaisuus itseä kohtaan, että tavallaan kartastella itseänsä, että ahaa katso, tällaisesta siis nähtävästi sytyn ja tämä ei minua nyt kiinnostanut. Eli päästään itsetuntemuksen äärelle taas. Mutta hei tässä aikaisemminkin jo ollut puhetta siitä, kuinka se oppiminen on yhteisöllistä ja menee työmaailmaan, niin ollaan ehkä joissain työtiimeissä tai mikä se on se porukka, että miten me voisimme tukea toisiamme ja ruokkia toisissamme sitä oppimisen mindsettiä, kasvun mindsettiä, kehittymisen mindsettiä, niin oletteko tällaiseen löytäneet jotain hyviä keinoja, että miten saisi sitten itse joko oman kokemuksen kautta niin, että miten sinä omassa työssäsi voit tukea ja innostaa toisia ja yhdessä lietsoa toisianne loistamaan tai muuten esimerkiksi Annu, se teidän oppimismuotoilu työn kautta, niin minkälaisia keinoja siihen olisi?

Karkama [00:33:34]: Me olemme usein puhuneet oppimispäiväkirjan lisäksi oppimissopimuksesta ja niin, että ei pelkästään että yksilö tekee sen, vaan se, että me teemme tiimin kanssa yhdessä tietynlaisia oppimisen tavoitteita. Ja me sitoudutaan sitä myöten siihen, että meillä on joku yhteinen tavoite, ja sehän tarkoittaa sitä, että meidän pitää myös tehdä jotain asioita sen eteen, että me myös onnistumme niissä tavoitteissa. Ja että sinun onnistuminen vaikuttaa myös minun onnistumiseen ja toisinpäin, ja näiden asioiden tueksi meillä on esimerkiksi vertaiskeskusteluja, dialogihetkiä tiimissä niin, että jokainen tiimiläinen käy jokaisen tiimiläisen kanssa lounaalla, näitä kutsutaan dialogikävelyiksi tai dialogilounaiksi, ja keskustellaan siitä, että onko jotain mitä voin tehdä, että voin auttaa sinua onnistumaan työssäsi, keskustellaan oppimisen tarpeista. Ja totta kai meilläkin ihan viikkotasolla reflektoidaan, mietitään, jaetaan oppeja, laitetaan artikkeleita, hei mitä ajatuksia tämä herättää teissä. Eli se on sellaista ihan… Kaikkien ei tarvitse vaikka tuollaiseen artikkeliin vastata, jos ei sillä hetkellä pysty, mutta se mahdollisuus annetaan, että minä kutsun sinut ajattelemaan kanssani yhdessä. Ja sieltä tulee oivalluksia. Pakko heittää ihan käytännön esimerkki, minulla on ollut yksi projekti työn alla ja olen vähän kamppaillut sen teknisen toteutuksen kanssa. Sitten aloin keskustelemaan tiimikaverin kanssa, että minulla on vähän tällainen ongelma, että kun en oikein tiedä, että miten tämän ratkaisen. Se oli niin, että näinhän tämän voi tehdä. Hänellä oli joku tieto, jota minä en tiennyt, mutta kun se aktiivinen keskustelu on siellä arjessa niin normaalia, ja avun pyytämisen kulttuuri, saanko minä pyytää apua ja millä tavoilla sitä toteutetaan, millä tavoilla voi tarjota apua. Niin sitten yhtäkkiä sain pelkän keskusteluhetken takia aivan mielettömän jeesin työhöni, joka auttaa minua oikeasti resurssoimaan sitä työtä paremmin. Ah, se oli niin loistava arjen esimerkki yhteisestä oppimisesta ja tiedonjakamisesta. Mutta tällaisilla ajatuksilla itse.

Varsta [00:35:30]: Tässä minun mielestäni tulee hyvin esille myös se, että kun tietoa on nykypäivänä ihan valtavasti ja sen tiedon siivilöinti ja suodattaminen, niin sehän on ihan tosi työlästäkin. Niin on ihanaa, kun on sellainen porukka niin kuin meilläkin on aineopettajien porukka, jotka sitten jokainen vähän suodattaa ja siivilöi sitä tietoa omalta osaltaan ja pitää muut ajan tasalla niistä asioista, mitä tapahtuu ja bongaa hyviä tutkimuksia ja muuta. Samalla voi vähän relata siinä, että minun ei tarvitse ihan kaikesta pysyä kartalla, että on sovittu vähän vastuunjakoa siitä, että kuka seuraa mitäkin ja päivittää muille niitä asioita ja voidaan pitää niistä pieniä tiimimiitinkejä. Näitä asioita on tärkeä ottaa työyhteisössä puheeksi, että hei miten me tätä asiaa helpottaisimme ja tekisimme mukavammaksi ja miellyttävämmäksi meille kaikille. Minä en usko, että nämä syntyvät automaattisesti, vaan täytyy myös rakentaa ja niitä rakenteita me tarvitsemme myös oppimisen tueksi, vaikka ne eivät mitään ratkaisekaan. Että niitä rakenteitakin on hyvä miettiä.

Raivio [00:36:55]: Ja vielä ehkä näistä molemmista puheenvuoroista, mitä äsken kuulimme, niin paistaa tai tulee läpi sellainen, että se asenne on siihen, että se prosessi on tärkeämpi kuin se lopputulema. Elikä meillä hyväksyvä asenne löytyy esimerkiksi Mukamaksella hirveän selkeästi siihen, että asiat eivät ole valmiita eivätkä ne tule koskaan valmiiksi ja kaikki on koko ajan keskeneräisyyttä. Elikä meillä ihan puheen tasollakin, me kannustamme toisiamme, että ei vielä tiedetä, mutta kohta tiedetään. Se näkyy ihan siinä kaikessa, että miten me kohtaamme toisiamme.

Karkama [00:37:35]: Kyllä, ja pelkästään kulttuurisia juttuja, avunantamisen ja tarjoamisen kulttuuri, mutta yleisesti arvostuksen kulttuuri. Meillä on tiimin kanssa oma kanava, jonka nimi on Arvostusta. Sinne voi heittää itselleen arvostusta jostain jutusta, että hei minä vedin tämän tosi hyvin, että jesjes ja olen ylpeä. Tai voi vetää tiimikavereille jotain kommenttia, että nyt tämä oli ihan mahtava juttu. Tai siitä, että mahtavasti olet opetellut ja harjoitellut tätä juttua, koska välillä on ollut tilanteita, että on joutunut ottamaan haltuun niin isoja kokonaisuuksia, että on ihan harmittanut, että minkä työn toinen joutuu tekemään ja on ollut pakko tsempata, että mahtavaa työtä. Mutta meillä on myös kanava sille, että mokat, kävi moka. Eli me voimme kertoa, että nyt ei mennyt ihan nappiin, ja sitten me tsemppaamme siellä, että jes ei mitään. Meillä on myös sanotettu tiiminä se, että meillä on myös lupa mokata. Eli me olemme sanottaneet sen meidän arvoissamme myös ihan kulttuurin sisälle ikään kuin integroituna, että se ei haittaa, se on ihan ok jos käy välillä joku kämmi.

Raivio [00:38:37]: Niin jännää, ihmisiähän me kaikki olemme.

Varsta [00:38:40]: Minä olen ollut työpaikassa, jossa kunnon mokasta palkittiin jollain kuohujuomalla tai sellaisella, että se oli palkinnon aihe. Mistään muusta ei palkittu, mutta kunnon mokista tuotiin näyttävästi ja sitten sitä käytiin myös läpi, että mitä kaikkea siinä oli tapahtunut. Ja yhdessä myös naurettiin sille koko jutulle. Minäkin muistan, että mokailin siellä monet kerrat. Minulla ei ole yhtään huonoa fiilistä siitä, että olisin jakanut ne minun mokat. Tuo on ihana idea. Ja Anne-Mari, meillähän on kaikenlaisen tärkeän hillopurkki myös. Pitää olla myös paikka, että kun tulee vastaan joku asia, että tämä ehkä minua kiinnostaa ja haluan tähän jossain kohtaa syventyä, niin pitää olla joku paikka, mihin tikkaat sen äkkiä. Niin meillä on Anne-Marin kanssa kaikenlaisen tärkeän hillopurkkikanava, johon me sitten laitamme vähän linkkiä menemään.

Raivio [00:39:39]: Siinä on vain se haaste, että me tarvitsemme ehkä kolmen viikon joku tropiikkiloma yhdessä, että me käymme läpi, mitä kaikkea siellä on, että me maltamme pysähtyä sen äärelle. Tämä on sitten taas juuri sitä minun heurekaani, että me tarvitsemme, meidän täytyy, meillä pitää olla lupa järkätä aikaa sille, että myös pysähdymme niitten orastavien ajatusten äärelle. Että joku tässä jutussa tai artikkelissa tai podcastissa, että tässä oli joku sellainen, mikä minua pysäytti, minä haluaisin nyt vähän miettiä tätä ja sitten haluaisin reflektoida tätä yhdessä jonkun kanssa tai Raisan kanssa. Että me tarvitsemme aikaa ja tilaa ja tämän pitäisi olla joka organisaatiossa myös se henki, että sille on lupa. Minä luulen, että aika moni meistä tarvitsee sen luvan jostain työnantajan puolelta, että hei oikeasti se on ok, että sinä asetut nyt oppimaan ja kehittämään osaamistasi tällä työajalla. Vai mitä Raisa?

Varsta [00:40:34]: Minun mielestäni, taas kerran täällä realisti-Raisa, oppimisen sellaista tiettyä konmaritusta kyllä tarvitaan myös. Minulla saattaa lähteä välillä ähkyn puolelle, eli myös poisvalintoja välillä tarvitaan, että mihin fokusoin ja keskityn, että pääsen niissä asioissa myös eteenpäin ja syvemmälle. Oppimisähkyn välttely lienee ihan tarpeellinen asia sekin, ja sellaisten kaikenlaisten ajatusten konmarittaminen tai ainakin siirtäminen varastoon.

Karkama [00:41:06]: Kyllä, ja tähän haluan vielä kompata tätä ajatusta, että mitä haluamme oppia, että me reflektoimme nykyistä ja menemme koko ajan eteenpäin, mutta juuri validointi siinäkin, että emme me voi aina vain oppia ja kehittää ja kehittyä, koska tulee ähky. Tämä on se, mihin olen nyt itse havahtunut, että kuinka tärkeä on sanoa kanssaihmisille, että hei se osaaminen, mikä sinulla juuri nyt on, ne opit, joita olet tähän mennessä kerryttänyt, ne riittävät. Se on se ydin, ja tämä on ollut tosi mielenkiintoista, että tämä on koettu meidän valmennustenkin osallistujissa tosi voimaannuttavaksi, että joku sanoo sinulle, että hei tämä sinun tämänpäiväinen osaaminen on riittävää. Jossain oli jotain tällaisia ajatuksia: tyytyväisyys on kehityksen jarru ja jotain tällaisia. Mutta jos me opimme olemaan kiitollisia siitä, että ei vitsi, mitä olen jo oppinut ja minun ei tarvitse tänään yrittää olla yhtään enempää kuin nyt olen. Se ei tarkoita, ettenkö voisi katsoa eteenpäin, tavoitella uusia oppimisen tavoitteita. Mutta minä ajattelen, että kiitollisuus ja ymmärrys siitä, että minä riitän nyt, niin se on myös kehityksen vauhdittaja, koska sinulla on vahva pohja, mistä ponnistaa. Ja minä sanon kliseen, me riitämme! Tämän päivän osaaminen riittää.

Varsta [00:42:28]: Ihana Annu, tämä oli ihan mahtava. Minusta tämä oli nyt oikein tämän koko keskustelun timantti tuli tässä vähän pienen puristelun jälkeen. Erinomainen ajatus, että muistetaan kiitollisuus ja se, että me riitämme.

Karkama [00:42:43]: Ja kiitollisuus muiden osaamisesta myös, että ei vaadita muiltakaan saati itseltämme liikoja.

Varsta [00:42:49]: Juuri näin.

Raivio [00:42:50]: Joskus on hirveän hyvä pysähtyä tarkastelemaan, että mitäs kaikkea itse asiassa onkaan saatu aikaan, mitä hyvää on jo tapahtunut, ettei vain aina juuri nimenomaan riennetä sinne, että mitä vielä pitäisi tehdä paremmin tai mitä vielä pitäisi kehittää eteenpäin. Vaan että me katsoisimme välillä niin, että ei hitsi vieköön, kaikkea tällaista ollaankin saatu jo aikaan. Jos ei muusta syystä, niin siitä, että sitten se sisäinen kriitikko vaikenee hetkeksi aikaa ja on tyytyväinen, että no okei, olet sitten saanut jotain aikaan sinäkin. Hei meidän täytyy ruveta lopettelemaan tähän, mutta onko joku sellainen asia vielä, joka teidän mielestä pitäisi nostaa, kun me puhumme oppimisesta ja oppimisen asenteesta ja taidoista.

Karkama [00:43:32]: Minä ehkä koen, että oppiminen on elämäntaito, että opit ymmärtämään itseäsi ja sitä, millä tavoin voit edistää niitä asioita elämässäsi, mitä sinä haluat edistää. Oli se sitten työn kontekstissa tai mitä vain. Mutta siis kaiken edellytyksenä on oppiminen, ja meillä kaikilla on se taito. Mutta kyse on siitä, että millä tavalla me haluamme valjastaa se taito käyttöön ja missä elämän osa-alueella. Tähän minä sen ehkä tiivistäisin.

Varsta [00:44:05]: Tuo oli kyllä niin hyvin tiivistetty, että vaikea laittaa paremmaksi. Ehkä vain haluan sen vielä jotenkin, miten sanoisin… Ehkä yksilö versus yhteisö, ajattelen itse niin, että niin paljon kuin minä annan niin paljon minä saan. Että se tapahtuu sitten siinä vuorovaikutuksessa sellainen asioiden hyvä reflektointi, niin jotenkin siihen kannustaisin, että tästä asiasta kannattaa jutella siellä työpaikoilla. Ja toivoisin kuulevani tätä puhetta vielä enemmän. Tässä oli hyviä eväitä siihen keskusteluun.

Raivio [00:44:46]: Joo, jotenkin sen miettiminen, että miten voin vahvistaa minun omaa kasvuasennettani ja miten voin auttaa muita vahvistamaan omaa kasvuasennetta, niin siitä kai tässä oikeastaan on kyse. Hei, kiitos tuhannesti Annu ja kiitos tuhannesti Raisa, tämä oli jälleen oivalluttava, täältä tuli monta hyvää timanttia itselle ja toivottavasti myös teille.

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Jenni Koponen
Puhuja 2 Janne Salonen

Haastattelija 1 [00:00:10]: AMK-koodari koulutuksella koodaavampaa Suomea. Tervetuloa tähän viiden suomalaisen ammattikorkeakoulun yhteiseen AMK-koodarihankkeen podcast-sarjaan. Tässä podcast-sarjassa me keskustelemme hankkeen tuloksista ja opeista. AMK-koodarihanke on vastannut suomalaiseen koodaripulaan kokoamalla yhteen viiden suomalaisen ammattikorkeakoulun opintotarjontaa ja tarjoamalla ilmaista koodarikoulutusta kaikille koodaamisesta kiinnostuneille. Minun nimeni on Jenni Koponen ja toimin tässä AMK-koodarihankkeessa projektipäällikkönä. Tämän hankkeen toteuttajia on olleet Haaga-Helia, Hämeen ammattikorkeakoulu, Laurea, Metropolia ja Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu. AMK-koodarihankkeen on rahoittanut opetus- ja kulttuuriministeriö. Tervetuloa mukaan!

Haastattelija 1 [00:01:04]: Tässä jaksossa me keskustelemme suomalaisesta koodaripulasta ja miten tämä meidän AMK-koodarihanke on vastannut ketterällä koulutuksella tähän. Ja minun kanssani studiossa on tänään osaamisaluepäällikkö Janne Salonen Metropolian ICT- ja tuotantotalousosaamisalueelta. Tervetuloa Janne, kiva kun tulit!

Puhuja 1 [00:01:24]: Kiitos Jenni ja oikein hienoa olla täällä.

Haastattelija 1 [00:01:28]: Kiva. Ajattelin Janne, että aloitetaanko sillä, että kerro vähän mikä sinun roolisi on ollut tässä hankkeessa?

Puhuja 1 [00:01:35]: Joo, eli tämä hanke oli ajateltu niin, että meillä on opintopisteinä ajateltu. Ihan niinkuin itse olen insinööritaustainen, niin tykkään numeroista. Ja tässä oli, että 24 000 opintopistettä piti tuottaa tämän hankkeen aikana ja meidän osuus Metropoliassa oli 8000 pistettä. Ja vastasin siitä tuotannosta, sen tuotannon resurssoinnista ja osassa toimin myös opettajana näissä kursseissa. Se oli se minun pääasiallinen rooli.

Haastattelija 1 [00:02:10]: Joo, niin että sinulla on ihan hands on -kokemus tästä. Meillä on tänään tarkoitus puhua vähän tästä suomalaisesta ohjelmistoalasta ja koodaripulasta. Että mistä tämä johtuu tämä koodaripula ja miten se on näin kärjistynyt viime aikoina?

Puhuja 1 [00:02:29]: Joo, kiitos, tämä on mielenkiintoinen kysymys. Ja sinänsä ainahan aloissa on vaihtelua ja ne on kausivaihtelua, mutta nyt viime vuosina tämä koodaamispula on alkanut kärjistymään. Ja se oikeastaan johtuu siitä, että tällainen vanhempi, itse kun opiskelin silloin 2000-2001 niin silloin puhuttiin, oli tällainen termi kuin ubiikkitietotekniikka eli joka paikassa läsnäoleva. Ja siinä vaiheessa se ei ihan aktualisoitunut, koska radioverkot ei olleet sillä tasolla ja tämä tekniikka ei mahdollistanut sitä. Mutta nyt kun katsotaan tämän päivän tekniikkaa, niin tämä on todella nyt tullut todellisuuteen. Ja käytännössä mikä sitten liikuttaa näitä laitteita ja tietokoneita, on se ohjelmakoodi siellä sisällä, eli sitä koodia tarvitaan merkittävästi enemmän. Voin tässä esimerkkinä sanoa, en halua mainostaa, mutta esimerkiksi jos ajatellaan autoteollisuutta, niin ennenhän autoa on mietitty aina sitä kautta, että se on se ulkonäkö, kuinka paljon se kuluttaa hevosvoimia, polttoaineen kulutus, sitten nämä brändit. Niin nyt jos ajatellaan esimerkiksi tätä amerikkalaista Tesla-yritystä, niin keskeinen määräävä tekijä siellä ei olekaan enää se ulkonäkö, vaikka sekin sinänsä varmasti futuristinen verrattuna muihin, mutta jos katsotaan sitä eroa, niin se ei välttämättä tule sieltä, mutta se tulee siitä ohjelmistosta. Eli se ohjelmisto kokonaan määrääkin. Eli se auto on vaan kuljetin sille älykkäälle ohjelmistolle, joka sitten hoitaa sen. Eli se on mennyt päälaelleen. Ja tämä on vain yksi esimerkki tällaisesta, että kuinka tämä ohjelmistoala muuttuu ja muuttaa tätä maailmaa. Ja näitä tällaisia muutosesimerkkejä on sitten muitakin. Ja jos ajatellaan tätä koodaamista, kaikki pyörii sillä koodilla ja se on hyvin pitkälle edelleen käsityötä. Ihminen pystyy tekemään vaan tietyn verran sitä koodia päivässä tai näin. Ja sitten tarvitaankin näitä käsityöläisiä ja tekijöitä lisää. Ja sitten kun tämä tarve aukeaa isosti, niin silloin kysyntä tulee hyvin nopeasti. Vaikka sinänsä esimerkiksi Suomessa on tähän jollain tavalla varauduttu, että meillä on näitä aloituspaikkoja ja muita. Meillä on ollut, mutta ei ole ollut riittävästi, koska tämä on nyt avautunut näin isoksi tämä ala.

Haastattelija 1 [00:05:17]: Joo, tuossa sen ehkä tajuaakin, että se koodi on joka paikassa. Sitä ei tule sillä tavalla ajatelleeksikaan, että se menee juurikin näin. No mitäs tässä voi ajatella tulevaisuudesta sitten, jos kun kuvasit tuota aikajännettä, että se on aika lyhyt, mitä tässä on odotettavissa tulevaisuudessa?

Puhuja 1 [00:05:34]: Joo, eli tämähän on siinä mielessä, kun yleensä ajatellaan niin, että ohjelmistoala on sellainen, että meillä on tekoäly tai automatisaatio, joka poistaa manuaalisen koodaustyön, niin tällä hetkellä tämä tekoälyn kehitys ei ole sillä tasolla. Se auttaa virheiden vähentämisessä, auttaa tietyissä ohjelmointivaiheissa merkittävästi, mutta ei ole sellaista, että ihmisen aivotoimintoja ei osata sillä tavalla mallintaa eli tekoäly ei toimi sillä tavalla, miten ihmisen aivot. Ja sen tyyppinen tekoäly ei oikeastaan auta tähän koodaamispulaan. Eli se työn tarve ei ole sitä kautta vähentymässä. Voitaisiin ajatella, että nyt esimerkiksi jos ajatellaan bussikuskia, niin voidaan sanoa, että kymmenen vuoden päästä meillä voi olla autonomiset bussit, ne ajavat tiettyä linjaa. Mutta tämäntyyppinen, että sanon tietokoneelle, että ohjelmoi minulle tällainen sovellus, niin sen tyyppistä tekoälyä ei yksinkertaisesti tällä hetkellä ole. Paljon on tutkimushankkeita ja selvityksiä asian ympäriltä, mutta näillä nykyisillä tekoälymalleilla ei ole nähtävissä, että tämä olisi muuttumassa. Ja tämä tarkoittaa silloin sitä, että näitä käsityöläisiä tarvitaan lisää ja tarvitaan tulevaisuudessa enemmän. Ja sitten meillä on aina se iso asia, että ajatellaan aina, että tehdään uutta koodia. Kuten jos ajatellaan esimerkiksi tämä suomalainen Wolt, joka oli sellainen applikaatio, joka resurssit ja näin yhdisti tehokkaasti. Se uusratkaisu, mutta sitten meillä on paljon, hyvin paljon tällaista ylläpidettävää, mukautettua, muutettavaa koodia, joka täytyy saada uusille alustoille ja verkkoon ja muuta. Se vanha on siellä pohjalla ja se täytyy myös muuttaa eli se, että ei voida hylätä sitä, vaan että kun on tehty joku investointi johonkin järjestelmään, niin se pitää päivittää sitten uuteen ja tämä työ aiheuttaa kanssa sitä, että pula jatkuu varmasti pitkään ja ei ole nähtävissä, että se vähenee.

Haastattelija 1 [00:08:08]: Joo, tulee sitten mielenkiintoinen vastaus siihen, että tämä meidän AMK-koodarihanke, että te aloitte sitten ketterällä tavalla miettimään ratkaisuja, niin mitä siinä hankkeessa, miten vastasitte tähän koodaripulan tarpeeseen?

Puhuja 1 [00:08:29]: Joo, eli itselläni on aika pitkä tausta. Olen ollut ammattikorkeakoulussa mukana vuodesta 2005 ja olen ollut kaikenlaisissa tällaisissa täydennyskoulutushankkeissa. Mutta siinä miten me teimme tässä AMK-koodarissa eri tavalla, niin ensinnäkin meillä oli tällainen hieno viiden ammattikorkeakoulun konsortio, jossa me katsoimme mitä meidän opintosuunnitelma tarjoaa ja tämän lisäksi mitä me ainutlaatuisella tavalla hyödynsimme oli tämä tekoäly. Eli meillä oli kumppanina tässä yritys, joka auttoi meitä siinä kartoitustyössä. Eli kun edellisessä vastauksessa totesin, että tekoäly pystyy tiettyjä asioita tekemään. Niin tällaisia asioita se pystyy erittäin hyvin tekemään eli seulomaan esimerkiksi minkä tyyppistä osaamista markkinoilla vaaditaan ja sitä tietoa on sitten hyödynnetty ja profiloitu tänne meidän opintosuunnitelmiin ja verrattu niitä. Ja näitä kursseja ja sisältöjä on sitten tuotu tarjolle. Se on mielestäni, kun katsotaan sitä hankkeen etenemistä, että sehän on tosiaan kolmevuotinen hanke nyt lopussa. Niin mehän saimme nämä opintopisteet jo hyvin aikaisessa vaiheessa tuotettua ja valmiiksi ja kysyntä on jatkunut senkin jälkeen. Mikä on ollut hienoa, niin on ollut se, että kun meillä on tästä tietoa millaisia opiskelijoita meillä oli, niin se oli juuri sitä kohderyhmää, jotka ovat huomanneet siellä omassa asiantuntijatyössään, että maailma esimerkiksi sanotaan bisnesalalla tai sitten ihan myynnissä tai muuten, että tällainen ohjelmointi on se seuraava steppi. Mikä parantaa siellä tuottavuutta ja tekee sen, että siellä pystytään työtä hoitamaan ja asioita tekemään ja he ovat saaneet uralleen uutta pontta siitä, että ovat löytäneet meiltä. Eli tässä hankkeessa oli tietysti kohderyhmänä myös sellaiset henkilöt, joilla ei ole tällä hetkellä työpaikkaa, mutta paljon se kuvaa sitä, että jos meillä on sellaisia henkilöitä, jotka ovat töissä ja aidosti tarvitsevat sitä osaamista ja he tulevat meille, niin silloin mielestäni se on vastaus siihen, että meidän sisältö vastaa sitä, mitä työmarkkinoilla tällä hetkellä tarjotaan. Että se on niinkuin happokoe sille voi sanoa. Ja mielestäni tämä onnistui todella hyvin ja mikä tässä oli ilahduttavaa oli se, että AMK:it puhaltaa yhteen hiileen. Että saimme tämän yhdessä hoidettua tehokkaalla byrokratialla ja yhdistettyä jokaisen ammattikorkeakoulun vahvuuksia. Ja saimme myös sitä ammattikorkeakouluille tärkeää alueellista vaikuttavuutta myös vähän kohdennettua sen perusteella, että missä tämä ammattikorkeakoulu sijaitsee. Minun mielestäni todella hienosti onnistuimme tässä.

Haastattelija 1 [00:11:59]: Kyllä. Monestakin näkökulmasta juuri näistä opintopisteistä ja puhuit siitä, että osallistujiltakin on paljon kysytty mielipiteitä ja siellähän näytti siltä, että valtaosa oli hyvin tyytyväisiä opintoihin. Ja meillä on yksittäisiä tapauksiakin, mistä tiedetään, että on saattanut henkilö siirtyä tutkinto-opiskelijaksi innostuneena näistä opinnoista tai saanut siihen omaan työelämään ihan uutta potkua juuri tälle uudelle aluevaltaukselle, että näistä kaikista näkökulmista niin todella onnistunut hanke.

Puhuja 1 [00:12:33]: Kyllä juuri tämä ja se, että kun on tämä jatkuvan oppimisen teema on nyt se. Että ihminen suorittaa ensimmäisen tutkinnon yleensä siinä noin 20-25 vuotiaana ja sitten tulee uudelle kierrokselle myöhemmin, niin tämä on juuri se malliesimerkki siitä, että resursseja yhdistämällä useasta koulusta olemme voineet tarjota sinne työmarkkinoille apua. Ja jos ajatellaan sitä vaikuttavuutta, että kuinka monta opiskelijaa, tässähän taisi olla meillä oli melkein 5000 opiskelijaa täällä Metropolian osalta. Ja teillä ne statistiikat siellä. Että jos ajattelee, että minkä tuottavuushypyn he tekevät työpaikalla ja kuinka paljon se sitten aktivoi uutta näkökulmaa, niin nämä ovat tietysti tieteellisesti varmaan aika hankalia mitata, mutta itsekin kun olen käynyt sellaisissa täydennyskoulutuksissa, jotka juuri antaa sitä sisältöä, niin kyllä sen hyödyn näkee sitten siellä työpaikalla.

Haastattelija 1 [00:13:39]: Kyllä. Joo, tässä on ollut hienoa se, että on päästy nimenomaan siihen osaamiseen ja ehkä yksilötasolla juuri se, mitä puhuit jatkuvastakin oppimisesta, että se yksilön osaamistarve ja siihen ketterä vastaus.

Puhuja 1 [00:13:53]: Kyllä, just näin.

Haastattelija 1 [00:13:57]: Meillähän jatkuu. Tämä AMK-koodarihankehan päättyy tänä vuonna, mutta me olemme saaneet jo jatkorahoituksen sen seuraajalle, AMK-osaajahankkeelle ja siinähän on tarkoitus tätä samaa toteutusmallia viedä muille aloille. Mutta eikö vaan, että teillä jatkuu koodariopinnot tässä myös ensi vuonna?

Puhuja 1 [00:14:17]: Kyllä. Eli tämä oli todella hieno, että ministeriö huomioi tämän onnistuneen tuloksen, mitä on tässä saatu. Ja tarvehan niinkuin todettiin, että tarve ei ole poistunut, vaan pikemminkin päinvastoin ja että saadaan jatkaa tässä. Ehkä me vähän profiloimme nyt siinä uudessa hankkeessa, että halutaan tätä monialaisuutta. Esimerkiksi yhdistetään teema terveysala ja tekoäly. Esimerkiksi kaksi alaa, että miten me voimme tarjota siinä osaa esimerkiksi ohjelmointikokonaisuus, millä ohjataan tekoälyä ja sitten yhdistetään siihen esimerkiksi terveydenhoitoalan asiat. Ja jos sieltä tulee henkilö, joka haluaa yhdistää ja sitten hän lukee nämä kaksi kokonaisuutta, niin hän ehkä saa ajatuksia, että miten hänen työssään voidaan sitten tekoälyä konkreettisesti hyödyntää ja se lienee tämän uuden hankkeen keskeinen profiili, että tämä monialaisuus on se.

Haastattelija 1 [00:15:24]: Kyllä, juuri näin. Että nämä hyvät kokemukset ohjelmistoalalta on tarkoitus jakaa nyt laajemmalle aloille, missä myös mahdollisesti ja ihan varmasti pystytään tällaista samantyyppistä ajattelua hyödyntämään.

Puhuja 1 [00:15:36]: Joo, kyllä.

Haastattelija 1 [00:15:39]: Kiitos Janne tästä keskustelusta. Tämä oli mielenkiintoista kuulla, että mitä ohjelmistoalalla on tarpeita ja mitä on tapahtunut ja miten on pystytty vastaamaan tällaisella yhteishankkeella siihen.

Puhuja 1 [00:15:50]: Kiitos oikein paljon. Ja oikein hyvää jatkoa kaikille ja tervetuloa kursseille.

Haastattelija 1 [00:15:56]: Juurikin näin, tervetuloa!

[äänite päättyy]

Puhuja 1 Markus Markus Norrena
Puhuja 2 Juhana Kokkonen

Puhuja 1 [00:00:00]: Tervetuloa pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, että vaikka teemme tätä podcastia työaikana, niin se, mitä sanomme ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä keskustelemassa tänään minä, Markus ja kollegani Juhana. Moi Juhana!

Puhuja 2 [00:00:37]: Terve vaan!

Puhuja 1 [00:00:41]: Mitenkäs kesä meni?

Puhuja 2 [00:00:42]: Kesä meni kyllä, oli hienot kelit ja paljon kaikkea hauskaa tekemistä, mutta toisaalta on todella mukava olla takaisin töissä.

Puhuja 1 [00:00:50]: Hauskaa, jos on sellainen tunne. Minulla kesä oli erittäin rentouttava, meni ihan hyvin, pääsin ihan hyvin irti töistä, mutta nämä ensimmäiset vajaa kaksi viikkoa, mitä nyt on ollut töissä ovat olleet kyllä todella murskaavia, tämä ero on ollut todella suuri minulle, minun taas on ollut vaikea… Minä luulen, että tämä on pitkän loman kirouksia, että minulla menee varmasti kuukausia, ennen kuin totun tähän normaaliin rytmiin, ennen kuin se menee normaalisti, mutta tällä hetkellä en voi sanoa, että olen missään tällaisessa normaalissa tilassa.

Puhuja 2 [00:01:30]: No minulla taas kun opetukset ovat jo alkaneet, niin minut on tavallaan pakotettu tähän normaalitilaan ja on ollut todella kiva nähdä uusia opiskelijoita ja olla myös kampuksella, mikä on ollut mukava vaihtelu.

Puhuja 1 [00:01:44]: Kaikissa kouluissa tai oppilaitoksissa ei tosiaankaan ole näin tällä hetkellä, mutta Metropoliassa ollaan kampuksella tai me olemme meidän oppilaiden kanssa ja Metropoliassa on sellainen tahtotila, että ollaan mahdollisimman paljon kampuksella nyt sitten tässä vaiheessa pandemiaa. Kesä meni siinäkin mielessä hyvin, että me olemme saaneet aika paljon kuuntelijapalautetta, olemme saaneet useita kiittäviä viestejä ja kehuja, mitä on aina hauska saada, todella mukavaa, mutta sen lisäksi saimme kysymyksiä sähköpostitse, hieman tarkennuksia meidän edellisten kertojen höpöttelyyn. Voisin lukea ääneen, Pia Tuulia lähetti meille kaksi eri kysymystä, jos minä luen nämä ääneen, niin ensimmäinen kysymys on, että kerroitte, että digitaalisessa muotoilussa tehdään jo heti ensimmäisinä vuosina asiakaskeissejä. Kerroitte myös, että nämä ovat todella opettavaisia, jopa opettavaisimpia tapoja opetuksessa, kun saa vapaasti kokeilla ja tehdä virheitäkin ja niin edelleen. Olisin kysynyt, miten teillä nämä asiakaspartnerit tyypillisesti hankitaan kursseille, minkä pituisia projektit ovat tyypillisesti? Olen itse samaa mieltä siitä, että opiskelijoiden on hyvä päästä heti asiakastöiden pariin. Tämä usein vaatii opettajalta sopivaa heittäytymistä ja sitä, että kaikkea ei voi suunnitella täysin etukäteen. Vaatii siis varmasti heittäytymistä ja se on näitä voimavaroja tässä ilman muuta. Jos lyhyesti vastataan näihin kysymyksiin, että miten meillä yleensä asiakaspartnerit tyypillisesti hankitaan kursseille, niin minä itse olen aika syvälläkin näissä asiakaskeissien hankkimisessa, mutta meillä on ehkä digitaalisessa muotoilussa sellainen hyvä juttu, että me saamme aika paljon kysymyksiä, että tulee ihan sähköpostitse, otetaan yhteyttä ulkoapäin ihan pyytämättäkin, että löytyisikö teiltä tekijöiltä ja usein se voi olla jotain verkkopalvelun suunnittelua tai verkkosivuston julkaisua tai jotain muuta ja sitten kun näitä kyselyjä tulee, niin siitä aukeaa sitten dialogi ja katsotaan, että sopisiko se aikataulu johonkin meidän kurssiin, että aika suuri ongelma usein on tämä projektien deadlinet asiakkaan näkökulmasta ja sitten meidän kurssien, koska kun me tehdään projektia, niin sen projektin on loputtava siihen kohtaan, kun kurssi loppuu, elikä opiskelijat eivät ole käytettävissä sitten, että se ei voi venyä hirveästi, koska opiskelijoilla alkaa tietenkin seuraava kurssi ja heillä on kaikki työaika siinä kiinni, niin tämä voi olla aika usein ongelma. Muuten projektin hankkimisesta, kun me olemme tehneet tätä monta vuotta, niin meillä kasvaa tietenkin verkostoa, meillä on vanhoja asiakkaita, joihin voidaan olla yhteydessä, jotka ehkä suosittelee meitä eteenpäin ja jonka kautta löydetään projekteja. Sitten kun meillä joskus on vuosia, jolloin joku kurssi alkaa ja meiltä puuttuu sieltä projekteja, niin sitten voidaan myös kysyä opiskelijoilta, että onko heillä joitain tuttuja tai joitain ideoita projekteista, mitä voidaan tehdä tai jotain muuta. Yksi juttu vielä, mitä ei ole mainittu projekteihin liittyen, että mehän pyrimme laskuttamaan niistä, eli yleensä laskutamme jonkun pienen kohtuullisen taksan mukaan asiakkaita näistä projekteista, mutta jos meiltä puuttuu projekteja, niin me olemme joinain vuosina olleet yhteydessä tällaisiin kolmannen sektorin toimijoihin, järjestöihin ja muihin ja kysytty, että olisiko heillä tarvetta jollekin projekteille, että me teemme nyt ilmaiseksi, koska me tarvitsemme kurssille projektia pedagogisista syistä.

Puhuja 2 [00:04:49]: Tämä oli minusta aika kattava vastaus, ei ole mitään lisättävää.

Puhuja 1 [00:04:54]: Varmasti minulla jäi asioita sanomatta, koska tämä on loppupeleissä yllättävän monimutkainen juttu, että mitä se asiakas saattaa pyytää ja miten ne kaikki aikataulutukset ja muut sitten saadaan sopimaan asiakkaan ja meidän näihin juttuihin. Sitten seuraava kysymys, että miten ne hankitaan ja minkä pituisia projektit ovat tyypillisesti. Pisimmät projektit kestää koko syyskauden, se on pisin, meillä ei kevätlukukaudella ole sellaista, mutta syyskaudella on, joka kestää syyskuusta joulukuuhun, syyskuun alusta joulukuun puoliväliin. Ne on pisimmät projektit, jotka liittyy johonkin kurssiin suoraan ja sitten lyhimmät taitaa olla, totta kai me voimme tehdä siis myös useita lyhyitä projekteja, että saattaahan meillä olla vaikka kahden viikon projekti. En kyllä muista, että koskaan olisi ollut niin lyhyt, mutta kahden viikon projekti, jonka jälkeen opiskelijat tekevät seuraavaa tai jotain muuta projektia, kun se on valmis, mutta periaatteessa kurssin kannalta lyhin taitaa olla yhdeksän viikkoa, kahdeksan tai yhdeksän viikkoa se aika, mitä opiskelijoilla on aikaa työstää projektia.

Puhuja 2 [00:05:54]: Niin, kaikessa tärkeintä on ehkä se, että asiakas ymmärtää, että hänen täytyy olla aktiivinen tässä projektissa, että hän ei voi vain ikään kuin esittää tilausta ja odottaa, että se jossain vaiheessa valmistuu, vaan toivotaan asiakkaalta sitä, että he ovat aktiivisesti mukana siinä projektin kehittämisessä, jotta ei tule sitten yllätyksiä lopussa, että miksi sitten tällaista teette tai muuta, että se on sellainen, mitä toivomme.

Puhuja 1 [00:06:25]: Siis todella hyvä lisäys ja tämä oli juuri se yksi pointti, jonka unohdin sanoa, eli tosiaan aina sanotaan asiakkaalle, että heillä pitää olla joku selkeä yhteyshenkilö, joka vastaa nopeasti ja aktiivisesti ja antaa palautetta siitä työstä, jotta opiskelijat tekevät oikeaa asiaa ja tietävät, mitä heidän pitää tehdä. Mutta sen lisäksi, niin kuin sanoin, että me laskutamme projekteista, niin aina alussa meillä on sellainen disclaimer varoitus, että nämä ovat opiskelijaprojekteja ja joskus joku niistä voi mennä metsään ja pitää opiskelijoilla olla oikeus myös mokata, eli tehdään sellainen sopimus, että ellei asiakas ole tyytyväinen lopputulokseen, eikä aio ottaa sitä käyttöön, niin me emme laskuta mitään ja siinä tapauksessa ainoa, mitä asiakas menettää on se siihen käytetty aika ja sitä me tosiaankin vaaditaan myös, aikaa heiltä, mutta minusta tämä on erittäin hyvä lisä ja siinä saa vähän meidän painetta kevennettyä, koska sitten kun on joskus tullut jotain tällaisia isojen toimijoiden projekteja, jotka tosiaankin vaativat, että se on pakko olla valmis, niin jos se menee päin metsää, niin sitten opettajalle tulee hirvittävä paine ja stressi, että pitää löytää jotain nopeasti apuja heille tai itse työstää projektia, että se saadaan maaliin edes jollain tapaa, sitäkin on joskus tapahtunut vuosien varrella. Sitten toinen kysymys oli Pia Tuulialta, että kerroitte, että teillä on opetuksessa käytössä leirinuotio, jossa kaikki opiskelijat ja opettajat ovat kokoontuneet tietokoneen ruutujen ympärille. Minusta tämä kuulostaa kivalle. Oletteko itse rakentaneet nämä leirinuotiot vai löytyykö Metropoliasta valmiina tällaisia kokonaisuuksia? Leirinuotiot ovat sinun erityisalaa, Juhana.

Puhuja 2 [00:07:58]:Kyllä vain, eli leirinuotio on alunperin ollut minun oma idea. Leirinuotio nyt vielä kertauksena niille, jotka eivät ole aiemmin kuunnelleet näitä, siis on tällainen vähän niin kuin pöytämäinen kaluste, jossa on joka suuntaan näyttöjä, viisi näyttöä ikään kuin eri suuntaan ja jotta siihen ympärille voi kaikki istua ja kaikki näkee saman kuvan siitä leirinuotiosta, eli sinne voi heijastaa sitten tietokoneelta mitä tahansa. Tämä on siis tosiaan aluksi ollut minun idea ja sitten tuo meidän teollisen muotoilun lehtori Mika Ihanus on sen itse kalusteen suunnitellut ja tällä hetkellä itseasiassa me emme ole enää siinä millään lailla mukana niiden tuottamisessa vain sellainen firma kuin Tilassa.fi myy ja tekee niitä, elikkä se on ihan kaupallinen toimija, joka ei ole millään lailla sidoksissa minuun tai Mikaan, elikkä sieltä niitä saa, jos haluaa ja toki jos haluaa niitä tulla katsomaan, niin voi tulla Arabianrantaan tuonne digitaalisen muotoilun tiloihin kurkkaamaan, miltä ne näyttävät.

Puhuja 1 [00:09:09]: Kyllä, ne ovat aika kivoja tosiaankin opetuksessa. Kalusteena ei mikään hirveän halpa, kun ne tehdään kuitenkin käsin aika paljon siinä.

Puhuja 2 [00:09:15]: Mutta periaatteessa saman vaivan ajaa, jos laittaa tavalla tai toisella viisi näyttöä tai jonkun verran näyttöjä rinkiin keskelle ja saa niihin saman kuvan, niin periaatteessa tämmöisiä voi väkertää itsekin huomattavasti halvemmalla, jos ei halua sitä itse kalustetta.

Puhuja 1 [00:09:35]: Kyllä, itse kuva siirrettiin alkuvaiheessa johtoja pitkin, mutta ollaan siirrytty aika nopeasti langattomasti chromecastiin, jolla me lähetetään se kuva niihin näyttöihin, sama kuva kaikkiin, sinne tarvitsee vaan sellaisen splitterin, joka jakaa sen kuvan sitten, että sama kuva tulee kaikkiin näyttöihin. Kiitoksia paljon näistä kysymyksistä, on kiva saada palautetta, myös kaikille, jotka lähettivät palautetta muuta kuin kysymyksiä, niin niitä on todella kiva saada. Toivomme jatkossakin sellaisia. Tämän päivän teema oli tarkoitus tai puhuimme, että puhuttaisiin metataidoista, opiskelemisen metataidoista vai oppimisen metataidoista?

Puhuja 2 [00:10:11]: No minä olen käyttänyt oppimisen metataidot-termiä itse.

Puhuja 1 [00:10:11]: Kyllä ja meidän uudet opiskelijat ovat nyt talossa ja ymmärtääkseni sinä olet itse asiassa tämän viikon keskustellut muun muassa metataidoista näiden uusien opiskelijoiden kanssa?

Puhuja 2 [00:10:27]: Kyllä, elikkä niin kuin joskus aikaisemmin mainittiinkin ehkä jossain, niin meillä on tällainen parin viikon aloituskurssi, jossa erityisesti pohditaan sitä, mitä on oppiminen, miten kannattaa opiskella, miten suhtautua opiskeluun, sen tyyppisiä asioita ja opiskelijat itse hakevat sitten erilaisista aihealueista tietoa tämän kurssin aikana ja esittelevät sitten omat löytönsä muille kurssin lopussa ja kaikki oikeastaan pyörii enemmän tai vähemmän näiden minun oppimisen metataidoiksi kutsumien asioiden ympärillä, eli saadaan opiskelijat ajattelemaan uudestaan vähän uudella tavalla sitä, mitä oppiminen on ja että minkälaiset kaikki tällaiset hieman pehmeämmät tai epämääräisemmäksi taidot siihen liittyy kuin pelkästään se, että sinä tiedät sinun alastasi jotain.

Puhuja 1 [00:11:15]: Kyllä, eli nämä ovat meillä nimenomaan, että miksi näiden pohtiminen on tavallaan tärkeää, niin juuri tällaisena introna ja sisäänajona varsinkin, että joutuu miettimään uudestaan, kun aloittaa uuden koulun tai pohtimaan, että mitä täällä tehdään ja minkälaisia taitoja tarvitsee ja miten tämä ehkä toimisi hyvin. Mutta todella hyvä, että olet keskustellut niistä tämän viikon opiskelijoiden kanssa, koska olet nyt varmasti iskussa tätä podcastia varten.

Puhuja 2 [00:11:43]: No katsotaan.

Puhuja 1 [00:11:43]: Pitäisikö jollain tapaa vielä tarkemmin määritellä, että mitä ne oppimisen metataidot ovat?

Puhuja 2 [00:11:50]: Kyllä, no minä itse henkilökohtaisesti ajattelen, että se on sellainen epämääräinen klöntti erilaisia asioita, jotka ovat osittain myös päällekkäisiä. Periaatteessa ne ovat jonkinlaisia tällaisia pehmeitä taitoja tai vähän piilossa olevia taitoja, jotka kaikki liittyvät siihen, että miten oppiminen mahdollistuu tai miten opiskelija esimerkiksi itse mahdollistaa oman oppimisensa ja näiden tavallaan oppimisen metataitojen pointtina on se, että ne jollain tavalla muuttavat meitä tai muuttavat sitä meidän ympäristöä otolliseksi oppimiselle, eli jossain mielessä ne ovat tällaisia potentiaalitaitoja, ne mahdollistavat jotain. Ja kuten sanottu, niin ne ovat eri asia kuin substanssiosaaminen, eli ne ovat jotain muuta kuin sen oman oppiaineen tai muun sisältöjen osaamista. Toinen sellainen erottelu oikeastaan, en nähtävästi pääse kunnon määritelmään, mutta erottelu on se, että siellä täällä puhutaan myös tällaisista metakognitiivisista taidoista ja minun mielestäni se, miten ne ovat yleisesti määritelty ovat hieman suppeammat, kuin mitä minä tarkoitan oppimisen metataidoilla, mutta tästäkin varmasti voi olla montaa eri mieltä. Sitten toinen vielä sellainen pointti on se, että minä nyt olen ikään kuin kasannut jonkun tällaisen satsin erilaisia ikään kuin taitoja tai asioita, jotka minun mielestäni ovat näitä oppimisen metataitoja, mutta se ei ole mitenkään varmastikaan lopullinen, että niitä on todennäköisesti enemmän ja sitten toisaalta ne voisi myös jaotella tai määritellä hyvin eri tavalla, eli tässä juuri näkyy se, että ne ovat minun mielestä epämääräisempiä ja päällekkäisempiä kuin moni muu asia.

Puhuja 1 [00:13:56]: Minä valmistauduin tätä varten ainoastaan luettelemalla, minkälaisia oppimisen metataitoja minulle tuli mieleen, kirjoittelin niitä hieman sitä mukaan, kun ne tuli mieleen ja turhauduin jopa, koska se on niin epämääräistä, että voi jatkaa ja jatkaa ja tavallaan tarkentaa niiden määritelmää ja vetää sivuun ja muuta ja minua jopa vähän häiritsee, että se on vähän vaikea määritellä tarkkaan, että mitä on oppimisen metataidot tai siihen liittyy niin paljon eri asioita, mutta tämä on varmasti yksi tärkeä kyky, että pitää pystyä elämään tällaisen kanssa.

Puhuja 2 [00:14:29]: Niin, voisi sanoa, että elämä on epämääräistä, että nämä ovat elämisen taitoja ja sillä lailla eri asioita kuin esimerkiksi jokin tieteellinen tieto siinä mielessä, että ne eivät välttämättä kaikki ole edes mitenkään sanoitettuja taitoja tai ne eivät ole välttämättä sellaisia, jotka osuvat siinä mielessä johonkin tiettyyn, helposti määritettävä slottiin, mutta sitä voi tietenkin aina yrittää ja sitä minä olen tietenkin tässä yrittänyt tehdä, kun minä olen näitä jaotellut, mutta kuten sanottu, se on vain yksi yritelmä jotenkin nähdä se kokonaisuus, mutta varmasti olisi muitakin vaihtoehtoja ja ehkä jopa parempia kuin tämä minun.

Puhuja 1 [00:15:11]: Sitten minulla heräsi myös sellainen kysymys äskettäin tai kun puhuit aikaisemmin, että kun sanoit, että ne ovat eri kuin metakognitiiviset taidot nämä oppimisen metataidot, niin okei, metakognitiiviset taidot, niin sekään ei ole ihan selkeästi määritelty tai ihmiset voivat ajatella hieman eri asioita, mutta eivätkö kokonaisuutena metakognitiiviset taidot ole yksi osa oppimisen metataitoja, eivätkö ne kuulu siihen?

Puhuja 2 [00:15:40]: Joo, siis totta kai ne ovat päällekkäisiä ja niissä on hyvin paljon samaa, mutta se, mitä minä sanoin, minun mielestäni oppimisen metataidot ovat vielä laajempi, elikkä siihen kuuluu ehkä sellaisiakin asioita, jotka eivät välttämättä tai joita ei aina mielletä metakognitiivisiksi taidoiksi.

Puhuja 1 [00:15:57]: Näin minäkin ajattelen sen asiaa. Mutta nyt tämä on liian teoreettista minun makuuni, pitäisikö luetella joitain konkreettisia esimerkkejä tai asioita, mitä tähän kuuluu, niin saa paremmin otteen, mitä me tarkoitamme?

Puhuja 2 [00:16:10]: Joo, siis listaus on suurin piirtein sama, kuin jossain aikaisemmassakin, missä minä listasin, eli voidaan käydä niitä vähän tarkemmin läpi. Eli ensimmäinen näistä minun listauksissa olisi tällaiset tiedonhankintataidot ja tiedon soveltaminen, jotka ovat itseasiassa näitä, mitä aika usein sitten metakognitiivisissa taidoissa myös puhutaan, elikkä ongelmahan on monesti se, että kun sinä olet oppimassa jotakin uutta, niin et tiedä, mitä sinun pitäisi oppia ja sinä et tiedä, miten sitä pitäisi hakea ja tähän tavallaan tarvitaan monenlaisia tekniikoita ja taitoja, metodeja, joilla pystyt ikään kuin saavuttamaan sellaisen tietotason, että voit hakea tietoa ja sitten toki sen jälkeen vielä eteenpäin kun tiedät jo, mitä sinä haet, niin se tiedonhaku toki vain jatkuu. Eli tämä on sellainen perustavanlaatuinen ongelma yleensä oppimisessa, että miten hakea se ensitieto, jolla lähteä liikkeelle ja miten siitä sitten mennään eteenpäin ja tähän tosiaan ihmiset sitten voivat kehittää erilaisia metodeja, mitä nyt voisi yksinkertaisimmillaan olla vaikka kirjakaupassa kävely, norkoilu, katsoa uusia kirjoja, minkälaisia termejä niissä käytetään ja niin edespäin tai ihan erilaiset sosiaaliset kontekstit, asiantuntijat tai ystävät, jotka tietävät jostain asioista, heidän kanssaan puhuminen, mitä tahansa. Se olisi yksi sellainen ja sitten tietenkin tiedonhankintataidoissa, siihen liittyy myös tällainen saatavan tiedon muokkaaminen itselle ymmärrettäväksi tai omaksi, elikkä se, että millä lailla työstät sitä tietoa siten, että itse sisäistät sen ja että sen ymmärrät ja siihenkin on toki hirveästi erilaisia tekniikoita, erilaisia metodeja ja ihmiset ovat tässä hyvin erilaisia, jotkut sisäistävät suoraan vaikka monimutkaista teoreettista tietoa pelkästään lukemalla, osa joutuu visualisoimaan sitä ja tekemään kaikenlaisia muistiinpanoja tai mitä tahansa, elikkä nämä eivät ole myöskään sellaisia, että nämä olisivat kaikille ihmisille samoja nämä, mitä tarvitaan. Sitten sellainen yleisesti tähän tiedon hankintaan, tiedon soveltamiseen, niin minusta sellainen tärkeä erityispointti tai nosto täytyy antaa yleissivistyksen, joka nykyään on jollain tavalla pannassa jostain syystä tai ainakin sellainen fiilis minulla on, että laaja yleissivistys on paras keino myös tulevan oppimisen pohjana. Ihan jo senkin takia, että sitten sinulla on jotain, mihin liittää sitä uutta tietoa.

Puhuja 1 [00:19:07]: Joo, ehkä viime aikoina on vähän puhuttu taas monialaisuudesta ja monialaisuutta on taas vähän arvostettu, niin sehän liittyy yleissivistykseen ilman muuta, että ehkä siinä on pieni sellainen uusi tuleminen, mutta samaistun tuohon, mitä sanoit, että oli hetki, jolloin haluttiin vain yhden asian erityisasiantuntijoita ja eksperttejä, eikä tavallaan arvostettu niinkään, että on laaja yleissivistys monesta eri asiasta.

Puhuja 2 [00:19:32]: Joo, yleissivistys auttaa nimenomaan myös tiedon soveltamisessa siinä mielessä, että jos tiedät joistain muista asioista, niin pystyt soveltamaan sitä johonkin uuteen asiaan ja tällaiset tavallaan transfarenssi vai miksikä sitä nyt kutsuisi, niin on hyödyllistä monessa asiassa.

Puhuja 1 [00:19:51]: Eli tiedonhankinta ja sen soveltaminen, nuo olivat ihan fiksuja, mitä sanoit. Varmasti todella tärkeää nimenomaan tällainen kouluympäristössä tällainen vertaisten verkko, että voi puhua muiden kanssa tai vanhempien opiskelijoiden kanssa ja kuulee heidän ajatuksiaan sitten ja jotenkin osaa filtteröidä oman ajatusmaailmansa kautta ja soveltaa niihin omaan ajatuksiin maailmasta ja muodostaa sitten oma kuva siitä, mutta juuri tämä, että ei tiedä, mitä ei tiedä ja mistä lähteä hakemaan tietoa ja laajentaa sitä tietämystään. Tänä päivänä opiskelijat varmasti muuten aika paljon, mitä olen seurannut, niin on joku tällainen YouTube-video, mistä ensimmäisenä haetaan ja kaikki podcastit ja verkko yleensäkin, että yrittää laajentaa tietämystään jostain.

Puhuja 2 [00:20:35]: Kyllä, joo.

Puhuja 1 [00:20:32]: Mutta harva pitää muuten muistiinpanoja tiedon sisäistämisestä. Sanoit, että muistiinpanot tai tällainen voi olla hyvä, niin siitä näkee harvoin nykyään, että joku piirtää oikeasti jotain mindmappeja tai tekee muistiinpanoja ainakaan kynällä ja paperilla.

Puhuja 2 [00:20:48]: Joo, tietenkin meidän alalla sitten kun ruvetaan oikeasti hommiin, niin aika paljon käytetään tussia ja valkotaulua ja fläppipapereita ja post-it lappuja sun muuta sellaista, että tavallaan meidän aloilla on ihan käytäntö tehdä muistiinpanoja, varsinkin kun tehdään yhdessä duunia. Mutta seuraava sitten näistä minun ehdotelmistani oppimisen metataidoiksi olisi taidonhankintataidot, jonka itse ajattelen tavallaan eri asiana, elikkä tämä on vaikeimmin minun mielestä määriteltävä, että mikä tämä on, mutta ihan puhutaan vaikka sellaisista kädentaidoista tai sen tyyppisistä kehon toimintaan tai kehon ikään kuin jotenkin kontrollointiin liittyvistä taidoista erityisesti ja toki ne ovat aina yhteydessä tietoon, että jos nyt ottaa vaikka jonkun esimerkin. Vaikka minulla on ollut joskus esimerkkinä, kun itsellä oli joskus sellainen vipuvarsikahvinkeitin, niin siinä tarvitaan sekä tietoa että taitoa, jotta saat sieltä edes ylipäänsä kahvia ulos ja jos haluat sieltä hyvää espressoa ulos, niin sinulla täytyy olla paljon tietoa ja paljon taitoa. Tässä yhteydessä olen käyttänyt sellaisen jaottelua, mikä tulee sellaisesta populaarikirjasta kun Talent code, joka on minun mielestäni ihan kiinnostava ainakin näkökulma taitojen hankintaan, eli jotta pystyisi kehittämään omat taitonsa huippuunsa, niin täytyy käyttää kolmea eri metodia, eli tehtävän tai asian pilkkomista riittävän pieniksi asioiksi tai kokonaisuuksiksi, jotta voit harjoitella tehokkaasti ja järjestelmällisesti koko asiaa pienissä paloissa. Sitten toinen on se, että sinun pitäisi saada jatkuvaa palautetta, eli saada joltain taitavammalta koko ajan palautetta siitä, mitä teet väärin ja kolmantena pitäisi olla tällainen tiivistetty ympäristö, joka tarkoittaa siis sitä, että se tehostuu sen asian tekeminen, eli tässä kirjassa oli esimerkki, että Brasiliassa monesti nuoret pelaa jalkapalloa pienemmällä kentällä, jotta sitä lähikontaktia tulee enemmän ja sen takia he ovat sitten niin taitavia jalkapallossa, koska he ovat oppineet pelaamaan pienessä tilassa, eli tällaiset kolme asiaa vaikuttavat ainakin taidonhankintataitoihin ja minusta erityisen tärkeää, itse ajattelen sillä lailla, että vaikka taitoa kehittäisi itsenäisesti ja yksin, niin keskeisintä olisi tehdä paljon, tehdä erittäin paljon virheitä ja yrittää oppia omista virheistään, eli se nyt varmaan on se keskeinen taidonhankintataidon ydin, että suostuu tekemään virheitä ja suostuu hyväksymään sen, että tekee niitä ja sitten vielä yrittää tavalla tai toisella analysoida ja oppia niistä virheistä, että miten niitä voisi välttää.

Puhuja 1 [00:23:55]: Ja tämä nyt todellakin taidonhankintataidot, niin ajattelen aika paljon tällaisia fyysisiä kädentaitotyylisiä asioita. Tuo kuulostaa kyllä varsin fiksulta muuten ja ensimmäinen ajatus, mikä minulla tuli, oli juuri tuo virheiden tekeminen, eli että kuinka tärkeää se on. Eli asioiden pilkkominen osiin, mutta myös harjoitella sitä kokonaisuutta, jotta siitä tulee myös se koko flow, mutta voi jotain tiettyä osiota siitä hinkata, jos se on ongelmallinen.

Puhuja 2 [00:24:25]: Joo, se esimerkki siinä kirjassa oli muistaakseni musiikista, että epätehokasta opiskella uutta vaikka pianoläksyä on se, että aloitat aina alusta, kun teet virheen, vaan fiksua olisi pilkkoa se biisi pienempiin osiin ja harjoitella niitä osia erillisenä, jotta opettelisit kaikkia kohtia yhtä paljon. Se nyt oli tavallaan se syy, minkä takia kannattaa pilkkoa ja toinen syy on tietenkin se, jos on hirvittävän monimutkainen keissi, niin kuin nyt olisi vaikka tämä vipuvarsiespressokeitin, niin täytyy pilkkoa tavallaan ne ongelma-alueet eri alueisiin, että mikä on kahvipapujen tuoreuden vaikutus, mikä on sen jauhannan koon vaikutus ja niin edespäin, että täytyy oppia tavallaan sen kokonaisuuden myös, kun pilkkoo asiat pienemmiksi.

Puhuja 1 [00:25:14]: Tästä oli puhetta myös Hubermann-podcastissa, Hubermann, mikähän se etunimi nyt onkaan, maailmankuulu neurotieteilijä, joka nykyään pitää omaa podcastia, jossa hän muun muassa kävi läpi oppimisen neurologiaa jossain vaiheessa ja se oli ihan kiinnostavaa, että virheiden tekeminen, niitä pitää uskaltaa tehdä ja tehdä paljon ja sitten kun olet tehnyt useita virheitä peräkkäin pitkään ja kun se kerran onnistuu, niin tulee todella vahva dopamiinin eritys aivoissa ja tämä dopamiini sitten lujittaa sen oppimisen, että se sitten pysyy todella vahvasti sinun mielessäsi ja jää niihin aivoratoihin ja auttaa oppimista todella paljon ja tätä on sitten yritetty laboratoriotutkimuksissa ja näin kiertää antamalla oppijoille dopamiinia ulkoisesti lisäämällä dopamiinia, on jollain tapaa katsottu, että lisääkö tämä heidän oppimistaan muuten tai automatisoiko se sitä jotenkin, niin vastaus oli ei, se huononsi oppimista, koska heillä oli koko ajan dopamiinitasot vähän liian ylhäällä, että se ero onnistumisen ja epäonnistumisen välillä ei ollut yhtä iso, jolloin se oppiminen ei ollut yhtä pysyvää ja yhtä tehokasta heidän tutkimuksissaan. Eli tässä on vähän tällainen, mikä se sana olisi, pitkäjänteisyys tai sellainen, että pitää jaksaa tahkoa, sitkeys, pitää jaksaa tahkoa sitä ja tehdä niitä virheitä, ei ajatella, että se on nimenomaan hyvä hioa sitä pikkuhiljaa eteenpäin ja sitten kun sen kerran tekee vahingossa oikein, niin se dopamiini on sitten todella hyväksi ja opettavainen.

Puhuja 2 [00:26:49]: Pystyn samaistumaan, kuulostaa todella oikealta tuomiolta tästä dopamiiniasiasta, ainakin itse kun harrastan boulderointia, niin siinä kun ensimmäisen kerran pääsee jonkun vaikean kohdan yli eteenpäin, niin sen jälkeen se suhteellisen hyvällä varmuudella tulee menemään aina sen jälkeenkin se kohta, että siinä oli jokin jännä juttu.

Puhuja 1 [00:27:17]: Okei, se oli taidonhankintataito.

Puhuja 2 [00:27:20]: No sitten olisi itsetuntemus ja reflektointikyky ja tämä on sitten sellainen myös aika epämääräinen klöntti erilaisia asioita, mutta pääpointti on tavallaan se, että olisi mahdollisimman realistinen näkemys sekä itsestä että muista. Eli pystyisi näkemään itsensä sellaisena kuin on, että oppimista saattaa haitata, jos arvioi esimerkiksi omat taitonsa liian hyväksi, mutta sitä haittaa myös se, jos arvioit omat taitosi liian huonoksi, jolloin et myöskään kykene oppimaan, eli sen takia tuo itsetuntemus ja omien taitojen ja tietojen ja kaiken reflektio on tärkeää, eli pitäisi osata vastata kysymyksiin mitä olen, mitä tiedän, mitä osaan, eli tällä lailla ainakin. Sitten tähän minun mielestäni liittyy myös vahvasti tuo motivaatio, eli se, että pystyy näkemään oman motivaationsa tehdä asioita, että motivaatio voisi olla periaatteessa ihan oma osa alueensakin tässä oppimisen metataidoissa, mutta motivaatio on sillä lailla vähän kimurantti myös, että sitä helposti joko on tai ei ole, mutta ainakin se olisi hyvä tunnistaa, että onko sitä vai eikö sitä ole ja onko jotain tavallaan syitä, minkä takia esimerkiksi motivaatio ei ole kovin korkealla jonkun asian tekemiseksi. Siinä nyt ehkä lyhykäisyydessään olisi tuo osuus.

Puhuja 1 [00:28:58]: Kiinnostava kohta. Minulla oli minun listassani vain, että pitää olla itseluottamusta, mutta että tämä itsetuntemus, samaistun tähän, koska monella voi olla myös nykyään tätä imposter-syndroomaa, että ei oikein usko siihen, että osaa tai että on oikea henkilö johonkin ja tietenkin toisaalta monet varsinkin internetissä voi olla erityisasiantuntijoita ja luulee osaavansa kaiken ja tietää kaiken jo, mutta tällainen jonkinlainen oikeasti objektiivinen reflektointikyky ja itsetuntemus, että voi vähän näiden omien pelkojen ja muiden, astua niiden ulkopuolelle ja olisi jotenkin realistinen kuva siitä, että mitä osaa. Mutta se varmasti myös osittain kehittyy tekemällä ja iän myötä ja opit koko aika itsestäsi lisää, että mitä osaa ja mitä ei osaa ja mitkä omat vahvuudet on.

Puhuja 2 [00:29:47]: Kyllä, tekemällä ja myös jakamalla sitä, mitä osaa, muiden kanssa. Tässäkin on tärkeää se, että pystyt peilaamaan muihin ihmisiin, vertaamaan monilla eri tavoilla muiden ihmisten taitoja omiin taitoihin. Tämä nyt erityisesti minusta on sellainen todella epämääräinen kenttä, että on hyvin vaikea nähdä, kuinka hyvä vaikka itsetuntemus tietyillä ihmisillä on, ellei ole jollain tavalla täysin pielessä, sehän on yleisesti tunnettua kai, että esimerkiksi ihmiset, joilla on vähiten tietoa niin on yleensä varmimpia omista tiedoistaan, että tietyssä mielessä tässä sellainen tietty skeptisyys liittyy tähän itsetuntemukseen, sellainen terve skeptisyys omia taitoja kohtaan, omia tietoja kohtaan.

Puhuja 1 [00:30:46]: Mutta kaikkiaan tämä on minusta todella vaikea kohta, että varmasti vaan nimenomaan sosiaalisuuden kautta, jakamalla asioita ja reflektoimalla tai puhumalla avoimesti muiden kanssa, niin saa parannettua tätä itsetuntemusta ja reflektointikykyään.

Puhuja 2 [00:31:02]: Joo. Seuraava on ehkä jotenkin vielä epämääräisempi tai vaikeampi tai sitä on vaikea jollain tavalla lajitella, koska minulla on tällainen kuin avoimuus, jolla tarkoitan sitä, että pystyisi olemaan avoin uusille asioille, uusille näkökulmille, uudelleentulkinnoille ja kaikelle sellaiselle ja tässä on pohjana se problematiikka, joka liittyy ylipäänsä asiantuntijuuteen, että asiantuntijuus saattaa olla myös omaa näkökulmaa kaventava tekijät, eli mitä syvemmällä olet jossain suossa, niin sen vaikeampi sinun on nähdä muita mahdollisia näkökulmia tai sellaista ja se, mikä tästä avoimuudesta ikään kuin jonkinlaisena taitona tai jonain sellaisena tekee haasteellisen on, että se on jollain tavalla sellainen psykofyysinen tila. Se on enemmän minusta mielentila kuin sellainen varsinainen taito, mutta sillä on valtava vaikutus kuitenkin siihen oppimiseen. Meilläkin on joskus ollut opiskelijoita, jotka tulevat kouluun sillä mielialalla, että he ovat ikään kuin jo asiantuntijoita kaikessa ja tietävät kaikesta kaiken, niin tällaista ei-avointa ihmistä on hirveän vaikea opettaa, koska ei tavallaan ole kanavat auki, mutta tämähän menee sellaiselle hippisektorille tietyssä mielessä tämä avoimuus sellaisena aiheena, mutta itse koen, että se on hirveän tärkeää.

Puhuja 1 [00:32:40]: Kyllä näiden sinun perusteluiden jälkeen ehkä ymmärrän ja näen sen myös, sehän on todella vaikea luopua omista ajatuksistaan ja olla avoin sille, että voi olla muita näkökulmia, jotka on enemmän oikeassa tai parempia, että avoimuus, okei se on hirveän laaja ja sitä voi tulkita monella tapaa, mutta selvästi tuossa on jokin tärkeä pointti, jota kannattaa pohtia myös.

Puhuja 2 [00:33:04]: Joo ja kyllähän se tavallaan, että jos ajatellaan puhtaasti vain tieteellistä tietoa, niin kaikki tietää jo nyt, että se on muuttuvaa ja 100 vuoden päästä niille tiedoille, joita meillä on, niin nauretaan, että olivatpa he yksinkertaisia, kun eivät tätäkään ymmärtäneet. Että joka tapauksessa kaikki tulee muuttumaan, niin siinä mielessä tämä on ihan tavallaan relevantti juttu. No sitten on ehkä tällaisia yksinkertaisempia nämä loput kolme, eli ensimmäinen minulla on tällainen kuin keskittymiskyky. Pitää olla kyky jonkinlaiseen sisäiseen regulaatioon, eli pitää pystyä jättämään joitain asioita taka-alalle ja keskittyä johonkin, mitä on milloinkin tekemässä ja tähän toki vaikuttaa motivaatio ja monet muut asiat myös tähän sisäiseen regulaatioon. Mutta myös keskittymiskykyyn vaikuttaa valtavasti se, kuinka pystyt vaikuttamaan tai muuttamaan ulkoista kontekstia, jossa olet, että se keskittymiskyky on tavallaan sekä ihmisen sisällä, mutta myös kontekstissa. Joissain tietyissä ympäristöissä on helpompi keskittyä tiettyihin asioihin ja joissain tietyissä ympäristöissä on täysin mahdotonta. Tähän liittyy myös priorisointikyky tietyissä määrin, mutta sen olen ehkä lajitellut tuonne myöhempiin taitoihin sitten todellisuudessa, mutta tähän vaikuttaa todella moni asia ja loppupeleissähän tavoitteena olisi jonkinlainen flow-tila, koska silloin jos opiskelussa pääsee flow-tilaan, niin todennäköisesti, no ainakin sinä olet hyvin keskittynyt, mutta myös asiat virtaavat hyvällä tavalla oikeaan suuntaan.

Puhuja 1 [00:34:57]: Keskittymiskyvystä tärkeää aina sanoa mielestäni, että sitä voi kehittää ja sitä voi harjoitella, että se on hyvä muistaa, että sehän on vähän sellainen jonkinlainen priorisointiasia myös, että jos haluaa kehittää sitä ja panostaa siihen vai ei, mutta se on kyllä tärkeä kyky tosiaankin.

Puhuja 2 [00:35:19]: En ole ihan varma, kuinka paljon keskittymiskykyä pystyy kehittämään ilman, että sitä ulkoista kontekstia myös kehittää. Mielestäni oman kokemukseni mukaan keskittymiskyky ei ole ihan niin täysin meidän hallussa kuin me haluaisimme ajatella, vaan siihen liittyy sisäisten prosessien lisäksi myös se ulkoinen konteksti.

Puhuja 1 [00:35:44]: No joo tuo on varmasti totta, että se on todella iso se ulkoinen konteksti, mutta itse haluan uskoa näitä, jotka sanovat, että se on kuin lihas, joka treenaamalla paranee.

Puhuja 2 [00:35:54]: No tästä voidaan pitää oma keskustelunsa, tämä on nimittäin niin laaja aihe.

Puhuja 1 [00:36:01]: Kyllä.

Puhuja 2 [00:36:01]: No sitten olisi tällainen kokonaisuus, jonka olen aikaisemmin nimennyt työ- ja ajanhallintataidoiksi, mutta ehkä haluaisin sen jopa nimetä elämänhallintataidoiksi, joka tarkoittaa sitä, että käsitellään se elämänhallintapuoli ensin. On tärkeää, jos haluaisi vaikka oppia asioita, niin on tärkeää, että se muu elämä, jota ei käytetä sen asian oppimiseen on jollain tavalla balanssissa sen kanssa, mitä me olemme tekemässä, eli yksinkertainen esimerkki, jos ryyppää kaikki illat, on vaikea päivisin opiskella, mutta että on paljon toki hyvin paljon hienovaraisempiakin asioita, jotka saattavat haitata oppimista, eli siinä mielessä koko elämä täytyy olla jollain tavalla synkronissa oppimisen kanssa. Toki me emme voi hallita meidän elämäämme täydellisesti ja aina on vaiheita ja tilanteita, jolloin asiat ryöpsähtivät sillä lailla, että se ei ole meidän kontrollissa millään lailla, mutta että ainakin se, että olisi jonkinlainen sellainen näkökulma siihen, että meidän koko elämän vaikuttaa siihen, mitä voi oppia tai miten oppiminen mahdollistuu, mutta ehkä sitten jos mennään tarkemmin näihin työn- ja ajanhallintataitoihin, joka on tämän elämänhallinnan tavallaan alaosa mielestäni, niin siellä mielestäni tärkein kysymys, joka täytyy esittää ennen kuin mennään mihinkään erilaisiin ajanhallintamenetelmiin ja muihin, joita on pilvin pimein ja ne ovat toinen toistaan haasteellisempia tai monimutkaisempia, niin pitäisi kysyä itseltä, että miksi teen sitä, mitä teen. Eli osata vastata siihen, että onko tämä oikeasti tärkeää, mitä minä juuri nyt teen ja sitä kautta ikään kuin löytyy sitten se priorisointikyky ja asioiden karsimisen kautta saavuttaa enemmän sellaista hallintaa omasta elämästä ja tekemisestä. Näin sen itse näen, että täytyy itse osata priorisoida ja täytyy osata tehdä rankkoja valintoja siinä, että kieltäytyy tekemästä yhdentekeviä asioita.

Puhuja 1 [00:38:30]: Kuulostaa myös järkevältä.

Puhuja 2 [00:38:29]: Itse tavallaan ainakin meidän opiskelijoille sanon ja se on meillä muutenkin ollut linjana digitaalisen muotoilun pedagogiikassa, että me toivomme, että opiskelijat sanoisivat aina, jos heistä tuntuu, että tämä on aivan typerää, mitä me nyt teemme tai että voisimmeko tehdä tämän jollain ihan eri tavalla tai voisiko tämä tehtävä olla vaikka ihan joku muu, kuin mitä se nyt on ja tällä lailla se on osa sitä, että heilläkin on valtaa siihen, mitä me koulussa teemme ja että me kuuntelemme oikeasti sitä, mutta että loppupeleissä se on sitä priorisointia, elikkä että tehtäisi sitä, mikä on opiskelijoiden prioriteeteissa ylhäällä.

Puhuja 1 [00:39:13]: Ajatteletko enemmän tai ajatteletko, että he saavat tunteen siitä, että he hallitsevat myös sitä oppimisprosessia tai sitä, että he voivat antaa palautetta koko ajan ja se vaikuttaa siihen, että heillä on jonkinlaista hallintaa siihen, että se ei ole täysin ulkoapäin saneltua?

Puhuja 2 [00:39:25]: Niin, minä ajattelen sitä, että se oppimistilanne on aina neuvottelutilanne ja että meidän kaikkien pitäisi päätyä yhteiseen ymmärrykseen siitä, mikä milloinkin on tärkeintä. Eli jos minä en pysty perustelemaan opettajana, että minkä takia tämä tehtävä tai asia, jota nyt käydään läpi on tärkeää ja miksi se kannattaa juuri nyt käydä läpi, niin silloin minun täytyy olla itse avoin muille ehdotuksille ja hyväksyä tavallaan se, että okei, tämä voikin olla fiksumpi tehdä jollakin toisella tavalla tai voi olla fiksumpaa, että me keskitymme vähän johonkin toiseen asiaan. En ole sitä sen syvällisemmin ajatellut, mutta että niin sen näen, että se on opiskelijan prioriteettien kunnioittamista kuunnella, jos on itse mennyt metsään.

Puhuja 1 [00:40:25]: Joo, tämä sinun pointtisi oli ihan hyvä ja ajattelen jotenkin, että se on kuitenkin sen oppimisprosessin enemmän kuin opiskelijan kunnioittamista tai sen pedagogiikan kunnioittamista, että tosiaankin pitää pystyä perustelemaan ja pitää pystyä käymään keskustelua siitä, että miksi tehdään sitä, mitä tehdään.

Puhuja 2 [00:40:45]: Joo ja siis olemme me silloin tällöin muuttuneet aika radikaalisti vaikka kokonaisia kursseja ihan sen mukaan, mitä palautetta ollaan saatu, että se on myös tietenkin, että kun meillä on mahdollisuus, ala muuttuu koko ajan nopeasti, niin meillä on mahdollisuus tehdä aika hassujakin kokeiluja välillä ja ei kaikki kokeilut aina onnistu ja tavallaan sehän on oikeastaan myös sellainen, mikä tuo siihen opettamiseen itseensä jotain sellaista sielukkuutta tai hauskuutta, että se voi mennä metsään ihan totaalisesti. No viimeisenä täällä olisi sitten vielä nuo vuorovaikutustaidot ja sosiaalinen älykkyys, eli tämä on tietenkin tullut jo läpi tuolta aika monessa muussa kohtaa, mutta sellaiset asiat kuin tunneäly, empatia, toimeentuleminen muiden kanssa, tällainen juuri moninäkökulmaisuus, että otetaan huomioon monenlaisten ihmisten näkökulmia, ne ovat kaikki sellaisia asioita, jotka ensinnäkin voi opettaa itsessään paljon, ne voivat syventää sinun ymmärrystäsi jostain tietystä asiasta ja yksi oppiminen tietenkin on meillä koulussa ja meidän alalla muutenkin sellainen asia, joka vain on se de facto, miten asioita tehdään, sen takia meillä erityisesti ovat ainakin nämä vuorovaikutustaidot ja tämä sosiaalinen aspekti myös koulussa korostunut aika vahvasti, mutta että jos nyt ajatellaan, että oppiminen on myös sosiaalinen prosessi aina, niin siinä mielessä nämä ovat myös keskeisiä oppimisen taitoja.

Puhuja 1 [00:42:29]: Joo ja se on vähän tähän ajan henkeen liittyen ehkä, että kuinka tärkeitä nämä ovat ja vähän jäin miettimään sitä, että nehän liittyvät ilman muuta oppimiseen, mutta osittain siihen yleissivistykseen ehkä, että ymmärtää asioita laajasti, koska onhan siellä vastakohtana tai toisessa ääripäässä tästä sosiaalisesta älykkyydestä ja muusta niin tälläinen matemaattinen asperger-nero, joka ei ymmärrä muiden sosiaalisia taipumuksia tai piirteitä, mutta on ihan todella hyvä siinä asiassa, mikä kiinnostaa häntä ja mihin sitten syventyy. Tuli mieleen, miten se liittyy tähän kokonaisuuteen, että se on ehkä sitten, siinä on yhdenlaista oppimista, ja me puhutaan ehkä sellaisesta laajemmasta kontekstista ja yleissivistävästä osaamisesta, jossa kaiken pystyy suhteuttamaan toisiinsa kaikki asiat.

Puhuja 2 [00:43:16]: Niin, ehkä tällaisessa ikään kuin kaikenlaisissa nerotapauksissa, niin ne ovat poikkeustapauksia, mutta kaikille muille, jotka eivät ole neroja, myös tämä vuorovaikutustaidot ja sosiaalinen älykkyys tulee siinä vaiheessa käyttöön, koska sinun täytyy tulla toimeen tämän neron kanssa siinä mielessä, että saat häneltä tätä tietoa valutettua, että meitä on moneen junaan ja siinä mielessä myös semmoinen näkökulma on tai tämä on hyvä nostaa, että siitä tulee tavallaan empatian, myötätunnon kautta me ymmärrämme erilaisia ihmisiä ja otetaan ne sellaisena, kuin he ovat ja hyväksymme sen tilanteen, että tämä on nyt näin ja kykenemme toimimaan kuitenkin, niin sekin on tavallaan sitä vuorovaikutusta ja sosiaalista älykkyyttä.

Puhuja 1 [00:44:17]: Sehän on ilman muuta sitä ja tuo oli todella hyvä lisä tai tarkennus tavallaan siihen, kyllä. Sitähän se nimenomaan on sitten. Elikkä taustalla oli hieman se, että kun kukaan meistä ei toimi eristyksissä muista, joten siksi nämä ovat myös tärkeitä, että yhteiskunta ja maailma on kuitenkin kaikki sosiaalista vuorovaikutusta loppupeleissä jollain tapaa.

Puhuja 2 [00:44:39]: Joo ja onhan sellaisia vahvasti sosiaalisia oppimisen teorioita, niin kuin esimerkiksi käytäntöyhteisöteoria on puhtaasti ikään kuin sosiaalinen teoria ja niissä on oma pointtinsa. Ne eivät ole tietenkään muita poissulkevia tai mitään sellaista, mutta kyllä se vain on osa sitä, miten asiantuntijoiksi tullaan, on se yhteisö, jossa olet asiantuntija.

Puhuja 1 [00:45:08]: Okei, elikkä siinä olivat nämä oppimisen metataidot sitten, mitkä sinulla oli. Minulla oli tietenkin eri epämääräinen lista, mutta että nämähän menevät päällekkäin jossain kohti aina, niin kuin tiedonhaku oli, se on ihan sama, epävarmuuden sieto ja kyky mukautua, no se mainittiin, se oli siinä avoimuudessa ja sitten minulla oli ryhmätaidot, suluissa sosiaaliset taidot, no se oli tämä viimeinen kohta, pitkäjänteisyys ja sitoutuminen, niin oliko meillä oikeastaan, niin?

Puhuja 2 [00:45:45]: Sellaista ei ehkä ole tässä minun listauksessani, että se on ehkä sen motivaation sitten alla, voisi olla tuo, se liittyy motivaatioon ja ehkä priorisointiin, mutta hyvä lisä.

Puhuja 1 [00:45:57]: Organisointikyky slash järjestelmällisyys slash muistiinpanot, niin ne tulivat esille tässä tosiaankin. Reflektointi kautta kriittinen ajattelu, me emme ole maininneet kriittistä ajattelua vielä, mutta sehän on mukana tässä kyllä.

Puhuja 2 [00:46:14]: Joo, kriittisen ajattelunkin voisi nostaa ihan omaksi asiakseen, tosiaan minun mielestäni tässä ei kannattaisi lähteä sellaiseen määrittelykimaraan, että nämä ei välttämättä olisi päällekkäisiä, jos tätä metodia käytetään, niin lisätään kriittinen ajattelu listaan.

Puhuja 1 [00:46:29]: Sitten minulla oli uteliaisuus, keskittymiskyky, virheiden sieto, minä luulen, että me voimme sanoa, että me olemme nyt käsitelleet tämän teeman.

Puhuja 2 [00:46:41]: Ehkä, ellei tule jotain valtavaa palautetta, että me olemme unohtaneet jotain todella tärkeää, mikä tietenkin olisi mahtavaa oppia.

Puhuja 1 [00:46:49]: Joo ja jos tulee kysymyksiä näihin liittyen, niin sittenhän me palaamme ainakin niiden kysymysten kautta vielä lyhyesti tai pitkästi näihin, riippuen kysymyksestä.

Puhuja 2 [00:46:56]: Kyllä vain.

Puhuja 1 [00:46:56]: Oliko se siinä tällä kertaa?

Puhuja 2 [00:47:01]: Mä olen ainakin ihan kaikkeni antanut.

Puhuja 1 [00:47:00]: Kiitoksia, annoitkin paljon, olemme siitä kiitollisia.

.

[äänite alkaa]

[00:00:00 – 00:00:33 taustamusiikkia ]

Markus [00:00:08]: Tervetuloa Pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, vaikka teemme tätä podcastia työaikana, se mitä sanomme, ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä keskustelemassa minä Markus ja kollegani Juhana.

Markus [00:00:33]: Tämän päivän jakson teema olisi, olemme Juhanan kanssa keskenämme puhuneet, mitä opimme koronasta, mutta oikeastaanhan se on, että mitä opimme etäilystä. Meidän digitaalisen muotoilun opetuksemme on ollut kokonaan etänä koko tämän pandemiahässäkän aikana, ja me todennäköisesti puhumme etäilystä, pakotetusta etäilystä tänään ja mitä siitä opimme. Ennen kuin siirrymme varsinaiseen aiheeseen, niin hei, Juhana, meillä on nyt ensimmäiset jaksot julkaistu. Tämä on nyt kolmas jakso, jonka äänitämme, ja meillä pitäisi olla jo kaksi jaksoa eetterissä. Mitä ajatuksia?

Juhana [00:01:07]: Se on tietenkin ihan mukava, että homma on pyörähtänyt käyntiin. Kuten viimeksikin taisimme palata edelliseen jaksoon, niin tässäkin voisi sen verran palata, että jälkikäteen jäin itse miettimään, se on muuten yksi yleinen asia podcastien tekemisessä, että aina jää miettimään, mitä tuli sanottua ja mitä pitäisi ikään kuin korjata omissa sanomisissa. Niin jäin miettimään tätä, että olisi pitänyt ehkä tarkemmin erotella toisistaan, mehän puhuimme oppimaan opettamisesta ja sitten puhuimme oppimisen metataidoista vähän sekaisin keskenään. Nämähän ovat kaksi käytännössä eri asiaa. Etupäässä minä ainakin henkilökohtaisesti puhuin oppimaan opettamisesta. Olen aikaisemmin joskus tehnyt listan tavallaan, että mitä metataidot voisivat olla, tällaiset oppimisen metataidot. Ajattelin, että ne voisi tässä nyt vaan nopeasti käydä läpi, ei sen enempää niihin enää keskittyen, kun meillä on uusi aihekin. Tällaiset asiat joskus aikoinaan ajattelin, että liittyisivät oppimisen metataitoihin tai olisivat näitä metataitoja eli keskittymiskyky, työn ja ajan hallintataidot, itsetuntemus ja reflektiokyky, tiedonhankintataidot ja tiedon soveltaminen, sitten erikseen vielä taidonhankintataidot ja sosiaalinen älykkyys ja vuorovaikutustaidot ja avoimuus.

Markus [00:02:35]: No niin, minä taisin viimeksikin sanoa alussa, että sinä olet miettinyt tätä enemmän kuin minä. Tuo oli tosi hyvä lista. Nyt kuin minä mietin, niin jos meillä on pulaa ideoista jatkossa, niin mehän saisimme ihan oman jakson siitä, kun me käymme noista jokaista läpi vielä, ja pohdimme tarkemmin, mitä ne tarkoittavat.

Juhana [00:02:51]: Joo, se voisi olla ihan hyvä, koska nämä ovat kuitenkin yleismaailmallisia, että ne voisivat ehkä kiinnostaa. Täytyy sanoa, että näistä metakognitiivisista taidoista tai metataidoista, miksi niitä kukakin kutsuu, niistä on kaikenlaisia virallisiakin listauksia. Erilaiset instanssit ovat tehneet listaukset, tämä oli täysin minun omani, mutta suurin piirtein tämäntyyppisiä ne ovat.

Markus [00:03:13]: Tämä on hyvä segmentti tässä meidän podcast-sarjassamme, että alussa me voimme käydä korjailemassa vähän viime kertaa ja pohtia sitä, mitä tuli sanottua ja mitä jäi sanomatta. Me voisimme siirtyä päivän aiheeseen, eli mitä opimme pakotetusta etäilystä, joka iski meihin päälle.

Juhana [00:03:30]: Mehän olemme olleet nyt, mitä me olemme olleet, kohta, ei nyt ihan puoltatoista vuotta, mutta yli vuosi kuitenkin, etäopetuksessa käytännössä melkein koko ajan.

Markus [00:03:39]: Ehkä pitää sanoa se, että ennen sitä olimme aika tiiviisti läsnä eli meillä oli hyvin tärkeätä se, että tehdään paikan päällä ryhmässä. Me edellytimme, ei nyt koko päivän läsnäoloa koskaan, koska itsenäisiä tehtäviä opiskelijat ovat saaneet tehdä missä ja milloin tahansa, mutta sellaisia päivittäisiä kokoontumisia oli aika yleistä ja yhdessä tehtävien tekoa luokkahuoneessa.

Juhana [00:04:00]: Kyllä. Ylipäänsäkin toivomme, että myös ryhmätöitä tehtäisiin koulussa sen takia, että silloin me pystymme helpommin seuraamaan ja auttamaan ja olemaan siinä ikään kuin nopeaa palautetta antamassa. Nyt tilanne oli se mikä oli, ja etäilyyn mentiin, ja mehän menimme hyvin nopeasti, niin kuin kaikki menivät. Viikossa asiat muuttuivat läsnäopetuksesta puhtaaseen, täyteen etäopetukseen.

Markus [00:04:29]: Joo, pitäisikö ihan teoreettisessa mielessä, minä voisin lyhyesti täsmentää, että on tavallaan kolme eri opetusmuotoa, voidaan ajatella. Jos ensimmäisenä on se läsnäopetus, joka tapahtuu luokassa, sitten kakkonen on se täysetäopetus ja kolmas on hybridiopetus. Nämähän vielä jakautuvat, että se täysetäopetus voi olla joko striimattua live-opetusta, jota seurataan siis tiettynä kellonaikana livenä tai sitten etäopetus voi olla sellainen MOOC-tyylinen, jossa on videoita ja materiaaleja verkossa, joita opiskelija voi käydä läpi omaan tahtiin. Hybridiopetus vielä jakautuu myös kahteen. Sehän voi olla sillä lailla, että osa opiskelijoista on läsnä ja osa etänä samaan aikaan eli tavallaan on live-opetustilanne ja muutama opiskelija seuraa sitä etänä ja muutama luokassa. Hybridi voi myös olla sillä tavalla toteutettu, että osa kurssin kerroista on läsnäoloa ja osa etänä, että vaikka joka toinen opetuskerta etänä tai mikä tahansa malli. Nyt en tiedä, mistä me näistä keskustelemme eniten tänään, mutta oletan, että se mitä meillä on eniten ollut digitaalisessa muotoilussa on ollut just se, että kokonaan etänä live-striimauksia ja kokonaan etänä, että meillä on tiettyjä kellonaikoina, jolloin on opetusta, jolloin me tapaamme opiskelijoita ja puhumme niiden kanssa. Sen lisäksi on materiaalia kyllä myös etänä.

Juhana [00:05:52]: Kyllä, juuri näin. Meillä on ollut ihan opetusta tai opetustilanteita, video-online-tilanteita, ja sen lisäksi tietenkin opiskelijat ovat keskenään pitäneet erilaisia miittejä erilaisten ryhmätöiden yhteydessä. Heillä on paljon tehtäviä, projekteja ja tällaisia, joita on voinut tehdä sovelletusti ja ehkä jonkinlaisen asynkronisen viestinnän avulla on kommunikaatio jaettu ryhmän välityksellä eli vaikka jotain ihan erilaisia tekstipohjaisia palveluita on hyödynnetty niissä. Sellainen kokonaisuus, etupäässä se opettajalle näyttäytyy erilaisina online-tapaamisina ja isona määränä erilaista tekstimassaa, jota skannataan läpi. Tällaista se meidän opetuksemme on ollut, että emme ole lähteneet klassiseen, perinteiseen verkko-opetukseen, jossa materiaalit tuotettaisiin tavallaan verkkoon etukäteen, ja ne käytäisiin jotenkin itsenäisesti läpi. Se nyt oli osittain tilanteen sanelema pakko, että näin oli.

Markus [00:07:08]: Tämä oli helpoin tapa hypätä nopeasti etäilyyn, ja lisäksi kyllä me saimme sen toimimaan aika hyvin. Minulla ainakin lähtökohta, kun kävi ilmi, että on pakko siirtyä etäilyyn, niin ensimmäisenä otin opiskelijat mukaan suunnittelemaan sitä. Kysyin opiskelijoilta, että okei, nyt meidän tämän koronatilanteen takia on pakko siirtyä etään, mitä mieltä te olette tästä, että miten me toteutamme tämän, miten me saamme tästä kurssista, että se on mahdollisimman hyvä sekä teille että minulle, jos me etäilemme. Se olikin tosi hyvä lähtökohta, että otti opiskelijat mukaan suunnitteluun.

Juhana [00:07:44]: Joo, tuo on erittäin kannatettava, varsinkin meidän alallamme tietenkin, koska meidän opiskelijoidemme pitäisi osata käyttää näitä laitteita ja miettiä nimenomaan tämän tyyppisiä prosesseja, niin tämä oli erittäin hyvä kaikin puolin tämä tilanne itse asiassa meidän opiskelijoillemme, koska he joutuivat ihan tällaiseen todelliseen tilanteeseen ja mukaan miettimään sitä, miten tästä selvitään. Se oli tavallaan meidän opetusaiheidemme kannalta erittäin tervetullut, tietenkin ei missään muussa mielessä, mutta tässä mielessä, että tuli tavallaan tällainen pakotettu myös oppimisharppaus meidän opiskelijoillemme.

Markus [00:08:23]: Minä luulen, että tämä on monella muullakin alalla ollut tällainen samanlainen efekti, että tavallaan aikaisemmin on jollain tapaa menty sen helpomman ja heikoimman lenkin mukaan myös, että ihmiset ovat pelänneet näitä softia ja miten se toimii ja kaikkea muuta. Nyt monet ovat sitten saattaneet todeta, että vaikka kokoukset etänä voivat toimia tosi hyvin, kun ihmisillä, meilläkin on osaamisaluekokouksissa, mitä yli 50 osallistujaa, jokaisella on eri kalenteri ja eri sijainti luultavasti, missä menee ja kaikki muu, niin se, että ne olisivat etänä, tuo aika hyvää etua siihen aika useastikin tai mahdollistaa, että useampikin voi osallistua helposti siihen.

Juhana [00:09:04]: Kyllä vaan. Näihin varmaan pääsemme ihan kohta tarkemmin käsiksikin, jos rupeamme käymään näitä asioita läpi. Minä ajattelin just, että voisimme ensin käydä niitä jonkinlaisia negatiivisia vaikutuksia ja sitten voisimme käydä positiivisia vaikutuksia ja sitten sen jälkeen voisimme vähän niin kuin jutella siitä, että mitä ikään kuin oikeasti haluaisi itse kokeilla tämän kaiken jälkeen, sitten kun palataan jonkinlaiseen normaalitilanteeseen takaisin.

Markus [00:09:32]: Sopii, sopii, vaikka me nyt hylkäämme sitten tämän opettajan hampurilaismalli, että ensin positiivista ja sitten negatiivista ja lopeta positiiviseen. Tehdään vain näin, että otetaan ensin negatiivisia, mitä keksitään ja sen jälkeen lopetetaan sellaiseen positiiviseen fiilikseen.

Juhana [00:09:46]: No niin, juuri näin. Ensimmäinen minun listassani iso tekijä on tämän etätyöskentelyn uuvuttavuus, sen väsyttävä vaikutus tai sellainen, puhutaan kaikenlaisesta online-apatiasta tai online-väsymyksestä tai mistä tahansa sellaisesta. Se on kyllä ihan todellinen ilmiö, ja siihen minusta liittyy muutamia juttuja, jotka ovat keskeisiä. Ensinnäkin opetuksen järjestäminen isolle ryhmälle, vaikka meillä nyt ei sinänsä niin isoja ryhmiä ole, jos meillä on 20 henkilöä luokassa ja meidän pitäisi henkilökohtainen suhde luoda jokaiseen ja seurata henkilökohtaisesti jokaisen toimintaa. Tämä on ainakin oman kokemuksen mukaan ollut kognitiivisesti aika kuormittavaa, koska siitä puuttuu sellaista, luokkatilanteessa on paljon, vaikka ihan visuaalisia muistutuksia siitä, että aa, tuolla on tuo tyyppi, hänelle minun piti sanoa noin tai että tuo ryhmä on tuolla ja heille piti sanoa näin. Tällaisia muistutuksia ei käytännössä online-tilanteessa ole muuta kuin aina silloin, kun satutaan olemaan ehkä jossain videopuhelussa, niin täytyy kirjoittaa ihan hirveästi asioita ylös ja pitää muistaa hirveän paljon asioita, jotka muuten tavallaan hoituisivat ihan luontevasti ilman mitään muistutuksia. Toinen tavallaan siihen kognitiiviseen kuormitukseen liittyvä juttu on minusta se, että videoviestintä on kuitenkin puutteellista, että paljon sellaista ei-kielellistä kommunikaatiota katoaa, ja on jotenkin välillä vaikea saada yhteys varsinkin kokonaiseen luokkaan. Yksittäisen ihmisen kanssa se onnistuu helpommin, mutta jos sinulla on 20 ihmistä ja kaikilla ei vielä välttämättä ole edes video päällä, niin siinä on se yhteyden luominen tavallaan yhteishenkenä aika vaativaa.

Markus [00:11:38]: Joo, hyviä pointteja. Minä luulen, että kaikki tunnistavat tällaisen kognitiivisen uupumisen, joka tulee, jos liian pitkään, liian paljon joutuu toimimaan etänä ihmisten kanssa. Tästä on julkaistu viime aikoina paljon artikkeleita, joissa pohditaan eri syitä ja teorioita, että mistä se voi johtua tällainen uupuminen. Se on ihan todellinen ilmiö. En tiedä, ehkä me olemme oppineet jotain, miten vähentää tätä uupumusta, mutta me ehkä palaamme niihin sitten vielä plussissa, jos jotain tulee mieleen. Minä voin minun listaltani heti poimia, että se, mitä sanoit, menee kahteen kohtaan. Minulla on yhtenä miinuksena kommunikaatio oli vaikeampaa, ja toinen oli, että väljät kohtaamiset puuttuvat ei sellaiset niin sanotut käytävä- ja kahvikohtaamiset. Ne tulivat tässä tavallaan molemmat, ja ne, varsinkin nämä väljät kohtaamiset ovat olleet niin arvokkaita sekä henkilökunnan että sitten opettajan ja opiskelijan välillä ja opiskelijoiden kesken myös varmasti.

Juhana [00:12:33]: Kyllä. Joo, ne ovat sitä, missä se todellinen, tavallaan sellainen hiljainen tieto leviää, koska ne ovat hetkessä tapahtuvia, spontaaneja asioita, niin sellaista on hyvin vähän ollut etänä. Toinen, minulla on oikeastaan vain kaksi tällaista negatiivista vaikutusta, toinen on säätö. Tämä liittyy erityisesti sekä opetustilanteisiin että opettajien välisiin online-tapaamisiin, joissa pitäisi joku aika kompleksinen ongelma saada ratkaistua ryhmässä. Tällaiset ovat olleet minun mielestäni erittäin vaikeita etänä. Jotain siitä, että keskustelu on onlinena vähän luonnotonta, sieltä puuttuu nopean reagoinnin mahdollisuus. Just, kun sinä et näe kaikkia henkilöitä samassa tilassa ja niiden kehonkieltä ja muuta, niin siitä tulee jotenkin haasteellisempaa. Esimerkkinä, kun me teimme pääsykokeita viime vuonna etänä, niin se oli tavallaan niin iso ja vaikea asia jotenkin saada keskusteltua läpi, että ne olivat todella uuvuttavia ne meidän keskustelumme siitä. Se on myös se toinen, mikä tätä säädön määrää lisää, on se, että kun ollaan totaalisesti teknisessä ympäristössä, joka ei ole lainkaan luonnollinen, niin mikä tahansa komponentti voi minä tahansa hetken hajota tai lopettaa toimintansa. Tästä johtuen esimerkiksi pääsykokeita miettiessä täytyy aina olla myös varasuunnitelma. Jokaiselle asialle täytyy olla varasuunnitelma, että miten esimerkiksi, jos joku asia ei toimi, miten me saamme sen kommunikoitua, vaikka kaikille pääsykokeissa oleville henkilöille ilman, että me voimme sitä ikään kuin kommunikoida millään uudella tavalla. Meillä täytyy olla valmiin eli kaikkien tiedossa täytyy olla valmiina ne varasuunnitelmat. Tämä lisäsi minusta vielä entisestään kompleksisten ongelmien ratkaisua, että niistä tulee itse asiassa vielä kompleksisempia, kuin mitä ne olisivat live-tilanteissa.

Markus [00:14:48]: Minä muistan tämän, kun piti just ne valintakokeet silloin vuosi sitten suunnitella. Siinä oli niin monella ihmisellä niin paljon sanottavaa ja ne olivat niin kompleksisia asioita. Minä huomasin, että suurin ongelma minulla oli se muutaman sekunnin viive, joka tuli siitä, kun edellinen lopetti puhumisen, kun ennen kuin se tulee sinun tietokoneellesi ja sinun kuulokkeisiisi ja sitten sinä vastaat ja se saa sen vastauksen, siinä tulee sekunnin viive. Siinä välissä joku muu on tehnyt jotain, ja jotenkin just se lägi, aikaviive, joka tuli keskustelussa häiritsi sitä ja teki siitä todella vaikeaa. Jossain vaiheessa minä päätin, että olen enemmän hiljaa ja sitten vasta, kun on oikein pakko, niin sanon jotakin suunnittelussa. Se oli vaikeaa. Minä olen täysin samaa mieltä, että just tällaisia erittäin kompleksisia asioita, niiden ratkaisu ryhmässä on tosi vaikeaa etänä.

Juhana [00:15:34]: Itse asiassa varmaan sanoit yhden syyn sille, miksi se on vaikeampaa etänä: ihmiset alkavat olla hiljempaa He eivät ikään kuin sano kaikkea, mitä heillä olisi sanottavaa, koska siitä tulee niin vaikeaa.

Markus [00:15:47]: Vastakohtahan on tavallaan kanssa se, että niin, siitä tulee vaikeaa, jos sanoo kaiken ja vastakohta on se, että joku voi tietenkin puhua hirveen paljon koko ajan, eivätkä sitten muut saa tarpeeksi huomiota. Joo.

Juhana [00:15:58]: Kyllä, sekin on tietenkin ongelma, mutta se on kyllä ehkä livenäkin mahdollisesti ongelma, jos on sellaisia ihmisiä, jotka ottavat paljon ilmatilaa. Ehkä sellaisena vielä yleisempänä just tästä etäläsnäolosta, että se vaatii itse asiassa ihmiseltäkin aika paljon. Minulla on sellainen fiilis, että esimerkiksi kaikilta opiskelijoilta sellainen ei välttämättä onnistu. Se vaatii, että sinä olet video päällä, että sinulla on audio päällä ja että sinä olet tavallaan, ikään kuin sinun maailmasi näkyy kaikille muille sitten vielä. Se vaatii jonkinlaista rohkeutta, mutta se vaatii myös aika jotenkin paljon enemmän sitkeyttä, että sinä pitkissä online-tapaamisissa jaksat olla jotenkin mukana. Se on asia, joka haastaa kaikki opiskelijat ja opettajat, mutta jos tätä ei tapahdu, että ollaan etäläsnäolossa, niin sittenhän tilanne muuttuu siksi, että opettaja on ikään kuin yksin puhelemassa, ja se on vielä huonompi tilanne tietenkin.

Markus [00:16:58]: Joo, siitäkin on joskus kokemuksia. Oli yksi sellainen luentosarja, jossa tuntui, että puhuin aina vaan tietokoneelle yksin, että muut olivat, eivät oikein kommentoineet mitään opiskelijat, eikä ollut kameraa päällä tai muuta. Sitten tuli outo oli. Jossain vaiheessa minä kokeilin verkosta löytämäni kikan ja laitoin pehmoeläimen sinne tietokoneen taakse, niin minä pystyin puhumaan sille. Oli sellainen konkreettisempi olo, että puhuu jollekin toiselle, eikä vain pidä monologia sille tietokoneelle. Se ehkä, ei se korvannut opiskelijoita, mutta se ehkä pikkuisen auttoi.

Juhana [00:17:29]: [nauraa]

Markus [00:17:30]: Joo. Tuohon sinun säätöjuttuun, tähän nyt, kun me olemme hahmotelleet näitä asioita eri tavoin, niin tämä on aika laaja otsikko. Minulla on yleisiä muistiinpanoja tähän liittyen, niin minulla on esimerkiksi, että se mitä on opittu tästä pikemminkin on se, että teknisiä ongelmia esiintyy välillä. Tämä yksi asia, jonka mainitsit tähän liittyen, ja se pitää ottaa huomioon kaikessa suunnittelussa, mutta pitää myös oppia elämään sen kanssa, että joskus netti ei toimi sinulla tai jollain opiskelijalla ja se tavallaan voi olla myös ihan ok. Että se on hyvä asenne oppia, että sitten sen hyväksyy vaan. Tietenkin silloin, jos on pakko oppia tai siis suunnitella jokin kompleksinen asia, niin silloin se on aika harmi, jos tekniset asiat eivät toimi. Joo, mutta onneksi tällaisia ongelmia on harvoin ja onneksi niihin on ratkaisuja.

Juhana [00:18:16]: Minulla loppu nyt negatiiviset piirteet tähän. Toki niitä varmasti on paljon enemmän, mutta nämä nyt olivat sellaiset, jotka tulivat tähän asiayhteyteen liittyen ensimmäisenä mieleen. Oliko sinulla vielä jotain muita negatiivisia?

Markus [00:18:31]: Minun listassani on vaikka sellaisia, että opiskelijan vaikeuksia oli vaikeampi huomata etänä, elleivät he itse tuoneet niitä esille. Tässä taustalla on sellainen juttu, että on tavallaan helpompaa olla läsnä, mutta olla poissa myös. Okei, no syitähän voi olla monia, mutta tuolla toisella kommentilla mietin itseäni kokouksissa. Jos kokous ei kiinnosta, niin minä olen läsnä olematta oikeasti läsnä. Minä en ole mukana siinä, minä teen kaikkea muuta ja mietin kaikkea muuta, niin se on helpompaa etänä. Onko se nyt plussa vai miinus, että on helpompaa olla poissa? Mutta sitten just tuo, että jos opiskelijalla on ongelmia, niin sillä voi olla useita syitä, hän voi olla ujo tai jotain muuta, ja hän ei sitä itse esille tai ei osaa itse tuoda sitä esille, ja opettaja ei välttämättä huomaa sitä etäilyssä. On tosi helppo feikata mukana pysymistä.

Juhana [00:19:16]: Se on ihan totta. Siinä tavallaan opettaja joutuu, ainakin itse jouduin aika monessa kohtaa vaan luottamaan siihen, että kaikki on mukana. Se vaatisi niin ison operaation sitten taas kävisi kaikki jotenkin järjestelmällisesti kaikilla kursseilla koko ajan läpi, että missä jokainen menee. Se ei varmaan ole edes mahdollista.

Markus [00:19:38]: Tarpeeksi pienellä ryhmällä tietenkin voi jokaisen kanssa pitää henkilökohtaisen edistymiskeskustelun, mutta se vaatii sitten tosi pienen ryhmän. Muita miinuskohtia täällä, tällaisia asioita kuten, jos samassa sessiossa on sekä läsnä- että etäopiskelijoita, niin etäilijät kärsivät. Sehän on aika selvä. Sitten minulla on yhteisöllisyys kärsii. Tämähän on siis iso negatiivinen puoli, ja siihen pitäisi kehittää menetelmiä, ja se on aika vaikeaa, miten saa yhteisöllisyyttä rakennettua opiskelijoille. Yhdessä tekeminen oli paljon vaikeampaa, mutta sen me taisimme mainita jo. Sitten minulla on yksi, joka on sekä plussa että miinus, että itseohjautuvuus parani osalla opiskelijoita, se oli se plussa, ja miinus, toisaalta osalle se oli erityisen vaikeaa.

Juhana [00:20:24]: Kyllä, tämä saattaa polarisoida jollain tavalla enemmän. Live-tilanne saattaa kannatella niitä, joilla itseohjautuvuus on vähän heikompi, paremmin, mutta sitten live-tilanne saattaa myös jarruttaa niitä, joilla itseohjautuvuus on ihan tapissa.

Markus [00:20:43]: Joo, siirrytään plussakohtiin sitten.

Juhana [00:20:45]: Okei. Itsellä oli ensimmäisenä kohtana tällainen henkilökohtainen tai oman työn joustavuus. Tietenkin, kun työmatkat vähenivät ja varsinkin ikään kuin kokouksesta toiseen ja sen tyyppiset siirtymät vähenivät, niin oman työn rytmittäminen itse asiassa oli ehkä astetta helpompaa kuin live-maailmassa. Minä olin laittanut tämän puhtaasti plussapuolelle tämän, että kokoukset, joissa vaan esitellään asioita, joissa ikään kuin muut puhuvat ja sinä olet vain kuuntelijana, niin ne pystyi myös hyödyntämään jollain muulla tavalla. Ihmiset ovat viikanneet pyykkejä tai tehneet ruokaa tai muuta ja samaan aikaan kuunnelleet. Minä en näe sitä mitenkään sillä lailla, että ei olisi oikeasti lainkaan läsnä, koska se on vähän kuin radio-ohjelman kuuntelua. Sinä pystyt kyllä tavallaan tekemään tavallaan jotain tuollaista yksinkertaista, vaikka kotityötä tai jotain muuta sellaista tai kävellä vaikka ulkona, olla kävelyllä samaan aikaan ja sillä lailla nauttia luonnosta samaan aikaa, niin ne on mielestäni pelkästään positiivisia asioita.

Markus [00:21:52]: Siinä tuli kaksi minun eri plussakohtaani yhdistettynä yhteen. Minulla on totta kai myös, että etäily säästi aikaa opettajalta ja opiskelijoilta eli joustavuus, mitä sinä sanoit. Sitten minulla on toisena plussakohtana, että salliva ja ymmärtävä asenne. Minä ajattelin, että se on vähän tuohon, että voi tehdä muita asioita samaan aikaan, vaikka minä olen muotoillut sen näin, että etäilyyn voi tulla enemmän omana itsenä, johon kuuluu muukin elämä. Eli siihen voi kuulua taustalla haukkuva koira tai kenties siinä on jotain vauvan imettämistä välissä tai jotain muuta. Kävelykokouksia minä olen laittanut tänne myös. Jotenkin se asenne on myös muuttunut ja mahdollistaa tällaista.

Juhana [00:22:34]: Joo, tämä itse asiassa tuli esiin, minä olin mukana viime keväänä haastattelemassa ihmisiä koronan vaikutuksesta tietotyöhön, niin siellä moni nosti tämän nimenomaan positiivisena piirteenä, että ihmisistä on tullut inhimillisempiä, koska niiden tavallaan kaoottinen kotielämä myös välillä tulee mukaan, jolloin ihmiset näyttäytyvät mahdollisesti jotenkin moniulotteisempina ja enemmän ihmisinä, kuin mitä ne välttämättä työpaikalla olisivat.

Markus [00:23:07]: Joo, entäs mikä on seuraava plussa sinulla?

Juhana [00:23:10]: Joo, no minulla on jostain syystä tässäkin vain kaksi pointtia eli tuo joustavuus oli ensimmäinen ja toinen on tehokkuus. Tämäkin itse asiassa siinä keväisessä haastattelututkimuksessa nousi jo esiin. Osa tapaamisista on etä-online-tapaamisina nopeampia ja tehokkaampia. Minä en ihan tarkalleen osaa sanoa, minkä takia näin on, ehkä ihmiset eivät halua vain norkoilla etänä ja he haluavat tavallaan saada asioita edistymää tai mikä se syy sitten olisikaan. Esimerkiksi tällaiset yksinkertaiset kokoukset, joissa tehdään rutiinipäätöksiä, että hyvin tavallaan yksinkertaisia päätöksiä, niin sellaiset ovat itse asiassa aika helppoja etänä. Siitä minä olen pitänyt. Sitten esimerkiksi meillä ovat opettajat olleet sitä mieltä, että opinnäytetyöohjaukset ovat olleet parempia ja tehokkaampia tällä lailla etätapaamisina. Opettajien tutorointi, opiskelijoiden tutorointi on ollut jollain tavalla helpompi järjestää etänä, ja itse asiassa nyt ihan viimeisimpänä, kun juuri oli meillä pääsykokeet, niin pääsykoehaastattelut toimivat etänä ehkä jopa liveä paremmin. Ne saatiin paljon järjestelmällisemmin etenemään, ja puute, mikä siinä yhteyden hakemisessa on ei jotenkin siinä ollut niin paha. Saattaa olla, että opiskelijatkaan tai hakijat eivät välttämättä jännittäneet ihan niin paljon etänä, kuin mitä he livenä jännittävät.

Markus [00:24:57]: Niin, tässä ovat ihmiset varmasti tottuneet tällaiseen yleiseen etäilyyn, että sitä tekee eri asioita tietokoneen ääressä ja sillä ei ole sitten niin suurta väliä, kuka siellä toisessa päässä on kuuntelemassa. Ehkä se, ihan vaan heittona, se saattaa helpottaa jännittämistä, ja tuo haastattelutilanne, jos se oli tehokkaampaa, niin oli vähemmän fyysisen tilan sääöä ja sellaista, niin varmasti johtui selkeistä ja hyvistä ennakko-ohjeista, että mitä tulee tehdä ja miten valmistautua etukäteen. Koska potentiaalisesti, jos sinä avaat haastattelusi kello 10:00, etkä ole testannut mitään laitteita tai mitään etukäteen, niin voi olla aika paljonkin säätöä kyllä.

Juhana [00:25:37]: Kyllä joo, se oli hämmästyttävää, että tätä säätöä ei ollut lainkaan. Vaikka me 60 ihmistä haastateltiin, niin säädön määrä oli aika lailla minimissä.

Markus [00:25:45]: Joo. Sinulla oli vain kaksi plussakohtaa. Minulla oli muuten myös se, että henkilökohtainen ohjaus, muun muassa opinnäyteohjaus toimi hyvin etänä. Se on ihan totta. Muutenkin kaikki vanhempien opiskelijoiden ohjaaminen, tutorointitapaaminen, koska monet heistä ovat alan töissä ja oli paljon helpompaa sopia kellonajat ja saada ne mahtumaan tai toteutumaan molemmille. Sitten minulla on yksi plussa, että opiskelijat arvostivat luentotallenteita. Minä harrastin tällaisia tallenteita, joita jaettiin, ja niitä on kaikilla kursseilla, joilla niitä on ollut, on kiitetty. Eivät kaikki tietenkään niihin palaa, mutta osa näköjään tarkistaa asioita. Tietenkin minulla, kun minä opetan teknisiä asioita, ohjelmointia, niin minä näytän esimerkkejä sellaisista, ja sitten he saavat tehtäviä, jotka liittyvät tähän. Se voi olla minun aiheessani erityisen hyvä. He pääsevät katsomaan mitä minä tein ja reflektoida sitä suhteessa siihen tehtävään, jota heidän itse pitää tehdä sen jälkeen.

Juhana [00:26:40]: Joo, minä luulen, että tuon tyyppisessä varsinkin se on ihan kullanarvoista, että pääsee palaamaan niihin.

Markus [00:26:47]: Sitten minulla oli sellainen plussa, jota vähän siinä ihan alussa hyödynnettiin, mutta mikä on jäänyt meillä pois sen jälkeen, mutta minä olen kuullut huhuja, että muut ovat harrastaneet enemmänkin, on tämä työelämän kutsuminen mukaan tai vierailijaluennot. Siinä, kun siirryttiin koronaan, niin rohkeasti otin tuttuihin erilaisissa media-alan firmoissa yhteyttä ja pyysin, jos he voivat puhua lyhyesti jostain alamme aiheesta opiskelijoille. Hyvin helposti tulivat mukaan. Hesarissa oli juttu tästä jostain rummunsoitonopettajasta, jolla oli ihan maailmanluokan rumpaleita pitämässä sessioita heidän opiskelijoilleen, niin aika hienoa toimintaa. Viimeisenä plussana minulla oli, sekin ehkä tuli tuossa joustavuudessa, joka sinulla oli, että pienessä flunssassa pystyi osallistumaan tartuttamatta muita. Tämä oli vähän koko etäilyn tarkoitus, mutta oli helpompaa, vaikka ehkä opettajalla on aina se paine, minä ainakin koen sellaista painetta, että jos on joku pieni flunssa, niin ehkä sittenkin pitää pitää tämä opetus ja kaikki muu, ettei kurssi voi jämähtää tai jäädä tähän odottamaan tätä, niin etäillessä se on helpompaa. Ei tarvitse pelätä, että tartuttaa muita. Jos tässä oli nyt koronan positiivisia ja negatiivisia puolia, mitä meillä tuli mieleen, onko meillä jotain opetuksia sitten, mitä ollaan opittu.

Juhana [00:27:59]: Minun mielestäni tuo oli tosi hyvä pointti tuo vierailijapointti. Sitähän voisi jatkaa aivan hyvin tai laajentaa hyvin, vaikka oltaisiin läsnäopetuksessa eli vierailijoita voisi hyvin pyytää etänä osallistumaan vaikka live-opetuksen keskelle. Minä luulen, että se voisi toimia oikein hyvin, jos on yksi ihminen vieraana etänä, niin voisi toimia oikein hyvin.

Markus [00:28:27]: Niin totta, siinähän voisi hyödyntää just, mikä se on, projektoria ja hyvää äänentoistoa. Voisi toimiakin ihan hyvin.

Juhana [00:28:36]: Kyllä. Toinen, mikä itselle on tullut mieleen, on tällainen ikään kuin hybridiopetuksen malli, jota voisi olla kiinnosta meidän joissain kursseissa kokeilla. Minä olen miettinyt esimerkiksi tällaista kaksi plus yksi -rytmitystä, että olisi kaksi viikkoa läsnäopetusta ja sitten olisi yksi viikko etätyöskentelyä. Joku sellainen, että olisi rytmi, jossa olisi sellaisia kausi, joissa ollaan enemmän sosiaalisesti toisten kanssa tekemisissä ja sitten olisi sellainen intensiivinen tekemiskausi, jossa hetkellisesti pureudutaan joihinkin asioihin ja olisi selkeää, että mitä pitää olla sen viikon aikana saanut tehtyä. Joku sellainen voisi toimia, ja se voisi antaa opettajalle myös sellaista tiettyä joustovaraa, että sitten voisi vähän rytmittää opetusta. Siitä tulisi ehkä monipuolisempaa myös monella tavalla.

Markus [00:29:32]: Joo, se kuulostaa hyvältä. Minä en ole tarkkaan suunnitellut vielä tai siis muuta, mutta sen olen päättänyt, että pidän kurssikohtaisen etäohjaussession. Eli on varsinaisia opetustilanteita, jotka sitten on etänä tai läsnä, mutta on täysin etänä oleva sellainen tule kysymään mitä tahansa kurssiin liittyvää, jos on kysyttävää, sellainen sessio kerran viikossa. Ja sitten sinne joko tulee ihmisiä kysymään tai ei.

Juhana [00:29:57]: Joo. Tuo on itse asiassa minunkin toinen pointtini tai ideani, jota aion jatkaa. Meillä on kaikilla opettajilla oma tutoroitava luokka, jonka opiskeluasioita aina sitten niissä autetaan ja niitä edistetään, niin minulla oli viime vuoden tai viime kevään tällainen vastaanottoaika onlinena eli sinne sai tulla kysymään mitä tahansa asioita ja sen ihan opiskelijoille viestitetty idea oli se, että minä saisin vähemmän sähköpostia ja muita tekstikysymyksiä. Tällainen klassinen professorin vastaanottoaika -tyyppinen yksi tunti viikossa kyllä toimi tosi hyvin, ja se toimi etänä myös oikein hyvin. Se on kyllä sellainen, mitä minä ajattelin jatkaa myös tulevaisuudessa. Se vähentää hajanaista yhteydenottoa, koska opiskelijat tietävät, että on se tietty hetki, jolloin voi tulla kysymään mitä tahansa.

Markus [00:31:03]: Joo. Tuo varmasti vähän jakaa myös ihmisten luonteen ja tarpeiden mukaan. Minulla itsellä on enemmän sellainen, että voi kysyä milloin tahansa ja vastaan mahdollisimman nopeasti, mutta suosin sellaisia sähköpostikysymysvastauksia etänä, että en hirveän helpolla lähde sopimaan mitään kasvotusten tapaamista. Sitten toisaalta minä vastaan todella paljon, todella tiheään näihin kaikkiin kysymyksiin ja laitan sinne kaikkea listaan puuttuvista kursseista ja mahdollisista suoritustavoista niille sitten sähköpostitse. Se minun kyllä luultavasti saattaa viedä enemmän aikaa tai olla stressaavampi, en tiedä.

Juhana [00:31:39]: Joo, minun kokemukseni on se, että puhumalla yleensä asiat saadaan sumplittua, ja ne saadaan sumplittua johonkin päätepisteeseen, mikä ei ole edes kovin tarkka, että voidaan sopia, joo, kato sinä nyt näitä vähän aikaa tässä ja funtsitaan sitten myöhemmin, miten tämä hoituu. Sellainen on kirjallisesti aika vaikeaa minusta, että molemmat olisivat tyytyväisiä, että tämä on nyt ihan hyvä näin.

Markus [00:32:02]: Joo, jos minulla on enemmän sellainen, että tässä ongelma, ratkaise se tällä tapaa, yksi, kaksi, kolme ja tee se.

Juhana [00:32:07]: Niin, sinä ehkä saat pidemmälle asioita, minä olen sitten ehkä slarvimpi hoitamaan asioita, en tiedä, mutta joo, minun kokemukseni on se, että tuo on auttanut siihen viestien määrään aika paljon. Se on itsellekin ollut hyvä, että minä tiedän, että tämän tietyn tunnin viikosta minä pyhitän tälle asialle, niin sitten minä myös tiedän, kuinka paljon minulla menee aikaa näiden asioiden hoitoon.

Markus [00:32:31]: Joo, se on kyllä tosi hyvä. Nykypäivänä, kun on niin kiire ja on niin paljon erilaisia pieniä asioita, jotka syövät aikaa sieltä ja täältä, niin tuo on aika hyvä, jos sen saa keskitettyä tiettyyn slottiin viikkoon ja tietää, paljonko se vie aikaa.

Juhana [00:32:45]: Joo, kolmas idea, mikä on vähän sellainen, etäisesti etäilyyn liittyvä, on itse asiassa sellainen, että minäkin olen miettinyt, että olisi hyvä olla jotain etukäteen tehtyä materiaalia joillekin tietyntyyppisille kursseille, mutta minä en itse jotenkin näe sellaista luentotaltiota kauhean miellyttävänä vaihtoehtona saada tietoa tai jollain tavalla seurata opetusta. Minusta se on aina ollut itselleni hirveän raskasta olla luentotilanteessa, joka vaikka kestäisi tunnin, jos se on tallenne. Se vaatii hirveästi keskittymiseen pakottautumista. Minä olen itse asiassa miettinyt nyt kaikenlaisten erilaisten omien podcast-kokeilujen kautta, että sellainen podcast-tyyppinen keskustelu, vähän niin kuin tämän tyyppinen, mitä me nyt tässä teemme, voisi olla itse asiassa todella hyvää luentoa korvaavaa materiaalia. Voisi erityisesti esimerkiksi näitä työelämän vierailijoita voisikin haastatella tai niiden kanssa voisi itse keskustella ja äänittää ne niin kuin podcast-tyyliin, ja sitten pistää opiskelija kuuntelemaan ne, ja sitten niistä voisi keskustella luokassa. Tällainen on sellainen, mitä minä olen ajatellut, että tätä minä haluaisin itse kokeilla.

Markus [00:34:07]: Sellainenhan varmasti aika hyvin kattaa saman funktion kuin joku ennalta valmistettu video, jonka haluaa, että he katsovat. Ehkä ero tulee siinä, että video olisi ehkä käsikirjotetumpi, suunnitellumpi mahdollisesti kuin se podcast, se vähän riippuu ja toinen on, että onko siinä riski, että podcast-keskustelu jää vähän pinnalliseksi kuitenkin, että jos haluaa mennä sinne oikein syventäviin juttuihin, niin se vaatisi enemmän editoimista, tallentamista ja suunnittelua.

Juhana [00:34:34]: Joo, se vaatii varmaan ainakin testauksen, että käykö näin. Minä itse ehkä nimenomaan videoita vastustan en takia, että se pakottaa ihmisen pysymään täysin paikoillaan, ja se on vaikeaa. Audioluento okei, sellainen voisi mennä myös tai joku yhdistelmä esimerkiksi podcastia ja jotain enemmän käsikirjoitettuja vaiheita tai jotain, voi olla vaihtoehto. Itse ajattelen ehkä niin, että podcastit ovat sellainen, joita on helpompi seurata etänä ja sitten tavallaan ne syväluotaavat kysymykset voidaan niitten jälkeen esittää sitten luokkatilanteessa.

Markus [00:35:13]: Joo. Tietäisitpä muuten, kuinka paljon minä olen kuunnellut video-opetusmateriaalia liittyen erilaisiin kursseihin, MOOCeihin tai muuhun sillä lailla, että se on minulla kännykässä pyörimässä päällä se video, mutta minä kuuntelen ainoastaan audiota. Kävelen jossain metsässä samalla, ja minulle keskeistä on se, että minä aina toista sen puolitoista nopeudella eli vähän nopeammin kuin mitä he muuten puhuisivat. Sitten tietenkin, jos tulee, että siinä puhutaan, että tässä on kuva siitä ja siitä tai joku kaavio, joka pitää nähdä, niin sitten ottaa sen kännykän taskusta ja katsoo mitä siinä on, mutta muuten keskittyy ainoastaan audioon ja liikkuu samalla.

Juhana [00:35:47]: Kyllä. Joo, siitä tunnistaa sen, että seuraa audiona videoluentoa, että tasku rupeaa kuumenemaan, kun kännykkä kuumenee. Minulla on vielä yksi oma pointti näistä ideoista, mitä haluaisin testata, ja se on nyt aika tekninen ja yhteen ohjelmistoon liittyvä. Me olemme käyttäneet nyt meidän opetuksessamme ja meidän alallamme muutenkin käytetään paljon sellaista online-palvelua kuin Miro, joka on siis softa, jolla voidaan fasilitoida erilaisia työpajoja. Siellä on ikään kuin voi laitta post it -lappuja, voi piirrellä kaikenlaisia kuvioita, sinne voi kirjottaa erilaisia juttuja, siellä pystyy tekemään erilaisia mind mappeja ja sen lisäksi siellä pystyy tekemään meidän alalle olennaisia rautalankamalleja ja kaikkea tällaista. Sen pystyy tekemään sillä lailla, että monta ihmistä on samaan aikaan tekemässä ja sinä näet myös, mitä muut tekevät. Se on ollut tosi tärkeä meidän omaan opetukseen, koska siellä on pystynyt työstämään sellaista yhteistä tekemistä, mitä normaalisti voisi ryhmätöissä teettää, vaikka jollain ihan normaaleilla fläppipapereilla tai tussilla ja valkotaululla. Tämän Miron käyttöä myös ihan normaaleissa live-tilanteissa tällaisen yhteistyöskentelyn alustana, minä olen miettinyt, että sitä voisi testata. Se tekisi siitä tilanteesta jotenkin kiinnostavan, pikkuisen erilaisen kuin sen pelkän tussi-paperijutun, mistä minä kyllä itse tykkään tosi paljon. Minä pidän siitä, että on mahdollisimman yksinkertaiset välineet, ja se ajattelu on ydinasia, mutta jollain tavalla, kun tuo Miro on niin kehittynyt ja se on meidän opiskelijoillemme vielä niin tärkeä työkalu muutenkin tällä hetkellä, niin sitä olen miettinyt, että sitä voisi ehkä hyödyntää monellakin eri tavalla ihan tällaisen live-opetuksen yhteydessä.

Markus [00:37:53]: Aika jännä, koska minä muistan joitain vuosia sitten tuli sellainen vahva vastareaktio, että tehdään liikaa digitaalisesti ja pitää ottaa enemmän kynää ja paperia käteen ja tussia ja kaikkea muuta. Siitä on kyllä jo pitkä aika, mutta oli tällainen yleinen ajattelu valloillaan. Ovatko digityökalut edenneet niin pitkälle, että nyt voi jo miettiä, että osittain, vaikka olisi mahdollista käyttää tussia ja paperia, niin siirretäänkin ajattelu sinne digiympäristöön?

Juhana [00:38:18]: Niin, se etu mikä tästä tulee, tässä on minun mielestäni paljon riskejä ja, ne liittyvät nimenomaan siihen, että meneekö se sellaiseksi piipertämiseksi, että yleensä, kun ruvetaan diginä tekemään, niin ruvetaan keskittymään epäolennaisuuksiin ja teknologia tulee vähän tärkeimmän asian väliin. Kaikista paras puoli tämäntyyppisissä palveluissa ja softissa on se, että kaikki tallentuu ja kaikki jää tavallaan talteen yhteen paikkaan. Se on minusta sellainen etu, jolla voi olla yllättäviä etuja, että esimerkiksi kokonaisen kurssin kaikki ikään kuin, jos kaikki sellainen brainstormaus tai muu jäisi samaan paikkaan, niin se voisi olla hyödyllistä myös opiskelijoille jälkikäteen, että sieltä voisi käydä hakemassa, vähän samalla lailla kuin sinä sanoit noista äänitetyistä luennoista, niin tuota kautta voisi myös palata joihinkin asioihin jälkikäteen.

Markus [00:39:17]: Joo, okei. Näen pointin, kuulostaa hyvältä joo. Minullakin olisi siis lista tällaisista vähän enemmän, että mitä on opittu, mutta minä luulen, että suurin osa niistä on tullut keskusteluissa tai näissä sinun jutuissasi esille. Täällä on sellaista kuin, että ennakkovalmistelu on tärkeää. Minä olen kokenut, että etänä se on tärkeämpää kuin livenä se, että sinä oikeasti valmistelet sen, mitä sinä oikeasti aiot tehdä siinä sessiossa. Tarkka ohjeistaminen ja ennakkosuunnittelu on tarpeen hyvässä verkko-opetuksessa.

Juhana [00:39:50]: Joo, se varmaan pitää ainakin suurimmalta osin paikkansa ja se voi olla myös etäopetuksen vastaan oleva argumentti, koska myös sellainen hetkessä tapahtuva opetus, joka on aika spontaania, sillä on kyllä oma arvonsa, ainakin siinä mielessä voi ajatella, et-

Markus [00:40:08]: Ne eivät välttämättä ole toisiaan poissulkevia, se vähän riippuu. Nämä ovat vähän tällaisia käsitteitä, se vähän ,riippuu, miten niitä käyttää sitten, mutta joo. Ymmärrän sinun pointtisi myös, että että spontaaniudessa voi olla puolensa ja sitten toisaalta, ehkä sen saa sisään leivottua tällaiseen ennakkosuunnitelmaan.

Juhana [00:40:24]: No, aina on hyvä olla jonkin verran suunnitelmia, mutta just se, että kuinka pitkälle suunnitelmat viedään, niin siinä on minusta isoja eroja. Ainakin itse ajattelen, että se tiedon rakentaminen, joka tapahtuu opetustilanteessa, niin se on hyvä, että se tapahtuu jotenkin kohtuullisen hitaasti, ja sitten jos on ihan hirveän paljon valmistellut vaikka monimutkaiset kalvot monimutkaisine esimerkkeineen, niin se tavallaan etenee ehkä astetta liian nopeasti suhteessa siihen, mitä opiskelijat pystyvät omaksumaan. Siinä mielessä itse olen just sellainen valkotaulun ja tussin rakastaja ihan sen takia, että minä olen todennut, että minä olen vielä niin huono kirjottamaan, että minä teen paljon virheitä, niin se kestää kauan, niin se hidastaa sitä opetustilannetta.

Markus [00:41:09]: Minulle tuli mieleen, että tässä voi olla sellainen ero myös, koska me olemme aika tekninen ala eli meille nämä kaikki laitteet ja ohjelmat, niin me sisäistämme niitä aika helposti ja nopeasti ja tämähän on ollut keskeinen oppi tässä koko etäilyjutussa, että on ollut pakko ottaa haltuun näitä teknisiä juttuja. Se, että korona on tuonut parempaa ohjelmistoymmärrystä, niin se varmasti korostuu enemmän muilla kuin meillä, siis vielä enemmän. Sitten suhteessa tähän ennakkosuunnitteluun, niin ehkä se vaatii meiltä vähemmän ennakkosuunnittelua kuitenkin sen opetuksen suhteen, kuin joku toinen ala, joku toinen tutkinto, joka ehkä on vielä fyysisempi, se mitä opetetaan ja se kaikki muu, niin sitten se vaatii ekstrapaljon suunnittelua, että sen saa toimimaan myös etäopetuksessa.

Juhana [00:41:54]: Kyllä, joo. Se varmasti pitää paikkansa.

Markus [00:41:57]: Sitten minulla oli sellaista, no ehkä minä sanoin sen, että kuuntele opiskelijoita kurssin suunnittelussa. Itse saanut hyviä ideoita sieltä, että esimerkiksi opiskelijat itse ehdottivat jossain vaiheessa, että kurssilla pidetään oppimispäiväkirjaa, jotta pystyn paremmin seuraamaan, mitä he oppivat ja mitä he tekevät. Se oli tosi hyvä idea. Se oli tosi hyvä työkalu minulla ja sillä kurssilla.

Juhana [00:42:16]: Joo, minun mielestäni opiskelijoita voisi aina mahdollisuuksien mukaan ottaa ylipäänsä suunnittelemaan kursseja. Muutaman kurssin olen, sellaisen ison kurssin, vetänyt, joissa ikään kuin lähtökuopissa olemme olleet aika lailla sillä lailla, että emme me tiedä, mitä me olemme tekemässä, ja ensimmäisiä viikkoja olemme opiskelijoiden kanssa yhdessä suunniteltu, että mitä me lähdemme tekemään. Ne ovat olleet ihan järkyttävän raskaita, ja opiskelijat ovat olleet ihan järkyttävän nihkeitä alkuun, mutta sitten kun se avautuu ja he ovat olleet mukana siitä prosessissa ja näin ja se onnistuu, mitä tehdään, niin siinä on paljon hyvää.

Markus [00:42:57]: Sitten minulla on kaksi tällaista ehkä menetelmiin liittyvää vain huomiota täällä, että se mitä on tullut käytettyä paljon, on, että yhdessä ryhmän kanssa pohditaan jotain asiaa päähuoneessa ja sitten järjestetään pienryhmätyöskentelyä breakout roomeissa, että he saivat pienryhmissä miettiä jotain teemaa. Minä uskon, että tämä on hyvin laajasti käytetty malli kaikkialla, mutta sehän on selvä oppi tästä, että miten tällaista digiopetusta järjestää.

Juhana [00:43:26]: Kyllä, ja sehän tulee tavallaan ainakin meillä ihan suoraan siitä, miten me järjestämme lähiopetusta tai ollaan aina järjestetty. Meillä on aika usein sillä lailla, että on joku isompi aihe, ja sitten jaetaan opiskelijat ryhmiin pohtimaan jotain pienempää osaa, jonka he sitten esittelevät muille.

Markus [00:43:43]: Minun viimeinen kohtani oli, että ei liian pitkiä sessioita, että pitää olla aikaa hengittää, huokoisuutta ja reflektoida asioita. Sehän tuli kanssa tuossa ennakkosuunnittelussa tai kun sinä sanoit, että sinä olet tussi ja valkotaulu -miehiä, niin sehän myös antaa sitä tilaa reflektoida ja aikaa ajatella.

Juhana [00:43:59]: Joo, siihen on varmaan monia keinoja. Tähän liittyy myös sellainen, tämähän on ristiriitainen asia monelle opettajalle, itsellekin, että sellainen ikään kuin täysin vapaan reflektioajan antaminen opiskelijoille monesti voi tuntua vähän siltä, että hehän lähtevät baariin, jos he saavat vapaata, että se on sellainen asia, joka pitäisi miettiä aika hyvin, että miten innostetaan aitoa reflektiota tekemään.

Markus [00:44:27]: Joo, kyllä. Minä jäin miettimään, minulla on täällä kanssa sellainen kysymysmerkki kuin läsnäololistojen merkitys, että tarvitaanko yleensäkään niin paljon opiskelijavalvontaa. Minulla on itse asiassa ollut vähemmän valvontaa näin etänä, ja se on osalla toiminut paremmin. Tuosta ajatuksesta, että he tarvitsevat aikaa reflektoida ja he menevät muuten baariin, niin tuli mieleen vaan just tämä, että tavallaan ehkä vähempi valvonta ja enemmän vastuuta voikin johtaa suurella osaa opiskelijoita hyvän lopputulokseen. Minä en tosiaan ole tarvinnut läsnäololistoja nyt tai ne ovat olleet turhia, koska merkityksellisempää on se, että he tekevät kaikki kurssin tehtävät ja osaavat ne ja pystyvät käymään dialogia aiheesta.

Juhana [00:45:05]: Se varmaan riippuu just, että minkälaista opetusta ja mitä opetetaan, niin tuolla on iso merkitys. Se, että ihmiset ovat etänä läsnä, ei ole sinänsä ihmeellistä, koska ei ole mitään muuta, mitä voisi tehdä, ei ole mitään, minne mennä tässä nyt viimeisen vuoden aikana ollut. Oma muistikuva ainakin siitä ajasta ennen koronaa oli se, että opiskelijoilla on aika paljon muuta elämää ja he kyllä käyttävät kaikki keinot hyväkseen, että he pystyvät sitä muuta elämää myös elämään, mikä on tietenkin ihan täysin fine, mutta se edellyttää, että on jotkut säännöt. Varsinkin jos meillä on tällaista läsnäolevaa ryhmätyöskentelyä, niin se ei ole kenenkään etu, että puolet ovat poissa.

Markus [00:45:45]: Siinä taisivat olla meidän juttumme. Mitäs tulevaisuudesta, mitä sinä näet, Juhana, mikä on kampusten ja koulun tilojen rooli ja funktio tulevaisuudessa? Totta kai me olemme osittain läsnä, mutta pitäisikö tänne tulla jotain muutoksia tai näetkö sinä, että tulevatko nämä muuttumaan tai tulisiko kampusten ja koulun tilojen muuttua?

Juhana [00:46:04]: Minä näen yhden tulevaisuuden suunnan, joka olisi kansainvälistyminen eli jos ruvettaisiin tekemään kansainvälistä yhteistyötä, niin silloin etätoiminta tulisi jotenkin luonnolliseksi osaksi sitä toimintaa. Minä en näe kauheasti järkeä siinä, että pysyttäisiin määrätietoisesti etänä silloin, kun meillä on ainakin pieni opetusryhmäkoko ja keskiössä on kommunikaatio ja sosiaaliset taidot, niin ne eivät kyllä kehity niin hyvin etänä. Sitten jos lähdettäisiin siihen suuntaan, että meillä olisi vaikka yhteistyökouluja ulkomailla ja haluaisimme vetää yhteisiä kursseja tai jotain sellaista, niin sentyyppiseen toimintaan tämä olisi aika luonteva juttu, ja se olisi varmasti monella tapaa kiinnostava kehityssuunta.

Markus [00:46:52]: Joo, se olisi tosi kiinnostava kehityssuunta, ja jotain mitä olemme tavallaan aika monta vuotta jo miettineet, kun maailmalla on hyviä MOOCeja ja muuta, että voisiko niitä hyödyntää enemmän ja voisiko olla oikeasti yhteiskursseja muiden koulujen, ulkomaalaisten koulujen kanssa verkossa. Just se, että voisiko oppiminen olla globaalimpaa kuin mitä se tällä hetkellä on. Tulevasta nyt ei koskaan tiedä, mutta kyllä minulla on sellainen käsitys, että kyllä tällainen digikoulutus, suunta on sellainen, että digikoulutus mahdollisesti tulee ohittamaan perinteisen opetuksen jossain vaiheessa. Tuo on vaikea kysymys, mutta se on se suunta, johon pikku hiljaa yhä enemmän mennään kuitenkin.

Juhana [00:47:28]: Joo, se on teknologinen kysymys myös. Nyt korona on itse asiassa pakottanut palveluiden tekijöitä pohtimaan, miten aidon vuorovaikutuksen tunnetta tai tunnelmaa saataisiin parannettua palveluissa, että jos se hirveästi paranee, niin se voi olla, että jossain vaiheessa ohitetaan se joku kipupiste, että etätapaaminen tuntuu ihan yhtä hyvältä kuin läsnäolo. Toki epäilen sitä kyllä, että näin olisi, mutta jossain vaiheessa ainakin jokin sellainen kipupiste varmasti ylitetään, että se ei ole ihan näin tuskaista, mitä se nyt on.

Markus [00:48:04]: Nyt tää äänitys on jatkunut jo niin pitkään, tästä tulee pitkä jakso, että nyt minun mielestäni olisi aika lopetella pikku hiljaa. Onko sinulla vielä jotain viimeisiä sanoja vai olemmeko tyytyväisiä?

Juhana [00:48:13]: Minun viimeiset sanani ovat hyvää kesää kaikille, koska tämän jälkeen meikäläinen siirtyy kesälaitumille.

[00:48:19 taustamusiikki alkaa]

Markus [00:48:20]: Erinomaista, hyviä kesälaitumia sinulle, Juhana.

Juhana [00:48:22]: Joo, ja sinulle myös.

Markus [00:48:28]: Tämä oli Pedagogin hetki -podcast. Löydät meidät Metropolian Metropodia-podcast-sarjasta ja mistä nyt yleensäkään kuuntelet podcasteja. Lähettäkää meille palautetta, kysymyksiä ja aiheideoita osoitteeseen pedagoginhetki@metropolia.fi. Kiitos kaikille kuuntelijoille.

[äänite päättyy]

.

Puhuja 1 Markus Norrena
Puhuja 2 Juhana Kokkonen

[musiikki]

Puhuja 1 [00:00:09]: Tervetuloa Pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, että vaikka teemme tätä podcastia työaikana, niin se mitä sanomme ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä keskustelemassa jälleen tänään minä Markus, ja kollegani Juhana. Tämä on nyt jo meidän toinen jaksomme, ja tämän päivän teemana olisi oppimisen metataidot. Toivottavasti tämä meidän podcast -sarjamme pikkuhiljaa löytää muotonsa, tai selvästikin löytää muotonsa, mulla on ainakin selkeästi erilainen fiilis tällä kertaa, että nyt minä tiedän mitä me olemme tekemässä. Miten sinulla Juhana?

Puhuja 2 [00:00:57]: Mitenkäs tässä, ihan hyvillä fiiliksillä. Tämä on tietenkin aihe, jota olen itse miettinyt pitkään jo tehnyt ja tehnyt pitkään näitä oppimisen oppimista, ja sellaisia aiheita tavallaan puinut. Hauska päästä niistä juttelemaan.

Puhuja 1 [00:01:11]: Joo, minun pitää sanoa, että en ole ehkä pohtinut niitä niin syvällisesti kuin sinä. Tästä tuleekin tosi kiinnostavaa. Luulen, että aika moni puhuu, että on tärkeää että oppii oppimaan. Mutta kuinka moni on kuten minä, joka ei sitten pohdi sitä sen syvemmälle, että mitä se oikeastaan tarkoittaa ja minkälaisia metodeja ja menetelmiä siihen voi olla ja muuta. Ainakin itse ole jäänyt siihen, että se on kaunis peritaate. Mutta olenko pohtinut sitä syvempään? Ehkä alitajuisesti.

Puhuja 2 [00:01:38]: Meillähän on ollut varmaan kymmenkunta vuotta sellainen koulun aloitus noille aloittaville ykkösille, että on viikon tai kahden – vähän on vuodesta vaihdellut sen pituus, niin metataitoihin keskittyvä kurssi, jossa käydään näitä läpi.

Puhuja 1 [00:01:56]: Keskustellaan kohta tästä varsinaisesta aiheesta ja siitä mitä siellä aloituskurssilla tehdään, tai mitä tämä voi tarkoittaa. Mutta mietin, että jäikö meillä viime kerralla, kun taustoitimme meidän podcastia ja meitä ja digitaalista muotoilua, niin jäiköhän meillä käsittelemättä yksi asia. Eli se, miksi kukaan kuuntelisi meitä tai miksi me teemme tätä. Kyllähän me olemme pitkään tehneet tätä, mutta onko meillä mitään sanottavaa sen suhteen, että mitä annettavaa meillä mahtaa olla. Tai miksi me olemme täällä ja teemme tätä?

Puhuja 2 [00:02:24]: Niin, jäikö se kuulijan päätettäväksi, että onko tässä mitään tolkkua. Mielestäni meidän jollain tavalla erityisanti voi olla se, että meillä on ollut aika pieni, mutta kohtuullisen tiivis opettajaryhmä jo pidemmän aikaa. Me olemme tehneet, silloin just kymmenisen vuotta sitten, sellainen radikaali opetuksen muutosprosessi, jossa me käytännössä muutimme opetustyyliämme hyvin radikaalisti. Siinä samassa silloin mietittiin, että mitä ja miten haluamme tehdä. Mielestäni se oli erittäin onnistunut myös se muutos, että emme ole halunneet siitä takaisin alkupisteeseen, vaan se on ollut kaikin puolin onnistunut muutos. Sen minä näkisin, että on ainakin yksi tulokulma, joka voisi kannustaa jonkun ehkä kuuntelemaankin näitä.

Puhuja 1 [00:03:22]: Kyllä, siitä olen samaa mieltä. Voisin ehdottaa vielä, että yksi tulokulma voisi olla se, mistä puhuimme viime kerralla, että emme nosta opettajina itseämme muiden yläpuolelle. Tämänkään podcast -sarjan idea ei ole se, että kerromme miten asiat pitää tehdä, vaan tämän on tarkoitus, että tämä antaa ideoita muille ja tarjoaa keskustelun ja mahdollisesti dialoginkin mahdollisuutta. Onhan meillä sähköpostiosoite, jonne otamme ehdotuksia vastaan ja muuta. Että tämä olisi enemmän tasa-arvoista keskustelua, jota tarjoamme muille herättämään ajatuksia japohdintaa.

Puhuja 2 [00:03:56]: Kyllä, se pitää paikkansa. Ehkä yhtä totuutta ei ole, ja ainakaan meidän alalla sellainen näkemys on yleensä huono, että pyrittäisiin johonkin yksittäiseen totuuteen. Tällaisissa asioissa moninaisuus ja tiedon jako ovat tavallaan se, millä kaikki pääsevät kukoistamaan.

Puhuja 1 [00:04:31]: Tuli jostain vain mieleen, että oletko huomannut, että jos lukee näitä virallisia eri oppimisen teorioita ja pedagogisia malleja kuten collaborative learning ja näitä problem based learning. Niin niissä kaikissa on aika paljon päällekkäistä. Nekään eivät ole puhtaasti erillään, että on selvästi että näin pitää tehdä, vaan ne sekoittavat vaan erilaisia näkemyksiä, eri ideoita ja niissä on päällekkäisyyksiä. Niistä voi kanssa poimia parhaat palaset itsellensä tai hakea inspiraatiota.

Puhuja 2 [00:05:02]: Niin, voisi sanoa, että oppimisen teoriatkin ovat vain näkökulmia asiaan. Tavallaan se, minkä näkökulman valitset vahvistaa joitain tiettyjä elementtejä, ja ehkä jättää osan elementeistä sivuun. Mutta kyllähän nykyiset oppimisen teoriat ovat kaikki aika lailla samaa sukua toistensa kanssa, että ei siellä sellaista ihan hirveää riitaa mielestäni ole asioiden välillä.

Puhuja 1 [00:05:29]: Totta. Ilmaisit ehkä vähän paremmin sen, mitä ajattelin kanssa. Kyllä, tällaista on. Mutta joo, tämän päivän teema oppimisen metataidot ja miten opetetaan oppimaan. Lähdetäänkö siitä meidän alkukurssistamme, joka meillä on ykkösille? Vai haluatko ensin sanoa mitä oppimisen metataidot ja miten opetetaan oppimaan, mitä se tarkoittaa sinulle.

Puhuja 2 [00:05:50]: Lähdetään ehkä sellaisesta yleisemmästä, jos sopii. Minä tässä juuri mietin erilaisia lähestymistapoja tähän aiheeseen, ja tuli sellainen metafora mieleen. Vaikka en ole sitä aikaisemmin käyttänyt, se edustaa tavallaan näkemystäni siitä, mitä ylipäänsä oppiminen on tai miten oppiminen tapahtuu. Tässä ajattelen, että sellainen sienirihmasto edustaa tavallaan oppimista. Jos ajatellaan, että maan päälle ilmestyvä, pullahtava sieni, olisi tässä meidän tapauksessa työelämässä hyvin pärjäävä ammattilainen, niin sitä ennen täytyy tapahtua hirveän paljon asioita, jotta se ikään kuin näkyvä sieni sieltä pullahtaa esiin. Mitä tällä metaforalla ajan takaa on se, että kaikki liittyy kaikkeen. On hyvin tärkeää, että oppiminen tapahtuu yhteisössä niin, että ollaan yhteydessä muihin. Sen lisäksi täytyy kauhean moni muu kontekstissa täytyy olla oikein, jotta oppiminen voi tapahtua. Näitä tavallaan voi miettiä, että mitkä olisivat yleisiä oppimaan oppimisen juttuja, joita meillä opetuksessa ylipäänsäkin käytetään aika paljon tai mitkä ovat näkyvillä paljon meidän digitaalisen muotoilun opetuksessa. Tässä on taas pieni lista, minä nähtävästi teen tällaisia listoja. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä ehkä on kannustavuus, että kaikkia kannustetaan ja motivoidaan koko ajan. Tämä tapahtuu ihan hyvin pienilläkin asioilla, että huomioidaan ylipäänsä ihminen yksilönä on jo aika hyvä kannustin. Tai annetaan vähän palautetta jostain nopeasti, tai ylipäänsä ollaan ystävällisiä. Toinen tärkeä asia nimenomaan oppimaan oppimisen näkökulmasta on se, että jos tulee tehtäviä, oli ne sitten yksilö tai ryhmätehtäviä, niin niiden täytyisi olla riittävän väljiä. Että niissä on liikkumatilaa, ja ehkä jopa vähän epämääräisiä, jotta ne aiheuttavat vähän ärsytystä myöskin opiskelijoissa. Tällä tavalla opiskelija joutuu määrittelemään mitä se on tekemässä, ja se on mielestäni tärkeä lähtökohta. Pitää tavallaan ottaa aina kaikki asiat, joita olet tekemässä omakseen. Tietyllä tehtävien väljyydellä tätä voidaan auttaa. Kolmas asia olisi kommunikaation kannustaminen. Se, että jaetaan omaa tietoa ja tietämättömyyttä ryhmässä on hirveän tärkeää. Ei pelkästään opettajalle päin, vaan myös omalle vertaisryhmälle. Se tietenkin vaatii sen, että ryhmän täytyy tuntua riittävän turvalliselta, jotta voit näyttää oman tietämättömyytesi ja tyhmyytesi. Mutta yleisesti kun ollaan ryhmäoppimistilanteita tutkittu niin on tultu siihen tulokseen, että myös niillä ei-asiantuntijoilla, joilla ei ole kovin paljon tietämystä aiheesta, niin on itse asiassa hyvin ratkaiseva merkitys uusien tulokulmien ja näkökulmien syntymiselle. He osaavat kysyä ne tyhmät kysymykset, ja he osaavat mennä sinne ihan ytimeen, että hetkinen mitä tämä edes on mitä me teemme. Sinänsä kommunikaatio on hirveän tärkeää. Sitten opettajan näkökulmasta taas palaute on tärkeää. Tämä liittyy osittain kannustavuuteen, mutta todella timanttisen ammattitaidon taustalla on se, että olet saanut aitoa palautetta joltain asiantuntijalta siitä asiasta, mitä olet tekemässä. Tämä on opettajalle sellainen vaatimus, pitää pystyä antamaan suoraa ja rehellistä palautetta. Jos joku on tosi huono, niin se täytyy pystyä sanomaan, tietenkin sillä lailla riittävän pehmeästi, että ei täysin motivaatio katoa. Mutta palautteen antaminen on tärkeää. Viimeinen pointti on, että ehkä kaikista tärkeintä on se, että tehtäville ja asioille annetaan riittävästi aikaa. Tämä on mielestäni itsekin… hyvin usein en tätä noudata riittävästi. Jos mietitään mitä todellinen oppiminen on, niin se on pitkä ja hikinen ja aika kivinen tie. Siinä täytyisi pystyä tekemään erilaisia kokeiluja ja pitäisi pystyä tai olla aikaa reflektoida sitä mitä on tehty. Pitäisi olla monella tavalla aikaa oman ajattelun kehittämiseen. Eli pitää antaa riittävästi aikaa, jotta oppiminen tapahtuu. Se unohtuu aika usein tällaisessa kiireisessä kouluympäristössä, jossa pitäisi päästä eteenpäin ja näin. Tässä mielessä yritän edustaa aina kun vain mahdollista, tällaista laatu korvaa määrän ajattelua. Mieluummin edes yksi todella hyvin tehty asia, johon on käytetty aikaa ja sitä ajattelun voimaa opiskelijoiden puolelta, kuin että tehtäisiin kamalasti pieniä, mutta vähän sellaisia vasurilla tehtyjä tehtäviä.

Puhuja 1 [00:12:05]: Huh huh, olipa taas lista, hyvä. Hienoa. Katsotaan sinun listaasi, eli ensimmäisenä kohtana sinulla on kannustaminen. Tulee kannustaa oopiskelijoita, miksi ihmeessä.

Puhuja 2 [00:12:17]: Oppimista tapahtuu toki myös esimerkiksi epämiellyttävien, traumaattisten tapahtumien johdosta. Käytännössähän me opimme koko ajan, mutta jos haluamme luoda positiivisen oppimisen kierteen, niin vahva motivaatio mennä läpi harmaan kiven on kaikista tärkein. Jos sinulla on usko siihen, että kykenet oppimaan tämän vaikean asian niin todennäköisesti opit sen. Mutta jos et usko itseesi niin et todennäköisesti tule sitä koskaan tekemään.

Puhuja 1 [00:12:48]: Hauska, että valitsit tavallaan sen tulokulman, joka minullakin oli mielessä kun esitin kysymyksen. Olin juuri sanomassa sitä, että vaikeita asioita, ne jotka oikeasti ottavat päähän ja aiheuttavat ahdistusta ja kipua. Niitähän me muistetaan hyvin, mutta se ei ehkä pitkällä aikavälillä tosiaan ole paras tapa oppia asioita. Oppiminen ei saa olla liian helppoa, se vaatii jonkinlaista effortia, rasitusta, panosta siihen. Mutta se, että on hyvä oppimisympäristö, jossa voi olla oma itsensä ja joku kannustaa niin sehän on mitä parhain ympäristö kyllä oppia.

Puhuja 2 [00:13:30]: Kyllä, tämä ajatus tulee oikeastaan minulle sellaiselta oppimisen tutkijalta kuin Sugata Mitralta, jolta me olemme myös lainanneet niin kutsutun mummopedagogiikan meidän näihin syventäviin opintoihin. Eli Sugata Mitralla oli tällaisia opetuskokeiluja jossain koulussa. Siellä opettaja tuli aamulla jonkun tehtävän kanssa, joka on itse asiassa tämä seuraava kohta listastani. Eli opettajalla oli jonkinlainen kysymys oppilaille, se saattoi olla esimerkiksi ”minkähän takia dinosaurukset olivat niin suuria”. Eli se oli tavallaan aika jollain tavalla houkutteleva, mutta jollain tavalla aika epämääräinen kysymys, johon ei välttämättä löydy edes mitään yhtä oikeaa vastausta. Vaan tällainen laaja kokonaisuus, joka houkuttelee tekemään. Mutta se miten kannustavuus näissä kokeiluissa oli tehty, oli että opettaja lähti pois tästä tilasta, mutta siellä oli aina läsnä joku eläkkeellä oleva mummo tai pappa, jonka tehtävänä oli ainoastaan ihastella kuinka hienoja löytöjä nämä opiskelijat tai oppilaat ovat tehneet kun he tutkivat tätä aihetta. Ja tietenkin samalla vähän katsoa ,että kukaan ei rupea kiusaamaan toista tai muuta, nämä olivat käsittääkseni alakouluikäisiä ketä tässä testattiin. Mutta sen tyyppistä kannustamista, se meitä kaikki jollain tavalla motivoi, jos meitä ihaillaan tai meidän vaivannäkö nähdään, että se tulee nähdyksi. Se on tässä ehkä se ytimessä oleva asia.

Puhuja 1 [00:15:19]: Plus, että tällainen mummopedagoginen lähestyminen opetukseen on opettajille aika mukava myös, että voi asettua taustalle ja vain ihailla sitä mitä taitavat opiskelijat tekevät, että onpas hienoa.

Puhuja 2 [00:15:28]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:15:30]: Miten muuten sanoisit, onko tämä lähestyminen enemmän aikuisopiskelijoille, sinun koko lista, vai päteekö tämä oppimiseen kaiken kaikkiaan sekä lapsille, että aikuisille?

Puhuja 2 [00:15:47]: Itse kun en ole opettanut lapsia niin vaikea sanoa. Uskoisin, että ihan samat. Nämähän ovat lähinnä sellaisia, millä lailla ohjataan käytöstä johonkin miellyttävään, oppimista ohjaavaan suuntaan. Niin mikseivät ne toimisi kenellä tahansa, mutta käytännönkokemusta ei tosiaan ole itselläni kuin aikuisista.

Puhuja 1 [00:16:10]: Kyllä, ei minullakaan ole kokemusta. Sinulla oli ensin kannustaminen, sitten että on väljät tehtävät, että opiskelijat joutuvat itse määrittelemään niitä. Sitten oli kommunikaatioon kannustaminen, eli jakaminen. Tästä jaan vahvasti kokemuksen, että on tärkeää jakaa myös tietämättömyytensä. Ryhmässä oppimisessa on tosi tärkeää, että on joku joka uskaltaa kysyä paljon asioita. Siis vaikka se lähtisi joko siitä, että tietää paljon asioita ja haluaa tietää lisää, tai sitten tietämättömyydestä, että ei oikeasti ymmärrä ja esittää niitä kysymyksiä. Koska kun niitä joutuu ehkä käymään mahdollisesti uudestaan läpi, ja vääntämään vähän enemmän rautalangasta niin ne aukeavat varmasti paljon paremmin kaikille muillekin ja tilanne selkiytyy.

Puhuja 2 [00:16:55]: Kyllä. Tietämättömyyttä pitäisi mielestäni ylistää paljon enemmän ylipäänsäkin. Stuart [?? 00:17:03] on kirjoittanut siitä hienon kirjan ”Ignorance, how it drives science”, jonka ajatuksena on se, että tiede kehittyy ainoastaan sitä kautta, että koko ajan lisäämme tietämättömyyden määräämme. Eli tiede ei oikeastaan edistä tietämistä, vaan sitä että tiedämme koko ajan laajemmin ja syvemmin mitä me emme vielä tiedä.

Puhuja 1 [00:17:27]: Totta. Entä sitten tietämättömyys suhteessa opettajaan? Onko haastavaa, jos… pitääkö opettajankin hyväksyä oma tietämättömyytensä?

Puhuja 2 [00:17:38]: Mielestäni ehdottomasti opettajan… jos ajatellaan meidän viime kertaisen listamme tasa-arvoisuus -kohtaa, niin on erittäin tärkeää itse asiassa, että opettajakin on tietämätön joistain asioista. Mikään ei ole kannustavampaa kuin se, että joku opiskelija tietää jostain asiasta enemmän kuin opettaja.

Puhuja 1 [00:18:01]: Kyllä, uskon tohon, tähän tasa-arvo -lähestymiseen varsinkin tässä. Sitten seuraavana sinulla oli listassa palaute. Voin suoraan tunnustaa, että se on tosi vaikeaa minulle, antaa suoraa ja rehellistä palautetta. Yleensäkin joskus on helpompaa vain yrittää kannustaa, ja tietenkin suoran ja rehellisen palautteen pitäisi myös olla kannustavaa, mutta silti se, että löytää myös kriittisen puolen itsestään ja osaa kritisoida työtä rakentavasti ja kannustavasti.

Puhuja 2 [00:18:35]: Kyllä. Se vaatii sen, että on… En tiedä miten se onnistuisi esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että olisi vaikka satoja opiskelijoita ja et edes oikein tunne heitä. Mielestäni siihen suoraan, rehelliseen palautteeseen täytyy liittyä myös luottamussuhde, että opiskelija luottaa, että tämä on ensinnäkin ihan validi tyyppi antamaan palautetta.Ja toisaalta se, että on ikään kuin ihmissuhde siinä, joka antaa tilaa sille, että voidaan ottaa myös jollain tavalla epämiellyttävää asiaa vastaan. Se menee myös sinne jollain tavalla tunneälykkyyden tai jonkun puolelle siinä mielessä.

Puhuja 1 [00:19:28]: Kyllä. Viimeisenä oli aikaa tehtäville ja asioille, ja itse asiassa siitähän me puhuimme viimeksi, ainakin lyhyesti, että oppimien vie aikaa ja reflektointi vie aikaa. Ajattelun kehittyminen vaatii aikaa myös, mikä kiireisessä yhteiskunnassa voi olla haastavaa.

Puhuja 2 [00:19:43]: Kyllä. Olen esimerkiksi teettänyt itse aika paljon sen tyyppisiä tunnilla tehtäviä, että pienissä ryhmissä keskustellaan vaikka jostain vaikeasta tekstistä. Niin on hirveän vaikea olla itse tekemättä mitään, että joku että pitäisi olla itse opettajana aktiivinen, se käynnistyy tosi helposti. Mutta sitten taas kun antaa aikaa riittävästi, ja opiskelijatkin tietävät, että meillä on nyt aikaa tässä miettiä tätä ääneen yhdessä, pohtia, niin se selvästi syventää sitä. Jokainen joutuu silloin käyttämään omia aivoja sen asian miettimiseen, eikä vain esimerkiksi kuunnella opettajan mielipiteitä asiasta.

Puhuja 1 [00:20:35]: Kyllä. Kiitos, se oli hyvä lista. Olin itse nopeissa muistiinpanoissa vain ollut, että oppimisen metataidot, miten opetetaan oppimaan, että keskeistä lienee, että saa opiskelijassa aikaiseksi motivaatiota eli halua oppia, jotta ottaa sitten vastuuta itse oppimisestaan. Opiskelijalla pitää olla myös kokonaiskuva opiskelusta, ja ymmärtää sitä lähestymistapaa mitä käytetään. Just, että jos puhutaan metataidoista niin olisi tärkeää, että opiskelija pääsee eroon mahdollisista vanhentuneista käsityksistä oppimisesta ja koulusta ja ymmärtää oman vastuunsa, ja osaa ottaa sitä. Ymmärtää, mitä opettajan rooli on tässä vastuussa myös, ja mikä oma rooli on. Sitten minulla on, että myös kriittinen ajattelu on keskeistä oppimisen metataidoissa, että osaa tarkastella asioita kriittisesti. Ne taisivat olla minun muistiinpanoni.

Puhuja 2 [00:21:32]: Kyllä, aika saman tyyppisiä kuin tossa minun, vähän vain eri sanoilla. Kokonaiskuva siitä oppimisesta on kyllä hyvä lisä. Pitää olla joku ikään kuin iso, pitkäntähtäimen näkemys siitä, mihin tämä johtaa. Se varmaan tulee lähelle myös sitä läpinäkyvyyden periaatetta, josta me viimeksi puhuimme. Tavallaan täytyy olla läpinäkyvyyteen liittyy se, että opettaja kykenee kertomaan mihin olemme matkalla, vaikkakin mentäisiin monen mutkan kautta ja vähän epämääräisissä vesissä. Oma vastuu tietenkin on tosi tärkeää, opiskelija ottaa vastuun omasta oppimisestaan ja siihenhän koko ikään kuin oppimaan oppiminen tähtää. Siinä ei välttämättä tarvitse olla ketään toista henkilöä ikään kuin ohjaamassa sua mihinkään suuntaan, vaan haluaisit itse edetä johonkin suuntaan. Eli olisi hienoa, jos opiskelijat opiskelisivat sen takia, että se itsessään se opiskelu on kiinnostavaa ja hauskaa.

Puhuja 1 [00:22:46]: Se olisi aika hauskaa, se olisi hienoa. Kyllä. Halutaanko vielä käydä läpi jotain käytännön menetelmiä tai toimia mitä meillä on, miten toteutamme digitaalisessa muotoilussa tätä?

Puhuja 2 [00:23:00]: Kyllä, voisi ihan muutaman sanan ensinnäkin sanoa ensinnäkin tästä metataito -kurssista, joka meillä on siinä alussa. Sitten voisimme ehkä myös vähän keskustella yhdessä siitä, miten meidän syventävät opinnot. Niissä tosiaan tehdään aktiivisesti tätä mummopedagogiikkaan, joten se voisi olla toinen mistä voisi ainakin jonkun verran muutaman sanan vaihtaa.

Puhuja 1 [00:23:25]: Kyllä.

Puhuja 2 [00:23:26]: Metataito -kurssi on kokonaisuus, jossa meidän ykkösille, juuri kouluun ensimmäistä päivää tuleville, annetaan heti alussa kysymys, tai jollain tavalla johdatellaan siihen aiheeseen, että mitä on oppiminen. Mitä oppimisen taitoja on, ja miten niitä mahdollisesti voi kehittää? Sanotaan ihan suoraan, että tämä meidän, nykyään kaksi viikkoa kestävä juttu, tämän tarkoituksena on aivopestä teidät uuteen asentoon niin, että jos teillä on tullut esimerkiksi peruskoulusta tai lukiosta tai muualta jotain sellaisia erikoisia, passiivisia oppimistyylejä, että niistä päästäisiin eroon. Ja opiskelijat tällä kurssilla esittelevät toisilleen erilaisia aihealueita. Heille on annettu jonkun verran lähdemateriaalia, mutta kannustetaan koko ajan hakemaan lisää, ja sitä tuputetaan matkan varrella myös lisää, jotta oppiminen myös siinä yksittäisessä aiheessa sen muutaman viikon aikana syvenisi huomattavastikin. Aiheet vaihtelevat, ne ovat kaikki jollain tavalla sellaisia, jotka on valittu siitä syystä, että ne jollain tavalla muokkaisivat opiskelijoiden ajattelua suuntaan, jossa kommunikaatio ja itseohjautuvuus ja oma vastuu mahdollistuvat paremmin. Että me olemme puhuneet ihan tällaisesta huomiosta, häiriöistä, joku näistä aiheista liittyy siihen, miten nykymaailma kaikenlaisine laitteineen sun muineen aiheuttaa keskittymisvaikeuksia ja multitaskausta ja muuta tällaista. Sitten on ihan asenteesta, motivaatiosta, siihen liittyviä juttuja. On jonkin verran sosiaalisiin suhteisiin liittyviä aiheita, kuten tunneälykkyys ja jotain jopa johtamisen teorioita, joissa pyritään tuomaan ikään kuin sosiaalinen ulottuvuus näkyviin. On tiedon luonteesta jotain, jotkut näistä aiheista pohtivat sitä mitä ylipäänsä tietäminen on, ja tällaisia. Sitten tämän parin viikon aikana nämä opiskelijat tutustuvat omaan aiheeseensa, niitä esitellään muutamaan otteeseen muillekin siinä, että tulee sellaista varmuutta siitä. Käytännössä koko ajan annetaan palautetta, kuunnellaan ja ehdotetaan uusia juttuja ja kannustetaan ja kehutaan. Yritetään saada se homma tavallaan sellaiseen muotoon, että se olisi oikeasti hiottu, hyvä esitys, jossa opiskelijat jotka pitävät oman esitelmänsä, että heistä huokuu se, että he tietävät aiheesta huomattavasti enemmän mitä he ehtivät esitelmän aikana muille kertomaan. Tässä tavallaan samaan aikaan, vaikka aiheet ovat sinänsä tärkeitä, myös tuodaan koko se itseaktiivisuus ja oma vastuu myös sen ikään kuin kokonaisuuden avulla myös. Ikään kuin ihan koetuksi ja eletyksi elämäksi, eli tämä meidän tyylimme, se mitä haluamme opiskelijoista, esitellään tavallaan konkreettisesti tämän tehtävänannon kautta, ja se mitä sitten sen jälkeen työstkennellään. Eli meillä on hyvin vähän opetusta, jossa minä esimerkiksi luennoitsisin jotain. Saattaa olla, että siellä on joku yksi tai kaksi pientä pätkää, jossa annetaan jotain muuta vielä ikään kuin aiheeseen liittyvää infoo, jonkinlaisen luennon tai sellaisen kautta. Mutta etupäässä työskennellään pienryhmissä ja välillä kokoonnutaan yhteen ja pohditaan mitä on saatu aikaiseksi.

Puhuja 1 [00:27:34]: Eli ymmärsinkö oikein, että meillä on meidän kaikille uusille opiskelijoille kahden viikon intensiivi niiden oppimispolun alussa, heti kun he aloittavat, jossa me yritämme saada heidät ymmärtämään mikä meidän mielestämme on ideaalitapa toimia ja oppia meillä. Kaikki oppimisen metataidot, he ymmärtävät sitä, ja tapa millä saamme heidät ymmärtämään sitä on, että he harjoittelevat sitä minitehtävillä, joissa samaan aikaan kommentoidaan, annetaan kritiikkiä ja kannustetaan heitä. Me sanomme suoraan näitä asioita, joita muuten ei sano, että nyt haluamme teiltä aktiivisuutta, nyt haluamme aivopestä teidät, teiltä muuttuu teidän ajattelutapa. Sitten esimerkein ja harjoitellen tällasessa minihommassa he toivottavasti sisäistävät parhaan tavan oppia myös sellaisia asioita meillä, jotka olisivat ehkä vähän enemmän ammatillista osaamista, noin yleisesti katsotaan ammattillisena osaamisena digitaalisessa muotoilussa. Vaikka pakko sanoa, että oppimisen metataidot kyllä ovat keskeinen muotoilijan osaaminen muutenkin.

Puhuja 2 [00:28:41]: Kyllä, just näin. Ehkä sillä lisäyksellä, varmaan sen sanoitkin, mutta vielä ikään kuin tarkennetusti, että ne aiheet myös mitä käsitellään kaikki liittyvät tavallaan jollain tavalla pedagogiikkaan ja siihen, että pohditaan yhdessä mitä optimaalinen pedagogiikka ja optimaalinen tapa oppia, optimaalinen tapa opettaa, mitä ne ovat. Eli mennään tavallaan myös aiheen kautta, ei pelkästään tehtävämuodon kautta tähän aiheeseen.

Puhuja 1 [00:29:12]: Tämä on varmasti keskeistä juuri tämä, että sitä pohditaan yhdessä opiskelijan kanssa, ja heillä on mahdollisuus myös sanoa näkemyksensä tähän asiaan, että mikä heidän mielestään on optimaalinen pedagogiikka täällä.

Puhuja 2 [00:29:25]: Kyllä. Täytyy sanoa, että vuosi vuodelta kyllä uudet opiskelijat yllättyvät tästä. Ensinnäkin he yleensä innostuvat tästä aika paljon, ja sitten sen lisäksi he jollain tavalla sisäistävät sen, että heistä tulee ikään kuin tämän uskonnon jäseniä.

Puhuja 1 [00:29:43]: Rajusti sanottu, mutta kyllä. Eli tämä olisi opintojen alkuvaiheessa, sitten mainitsit toisena esimerkkinä syventävät opinnot siellä opintojen kolmantena vuotena, neljästä. Eli siellä vähän jo opintojen loppupuolella, jossa me käytämme tätä mummopedagogiikkaa.

Puhuja 2 [00:30:07]: Kyllä vain. Eli Markuksen kanssa ollaan tätä, en tiedä kuinka kauan, aika monta vuotta ollaan vedetty yhdessä tällaista syventävien opintojen kokonaisuutta, jossa opiskelijat perustavat tällaisen mediatoimiston puoleksi vuodeksi, johon tulee erilaisia asiakaskeissejä. Ja mahdollisesti opiskelijoiden omia tuotekehitysideioita. Tarkoitus on, että opiskelijat keskenään pyörittävät toimistoa, ja päättävät roolituksesta, aikatauluista, ovat toki asiakkaisiin yhteydessä ja monissa tapauksissa myös hankkii sen puolen vuoden aikana lisää asiakkaita. Tekevät oikeastaan kaiken siihen, ja meidän roolina on sitten olla taustapiruja, että katsomme, että kaikki pyörii ja autamme sitten opiskelijoita, jotka liidaavat sitä koko kokonaisuutta, jos tulee jotain ongelmia. Annamme näkemyksiä, ja toki annamme kaikille palautetta heidän töistään, että kierretään toki koko ajan läpi näitä meidän opiskelijoita, ja annamme suoraa palautetta siitä, miten hommat sujuu ja mitä mieltä olemme aikaansaannoksista, mitä he ovat saaneet tehtyä. Tähän toki liittyy, tämä ei ole pelkästään tämä, tämä on suurin osa sitä oikeestaan tai suuri osa sitä syksyä on näiden projektien pyörittämienn. Sen lisäksi meillä on vähän tällaisia työpajamuotoisia, syventäviä opintoja, joissa saatetaan lukea jotain kirjaa tai tutustua ohjelmointitekniikkaan tai mitä tahansa. Niissä me olemme sitten olleet enemmän aktiivisesti mukana fasilitoivina opettajina, mutta tämän lisäksi myös opiskelijat itse saavat päättää, jos heillä on joku aihe, johon löytyy riittävän monta opiskelijaa, jotka ovat siitä aiheesta kiinnostuneita niin he saavat myös keskenään perustaa opintopiirejä, joissa he voivat sitten ikään kuin tehdä oikeastaan opintoja mistä tahansa jotenkin meidän alaan liittyvästä asiasta, ja me enemmän vain jollain tavalla seuraamme sitä. Emme ole niin aktiivisesti siinä edes mukana sitten, näissä opintopiireissä.

Puhuja 1 [00:32:36]: Kyllä. Tämä on ollut hyvin suosittu meidän opiskelijoidemme joukossa myös, että he pitävät tästä kyllä, tästä tilaisuudesta ottaa vielä enemmän vastuuta kuin aikaisemmin, jopa enemmän opinnoistaan. Ja me tosiaan sanomme ääneen, että siirrymme taustalle, ja aika usein puhutaan mummopedagogiikasta ja selitetään sitä, että meidän pointti nyt on olla vähän enemmän taustalla ja ihailla teidän tekemisiänne. Myös kokonaisuus, jossa olen harjoitellut aika usein sanomaan ,että en tiedä, selvitetään. Jos tulee kysymyksiä, niin varsinkin, siis se voi liittyä joko oppimispiiriin, jossa he opiskelevat jotain teemaa ja joudun sanomaan,että en tiedä. Mutta varsinkin näissä asiakasprojekteissa, jotka voivat olla aika haastavia. Meidän opiskelijatkin ovat jo niin osaavia tässä vaiheessa, ovat monta vuotta lukeneet meidän alaa, että heidän kysymyksensä voivat olla sellaisia, että en tiedä suoralta käsin. Sitten pikemminkin keskustelemme, miten voisimme ratkaista tai selvittää tämä yhdessä. Tai he voivat selvittää, sitten kertoa minulle ratkaisun. Jompi kumpi.

Puhuja 2 [00:33:37]: Kyllä kyllä. Kyllä se yleensä kuitenkin tuppaa menemään niin,että ei minun ole tarvinnut selvitellä enää tässä vaiheessa asioita, vaan olen ikään kuin se oppiva osapuoli, joka kuulee sitten miten asiat ratkesi, ja mikä on ikään kuin totuus jostain kysymyksestä.

Puhuja 1 [00:33:51]: Kyllä se minunkin näkökulmasta taitaa mennä noin nykyään.

Puhuja 2 [00:33:57]: Syventäviin opintoihin liittyy vielä yksi ominaispiirre, en tiedä, jollain tavalla sekin minusta liittyy tähän oppimaan oppimisen aiheeseen, että minä olen sitten näissä syksyn opinnoissa aina antanut yksilökeskusteluaikaa kaikille opiskelijoille. Nykyään se on ollut joka toinen viikko jutellaan jokaisen kanssa, sellainen pieni kävelyhetki. Kävellään 10 minuutin lenkki jossain koulun tiloissa, ja jutellaan tavallaan sen yksittäisen opiskelijan tilanteesta, omista opinnoista, omista mielenkiinnonkohteista, opinnäytetyöaiheista, työharjoittelupaikkojen hakemisesta. Mistä tahansa, mistä kenenkin kanssa tulee keskustelua. Olen itse ainakin saanut aika paljon siitä opiskelijoilta palautetta, että se on koettu tosi kannustavaksi ja aika hyväksi järjestelyksi myös. Mutta tässäkin tulee tietenkin vastaan se,että meidän aloituspaikkamäärä on se 20, että tämä on mahdollista tehdä. Jos meillä on sitten syventävissä opinnoissa ehkä kahden ja kolmenkymmenen ihmisen välillä kerralla opiskelijoita, niin tämä on mahdollista tehdä. Mutta ei se varmaan isommissa ryhmissä olisi.

Puhuja 1 [00:35:16]: Kyllä, tässä tuli mieleen yksi aivan keskeinen oppimisen metataito, joka liittyy tähän just tähän kurssikokonaisuuteen. En tiedä, ehkä sanoitkin sen tai sitten ei, mutta se, että opiskelijat asettavat omat oppimisen tavoitteensa siinä kurssin alussa, niin sehän on tosi keskeistä. Jokaiselta kysytään, että mitä arvosanaa tavoittelet ja paljonko opintopisteitä haluat saada. Kun nyt on tosiaan ollut mahdollista, että olet jutellut jokaisen kanssa henkilökohtaisesti viikottain, niin tarkistaa ne tavoitteet, että se on se palautteen antaminen, että pysytäänkö tässä, ovatko he oikeilla jäljillä. Pysyvätkö he siinä, mitä kohti he tavoittelevat, että onko työ nyt nelosen arvoista ja onko pistemäärä myös se oikea, mikä on tulossa.

Puhuja 2 [00:36:02]: Kyllä, se on kyllä totta. Tavallaan se, että on tällaisia täysin privaatteja keskusteluja antaa opiskelijalle myös mahdollisuuden sanoa, että nyt asiat eivät ole menneet niin kuin olisin halunnut. Eli meidän opiskelijat kyllä tuntuu olevan etupäässä aika rehellisiä, eivät he yritä valehdella, että olisivat tehneet enemmän kuin ovat. Toki on sellaisiakin tapauksia, silloin tällöin, mutta hyvin harvoin. Etupäässä ihmiset ovat aika rehellisiä, myös siitä omasta tekemisestään ja ihan kurssin lopussakin kun on nämä loppukeskustelut eli sit aina ihan lopussa myös keskustellaan jokaisen opiskelijan kanssa kahden kesken siitä, miten syksy ihan todellisuudessa meni. Niin opiskelijat ovat kyllä pääsääntöisesti aika nihkeitä antamaan itselleen hyviä arvosanoja. Että he aika hyvin tavallaan näkevät myös omat heikkoutensa, ja sehän on nimenomaan ikään kuin tietämättömyyden ylistämistä. Että tietää, missä ei vielä mene hyvin. Siinä mielessä se on mielestäni kaikin puolin aika onnistunut kokonaisuus ollut meillä.

Puhuja 1 [00:37:19]: Kyllä, ja luulen, että näihin meidän kursseihin ja meidän oppimisesimerkkeihin me tulemme vielä palaamaan ja puhumaan niistä tulevissakin podcast -jaksoissa. Me olemme jo niin pitkään puhuneet tässä, että koska me haluamme pitää nämä suht tiiviinä ja lyhyinä, niin ehdottaisin, että lopettelemme. Siltä varalta, että nämä julkaistaan ennen kesää niin voisin sanoa, että seuraavaksi me menemme kesälomalle Juhanan kanssa, ja jatkamme äänityksiä vasta syksyllä.

Puhuja 2 [00:37:46]: Näin juuri. Kyllä, ihan mahtavaa kyllä päästä myös lomille tässä välissä.

Puhuja 1 [00:37:53]: Kyllä. En tiedä sanonko, että opettajan parasta aikaa, mutta se on hyvää aikaa.

Puhuja 2 [00:37:56]: Niin. Kyllä, ja jos tosiaan nämä ovat tulleet jo ulos ennen kesää, niin hyvää kesää kaikille.

Puhuja 1 [00:38:00]: Hyvää kesää kaikille.

[musiikki]

Puhuja 1 [00:38:11]: Tämä oli siis Pedagoginen hetki -podcast. Löydät meidät Metropolian Metropolia -podcast sarjasta, ja myös mistä nyt yleensä kuuntelet podcasteja. lähettäkää meille palautetta, kysymyksiä ja aiheideoita osoitteeseen pedagoginhetki@metropolia.fi. Kiitos kaikille kuuntelijoille.

[musiikki]

Puhuja 1 Markus Norenna
Puhuja 2 Juhana Kokkonen

Puhuja 1 [00:00:09]: Tervetuloa Pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä. Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, vaikka teemme tätä podcastia työaikana ja se mitä sanomme ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä on keskustelemassa tänään minä Markus ja kollegani Juhana.

Puhuja 1 [00:00:38]: Tervetuloa tänne Pedagogin hetken ensimmäiseen jaksoon ja ensimmäiseen äänitykseen. Täällä paikalla tosiaan minä Markus ja kollegani Juhana. Tarkoituksemme olisi puhua pedagogiikasta digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Nyt kun tämä on ensimmäinen kerta, niin luodaan pohjaa sille mistä me tulemme puhumaan tulevissa jaksoissa, joita toivottavasti vielä äännitämme jonain päivänä. Aloitetaan esittelyillä. Juhana haluaisitko sanoa jotain itsestäsi?

Puhuja 2 [00:01:12]: Olen Kokkosen Juhana, olen ollut digitaalisen muotoilun – se on ollut ennen eri nimellä, mutta nykyään ollaan digitaalinen muotoilu. Olenkohan ollut kohta parikymmentä vuotta täällä Metropoliassa ja sitä edeltävissä organisaatioissa opettajana, lehtorina. Opetan erityisesti oppimisen taitoja meidän opiskelijoille ja muita ajatteluun liittyviä taitoja. Se on ehkä minun keskeinen asia mitä opetan. Ja mitä Digitaalinen muotoilu taas on, niin siihen voidaan palata kun Markus on esitellyt itsensä.

Puhuja 1 [00:01:56]: Olen Markus Norrena ja olen ollut tässä samassa digitaalisessa muotoilussa tai sen aikaisemmissa versioissa yli 15 vuotta, en jaksa laskea tarkkaan montako vuotta. Päävastuuni alusta asti on ollut tekninen opetus. Opetetaan digitaalisia muotoilijoita ja ajatuksemme on, että heidän pitäisi ymmärtää aika monesta asiasta jotain. Yksi näistä monista asioista mitä heidän pitäisi ymmärtää on tekninen ”front-end”- koodaus ja sen tyylinen. Tämä on ollut minun vastuulla täällä alusta asti. Sen lisäksi olen opettanut vähän muitakin asioita, mitä liittyy alaamme.

Puhuja 2 [00:02:44]: Digitaalinen muotoilu on tosiaan hyvin epämääräinen asia. Eli käytännössä kaikki, mikä liittyy digitalisaatioon voi olla digitaaliseen muotoiluun liittyvää. Voisi ajatella että meidän ala on muuttunut todella paljon ja se mitä meillä tehdään nykyään on muuttunut aikojen saatossa paljonkin. Yksinkertaisuudessaan meidän opiskelijoista tulee suunnittelun ammattilaisia erilaisten digitaalisten palveluiden, appsien, verkkosivujen tai laajempien palvelukokonaisuuksien, joihin kuuluu jotain muutakin kuin digitaalista ulottuvuutta. Me yritämme parhaamme mukaan pysyä mukana.

Puhuja 1 [00:03:38]: Tämä on tosiaan muuttunut vuosien varrella. Tämä design-ajattelu ja kaikki suunnitteluun liittyvät menetelmät ovat ottaneet yhä suuremman roolin siinä mitä opetetaan. Ne ovat tulleet keskeisempään rooliin. On meillä joitakin perusperiaatteita ollut ihan alusta asti, kriittinen ajattelu sitä kohtaan mitä tehdään. Olen itse miettinyt minkälaisia asioita digitaalisessa muotoilussa opiskelijat osaavat. Sellainen käyttäjälähtöinen suunnittelu, UX suunnittelu, kaikki verkkoteknologia, informaatioarkkitehtuuri, sosiaalisen median konseptit ja palvelut ovat jonkin verran mukana siinä sekä vuorovaikutteiset toiminnallisuudet. Tällaisia asioita lyhyesti lueteltuna.

Puhuja 2 [00:04:28]: Kyllä vain. Ehkä keskeinen asia, jos otetaan oppimisen näkökulma ja pedagoginen näkökulma mukaan, niin keskeinen asia joka me huomattiin varmaan kymmenen vuotta sitten, ehkä jopa aikaisemmin, että perinteinen tapa opettaa, jossa opettaja omaksuu asian ja jakaa saamansa tiedon opiskelijoille. Se ei oikeastaan toiminut, koska tämä ala on niin valtavassa murroksessa oikeastaan koko ajan. Se että opettaja opiskelisi välissä tietyt asiat itse, saattaa aiheuttaa sen että ne asiat ovat jo vanhentuneita siinä vaiheessa kun ne tulisivat opiskelijoille. Aloimme miettimään hyvin erilaista lähestymis tyylejä ylipäätään opettamiseen. Mitä voisimme opettaa niin, ettei meidän tarvitse tehdä sitä opettajan oppimisväliliikettä siinä välissä. Miten voisimme yhdessä opiskelijoiden kanssa tutkia ja oppia asioita. Tähän liittyen olemme tehneet paljon, minun mielestäni melko isojakin muutoksia ajatteluun siitä miten opettaminen tapahtuu. Se lähtee epämääräisyydestä ja että ei tiedetä mihin koulutetaan ja sen takia ollaan tehty valintoja. Painotetaan esim. ajattelun taitoja, opiskelutaitoja ja muita tietyssä mielessä metataitoja, jotka toivottavasti auttavat opiskelijoita työelämässä valmistumisen jälkeen. Silloin kun he ovat paikan päällä ja pitäisi taas uutta ottaa haltuun

Puhuja 1 [00:06:34]: Tämä kuvastaa meidän alaa kokonaisuutena niin hyvin. Tuo oli hyvä että emme tiedä mihin me koulutamme. Kaikki muuttuu niin nopeasti ja taidot mitä tarvitsee osata. On mahdotonta sanoa tässä vaiheessa mitä ne olisi sitten kun ovat työelämässä tai kun niitä tarvitsee. Tämä on ollut myös opettajana hauska muutos. Muistan kun alussa stressasi sitä että pitää osata kaikki ja pitää ymmärtää kaikki. Pikkuhiljaa siirtyminen on ollut sellaisiin menetelmiin, ja nimenomaan mihin voisi tarttua niin se yhdessä tekeminen ja oppiminen opiskelijoiden kanssa. Aina on ollut käsitys, että en voi tuputtaa muille omaa tapaani nähdä miten asiat ovat yhteydessä toisiinsa, sitä kokonaisuutta. Se että jokainen hankkii tiedon, prosessoi sitä, reflektoi sitä ja luo assosiaatioita omaan historiansa ja oman käsityksensä maailmasta. Tällä tapaa siinä on enemmän järkeä. Kun sen jakaa vielä muiden kanssa ja keskustelee muiden kanssa, ja opettajakin on yksi näistä muista jonka kanssa niitä käydään läpi ja mietitään, että miten tämä saattaa olla. Jokainen saa muodostettua siitä eheämmän kuvan, kartan, verkoston siitä mikä on oleellista, mitä pitää osata, mitä tämä tarkoittaa. Tässä tulee, tykkään sanoa että opetamme kriittistä ajattelua. Tulee keskeiseksi, että kysytään miksi ja mitä varten, onko tämä oikeasti hyvä asia yleensäkään yhteiskunnassa. Mutta selvitetään juuri sitä että onko vaihtoehtoja.

Puhuja 2 [00:08:22]: Kyllä vain. Kirjasin tähän itselleni tärkeitä arvoja. Täytyy muistaa myös kun me puhumme digitaalisen muotoilun opettamisesta, niin loppujen lopuksi jokainen opettaja puhuu omista asioistaan. Meilläkin Markuksen kanssa on paljon yhteistä ja jaettu ja opetetaan osittain yhdessä ja jaetaan samanlaisia menetelmiä. Meillä on loppujen lopuksi erilaiset näkemykset joistain yksityiskohdista ja muista, mutta minulle nämä digitaalisen muotoilun arvot olisi inhimillisyys, joustavuus, läpinäkyvyys, tasa-arvoisuus ja itseohjautuvuus. Mitä näistä ajattelin sanoa, minkälaisilla keinoilla näihin meidän opetuksessa pyritään. Jos otetaan inhimillisyys ensimmäisenä, mikä on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä. Pidän hyvin tärkeänä sitä, että koulutuksessa olisi jonkinlaisia inhimillisiä komponentteja. Se ei olisi puhtaasti tiedon siirtämistä vaan siinä pyritään ottamaan opiskelijat ja opettajatkin elävinä olentoina huomioon ja kokonaisuuksina. Tähän meillä on onnekkaasti ollut keinona, että meidän sisäänottoryhmät ovat hyvin pieniä. Meillä tulee 20 opiskelijaa vuodessa sisään, mikä on joidenkin muiden pääaineiden tai muiden alojen näkökulmasta järkyttävän pieni ryhmä. Se on syy minkä takia olemme pystyneet ylläpitämään tiettyä inhimillisyyttä. Tunnemme kaikki meidän opiskelijat ja tiedämme heistä hieman normaalia enemmän. Joustavuudessa keskeinen keino tai metodi on ollut sellainen, että kolmannen ja neljännen vuoden opinnot ovat todella kustomoitavat. Eli opiskelijat pystyvätä määrittelemään mitä he haluavat opiskella syventymisvaiheessa ja siitä pystymme opettajien kanssa aika hyvin neuvottelemaan. Tämä näkyy siinä myös että meiltä valmistuu hyvin erityyppisiin ammatteihin. Vaikka 20 otetaan sisään, voi olla että ulos meneviä on kymmeneen erilaiseen tehtävään tai jopa eri enempäänkin. Läpinäkyvyys arvona käytännössä tarkoittaa sitä, tätä Markus vähän jo sivusikin. Eli minun mielestä opettajan pitäisi pystyä myös aina kertomaan miksi asiat tehdään jollain tietyllä tavalla. Jos on valittu joitain tiettyjä menetelmiä tai keinoja niin pystytään perustelemaan miksi ne on valittu. Tämä sisältää myös kriittisen ajattelun komponentin. Opiskelijalla pitää olla myös suoran palautteen mahdollisuus kesken kurssin. Sanoa että tämä ei toimi, tehdään jotain muuta. Sitten asialle täytyy tehdä jotain. Tätä on meillä tapahtunut jonkin verran ja se on todella hyvä ja toimiva asia jos pystytään reagoimaan opiskelijapalautteeseen suoraan, eikä vasta kurssin jälkeen. Tasa-arvoisuutta myös vähän sivuttiin. Eli meillä on käytössä sellainen opetuskaluste kun leirinuotio. Se on pöydän tapainen, näyttöjen keskittymä, jonka ympärillä istutaan niin että kaikki näkevät saman asian. Me istumme ikään kuin ympyrämuodostelmassa.

Puhuja 1 [00:13:15]: Niissä on näyttöjä joka suuntaan. Vaikka istuu sivulla tai toisella puolella, näkee saman mikä näkyy muihinkin suuntiin.

Puhuja 2 [00:13:23]: Tämä on mielestäni symboli tietylle tasa-arvolle. Opettajat ja opiskelijat ovat kaikki samassa ringissä ikään kuin saman arvoisina. Tasa-arvoisuus muutenkin tapahtuu erilaisissa kohtaamisissa. Mielestäni meillä on vahva eetos siihen, että kohdataan opiskelijat samalla tasolla heidän kanssaan. Ei pyritä olemaan mitään sen ihmeempää. Viimeisenä arvona oli itseohjautuvuus, joka on meidän tämän hetkisen opetustyylin keskeinen juttu, jotta se onnistuisi. Siihen keinona näkisin että on tämä – meillä on heti opiskelujen alussa keskustelua opiskelijoiden kanssa siitä mitä on oppiminen, mitä sen pitäisi olla ja samaan aikaan ikään kuin metataito-opetus. Kokonaisuus tapahtuu sellaisilla menetelmillä, joissa opiskelijat itse selvittää asioita ja jakavat niitä muille. Eli tavallaan tuodaan toisten opettaminen heti alussa käytännössä kokemuksena.

Puhuja 1 [00:15:03]: Aika kiva että sinulla on tällaiset arvot. Pitäisikö niistä joskus keskustella kollegoiden kanssa?

[00:15:08] Naurua

Puhuja 1 [00:15:12]: Mehän ollaan oikeasti keskusteltu myös näistä arvoista. Tosin siitä on muutama vuosi, ei me olla viime aikoina aktiivisesti käyty läpi. Näkisin että se on myös koulutusohjelman, tutkinnon vahvuus jos opettajat – Sanoit että kaikilla ei ole välttämättä ihan samat eikä opettajalla täydy olla ihan samaa näkemystä tästä, mutta olisi ainakin ymmärrys siitä mistä kollegat tulevat kun he opettavat ja olisi mahdollisimman monesta kuitenkin sama näkemys. Hyvä asia ja haluaa viedä oikeaan suuntaan tai jos on eri mieltä, niin sitten perustellusti voi siitäkin keskustella kollegoiden kanssa. Tosiaan täällä on muitakin kuin minä ja Juhana täällä tutkinto- ohjelmassa ja olemme keskustelleet näistä. Ehkä jossain vaiheessa pitäisi keskustella uudestaan näistä arvoista ja mitä me oikeastaan olemme.

Puhuja 2 [00:16:00]: Kyllä. Se on ehkä nykymaailman piirre että ydintekemisestä ei tule, siihen ei tunnu olevan riittävästi aikaa. Muista kun kauan sitten meillä oli opettajakokous, jossa keskusteltiin pedagogiikasta ja joku sanoi että, tätähän meidän pitäisi keskustella ihan koko ajan. Se ei kuitenkaan siinä arjen kiireessä ole mahdollista ihan koko ajan, mutta ehdottomasti pitäisi silloin tällöin niihin palata.

Puhuja 1 [00:16:37]: Ilman muuta samaa mieltä. Luulen että tuo on yhä – kiire tavallaan lisääntyy. On ollut näitä resurssileikkauksia ja muuta. Tunnistan tuon ja olen samaa mieltä. Uskon että monet ovat samaa mieltä. Perusasioihin ei ole aina aikaa, palata niihin ja käydä läpi kunnolla ja pohtia niitä. Minulla ei ole tuollaista listaa itsellä, mutta olen samaa mieltä monesta niistä. Mietin mitähän siitä jäi puuttumaan. Oli puhetta että vaatii aikaa, että palaa perusasioihin. Tällainen reflektoiminen ja aika reflektoimiselle on yksi tärkeä asia opettamisessa ja pedagogisissa periaatteissa. Toinen mikä minulla on vahvasti opetuksessa, koska vastuuna on teknisestä opettamisesta, niin ei tätä opi kuin tekemällä ja kokeilemalla. Teknisessä puolessa on tärkeää että uskaltaa heittää ja kokeilee ja tekemään. Meillä on uskoakseni melko poikkeuksellista että meidän uudet opiskelijat kun tulevat tänne- Kauanko he ehtivät opiskella teoriaa? Vajaa kolme kuukautta, ja silloi heille tulee jo ensimmäinen asiakasprojekti jossa on oikea ulkopuolinen asiakas ja odotukset siitä, että jotain järkevää tuotetaan. Heille sanotaan että olkaa yhteydessä asiakkaaseen. Kommunikoikaa hänen kanssa siitä mitä hän haluaa ja mitä te voitte tuottaa. Sitten laitetaan kädet saveen ja tuotetaan jotain. Tämä on toinen, että varhaisessa vaiheessa on ihan oikea asiakasprojekti ja tämä auttaa myös meille tulevia opiskelijoita luomaan vahvan ammatti-identiteetin. Se on ainakin minulla pyrkimys, yksi tärkeä asia, miten minusta tulee digitaalinen muotoilija on se että alat ajattelemaan itseäsi digitaalisena muotoilijana. Eli luot itsellesi identiteetin ja oikeasti olet sitä mieltä itsestäsi. Se tukee kun otetaan asiakasprojektit mukaan ja oikeaa alan tekemistä jo varhaisessa vaiheessa.

Puhuja 2 [00:18:40]: Se varmaan on myös sellainen mikä on alaspesifi juttu. Me voidaan oikeasti laittaa opiskelijat tietämättöminä tekemään oikeita projekteja. Siinä ei ole niin valtavaa riskiä. Voisin kuvitella että vaikka sairaanhoito puolella tai jossain ei näin voi toimia. Se myös kallistaa pedagogista ajattelua siitä mikä on perinteinen ajattelu. Eli ensin otetaan haltuun kaikki perusteet ja sitten vasta voidaan käytännössä toimia. Meillä se on osoittautunut ettei se ole ehkä järkevää. Nämä käytännön projektit, joissa tehdään virheitä, joissa joudutaan tekemään uudestaan asioita koska ne on tehty huonosti tai väärin, ne ovat kaikista opettavaisimpia asioita joissa opetettu teoria tulee eläväksi.

Puhuja 1 [00:19:48]: Kyllä. Jäin miettimään, että meillä on ollut vähän erikoinen reilu vuosi-puolitoista vuotta kun ollaan hoidettu kaikki opetus etänä tämän koronatilanteen vuoksi. Ajatus ainakin itsellä, kun siirryttiin etään oli, että jos jonkun pitää osata tai tulisi osata tehdä tämä hyvin, niin meidän digitaalisina muotoilijoina. Tämä on osa meidän ammattiosaamista, että pitää osata järjestää hyvin pedagogisesti järkevää ja hyvää opetusta myös etänä ja saada opiskelijat mukaan. Mitä mieltä olet noista arvoista, Olemmeko onnistuneet siirtämään niitä etäopetukseen myös? Mitkä on siirtyneet paremmin ja mitkä huonommin?

Puhuja 2 [00:20:33]: Tämä on hyvä kysymys. Ei varmasti ole kaikki onnistuneet siirtymään kovin hyvin. Jos niitä on onnistuttu siirtämään, niin se on kaivettu kyllä jostain selkänahasta. Se vaatii enemmän muskelia ja tekemistä, että ne onnistuvat. Itseohjautuvuus on onnistunut jopa astetta paremmin kuin livenä. Tämä erikoinen tilanne on myös ajanut opiskelijat ajattelemaan että heidän täytyy itse ottaa vastuuta enemmän opiskelusta. En tiedä miksi se on näin ollut, mutta se on ainakin omilla kursseillani onnistunut jopa paremmin. Tasa-arvoisuus ei välttämättä onnistu yhtä hyvin, ainakaan koko ajan. Jollain tavalla se valtahierarkia tulee helpommin.

Puhuja 1 [00:21:35]: Olen samaa mieltä ja itse asiassa miettinyt miksi se on niin. Sen ei tarvitsisi olla niin. Mutta siinä opettaja on kuitenkin se joka sanelee mitä tehdään ja yrittää saada opiskelijat enemmän osallistumaan ja sanomaan asioita. Tällaisessa vaikka Zoom-opetuksessa on vaikeampi saada opiskelijat liidaamaan myös.

Puhuja 2 [00:22:01]: Kyllä. Näin se juuri on. Se vaatii varmaan fasilitointia enemmän, että ylipäätään saadaan jonkinlainen järkevä vuorovaikutus tapahtumaan etä- tai online opetuksessa. Se näkyy heti tasa-arvoisuuden rapautumisessa. Heti kun joku ottaa tavallaan liidin, vaikka se olisi ihan fasilitoiva liidi, kyllä se muuttaa jotenkin dynamiikkaa. Läpinäkyvyydelle en tiedä onko tapahtunut kauheasti. Se on ehkä enemmän pohjalla oleva arvo, joka ei tästä ole niin järkkynyt, tästä tilanteesta. Sehän on enemmän siitä kiinni että onko opettaja valmis perustelemaan tekemiään valintoja opiskelijoille.

Puhuja 1 [00:22:57]: Ehkä osittain jopa, en tiedä uskallanko sanoa että perustellut enemmän, mutta olen tavallista enemmä kysynyt ovatko opiskelijat samaa mieltä nyt miten tänä menee ja onko näin järkevää tehdä vai ei. Luulen että jopa korostunut minulla opetuksessa.

Puhuja 2 [00:23:15]: Joustavuus on myös pysynyt kohtuullisen samana. Edelleen on mahdollista tehdä erilaisia opintoja kolmantena ja neljäntenä vuotena. Se on yhdistelmä meidän tutoropettaja systeemiä. Minä ja markus opetetaan myös syventävien opintojen kokonaisuutta, joka kestää koko syksyn. Siellä voi tehdä kaikki syventävät opinnot. Se ei mielestäni viime syksynä nyt dramaattisesti eronnut aikaisemmista vuosista. Opiskelijat saivat melko vapaasti valita mitä tekevät ja saivat keskittyä siihen mikä kiinnostaa. Inhimillisyys, se kyllä kärsii aika paljon mielestäni onlineympäristössä. Valitettavasti se vain on niin, että videokuva ei voi korvata läsnäolon tunnelmaa. Itse olen huomannut, että tällä syksyisellä kurssilla mitä me Markuksen kanssa vedetään, minulla on ollut yksilökeskusteluja opiskelijoiden kanssa, niin siinä kun tein näitä yksilökeskusteluja huomasin että kohtaaminen tapahtuu paremmin pelkän audion avulla, kuin videokuvan ja audion avulla. Se paransi sitä vähän. Sekin on ihan kiinnostava ilmiö. Miksi näin on? Että se toimii vähän kuin puhelu, voi tomia jopa paremmin kuin video joissain yhteyksissä. Konaisuutena näen, kun ajatellaan inhimillisyyttä arvona, niin koko ryhmän koheesio ja sellainen että kaikki ikään kuin tuo oman palansa siihen ryhmään, niin kyllä se on todella paljon haastavampai ollut tänä korona aikana kuin se että oltaisi lähiopetuksessa.

Puhuja 1 [00:25:21]: Kyllä, samaa mieltä. Minä en halua että me puhutaan täällä liian pitkään, vaan että näistä tulee järkevän mittaisia. Mikä olisi vielä jotain keskeistä mitä me ei olla käsitelty? Onko nyt jotain jäänyt ulkopuolelle?

Puhuja 2 [00:25:34]: Sellaisen voisin vielä omasta puolestani sanoa, että jos mietitään ihan pedagogisia didaktisia valintoja, niin mielestäni tärkeää on että valinnat perustuvat opetettavalle aiheelle. Eli on selvää että ohjelmointia täytyy opettaa jollain tietyillä menetelmillä joihin liittyy tietyn tyyppisiä harjoituksia tai tekemistä. Sitten ajattelun taitoja kehittävää sisältöä täytyy opettaa hieman eri tavalla. Eli itse pidän ajatuksesta, että pedagoginen patteristo aina suunnitellaan opetettavan kurssin sisältöjen näkökulmasta. Niiden pitäisi olla aina linjassa. Näin varmaan kaikki muutkin opettajat tekevät, mutta ajattelin että se on hyvä sanoa ääneen

Puhuja 1 [00:26:39]: Joo, eihän siitä voi olla kuin samaa mieltä. Meidän näkemykseen kuuluu myös se, ettei ole yhtä selkeää totuutta miten kaikki pitää tehdä, vaan tämähän on sellaista muutosta, kokeilemme ja etsitään paras tapa jokaiseen tilanteeseen ja jokaiseen aiheeseen ja sovelletaan niitä. Uskallus kokeilla ja heittäytyä kuitenkin on myös osa sitä meidän pedagogiikkaa mitä teemme. Uskaltaa joskus kokeilla jotain uutta, kummallista ja hassua. Mielestäni jos on katsonut meidän kollegoja, niin kaikilla on sellaista ettei pidättäydy vanhassa tutussa vaan kokeilevat rohkeasti uusia asioita. Se on ehkä aika keskeinen juttu.

Puhuja 2 [00:27:27]: Kyllä luulen että se on itsellä opettajana jaksamiseen vaikuttava. Täytyy välillä kokea olevansa – ottaa riskejä tai olla joku mahdollisuus epäonnistua. Se pitää mielen virkeänä ja halu saada kurssi onnistuneesti päätökseen on paljon enemmän motivoimassa. Se ettei tiedä tuleeko tästä yhtään mitään vai epäonnistutaanko ihan dramaattisesti.

Puhuja 1 [00:28:06]: Nythän tämä vuosi etäilyä takanapäin. Lähdettiin nimenomaan aika huolestuneina, että mitä tästä tulee, kuinka hyvä tästä tulee. Meidän opiskelijoilta on enimmäkseen tullut hyvää palautetta. Moni asia en selvästi onnistunut meillä, ei tietenkään kaikki. Nyt me olemme oppineet paljon asioita ja seuraava vaihe meille olisi tunnistaa mitkä ne hyvät asiat on ja mistä me halutaan pitää kiinni ja jatkaa niitä jatkossakin. Miten se siirtyvät postkorona maailmaan, jossa opetus tapahtuu ainakin osittain tai kokonaan tietyssä tilassa.

Puhuja 2 [00:28:54]: Tämä on ehkä yhden podcastin hyvä aihe. Mitä opitaan koronasta.

Puhuja 1 [00:29:00]: Se saattaisi olla. Varmasti jatkossa mitä me jatkossa tullaan podcastissa tässä sarjassa käymään läpi, tuo on yksi hyvä aihe, mutta varmasti käydään mahdollisesti läpi joitakin menetelmiä miten me käytännössä toteutetaan meidän arvoja ja teorioita mistä ollaan puhuttu tänään.

Puhuja 2 [00:29:18]: Kyllä vain. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessa.

Puhuja 1 [00:29:22]: Ja toinen juttu on se, että jos on aiheideoita tai muuta palautetta meille, niin meillä on myös sähköpostiosoite pedagoginetki@metropolia.fi. Otamme mielellämme vastaan ideoita ja ehdotuksia sinne.

Puhuja 2 [00:29:34]: Kyllä vaan.

Puhuja 1 [00:29:35]: Kiitämmekö tästä kerrasta? Onko Juhana tyytyväinen?

Puhuja 2 [00:29:38]: Kiitos kovasti. Sellaisen loppu huomion voin vielä sanoa, että me ollaan Markuksen kanssa tunnettu ainakin 15 vuotta ja tehty paljon. Mutta nyt kun etänä äänitetään podcastia, niin kyllä tässäkin tietty latenssi on. Tässäkin huomaa että inhimillisyys ja se joka ikään kuin tapahtuisi samassa tilassa, niin siitä jotakin katoaa kun tullee pieni viive tässä audiossa. Toivottavasti ei häiritse kuulijoita liikaa.

Puhuja 1 [00:30:17]: Toivottavasti ei. Lämmin kiitos kaikille kuulijoille.

Puhuja 2 [00:30:21]: Kiitoksia.

Puhuja 1 [00:30:29]: Tämä oli pedagogin hetki podcast. Löydät meidät metropolia MetroPodia podcastsarjasta ja myös mistä nyt yleensä kuuntelet podcasteja. Lähetä palautetta, kysymyksiä ja aiheideoita meille osoitteeseen pedagoginhetki@metropolia.fi

.