Keskusteluja luovuuden ja taiteen merkityksestä ja saavutettavuudesta

Litterointimerkinnät

• sa- sana jää kesken
• (sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
• (-) sana, josta ei ole saatu selvää
• (–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
• [tauko 10 s] vähintään 10 sekunnin tauko puheessa
• , . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Luovuus ja taide kuuluu kaikkien elämään ja voi olla voimavara ja elämän rikkaus kaikille ihmisille. Minun nimeni on Laura Huhtinen-Hildén. Toimin Metropoliassa yliopettajana, tutkijana ja tutkintovastaavana Creativity and Arts in Social and Health Fields -koulutuksessa.

Tänään kanssani täällä on keskustelemassa Ruka Toivonen Kulttuuria kaikille -palvelusta. Me Rukan kanssa keskustelemme Kaikukortin inspiraatiovideoista. Kerrotko Ruka, mitä nämä videot on ja miksi ne on tehty?

RUKA TOIVONEN:

No, Kaikukortti on siis osa Kulttuuria kaikille -palvelua, jonka tehtävä on edistää saavutettavuutta, yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta kulttuurikentällä. Kaikukortti sit taas on tämmöinen kortti ja palvelu, joka on tarkoitettu tiukassa taloudellisessa tilanteessa oleville ihmisille. Sit Kaikukortissa me on nyt muutama vuosi tehty töitä tämmösessä Kulttuurihyvinvointia ikäihmisille -hankkeessa. Se on osa-hanke, jota Taiteen edistämiskeskus Taike on koordinoinut. Se päättyy tänä vuonna, ja siinä on mukana semmoset, yhteistyössä semmoset toimijat kuin AILI-verkosto ja Teatterikeskus Kulttuuria kaikille -palvelun lisäksi. Osana tätä hanketta tai oikeestaan tän hankkeen päätteeksi päädyttiin siihen, et halutaan tuottaa semmosia inspiroivia videoita, joiden tavoite on tarjota erilaisii esimerkkejä siitä, et millä tavalla saavutettavuutta ja moninaisuutta ikäihmisten keskuudessa on huomioitu erityisen hyvin kulttuurialalla.

[musiikkia]

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Siellä, kun mä katoin niitä videoita läpi, niin kun siellä Jenni Hoppi puhuu, että taide taide kuuluu kaikille, taiteen tulisi kuulua kaikille. Keinoja on, hän sano. Niin mitä sä näkisit, millasii ne keinot on? Millä tavalla sitä taidetta ja luovuutta vois tehdä enemmän jokaisen ihmisen saavutettavaksi?

RUKA TOIVONEN:

Toi on äärimmäisen hyvä kysymys, ja Jenni ihanasti sen kyllä sano tässä videolla, sen että kyllä keinot on, koska he ovat ammattilaisia. Jenni on siis KokoTeatterilla töissä ja on KokoTeatterilla tehny Sateenkaariseniorien kanssa myös paljon yhteistyötä sekä Pride-viikon yhteydessä että muulloin ja aika tämmöst monitaiteista, et siihen on liittynyt kirjoittamista ja sitten semmost lukudraamaa lavalla ja erilaisii vaiheita.

Sen enempää Jenniä siteeraamatta, niin mä ajattelen, että tilat ja tilojen esteettömyys on yksi saavutettavuuskysymys. Se, että kuka ylipäänsä fyysisesti pääsee vaikkapa sitten teatteriin. Sen lisäks aika moni ehkä varsinkin, jos on taloudellisesti tiukassa tilanteessa, niin sellainen ihminen, joka ei välttämättä teatterissa myöskään paljon käy, saattaa miettiä, et voiks hän, onks tää teatteri mua varten ollenkaan. Onks mulla sellasii vaatteita, missä mä kehtaan mennä teatteriin? Mitä teatteriin pitää laittaa päälle? Jos ei oo pitkään aikaan käynyt teatterissa, niin voi olla, et ihminen ei oikeasti tiedä.

Sitten semmoset aisteihin liittyvät saavutettavuusratkaisut, mitkä, jos ajatellaan esimerkiks kuulon alentumista, niin sehän on sellanen ikäihmisillä erittäin yleinen haaste, jos ei siihen tarjota sit ratkaisuja. Esimerkiks nyt induktiosilmukkaa tai muita ratkaisuja. Ehkä ikäihmiset on myös aika iso semmoinen kuulovammaisten ryhmä, jotka ei esimerkiks puhu viittomakieltä. Mikä on sitten taas, viittomakielen tulkkaus on yksi tapa tarjota saavutettavuutta erilaisille ihmisryhmille.

Näit on monenlaisia kysymyksiä. Sit ehkä siihen sosiaaliseen saavutettavuuteen liittyy myös semmonen, minkä kanssa nyt sitten Jenni on painiskellu, on se moninaisuuden huomioiminen sekä lavalla niissä representaatioissa. Puhutaan, et kenen tarinoita siellä taiteessa, ehkä ei pelkästään lavoilla mut taiteessa ylipäänsä, niin ketä se taide kuvaa ja sit kuka niitä saa kertoa ja millä tavoilla. Et esimerkiks nyt tässä kyseisessä projektissa, missä Jenni oli mukana, tuotettiin lukudraama, jossa ikäihmiset oli siis itse kirjoittanut oman sateenkaarihistoriansa. Sitten nuoremmat teatterialan ammattilaiset luki ne tarinat lavalla. Eli he saivat sekä osallistua tekijöinä, että istua yleisössä ja kuulla sen oman tarinan, mikä on aika hieno ja merkittävä hetki varmasti.

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

On ja siinä oliko se nyt juuri Risto, joka sitä siinä videolla sanoikin, et miten se tuntu merkitykselliseltä se, että sai kuulla toisen lukemana sen oman tarinansa.

RUKA TOIVONEN:

Kyllä.

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Mä jäin tossa pohtimaan, kun sä puhuit siitä sosiaalisesta saavutettavuudesta, et tavallaan ne semmoset fyysiset erilaiset, jotenkin ehkä näkyvätkin saavutettavuuden teot tai tavat, jolla saavutettavuutta edistetään, on ehkä helpoin semmosena ensimmäin-. Toki ne pitää olla kunnossa. Niit pitää saattaa kuntoon. Mut ne on ehkä sillä tavalla semmoset just tämmösinä näkyvinä ja fyysisinä helppo muistaa ja laittaa kuntoon. Mut sit tää just tää tämmönen, että millä tavalla kokee,, että tämä tilanne tai tämä tila kutsuu myös minut. Tai niinku sanoit, että kenestä tarinat kertoo, kenen taidetta, kenen kulttuuria ne.

RUKA TOIVONEN:

Kyllä. Nimenomaan. Meillä on Suomessa esteettömyysstandardit, joita jossain määrin valvotaan. Sit on erilaisia resursseja, mitä vaaditaan siihen, et sitä esteettömyyt parannetaan. Siihen vaaditaan aika isoi materiaalisii, rahallisii resursseja, jos täytyy tehdä jotenkin suurii muutoksia. Mitä nyt niinku Tampereen teatterissa, jossa Arttu Haapalainen on, yhdellä videolla esiintyy, niin siel on esimerkiksi aika ison remontin tarve. Mutta sitten taas tämmönen moninaisuuteen ja erilaiseen käsikirjoittamiseen ja representaatioihin ja semmoiseen saavutettavuuteen liittyvä ehkä osaaminen ja resurssien tarve on aika erilaista. Et se vaatii ymmärrystä ja se vaatii jollain tavalla asiantuntemusta mut ehkä myös kokemusasiantuntemusta, jota sitten nyt vaikka Risto ja Kuisma täs videolla myös edustaa.

[musiikkia]

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

No, toinen semmonen tärkee teema, mikä tuolla noissa videoissa nousi, oli se, et miten taiteellisen ilmaisun tai taidekokemuksesta keskustelun kautta voi liittyä yhteen toisten ihmisten kanssa. Mitä ajatuksia sulla on siitä?

RUKA TOIVONEN:

No, sehän on hirveen tärkeetä. Just täs kyseisessä Sateenkaariseniorien ja Jennin eli siis KokoTeatterin oikeestaan yhteistyökuviossa, niin oli mahdollisuus kokee sitä taidetta. Mut Sateenkaariseniorit sen lisäks hirveen paljon myös tekee itse, menee itse paikkoihin, harrastaa siis taidetta yhdessä. Risto on puhunut siitä, et miten se on ikäihmisille valtavan merkittävää ja miten se elävöittää heidän elämää. Tuo yhteen mutta myös jotenkin korostaa ihan erityisesti sitä moninaisuutta. Et vaikka he ovat yksi vähemmistö, niin sen vähemmistön sisällä on valtavasti moninaisuutta, sukupuolen moninaisuutta ja sit on seksuaalisuuden moninaisuutta. Sitten toisaalta se moninaisuus näkyy siinä, et jokainen tulkitsee eri tavalla taideteoksia. Se kokemus on aika erilainen ja yksilöllinen. Sen ei tarviikaan olla sama, ja sit sen jakaminen voi olla rikkaus. Sit, kun meil on vielä sen lisäks moninainen taidekenttä, joka tuottaa tosi erilaisia sisältöjä, niin sehän on rikkaus kaikille riippumatta siitä, että minkälaiseen vähemmistöön kuuluu tai ei kuulu, koska se kasvattaa meidän ymmärrystä ja se avaa ovia erilaisiin maailmoihin.

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Mulle on tutkijana ollu tärkee huomio se, että miten luovassa toiminnassa se, että ihminen kokee hyväksyntää ja voi jakaa sitä omaa kokemustaan, niin niil on semmonen hyvin tärkeä semmonen hyvinvointii lisäävä merkitys. Must se tuli näissäkin kokemuksis kauheen selkeesti esiin, että oli se sitten siitä taidekokemuksesta keskustelu tai sitten se, että itse taiteen tekemisen tai taiteelliseen toimintaan osallistumisen kokemuksen jakaminen toisten kanssa, niin miten tärkee liima se on meijän toisiimme liittymisessä. Jotenkin aattelen myös niin, että se semmonen moniäänisyys on semmonen yhteiskunnallinen vahvuus. Ja miten moninaisuutta ymmärretään ja miten se voi elää tässä yhteiskunnassa, niin se tekee sitä semmosta jokaisen ihmisen potentiaalin, mahdollistaa sitä, että ihmiset on osana tässä yhteiskunnassa paremmin.

RUKA TOIVONEN:

Kyllä, ehdottomasti. Ja ehkä se moninaisuuden huomioiminen ja arvostaminen toisaalta taidekentällä ja kulttuuripalveluissa mut ihan yhteiskunnassa ylipäätään, niin se yhdessä saavutettavuuden kanssa, niin sehän takaa kulttuurioikeudet kaikille ihmisille. Et ku puhutaan kulttuurioikeuksista, siitä et kaikilla ihmisillä on oikeus omaan kulttuuriin, mut toisaalta ehkä myös siihen ihan vaan nauttimiseen siitä ja siihen hyvinvointiin, minkä siit saa. Se on ikäihmisten keskuudessa aika suuri kysymys, koska tavallaan sit taas monilla ikäihmisillä se osallisuus on se iso kysymys. Et millä tavalla vois pysyä osallisena tai sitten päästä osalliseksi, jos vaikka toimintakyky on huonontunu? Silloin siin ollaan tavallaan aika perustavanlaatuisten asioiden äärellä. Se kulttuurihyvinvointi voi olla myöskin, se voi olla osa laajempaa osallisuutta ja pääsyä just vaikka ystäväpiiriin tai pääsyä osaksi johonkin semmoseen yhteiskuntaan ja semmoseen toimintaan, mistä ois muuten jääny täysin pois.

[musiikkia]

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Siinä yhdellä videolla Kuisma nosti esiin sen, et miten myös semmonen tässä tapauksessa Sateenkaarisenioreiden toiminnasta ja elämästä tiedon levittäminen oli tärkee teema myös, kun tehdään yhteistä taideprojektia. Mulle tuli siinä mieleen semmonen muistisairaudesta tietoa paljon levittänyt lauluryhmä kuin Muistilangat tuolta Päijät-Hämeen Muistiyhdistyksestä. Et sen lisäks, että he esiintyy lauluryhmänä hirvittävän mukaansatempaavasti ja hauskasti, niin sen lisäksi heillä on ihan siellä aina semmosia tieto-osioita, että tavallaan siinä sen taiteen keinoin ja taiteen lisäksi niissä esityksissä on aina se kokemusasiantuntijan ääni mukana. Se tekee siitä hirveen vaikuttavaa. Mun mielestä tässäkin nousi se sama teema, miten siinä paitsi on se taiteen ja jakamisen teema, niin sit on myös tää ihan niinku tieto.

RUKA TOIVONEN:

Kyllä ehdottomasti. Ja ajattelen, että ehkä sillä tiedon tasolla yksin voi olla aika vaikee välittää jotain viestiä moninaisuudesta. Varsinkin silloin, jos sitä viestiä ei kaikki halua ehkä ottaa vastaan. Silloin se taide on keino välittää jotain muutakin. Et vaikka me ajatellaan, että me olla rationaalisia eläimiä, niin oikeastaan ehkä me tarvitaan joku tunnekokemus tai joku. Luovuuden äärellä se mahdollistaa ihan erilaisten viestien välittämisen. Että tuo on ihan totta, ja se on hirveän arvokasta.

Ehkä Sateenkaariseniorien kohdalla tää muisti liittyy siinäkin mielessä, että esimerkiksi tässä KokoTeatterin projektissa oli kyse semmosista aiheista ja semmosista sateenkaari-ihmisten muistoista, et ne sijoittu ajalle ennen vuotta 99, jolloin Suomesta on poistettu kehotuskielto, eli homoseksuaalisuuteen kehottaminen on ollut laitonta. Eli toisin sanoen meillä ei ollut minkäänlaisia julkisissa kanavissa, tiedotusvälineissä minkäänlaista representaatiota, joka olis mitenkään positiivisesti käsitellyt vaikka homoseksuaalisuutta, saati sitten sukupuolen moninaisuutta. Niin silloin se tarinoiden kertominen ja se välittäminen tarkoittaa myös sitä, että joku muistijälki välitetään eteenpäin. Ikäihmisillä ja sateenkaari-ikäihmisillä se pelko siit, et heidät unohdetaan, et heidän olemassaolo unohtuu täysin sit, kun he katoaa ja poistuu, niin se on ihan aito pelko. Se on nyt yks iso osa tätä työtä myöskin, mitä Sateenkaariseniorit tekee. Tehdään näkyväksi sitä, et he on olemassa.

Sitten tietenkään ne asiat aina, niinku myöskin ihminen ei oo vaan yhtä asiaa, ei oo vaan yhtä identiteettiä. Et jos on esimerkiks muistisairas, niin silloin ois tärkeetä, et meil ois sekä kulttuurialalla et sote-alalla sensitiivisiä sitä kohtaan, että myös ikäihmisistä löytyy vaikka sateenkaari-ihmisiä. Et siinä se taiteen rooli on aika iso ja merkittävä myöskin semmonen tiedon välittämisen keino. Toki tää pätee moniin vähemmistöihin Suomessa, joiden historia on jääny aika paljon kirjottamatta. Et se voi olla tapa prosessoida ja tuoda sitä esille ja näkyväksi. Jos mietitään vaikka saamelaisten kulttuuriperintöä tai romaniyhteisön itselleen mut myös toisille jotenkin tekemää taidetta. (Niin mä ajattelen) [0:15:24], et se kantaa myös semmosta, välittää semmosta viestiä heidän olemassaolosta ja (-) arvosta, ihmisarvosta.

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Kyllä. Se on tosi tärkeetä. Ja se semmonen yhteiskunta, jossa semmonen moniäänisyys, ihmisten kaikkinainen moninaisuus on läsnä, niin semmonen on vahvempi, koska siinä myös kaikkien potentiaali tulee käyttöön. Kaikki voi tasa-arvoisemmin olla läsnä ja kehittämässä yhteisiä asioita.

RUKA TOIVONEN:

Kyllä. Nimenomaan. Silloin meil toteutuu yhdenvertaisuus ja sit toteutuu myös kulttuurioikeudet yhdenvertaisella tavalla, koska siihen on kaikilla jollain tavalla pääsy, ja pääsyjä on monenlaisia.

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Nää on tärkeitä asioita ja tärkee, että niistä lisääntyy tieto ja ymmärrys, jotta me voidaan tehdä yhä esteettömämmäksi myös tätä taidetarjontaa ja taidepalveluita.

[musiikkia]

[äänite päättyy]

[äänite alkaa]
Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Laura Arikka

[Musiikkia. 00:00:01]

Puhuja 1 [00:00:10]: Tervetuloa pysähtymään tänään miettimään Mikä ihmeen dialogi? -teeman äärelle. Tässä jaksossa saan vieraakseni Laura Arikan Erätauko-säätiöstä. Ja edelleen tässäkin jaksossa keskustelua johdattelemassa olen minä, Minna Kaihovirta Dialogipäällikkö Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Omassa työssäni edistän dialogisuutta ja luon kohtaamisen ja dialogin paikkoja ammattikorkeakoulussa. Tervetuloa Laura, taidat tehdä samaa työtä, mutta vielä isommilla areenoilla, eikö niin?

Puhuja 2 [00:00:52]: No kiitos Minna ja mukava olla tänään tässä podcastissa mukana.

Puhuja 1 [00:00:58]: Kertoisitko Laura vähän, mistä Erätauko-säätiössä on kysymys. Mistä tulet tänne tänään vieraaksi?

Puhuja 2 [00:01:05]: Joo. Työskentelen tosiaan Erätauko-säätiössä, joka on on nyt vähän yli kolmevuotias toimija. Meidän perustajiimme kuuluu Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Sitra, Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska kulturfonden. Meidän tehtävänämme on yhdessä yhteistyökumppaneiden kanssa vahvistaa suomalaista keskustelukulttuuria ja nykyään tehdään myös jonkin verran kansainvälistä yhteistyöstä. Mutta ollaan tämmöinen voittoa tavoittelematon, riippumaton toimija ja tehdään tosiaan yhteistyötä dialogin tukemiseksi eri toimijoiden kanssa.

Puhuja 1 [00:01:41]: Kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta työkentältä. Tähän alkuun voisi todeta, että dialogi käsitteenä nousee esiin yhä useammin ja ainakin minulle on välittynyt sellainen, että myös dialogisuuden merkitystä ymmärretään yhä paremmin. Kyse on moniulotteisesta ja todella mielenkiintoisesta käsitteestä. Tässä jaksossa yhdessä Lauran kanssa pysähdymme pohtimaan dialogia ja sen reseptiikkaa, jos niin voisi sanoa. Lähdetäänkö ihan tästä sanasta liikkeelle. Mistä, Laura, sinun mielestäsi dialogissa on kysymys? Miten se eroaa esimerkiksi tavallisesta keskustelusta?

Puhuja 2 [00:02:29]: No, varmaan ihan tavallinenkin keskustelu voi olla hyvä dialogi. Ja minä ehkä itse ajattelen niin ja me Erätauko-säätiössä ajattelemme niin, että dialogi on tällainen rakentava ja tasavertainen tapa keskustella, jossa tähdätään toisten ymmärtämiseen, mutta ei välttämättä yksimielisyyteen. Ja se, että pyritään ymmärtämään itseä ja muita ja maailmaa paremmin, niin parhaimmillaan se tuo myös uusia oivalluksia ja tukee uudenlaista ajattelua. Dialogia voi käydä oikeastaan mistä aiheesta tahansa, mutta ehkä se semmoinen kannatteleva ajatus siinä on, että on kyse sitten kahdesta tai useammasta ihmisestä, niin pyritään syventämään ymmärrystä ja tukemaan sitä, että kaikki, jotka siinä dialogissa ovat mukana, niin heillä on mahdollisuus halutessaan kertoa omia ajatuksiaan ja näkökulmia ja kokemuksia siitä käsiteltävästä aiheesta.

Puhuja 1 [00:03:26]: Hyvin samalla tavalla itsekin käsitän dialogisuuden. Ehkä toisin tähän vielä lisää, nyt kun edustan itse asiantuntijaorganisaatiota. Me usein muistuttelemme dialogiin osallistujille, että dialogiin on lupa tuoda myös keskeneräisiä asioita. Se on paikka ajatella ääneen ja parhaimmillaan se on yhdessä ajattelua, jolloin ehkä itselläkin kirkastuu se, mitä ajattelinkaan siitä asiasta. Eli kun asiantuntijaorganisaatiossa aika usein tullaan se asiantuntijakulma edellä ja ikään kuin halutaan olla aika valmiita ja halutaan aika valmiita kokonaisuuksia niistä asioista, niin dialogisuus, näin itse koen, on meillä ehkä antanut lupaa siihen, että voi sanoa sen hioutumattoman timantinkin ääneen ja antaa sen ikään kuin yhteiseen hiontaan. Miltäs tämä kuulostaa?

Puhuja 2 [00:04:25]: Kuulostaa aivan erinomaiselta. Ja yhdyn kyllä ja liityn tähän teidän ja sinun ajatukseesi. Ajattelen, että meillä ehkä se ajatus tukee myös sitä dialogin määritelmää, juuri tämä mahdollisuus siihen keskeneräiseenkin. Että semmoinen keskustelu, mitä ehkä jotkut ajattelisivat, ettei välttämättä ole dialogia, niin me yritämme välttää sitä, että kauhean vahvasti tehtäisiin niitä raja-aitoja, mikä on onnistunut dialogi ja mikä on oikein mennyt dialogi ja mikä ei. Koska huomataan, että monilla ihmisillä on vähän erilainen näkemys siitä, mitä se hyvä keskustelu ja hyvä dialogi on. Ja meillä on niin erilaiset myöskin keskustelu- ja vuorovaikutustaidot ja saadaan tosi erilaisia eväitä elämään, niin ihan jo sekin vaikuttaa siihen, miltä se dialogi kuulostaa ja miten se etenee. Ja silti se voi olla kaikille hyvä dialoginen kokemus. Tämä dialogi on vähän semmoinen kuin moni muukin aihe, että tähänkin liittyy omia koulukuntia ja erilaisia ajatuksia siitä, mikä on oikeanlaista dialogia ja miten sitä käydään. Mutta me yritämme sitten taas kutsua entistä enemmän mukaan ihmisiä pohtimaan yhdessä myös ehkä sitä dialogin käsitettä.

Puhuja 1 [00:05:42]: Eli ehkä mieluummin kuin että rajaisi dialogisuutta jotenkin poissulkevasti, että tämä tai tämä tai tämä ei kuulu, niin pikemminkin ajatus siitä, että dialogi vahvistuu silloin, kun mahdollistetaan mahdollisimman erilaisille toimijoille se osallistuminen, tarjotaan kaikille se kokemus kuulluksi tulemisesta ja niiden omien ajatusten ja käsitysten arvosta tai siitä, että ne ovat kuulemisen ja jakamisen arvoisia. Ja sitten muistetaan, että dialogisuus pohjautuu siis vuorovaikutustaitoihin. Kukaan vauva ei synnytyssairaalassa ole vuorovaikutusosaavampi kuin toinen, vaan nämä kaikki ovat taitoja, joita elämän varrella voi kehittää. Niissä voi parantaa taitoaan. Ja yhtäältä tietysti jonkin verran nojaavat persoonaan, toiset ovat ehkä matalammalla kynnyksellä jakamassa omia ajatuksia, mutta vuorovaikutusosaamista voi oppia kuka tahansa. Tässä ehkä nyt vähän jo innostun, opettajatausta minullakin on pitkä ja nimenomaan vuorovaikutustaitoja opiskelijoille opettaessani niin ehkä jossain kohti vähän hämmästyinkin sitä, kuinka syvässä oli se ajatus, että joku vain nyt on taitava ja joku ei ole taitava, kun kysymys on opittavissa olevista taidoista.

Puhuja 2 [00:07:06]: Minun mielestäni hienosti sanottu ja laitettu ja ei haittaa ollenkaan. Minun mielestäni on tärkeää, että dialogisuudesta myös puhutaan ja sitä opetetaan ja käsitellään yhdessä oppilaiden tai opiskelijoiden kanssa. Ajattelen ihan samalla tavalla, että nämä ovat taitoja, joita voi opetella. Meillä kaikilla on vahvuuksia tähän liittyen ja toisaalta meillä on myös niitä kehittymisen paikkoja ja niitä voi sitten tosiaan harjoitella. Ehkä armollista ja mukavaa on se, että ikinä tässä ei tule valmiiksi. Me ihmiset olemme ihmisiä ja tulemme kohtaamaan koko elämämme aikana erilaisia vuorovaikutustilanteita ja erilaisia ihmisiä ja aina täytyy vähän viilata eteenpäin, miten mennään ja tullaan toimeen keskenään. Mutta nämä ovat tosiaan sellaisia, että eri ihmiset tarvitsevat erilaisia työkaluja ja valmiiksi ei tule. Ja se on vaan hyvä asia, niin ei tule liikaa ehkä sitä arvottamista.

Puhuja 1 [00:08:04]: Mm. Erittäin hyvä muistaa. Ja muistutetaan tässä kohti vielä, että vuorovaikutustaitoja ja vuorovaikutusosaamisen kehittymistähän on tutkittu paljon, ja tähän löytyy myös tuolta kirjallisuuden ja tutkimuksen puolelta paljon hyviä apukeinoja sille omalle elämänmittaiselle oppimismatkalle evääksi.

Puhuja 2 [00:08:25]: Joo, juuri näin. Ja ehkä meidän isoin oppimiskokemuksemme tälle Erätauko-säätiössä on viime vuosina ollut myös se, että monelle ihmiselle se dialogi alkaa jo siitä, kun heidät kutsutaan mukaan. Vähän mitä itsekin tuossa ehkä sanoitit, että vaikka ei välttämättä osallistuisi aktiivisesti tai veisi keskustelua aktiivisesti eteenpäin tai liittyisi siihen, mitä muut ovat sanoneet. Mutta tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa monella on juuri se kuulluksi tulemisen tarve, mistä itsekin puhuit, ja halu myös kuunnella muita. Ja se on jotenkin tosi rohkaisevaa ja myös sen ymmärtäminen, että jo se on sitä dialogia monelle, kun he pääsevät istumaan siihen samaan piiriin tai tulemaan siihen samaan etäkeskusteluun. Nämä dialogin alustatkin on semmoinen oma juttunsa sitten, mitä voi pohtia, että mikä kenellekin sopii.

Puhuja 1 [00:09:18]: Kyllä. Ja itse asiassa näihin erilaisiin alustoihin, niin näihin paneudumme tämän podcast-sarjan toisissa jaksoissa. Eli jos erilaiset dialogin paikat kiinnostavat, niin kannattaa pysyä kuulolla.

[Musiikkia. 00:09:31]

Puhuja 1 [00:09:34]: Sitten voitaisiin siirtyä tuohon toiseen osaan. Hiukan jo tuossa äsken, Laura, sivuttiinkin dialogia yhteiskunnassa. Teillä varsinkin Erätauko-säätiössä on hyvinkin tällainen yhteiskunnallinen tulokulma dialogiin. Kerrotko vähän, miten yhteiskunta ja dialogi liittyvät teidän näkökulmastanne toisiinsa.

Puhuja 2 [00:09:59]: No joo. Meillä tosiaan tarkoituksena on tukea nimenomaan yhteiskunnallista dialogia ja keskustelua. Ja siinä se meidän tavoitteemme erityisesti on kutsua sellaisia ihmisiä mukaan keskusteluun, jotka eivät yleensä osallistu. Ja tämä tarve nousee ehkä monesta tutkimuksesta ja ajankohtaisesta ilmiöstä, eli ajankohtaisten kyselyjen ja muiden tutkimusten mukaan enemmistö suomalaisista kokee, että kotimainen keskustelukulttuuri on muuttunut huonompaan suuntaan. Neljännes suomalaisista ei enää halua osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, koska pelkää meidän muiden reaktioita. Ja valtaosa suomalaisista kaipaa lisää kunnioitusta, erityisesti sosiaalisen median ja median keskusteluihin. Mutta paljon hyviäkin asioita löytyy, ja yksi on esimerkiksi se, että valtaosa suomalaisista kertoo nauttivansa syvällisistä keskusteluista, ja kun me olemme kysyneet sitä, mitä se hyvä keskustelu suomalaisista on, niin sieltä nousee melkein sadan prosentin tarkkuudella, että kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen ja keskustelukumppanin kunnioittaminen esimerkiksi kuuluu hyvään keskusteluun. Eli kun me puhumme siitä yhteiskunnallisesta dialogista, niin tuntuu, että suomalaisilla on siihen ensinnäkin tarve. Ja tuntuu, että yhteiskunnassa siihen on tarve, koska osa meistä hiljenee. Ja sitten toisaalta meillä suomalaisilla on jo hyvä näky siitä, mitä se hyvä dialogi ja keskustelu on, joten meillä on erinomaiset lähtökohdat myös sitä yhteiskunnallista dialogia tukea. Mutta se meidän ajatuksemme…

Puhuja 1 [00:11:34]: Mm.

Puhuja 2 [00:11:34]: [Naurahtaa. 00:11:34] Anteeksi, sanon vielä sen, että se meidän ajatuksemme on myös, että yhteiskunnallinen keskustelu tukee myös demokratiaa ylipäätään, eli se miten ihmiset voivat osallistua tärkeistä aiheista keskustelemiseen, niin se on myös meille tärkeää.

Puhuja 1 [00:11:51]: Mm. Ja yksi erinomainen esimerkki siitä, miten tuette tätä yhteiskunnallista dialogia, ovat nämä dialogin perusrunko ja dialogin säännöt, jotka olette antaneet kaikkien toimijoiden käyttöön. Metropolia Ammattikorkeakoulu järjesti valtakunnalliset AMK-päivät keväällä 2022, ja me otimme näille päiville vähän niin kuin tällaiseksi tukirakenteeksi nämä Erätauko-dialogin rakenteet. Koulutimme kaikki työpajan vetäjät tähän menetelmään siellä yhteistyössä teidän kanssanne, ja kyllä se palaute, joka työpajaosuuksien vetäjiltä ja osallistujilta tuli, oli sen suuntaista, että oli helppo saada kaikki mukaan. Ja ehkä erityisesti tällaiset henkilöt, joiden oma kokemus oli, että eivät ole heti ensimmäisenä nostamassa kättä tai avaamassa suutaan, niin oli jotenkin ehkä siitä helppoudesta, että nyt koin, että pääsin helposti mukaan keskusteluun. Eli tässä tällainen tuore kokemus siitä, kuinka teidän tukitoimenne ihan käytännössä sitä keskustelua sujuvoittavat ja dialogin käynnistymistä helpottavat.

Puhuja 2 [00:13:11]: Joo, kiitos tästä mahtavasta kokemuksen jakamisesta. Tämä on tosiaan meillä tosi tärkeää, että tämä Erätauko-menetelmä, jota me hyödynnämme, joka on tämmöinen dialogimenetelmä. Kehitettiin Sitrassa tuossa 2016 ja -17 ja etenkin meille siitä on suurta iloa ollut. Ja yhteistyökumppaneille, että sitä on näin kestävällä tavalla kehitetty sitä menetelmää. Siinä on ollut mukana dialogisuuden asiantuntijoita ja yhteiskunnallista kehittäjäryhmää ja palvelumuotoilua ja sitten ihan käytännön kokeiluja Kemijärveltä Helsinkiin. Eli sitä menetelmää itsessään on testattu ja työstetty hyvin pieteetillä. Ja nyt sitten tosiaan Erätauko-säätiö muiden kouluttavien tahojen kanssa kuljettaa tätä menetelmää eteenpäin. Kyseessä on tosiaan ihan avoin ja ilmainen menetelmä, eli ei ole mitään maksua eikä lisenssiä eikä muuta, vaan kuka tahansa toimija voi hyödyntää erätauon materiaaleja. Kaikki ne materiaalit löytyvät ihan ilmaiseksi meidän sivuiltamme kolmella, ja nykyään itse asiassa neljällä eri kielellä, niin siellä ne ovat kaikkien iloksi jaossa.

Puhuja 1 [00:14:23]: Puhutaan kohta siitä, minkälaisia muitakin menetelmiä dialogin tukemiseen voi olla, mutta näitkö itse, että onko jotain haastetta siinä, että kun ikään kuin sitä vuorovaikutusta ohjataan jonkun tietyn menetelmän avulla? Tuoko se mukanaan jotain ongelmaa tai haastetta?

Puhuja 2 [00:14:47]: No ehkä sanoisin, että valtaosin me saamme todella hyvää palautetta. Ja ajattelen, että ehkä se johtuu just siitä, että vaikka tästä dialogisuudesta on puhuttu tuhansia vuosia ja on just erilaisia koulukuntia ja erilaiset filosofit ja teologit ja muut ihmiset ovat näitä asioita pohtineet eteenpäin. Mutta jotenkin se on jäänyt semmoiselle vähän abstraktille, ehkä akateemisellekin tasolle. Ja sellaisten ihmiset asiaksi, jotka ovat tästä aiheesta hyvin kiinnostuneita. Se, mikä tuntuu Erätauko-keskustelumenetelmässä puhuttavan ihmisiä ja koskettavan, on nimenomaan juuri se yksinkertaisuus ja semmoinen liikkeelle lähtemisen mahdollisuus. Ja ehkä se on semmoinen, minkä me haluamme myöskin pitää ja säilyttää ja kehittää koko ajan eteenpäin, että se säilyisi hyvin matalan kynnyksen tapana lähteä liikkeelle dialogista tai oman vuorovaikutuskulttuurin kehittämisestä tai vuorovaikutustaitojen kehittämisestä. Tällaisena se tuntuu toimivan erittäin hyvin. Mutta ehkä sitten se ajatus siitä, että dialogi on yksi tapa monen muun keskustelutavan ja vuorovaikutustavan lisäksi avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa, mutta dialogi ei sovi kaikkiin tilanteisiin ja kaikkiin kohderyhmiin ja juttuihin ja muuhun, vaan me tarvitsemme vapaassa yhteiskunnassa myös muita keskustelun ja kohtaamisen muotoja. Me tarvitsemme väittelyjä ja asiantuntijakeskusteluja ja me tarvitsemme eduskunnan kyselytunteja. Dialogi on yksi tapa tukea demokratiaa. Mutta ehkä sitä kannattaa aina pohtia, missä sitä dialogia käyttää, vaikka se on hyvin monikäyttöinen ja voi tukea eri tavoin, mutta se ei ole kaikkien paikkojen ja hetkien menetelmä. Tämä on ehkä semmoinen, mitä mekin yritämme koulutuksissa ja kun Erätauosta puhutaan, niin nostaa aina esiin. Että kannattaa aina funtsia, missä sitä dialogia olisi hyvä käyttää ja missä sitten taas tarvitaan jotakin muuta menetelmää tai tapaa.

Puhuja 1 [00:16:57]: Todella mielenkiintoinen näkökulma. Minun oma taustani on tuolla viestintätieteissä, ja tuntuu, että siellä asetutaan ikään kuin kiinnostuneena tarkkailijana seuraamaan vuorovaikutustilanteita ja luokitellaan ja ryhmitellään esimerkiksi erilaisia osallistumistapoja tai tunnistetaan ryhmän keskustelun tavoitetta tai sitten pysähdytään yksilön viestinnällisten piirteiden äärelle ja tunnistetaan vaikka viestintätyylejä. Mutta ehkä se, mitä kanssa itse olen kaivannut, että mikä sitten tuo sen sinne arkeen, mikä voisi olla arjessa avuksi. Ja tässä ehkä nimenomaan näen tällaisten konseptien, kuten vaikka tämä teidän Erätauko-dialogi, että se ikään kuin saa sen pallon liikkeelle, saa sen keskustelun käyntiin. Ja oikein käytettynä, sopivissa tilanteissa voi olla juuri se, joka mahdollistaa sen tasapuolisen osallistumisen kokemuksen ja sen, että asian käsittely etenee. Mutta hyvä muistaa, kuten sanoit, että tässäkään ei ole ihmelääke kaikkiin tilanteisiin. Ajattelisi vaikka joku napakka puuttumiskeskustelu, niin se on syytä pitää tietynlaisena, avoin dialogisuus ei taivu ihan joka kohtaan, sekään.

Puhuja 2 [00:18:14]: Näin se on, ja moni esimerkiksi meidän yhteistyökumppaneistamme käyttää Erätaukoa juuri jonkun, vaikka prosessin tai päätöksentekojutun osana tai jos halutaan viedä jotakin asiaa eteenpäin. Että yhtenä esimerkkinä vaikka se, että ensin käydään Erätauko-dialogi jostakin aiheesta, mistä sitä ymmärrystä halutaan syventää. Ja sitten kun on saatu sitä syvempää ymmärrystä ja opittu ehkä uutta tai käsitelty asiaa laajemmin tai tasavertaisemmin, niin sitten sen jälkeen järjestetään työpaja, missä sitten ihan konkreettisesti työstetään asioita. Tai sitten sen Erätauko-keskustelun jälkeen on helpompi tehdä kestävämpiä päätöksiä, kun on kuultu ja ymmärretty ehkä syvemmin, mitä siellä taustalla on ja minkälaisia kokemuksia asiaan liittyy. Mutta tässäkin sitten just aina erotellaan vähän sitä, mikä tapa ja tyyli milloinkin toimii missäkin tilanteessa. Kyllä me tarvitsemme just niitä nopeita ja tärkeitä tapaamisia, joissa tehdään myös päätöksiä tai ollaan muilla tavoin vuorovaikutuksessa.

Puhuja 1 [00:19:17]: Voisiko ajatella, että ihan niin kuin osaavan ammattilaisen tunnistaa siitä, että hän osaa valita oikean työkalun oikeaan tarpeeseen, niin tässäkin ammattilainen osaa nähdä, minkälainen viestinnällinen työkalu taipuu mihinkin tarpeeseen ja valita sen tilanteen mukaan. Eikä koita vaikka sorkkaraudalla ratkaista jokaista tilannetta, jos tätä työkalumetaforaa nyt jatkaa.

Puhuja 2 [00:19:40]: Joo, juuri näin. Näin minäkin tämän asian koen, että se on myös semmoinen osaamisen tapa pohtia, että millä mennään eteenpäin missäkin vaiheessa ja tilanteessa.

[Musiikkia. 00:19:50]

Puhuja 1 [00:19:53]: Kolmas teema, josta tänään, Laura, haluaisin kanssasi pysähtyä keskustelemaan, on dialogisuus yhteisön valintana. Oikeastaan tämä teema kumpuaa siitä, että olen nyt muutaman vuoden toiminut dialogipäällikkönä Metropoliassa, ja Metropolia Ammattikorkeakoulu on tehnyt vahvan valinnan siihen, että haluamme lisätä keskustelun paikkoja, osallistuvaa työotetta erilaisiin kehittämisprojekteihin tai yhteistyöfoorumeihin tuoda lisää moniäänisyyttä. Ja yksi toimija tätä edistämässä on dialogipäällikkö. Toinen meillä varsin näkyvä toimija on Parru-tiimi, joka tuo osallistuvaa työotetta ja sparraa metropolialaisia sen käyttöön. Kun ollaan aloitettu tätä tekemistä, niin ei ole aina ollut ihan helppoa löytää verrokkeja tai sparrauskumppaneita tai muita tarinoita organisaatioista, joissa tätä työtä on lähdetty tekemään. Minkälainen sinun näkemyksesi on siitä, että valitsevatko yhteisöt dialogisuuden, onko se aktiivinen valinta, edistetäänkö sitä aktiivisesti vai onko se vain jotain, joka tapahtuu?

Puhuja 2 [00:21:23]: Kyllä minä ajattelen, että sitä yleensä edistetään aktiivisesti tavalla tai toisella, jotta se dialogisuus on mahdollista tai että se vuorovaikutuskulttuuri kehittyy tietynlaiseksi. Ja siinä voi olla monia eri tapoja edistää, mutta kyllä se vaatii yleensä ihmisiä, jotka vievät sitä ajatusta ja kulttuuria eteenpäin, ja sitten yleensä myös johdon ymmärrystä ja halua. Että ihan sitä strategista näkyä siitä, että näin halutaan tehdä. Ja ymmärretään se, että siinä on hyötyjä ja se voi viedä vähän resursseja eri tavalla, mutta että loppupeleissä kuitenkin asia on hyvä. Tämä on ehkä se meidän huomiomme, että tarvitaan sekä niitä aktiivisia etunojaihmisiä erilaisissa tehtävissä organisaatioissa ja yhteisöissä, mutta tarvitaan myöskin semmoista johdon ja esihenkilöiden tukea siihen, että varataan myös resursseja ja aikaa sille dialogisuudelle. Tämä yleensä tuo sitten niitä parhaita käytäntöjä. Ja ehkä just mitä itsekin sanoit, että ei ollut helppo löytää niitä verrokkeja, niin ajattelen, että tämä on myös sellainen, mikä on… ehkä liittyy myös tähän, mitä äsken sanoin siitä, että tämä on jäänyt vähän ehkä tämä dialogisuus sellaiseksi ylätason abstraktiksi asiaksi, josta siitä kiinnostuneet ovat kiinnostuneet ja vievät eteenpäin. Me taas nyt sitten yritämme vähän niin kuin isommalla volyymillä tukea sitä, että olisi niitä liikkeelle lähtemisen paikkoja, kuten Erätauko. Tässä ajattelen niin, että se ymmärrys siitä, että kun organisaatiot tai yhteisöt pyrkivät vahvistamaan tai kehittämään sitä keskustelukulttuuria, niin se vie välillä pitkän aikaa. Ja siihen on hyvä varautua. Kuten mekin olemme tässä sinun kanssasi, Minna, puhuttu, niin meillä kaikilla on erilaisia taitoja ja kun niitä lähdetään kehittämään, niin se on ihan kuin se kaurapuuron syöminen aamupalaksi, että siihen täytyy vähän totutella, että siitä tulee osa sitä omaa arkea. Ja dialogisuudesta tulee osa sitä yhteistä työ- tai vapaaehtoistyön arkea. Niin se vaatii sitä treenaamista, ja sitä, että niitä paikkoja etsitään ja löydetään. Yksittäinenkin dialogi voi olla tosi hyvä ja tärkeä, mutta jos siitä halutaan semmoinen tapa ja arkinen juttu omassa yhteisössä, niin se vaatii sitten toistoja ja paneutumista.

Puhuja 1 [00:23:44]: Kyllä. Ihan tunnistan näitä elementtejä, joita nostat esiin. Sen verran voin jakaa omasta kokemuksesta, että kyllä Metropoliassa jonkinlaisen käännekohdan sai aikaan se, kun johtoryhmälle räätälöitiin ihan tällaisia omia Nuotio-dialogeja, joissa oli tämmöinen tietty, ohjattu dialogisuutta tukeva rakenne. Ja joka ikään kuin heidät pysäytti sen dialogisuuden äärelle. Pysykää kuulolla, yhdessä jaksossa kutsunkin kaksi Metropolian johtoryhmän jäsentä kertomaan, minkälainen kokemus se oli ja miten se vaikutti heidän johtajuuteensa. Mutta nyt jo pystyn itse sanomaan, että sillä on ollut kyllä valtava merkitys. Tuo toisto, totuttelu, niin kuin käytit tuota hauskaa kaurapuuroesimerkkiä. Ja sitten sanoisin vielä, että tietynlainen joustavuus. Täytyy vaan hyväksyä se, että joskus joku foorumi ikään kuin lipeää takaisin tuttuun, vaikka PowerPoint-diaesityskeskeisempään muotoon ja sitten sitä vaan hellästi sieltä nykii ja tukee, että se palaisi takaisin keskustelevampaan ja vuorovaikutteisempaan suuntaan. Ja sitten taas, että joskus vaan on niin paljon asiaa, että kaikista ei ehditä keskustella, että tulee sellaista tiedotustyyppisempää. Mutta että ei anna sen unohtua jotenkin sen dialogisen pohjavireen ja aina silloin tällöin pysäyttää ihmiset muistuttelemaan, että hei että muistattehan, näistä syistä tämä on meille kaikille tärkeä asia.

Puhuja 2 [00:25:23]: Näin se on, ja kuulostaa tutulta ja hyvältä. Hienosti sanoit tuossa, avasit sen meidän ja minunkin kokemukseni siitä, että välillä kun käydään Erätauosta puhumassa tai kouluttamassa, niin se vastaanotto saattaa olla vähän semmoinen, että mistä tästä on kyse ja miten tämä toimii. Sen vuoksi meillä omissa koulutuksissa nykyään aina käydään ihan Erätauko-dialogi, koska mekin olemme huomanneet, että kyllä se kokemalla oppiminen on tosi tärkeää tässä. Asia ei ole vaikea ja itse asiassa se on hyvin yksinkertainen. Mutta jotenkin me tarvitsemme sitä kokemusta siitä, että okei, tällä tavalla tämä toimii. Sitten hyvin harvoin löytyy sitä, jotenkin sellaista ajatusta, että tämä ei olisi hyvä asia. Että yksikään dialogi ei välttämättä ole aina täydellinen, että sen ymmärtäminen on myöskin hyvä sisäistää, mutta ylipäätään kyllä ihmiset yleensä pitävät siitä, että he pääsevät keskustelemaan toistensa kanssa ja ei ole kiire ja kaikilla on mahdollisuus kertoa ja jakaa omia ajatuksiaan, niin se tuntuu puhuttelevan tässä ajassa hyvin laajasti.

Puhuja 1 [00:26:31]: Mm. Voisiko summata jotenkin niin, että kokemuksellisuutta ja jonkinlaista semmoista kipinää, jonka ehkä ulkoinenkin henkilö voi tuoda, niin niitä tarvitsee dialoginen kulttuuri kehittyäkseen. Mutta taustalla on sitä suunnitelmallisuutta ja tietynlaista sitkeyttä ylläpitää niistä sovituista tai tavoitelluista asioista?

Puhuja 2 [00:26:54]: Joo, näin se kyllä on. Ja just sen ymmärtäminen, että jos halutaan sitä dialogisuutta tukea, niin sille pitää varata aikaa ja sille pitää varata niitä tekeviä käsiä ja suunnittelevia ja toteuttavia toimia. Mutta ehkä se omakin ajatus ja teesi on, että kun käyttää aikaa dialogiin, niin itse asiassa säästää aikaa pitkällä tähtäimellä. Eli kun ollaan valmiit kuuntelemaan ja tukemaan tasavertaista, ymmärrystä syventävää keskustelua, niin sittenhän ne päätöksenteko- ja ratkaisukeskeisetkin tapaamiset voivat mennä nopeammin eteenpäin. Ja se voi tukea luottamusta siinä yhteisössä ja monin tavoin ennaltaehkäistä monia asioita, mitkä sitten veisivät paljon aikaa, kun niitä lähdetään selvittämään ja setvimään ja purkamaan. Eli kannattaa käyttää aikaa siihen dialogisuuden tukemiseen. Koska pitkällä tähtäimellä se säästää aikaa.

Puhuja 1 [00:27:51]: Kyllä. Olen aivan samaa mieltä, se on oikeaan paikkaan satsaamista, kun annetaan aikaa, tilaa ja tukea dialogisuuden syntymiselle ja kasvamiselle.

[Musiikkia. 00:28:03]

Puhuja 1 [00:28:06]: Näiden podcast-jaksojen lopuksi kysyn aina keskustelukumppanilta jotakin sellaista onnistumista tai huippuhetkeä, jossa juuri sinulle on jäänyt kokemus siitä, että olet onnistunut dialogin edistämisessä. Mikä, Laura Arikka, olisi sinulle tällainen hetki?

Puhuja 2 [00:28:25]: No tämä minun valitsemani hetki tapahtui muutama viikko sitten. Me koordinoimme Ylen kanssa tämmöistä Hyvin sanottu -hanketta, jossa on mukana yli 160 yhteistyökumppania. Ja tuossa syys-lokakuun vaihteessa järjestettiin Suomen ensimmäiset keskustelufestivaalit Hämeenlinnassa. Hyvin sanottu -keskustelufestarit, joihin kutsuttiin ketä tahansa paikallista tai ympäristössä asuvaa ihmistä mukaan keskustelemaan tärkeistä asioista. Siellä oli julkisia keskusteluja ja oli luottamuksellisia erätaukoja ja sitten tämmöisiä julkisia pop up -keskusteluja, mihin kävijät saivat halutessaan liittyä ja heitä siihen tuettiin. Mukana oli yli 55 järjestäjää ja yli 80 eri keskustelua kouluruokailusta metsään ja hyvästä elämästä kateuteen ja turvallisuudesta teatteriin ja jääkiekkoon. Palaute on ollut todella hyvää tästä tapahtumasta kävijöiden ja järjestäjien osalta ja tämä on ollut jotenkin aivan huikea kokemus tältä syksyltä. Ollaan tehty uudella tavalla jotakin, pyritty kutsumaan mukaan heitä, jotka eivät yleensä osallistu ja pääsemään sieltä paneelikeskusteluista semmoiseen yhteiseen keskusteluun. Tämä tuntui nyt onnistuvan ja puhuttelevan ihmisiä, hyvin eri taustoista tulevia ja eri organisaatioista tulevia. Ja siellä oli niin mahtava meininki, että sekin oli jotenkin mainio, että siellä oli semmoinen innostunut festaritunnelma ja tuntui, että ihmiset tulivat hyvillä mielin. Tätä tullaan nyt sitten jatkamaan myöskin ensi vuonna, niin tämän kokemuksen halusin jakaa.

Puhuja 1 [00:30:08]: Ihan huikea esimerkki. Vau, keskustelufestarit. Ja ihan huikea kirjo noita eri teemoja, joista siellä on keskusteltu. Ihan pakko sanoa tähän näin, että erityisesti resonoi tuo paneelikeskustelujen maailmasta luopuminen. Itsekin olen tässä tämän syksyn aikana muutamassa tilaisuudessa saanut järjestäjät vakuuttumaan, että paneelikeskustelu voidaan korvata jollain muulla, ja meillä on muutama hyvä kokemus yhteistyödialogista, joka on järjestetty perinteisen paneelikeskustelun tilalle. Eli kokeilemalla ja tekemällä asiat kehittyvät ja muuttuvat pikkuhiljaa. Kiitos Laura, kun pääsit vieraakseni tähän podcastiin. Kaikkea hyvää sinulle ja koko Erätauko-säätiölle. Teette tärkeää työtä.

Puhuja 2 [00:30:58]: Kiitos Minna ja samoin, teette Metropoliassa hienoa työtä. Meillä kyllä tiimissä ja itsellä on aina iloa siitä, että teillä on oma dialogipäällikkö. Se on kyllä huikea juttu, että kiitos myös teille kaikesta yhteistyöstä ja hyvästä työstä.

[Musiikkia. 00:31:14]

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Anna Muukkonen
Puhuja 3 Elina Ala-Nikkola

[musiikkia]

Puhuja 1 [00:00:18]: Tervetuloa sukeltamaan dialogiin. Dialogi käsitteenä nousee esiin yhä useammin ja oma kokemukseni on, että sen merkitys ymmärretään yhä paremmin. Tässä jaksossa pysähdytään pohtimaan dialogin synnyttämistä ja tukemista. Olen saanut tänne kanssani keskustelemaan kaksi metropolialaista dialogin synnyttäjää. Ihan kohta annan teille hetken esitellä itsenne. Sitä ennen kerron, että olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta Metropolia ammattikorkeakoulussa luomassa paikkoja dialogiin ja edesauttamassa dialogin syntymistä. Ja tänään seurassani on Anna Muukkonen, tervetuloa Anna.

Puhuja 2 [00:01:10]: Kiitos, Minna. Mahtavaa olla täällä mukana. Jos esittelen itseni, niin olen tosiaan muotoilija sekä täällä Metropoliassa luovan dimensioyhteistyöalustan koordinaattori ja vielä kolmanneksi Parru-tiimin jäsen, eli osallistuvaa työotetta sparraavan tiimin yksi kuudesta jäsenestä.

Puhuja 1 [00:01:35]: Ihanaa, Anna, että olet täällä ja tervetuloa myös Elina Ala-Nikkola.

Puhuja 3 [00:01:40]: Kiitos, Minna. Olen tosiaan Elina ja minä olen taas sitten kultturituottaja. Minun kulttuurituottajan tehtävä on aina pyörinyt jotenkin tällaisen osallistuvan työotteen ja ihmisistä käsin lähtevän työn parissa, niin kuin ihmisten äänellä tehtävää työtä. Tänään on kiva päästä juttelemaan dialogista ja olen tosiaan myöskin tuon Parru-tiimin jäsen, eli ollaan Annan kanssa kollegoita.

Puhuja 1 [00:02:11]: Kyllä, täydennyksenä vielä kerrottakkoon, että myös itse toimin tässä samassa Parru-tiimissä eli useasti olemme koolla sen äärellä, että miten saisimme luotua, miten saisimme tuettua dialogisuutta ja tänään näitä teemoja vähän yhdessä pyöritellään.

Puhuja 1 [00:02:32]: Lähdetään liikkeelle dialogin edellytyksistä, minkälaiset asiat täytyy olla kunnossa, jotta se dialogi lähtee käyntiin. Paikalle tarvitaan ainakin oikeita ihmisiä ja henkilöitä kiinnostava aihe, mutta riittääkö se? Mitä tuumitte?

Puhuja 3 [00:02:59]: Minä jotenkin haluaisin ehkä lähteä ensin miettimään sitä, että mitä ylipäänsä me ajatellaan että dialogi on. Kun dialogi on vähän eri asia kuin vaikka tällainen, oikeastaan vähän eri asia kuin puhuminen tai vuorovaikutus tai debatti tai väittely tai näin. Dialogi on jotain vähän syvempää ja minua on ainakin tosi paljon auttanut siinä dialogin ohjaamisessa se, että tämä tällainen määritelmä mikä on aika monessa paikassa, muun muassa Kai Alhanen on muistaakseni tätä määritelmää tuonut, että dialogi on sellaista missä pyritään ymmärtämään itseä, mitä minä tästä asiasta ajattelen. Pyritään ymmärtämään mitä toinen ihminen siitä asiasta ajattelee ja sitten pyritään ymmärtämään jotenkin myös sitä asiaa, jonka äärellä ollaan dialogissa. Minun mielestäni siinä ehkä keskeisintä on se, että me ei pyritäkään samanmielisyyteen vaan me pyritään ymmärtämään sitä läsnä olevaa juttua sekä toisten ja omia ajatuksia siitä. Se ehkä johtaa sitten sen äärelle, että miten sitä dialogia voidaan myös fasilitoida tai edesauttaa. Mitä sinä Anna ajattelet?

Puhuja 2 [00:04:19]: Minä itse ajattelin heti, että täytyy muistaa selvittää. Itse ainakin tässä keskustelussa tulen puhumaan kohtaamisesta ja niistä hetkistä missä joko virtuaalisesti tai fyysisesti läsnäollen harjoitetaan dialogia tai tähdätään siihen. Dialogiahan voi toki käydä vaikka kirjeenvaihdolla tai internetissä tai somessa. Itsellä se oma työkenttä on näissä oikeissa kohtaamisissa, jotka yleensä toki painottuva siihen, että siinä hetkessä on sitä dialogia ja sitten voidaan se tavallaan niiden vaikka fasilitoitujen työpajojen tai hetkien jälkeen jatkua muualla ja muilla tavoin. Mutta pari kohtaa mihin myös tartuin Minnan ja sinun Elina puheenvuoroissa. Sinun avauksesi dialogista resonoi tosi paljon ja allekirjoitan sen. Minä kirjoitin sanat ylös: ”oikeita ihmisiä ja läsnäolo” eli oikeastaan mikä minun mielestäni on tärkeintä, että varsinkin nykyisessä kiireisessä ajassa niin keitä tahansa siihen kohtaamisen hetkeen tuleekaan on se, että saadaan ihmiset oikeasti läsnä siihen hetkeen. Jätetään ne sähköpostit ja muut ajatukset tai murheet ja tällaiset pois, ja saadaan jokainen osallistuja oikeasti tulemaan siihen, että ei voida olla monessa paikassa samaan aikaan. Sen lisäksi tykkäsin tästä kun Minna kysyit, että vaaditaan ainakin oikeat ihmiset. Aloin miettiä, että itse asiassa jotenkin oma kokemus on, että kaikki ihmiset, jotka siihen hetkeen vain tulevat ovat oikeita, koska se voi olla, että siellä on meillä vaikka töissä opiskelijoista asiantuntijoihin tai alueen asukkaita, jotka on tällaisia kokemuseksperttejä. Kenen tahansa joku näkemys tai kommentti voikin kirvoittaa jonkun toisen henkilön oppimaan siitä asiasta tai omasta käsityksestä. Enemmän ainakin juuri se, että ehkä läsnäolo itsellä tuntuu olevan se avain tähän.

Puhuja 1 [00:06:27]: Hienosti tarrasitte minun heittämään koukkuun, oikeat ihmiset paikalle. Ajattelen ihan samalla tavalla, että juuri ne ihmiset, jotka ovat sillä hetkellä paikalla ovat se oikea kokoonpano. Olennaista on se, että jokainen tai näin itse ajattelen, että jokainen joka on paikalla, niin kokee että hän on arvokas ja arvostettu siinä omassa roolissaan, sinä omana henkilönään. On hän sitten edustamassa jotain tiettyä asiaosaamista tai tiettyä vaikka henkilöryhmää, niin kuin vaikka tuossa opiskelijaesimerkissä, jonka Anna nostit esiin. Dialogisuus, näin sen ajattelen, niin syntyy silloin kun nämä ihmiset pystyvät kohtaamaan sen asian äärellä, pysähtyä kuuntelemaan mitä toisilla on sanottavaa ja jotenkin antaa sen ymmärryksen jalostua siinä yhteisen keskustelun aikana.

Puhuja 3 [00:07:22]: Teidän puheista minulla resonoi se, että jotenkin itse käytän tosi paljon jos ohjaan dialogia tai vaikka itse osallistuisinkin dialogiin, niin minä aina ajattelen sitä, että jokainen hetki ihmisellä on erilainen ja ainutlaatuinen. Minä Elinana olen tänään erilainen kuin huomenna, eli minä tulen eri tilanteisiin eri intensiteetillä riippuen siitä miten hyvin olen nukkunut tai miten olen syönyt tai miten paljon minulla on ollut tekemistä päivän aikana, aikaa rentoutua. Tavallaan minä usein ohjaajana kannustan ihmisiä siihen, että tule sellaisena kuin olet eli tule sillä intensiteetillä mikä juuri tässä hetkessä juuri nyt on. Jos se intensiteetti on vaikka se, että tänään tuntuu siltä että en haluakaan hirveästi sanoittaa asioita, niin se dialogi ei aina ole puhetta pelkästään, vaan se voi olla myös sitä, että minä tosi aktiivisesti kuuntelen mitä muut sanovat ja pyrin ajattelemaan sitä, että mitä minä itse olen tästä mieltä, mitä minä ajattelen. Olen huomannut, että tämä auttaa yleensä ihmisiä myös, ihmiset rentoutuvat että apua, minun ei ole pakko tässä nyt tuottaa jotain valtavan suurta.

Puhuja 1 [00:08:43]: On ihana tuo ajatus siitä minkä Elina toit esiin, että tule sellaisena kuin olet. Toisaalta kun me työssämme mahdollistamme dialogia, niin ajattelen myös, että me voidaan auttaa myös päästämään irti niistä asioista, jotka ehkä jylläävät mielessä tai on vaikuttaneet siihen sen hetkiseen vireystilaan esimerkiksi antamalla pieni hetki laskeutua juuri siihen hetkeen, sen aiheen äärelle. Hetki hengittää tai sitten joskus voisiko sanoa, että kovemmat keinot käyttöön kehottamalla laittamaan vaikka sen läppärin pois tai kännykän pois tai nousemaan seisomaan siitä omalta paikalta eli hellästi tuuppaamalla kohti sitä keskittymisen tilaa, niin voidaan auttaa. Ja kun siihen yhdistetään tuo tietynlainen armollisuus, näin Elina kuulin, että puhuit, niin silloin minun mielestäni alkaa olla aika hyvät edellytykset sille, että se keskustelu voi lähteä viemään eteenpäin. Mitä Anna tuumit?

Puhuja 2 [00:09:50]: Komppaan kyllä teitä molempia. Mietin, että kysymys oli että millaisilla seikoilla luodaan edellytykset dialogille, niin juuri tämä virittäytyminen. On se sitten se laskeutuminen ja asettautuminen siihen tilaan, mutta myös sen lisäksi se, että tuodaan jollain tavalla sellainen ehkä temaattinen virittäytyminen minkä äärellä ollaan. Monesti me kaikki puhutaan meidän omista lähtökohdista niin kuin tutuilla yhteisillä sanoilla ja yhteisillä termeillä, mutta me tullaan eri aloilta. Silloin esimerkiksi tosi tärkeää jaksaa avata tosi paljon siinä keskustelussa, että jos minä puhun konseptista, niin arkkitehtuurissa konsepti-termi on aivan eri asia kuin vaikka muotoilussa konsepti. Jaksetaan kertoa, vähän avata mistä lähtökohdista tullaan, minkä teeman äärellä ollaan, vaikka se tuntuisi vähän hölmöltä tai hitaalta. Toinen mille kannattaa antaa aika dialogissa on juuri sitten se ajattelu. Mehän ollaan arjessa, aikalailla pitää saada aikaan ja suorittaa, niin se että myös hyväksytään, että dialogissa on hiljaisia hetkiä ja se on enemmän kuin hyvästä ja sitten vasta voi tulla yllättäen loppupuolella ne oikein syvät oivallukset ja pointit. Se voi ihmisiä vähän hermostuttaa, jos ei ole siihen tottunut arjessa.

Puhuja 1 [00:11:20]: Kiitoksia erinomaisista ajatuksista. Näillä eväillä ollaan siis saatu dialogi käyntiin, ollaan luotu otolliset edellytykset. Siirrytään seuraavaksi miettimään mitä sen jälkeen.

[musiikkia]

Puhuja 1 [00:11:41]: Näin me olemme saaneet dialogin käyntiin, dialogi on alkanut. Osallistujat osallistuvat, joku ehkä jo innostuu. Joskus tässä kohtaa piilee sellainen notkahduksen paikka. Seuraavaksi ajattelisin, että voitaisiin hetki keskustella siitä miten tukea ja ylläpitää sitä dialogia. Mikä saa keskustelun oikein leimahtamaan vauhtiin tai toisaalta miten se hyytyy hyvin alettuaan. Mitä Elina ajattelet?

Puhuja 3 [00:12:18]: Minusta sellainen tärkeä asia mistä oikeastaan jo vähän johdateltiin noissa alun puheenvuoroissa on se, että pystyy ylläpitämään koko ajan sitä psykologista turvallisuutta siinä tilanteessa, kun ollaan dialogissa. Jos dialogilla on ohjaaja, niin se on erityisesti ohjaajan tehtävä luoda sitä psykologista turvallista tilaa, jossa on luottamus sanoa, luottamusta olla oma itsensä. Esimerkiksi minä huomaan ohjaajana, että siihen minulla on auttanut se, että siinä alussa puhuu vähän niin kuin sellaisesta, se on vähän huono sana tässä sanoa pelisäännöt, koska minun mielestäni dialogiin ei tavallaan kuulu pelisäännöt tai tällaiset näin kovat asiat. Mutta vähän ikään kuin luo sellaista luottamuksen tilaa sillä omalla puheellaan, omalla ohjaajan rauhallisuudellaan ja ennen kaikkea sillä, että sinä tulet myös ohjaajana dialogiin omana itsenäsi. Jos sinä yrität olla siinä jotain muuta mitä sinä olet, niin silloin myös ne dialogissa mukana olevat ihmiset eivät välttämättä tule omina itsenään, vaan yrittävät ehkä esittää siinä jotain. Myös hyvää dialogia ei voi ehkä suunnitella tarkkaan valmiiksi miten se etenee, vaan ohjaajan pitää olla hyvin herkällä korvalla siinä, että mitä tässä tapahtuu ja miten minä vien tätä tilannetta eteenpäin. Se vaatii aika paljon sellaista opettelua, kokemusta ja ohjaajallekin jokainen dialogi on oppimismatka.

Puhuja 1 [00:14:04]: Erinomainen kulma tuo oman itsen peliin laittaminen, omalla persoonalla työn tekeminen. Jos et tee sitä itse, niin on huono edellyttää tai toivoa sitä myöskään osallistujilta eli tämänkin takia voi olla vaikea antaa sellaista ohjetta tai toimintatapaa, joka sopisi jokaiselle, koska meistä jokainen lähtee viemään sitä tilannetta oman persoonan, omien vahvuuksien, oman näkökulman kautta eteenpäin. Sitä ei tarvitse pelätä, se usein tuo siihen sen mausteen ja sen henkilökohtaisen tunnun. Anna?

Puhuja 2 [00:14:43]: Itse asiassa minä kirjoitin tällaisen ammattivinkin tähän vielä alkuun. Juuri tämä, että kuten Elina sanoit, varsinkin jos on fasilitaattori paikalla, se vaatii herkkää korvaa ja mukana olemista, niin vaikka työpajan suunnitelma saattaa näyttää hyvin yksinkertaiselta ja kevyeltä, niin samaan päivään ei todellakaan kannata buukata liian monia sessioita. Nämä on todella intensiivisiä ja ne ottaa kyllä paljon, kun siellä mennään syville ja pitää olla ihan eri tavalla läsnä, eli vaikka näyttää paperilla helpolta, niin ei se ihan heittämällä ja vasemmalla kädellä koskaan tule. Sille on hyvä antaa se kunnia ja arvostus. Toinen, minä komppaan paljon näitä niin sanottuja pelisääntöjä, eli juuri se miten tavallaan siinä kohtaamisessa käyttäydytään ja miten ikään kuin vaikka olisi fasilitaattori paikalla, niin on aina hyvä muistaa, että me kaikki ollaan vastuussa siitä hetkestä, että se onnistuu. Ikään kuin sanoittaa sellaista, muistuttaa tahtotilasta, että mitä me tahdotaan tältä hetkeltä, varmasti kaikki onnistumista ja hyvää tilannetta. Sitten on ihan hyvä myös aina kirkastaa sellainen, että miksi me olemme täällä, mitä me olemme tekemässä, mikä on tavoite. Ihan todella simppeleitä asioita, mutta jotenkin ne monesti aina siinä vauhdissa unohtuvat.

Puhuja 3 [00:16:22]: Se on totta, komppaan tätä kaikkea ja ennen kaikkea tuo tavoite on sellainen tärkeä. Se tavoite pitää olla, mutta sekään ei saa olla liian tarkka. Se pitää olla aika sellainen laaja, mutta kuitenkin kun ohjaajalla on tiedossa se minkä teeman äärellä tai minkä tavoitteen äärellä me ollaan tässä, niin silloin hän pystyy ohjaamaan sitä tilannetta koko ajan siihen suuntaan, että sen äärellä pysytään ja myös muistuttamaan ikään kuin aina välillä sitten niistä pelisäännöistä. Jos tuntuu, että alkaa tahmaamaan, niin sitten muistuttaa siitä, että hei, että dialogilla tarkoitetaan sitä että me ei pyritäkään samanmielisyyteen, väittelyyn tai muuhun, vaan että me pyritään ymmärtämään tässä tätä asiaa. Useinhan sellainen pitkällinen asian yhdessä ajatteleminen johtaa kyllä sitten päätöksiin ja tämmösiin, mutta se on hyvä huomata, että sen tavoite ei ole se päätöksenteko vaan yhdessä ajatteleminen.

Puhuja 1 [00:17:25]: Tuossa Anna puhuit suunnitelman tekemisestä ja Elina kivasti viittasit siihen, että miten se keskustelu usein johtaa siihen, että jotenkin se asia tiivistyy tai kehittyy tai ollaan ehkä lähempänä toistemme näkemyksiä. Nämä ovat minun mielestäni niitä kohtia, joissa dialogia voi tukea. Voi esimerkiksi sanoa ääneen, että kuulen että nyt ei tunnu tulevan enää kovin paljon uusia ideoita vaikka tai nyt minulle näyttäytyy siltä, että eikös me itse asiassa näistä kahdesta kun puhutaan, niin puhutakin aikalailla saman sukuisista asioista tai jotenkin sanoittaa sitä, että miten itse näkee ja kuulee sen keskustelun etenevän, koska se saattaa selkeyttää myös sitä kokonaisuutta sellaisille kuulijoille, jotka ovat enemmän ehkä sen oman näkökulmansa varassa tai katsoa vahvasti jostakin tietystä kulmasta. Tällainen kokemus minulla ainakin on.

Puhuja 2 [00:18:25]: Juuri tuollainen niin tunteiden kuin käsittämisen tulkkaus on ihan tosi tärkeää fasilitaattorilla, eli juuri osata ja uskaltaa kysyä tavallaan avaavia lisäkysymyksiä. Tarkoititko tätä tai minä kuulin, ja että mahdollisimman vähän jäisi jokaisen oman olettamuksen varaan, että jaksetaan puhua. Juuri tavallaan sitä, että kun puhutaan, mennään termeihin tai muihin, niin sitten vielä nämä että minkä vaikka alan tai tieteen termistössä ollaan. Kuitenkin meillä on sanoja, sanoilla on moninaisia merkityksiä.

Puhuja 1 [00:19:07]: Joskus toki sitten se tarkoittaa myös sitä, että hillitään. Nythän tässä tavallaan tuettiin sitä tekemistä. Joskus ryhmä voi ikään kuin rynnätä tai sännätä aika nopeastikin lähdetään miettimään vaikka konkreettisia asioita, niin joskus pitää muistuttaa ryhmää että hei, että pohditaanko vielä ensin miten päädyttiinkään tähän vaihtoehtoon tai olisiko meillä ollut tähän jotain muita vaihtoehtoja. Tai hei, että olisiko hyvää ottaa jotakin realiteetteja, esimerkiksi resursseja huomioon. Niin ihanaa kun on nähdä ryhmän innostus ja sellainen kipinöinti, joka siitä tulee, niin näkisin että vastuullinen dialogin ohjaaja myös katsoo, että mikä on sen kokonaistuloksen kannalta hedelmällinen etenemisnopeus. Joskus se vaatii kannustamista ja joskus taas jarruttelua, näin ainakin oma kokemukseni on. Mitäs Elina ajattelet?

Puhuja 3 [00:20:03]: Tuossa juuri tullaan siihen, että kun sillä vetäjällä on riittävän tarkkana se tavoite, mikä se on. Joskushan se tavoite on se, että pitää päästä johonkin tiettyyn maaliin, mutta juuri sitten jos puhutaan ihan siitä puhtaasta dialogista niin se on se, että ei välttämättä ollakaan samanmielisiä, mutta pystyy jotenkin oivalluttamaan niitä ihmisiä siitä toisten ajattelusta. Mitä mahdollisesti tuo toinen ajattelee, vaikka niiden lisäkysymysten kautta esimerkiksi. Aina palataan siihen tavoitteeseen, se on kyllä tärkeä juttu. Oliko sinulla Anna tähän jotakin?

Puhuja 2 [00:20:43]: Minä olin tänne laittanut muistiin juuri myös tuollaisen, mitä Minna sanoit ehkä toppuuttelemisesta. Me ollaan sosiaalisia eläimiä ja yleensä usein halutaan ehkä miellyttää toisia ja ryhmäytyä, ja mennä sinne samanmielisyyteen, koska siihen me ollaan totuttu työelämässä ja muutenkin. Mutta juuri sellainen, että fasilitaattorilta olisi tosi fiksu veto välillä, vaikka dialogi on vuorovaikutusta, niin sanoa että hei, kuulostelepa hetki itseäsi että miltä nyt tuntuu. Tavallaan, että uskaltaa puuttua siihen tilanteeseen, vaikkakin dialogisissa hetkissä usein ajatellaan, että pitää malttaa antaa aikaa, niin kumpaankin suuntaan.

Puhuja 3 [00:21:27]: Sitten tuli mieleen tällainen ajatus, että dialogiahan voi tukea sellaisilla käytännön asioilla, kun monestihan se saattaa olla niin, että ryhmässä on vaikka pari tosi puheliasta ihmistä ja sitten he vievät ikään kuin sen kaiken tilan siitä tilanteesta. Sitten ohjaajanahan sinä voit tehdä sen tyyppisiä keinoja, että sinä annat vaikka jokaiselle sen vuoron puhua rauhassa asiansa loppuun. Voi tehdä vaikka ihan siten, että antaa jotain minuuttimääriä, hei että nyt jokaisella on kolme minuuttia aikaa rauhassa puhua, jolloin tavallaan myös se kaikkien ääni tulee siellä kuuluviin. Dialogia voi myös mahdollistaa sillä, että antaa tällaisia niin kuin reflektiovuoroja. Sinä ikään kuin kerrot, että kuka tässä nyt reflektoi tuon toisen puhujan ajattelua, jolloin tavallaan kunnioitetaan niitä dialogin sääntöjä ikään kuin huomaamatta eli sitä, että siellä on se aktiivinen kuuntelu eikä vain se odotusarvo, että kohta minä pääsen sanomaan tämän minun mielipiteeni tästä asiasta enkä kuuntele toista. Minun mielestäni hirveän hyvä dialogin yksi sellainen klassikkomääritelmä on William Isaacsin neljä jakoa. Sen voi monella tavalla suomentaa, mutta minä olen suomentanut sen suurin piirtein näin, että kuuntele, kunnioita, odota ja puhu suoraan. Ohjaajana kun sinä koko ajan pidät mielessä ne, että sinä annat mahdollisuuden ihmisille siihen oikeaan aktiiviseen kuunteluun, jossa sinä oikeasti kuuntelet mitä se toinen ajattelee. Sinä kunnioitat sen toisen mielipidettä, et yritä korjata sitä. Sinä pysähdyt odottamaan ennen kuin muodostat välttämättä oman mielipiteesi ja kun on sinun vuorosi, niin sinä puhut suoraan.

Puhuja 1 [00:23:29]: Erinomainen tiivistys siitä.

Puhuja 3 [00:23:31]: Se on aika hyvä.

Puhuja 2 [00:23:33]: Kyllä, ja välillä tuo käännetään, että puhu suoraan sydämestä eli siinä näet sen linkityksen siihen omaan persoonaan. Annetaan sen oman tahtotilan ja tunteen, jotenkin sen asian merkityksellisyyden myös tihkua läpi. Se on luvallista, jopa suositeltavaa dialogissa.

Puhuja 3 [00:23:54]: Kyllä, ja tuossa tullaan juuri siihen psykologiseen turvallisuuteen. Jos sinä onnistut luomaan sen luottamuksen sen ryhmän ympärille missä sinä olet vetäjänä, niin silloin he uskaltavat heittäytyä siihen, että he puhuvat suoraan aitoina omina itsenään, mutta he myös kuuntelevat, kunnioittavat ja odottavat mitä se toinen sanoo. Silloin syntyy sellainen niin kuin taikahetki, joka joskus syntyy hyvässä dialogissa.

[musiikkia]

Puhuja 1 [00:24:27]: Nyt ollaan keskusteltu siitä, että miten dialogia voi tukea ja edistää. Toivoisin, että pysähdytään vielä hetkeksi sen äärelle mitä se tila, se fyysinen tila, jossa keskustellaan, on se sitten fyysinen huone tai on se sitten vaikka virtuaalinenkin tila, miten se vaikuttaa siihen dialogiin ja minkälaisia vinkkejä me voitaisiin koota sen tilan hyödyntämiselle? Mitä ajattelette? Anna, ole hyvä.

Puhuja 2 [00:25:01]: No ihan tällaisia simppeleitä juttuja, eli pienillä muutoksillakin voi tavallaan vapauttaa sitä tilannetta. Jälleen kerran, että paljon ollaan totuttu vaikka kokoustilassa tai luokkahuoneessa tai missä tahansa, niin se että muuttaa sitä järjestystä, että ei välttämättä istutakaan pöydän ääressä. Virittäytyminen tai esittäytyminen tehdään jollain luovalla tavalla, kuvakortteja käytetään tosi paljon. Jotain pikkuisen erilaista, pikkuisen siitä arkisesta tekemisestä eroavaa. Sen ei tarvitse olla mitään hullun villiä, mutta se auttaa tavallaan jotenkin ravistelemaan meidät siitä perushommasta ja käsittämään, että nyt tässä on hitunen jotain muuta.

Puhuja 1 [00:25:48]: Ja kohtuullisen kokoisilla ryhmillä se dialogiympyrä eli tuolien, istuinten asettaminen niin, että jokainen keskustelija näkee toisensa. Siinä ei ole välttämättä mitään pöytiä tai muita ikään kuin esteitä paikalla, niin on yksi tapa ikään kuin rikkoa sitä totuttua asetelmaa ja suunnata sitä huomiota nimenomaan toisiin ja siihen hetkeen.

Puhuja 3 [00:26:12]: Ja dialogiympyrästä tulee juuri se, että kun dialogihan on paljon muutakin kuin vain tätä puhetta, mitä nyt esimerkiksi tässä podcastissa kuullaan. Meidän kuulijat eivät näe, te kuulijat ette näe sitä, että mitä me täällä elehditään käsillä ja ties millä, te voitte vain kuvitella. Dialogihan on paljon muutakin kuin vain sitä puhetta. Silloin jos me ollaan live-tilassa tai virtuaalitilassa, niin myös se, että meillä on se ympyrä tai ne kasvokuvat tai muut, että me nähdään sitä toisten elekieltä ja sitä sanatonta dialogia myöskin, niin se on tosi tärkeää. Sitten sellainen ehkä käytännön asia minkä minä olen kokenut hyvänä on sitten se, että tuossakin käytetään sitä tilaa niin, että jokaisella on mahdollisuus olla siinä tilassa sillä omalla intensiteetillään. Me ei toisaalta pakoteta myöskään kaikkia istumaan siinä ympyrässä. Meillä saattaa olla vaikka joku erityisryhmä, jossa onkin parempi, että joku istuukin vähän sivummalla ja haluaa kuunnella, ja tulla ehkä siihen sitten kun hänestä tuntuu hyvältä tai tuntuu epämiellyttävältä olla siinä piirissä. On sellaisia ihmisiä, esimerkiksi minä kuulun niihin, että minä ajattelen paljon paremmin kun minä seison tai kävelen, jolloin annetaan mahdollisuus siihen, että hei, jos tuntuu että haluat nousta seisomaan, niin ole hyvä. Se vapaus valita myös se oma tapa olla siinä. Se lisää sitä luonnollisuutta ja turvallisuuden tunnetta.

Puhuja 1 [00:27:43]: Tilanneherkkyys ja joustavuus auttaa siis pitkälle tässäkin asiassa.

Puhuja 3 [00:27:49]: Kyllä.

Puhuja 2 [00:27:50]: Kyllä, ja juuri nimenomaan tuo moninaisuuden kunnioittaminen ja jos itselle on uutta tällainen dialogisten sessioiden vetäminen, niin kuten Minna sanoit kanssa aikaisemmin, niin on helpompaa aloittaa pienillä ryhmillä ja tietysti siellä tulee se, sanotaan että en yli kymmenen ihmisen helposti menisi tai sitten pitää olla vaikka useampia pöytäryhmiä tai muuta. Kannattaa pitää ne mahdollisimman pieninä, se helpottaa sekä fasilitaattoria että sitten niitä osallistujia.

[musiikkia]

Puhuja 1 [00:28:32]: Tähän loppuun pyytäisin teitä molempia jakamaan yhden onnistumisen tai sellaisen huippuhetken, jossa teille itsellenne on jäänyt kokemus siitä, että olette onnistuneet dialogin edistämisessä. Aloitatko vaikka Elina?

Puhuja 3 [00:28:49]: Ensimmäisenä täytyy sanoa, että rohkaisen kaikkia kokeilemaan, harjoittelemaan ennakkoluulottomasti. Dialogista löytyy paljon kaikenlaista materiaalia ja ihmisiä, jotka on sitä tehneet ja mielellään auttavat ja sparraavat. Tässä itsekin on tehnyt sitä tosi paljon, mutta tulee niitä hetkiä, että apua, menipäs aivan huonosti. Ja sitten taas tulee niitä tähtihetkiä, eli tavallaan me ollaan koko ajan oppimassa. Mutta yksi sellainen tähtihetki tulee mieleen. Olen vetänyt sellaisia työpajoja aika paljon, missä ollaan dialogissa sen äärellä, että mitä on luovuus työelämässä ja miten sitä luovuutta voidaan hyödyntää osana työelämää. Siellä on useammassakin työpajassa tullut sellainen tähtihetki, että wau miten nämä ihmiset pääsevät tämän aidon dialogin äärelle. Siellä päästään sellaisiin keskusteluihin, joissa ollaan eri mieltä. On näkemyksiä erilaisia, mutta aidosti pysähdytään kuuntelemaan sitä toisen näkemystä ja jotenkin sitä kautta avarretaan sitä maailmaan. Esimerkiksi luovuus on jokaiselle täysin erilainen kokemus ja yksilöllinen kokemus, ja jokainen etsii ne omat reittinsä siihen luovuuteen, niin siellä on juuri näkynyt sitä, että ihmiset oivaltavat erilaisia tapoja. Juuri tämä kuuntelu, kunnioittaminen, odottaminen, sydämestä puhuminen. Ne on olleet kyllä upeita sessioita.

Puhuja 1 [00:30:29]: Kiitos, Elina. Upeus ihan kuuluu tuosta hymystä sinun äänessäsi. Mitäs Anna?

Puhuja 2 [00:30:35]: Itse vaikutuin tässä vähän aikaa sitten oli Mahdollisuuksien maisemia, tämä Metropolian tapahtuma liittyen luovuuteen, miten sitä on ihan kaikkialla ja kaikilla aloilla. Olin kollegani kanssa vetämässä kestävään kehitykseen liittyvää, EU-aloitteeseen liittyvää työpajaa. Me ollaan useampia niitä kyllä vedetty vähän erilaisille sidosryhmille. On tuntunut, että kun on sanoja kuten EU, hankkeet ja tällaiset, niin ihmisten on vähän vaikea ehkä saada siitä kiinni, vaikka kestävä kehitys sinällään on tosi kiehtova ja tärkeä aihe. Jonkinlainen taika tapahtui tuossa tapahtumassa, kun pidettiin työpajaa. Siellä oli opiskelijoista ammattilaisiin paikalla, oli tosi moninainen ryhmä. Sen lisäksi, että siellä oli äärimmäisen hyvää ja inspiroivaa dialogia, niin ehkä kaikkein vaikuttuneimpia olimme minä ja kollegani, kun me opimme siitä asiasta ja sen asian äärellä kohtaamisesta aivan uusia asioita, mitä ei todellakaan odotettu ja nyt meillä on uusi työpajakonsepti sitten näiden pohjalta syntynyt, mitä me halutaan todella pian päästä toisintamaan. Joskus käy näinkin päin, että tuntuu että kaikki lähtivät sieltä tapahtumasta ihan, että saimme kaikki enemmän kuin odotimmekaan.

Puhuja 3 [00:32:09]: Tiedätkö Anna, pakko kommentoida tähän, että meidän molempien tätä hyvää kokemusta yhdistää se, että molemmilla on ollut todella moninainen ryhmä siinä dialogissa mukana. Siellä on ollut hyvin eri lähtökohdista tulevia ihmisiä. Se usein mahdollistaa sen sellaisen tosi hyvän dialogin, koska silloin päästään niihin erilaisten ajattelutapojen jakamiseen ja jonkun uuden löytämiseen.

Puhuja 2 [00:32:37]: Ja varmasti juuri tavallaan mitä tässä ollaan puhuttu, että mitä moninaisempi ryhmä, niin sen yksinkertaisempana ja simppelimpänä pitää ne työpajat ja kohtaamiset pitää, ja jaksaa tulkata ja avata ja olla siinä läsnä, niin näköjään ollaan sitten onnistuttu soveltamaan näitä omia oppeja.

Puhuja 3 [00:32:56]: Se on muuten totta, me on monesti todettu Annankin kanssa tässä kun on tehty paljon yhdessä töitä, että sitten kun alkaa meistäkin vaikuttaa joku homma liian monimutkaiselta, niin se on ehkä hankala. Yksinkertaisuus on aina valttia ja silloin syntyy hyvää jälkeä.

Puhuja 1 [00:33:12]: Tähän ajatukseen on hyvä lopettaa. Kiitos Anna, kiitos Elina ja kiitos kuulijat, jotka jaksoitte pysyä seurassamme koko tämän jakson ajan. Lisää jaksoja luvassa, kun sukellamme dialogiin. Kiitos.

[musiikkia]

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Raisa Varsta

Puhuja 1 [00:00:03]: Tervetuloa sukeltamaan dialogiin. Dialogiin ja dialogisuuteen otetaan helposti myönteinen asenne. Nähdään edut ja osallistamisen tarpeellisuus. Ihan niin yksinkertaisia nämä asiat eivät kuitenkaan ole. Kun tehdään valinta lähteä dialogiin, tullaan samaan aikaan monen eettisen pohdinnan äärelle. Tässä jaksossa pysähdytään pohtimaan dialogin eettisiä haasteita. Olen Metropolian dialogipäällikkö Minna Kaihovirta ja tässä podcast-sarjassa tuon esiin oman työroolini kautta vastaan tulleita kokemuksia dialogisuuden eri puoliin liittyen. Omassa työssäni edistän ja luon dialogin paikkoja ja mahdollisuuksia Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Tähän jaksoon olen saanut vieraakseni Raisa Varstan, joka toimii Metropoliassa ylemmän tutkinnon tutkintovastaavana. Tervetuloa Raisa.

Puhuja 2 [00:01:11]: Kiitos, Minna.

Puhuja 1 [00:01:13]: Kerrotko heti alkuun vähän itsestäsi ja omasta taustastasi, miksi juuri sinä valikoiduit keskustelemaan näistä eettisistä teemoista tähän podcast-sarjaan?

Puhuja 2 [00:01:24]: No siinäpä onkin kysymys, [Nauraa 00:01:26] jota varmaan tässä itsekin saan hieman miettiä, mutta tosiaan sen lisäksi että olen jo 15 vuotta ollut täällä korkeakoulusektorilla, niin olen myöskin tällainen dialogisesti työskentelevä työnohjaaja ja sitä kautta ehkä löytänyt sellaisia eväitä, paitsi opettajan tehtävään niin myöskin sitten esimerkiksi tehtävääni esihenkilönä ja ylipäätään tämmöisessä kollegiaalisessa yhteistyössä mitä tällä hetkellä täälläkin, näissäkin tehtävissä vaaditaan aika paljon, niin sen takia se ehkä sitten sillä lailla on minulle itselleni ollut merkityksellinen oivallus, että tämä on tärkeä asia ja tästä on apua arjessani.

Puhuja 1 [00:02:15]: Kollegiaalisista oivalluksista voisin nostaa omalta puoleltani esiin sen, että olemme sinunkin kanssasi lukuisia yhteisiä osallistavia tilaisuuksia ja prosesseja olleet suunnittelemassa ja vetämässä, miettineet erilaisia keinoja tukea sitä dialogisuutta, ja koen että sinulta on tullut monet sellaiset pysäyttävät kysymykset että miksi teemme näin tai mitä me itseasiassa saamme kun teemme näin. Sinä olet vähän semmoinen mietintämyssyn päähän laittaja, koen ainakin itselleni että sinun on ollut tällaista, eli nyt kokeillaan jos saisimme joitain näitä oivalluksia jaettua tässä meidän kuulijoidemme kanssa, ja toivottavasti heillekin tulisi jotakin semmoista oivaltamisen iloa tai ainakin ajatusten virittelyä tähän suuntaan.

Puhuja 2 [00:03:04]: Joo. Hyvä.

Puhuja 1 [00:03:05]: Kun eettinen kulma on nyt tähän nostettu esiin niin lähdetään liikkeelle ihan siitä että minkälaisi eettisiä pohdintoja dialogisuus valittuna toimintatapana pitää sisällään? Mitä siinä on syytä pysähtyä miettimään?

Puhuja 2 [00:03:23]: Minulla yksi sellainen asia mitä olen itse tosi paljon miettinyt on sellainen ylipäätään, että miten me ymmärrämme mitä dialogi on. Koko se käsite, siinä on vähän riskiä että se jotenkin tässä vesittyy, koska huomaamme että se on tärkeä juttu ja se on myöskin yhteiskunnallisesti esiin nostettu asia, haluamme lisää dialogia ja osallisuutta asioihin, niin sitten samaan aikaan on mahdollista että ymmärrämme se myöskin käsitteenä, otteena hyvin eri tavoin. Jos mietimme vaikka jotain elokuvamaailmaa, siellä käydään myöskin dialogia, kirjoitetaan dialogia, se on joku ennalta ajateltu asia joka kuvataan tämmöisenä vuoropuheluna, mutta sitten taas miten minä ymmärrän dialogisuuden ja ajattelen dialogia on se että se on nimenomaan sitä yhdessä ajattelua, yhdessä pysähdytään, yhdessä tuumaillaan, voidaan esittää niitä keskeneräisiäkin ajatuksia ja toinen sieppaa siitä ja tuo ehkä jonkun oman keskeneräisen ajatuksensa siihen. Sitten kun puhumme tästä, niin mielestäni yksi tosi tärkeä eettinen näkökulma jota emme välttämättä ole niin paljon ehkä aina pohtineet, että mikä on meidän kuuntelun taito? Dialogisuudessa korostuu mielestäni nimenomaan kuuntelu eikä niinkään myöskään sitten ihan pelkästään se puhe, että se kuuntelun taito. Oma guruni Jussi Onnismaa, joka on tämmöinen ohjauksen monitaituri ja näistä teemoista kirjoittanut, niin hän myöskin tuo esiin tämän kuuntelun merkityksen ja miten tärkeää olisi että pystyisimme kuuntelemaan myöskin tyhjänä tauluna, tai sillä lailla että meillä ei olisi semmoista vertailevaa kuuntelua niin paljon silloin kun olemme dialogissa. Helposti kun kuuntelemme toista meillä lähtee oma ajatus liikenteeseen, lähdemme vertailemaan mitä tuo toinen nyt sanoo ja miten se liittyy aiempiin kokemuksiini tai miten se liittyy siihen mitä minä haluan tästä yhteisestä tuokiosta, niin kuuntelutaito, ja sitten toinen se että tavallaan sitä dialogia ei voi käsikirjoittaa, koska jos me oikeasti asetumme kuuntelemaan, niin sieltä voi lopputuloksena tulla ihan mitä vaan. Jotenkin tässä eettisessä pohdinnassa pitäisi ehkä ensin käydä dialogia dialogista.

Puhuja 1 [00:06:02]: Kyllä, ja jotenkin varmistaa se että lähtee riittävän avoimella mielellä, että ennen sitä keskustelua ei jotenkin lataa itseään täyteen niitä asioita että nämä ainakin haluan saada läpi tai näitä haluan edistää, ja sitten juuri niin kuin sanoitkin, keskustelun aikana antaa ikään kuin sen tilan ja sen tyhjän taulun sille toiselle osallistujalle, malttaa kuunnella, sitten siitä kehkeytyy jotain mitä ei kukaan oikeastaan voi tietää etukäteen. Eli jos dialogisuutta haetaan niin ne semmoiset suunnitellut agendat pitää malttaa jättää sivuun.

Puhuja 2 [00:06:42]: Kyllä, ja sitten pääsemme mielestäni heti seuraavaan semmoiseen eettiseen kysymykseen, että mihin me ikään kuin sitä dialogia tungemme tai käytämme, eli dialogille on paikkansa, ja silloin pitää olla valmis luopumaan kaikesta kontrollista, dialogiin ei sovi kontrolli, ja silloin me emme juuri voi mielestäni mennä sinne että nyt minulla on tämä agenda. Kerran juttelin yhden ihmisen kanssa, hän käytti tällaista että hänelle oli sanottu, että olisiko siitä sinun dialogista apua että saisimme tämän jonkun muutoksen läpi, niin dialogi ei mielestäni ole paikka jossa voimme etukäteen asettaa mitään tavoitteita. Toki sitten siinä kun yhdessä ajattelemme, niin siinähän voi jo lähteä jotain kehkeytymään, mutta juuri se ristiriita ja semmoinen eettinen dilemma voi tulla siitä, jos joku tuleekin agendalla ja yrittää käyttää ikään kuin sitä tilannetta jonkun oman suunnan vakuuttamiseen tai pakottamiseen. Mutta miten luopuisimme siitä kontrollista, miten uskallamme luopua kontrollista niissä tilanteissa, ja sitten tavallaan mitä siitä seuraisi kun uskallamme päästää irti? Sieltä voi lähteä syntymään jotain sellaista mitä emme olisi osanneet kuvitellakaan, ikinä omassa pienessä mielessä tullut vähäisintäkään ajatusta siihen suuntaan. Siellä on se palkinto, jos me uskallamme heittää sen kontrollihatun pois päästämme.

Puhuja 1 [00:08:11]: Kyllä. Eli voisiko ajatella niin että dialogi ei sovi silloin jos on ennalta jo mielessä lopputulos, jos on kovin tiukka aikataulu, jos on mahdotonta kutsua moniäänisesti siihen ihmisiä mukaan, tällaisissa tilanteissa se dialogisuus ei ole vastaus tai ratkaisu. Mutta jos nämä ehdot ikään kuin täyttyvät, että pystytään irrottamaan kontrollista, uskalletaan heittäytyä katsomaan mitä kehkeytyy, niin sanoit ihanasti että siellä se palkinto sitten odottaa.

Puhuja 2 [00:08:43]: Kyllä, ja mielestäni osana tätä eettistä tarkastelua on tosi tärkeä tunnistaa että meillä on myös muita varsin hyviä vuorovaikutuksen muotoja. Meillä on olemassa neuvottelu, meillä on kokousta, on työpajamuotoja joissa voidaan toimia sitten tavoitteellisesti jotakin asiaa kohden, mutta että jotenkin oltaisiin siinä huolellisia mitä käsitettä käytetään missäkin kohtaa, sitten meillä on ikään kuin se koko keinovalikoima käytössä että ihmiset sitoutuu aina silloin kun käytetään sitä jotain keinoa, juuri sen keinon kanssa toimimiseen. Meillä on paljon muitakin hyviä vuorovaikutuksen muotoja.

Puhuja 1 [00:09:26]: Kyllä, ja näen että tästä on kysymys myös odotusten hallinnassa. Kun olen menossa neuvotteluun niin odotukset ovat hyvin eri tyyppiset kun olen menossa taas sitten käymään dialogia. Tai sitten johonkin hankaliin tilanteisiin on myös olemassa ihan omanlaisiaan vuorovaikutusmalleja ja niitä voidaan nimittää erilaisilla nimillä, jolloin ikään kuin kaikki osapuolet tietävät mihin ovat menossa, ja silloin ollaan aika oikean asian äärellä kun avoimesti tiedetään ja kerrotaan mitä on odotettavissa.

Puhuja 2 [00:09:59]: Juuri näin. On ikään kuin selvää alusta asti olenko tulossa debattiin vai dialogiin. [Nauraa 00:10:05]

Puhuja 1 [00:10:06]: Kyllä, ja näillä kahdella on vissi ero.

Puhuja 2 [00:10:08]: Niillä on vissi ero, ja se on jotenkin sitä että eettisesti käytän oikeissa tilanteissa oikeita asetelmia, ja asetun itsekin, tuon itseni sellaisena siihen tilanteeseen kuin se on tarkoitettu.

Puhuja 1 [00:10:27]: Yksi sellainen konkreettinen sudenkuoppa, joka dialogiseen tekemiseen liittyy, on näennäisosallistaminen. Itse ajattelen, että se on vähän niin kuin tämmöistä yhteiskehittelyn ja osallistuvan työotteen vihrepesua. Saadaan asia näyttämään siltä että tätä on työstetty ja tehty yhdessä, mutta sehän on ihan muuta kuin mitä oikeasti on tehty. Pysähdytään hetkeksi tämän näennäisosallistamisen äärelle, mistä siinä on kyse, ja pohditaan vähän että miten sitä voisi välttää. Miten sinä Raisa näet, mistä on kysymys kun puhutaan näennäisosallistamisesta, tai tunnistetaan sitä, ehkä siitä ei niinkään puhuta, mutta pikemminkin tunnistetaan että sellaisesta on kyse?

Puhuja 2 [00:11:11]: Joo, no siinä on tietenkin varmasti paljon erilaisia mahdollisia taustamuuttujia että sellaiseen tilanteeseen sitten päädytään, mutta minulla on sellainen tuntuma, että usein ehkä semmoisen vähän hätäpäisesti suunnitellun prosessin, että on kiire ja on vähän jopa paniikki päällä että nyt pitää nopeasti löytää joku ratkaisu, niin silloin sitten lähdetään ihmisiä osallistamaan johonkin, jota ei ole ihan loppuun asti mietitty. Eli ajattelen niin että usein semmoisen osallistavan prosessin alkuun olisi hyvä olla dialogi siitä mistä tässä asiassa on kysymys ja mitä me oikeasti tästä mietimme, mikä on se tilanne missä nyt olemme. Käytäisiin siitä ihan avointa dialogia että missä olemme nyt, sieltä ehkä lähtisi muotoutumaan sitten sitä, että onko tässä edes tarve osallistaa hirveästi vai onko tämä vaan, että nyt tehdään päätös ja sitten sen päätöksen mukaan ryhdytään toimimaan. Se osallistaminen on helposti tullut semmoiseksi ajatukseksi että nyt meidän on pakko myöskin osallistaa. Ei minun mielestäni kaikkea tarvitse aina osallistaa, joskus jo lähtökohtaisesti kun osallistut johonkin osallistamiseen tiedät, että ei tästä ole nyt niin hyötyä. Sekin on se mahdollinen. Tai sitten toisaalta vaikka se asia on jotenkin niin monimutkainen, että siihen on tosi vaikea osallistaa kuin hyvin pienesti jostain ehkä reunasta, tai joltain osin, niin sitten olisi hirmu tärkeää rakentaa siihen ympärille sitä sellaista dialogia ja kohtaamista, missä kuullaan ihmisten huolia, vaikka siihen johonkin muutokseen liittyen. Se on ihan erilainen taas sitten toiminta-ajatukseltaan ja malliltaan kuin semmoinen, että lähdetään puuhaamaan jotakin semmoista työpajamaista toimintaa.

Puhuja 1 [00:13:18]: Ollaan siis itseasiassa valintojen ja poisvalintojen äärellä, sen tunnustamisen äärellä että jokaiseen paikkaan osallistuva ote ei sovi, vähän samaan tapaan kuin äsken puhuttiin siitä että dialogikaan ei ole oikea valinta jokaiseen tilanteeseen. Itse olen löytänyt apua näihin haasteisiin paitsi siitä alun avoimesta dialogista, niin myös sellaisesta osallistumissuunnitelmasta, eli koitetaan jäsentää niin hyvin sitä prosessia kuin mahdollista, tunnistetaan missä kohdissa aidosti on tarvetta ja hyötyä siitä että kutsutaan ihmisiä mukaan, ja sitten eletään sen kanssa että joku toinen kohta on paljon parempi edistää pienemmällä porukalla tai valmistella aika pitkällekin, ja sitten ehkä hakea taas jossain kohti laajemman joukon näkemystä. Tuo oli minusta aika kiva tuo sinun tuomasi ajatus että siinäkin kohti kun pienempi ryhmä vaikka työstää, niin voidaan silti pysähtyä kuulemaan vaikka niitä huolia, tai niitä muita ehkä tunteita, joita se nostaa pintaan että tiedetään että joku työryhmä nyt jossain valmistelee, eli ei hyssytellä tai vaienneta, vaan tunnistetaan, että silloin on kyse erilaisesta osallistumisen paikasta kuin silloin kun pääsee siihen sisältöön suoraan vaikuttamaan.

Puhuja 2 [00:14:33]: Joo, ja sitten tässä ehkä minun mielestäni vielä yksi sellainen sudenkuoppa on se, että sanotaan että meillä on joku oikeasti vaikea tilanne johon liittyy paljon vaikka kielteisiä tunteita, jotenkin raskasta historiaa tai semmoisia mutkikkaita näkökulmia, niin ajattelen itse, että tietyllä tapaa se pohja pitää rakentaa ensin sille osallistamiselle. Me emme voi lähteä hakemaan ratkaisuja liian aikaisin, ja vaikka työnohjauksen kontekstissa olen huomannut, että usein tulee semmoista kommenttia, että nyt niin kuin vellotaan. Mutta kun sille vellomiselle on myöskin annettava se aika ja paikka, että ihmiset saa oikeasti kertoa miltä tämä joku asia heistä nyt tuntuu, mikä on se kokemus, ja joku ottaa sen vastaan, että oikeasti kuullaan se asia ja ilman sitä vertailevaa kuuntelua että no miten tämä suhteutuu johonkin, vaan se että oikeasti kuulen, että nyt on paha olla tai nyt on joku hirmuinen huoli. Se on semmoinen kanssa että jos sitten siinä tilanteessa lähdetään hakemaan niitä ratkaisuja vaikka työpajamallisella työstämisellä tai kovin riuskalla valmentavalla otteella, niin sitten ihmisille tulee se tunne että heitä ei ole kuultu ja nyt tämä on tämmöistä näennäisosallistamista, että ei nämä asiat nyt palvele sitä mitä minä tässä tarvitsisin. Sitten toinen on myös sellainen näkökulma tuohon että, paitsi että sitä dialogia olisi hyvä käydä siellä ihan alkuun, se olisi myöskin tosi tärkeä käydä siellä ihan loppuun, että olisi sitten se reflektiopaikka ja -aika siitä että no mitä tässä itseasiassa syntyi? Syntyikö tässä sellaisia asioita mitä me toivoimme ja miten ne yhdessä tuotetut ratkaisut näkyvät siellä minun arjessani, vai näkyvätkö ne itseasiassa? Katosivatko ne, pim, johonkin mustaan aukkoon, vai tuntuuko että itseasiassa ne ratkaisut eivät nyt ehkä palvelleetkaan sitä alkuperäistä tarkoitusta vai hei, onko tämä nyt juuri sitä mitä me toivoimme? Että tulisi se palaute myös sitten siihen osallistamisen prosessiin, miltä se nyt tuntuu kun minua on tähän osallistettu ja olen ollut osa tätä ratkaisua?

Puhuja 1 [00:16:58]: Tämä voisi ehkä myös jotenkin helpottaa sitä osallistujalle jäävää kokemusta, että nyt osallistaminen oli näennäistä, minua ei aidosti arvostettu, antamaani panosta, aikaa, pohdintaa ei arvostettu. Näen että se on erityisen ikään kuin huolestuttava piirre näennäisosallistamisessa, että me kutsumme, innostamme, houkutellaan ihminen, hän antaa aikaansa, ajatuksiaan, osaamistaan, ja sitten jälkikäteen hänelle jää se kokemus että sitä panosta ei arvostettu. Me jokainen olemme inhimillisiä yksilöitä ja ymmärrämme sen, että jos tällainen kokemus toistuu yhden tai kaksi kertaa, niin siitä vielä pääsee yli, mutta sanoisin että toinen kerta, kolmas viimeistään, on sellainen että sitten, vaikka olisi minkälainen houkuttelu, ei enää innostutakaan lähtemään mukaan, ja sitten saattaa päätyä sellaiseen tilanteeseen, että organisaatiossa pohditaan, että no kyllä me kutsuimme mukaan, mutta eipä saatu tähän osallistujia, ja tämä viimeistään on mielestäni sellainen peiliin katsomisen paikka. Kyllä ihmisillä, näin itse ajattelen, on lähtökohtaisesti halu vaikuttaa itseensä vaikuttaviin asioihin, olla mukana kehittämässä ja tekemässä päätöksiä, ainakin silloin kun se teema jotenkin itseään resonoi, ja jos tämä on jotenkin tukahdutettu, en nyt haluaisi käyttää niin vahvaa sanaa kuin tapettu, mutta jotenkin jähmetetty tämä halu, niin silloin kyllä on organisaatiolla, tai sitä osallistavaa otetta siellä eteenpäin vievillä tahoilla, peiliin katsomisen paikka, että mitä on tapahtunut, koska tämä on vähän niin kuin virhetilanne. Silloin asiat eivät ole menneet niin kuin niiden olisi ollut suotavaa mennä.

Puhuja 2 [00:18:49]: Kyllä, ja se on itseasiassa tuplapettymys, eli että sinua on osallistettu ja siitä ei seuraa yhtään mitään, tulee se tunne että minua ei ole kuultu, ja sitten itseasiassa tästä ei tullut senkään vertaa kuin mitä oli toivottu, silloin ihmiset kyynistyvät ja alkavat vetäytyä, ja se on ihan inhimillistä, sitten alan itseasiassa suojautua siltä uudelta pettymykseltä. Sitten tullaan mielestäni yhteen sellaiseen niin kuin dialogin kannalta aivan kriittisimpään elementtiin, ja olen tässä ajatuksessa vähän ehkä kärkevä, [Naurahtaa 00:19:24] mutta minä ajattelen että semmoisessa epäluottamuksen ilmapiirissä, organisaatiossa missä psykologinen turvallisuus ei toteudu, niissä ei myöskään voi olla aitoa dialogia, koska silloin ihmiset eivät uskalla haastaa, eivät uskalla tuoda sitä esiin mitä he oikeasti ajattelevat, ja silloin myöskin dialogista tulee näennäistä. Minulla pitää olla turvallinen olo, että uskallan sanoa, tuoda kritiikkiä, tuoda omat ajatukseni tähän yhteiseen keskusteluun, ja sitten toisaalta tiedän että ne otetaan vakavasti ja niihin suhtaudutaan arvostavasti ja en joudu vaikka vaikeuksiin siitä mitä sanon, tai sitten että kun annan itsestäni, niin se ei mene hukkaan, vaan se minun panokseni oikeasti hyödynnetään. Mitä työyhteisöissä käyn keskustelua esihenkilöidenkin kanssa, kun puhutaan vaikka organisaatiossa olevasta tämmöisestä vastarinnasta tai muutosvastaisuudesta, niin usein sanon, että siellä on taustalla pettymys ja se että minua ei ole kuultu. Semmoinen psykologisen turvallisuuden, luottamuksen luominen sinne organisaatioon, se on aivan ensimmäinen juttu mitä pitää tehdä, jos halutaan tuoda aitoa dialogisuutta organisaatioon, sillä tavalla kuin minkä itse sen ymmärrän.

Puhuja 1 [00:21:04]: Kyllä. Minulla olisi tähän kaksi näkökulmaa, yhtäältä tuo psykologinen turvallisuus, olen ihan samaa mieltä kanssasi siitä, ja jos juuri sinua, joka kuuntelet tätä podcastia, kiinnostaa se millä keinoilla tätä psykologista turvallisuutta voi luoda ja tukea, niin vinkkinä että useammassa jaksossa tätä sivutaan tavalla tai toisella, erityisesti kakkosjaksossa, missä Metropolian Parru-tiimin jäsenet pohtivat sitä millä tavalla voi tukea dialogia ja lähteä vahvistamaan sitä hentoa liekkiä joka kenties syttyy. Toisena tartun tuohon kun sanoit, että otat vähän kärkevänkin kulman, mielestäni tämä on kyllä sellainen paikka missä kannattaa reippaasti lyödä kantapäät maahan ja laittaa jarrutus käyntiin. Jos tunnistaa näennäisosallistamista, se täytyy ottaa puheeksi, täytyy jotenkin se kissa uskaltaa nostaa pöydälle, ja meillä esimerkiksi Parru-tiimissä, joka edistää osallistuvaa työotetta Metropoliassa, on ihan toimintaperiaatteena se että me emme ole mukana näennäisosallistamisesta sisältävissä prosesseissa, jos me tunnistamme, niin se on ikään kuin veto-oikeus, että silloin me emme ole käytettävissä. Toki olemme mielellämme mukana sitten käymässä sitä keskustelua, että miten sen saisi aidosti osallistavaksi tai mitä ehkä muita tapoja olisi viedä eteenpäin, mutta tämä on myös minusta paikka missä saa ja pitääkin olla aika vahvasti sitä mieltä jonka kokee että on aidosti oikea.

Puhuja 2 [00:22:36]: Joo, ja tämä on minusta niin tärkeä juttu, koska mielestäni dialogisuus on ihan ykkösjuttu, ja silloin kun haluamme saavuttaa jotakin yhdessä, tai kun meidän pitää löytää vaikeisiin tilanteisiin ratkaisuja, niin kuin se minkä äärellä ihmiskunta on, sen äärellä tarvitsemme paljon dialogia, ja sama tilanne on monessa organisaatiossakin, haasteet on vain aikamoisia ja toiminta ympäristö tuottaa niitä koko ajan lisää. Me tarvitsemme yhdessä ajattelua, ja sen takia haluan myöskin suojella sitä mitä se dialogisuus on, ja varmistella että sitä sitten oikeassa paikassa tuodaan oikeilla tavoilla, oikeilla asenteilla. Pidän tosi paljon tuosta, [Nauraa 00:23:25] miten te ajattelette, että puolustetaan sitä semmoista oikeanlaista eettisesti kestävää toimintatapaa. Tosi tärkeä näkökulma.

Puhuja 1 [00:23:39]: Nyt on ollut ihanaa oikein luvan kanssa pysähtyä tällaisen eettisen kulman äärelle. Sellainen mikä askarruttaa varmasti montaa on se, minkä verran dialogin yhteydessä näistä eettisistä ulottuvuuksista ylipäätään olisi syytä puhua ääneen ja keiden kanssa? Keitä siihen keskusteluun tulisi kutsua? Mikä on Raisa sinun kokemuksesi siitä, että missä kohti nousee tarve nostaa eettinen kulma esiin?

Puhuja 2 [00:24:12]: Minun mielestäni heti silloin kun alamme puhua dialogista tai dialogisesta toimintatavasta tai johtamisesta. Haluaisin että käytämme sitä sanaa silloin kun sille on se oikea paikka, ja nyt ihan ensin, aina kun lähdemme hyödyntämään sitä dialogisuutta, kävisimme sitä keskustelua että mitä se dialogisuus on? Miten me organisaatiossamme sen ymmärrämme, mitkä siinä ovat niitä meille tärkeitä periaatteita, mitä haluamme varmistaa että toteutuu että siitä olisi jonkunlainen yhteinen ymmärrys, jopa ehkä sillä tavalla sopimus, vaikka se nyt ei dialogiin sinänsä se sopimus liity, mutta se että käytäisiin dialogia. Sitten ehkä yhdessä myöskin sovittaisiin niistä semmoisista periaatteista, vaikka että on se aika, paikka, rauha ja turvallisuus niissä keskusteluissa missä sitten ollaan, ja vaikka se että kun minä olen jäsenenä missä hyvänsä, niin muistaisin sen että se dialogi on oikeasti vielä enemmän kuuntelua kuin puhumista. Tämmöisiä niin kuin paikkoja itsereflektiolle, toiminko minä itse eettisesti, sitten sille yhteiselle reflektiolle, miten me toimimme eettisesti, niitä pitäisi olla runsaasti, ja jatkuvaa semmoista systemaattistakin tietyllä tapaa, että olisi niitä altistuksia sille että olemmeko me menossa oikeaan suuntaan? Se on vähän sama kuin tämmöisenä jo aikuisiksi lapset saaneena äitinä, [Naurahtaa 00:26:00] ne oli niitä ihan jatkuvia keskusteluja kotonakin, että mitkä on ne pelisäännöt millä me toimimme erilaisissa tilanteissa tai mitkä ovat hyviä tapoja toimia kavereiden kanssa kun on teini-ikäisiä lapsia. Ajattelen että tämä on hyvin sama, tämä on tietyllä tapaa inhimillistä, jos me emme vähän väliä sitä muistuttele ja käy siellä peilin ääressä, niin sitten se saattaa lähteä vesittymään, tällainen osaaminen rapautuu.

Puhuja 1 [00:26:30]: Joo, juuri näin, sen pitää olla siinä arjessa mukana, ja tietysti tämmöiset erilaiset nivel- ja taitekohdat ovat luontevia. Ajatellaan vaikka, että meillä aloittaa uusi ryhmä opiskelijoita, niin heidän kanssaan käydä, että nyt kun olet saapunut Metropoliaan, niin miten täällä käydään dialogia ja miten asettaudutaan yhteisten asioiden äärelle, samalla tavalla kun vaikka tiimin tai osaamisalueen kokoonpano muuttuu, niin silloin on aina hyvä muistutella. Mutta vaikka ei olisi uusia tulijoita, ei ne teini-ikäiset siellä perheessäkään vaihdu säännöllisesti, vaan ne on ne samat naamat vuodesta toiseen, jos tartun tähän kulmaan, niin samalla tavalla sitä muistuttelua tarvitaan säännöllisin väliajoin. Eli voisiko ajatella niin että meidän vinkkimme olisi se, että sitä ei kannata turhaan säästää sellaiseen tiukkaan paikkaan tai odottaa että jotain ongelmia tulee, ikään kuin vähän mennä peukut pystyssä siihen asti, että toivottavasti menee hyvin, vaan rohkeasti ottaa alusta asti esille sitä että hei, nyt meillä on valta päättää miten teemme tai miten emme tee, millaista toimintatapaa me luomme, omalla esimerkillä näytämme, ja mihin itse lähdemme mukaan, ja sitten, jos mahdollista, pysähdymme välillä reflektoimaan yhdessä. Mutta tuo oli tosi kiva, Raisa, tuo kulma minkä nostit esiin, että jokainen voi sitten myös itsereflektiolla miettiä kuinka hyvin tässä projektissa, tässä tehtävässä, tällä viikolla, tässä kokouksessa onnistuin tuomaan eettisesti sen dialogisen kulman tai osallistumaan itse siihen tekemiseen.

Puhuja 2 [00:28:10]: Joo, tämä on minusta hyvä. Sitten esimerkiksi työnohjauksesta, joka kerta kun ohjaan, kysyn lopuksi että olemmeko me tässä tapaamisessa jutelleet niistä asioista mistä oli tärkeää jutella, olemmeko puhuneet oikeista asioista, ja sitten kysyn, olemmeko me puhuneet niistä semmoisella tavalla mikä sinua auttaa, mikä on sinulle hyödyksi ja sinua voimavaraistaa. Ajattelen sitä että dialogi on mahdollisuus, se on paikka eheytyä, se on paikka voimavaraistua, se on paikka kasvaa, ja minä tarkistan sen joka kerta kun tapaan asiakastani. Jotenkin tätä ajatusta olen yrittänyt tuoda myöskin vähän opetukseen ja kaikkeen missä liikun, että tarkistettaisiin vaikka joka kerta kun olemme jossain tilanteessa olemmeko me puhuneet oikeista asioista, olemmeko me puhuneet niistä oikealla tavalla.

Puhuja 1 [00:29:08]: Tässä mainio muistipalanen itse kullekin mukaan otettavaksi minkä tahansa tapaamisen, kohtaamisen päätteeksi. Voit kysyä itseltäsi, tai mikä vielä parempi, voit kysyä siltä toiselta tai niiltä toisilta henkilöiltä jotka olivat mukana. Ihanaa Raisa että ehdit pysähtymään tämän erittäin mielenkiintoisen ja moniulotteisen tematiikan äärelle tässä hetkessä. Tähän loppuun vielä pyytäisin sinua jakamaan jonkun sellaisen onnistumisen tai huippuhetken, jossa itse olet kokenut onnistuneesi dialogin edistämisessä tai sen toimintaedellytysten luomisessa.

Puhuja 2 [00:29:50]: Ehkä haluaisin jakaa tähän sen suurimman oivallukseni silloin aikanaan kun opiskelin työnohjaajaksi ja mietin että apua, minkälaisia kaikenlaisia haasteita organisaatioissa on ja miten minä osaan ihmisiä auttaa niissä haasteissa. Sitten kun oivalsin että ei, ei minun tarvitse niitä ratkaista, vaan minä menen sinne mahdollistamaan sen että ihmiset yhdessä ajattelevat, niin se on se ratkaisu, ja se toimii, voin luottaa siihen prosessiin ja voin luottaa siihen että dialogi aina auttaa silloin, kun tilanteet ovat myöskin haastavia. Tätä ajatusta olen sitten soveltanut tosi monessa tilanteessa ja tuossa jo mainitsinkin että tämmöinen yhteinen kehittäminen ja kollegiaalisuus, niin minulla on ihan lukuisia esimerkkejä siitä, että kun olen malttanut sen oman pääni rauhoittaa ja pysähtyä kuuntelemaan sitä kollegaani ja saanut niitä ihan mahtavia juttuja kuulla ihmisiltä, ja sitten ehkä lähtenyt ja heittäytynyt itse siihen keskusteluun, vaikken aina olisi ollutkaan ihan mikään superasiantuntija juuri siinä jutussa, niin me olemme saaneet aika mielettömän hienoja juttuja ja oivalluksia aikaiseksi ja semmoisia niin kuin kokonaisuuksia mistä voin olla vilpittömästi ylpeä. Eli kun vaan malttaa kuunnella, luopua kontrollista ja sitten vielä asettuu itse siihen niin että toisella on turvallista olla, niin voisin sanoa, että kaikki merkittävimmät jutut opeurallani ovat syntyneet sellaisella tavalla. Tämä ehkä semmoisena, että se kannattaa aina, aina kun asettuu näin niin siitä tulee aina jotain hyvää.

Puhuja 1 [00:31:37]: Kiitos tästä onnistumisesta. Tämä antaa meille jokaiselle, jotka koitamme oppia lisää ja ymmärtää enemmän dialogin perusolemusta, jotenkin mielestäni toivoa myös, että ne eivät ole sen ihmeellisempiä taikakaluja, malttia olla hiljaa, luoda edellytykset sille dialogille ja varmistaa, että kaikilla on hyvä ja turvallinen olla, niin sieltä niitä ihmeitä voi sitten lähteä tapahtumaan. Ei joka kerta eikä automaationa, mutta kasvualusta on silloin mahdollinen.

Puhuja 2 [00:32:09]: Nimenomaan, ehkä se kärsivällisyys voisi olla vielä se yksi mitä täytyy siihen lisätä. [Naurua 00:32:13]

Puhuja 1 [00:32:15]: Jäädään harjoittelemaan sitä. Kiitos Raisa, kun pääsit tänne kanssani keskustelemaan, ja kiitos sinä, joka jaksoit kuunnella tämänkin jakson, tämänkin sukelluksen dialogiin. Tässä sarjassa erilaisista kulmista pysähdymme tarkastelemaan dialogisuutta ja siihen liittyviä ilmiöitä.

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]

Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Anne-Mari Raivio

Puhuja 1 [00:00:20]: Edetään yhdessä dialogiin. Dialogi on mahdollisuus ja samalla myös välttämättömyys. Sitä voi tukea ja siinä voi kehittyä. Olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta Metropoli ammattikorkeakoulussa. Ja vieraakseni tähän podcastiin olen kutsutunut asiantuntijoita, jotka työssään edistävät dialogisuutta. Tässä sarjassa sukellamme dialogisuuteen eri konteksteissa. Muun muassa oppimisen ja johtamisen tukena. Pohdimme myös eettisiä näkökulmia ja verkon mukanaan tuomia erityispiirteitä. Tervetuloa mukaan!

Puhuja 1 [00:01:01]: Digitaaliset yhteistyön paikat tulivat koronan etäaikojen myötä jäädäkseen. Tavallinen palaveri, niikuin hyvin tiedämme, hoituu tarvittaessa niukemmallakin vuorovaikutuksella. Mutta entäpä sitten, jos yhdessä pitäisi ideoida ja kehittää tai luoda satapäiselle webinaarin osallistujajoukolle dialoginen kokemus. Mikä silloin avuksi? Tässä jaksossa keskitytään dialogiin verkkoympäristössä. Olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta ja tähän jaksoon olen kutsunut vieraakseni Anne-Mari Raivion Metropoliasta. Terve tuloa Anne-Mari!

Puhuja 2 [00:01:42]: Kiitos Minna! Ja mukava olla täällä juttelemassa tästä asiasta mikä on ollut lähellä sydäntä varmaan meillä kaikilla, jotka opetustoimessa on toimittu viimeisinä vuosina. Ja muutenkin tämän hetkisen työni puolesta, kun toimin meidän parru-tiimissä eli me mietitään parru-tiimissä tämmöisiä osallistumisen ja dialogin paikkoja. Miten me saataisiin meidän valtavaa asiantuntijoiden joukkoa mukaan, kehittämään ja ideoimaan ja auttamaan päätöksenteossa. Koronahan teki sen, että hypättiin aika vauhdilla tekemään tätä kaikkea verkkoympäristössä. Ja siinä yhteydessä olen tätä dialogisuutta pohtinut aika paljonkin kollegoiden kanssa.

Puhuja 1 [00:02:22]: Samoin omassa dialogipäällikön roolissa katseet kääntyvät minua kohti, että miten loihtisimme tähänkin tilaisuuten dialogisen ja samaan suuntaan tekevän ilmapiirin. Koetaan jos saadaan jotakin ammennettua meidän kokemusvarastosta. Sellaista, että siitä olisi toisillekkin apua ja hyötyä. Mitä kaikkea se verkkovälitteisyys dialogissa muuttaa, kun ei ollakkaan kasvokkain vaan siinä on joku väline välissä. Mikä siinä muuttuu?

Puhuja 2 [00:02:58]: Ensin haluaisin pysähtyä sen ajatuksen äärelle, että dialogi on dialogia teki sen missä tahansa. Dialogisuuteen liittyy tietyt periaatteet siitä, että me ollaan tasavertaisina kumppaneina yhdessä rakantamassa jotain sellaista, mihin me ei kumpikaan yksistään pystytä tai päästä. Ollaan sen yhteisen asian ympärillä ja me tarkastellaan sitä. Siinä ei ole Minna ja Annis puhumassa vaan siinä ollaan me yhteisesti rakentamassa tätä näkymää. Olen aina pitänyt itselläni ohjenuorana, että yritän muistaa tämän periaatteen, kun lähden miettimään sitä dialogin rakentamista. Sitten kun siirrytään verkkoympäristöön, täytyy miettiä sitä, että mitä se täällä verkossa onkaan, miten tämän saman kokemuksen mahdollistan itselleni ja muille tähän dialogiin osallistuville. Se ei siinä dialogisuudessa sinänsä muuta mitään, mutta täytyy vaan löytää uudet keinot tai erillaiset tavat mahdollistaa se. Mitä sinä ajattelet?

Puhuja 1 [00:04:11]: Aika kiva tulokulma. Kun itse mietin, että mikä muuttuu niin peruspalikat pysyvät. Tietyt asiat ovat ja pysyvät. Varmaan se joka tekee kustakin tilanteesta sen ainutkertaisen on se, että ollaan vuorovaikutuksessa toisen kanssa, saadaan aikaan jotain mitä yksin ei saataisi ja tulee se kokemus kohdatuksi tulemisesta. Siinä ollaan aika lähellä inhimillisyyden ydintä. Se on perustarve, joka meillä kaikilla on ja johon onnistuneessa vuorovaikutuksessa pystytään jollain tavalla vastaamaan.

Puhuja 2 [00:04:49]: Kun ollaan verkkovälitteisesti niin jotta tämän kohdatuksi kokemisen saisi aikaan, niin siinä täytyy miettiä aina sitä, että minkä kanssa me pystytään pelaamaan. Meillähän on kehon kielestä paljon vähemmän käytettävissä. Vaikka nykypäivänä pitää ymmärtää, että niitä videokameroita kannattaa käyttää. Koska se, että näet sen toisen ihmisen, niin se tekee siitä toisesta ihmisestä lihaa ja verta. Silloin yhteyden muodostaminen sen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen aikaansaaminen on paljon helpompaa.

Puhuja 1 [00:05:33]: Sieltä saa niitä pieniä vihjeitä poimittua. Huomaa esimerkiksi jos toisella keskittyminen herpaantuu tai jotain muuta. Ja pystyy reagoimaan niihin pieniin vihjeisiin, joita ei välttämättä sanallisesti tule välitettyä lainkaan.

Puhuja 2 [00:05:45]: Täytyy muistaa, että osa kehosta on kokonaan pois. Sieltä ei näe, jolloin tietyllä lailla, mitä minä olen ajatellut paljon on se, että ehkä mitä verkkoympäristö toi tähän dialogiseen kohtaamiseen on sitä, että meidän täytyy paljon enemmän sanottaa asioita. Jos katse lähtee harhailemaan johonkin, sen huomaa selkeämmin verkkoympäristössä kuin kasvokkaisessa tapaamisessa. Silloin on ehkä syytä lähteä sanottamaan, että minä katson tuolta yhden jutun.

Puhuja 1 [00:06:18]: Voi lähteä sanottamaan tai voi lähteä toisen tunnetiloihin tai aktiivisuuteen reagoimaan niin olennaista lienee se, että siinä on molemmilla hyvä ja turvallinen olla. Se joka ehkä helpommin syntyy kasvokkain, se vaatii minun kokemuksen mukaan enemmän verkkoympäristössä ja aktiivista roolia siinä, että kertoo itsestään jotain. Antaa itsestään jotain. On henkilönä siinä paikalla. Tuo tunnetasoa sen asian ohelle näkyviin ja esiin.

Puhuja 2 [00:06:58]: Ehdottomasti. Hirveän helposti verkkoympäristössä mennään asiakeskeiseksi, kun vertaa siihen, että sinulla olisi tapaaminen tai kokous jonkun porukan kanssa kasvokkain. Siihen tulee ihan luontaisesti ilman ajattelua kohtaamista ja tulee vähän höpöttelyä ja naureskelua. Sellaista mikä ei liity siihen asiaan vaan se on sitä semmoista meidän yhteyden rakentamista. Sitä liimaa mitä me tehdään siihen. Sitten kun mennään verkkoon, niin helposti ollaan asiakeskeisiä. Tätä yhteyden luomista täytyy tietoisesti tehdä, siihen täytyy oikeasti panostaa ja miettiä miten otetaan se rennompi vaihde päälle, että ollaan tässä yhdessä.

Puhuja 1 [00:07:44]: Jos vielä peilataan tuohon mitä aluksi mainitsin. Saattaa olla isojakin tilaisuuksia, satojakin osallistujia. Niin se, että tilaisuuden vetäjä aktiivisesti antaa mallia ja kertoo itsestään, on omana itsenään. Ei täydellisenä ei virheettömänä, se antaa aika kivan mallin toisille. Kokemus on osoittanut, että silloin kohtaamisesta tulee jollain tavalla inhimillisempia ja muutkin kokevat, että tämä tunnetaso on siinä sallitusti mukana.

Puhuja 2 [00:08:15]: Ehdottomasti. Minun mielestä kaikessa kohtaamisessa, oli se verkkossa tai livenä, niin eihän meillä ole mitään muuta kuin tämä oma persoonamme jonka kanssa pelataan. Että miksi minä olisin mitään muuta kuin mitä olen. Sehän rentouttaa, kun ihmiset vaistoaa ja aistii sen, että tuo ihminen on oma itsensä. Se rentouttaa sitä tilannetta niin verkossa kuin kasvokkainkin. Psykologiseen turvallisuuden tunteeseen mihin viittasit, että täytyy kaikille varmistaa, että meillä on turvallinen olla. Mikä on dialogin perusperiaatteita, kaikilla täytyy olla turva ja turvallinen olo tässä sanoa ja olla juuri sitä mitä on. Yksi semmoinen, mitä itse jossain vaiheessa havahduin, että käytin aika paljon sellaista minkä verkkoympäristö mahdollistaa ja mitä live tilanteessa ei välttämättä samalla lailla saada aikaan työympäristössä. Verkko mahdollistaa sen, että minä voin avata minun kotini ovet vaikka minun kollegoille. Kun minulla on kamera päällä ja en laitakkaan sinne sitä taustakuvaa vaan siellä onkin joku tauluseinä siinä takana. Että minä kerron vähän jotain itsestäni ja omasta persoonastani. Se on rakennuspalikka sille psykologiselle turvallisuuden tunteelle myös verkkoympäristössä.

Puhuja 1 [00:09:30]: Hyvä huomio. Jos se oman kodin avaaminen ei ole luontevaa niin tämän saman voi hakea vaikka sillä, että ottaa siihen jonkun persoonallisen kahvikupin josta juo. Ja vähän näyttää jotain enemmän. Sitten taas, jos on valmis avaamaan vähän enemmän, niin mieleenjäävimpiä ovat ne hetket, kun jollain on ollut hetken aikaa lapsi tai lemmikki siinä sylissä kurkistamassa kameraan. Silloin tuntuu, että pääsee oikeasti varsin lähelle sitä keskustelukumppania eikä enää muistakkaan, että välissä on ruutu.

Puhuja 1 [00:10:09]: Mitä verkkoalusta antaa dialogisuudelle. Jos tietyt asiat on jollakin tavalla kasvokkain ja jollakin tavalla verkossa. Niin helpottuuko joku asia kun ollaan verkossa?

Puhuja 2 [00:10:22]: Olen monesti miettinyt sitä, että semmoinen kynnys osallistua madaltuu. Me kaikki ei olla suulaita ekstroverttejä joista on hirveän mukavaa jutella ja on mielipiteitä kaikista asioista. Osa tarvitsee enemmän aikaa asioiden prosessiin. Kaikki ei halua olla esillä tai tuoda niitä ajatuksiaan ääneen kaikille kuultavaksi. Kun on mahdollisuus hyödyntää chattiä, niin se ehkä madaltaa kynnystä osallistua. Huomaan itsestäni, että jossakin koulutuksessa alan chatin kautta kommentoimaan, mutta jos kysytään, että onko jollakin jotakin kysyttävää, niin se on tuo mikrofonin päälle laittaminen niin vaivalloista että. Se ainakin on yksi semmoinen selkeä lisä mitä verkkoympäristö on dialogisuuteen ja kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen tuonut.

Puhuja 1 [00:11:19]: Toinen ihan selkeä lisä on ne erilaiset reaktionapit, joita minun mielestä me aika hyvin opimme käyttämään. On todella kiva nähdä se, että vaikka toisensa tunteman ryhmän tai tiimin kesken siellä annetaan ablodeja tai siellä punaiset sydämet sykkii, kun joku mainitsee jotankin henkilökohtaisempaa. Se on todella kiva tapa tuoda sitä tunnetasoa siihen asian rinnalle. Ja sitten se antaa myös niille, jotka eivät olisi sanoneet asiaa ääneen mahdollisuuden reagoida, että tuo kosketti tai ompa hieno juttu.

Puhuja 2 [00:12:04]: Mehän tehdään tuota samaa livetilanteissa, että nyökytellään ja katsotaan hyväksyvästi ja kannustetaan. Ainakin opettajana olen saanut niskat kipeäksi, kun olen nyökyttämällä yrittänyt kannustaa opiskelijoita, että hyvin menee. Nämä emojit, hymiöt mitä ikinä ne merkit onkaan, nehän antaa sen mahdollisuuden, että pystyy varioimaan erilaisia tunnetiloja. Sydämellä voit kannustaa tietyllä tavalla ja siellä on naurunaamaa ja ablodeja ja mitä kaikkea. Niin se on jotenkin rikastanut sitä.

Puhuja 1 [00:12:42]: Jotain saadaan enemmänkin. Yksi keino mitä jossakin yhteisessä koulutuksessa ollaan sinun kanssasi kokeiltu, niin on pyydetty jakamaan joku kuva joka kertoo esimerkiksi itsestä tai menneestä kesälomasta tai mistä nyt milloinkin. Eli tarjotaan joku muu kuin sana väyläksi jakaa kokemus. Minun mielestä siinä tulee jälleen se tietynlainen tasa-arvoisuus. Eli kun kaikki kaivaa sen jonkun kuvan, niin siellä ei ole vain sen ulospäin suuntautuneen ekstrovertin kuva vaan siinä on ne kaikki kuvat kavalkaadina tai kollaasina. Jolloin myös samalla rakennetaan sitä ryhmän yhtenäisyyttä ja vahvistetaan sitä keskenäistä sitovuutta.

Puhuja 2 [00:13:26]: Tekninen alusta on antanut mahdollisuuksia rikastaa näitä vuorovaikutustilanteita. Uudenlaisia keinoja ehkä siihen, miten minä voin kertoa itsestäni ja tulla tähän keskusteluun mukaan. Ehdottomasti.

Puhuja 1 [00:13:50]: Vielä voisimme pysähtyä hetkeksi sen äärelle, että minkälaisia keinoja sen dialogin tukemiseen verkossa on? Miten itse kukin meistä voi edesauttaa sitä, että kohtaamista tulisi antoisia ja hyviä ja ne veisi asiaa toivottuun suuntaan. Minkälaisia eväitä sinulle tulee mieleen?

Puhuja 2 [00:14:08]: Ihan ehdottomasti ensimmäisenä se mistä jo vähän puhuttiinkin, se suunnittelu. Verkossa tiettyjä asioita täytyy tietoisesti suunnitella mukanaan. Että se saattaa tuntua dialogin vastaiselta ikään kuin valmiiksi miettiä niitä kohtia tai keinoja saada sitä dialogisuutta sinne tai saada sitä vuorovaikutusta. Kyllä verkkoympäristössä niin helposti unohdutaan siihen asiayhteyteen tai asiapitoiseen keskusteluun, niiden hetkien suunnittelun mukaan tai ainakin niiden jonkinmoinen pohtiminen, että miten minä tämän toteutan. Se on ainakin ehdottomasti semmoinen mitä minun mielestä kannattaa lähteä tekemään. Siinäkin tulee paremmaksi siinäkin tulee luontevammaksi, mutta jos sitä ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt niin siinä ei ole mitään pahaa, että sen ihan tietoisesti suunnittelee ne paikat. Että tuossa tehdään tällä tavalla.

Puhuja 1 [00:15:04]: Minun kokemus on ihan samansuuntainen. Aikasemmin mainitsinkin siitä, että tilaisuuden vetäjä omalla tekemisellään näyttää esimerkkiä, niin itse olen kokenut, että varsinkin se tilaisuuden alkupuoli määrittää sen sävyn millä sitä tilaisuutta vedetään. Jos vaikka haluaisin, että noita tunnereaktionappeja käytetään niin johonkin aika alkuun voisi ottaa sellaisen alkufiiliksen. Että millä mielellä tänään liityt mukaan. Ja sopivin palasin sinne matkalle. Vähän samaan tapaan kuin melko huonosti toimii se, että ei anna mahdollisuutta vuorovaikutukseen ja ihan lopuksi kysyy, että olikos jollain jotain kysyttävää. Verkkoympäristössä ihan yhtä huonoa on se, että painakaapa nyt jotakin nappia, että miltä tämä tuntui. Vaan kutsua siihen dialogin vuorovaikutukseen läpi sen tilanteen.

Puhuja 2 [00:16:01]: Juuri näin. Oli se sitten kasvokkain tai verkkossa tapahtuva. Kuten sanoin tuossa alussa, niin tietyt asiat on samoja. Eihän se sinällänsä muutu mihinkään. Samalla lailla sitä täytyy dialogisuutta rakentaa jatkuvasti yhteisesti siinä tilanteessa.

Puhuja 1 [00:16:25]: Ajattelisin osallistumisen kynnystä, jonka tuossa aikaisemmin mainitsitkin, että on työlästä laittaa se mikrofoni tai kamera päälle. Kun halutaan tukea dialogisuutta niin matalalla kynnyksellä, pienellä mukaan kutsumisella, kommentoikaas lyhyesti chatissa ja sen jälkeen palaute, että ompa kiva kun noin moni jakoi oman ajatuksensa. Että vähän kuin taimia kasvattaisi niin hellästi kohtelee niitä pieniä ituja ja tarjoaa heille huomiota ja kasvualustaa. Itse olen huomannut, että se vuorovaikutus voi lähteä siitä rikastumaan ja saa useampia ääniä mukaan keskusteluun.

Puhuja 2 [00:17:12]: Se on juuri näin. Osallistumisen tappaa aika helposti se, että sitä ei huomata tai huomioida. Jos ajatellaan, että halutaan tulla kuulluksi, halutaan se kokemus, että meidät on kuultu tai nähty. Ja me halutaan se kokemus, että minä olen kuullut ja minä olen nähnyt. Niin kyllä se täytyy olla vastavuoroista ja näitä osallistumisen ituja täytyy syöttää ja niitä täytyy huomata ja vastaanottaa ihan jatkuvasti. Jos olet vaikka kokouksen vetäjänä niin sinun täytyy reagoida siihen mitä sieltä tulee. Yksi semmoinen, mikä aika usein on verkkokouksissa haasteena, että paikalla on iso porukka. Verkossa se päällekkäin puhuminen ei onnistu yhtä luontevasti kuin se onnistuu normaalisti kasvokkaisessa tapaamisessa. On aika vaikea, että jos meitä on isompi porukka, että kaikki pääsee ja tulee kuulluksi ja pääsee sanomaan ja tuomaan sen oman näkemyksensä esiin. Varsinkin, jos sitä chattiä ei käytetä siinä rinnalla. Yksi tietysti on, että voisi laittaa pienempiin ryhmiin ihmisiä keskustelemaan ja sitten kerätään ryhmistä ne tärkeimmät oivallukset koko porukan yhteiseen keskusteluun. Jotain tämän kaltaisia pieniä asioita, mitä voisi tehdä, että mahdollistetaan että ihmiset pääsee yhdessä pohtimaan asioita.

Puhuja 1 [00:18:38]: Varsin hyvin ihmiset mielestäni toimiikin. Pientä katoa voi joskus käydä kun jaetaan pienempiin ryhmiin, mutta toisaalta moninkertaisesti sen korvaa se palaute mitä tulee, että meillä oli tosi hyvät keskustelut. Olipa kiinnostavaa. Ikäänkuin tullaan voimaantuneina takaisin siihen isomman joukon yhteiseen keskusteluun. Eli keinoja itseasiassa löytyy aika paljon, kun niitä malttaa vähän suunnitella ja miettiä etukäteen. Tekee löyhän käsikirjoituksen kullekkin kokoukselle tai tilaisuudelle tai mikä nyt onkaan kyseessä.

Puhuja 1 [00:19:19]: Loppuun vielä pysähdytään onnistumisten äärelle. Onko sinulla Annis joku tapahtuma tai muu kokemus joka on jäänyt erityisenä onnistumisena mieleen?

Puhuja 2 [00:19:32]: Kuulin tämän kysymyksen jo aikaisemmin, että aiot kysyä tätä. En ehkä osaa nostaa jotain yhtä hienoa tarinaa sieltä. Mutta mietin erityisesti sitä ensimmäistä koronavuotta 2020 kevättä, kun kaikki pysähtyi ja yhtä-äkkiä oltiin uuden äärellä, että nyt täytyy lähteä verkkoon. Olimme juuri aloittaneet mainitulla parru-tiimillä tekemään osallistavaa työtä eli erilaisten työpajojen vetämistä ja fasilisointia. Sitten jouduttiin aika nopeasti lähteä miettimään, että miten tämä kaikki mitä on totuttu tekemään kasvokkain niin miten tämä viedään verkkoon. Koko se kevät tavallaan oli huikeittein oivallusten sarjaa siitä, että mitä osallistuminen voi olla verkossa. Miten siellä sitä dialogisuutta ja saadaan ihmiset innostettua mukaan. Koko se kehityskaari mitä näki paitsi itsessään niin kollegoille joille niitä työpajoja veti. Ensin arasteltiin ja sitten kohta sujuvasti tehtiin ja oltiin, uskallettiin ottaa osaa. Laitettiin automaattisesti kamerat päälle, jotta me saadaan aikaan se tunne siitä katsekontaktista, kun me katsotaan kameran kautta ihmisiä. Ollaan läsnä tässä yhteisessä tilassa. Jotenkin se kirkastui semmoisessa tilanteessa missä kävi sitten meidän oman organisaation ulkopuoliselle henkilölle pitämässä keskustelevaa työpajaa. Ja tajusi, että meidän porukat laittoivat kaikki kamerat päälle ja osasivat heti aktiivisesti hyödyntää chattiä ja muuta. Muut olivat, että hetkinen mikäs tämä tämmöinen meininki on. Siinä koki semmoista, että me ollaan tehty jotain oikein ja ollaan oikean äärellä. Kun se palaute oli, että me saatiin aikaan asioita ja olipa ihana nähdä. Ja kun ihmiset kaipasivat sitä kohtaamista siinä hetkessä, kun oltiin niin eristyksissä sen koronan takia. Ja siitä tuli tunne, että pääsi olemaan kollegojen kanssa ja näkee ihmisiä. Jotenkin tämmöinen fiilis, nostaisin sen onnistumisen kokemukseksi.

Puhuja 1 [00:21:41]: Minulle tulee verkkovälitteisen dialogin mahdollistamisesta mieleen vähän samantyyppinen onnistumiskokemus. Järjestetiin isoa kansainvälistä konferenssia, joka oli suunniteltu kasvokkain pidettäväksi, mutta siirtyi olosuhteiden pakosta verkkoon. Siinä oli tämmöinen aamuosio, jossa ihmiset liittyivät mukaan ja olin siinä paikalla jututtamassa ja luomassa hyvää tunnelmaa. Pikkuisen oli semmoinen olo, että mistä sitä juttelisi seuraavaksi. Sitten minulle tuli mieleen, että minkäslainen sää teillä on, kun te liitytte eri puolilta Eurooppaa. Niin sitten tuli todella jotenkin tunnelmaltaan mukava ja sieltä juuri sopivasti tuli sitä osallistumista. Ja sitten vähän kommentoitiin, että paistaisipa meilläkin aurinko ja voi teillä jo sataa lunta. Ihmiset liittyivät ja he halusivat kuulla ja he halusivat jakaa ja kuinka helppo siitä oli sukeltaa sitten sinne asiapitoiseen ohjelmaan. Ihmiset olivat ikäänkuin läsnä ja oltiin yksi yhtenäinen, tämän tietyn teeman pariin kokoontunut joukko. Vaikka tultiin eripuolilta Eurooppaa. Helmet on sellaisia, että ne tulevat vähän odottamattakin ja on kuitenkin ihan hyvä pysähtyä niiden äärelle, koska niistä voi jonkun oivalluksen poimia jota voi ehkä jossain toisessa tilaisuudessa hyödyntää.

Puhuja 2 [00:23:03]: Sen muistaminen, että dialogisuudessa on kyse siitä, että minut on nähty ja minut on kuultu ja minä olen nähnyt ja minä olen kuullut. Ei se sen kummallisempaa ole ja yhtä aikaa se on kamalan hankalaa. Jos tätä asiaa miettii ja lähtee pohtimaan, että millä tavalla minä pystyn tällä alustalla ja tässä tilanteessa, niin miten minä pystyn auttamaan sitä, että meille kaikille tulee semmoinen olo. Kyllä siihen ne keinot löytyy. Ei se olo semmoista kikkailua vaan se on oikeasti, kyllä sinä löydät siihen ne tavat. Ja mikä tahansa mikä edesauttaa sitä on just oikein hyvä ratkaisu siihen tilanteeseen.

Puhuja 1 [00:23:43]: Evääksi jonkin verran suunnittelua ja oman persoonan hyödyntämistä. Niin siinä on jo eväät onnistuneen dialogiin vaikka olisi verkkoympäristössä. Kiitos Anne-Mari kun pääsit juttelemaan tästä teemasta.

Puhuja 2 [00:24:00]: Kiitos. Tulen mielelläni toistekkin.

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Liisa Salo
Puhuja 3 Heidi Rontu

Puhuja 1 [00:00:01]: Tervetuloa sukeltamaan dialogiin. Olen Metropolian dialogipäällikkö Minna Kaihovirta. Omassa työssäni edistän dialogisuutta ja luon kohtaamisen paikkoja Metropoliassa. Tänään olen saanut vieraakseni Liisa Salon ja Heidi Ronnon. Tervetuloa. Kertoisitteko lyhyesti keitä olette.

Puhuja 2 [00:00:34]: Kiitos Minna kustusta tulla mukaan podcastiin. Oli ilo. Olen Liisa Salo ja toimin Metropoliassa viestintäpäällikkönä.

Puhuja 3 [00:00:41]: Samoin kiitos Minna kutsusta. On mukava päästä tänne keskustelemaan dialogisuudesta. Itse työskentelen jatkuvan oppimisen johtajana ja vastaan kaikesta oppimisesta ja koulutuksesta Metropoliassa.

Puhuja 1 [00:00:56]: Hienoa saada teidät tänne mukaan. Olette molemmat Metropolian johtoryhmän jäseniä ja dialogi on etenkin johtajan työn olennainen tuki. Teette työtä yhdessä vertaisten ja alaisten kanssa, ja dialogi siellä useimmiten läsnä tavalla tai toisella. Johtoryhmän dialogisuutta on tuettu aktiivisesti nyt muutaman viime vuoden ajan. Yksi konkreettinen tukimuoto, voisi sanoa, ovat olleet nuotiodialogit. Niissä ollaan ohjattu dialogia siten, että ollaan tasoitettu osallistumista, kiinnitetty erityistä huomiota reflektiivisyyteen ja myöskin pysähdytty vähän pohtimaan sitä, miten se keskustelemisen tapa vaikuttaa siihen mitä keskustelussa tapahtuu. Olen ollut itse luomassa konseptia ja nyt olisi todella mielenkiintoista kuulla miten se on teille äyttäytynyt. Miten olette itse kokeneet tällaiset vähän erityyppiset dialogiset kohtaamiset. Heidi olet uudempi Metropolialainen ja taisit päästä aika kylmiltään suoraan sukeltamaan nuotiodialogeihin, muistelisin heti kohta työuraasi täällä aloittaessasi. Minkälaisia kokemuksia, minkälaisia ajatuksia nuotiodialogiin liittyen?

Puhuja 3 [00:02:29]: Kiitos Minna. Kuvasit hyvin mielestäni nuotiodialogin kokonaisuutta ja ideaa. Itselläni nuotiodialogi on ollut erittäin voimaannuttava kokemus, sanoisin, ja mainio tapa perehtyä sekä johtoryhmän työskentelyyn, mutta myöskin perehtyä omaan tehtävänkuvaani, omaan työhöni. Ja myöskin itseeni johtamistehtävässä. Meidän johtoryhmän nuotiodialogikerrat ovat olleet, aina vähän eri tavoin, hyvin antoisia. Ja jotenkin vieneet meidän, johtoryhmän yhteistyötä, yhteistä keskustelua aina mielestäni askeleen eteenpäin. Ja sitten myöskin olen omaan johtamistyöhöni pieniä ituja ajateltavaksi ja vietäväksi eteenpäin.

Puhuja 1 [00:03:35]: Mukava kuulla. Hauska, että jokainen kerta, vaikka on ainutkertainen, niin tuo vähän eri tavalla jotain lisää. Jotain uutta. Entä sitten Liisa, sinulla on pitempi kokemus johtoryhmätyöskentelystä. Mitenkä sinä reflektoisit nuotiodialogeja osana johtoryhmän yhteistä tekemistä ja työskentelyä?

Puhuja 2 [00:04:01]: Nuotiodialogi on ollut aivan ihana kokemus. Mietin, että mikä siinä on ollut kaikista antoisinta, niin kokisin, että se on syventänyt toistemme tuntemusta ja luottamusta johtoryhmän jäseninä. Sitä kautta olemme oppineet tuntemaan toisiamme paremmin, ehkä tapaamme ajatella ja jäsentää maailmaa. Se on auttanut myös ymmärtämään niitä päätöksentekoprosesseja ja tapoja, joita johtoryhmässä on tehty. Ja sitten siinä on ollut yksi iso oppi, että dialogista puhutaan niin monesti ajatellaan, että se on sitä, että kaikki pääsee keskusteluun mukaan ja muuta. Mutta nuotiodialogissa tavallaan se iso ymmärrys siitä, kuinka tärkeä on oppia myös kuuntelemaan tai jopa kuulemaan. Eli yhtä tärkeä miettiä, mitä itse haluaa tuoda yhteiseen keskusteluun on todella syventyä siihen kuulemiseen. Tämä on ollut ihanaa, kun siinä on ollut ihan minuutti aikaa kuinka kauan keskitytään kuuntelemaan vain yhtä puhujaa, ollenkaan miettimättä mitä itse haluan siihen sanoa. Henkilökohtaisella tasolla pakko vielä todeta, että aina päivät kun tiesin, että tänään meillä on nuotiodialogi, oli jo edellisenä iltana kutkuttavan ihana tunne siitä, että huomenna saan hetkeksi pysähtyä jonkun asian äärelle. Se oli todella voimaannuttava, ihan niin kuin Heidikin totesi.

Puhuja 1 [00:05:20]: Mukava kuulla. Nuotiodialogissa tosiaan ei anneta dialogin soljua ihan vapaasti, vaan siinä on ollut tietyillä kerroilla tarkastikin määritelty teema, tietyillä kerroilla olette saaneet lähteä keskustelemaan siitä, mistä juuri sinä päivänä tai siinä hetkessä tuntuu hyvältä tai tärkeältä puhua. Tosiaan on ihan kellottamalla taattu se, että jokaisella on aika ja rauha omaan puheenvuoroon ja myös nimetty muutama henkilö, jotka keskittyvät kuuntelemaan sillä korvalla, että voivat reflektoida ääneen kuulemaansa. Tässä ehkä pähkinänkuoressa tiivistettynä se, mistä nuotiodialogi -konseptissa on kysymys.

-musiikki-

Puhuja 1 [00:06:08]: Voisi ajatella, että nuotiodialogi on ikään kuin tällaiseen laboratorioympäristöön vietyä dialogisuutta. Mahdollistajan näkökulmasta ajattelisin, että siinä on karsittu kaikki turha pois. Ei ole mitään visuaalista, johon keskittyä. Ei ole mitään laitteita, jotka veisivät huomiota. Ei oikeastaan ole muuta kuin kohtaaminen ja samaan tilaan asettuminen. Tämä ehkä osaltaan tuo rauhan tunnetta, johon Liisa tuossa viittasit, että saa pysähtyä ja on lupa pysähtyä asian äärelle. Kerroinkin tuossa, että välillä on valittu joku teema. Toki sen tyyppinen teema, joka hyödyttää työn tekemistä ylipäätään. Välillä annettu teeman nousta sitten keskustelijoilta. Miten te ajattelisitte, että tällainen verrattuna normaaliin työskentelyyn, jossa ehkä on agenda ja asialista ja ehkä vähän aikapainettakin, niin mikä muuttuu kun keskustelu onkin nuotiodialogi, eikä normaali vaikkapa johtoryhmän kokous?

Puhuja 3 [00:07:19]: Aika paljonkin muuttuu sanoisin, en tiedä onko Liisa tästä samaa mieltä. Ehkä sen, mitä Minna jo aika hyvin toit esille. Siinä nimenomaan keskitytään sekä rauhallisesti tuomaan se, joka puhuu nuotiodialogissa, hänellä jolla on vuoro puhua, on aikaa jäsentää omia ajatuksiaan ja rauhassa miettiä. Muistelenkin, että meillä aika useinkin saattanut olla sellaisia tilanteita, että kun on annettu tietty aika niin saattaa olla, että hän, joka on puheenvuorossa puhuu ensin päällimmäiset ajatukset ja sitten tulee hiljaisuus. Mutta vielä on aikaa jäljellä, jolloin ehkä lyhyen tai pidemmänkin tauon jälkeen vielä tulee lisää ajatuksia, jotka ehkä sitten juurikin osuvalla tavalla täydentävät ensimmäistä puhetulvaa. Eli on aikaa, aikaa rauhoittua asian äärelle, ja samalla tavalla se, että on määritelty… meillä on yleensä ollut kaksi henkilöä, jotka ovat sitten enemmän kuunnelleet ja myös reflektoineet kuulemaansa, myös varmuus siitä, että hän joka puhuu, häntä kuunnellaan. Tavallaan koko ryhmä kuuntelee, mutta myös varmuus siitä, että on kaksi kuuntelijaa, jotka antavat takaisin omat ajatukset kuulemastaan. Oikeastaan kaikki nämä elementit, ainakin omasta mielestäni, luovat rauhallisen dialogitilanteen. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään, on tosiaan aikaa pohtia kuulemaansa, ja sitten sillä kertojalla on aikaa rauhassa kertoa asiaansa. Ja jos taas mietin meidän normaaleja johtoryhmän kokouksia, missä meillä on tiukka agenda ja aikapaine…

Puhuja 1 [00:09:02]: Seuraako paljastuksia?

Puhuja 3 [00:09:07]: …ollaan ehkä ainakin ajoittain kaukanakin tuosta nuotiodialogitilanteesta. Joskin kyllä ehkä voisin sen kokemuksen tuoda tähän, että mielestäni se on myös vaikuttanut meillä näihin meidän niin sanotusti normaalisti aikataulutettuihin johtoryhmän kokouksiin. Siellä ehkä voidaan muistuttaakin toisiamme joskus siitä, että kuunnellaan. Kuunnellaan joku loppun asti ja sitten kommentoidaan. Mielestäni se on myöskin tuonut siihen työskentelyyn tiettyjä elementtejä lisää. En tiedä mikä on Liisan kokemus.

Puhuja 2 [00:09:44]: Joo, jaan ihan kaikki nämä ajatukset, joita Heidi kertoi. Itse ajattelen vielä sillä tavalla, että on ollut mielenkiintoista, kun on tultu näihin nuotiodialogitilanteisiin, niin aina ei ole tiedetty mikä aihe tai teema on. Mietin normaalia johtoryhmän kokouskäytäntöä, meillähän aina tietty agenda ja jokainen miettii mielessään niitä asioita, joihin agendan ympärillä haluaa nostaa keskusteluun. Mutta tässä olen jotenkin kokenut ihanaksi sen tavan tulla, aloittaa oma puheenvuoro, jolloin ei olekaan täysin jäsentynyt loppuun saakka mitä haluaa sanoa. Alkaa puhua sitä asiaa, ja kun puhuu ja puhuu, vähän niin kuin Heidikin kuvasi, siitä ehkä lähtee pintakerros ensin pois. Ja sitten sieltä alkaa vasta tulla sitä syvällisempää. Ei aina pohditumpaa, mutta ehkä oikeasti sen asian mukaisempaa ajattelua. Mielenkiintoista on ollut kun reflektoijat ovat kertoneet, mitä he kuulivat. Itse olen kokenut, että se on vähän niin kuin lahja. Monesti kokee, että on puhunut vähän niin kuin tajunnanvirtaa, mutta ehkä siellä tajunnanvirrassa on kuitenkin joku ajatus ollut, joka on pinnan jälkeen tullut kun on saanut rauhassa puhua, jotka kuulijat sitten kuulee. Se on itse asiassa aika mielenkiintoinen kokemus. Ihan samalla tavalla koen kuin Heidi sanoi, että se on tuonut meidän johtoryhmän ihan kokousten keskusteluun sellaista moniäänisyyttä. Ja ehkä myös ymmärrystä siitä, että nämä ovat rakentaneet luottamusta. Meillä jokaisella on tavallaan omanlaisensa tulokulma, orientaatio omasta asemasta, roolista riippuen. Niin auttaa ymmärtämään, että joku lähestyy asiaa tuosta näkökulmasta, mitä itse voi tuoda siihen lisää. Tämä on ollut kyllä todella voimaannuttava monessakin mielessä, ihan sinne arkeenkin ajatellen.

Puhuja 1 [00:11:28]: Voisi ajatella, että vuorovaikutusosaamisen opettaminen ja siinä kehittyminen, oppiminen ei ole aina ihan yksinkertaista. Täytyy aika tarkkaan miettiä mistä löytyvät keinot, jotka aidosti toisivat jotain lisää siihen arjen työhön ja tukisivat ja auttaisivat. Voisi ehkä ajatella niin, että kun monet meidän arkiset tilanteemme, kokoukset tai palaverit, ovat aika formaaleja. Me olemme, ehkä suomalaisellekin kansanluonteellekin tyypillisesti, puristaneet tehokkuuden jotenkin äärimmilleen. On asialista ja saattaa olla jopa ihan oletetut käsittelyajat tietyille teemoille. Ja kaikki pyrkivät siihen, että asiat saataisiin mahdollisimman liukuhihna- ja tehdasmaisesti hyvin hoidettua, ja pääsimmepä listan loppuun ja saimme käsiteltyä kaikki. Jolloin ehkä tällainen ajatusmatkalle lähteminen, tai sanotaan vaikka oman arvopohjan reflektointi, niin jos se nyt ei ole ihan kiellettyä, niin saattaa muutama ehkä huokaista syvään ja vilkaista sivusilmällä kelloa. Jos nyt hiukan kärjistän. Voisi ajatella, että nuotiodialogeissa on pyritty riisumaan näitä tehokkuusvaatimuksia ja palauttamaan osallistuja kohtaamisen äärelle. Ja sen, että ollaan ihmisinä ihmisille. Aidosti läsnä ilman, että tämä vie asiantuntijuutta mihinkään pois.

Puhuja 2 [00:12:58]: Se on juuri noin Minna, niin kuin sanoit. Itseäni koskettaa, ja oikeastaan palautuu mieleen, että johtoryhmätyössä keskitytään hyvin usein asioiden johtamiseen. Mutta nuotiodialogin kautta olemme tulleet myös ihmisinä paremmin ikään kuin läsnä, ja opittu tuntemaan toisemme ihmisinä. Jotenkin uskon, että se kantaa. Se on juuri ehkä taito, joka tämän päivän monimutkaisessa maailmassa tarvitaan.

Puhuja 3 [00:13:26]: Nimenomaan näin. Ja minä oikeastaan pari asiaa vielä lisäisin tässä kun kuuntelin. Erittäin hyvin minusta sekä Minna että Liisa tätä kiteytitte. Minä ehkä sellaisen vielä nostaisin, mitä mietin. Nuotiodialogi on varmasti voinut tuoda juurikin esimerkiksi johtoryhmätyöskentelyyn, joka tosiaan hyvin Minna kuvasit tällaista aika tyypillistä, ehkä suomalaisen asiantuntijaorganisaation kokouskäyttäytymistä. Uskaltaisin sanoa, että mielestäni johtoryhmään voidaan tuoda nyt asioita aika puolivalmiissa tilassa, aika luonnostilassa vielä. Ei tarvitse olla loppuun asti mietittyä. Voidaan esittää joku ajatus, tarjota se muille pohdittavaksi. Eli lähdetään vähän ikään kuin nuotiodialogimaisesti keskustelemaan jostain asiakokonaisuudesta. Uskoisin, että se tulee varmaan lopputulemana siitä, että on luottamusta ja olemme avautuneet tässä nuotiodialogissa, olemme näyttäneet millaisia olemme ihmisinä ja miten näemme asioita, ja juurikin sitä eri näkökulmaa, jota meillä on omasta taustastakin johtuen. Sitten toinen asia, jota ehkä toisin tähän esille, mitä luulen tai ainakin toivon, että olisi syventynyt ymmärrys. Toki me johdamme asioita, mutta itselläni johtamisessa hyvin vahvasti pohjautuu siihen, että emme voi johtaa asioita, jos emme johda ihmisiä. Ihmiset tekevät asiat. Sitten taas, että puhuttelet ihmisiä, niin siinä täytyy tulla lähelle ihmisiä ja myös itse avata itseään ihmisenä. Myös johtajana täytyy olla ihmisten kanssa, tavallaan kanssaihmisten kanssa ja saada sitä kautta asioita avattua. Haettua motivaatiota, ymmärrystä ja sillä tavalla saada asioita vietyä yhdessä eteenpäin. Ehkä vielä sellaisen vähän anekdootin toisin tähän suomalaiseen kokouskulttuuriin. Itselläni on myös Ruotsista ja sen jälkeen vielä suomenruotsalaisten kanssa työskennellyt paljon, jossa on aika samantyyppistä toimintakulttuuri. Uskaltaisin sanoa niin, että ei ruotsalaisissa kokouksissa eikä suomenruotsalaisissa kokouksissa ihan voida toimia tiukasti asialistan mukaan. Tai siis voidaan toimia, mutta sitten asiat eivät mene eteenpäin. Eli siellä täytyy olla inhimillisyyttä ja sitä ihmisenä olemista kokoustilanteessa, ja täytyy nähdä ja huomioida ihmiset, että sellainen tiukka asialistan tikottaminen loppuun asti voi ikään kuin luoda illuusion tehokkuudesta ja asioiden eteenpäin saamisesta. Mutta välttämättä yhtään mitään ei tapahdu. Tavataan uudestaan kahden tai neljän viikon päästä ja todetaan, että jaha, asiat eivät olekaan edistyneet, koska ei olla oltu ihmisinä läsnä siinä, eikä olla puhuteltu ihmistä. Toinen ihminen ei ole puhutellut toista ihmistä ikään kuin. Tämän ehkä voisin tuoda tähän vielä lisänä, mitä mielestäni nuotiodialogimainen tapa oppia vuorovaikutteisuutta tuo siihen yhteiseen tekemiseen.

Puhuja 1 [00:16:28]: Kuulen tässä, että ollaan ihan dialogisuuden ytimessä siinä, että kun asetutaan kohtamaan toisia henkilöitä niin tarkoitus ei ole jakaa valmiita viimeiseen asti hiottuja ja kiillotettuja ajatusmalleja, vaan jakaa keskeneräinenkin ajatus, joka lähtee jalostumaan. Luottaa siihen, että se ryhmä kannattelee, ja ikään kuin hiotaan ja täsmennetään sitä, ja sitten voidaan yhdessä ehkä myös eri tavalla olla ylpeitä siitä, että hei tämä on nyt meidän ajatustyön ja meidän kehittelyn tulos. Eikä niin, että Liisa toi tällaisen timantin, katsotaan me kaikki, että kylläpä se on hieno. Jotenkin tavoitatte mielestäni tässä reflektiossa jotain ihan olennaista dialogisuudesta.

Puhuja 3 [00:17:09]: Joo, toi oli tosi hienosti sanottu, että haluaa vain sen oman suuren [?? 00:17:15] on juuri se, että luottaa siihen, että dialogi kantaa. Uskaltaa tuoda hyvin keskeneräisenkin ajatelman siihen yhteiseen keskusteluun ja luottaa, että yhdessä dialogi kantaa, jalostaa, synnyttää ehkä timanttejakin joskus.

-musiikki-

Puhuja 1 [00:17:32]: Tuossa jo vähän sivusittekin molemmat sitä, että tällainen nuotiodialogeihin heittäytyminen on herättänyt ajatuksia omasta tekemisestä. Ja tietysti missä tahansa missä toimintaa kehitetään niin ajatus ja tahtotila olisi, että siitä saisi jotain eväitä siihen omaan arkityöhön tai miksei ihan ihmisenä olemiseen ja toisten kohtaamiseen. Nyt kun olemme tätä prosessia pitkäjänteisesti teidänkin kanssa käyneet, niin olisipa kiva kuulla, että onko sillä ollut jotain vaikutusta muutenkin työnne tekemiseen. Tai ihan ihmisenä olemiseen, tuleeko jotain mieleen, mitä haluaisitte jakaa.

Puhuja 2 [00:18:16]: Itse voisin nostaa tavallaan tällaisen näkökulman, että nythän on syksyn kiihkeä aika kun suunnittelemme ensi vuoden toimintaa, ja rakennamme kylkeen budjettia. Ehkä siihen aikaisempaan tapaani pohtia ja miettiä tätä kokonaisuutta, olen jollain uudella tavalla rohkaistunut siihen, että olen lähtenyt viemään aika ajatusrakennelmia siitä, että mistä toiminnan suunnitelma ehkä rakentuu, minkälainen budjetti sitä tukee. Ja lähtenyt käymään dialogia eri tahojen ja eri yksiköiden kanssa tässä organisaatiossa. Tavallaan luottaa siihen, että yhdessä me synnytämme kokonaisuuden, eikä tarvitse olla mitään kauhean valmista. Jotenkin se on ollut vapauttavaa, mutta on ollut aivan upeaa huomata, että omassa päässä ei todellakaan ole se viisaus, ei edes pieni osa siitä, vaan yhdessä se syntyy ja jalostuu. Tämä on ollut jotenkin hienon polun alku, sanotaan näin.

Puhuja 1 [00:19:16]: Hauska rinnastus, dialogisuus toiminnan ohjauksen, toiminnan suunnittelun ja budjetoinnin vauhdittajana. Eli ei ehkä tyypillisin soveltamispaikka, mutta hauska kuulla, että niitä eväitä voi jotenkin luovasti monessa paikassa nähdä. Mites Heidi?

Puhuja 3 [00:19:32]: Minä itse asiassa jatkaisin tuosta mitä Liisa aloitti. Menen vielä syvemmälle, menen nimenomaan budjetointiin. Olemme käyneet omien, oman kokonaisuuden, eli sitä johtavien, omien suorien alaisten ja päälliköiden kanssa, jatkuvan oppimisen kaikkien päälliköiden kanssa, keskustelua oikeastaan heti kun tässä palasimme kesälaitumilta syksyn alkuun, koska meillä alkaa toiminnan ja talouden suunnittelu heti syksyn alusta. Se on tietysti erityisesti päälliköitä mietityttävä asia, ja nimenomaan pyrin, ja sanoinkin sen useaan kertaan, että nyt me keskustelemme tästä asiasta. Me kuuntelemme toisiamme, me otamme esille ne kysymykset, huolet, onnistumiset ja ilon aiheet, uudet oivallukset, ja olemme käyneet nyt useammassakin meidän sisäisessä kokouksessa keskustelua siitä tilanteesta. Siinä on noussut kysymyksiä, aika tiukkaa haastamistakin välillä, ja oma johtoajatus kaikessa tässä on ollut se, että me käymme keskustelua yhdessä. Me rakennamme ymmärrystä yhdessä, minä en pysty missään nimessä tarjoamaan siihen ratkaisuja. Ei ole missään nimessä vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin. Meillä on ollut siellä henkilöistä muista yksiköistä, vaikkapa strategiayksiköstä, auttamassa ja tuomassa omaa tietoaan siihen. Mutta kaikkein keskeisin pohja keskustelulle on nimenomaan yhdessä ymmärryksen rakentaminen. Miten olisi järkevintä suunnitella, mitä asioita olisi järkevä painottaa, mitä ehkä vähän vähemmän priorisoida? Oma kokemukseni siitä on ehkä se, että mielestäni me olemme käyneet hyvää keskustelua, ja ehkä myös yhdessä sen välillä kovan työkuorman jakaminen, ja tietty turhautumisen ja tuskankin jakaminen, on myös tuottanut yhteistä; olemme tässä asiassa yhdessä viemässä tätä eteenpäin -tunnetta. Se on se, mitä ensisijaisesti itse tavoittelen, sitä ymmärrystä, että me kaikki omalta osaltamme muodostamme kokonaisuuden, jossa toimimme.

Puhuja 2 [00:22:02]: Ikään kuin olemme yhdessä kerääntyneet asian äärelle, eikä olla vastakkain…

Puhuja 3 [00:22:04]: Juuri näin.

Puhuja 2 [00:22:07]: … jotenkin riitelemässä, että mihin suuntaan tätä viedään. Vaan yhdessä ihmetellään, välillä löytyy ratkaisuja ja välillä ei löydy niin helposti.

Puhuja 3 [00:22:14]: Kyllä. Mielestäni olemme päässeet siinä eteenpäin, ja jos vaikka mietin aikaa kun aloitin täällä reilu vuosi sitten Metropoliassa. Tulin vähän kesken vuoden, ja sukelsin tähän samaiseen aikaan. Olin juuri ollut ihan hetkisen aikaa töissä, ja sitten alkoi vuosi takaperin vastaavan tyyppinen suunnittelu. Silloin ehkä enemmän vielä itse seurasin sitä keskustelua hieman sivusta, ihan tarkoituksellisestikin, jotta ymmärtäisin miten asioita tehdään. Ja nyt oikeastaan tavoitteena nimenomaan on ollut se, että me opimme tekemään tämän yhdessä ja pyrimme koko ajan myös varmistamaan, että ymmärrämme toisiamme kaikissa niissä hankalissakin valinnoissa, mitä on pakko tehdä kun ihan kaikkea ei tietenkään voida toteuttaa. Siinä oikeastaan paljon nimenomaan tästä dialogisuudesta olen ammentanut, mitä olemme myös johtoryhmätyöskentelyssä nuotiodialogimaisen toiminnan kautta saatu luotua.

Puhuja 1 [00:23:19]: Todella mukava kuulla. Tässä kohti kerrottakoon, että tehän olette johtoryhmänä olleet koekaniineja tämän menetelmän, koulutusmenetelmän kehittämisessä. Mukava kuulla, että se on selkeästi herättänyt paitsi oivalluksia myös tietynlaista tunnetason syventymistä työskentelyyn. Erityisen hauska kuulla, että sovelluskohteet ovat aika yllättäviä ja aika monenlaisia, mihin opit ja oivallukset siellä arjessa päätyvätkään. Katsotaan, mihin [?? 00:23:50] tiimi päätyykään tätä nuotiodialogimenetelmää soveltamaan, joitain ajatuksia meillä jo ehkä on. Niistä sitten lisää tuonnenpana.

-musiikki-

Puhuja 1 [00:24:02]: Ihan tähän loppuun kysyisin teiltä molemmilta, että jakaisitteko jonkun onnistumiskokemuksen, jonkun huippuhetken, jossa itse olette kokeneet, että itse olette onnistuneet dialogin edistämisessä.

Puhuja 2 [00:24:18]: Voisin ottaa ehkä tällaisen itsensä kasvuun ja kehittymiseen liittyvän näkökulman tässä. Ajattelen tällaisen esihenkilön rooliin kuuluu aika paljon erilaisia arjen haasteita. Joskus niitä on enemmän ja joskus vähemmän. Niitä yrittää aina ratkoa sitten mahdollisimman nopeasti ja muuta. Nyt tavallaan tämä nuotiodialogi on tuonut ymmärryksen siitä, että ei aina tarvitse ratkoa. Auttaa, jos pysähtyy kuuntelemaan ja kuulemaan asioiden äärelle, ja käymään ehkä yhdessä jonkun tahon kanssa keskustelua. Monesti ne asiat vaan lähtevät ikään kuin ratkeamaan itsessään. Eli ratkaisukin voi syntyä siinä yhdessä dialogissa. Tämä on ollut itselleni iso kasvun ja kehittymisen paikka, jolla matkalla olen edelleen.

Puhuja 1 [00:25:12]: Varmaan huojentavaa monille muillekin esihenkilötyön haasteiden parissa toimiville. Voisin kuvitella, että tuo tilanne on aika tuttu monelle muullekin. Entäs Heidi?

Puhuja 3 [00:25:21]: Vaikea kysymys, minkä tässä nyt jakaisi ja miettisi, sellainen huippuhetki. Ehkä minä tähän tuon sen, että olen täällä Metropoliassa ollut aikanani, saanut kutsuja ja päässyt vierailemaan esimerkiksi meillä ihan tällaisten koko osaamisalueiden kehittämispäiviin, tai osaamisalueiden johtotiimeihin. Tai jos katsoo jonkun jatkuvan oppimisen kokonaisuutta, niin siellä tiimipalavereihin. Ne ovat oikeastaan olleet itselleni dialogisuuden huippuhetkiä, eli olen päässyt keskustelemaan, auttamaan, edesauttamaan, kuulemaan, kuuntelemaan itse eri ihmisten kysymyksiä. He ovat jakaneet hyviä kokemuksiaan, huoliansa, kysyneet, kommentoineet, haastaneet. Ne ovat sellaisia aivan ainutlaatuisia. hetkiä. Itse koen ne hyvin vahvasti, saan kurkistuksen ihmisten arkeen, mitä pidän todella tärkeänä oman työni kehittymisen, ja itseni kehittämisen ja kehittymisen kannalta. Oikeastaan vielä viittaan tuohon, mitä Liisa mielestäni hienosti sanoi. Myös on sellaisia joitain tähtihetkiä ollut siellä, jossa yhteinen keskustelu on lopulta saattanut ikään kuin tuottaa ratkaisun kysymysten ja kommenttien… ja siis itse en todellakaan ollut tuottamassa sitä, että sanonut jotain ratkaisua… vaan se on syntynyt siinä keskustelun lopputulemana.

Puhuja 1 [00:26:48]: Ilahduttavaa kuulla, että teillä molemmilla huippuhetket löytyvät sieltä arjesta, arkisen työn parista. Se ei ole jossain [?? 00:26:58] juhlapuheen yhteydessä nyt oivalsin, vaan ne ovat siellä pieninä hippusina arjen joukossa. Lähdetään niitä hippusia keräämään lisää. Kiitos Liisa, kiitos Heidi.

-musiikki-

[äänite päättyy]

Puhuja 1 Immi
Puhuja 2 Mirkka
Puhuja 3 Sari
Puhuja 4 Mari
————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]

[Musiikkia 00:00:02]

[Espanjankielistä puhetta 00:00:15]

Puhuja 1 [00:00:38]: Moikka. Tervetuloa kuuntelemaan podcastia. Tehdään tätä ensimmäistä kertaa, kaikkia vähän jännittää. Meitä on täällä paikalla Metropolian opiskelijoita sosiaalialalta. Mun nimi on Immi ja sosiaalialan työkokemus mulla on nuorten parista.

Puhuja 2 [00:00:56]: Mä oon Mirkka ja mä oon varhaiskasvatuksessa työskennellyt.

Puhuja 3 [00:01:01]: Ja mä oon Sari, myös varhaiskasvatuksessa.

Puhuja 4 [00:01:04]: Ja mä olen Mari ja mä olen työskennellyt vanhuspalveluiden puolella.

Puhuja 1 [00:01:08]: Meidän ois tarkoitus puhua meidän Barcelonan viikosta viime kesältä. Oltiin tämmösen [?? 00:01:15] hankkeen kautta oppimassa transversaaleja taitoja. Se oli noin viikon mittainen koulu ja opiskelijoita oli Kroatiasta, Espanjasta ja sitten me suomalaiset. Siellä oli lääkäriopiskelijoita ja sairaanhoidon opiskelijoita ja sitten meitä sosiaalialan osaajia. Jokainen päivä oli pyhitetty omalle metodille, millä voidaan oppia ja opettaa noita transversaaleja taitoja.

[Musiikkia. 00:01:47]

Puhuja 1 [00:01:53]: Kertoisitteko, mitkä oli teidän ensireaktiot, transversaalit taidot, kun kuulitte tällaisen sanan tai käsitteen?

Puhuja 2 [00:02:01]: Aluksi tuntui, että ne oli vähän vaikeat hahmottaa. Jotenkin ne tuntui sellaiselta, osittain jopa itsestäänselviltä osa. Jotenkin, että mähän käytän näitä päivittäin mun työssä.

Puhuja 3 [00:02:13]: Niin, varhaiskasvatuksen puolella noi tunnetaidot on kyllä aika pinnalla, että niitä harjoitellaan jo lasten kanssa. Mutta sitten, kun ruvettiin puhumaan, että transversaalit taidot ja työelämä ja opiskelu, että miten nämä saadaan kaikki yhteen, oli vähän semmoinen hämmentävä.

Puhuja 4 [00:02:30]: Mulla ehkä oli vähän silleen, koko toi transversaaliset taidot -sana, niin sai miettimään, että mitä tällä tarkoitetaan. Mutta sitten, kun niitä ruvettiin pilkkomaan osiin, niin mulle tuli kans toi sama mikä Mirkalle, että ne olivat hirveän luonnollisia taitoja, mitä meidän työssä tarvitaan tosi paljon ja mitä ilman meidän työtä ei voi tehdä.

Puhuja 1 [00:02:51]: Joo. Mut se sai jotenkin ihan jäihin ja pakotti googlaamaan, en muista, että olisin koskaan kuullut transversaaleista taidoista. Kun taas sitten soft skillsit tai general skilssit, tai mitäs muita nimiä.

Puhuja 2 [00:03:03]: Avaintaidot, laaja-alaiset taidot.

Puhuja 4 [00:03:07]: Pehmeät, niin soft skills, joo, pehmeät taidot.

Puhuja 1 [00:03:09]: Niin, se kuulostaa paljon tutummalta. Mutta en tosiaan tiennyt mitään. Onneksi lähdettiin sitten selvittämään, mitä ne ovat. Koska nehän ovat oppimaan oppimista, vuorovaikutus- ja tunnetaitoja, kriittistä ja luovaa ajattelua. Niistä olisi nyt tarkoitus puhua, että miten niitä tuolla Summer Schoolissa Barcelonassa opeteltiin. Meidän olisi tarkoitus keskittyä meidän kokemuksiin. Lisää tietoa saa sitten, tämän podcastin tekstiversiossa on kirjallisuuslista, niin sieltä löytyy sitten teoriatietoa enemmän. Lähdetäänpäs tarkastelemaan, mitä ne transversaalit taidot siis ovat.

[Musiikkia 00:03:50]

Puhuja 1 [00:03:55]: Joo. Ensimmäisenä oppimaan oppimisesta, kriittisestä ja luovasta ajattelusta vähän meidän pohdintoja matkan varrelta. Kertoisitko Sari, minkälaisia kokemuksia sulla tuli viikon aikana?

Puhuja 3 [00:04:10]: Oppimaan oppimisesta?

Puhuja 1 [00:04:10]: Joo.

Puhuja 3 [00:04:12]: Se oli ihan huippua huomata, että meillä Suomessa on tämmönen systeemi, missä pystyy opiskelemaan ihan iästä riippumatta. Sehän jopa aiheutti pientä hämmennystä, kun meidän joukkomme saapui sinne luokkatilaan, jossa muut opiskelijat oli parikymppisiä. Niin sitten tullaan me, tämmöset vähän enemmän jatko-opiskelijat paikalle. Mutta tosi kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

Puhuja 4 [00:04:40]: Et se on tätä elinikäistä oppimista.

Puhuja 3 [00:04:44]: Nimenomaan.

Puhuja 4 [00:04:46]: Niin, jotenkin ehkä se, että meillä Suomessa tosiaan kouluttaudutaan ihan iästä riippumatta. Kun sitten taas huomasi, että se ei ehkä ole itsestäänselvyys. Mulla oli esimerkiksi keskustelu yhden Kroatiasta olevan opettajan kanssa, kun en tiennyt, mikä hänen roolinsa siellä oli. Sitten kysyin häneltä, että oletko opiskelija vai opettaja, niin hänhän siitä sitten ihan vähän jopa närkästyi ja oli silleen, että hän on opettajana täällä. Sitten mulle myöhemmin selvisi, että se närkästyksen syy oli se, että hän ehkä koki, että jotenkin aliarvioin hänen ammattitaitoaan.

[Musiikkia. 00:05:22]

Puhuja 3 [00:05:25]: Mutta onhan se oppiminen myös sitä, että sulla on halu omaksua tietoa. Ei välttämättä kouluttautumalla, vaan haastaa itseäsi uusilla tavoilla tekemään työtä, mitä olet ennen esimerkiksi tehnyt.

Puhuja 4 [00:05:41]: Kyllä, sellaisen itsensä kehittäminen asenteessa.

Puhuja 2 [00:05:44]: Sittenhän me huomattiin myös, että noi myös semmosta, oppimaan oppimisesta, että tavat oppia myös olivat aika erilaisia. Huomasi, että on eri kulttuureista ja eri maasta opiskelijoita. Huomattiin, että joillain saattoi olla joku tehtävänannossa vaikka, että lähtivät heti suorittamaan sitä tehtävää. Kun sitten taas ehkä me oltiin enemmän niin, että pohdiskeltiin vielä ja haluttiin vähän tarkentavia kysymyksiä, että ehkä liittyy myös sellaiseen, että me uskalletaan ja saadaan myös haastaa opettajia ehkä täällä meidän, ainakin täällä Metropoliassa. Ehkä jopa siihen kannustetaan, että semmosta luovaa ajattelua siihen, että me saadaan itse ratkaista, miten me vaikka tämä tehtävä, vaikka esitetään. Onko se nyt vaikka sitten PowerPoint, video vai runo, että se on todella, ehkä paljon vapaampaa.

Puhuja 1 [00:06:29]: Samoin nyt tässä podcastin tekemisessä, haastoimme itseämme oppimaan podcastin tekoa ja nyt saadaan kohta iloita tämän podcastin tuotoksista.

Puhuja 2 [00:06:38]: Totta, hyvin luovaa.

Puhuja 1 [00:06:42]: Sitten puhuttiin tuosta onnistumisten juhlimisesta, miten se tukee tällaista oppimaan oppimista.

Puhuja 4 [00:06:51]: Kun pystyy iloitsemaan omasta onnistumisesta, niin se tukee myös sitä oppimista. Onnistumisen kokemukset siinä oppimisessa tukee sitä oppimaan oppimista ja se on elinikäistä.

Puhuja 1 [00:07:06]: Seuraavaksi olisi näistä sosioemotionaalisista ja tunnetaidoista ja vuorovaikutustaidoista, joita sitten opeteltiin erilaisilla menetelmillä siellä viikon aikana [?? 00:07:17] hankkeessa. Ensimmäisenä meillä olisi tässä käsittelyssä roolipeli, jonka avulla opeteltiin näitä tunnetaitoja.

Puhuja 2 [00:07:29]: Siinä oli esimerkiksi sellainen tilanne, että opiskelijat saivat eri roolin, joku oli vaikka lääkäri, joku sairaanhoitaja, joku oli vaikka vanhempi ja joku lapsi. Sitten heillä oli kaikille valmiiksi määritelty joku, että joku on vaikka todella innokas, joku on vaikka välttelevä, joku on välinpitämätön ja katsoo koko ajan kelloaan. Sitten ne esittivät, katsojat eivät tienneet, mitkä heidän roolit ovat ja he esittivät jonkun tilanteen, asiakaskohtaamisen. Siitä huomasi, että kuinka, vaikka nyt sanotaan se sosiaalityöntekijä, joka oli välinpitämätön ja katsoi kelloaan, että voisko jo lähteä pois, niin miten se vaikutti siihen koko tilanteeseen ja siihen sen asiakkaan kohtaamiseen ja siihen toimintaan.

Puhuja 1 [00:08:14]: Miltä tuntui tehdä tuommoista harjoitusta?

Puhuja 4 [00:08:17]: Mä ainakin huomasin siinä, miten tärkeää se on, että oikeasti kaikkien asiantuntijoiden sitä ammattitaitoa arvostetaan ja kaikkia kuunnellaan ja kuullaan. Kun yksi ammattilainen työryhmästä ei pelaa samassa joukkueessa samaan pussiin, niin se vaikuttaa siihen koko dynamiikkaan, miten se asiakas esimerkiksi kokee sen tilanteen.

Puhuja 2 [00:08:42]: Et jos on, vaikka huono päivä jollain, niitä sattuu kenelle tahansa, meillekin, ammattilaisille. Niin se, että jokaisen pitäisi hoitaa se oma tonttinsa kuitenkin, että voit sillä vesittää sen koko tapahtuman.

Puhuja 3 [00:08:55]: Niin. Se, että tuet toisten asiantuntijuutta, se tuo sille toiselle ihmiselle semmoista varmuutta siinä hänen omassa työroolissaan.

Puhuja 1 [00:09:04]: Mulla vielä jotenkin se, että ne oli hirveen hyviä, miten ihmiset sitten meni siihen rooliin ja esitti sitä, joka vaan plärää kännykkää ja on kiireinen ja haluaa jo, että seuraava asiakas tulee. Se oli tosi, tietysti ne oli ehkä vähän ylikorostettujakin ne piirteet, mutta tosi tunnistettavia. Varmasti jokainen löytää omasta elämästään myös noita tilanteita, missä joku toinen tietysti, ei itse, vaan muuthan niitä tekee. Niin sillä lailla, muuttaa koko sen tilanteen tunnelman. Sit oli simulaatiohuone harjoituksena.

Puhuja 2 [00:09:40]: Joo, eli me tosiaan, tai meidät laitettiin tai…

Puhuja 1 [00:09:44]: Jouduttiinks me muiden kanssa jonnekin [naurua 00:09:46] jouduttiinks me…

Puhuja 3 [00:09:50]: Ihan vaan pakotettiin.

Puhuja 1 [00:09:50]: Siis simulaatiohuone.

Puhuja 2 [00:09:52]: Simulaatiohuoneen tarkoituksena oli harjoitella näitä tilanteita, mitä voidaan kohdata työelämässä, tämmöisessä emotionaalisesti turvallisessa tilassa. Me saatiin ensin taustatietoa, vaikka siitä tilanteesta, että tässä huoneessa, mihin te kohta menette, niin siellä on näyttelijä, joka on vaikka tietyn ikäinen, hän on ollut auto-onnettomuudessa ja ei nyt paljon muuta. Sitten siellä oli lääkäriopiskelija, sairaanhoitajaopiskelija, sosiaalityöntekijäopiskelija.

Puhuja 4 [00:10:26]: Elikkä, sosiaalialan opiskelija.

Puhuja 2 [00:10:29]: Mä nyt meen ihan sekaisin tässä, mikä mä oon. Niin sitten nämä opiskelijat menivät tänne huoneeseen ja sitten heidän piti vain reagoida siihen, mitä siellä tuleman piti. Miltä se Mari susta tuntui?

Puhuja 4 [00:10:43]: Joo. Mä tosiaan menin sit tämmöseen… [Naurua 00:10:45] Mä menin sinne pako, mä tosiaan menin sinne simulaatiohuoneeseen. Mulla oli lähtötietona vain se, että sinne tulee diabetesta sairastava nainen. Ensimmäinen ajatus mulla oli se, kun kysyttiin, että kuka haluaa tänne huoneeseen lähteä, niin mä sanoin, että mä en halua missään nimessä sinne mennä, koska mä en tiedä mitään diabeteksestä. Sitten mulle sanottiin, että ei sun tarvitse tietää, sen takia siellä on se lääkäri ja sairaanhoitaja. Ne hoitaa sen lääkintäpuolen, sä hoidat vaan sun oman tonttis, sen oman asiantuntijuuden siltä sosiaalialan puolelta. Uskaltauduin lähtemään sinne simulaatiohuoneeseen ja se oli ihan huikea kokemus. Siinä sai sellaisen arvokkaan asiakastilannekokemuksen turvallisessa tilassa, mitä ei ehkä työelämässä, jos sä joudut johonkin vaikeeseen tilanteeseen, niin sä vaan joudut siihen tilanteeseen ja sun on pakko selvitä siitä. Mutta tuolla sulla oli tieto siitä, että voit myös turvallisesti harjoitella sitä. Sen ei välttämättä tarvitse mennä ihan putkeen sen tilanteen. Niin se oli tosi hyvä. Mun mielestä siinä oli tosi tärkeää se, että kaikki ammattilaiset, ennen kuin me alotettiin simulaatio, niin sovittiin ne meidän roolit. Jokainen tiesi, että missä roolissa me ollaan siinä tilanteessa. Myös työelämässä, jos miettii, niin se on todella tärkeää, että roolit on selkeät. Ilman, että tiedän, kuka siellä on missäkin roolissa, niin se yhteistyö ei välttämättä onnistu. On todella tärkeää sen yhteistyön kannalta, että kaikki tietää, mitä ne on siellä tekemässä. Mutta Immi, sä olit kanssa siellä simulaatiohuoneessa. Olit eri skenaariossa kuin mä, miten sä koit sen?

Puhuja 1 [00:12:30]: No, se oli pois mukavuusalueelta vahvasti, mutta olen tosi iloinen, että pääsin sinne. Se lisäsi mun luottamusta niihin muiden alojen ammattilaisiin aika paljon. Ja huomasin myös, ehkä se jotenkin se oma ammatillinen identiteetti siinä tulee selkeämmäksi, kun se rajautuu tavallaan niiden muiden ammattikuntien kautta. Ensin tietysti ajattelin, että tällaisessa tilassa ei ole sosiaalialan osaamisen tarvetta, mutta kyllä siellä oli sielläkin. Se oli siis tehohoitosimulaatio tai sen tyyppinen. Se oli ehdottomasti hyvä oppimiskokemus, minulle ainakin.

Puhuja 4 [00:13:10]: Muistan, siinä sun ryhmässä oli se lääkäriopiskelija joka sanoi, että se oli täysi isku vasten kasvoja, kun hän joutui sinne huoneeseen. Hän ei voinutkaan nojata siihen omaan ammatillisuuteensa siellä. Potilas ei tarvinnutkaan sitä lääkärin apua, vaan hän tarvitsikin ihan erilaista apua ja se oli tälle lääkärille tosi hankala tilanne, kun hän ei pystynytkään siihen omaan rooliinsa, vaan hän joutui oikeasti käyttämään näitä transversaaleja taitoja siinä tilanteessa. Miten sä koit sen sosiaalialan opiskelijana?

Puhuja 1 [00:13:39]: No, ehkä joo. Siinä jotenkin se semmonen, kun siihen ei oo valmiita vastauksia, mitä pitää tehdä. Niin sitten se, en halua sanoa, että intuitiivinen tai luonnostaan tuleva, mutta ehkä se on juuri se, mitä täällä koulussa opitaan. Niin se olikin se oikea toimintamalli tietyllä tavalla. Noita taitoja on sitten, transversaaleja taitoja jo opittu jollain tasolla, niin ehkä se tuli tuolla. Vaikea harjoitus, mutta sitten jotenkin myös voimauttava siinä mielessä, että ne taidot mitä on, riittävät myös tommosiin tilanteisiin.

Puhuja 3 [00:14:12]: Sait paljon kiitosta siitä, että otit sitä potilasta kädestä kiinni. Myös potilas siinä purkutilanteessa kiitteli tätä kovasti, että hänellä meinasi tulla aivan itku silmään.

Puhuja 1 [00:14:22]: Joo, hyvä kun sanoit. Purku on tärkeä osa harjoitusta tai tommosta simulaatioharjoitusta. Ensin on, Mari sanoikin, niin valmistelu, eli tiedot siitä tilanteesta ja sitten keissi, eli se tapaus esitellään ja toteutetaan siellä tilassa, mikä se onkaan. Sitten yhdessä puretaan. Se oli tuolla hirveän hyvin järjestetty, siinä oli loistavalla pedagogiikalla ohjaajat veti ne purkukeskustelut. Siinä kaikkien näkemykset tuotiin esiin, osallistujien ja myöskin tämän näyttelijän. Ja sitten, mitä muut, he olivat sieltä screenin kautta katsoneet, mitä huoneessa tapahtuu. He kertoivat kans, mitä näki. Eli valmistelu ja sitten se toteutus ja purku ovat ne, miten tommosta simulaatio-oppimista voi hyödyntää. Mutta oli kiva kuulla se palaute ja se oli hyvä harjoitus ja mieleenpainuva.

Puhuja 2 [00:15:19]: Kyllä mulle herää vielä tuosta itselle ajatukseksi, että tämmöisen simulaatiohuoneen käyttö myös sosiaalialan opiskelijoiden, ois voinut olla silloin, kun itse opiskelin, niin todellakin hyödyllinen. Jonkun, vaikka vaikean vanhemman kanssa käyty keskustelu tai joku. Näitä tilanteita tulee meidän työssä jatkuvasti, että tämmöinen voisi olla tosi hyvä myös täällä Suomessa, meidän sosiaalialan opiskelijoille.

Puhuja 4 [00:15:41]: Kyllä, ihan ehdottomasti samaa mieltä.

Puhuja 1 [00:15:44]: Joo, ja että se oli näyttelijän kanssa, eikä joku luokkakaveri, niin se teki sen, että siihen tilanteeseen oli helpompi mennä aitona tilanteena mukaan.

Puhuja 4 [00:15:53]: Musta oli hauska, kun se tilanne, missä itse olin, niin näyttelijä kertoi siinä purkutilanteessa, että hänen piti koko ajan saada konfliktia aikaiseksi. Me tiiminä ei päästetty sitä potilasta siihen, että saisi sen konfliktin aikaiseksi. Niin sitten hän toi esiin sitä, miten hän joutui oikein yrittämään, mutta hän ei pystynyt sitä kunnolla tekemään, koska me koko ajan reagoitiin hänen tunnetiloihinsa. Niin se oli mulle todella tärkeä palaute.

Puhuja 3 [00:16:17]: Aika voimauttava palaute.

Puhuja 4 [00:16:19]: Niin, että vitsi, me onnistuttiin oikeasti tiiminä toimimaan niin, että potilas tunsi olonsa turvalliseksi.

Puhuja 1 [00:16:25]: Muita menetelmiä mitä opimme, oli yhteisoppiminen ja VR-harjoitteet. Puhutaan ensiksi vaikka yhteisoppimisesta. Haluaisitko kertoa, miten transversaalien taitojen oppiminen näkyi siinä harjoitteessa, jossa luettiin jokainen artikkeleita ja sitten käsiteltiin niitä pienissä ryhmissä. Sitten jokainen toi alkuryhmään vielä sen oppimansa asian, joka sitten esiteltiin koko ryhmälle. Eli tekstipohjainen harjoitus oli siellä.

Puhuja 4 [00:17:00]: Siinä näki ennen kaikkea sen, miten tärkeää on, että kaikki ryhmässä kuuntelee ja kuulee toisiaan. Jos ryhmässä on yksikin sellainen henkilö, jolla ei välttämättä ole vielä transversaaleja taitoja tarpeeksi, niin hän voi pahimmillaan tuhota sen koko ryhmädynamiikan ja sen tilanteen. Siinä ehkä konkretisoitui se, että yhteistyö on sitä, että kaikki laittaa omat taitonsa peliin. Se ei riitä, jos yksi ihminen kannattelee sitä. Jos yhdellä ihmisellä on transversaaliset taidot kunnossa ja hän yrittää kannatella yksin sitä ryhmää, niin se ei toimi. Siinä tarvitaan kaikkien yhteistyö siihen.

Puhuja 2 [00:17:42]: Tähän voi varmasti kaikki myös työelämässä myös yhtyä, että tehdään paljon töitä tiimeissä. Jos siellä on joku, joka vesittää sitä yhteistyötä, niin se tekee siitä kyllä kaikille muillekin todella paljon vaikeampaa.

Puhuja 3 [00:17:56]: Siitä päästään siihen, miten tärkeää on, että kaikki oikeasti hallitsisivat näitä transversaaleja taitoja. Niitä oikeasti opeteltaisiin koulussa ja opeteltaisiin kaikilla aloilla.

Puhuja 3 [00:18:09]: Niin ja sitten jatkettaisiin myös niiden transversaalien taitojen käsittelyä ja yhdessä pohtimista työelämässä, työyhteisöissä. Kaikilla olisi tälle käsitteelle sama sisältö, yhdessä sanoitettuna. Mietin myös, kuinka tärkeää on, että työyhteisöissä autamme toinen toistamme loistamaan. Mun mielestä se on työyhteisöjen jäsenten tehtävä. Ei se, että kilpaillaan siellä työtehtävissä, vaan tuetaan sillä omalla toiminnalla, että kaikki kaveritkin pääsevät onnistumaan.

Puhuja 1 [00:18:51]: Se oli antoisa harjoitus siis myös. Entä tästä virtuaalitodellisuuden harjoitteista, Mirkka, oisko sulla jotain, mitä haluaisit?

Puhuja 2 [00:19:00]: Niitä oli tosi mielenkiintoista päästä testaamaan, niitä virtuaalilaseja. Koen, että varmasti tulevaisuudessa niillä pystytään paljonkin harjoittelemaan ammattilaisten työpäivää tai harjoitella niitä vaativia asiakastilanteita. Ne ei ehkä ihan täysin toimineet siinä tilanteessa. Siellä oli teknistä ongelmaa, kuten näitä aina tuppaa olemaan. Kokemuksena ihan varmasti toimiva opetusmetodi. Pääsee kokeileen jonkun tilanteen, esimerkiksi, et saat vaikka esimieheltä vähän huonoa palautetta tai oot tehnyt sun työn vähän huonosti. Ja sitä voi saada eri tavoin, et miten sä reagoit ja miten sä vastaat siihen. Sä pystyt testaamaan sitä, miten mä tässä tilanteessa ja miltä musta tuntu tässä tilanteessa, että miten otan sen vastaan.

Puhuja 1 [00:19:47]: Joo. Ja siitähän ne puhuivat, että miten pandemia-aikana on päässyt sitten kuitenkin tutustumaan, vaikka erilaisiin työtehtäviin esimerkiksi sairaalassa. Ja myös siitä, miten empatia kehittyy siinä, kun asettuukin toisen ihmisen työtehtävään ja sen vaatimuksiin, vaikka sitten virtuaalitodellisuudessa. Musta se oli jotenkin tosi hieno ajatus. En ollut tajunnut itse, että VR mahdollistaa niin paljon oppimista. Sitten, meillä oli koko viikon ajan tämmöinen tehtävä, jonka menetelmä oli problem based learning. Siinä meidät oli jaettu ryhmiin, jossa oli kaikkien alojen osaajia, eli lääkäri- ja sairaanhoidon opiskelijoita ja sosiaalialan opiskelijoita. Olisko Sari ja Mari teillä tästä jotain, mistä haluaisitte kertoa?

Puhuja 3 [00:20:39]: Tässä harjoitteessa meille annettiin semmoinen keissi, mikä meillä oli Marin kanssa tosiaan, meidän ryhmillä samanlaiset. Tätä tehtävää meidän piti sitten ryhmänä lähteä purkamaan, että kuinkas tässä nyt sitten toimitaan ja tuetaan vanhempia ja tätä tytärtä. Näissä ryhmissä kyllä huomattiin se, että kuinka tärkeää olisi ammattilaisten kesken ensin keskustella ja pohtia, antaa roolit ja tehtävänjaot ja muuten. Siinä mun ryhmässä hyvin pitkälti opettaja sanoi, että kuinka tulee tehdä ja kaikki alkoivat toimimaan ilman, että yhdessä oltiin keskusteltu aiheesta paljon enempää. Se tuntu mulle itselleni vieraalta.

Puhuja 4 [00:21:25]: Mun ryhmässä taas kävi niin, että ryhmänvetäjä, joka ei esitellyt missään vaiheessa itseään. Meidän ryhmänohjaaja tulee myöhemmin sinne sisään ja me ei tiedetä, kuka hän on. Hän alkoi meitä hyvin autoritääriseen tyyliin ohjeistamaan, että sinä teet tuon ja sinä teet tuon. Varsinkin, kun me ei tiedetty, kukaan siinä ryhmässä meistä ei tiennyt, mikä se hänen roolinsa siinä ryhmässä oli, että hän on sen ryhmänohjaaja. Vaan luulimme, että hän on yksi tasavertainen opiskelija. Se tuntui meistä kaikista opiskelijoista tosi pahalta ja me siitä sitten myöhemmin puhuimmekin, että mitä tuntemuksia se nostatti meissä. Myöhemmin selvisi, että hän olikin ryhmänohjaaja. Tässä ehkä huomaa sen, miten tärkeät ne roolit on, että roolit ovat selkeät ja siitä on keskusteltu, kuka kukin on. Ehkä huomasi myös sen työkulttuurieron. Meillä Suomessa ollaan tosi demokraattisia, meillä lähtee kaikki siitä, että yhdessä keskustellaan. Mutta se ei välttämättä ole kaikissa maissa sama juttu.

Puhuja 3 [00:22:29]: Niin, kyllä tässä tehtävän puitteissa tuli huomatuksi se, että kuinka tärkeää on sitten saada sitä kannustusta ja hyvää palautetta. Tai kriittistä palautetta, mutta ei se välttämättä tarkoita mitään lyttäystä.

Puhuja 1 [00:22:43]: Tuntuiko teistä, että löytyi kuitenkin sellainen ratkaisu, mikä teitä tyydytti? Jos ajattelee sen keissin sisältöä? Tai jos oli tommoisia, noita havaintoja mistä puhuitte tässä viikon ajalta ja sen ryhmän toiminnasta. Niin auttoiko tämän tyyppinen menetelmä, problem based learning, auttoiko se teidän ryhmänä löytämään parhaan mahdollisen ratkaisun? Tuntuiko, että teidän panos esimerkiksi tuli näkyviin, sosiaalialan osaaminen siinä tehtävässä?

Puhuja 4 [00:23:16]: Mun ryhmässä huomas, lähdimme tosi vahvasti diagnoosit edellä. Olisin ehkä halunnut lähteä selvittämään sitä asiaa enemmän…

Puhuja 1 [00:23:23]: Sosiaalisena ilmiönä?

Puhuja 4 [00:23:25]: Niin, sieltä sosiaalisista lähtökohdista lähtien. Mutta me lähdettiin ahdistuksesta ja erilaisista diagnooseista. Syömishäiriöstä, ahdistuksen ja kaikki siltä väliltä.

Puhuja 3 [00:23:37]: Ehkä olisi halunnut ottaa enemmän sen asiakkaan keskiöön.

Puhuja 4 [00:23:41]: Just näin.

Puhuja 3 [00:23:43]: Eikä sitä diagnoosia.

Puhuja 4 [00:23:44]: Just näin. Yritin tuodakkin siinä keskustelussa monta kertaa sitä, että mites tää tyttö tai mites nää vanhemmat. Jos puhutaan tästä tehtävästä, niin sitten miettii itse, siinä rikkautta oli se, että me oltiin oikeasti moniammatillisessa tiimissä. Mun oma asiantuntemus siinä oli, totta kai, lääkärit lähti tekemään sitä lääketieteellistä diagnoosia. Mutta se, että ne lääkäritkin välillä ihmetteli, kun sanoin jonkun asian, minkä havaitsin tästä, sosiaalialan työntekijänä. Kuinka harvoin oikeesti opiskeluvaiheessa tai työelämässäkään ollaan lääkärit, sairaanhoitajat ja sosiaalialan työntekijät samalla viivalla. Huomaa, kuinka tärkeää se, että kaikki tuo sen oman asiantuntijuutensa. Niin silloin saadaan se asiakas kaikilta osa-alueilta kohdattua.

Puhuja 2 [00:24:34]: Tässä on tärkee se, että kaikki oikeesti kuuntelee jälleen kerran toisiaan. Koin ainakin siinä meidän ryhmässä, että ei kuunneltu välttämättä aina mua tai niitä sairaanhoitajaopiskelijoita, vaan lääkärit aika suoraviivaisesti teki ne omat ratkaisunsa.

Puhuja 1 [00:24:48]: Meillä käytiin myös se sama keskustelu. Et se käytiin ihan, että minä arvostan sinua, kun sinulla on lääketieteen tuntemusta ja minä toivon, että sinä tunnistat ja tunnustat minun osaamisen sosiaalialan osaajana. En olisi arvannut, että näin hanakasti puolustan itse sosiaalialaa joidenkin muiden ammattien rinnalla tai sitä sen arvoa. Tai niitä näkökulmia, just sitä semmosta asiakaskeskeisyyttä.

Puhuja 2 [00:25:17]: Ainakin se jätti pohtimaan tän jälkeen. Varmasti moni opiskelija jäi miettimään sitä, mikä oli oma rooli ja mitä ne muut toi siihen.

Puhuja 4 [00:25:22]: Kyllä. Ja mulle myös tosi tärkeä oppimiskokemus oli tässä, että näin, miten esimerkiksi lääkärit lähtee ylipäätänsä ratkaisemaan, kun tulee joku case pöydälle. Miten he lähtevät sitä ratkaisemaan, se oli todella mielenkiintoista nähdä, miten eri tavoin voidaan ratkaista asioita. Se oli hieno oppimiskokemus.

Puhuja 1 [00:25:42]: Tämmöisillä menetelmillä [?? 00:25:44] tältä viikolta mukananne opiskelu- ja työelämään.

Puhuja 2 [00:25:49]: Tältä viikolta jäi ainakin itselle, omasta ammatillisuudesta nousi vähän sellaista itsevarmuutta siihen. Uskallan sanoa siellä lääkäri- ja sairaanhoitajaopiskelijoiden kuullen mun havainnot tai ajatukset, jostain keissistä esimerkiksi. Myös semmoista ymmärrystä muiden ammattitaitoa kohtaan. Olisi mahtavaa, jos Suomessakin olisi tuollainen tilanne, että voitaisiin oikeasti tehdä, aidosti yhteistyötä näiden lääketieteenkin työntekijöiden kanssa. Siihen suuntaan ollaan vahvasti oltu menossa, mutta opiskeluvaiheessakin pitäisi kyllä… [?? 00:26:21] [naurua 00:26:21] Suomessakin pitäisi opiskeluvaiheessa tehdä yhteistyötä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kesken. Se olisi rikkaus niin työntekijöille kuin asiakkaillekin.

Puhuja 3 [00:26:36]: Tämä viikko oli tosi mielenkiintoinen ja myöskin jollain tavoin haastava. Itsehän en meinannut tänne alunperin lähteä, mutta ylpeä siitä, että lähdin. Semmoinen ammattiylpeyden kasvu kyllä tuli tämän viikon aikana näkyviin. Sitten semmoinen rohkeus haastaa itseään eri tilanteissa.

Puhuja 1 [00:26:57]: Entäs Mari?

Puhuja 4 [00:26:58]: Mulla kyllä ehkä vähän sama kuin Sarilla. Rohkeus siihen, että uskaltaa heittäytyä. Mun mielestä ihana palaute muilta opiskelijakavereilta oli se, että he on vihdoin ehkä ymmärtäneet tän viikon aikana, että mitä me sosiaalialan ammattilaiset tehdään. Samoin kuin minä ymmärsin, mitä ehkä lääkärit ja sairaanhoitajat ajattelee ja miten he lähtee ratkaisemaan niitä keissejä. Se avautui mulle tosi hyvin, mutta samalla ehkä myös me onnistuttiin avaamaan heidän maailmankuvaa siitä, että mitä me sosiaalialan ammattilaiset oikeasti tehdään ja mitä me voidaan antaa siihen työryhmään.

Puhuja 2 [00:27:31]: Hyvä me.

Puhuja 3 [00:27:32]: Entäs Immi?

Puhuja 1 [00:27:33]: Mä oon jotenkin miettinyt niitä transversaaleja taitoja laajemmin elämässä, ei vaan koulu- tai työyhteisöissä tai kohtaamisissa. Ehkä se tuli jotenkin sitä kautta, että niiden puutteen huomaa helpommin. Sitten myöskin, jos joku oikein hienosti hoitaa jonkun tilanteen, mikä saattaisi jotenkin muuttua myös jännittyneemmäksi, niin sitten jos onkin hyvät transversaalit taidot käytössä, niin tavallaan se tunnelma voi olla paljon helpompi kaikille, jos on joku, jolla ne on hyvin hanskassa. Se ehkä tommosena, mitä tuntuu, että on tarkastellut vähän eri tavalla sen jälkeen.

Puhuja 2 [00:28:10]: Ja kyllä se näiden taitojen opettamisen merkityksen huomasi, että ne eivät ole itsestäänselvyyksiä, kuten ehkä itse ajattelin alkuvaiheessa. Huomasimme, varmasti kaikki voimme yhtyä siihen, että ne eivät olekaan ihan itsestäänselvyys. Tosi hienoa, että niitä opetettaisiin myös muillakin aloilla.

Puhuja 4 [00:28:31]: Ennen kaikkea se, että niitä opetellaan myös yhdessä muiden alojen kanssa.

Puhuja 3 [00:28:33]: Niin, kyllähän nämä aika tuoreeltaan siellä Barcelonassa aina illalla päivällisen yhteydessä meitä kovasti puhututti.

Puhuja 1 [00:28:41]: Tässä vaiheessa kiitos paljon teille, Mirkka, Sari ja Mari, hienosta reissusta ja oppimiskokemuksista. Kiitos paljon kuuntelijoille. Jos haluatte lisää tietää transversaaleista taidoista ja myöskin tästä itse hankkeesta, niin podcastin tekstiversiosta löytyy linkkilista ja lisätietoa.

Puhuja 2 [00:28:59]: Kiitos Immi ja kiitos kuuntelijat.

Puhuja 3 [00:29:01]: Kiitos.

Puhuja 2 [00:29:03]: Adios amigos.

Puhuja 1 [00:29:05]: Eihän tää helppo laji oo ollenkaan.

[Musiikkia 00:29:08]

[äänite päättyy]

A: Hei vaan kaikille ja tervetuloa kuuntelemaan meidän podcastia, me aiotaan puhua tänään itsetuhoisista potilaista ensihoidossa. Mä oon Anniina Veiss, ja opiskelen ensihoitajaksi Metropoliassa.
I: Joo moikka vaan kaikille munkin puolesta, mun nimi on Irène Tousignant, ja oon myöskin ensihoidon opiskelija ja toteutetaan tää podcast meiän opinnäytetyön toiminnallisena tuotoksena.
A: Jep, eli tänään keskustellaan vähän itsetuhoisista potilaista ja sitten niiden kohtaamisesta sekä ensihoidosta.
I: Keskustellaaks kuitenkin aluksi vähän siitä, mikä sai meidät valitsemaan mielenterveysteemaisen aiheen opinnäytetyöhön?
A: Joo ihmeessä, mä oon tehny paljon töitä opintojen aikana mielenterveyspuolella, ja se on musta ollu aika mukavaa, vaikka ensisijaisesti mulla onkin katse tuolla akuutin puolella.
I: Mulla on kanssa jonkun verran työkokemusta mielenterveyspuolesta ja sitten töissä ensihoidossa tulee toki nähtyä tämän potilasryhmän asiakkaita aika paljonkin, niin kiinnosti perehtyä aiheeseen vähän tarkemmin ja ymmärtää myös sitä potilaan puolta asiasta. Varsinkin kun meidän tutkintoon ei ihan hirveesti tähän aiheeseen liittyviä opintoja kuulu.
A: Jes, se on ihan totta, et meiän opinnoissa on aika vähänen tää määrä tälläsiä aiheita koskevia opintoja, mut pitäiskö meiän heti tähän kärkeen vielä eritellä, että mitä sillä käsitteellä itsetuhoinen oikeestaan tarkotetaan?
I: Joo, käydään ihmeessä läpi. Elikkä itsetuhoisuudella tarkoitetaan sellaista käyttäytymistä tai pyrkimystä, jonka seurauksena on itsensä vahingoittuminen ja sitten myös tarkoitukselliset omaa henkeä uhkaavat teot luokitellaan itsetuhosuudeks.
A: Juuri niin, ja sittenhään sen voi vielä jakaa suoraan ja epäsuoraan itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Eli se epäsuora itsetuhokäyttäytyminen voi näyttäytyy esimerkiks niin et ottaa kohtuuttomia omaa terveyttä ja turvallisuutta vaarantavia riskejä. Ja sit suoraa käyttäytymistä on esimerkiks itsemurha-ajatukset tai –yritykset ja sit pahimmassa tapauksessa toteutunut itsemurha. Jonkin verran kirjallisuudes puhutaan myös onnistuneesta itsemurhasta, mutta mieluummin itse käytän tota toteutunut.
I: Joo ei oo kyl kovin kiva termi. Itsetuhoisuus ei siis itsessään oo mikään sairaus, mutta sille voi altistaa jokin yksittäinen tekijä tai sit monen eri tekijän summa. Itsetuhoisuus on ihmisen tapa käsitellä emotionaalista ahdistustaan ja pahaa oloa ja siihen päätyvä ihminen on voinut tulla esimerkiksi koulukiusatuksi, tai sit on voinut kokee jonkinlaisii paineita koulussa tai töissä, sit voi olla ihan parisuhde- tai perheongelmia, tai sit on voinu kokee vaikka jonkun suuren menetyksen esimerkiks jonkun omaisen kuoleminen tai sit et on lähteny vaikka työpaikka alta tai sit esimerkiksi jotkut on ihan väkivallan uhreiksikin joutunut.
A: Jep, tota itsetuhosuushan ei oo sairaus, mutta tutkimusten mukaan 90 %:lla itsemurhan tehneistä on jokin psyykkinen sairaus siellä taustalla. Eli mielenterveyden häiriöt ja itsetuhosuus kulkee ikään kuin käsikädessä.
I: Joo, just näin, mut tää ei kuitenkaan tarkota sitä, että kaikki mielenterveyden häiriöistä kärsivät ois jotenki itsetuhoisia.
A: Niin ja onneksi näin! Pitäiskö meidän puhuu sit näistä sairauksista, joita itsetuhosilla sit yleensä on?
I: Joo puhutaan ihmeessäpeli itsetuhosuus on oireena monessakin mielenterveyden häiriössä. Ja me ollaan täs meidän opinnäytetyössämme eritelty riskitekijöiksi mielialahäiriöt, psykoosisairaudet ja sit päihdeongelmat. Alotettaisko vaikka noista mielialahäiriöistä, kerroksä Anniina vähän niistä?
A: Joo, no mielialahäiriöistä päällimmäisenä pomppaa varmaan monilla mieleen masennus. Ja se onkin Suomessa taustalla kuudella kymmenestä itsemurhan tehneestä, joka on tietysti aika paljon. Masennus voidaan jakaa lievään, keskitasoiseen, vaikeaan tai psykoottiseen. Ja yleensä nää itsemurhaa tositarkoituksella yrittävät on psykoottisesti masentuneita, mutta niitä itsetuhoisia ajatuksia tai muuta itsetuhoisuutta voi esiintyä kaikilla noilla tasoilla. Sittenhän näitä masennusoireita esiintyy myös kaksisuuntasessa mielialahäiriössä
I: Joo niin esiintyykin. Siinä sairaudenkuvaan kuuluu vaihtelevin välein toisiaan seuraavat masennus- ja mania- tai hypomaniajaksot. Näillä potilailla itsemurhayritykset usein ajottuu just tonne masennus- ja sekamuotoisiin vaiheisiin. Mut entäs sitte ahdistuneisuushäiriöt, eiks niitäki esiinny kuitenki aika paljon?
A: Joo, esiintyy, koska itseasiassa neljäsosa meidän väestöstä kärsii siitä jossain vaiheessa elämää. Tos ahdistuneisuushäiriös on kuitenkin paljon ulottuvuuksia, eli se voi olla esimerkiks paniikkihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö tai traumaperäinen stressihäiriö. Itsetuhosuus ei varsinaisesti oo semmonen oire, joka mainitaan ahdistuneisuushäiriöiden oirekuvassa, mutta nää potilaiden on kuitenkin todettu olevan valtaväestöä suuremmassa itsemurhariskissä. Siirrytäänkö sit tonne psykoosien puolelle?
I: No toivottavasti ei nyt sentään psykoosin puolelle. Mutta psykoosisairauksista voidaan kyllä puhua. Näihin kuuluu esimerkiksi jo aiemmin mainitun psykoottisen masennuksen lisäks skitsofrenia sekä skitsoaffektiivinen häiriö. Skitsofreniahan on muutakin, kun pelkkiä harhoja. Se on monimuotoinen ja vakava psykiatrinen sairaus, joka ilmenee potilaalla esimerkiks harhaluuloina, sit aistiharhoina, hajanaisena ajatteluna ja puheena ja sit voi olla ihan semmosta levotonta motorista käyttäytymistä. Sen lisäks sairauteen kuuluu myös negatiivisia oireita. Tutkimusten mukaan 10 % skitsofreniaa sairastavista tekee elämänsä aikana itsemurhan.
A: Se on kyllä valitettavasti tosi paljon. Ja sitte skitsofreniapotilaat voi usein olla ensihoidolle aika haastavia, koska niillä niin usein on taustalla myös jotain päihdeongelmaa tai muita mielenterveyden häiriöitä. Sit lisäks vaikka en haluis edistää mitään stereotypioita, se on kuitenkin ihan totta, et he voi olla myös väkivaltaisia. Ja sit vielä tän kaiken päälle se kommunikointi voi olla vaikeeta niiden skitsofrenian negatiivisten oireiden takia. Joita on siis esimerkiksi aloitekyvyttömyys tai sosiaalinen vetäytyminen.
I: Joo nää on kyllä aika vaikeita juttuja. Sit on toki vielä skitsoaffektiivinen häiriöki, mut sitä esiintyy huomattavasti pienemmällä osalla väestöstä ja siks se onki ehkä vähn tuntemattomampi myöskin. Se on määritelty jaksottaiseksi häiriöksi, jonka aikana potilaalla esiintyy sekä skitsofrenian että vakavien mielenterveyden häiriöiden oireita kuten masennusta tai maniaa saman sairausjakson aikana. Siksi skitsoaffektiivisen häiriön oireisto ei mitenkään erikseen poikkea masennusta tai skitsofreniaa sairastavan oireista, vaan niitä siis esiintyy vaan samanaikaisesti.
A: Jep, ja koska sekä skitsofreniapotilailla, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavilla on kohonnut itsemurhariski, niin sittenhän se on myös skitsoaffektiivisilla. Kansainvälisesti noin 5 % skitsoaffektiivisista tekee elämänsä aikana itsemurhan. Itsetuhosuudelle altistavat psykoosisairaudet taiskin olla tässä.
I: Joo niin tais olla, voitais siirtyy sit vaik päihdeongelmiin. Päihdeongelmaisethan on tuttu asiakasryhmä ensihoidolle myös mun ihan oman kokemuksen mukaan. Heistä myös moni on lisäksi masentunut ja sit voi olla sitä itsetuhoisuutta viel kaiken sen päälle. Jotkut päihdeongelmaiset kokee, että se itsemurha ois jotenki ratkasu kaikkiin sekä omiin, että läheisten ongelmiin.
A: Joo, ja sitte toisaalta se päihteiden käyttö voi myös olla joillekin tapa käsitellä sitä itsetuhoisuutta. Joskus viime vuosituhannen lopussa oli sellanen tutkimus, jonka mukaan yli puolella A- klinikan asiakkaista on ollu itsemurha-ajatuksia, ja joka neljäs on yrittänyt itsemurhaa. Ois mielenkiintosta kuulla, mikä tilanne tässä on nyt tänä päivänä.
I: Joo, ois mielenkiintosta, mut tähän opinnäytetyöhön me ei nyt löydetty tän uudempaa A-klinikan tutkimustietoa. Mut meillä taitaakin olla kaikki itsetuhoisuuden riskitekijät nyt läpikäytyinä. Pitäiskö puhua sitten siitä, miten tällaista itsetuhoista potilasta sitten ensihoidossa oikein hoidetaan?
A: Joom puhutaan ihmeessä siitä! Se kohtaaminen on tietty alusta asti tärkeää tehdä oikealla tavalla, mutta itsetuhoistenkin potilaiden ensihoito alotetaan somaattisen tilan kartottamisella ja vakauttamisella. Eli esimerkiksi jos joku potilas on yrittäny itsemurhaa lääkeyliannostuksella, niin alotetaan mahdollisimman nopeesti se hoito eli esimerkiks lääkehiili tai sit jos voi käyttää jotain antidoottia, niin tietenki se myös. Sitten kaikkien näiden toimenpiteiden ja juttujen jälkeen vasta alotetaan se psyykkisen tilan arviointi.
I: Joo näinhän se on. Sitten, kun potilaan somaattinen tila on tarpeeks vakaa, nii sit vast ensihoito voi alkaa ottamaan selvää potilaan psyykkisestä tilasta. Tärkeintähän tän potilasryhmän kanssa työskentelyssä on semmonen henkilökeskeinen potilaan kohtaaminen, sitten ensihoitajan kyky käsitellä mahollisia omia tunnereaktioita ammatillisesti, ja sitte ihan potilaan kanssa semmonen rauhallisuus, avoimuus, empaattisuus sekä rehellisyys on tosi tärkeitä piirteitä. Potilastilanteessa potilasta ei saa jättää missään vaiheess yksin ja sit hoitotoimenpiteiden aikana tulee olla rauhallinen ja kertoa jokaisessa vaiheessa potilaalle, että mitä tehdään ja miksi, että semmonen luottamuksellinen hoitaja-potilassuhde sit syntyisi.
A: Jep juuri näin ja sitte siinä kun haastatellaan, niin ei saa mitenkään kierrellä, eli asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Eli vaikka tässä tapauksessa itsemurhana ja itsetuhoisuutena. Vois ehkä luulla, että näistä asioista niin suoraan puhuminen ois jotenkin riskialtista, mutta todellisuudessa siitä aiheutuu vaan se, että potilas tuntee ittensä kuulluksi ja ymmärretyksi, jonka myötä riski sille itsemurhalle vaan pienenee.
I: Joo näinhän se on. Ensihoidolle helpoin tapa selvittää sitä potilaan tilannetta on kysyä näitä kysymyksiä ihan suoraan eli esimerkiksi “Onko sinulla ollut itsetuhoisia ajatuksia?” tai “Oletko ajatellut satuttavasi tai oletko satuttanut itseäsi?” jasit jos potilas vaikka vastaa, että on satuttanu itseään tai vaikka viilellyt, niin sit voi vaikka pyytää näyttämään et missä ne jäljet on ja miten niinku vakavia ne on, et pystytään sit arvioimaan, et vaatiiks ne jotain hoito mahollisesti.
A: Joo ja vaikka kysytäänki näitä kysymyksiä, niin Annetaan sen potilaan ihan itse puhua, eikä johdatella keskustelua mihinkään suuntaan. Ja sit myöskin selvitetään, että mikä tai mitkä asiat on ajanu potilaan sit siihen tilanteeseen. Ja sit kaiken lisäks Samalla kun tätä arviota tekee, niin hoitajana pitää olla tarkkana siitä ympäristöstä, ettei siellä oo mitään mahollisuuksia potilaalle toistaa vaikka sitä itsemurhayritystä tai jotain muuta itsetuhosta käyttäytymistä.
I: Joo just näin ja sit toki on hyvä myös muistaa, että suurin osa itsemurhaa yrittäneistä potilaista ei oikeasti halua kuolla, vaan se on heille niinku semmonen avunhuuot enemmänkin. Ja sit sen takii potilaaseen tärkee luoda sitä uskoa heti ensikohtaamisesta alkaen, että kyllä täst tilanteesta selvitään. Ja kaikki itsemurhaa yrittäneet kuljetetaan kuitenkin aina päivystykseen psykiatriseen arvioon.
A: Jep, ja myöskin ne jotka ei haluais sinne lähteä. Tälläsis tilanteis konsultoidaan aina lääkäriä, joka voi sit tehdä M1 -lähetteen kuljetusta varten. Mielenterveyslaki määrittää Suomessa kaikkea tahdosta riippumatonta hoitoa, ja sille on kolme edellytystä. Niitä on todettu mielisairaus, joka on psykoottistasonen ja heikentää potilaan käsitystä itsestään ja ympäristöstään. Lisäks sen sairauden pitää olla siinä tilassa, et hoitamatta jättämisestä seurais merkittävä sairauden paheneminen tai uhka potilaan tai muiden turvallisuudelle. Ja sit se viimenen ehto on se, ettei muut mielenterveyspalvelut oo siihen tilanteeseen riittäviä tai soveltuvia.
I: Joo just näin, ja tämmösiä sairaustiloja, missä todellisuudentaju on jotenki häiriintyny, nii voi olla muun muassa delirium, sit ne skitsofreniaryhmän psykoosit, sit psykoottinen depressio niinku me tuolla ylhäällä mainittiin tai sit ihan vaikka päihteiden käytön aiheuttamat psykoottiset tilat. Ja lääkäri voi kirjottaa siis sen M1-lähetteen vaikka potilaalle ei olis viel mitään varmaa diagnoosia, että pelkkä epäilykin siitä riittää ja se lähete oikeastaan tarkottaa vaan sitä, että potilas tarvitsee tahdosta riippumatta toteutettavan psykiatrisen konsultaation. Ja M1-lähete tarkottaa aina sitä, että ensihoito kuljettaa sen potilaan sinne hoitopaikkaan, et se potilas ei voi ite hakeutua sinne hoitoon vaikka jollain taksilla tai pyytää omaista kuljettamaan, vaan se on sitten ensihoidon tehtävä hänet sinne viedä.
A: Jep ja näissähän tilanteissa voi myös tulla tarve Poliisin virka-avulle. Ja se mielenterveyslaki ohjaa myös poliisin toimintaa näis tilanteissa ja velvoittaa heitä antamaan sitä virka-apua, jos ensihoidol on jotenki syytä epäillä, että kuljetuksen aikana tulee tarvetta voiman käytölle tai jotain vastaavaa.
I: Joo nää on mun oman kokemuksen mukaan epämiellyttäviä tilanteita kaikille osapuolille, et varsinkin sille potilaalle jolla sit on ympärillä sit loppujen lopuks kaks poliisia ja kaks ensihoitajaa, mut toisaalta myös ensihoidolle, kun saattaa olla koko kuljetuksen ajan siin paareilla vieressä riehuva ja aggressiivinen potilas, ja sitä pitäis pystyy kuitenki vähä jotenki haastattelemaan ja selvittämään sitä hänen tilannettaan, niin sit saattaa olla et se poliisi vaikka joutuu vaikka makaamaan, et turvattais se ensihoidon työskentely ja kuljetus. Et onhan se kaikin puolin jotenki jokaiselle tilanteessa olevalle vähän epämiellyttävä kokemus.
A: Jep, ja tälläsii tilanteita, tai näitten ehkäisemistä varten Tukholmassahan toimii semmonen psykiatrinen itsemurha-ambulanssi. Ja siellä työskentelee yks ensihoitaja ja kaks psykiatrista sairaanhoitajaa.
I: Joo mäki oon itseasias lukenu tosta. Se on tutkimusten mukaan saanu tosi hyvän vastaanoton siel Tukholman alueella. Sen ambulanssin kuljetuskohteita on ollu ihan sen yleisen päivystyksen lisäks myös psykiatrian akuuttipoliklinikat, päihdepoliklinikka, lastenpsykiatrian poliklinikka ja sit erilaiset psykiatriset osastot. Tän ambulanssin potilaitahan voi olla nää meidän itsetuhoiset, itsemurhaa yrittäneet tai vaikka vakavia mielenterveyden häiriöitä sairastavat potilaat tai vaikka skitsofreniapotilaat, joilta on jääny ne skitsofrenialääkkeet ottamatta.
A: Jep ja se psykiatrinen ambulanssi näyttää ulkoota ihan samalta kun muutkin Tukholman ambulanssit, koska sillä ei haluta aiheuttaa mitään leimautumista tai häpeää näille potilaille. Mut sisältä se on kuitenkin hyvin erilainen. Koska siellä on nojatuolit ja rauhallista musiikkia, jotta siit tilanteest vois niinku luoda semmosen miellyttävän terapiahetken sille potilaalle.
I: Kuulostaa kyl ihan miellyttävältä toi sisätila. Mut Ruotsissahan nää tulokset on ollu niin hyviä tän ambulanssin kaa, että sitä toimintaa harkitaan laajennettavan myös muualle maahan. Tällanenhan vois Suomeenkin olla ihan hyvä ja toimiva vaihtoehto, mutta Suomeen ei ensihoitolääkärien mukaan koeta tarvetta psykiatriselle ambulanssille vaan sen sijaan toivotaan jotenki sujuvampaa yhteistyötä somaattisen ja psykiatrisen hoidon ja sosiaalihuollon välille.
A: Jep, mä ainakin henkilökohtasesti koen, että Suomessa ois ehkä syytä kans vähän laajentaa ensihoidon kuljetuskohteita tän potilasryhmän kanssa. Varsinkin jos on jo jokin olemassa hoitokontakti, niin ehkä se päivystys ei aina oo se paras paikka.
I: Joo mä oon kyl samaa mieltä, et harjoittelussa ja työelämässä on kyllä jo nähnyt, että se yleinen päivystys ei aina ehkä oo paras vaihtoehto näille psykiatrisille potilaille vaan pitäis ehkä pystyä hyödyntämään paremmin noita nimenomaan tälle potilasryhmälle tarkotettuja psykiatrisia palveluita paremmin, et sit potilaat sais sen tarvitsemansa avun ja hoidon ehkä matalammalla kynnyksellä myös. Et monethan näistä itsetuhosista saattaa sit lähtee sielt päivystyksest kävelemään, koska heil ei oo semmost niinku halua olla siellä.
A: Jep ja sittenhän sen Tukholman ambulanssin etuna on myös ne psykiatriset hoitajat. Et maailmalla on ainakin tutkittu, että nimenomaan ensihoitajilla on jonkin verran ennakkoasenteita just tätä potilasryhmää kohtaan. Tässä ois kyl kiva nähdä muutosta.
I: No ois kyllä kiva, ja ehkä siks me myös lähettiin tekee tätä opinnäytetyötä, et Onhan se myös niin, ettei meilläkään opinnoissa just näiden potilasryhmien kohtaamiseen ja hoitoon ei oo kauheesti teoriapohjaa tai opetusta ylipäätään nii tän tekeminen kyllä avas paljon sitä puolta hoitotyöstä. Ja kyllä ainakin ite oon lyhyen työkokemuksen aikana huomannu, et jotkut ensihoitajat suhtautuu näihin mielenterveyspotilaisiin tosi negatiivisesti ja niil on jo valmiiks jotai käsityksiä potilaista ihan ku ne ois kaikki jotenki semmost yhtä massaa vaikka nekin ansaitsee kuitenki samalla tavalla sitä yksilöllistä hoitoa. Ja sit toki se asenne niitä potilaita kohtaan ja miten niille puhutaan, niin kaikki ei sitä hoida kovin kunnioittavasti tai ammattimaisesti ja puhuu aika ilkeestikki näille potilaille, nii ei ihme, että itsetuhosil potilail sit saattaa olla semmonen epämiellyttävä kokemus
A: Jep ja mä toivon, että tän podcastin avulla teille kuulijoillekin tuli ehkä vähän uutta tietoa nimenomaan itsetuhosista potilaista ja että ne asenteet vois pikkuhiljaa lähteä sitäki kautta purkautumaan. Onhan nää samalla tavalla sairauksia niin ku mikä vaa muu somaattinen sairaus ja potilaat ansaitsee ihan tasavertasen ja kunnioittavan työotteen ja kohtelun myös näissä tilanteissa.
I: Ehkä me tän myötä toivotaan kummatkin asian tiimoilta parempaa huomista. Mutta kiitos kun olit meiän seurassa tän jakson.
A: Kiitos munkin puolesta ja moikku!

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]

[äänite alkaa]

Puhuja 1 Hanna Lankia

Puhuja 2 Heidi Syväoja

Puhuja 1 [00:00:17]: Hei, ja tervetuloa Metropolia on the Move -podcastsarjan toisen jakson pariin. Minä olen Hanna Lankia, Metropolia on the Move -hankkeen hankepäällikkö ja minulla on tänään täällä vieraana Heidi Syväoja. Tervetuloa.

Puhuja 2 [00:00:31]: Kiitoksia. Minä olen tosiaan Syväojan Heidi Jamk:lta, Jyväskylän ammattikorkeakoulusta ja siellä Likes-tulosalueelta, eli olen tutkijana Likesillä. Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen tämän päivän aiheen parissa työskennellyt tutkimuksen tiimoilta.

Puhuja 1 [00:00:57]: Hienoa saada sinut paikalle. Tänään meillä on aiheena ”Onko liike lääke myös oppimisessa?”. Mistä on Heidi kyse?

Puhuja 2 [00:01:08]: Maailman terveysjärjestö WHO on summannut tämänhetkisen tutkimustiedon näin: ”Sekä lyhyt- että pitkäkestoinen reipas ja rasittava liikkuminen vaikuttaa myönteisesti aivojen terveyteen, kognitiiviseen toimintakykyyn ja akateemiseen suoriutumiseen.” Ja mitä reippaalla liikkumisella tarkoitetaan? Se on semmoista kohtuukuormitteista liikkumista, eli hieman syke nousee ja hengitys kiihtyy. Eli esimerkiksi reipasta kävelyä tai pyöräilyä. Tätä ilmiötä on eniten tutkittu peruskouluikäisillä ja ehkä siellä alakoulun puolella, plus ikääntyneillä. Mutta kuitenkin nämä tutkimustulokset ovat samankaltaisia myös nuorilla aikuisilla ja aikuisilla.

Puhuja 1 [00:02:10]: Joo. Tosiaan, liikkumisen hyötyjä oppimiselle voidaan siis tarkastella kolmesta eri näkökulmasta; akateemisen suoriutumisen, kognitiivisen toiminnan ja aivojen terveyden näkökulmasta?

Puhuja 2 [00:02:23]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:02:23]: Mitä tarkalleen ottaen tiedetään liikkumisen vaikutuksista akateemiseen suoriutumiseen?

Puhuja 2 [00:02:30]: Akateemisella suoriutumisella ensinnäkin tarkoitetaan koulumenestystä, oppiainekohtaisia testituloksia tai vaikka jatkokouluttautumista. Eli jos ajatellaan nuoria aikuisia tai nuoria ylipäätään, niin säännöllisen liikkumisen on havaittu olevan yhteydessä parempaan opintomenestykseen, koulutustasoon ja työuriin. Tästä on yksi esimerkki Jaana Karin väitöskirjasta, jossa havaittiin, että liikunnallisesti aktiivisilla lapsilla ja nuorilla oli aikuisena korkeammat ansiotulot ja parempi työmarkkinoille kiinnittyminen. Eli heillä oli keskimäärin vähemmän työttömyyskuukausia ja enemmän työllisyyskuukausia vuodessa kuin lapsena vähemmän liikkuneilla.

Puhuja 1 [00:03:24]: Aivan. Eli siis liikkumisella on merkittäviä vaikutuksia akateemiselle suoriutumiselle. Sehän on tietysti tavoite, että ammattikorkeakoulusta sitten valmistuu työkykyisiä tulevaisuuden ammattilaisia. Mutta mitä sitten tiedetään liikkumisen vaikutuksista kognitiiviseen toimintaan?

Puhuja 2 [00:03:44]: Kognitiivisella toiminnalla tarkoitetaan tiedon vastaanottamiseen, tallentamiseen ja muokkaamiseen liittyviä toimintoja. Näitä ovat esimerkiksi tarkkaavaisuus, toiminnanohjaus, muisti ja ajattelu. Mitä tarkkaavaisuudella tarkoitetaan? Se on kykyä poimia aistitiedon runsaudesta senhetkisen toiminnan kannalta tärkein ja oleellisin tieto. Tämähän on erittäin tärkeää uuden oppimisessa, esimerkiksi siinä, että pystyy luennolla kiinnittämään huomiota siihen opetettavaan asiaan. Keskittymisellä taas tarkoitetaan tarkkaavuuden uudelleenohjaamista siihen meneillään olevaan toimintaan jonkun häiriön jälkeen. Näitä häiriöitä voivat olla vaikka sisäiset häiriöt, eli tulee joku muu ajatus mieleen, tai ihan ulkoisia, eli joku vaikka keskeyttää sen luentotilanteen jotenkin. Eli se, että pystyy sen jälkeen uudelleen ohjaamaan sen tarkkavaisuutensa siihen meneillään olevaan asiaan. Ja sitten toiminnanohjaus, jonka tuossa myös mainitsin, kuvaa tiedonkäsittelyn koordinointia ja kontrollointia. Eli toiminnanohjaus ohjaa ja säätelee muun muassa tätä tarkkavaisuutta ja keskittymistä. Ja miksi nostin nämä tähän esimerkkeinä, niin liikkumisen on erityisesti havaittu vaikuttavan myönteisesti juuri näihin, eli tarkkavaisuuteen, keskittymiseen ja toiminnanohjaukseen.

Puhuja 2 [00:05:24]: Jos vielä mennään tarkemmin näihin liikkumisen vaikutuksiin, niin liikkumisella on tosiaan pitkän aikavälin vaikutuksia, mutta myös välittömiä yhden liikuntakerran aikaansaamia vaikutuksia. Esimerkkinä näistä liikkumisen pitkän aikavälin vaikutuksista on havaittu, että liikkumisen kumuloituminen tai kertyminen lapsena ja nuorena aikuisena ennustaa parempaa kognitiivista toimintaa aikuisuudessa. Ja toisaalta on havaittu myös, että säännöllinen liikkuminen keski-iässä ennustaa parempaa kognitiivista toimintakykyä myöhemmällä iällä. Eli ei ole myöhäistä, vaikka et olisi lapsena ja nuorena niin paljon liikkunut. Jos aloittaa silloin aikuisuudessa, niin se kyllä kantaa hedelmää sitten sinne myöhemmälle iälle. Sitten näistä liikkumisen välittömistä vaikutuksista voidaan esimerkkinä kertoa vaikka tämmöinen, että puolen tunnin reippaan kävelyn ja esimerkiksi 20 minuutin juoksun on havaittu parantavan tätä toiminnanohjausta saman mittaiseen istumiseen verrattuna. Eli nämä tutkimustulokset puoltavat esimerkiksi koulu- ja työmatkaliikkumista. Tällainen aktiivinen kulkutapa aamuisin virittää sitä kognitiivista toimintaa päivän tehtäviin. Ja toisaalta taas sitten jos ajatellaan, että kun töistä tai opiskeluista lähtee pois, niin pystyy taas irrottautumaan eri tavalla ja siirtymä siihen vapaa-aikaan voi olla helpompaa.

Puhuja 2 [00:07:12]: Tuossa puhuttiin äsken 20-30 minuutin reippaasta liikkumisesta. Myös tämmöisellä lyhyemmällä liikkumisella on havaittu hyötyjä. Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa yliopisto-opiskelijat osallistuivat tavanomaiselle luennolle, jossa oli kahden tunnin aikana kolme viiden-kymmenen minuutin taukojaksoa. Havaittiin, että nämä aktiiviset tauot lisäsivät opiskelijoiden vireystilaa, keskittymistä ja viihtyvyyttä. Tämänkaltaiset tutkimustulokset taas puhuvat tämmöisen taukoliikkumisen puolesta.

Puhuja 1 [00:08:02]: Tämähän on oikein mielenkiintoista. Eli tutkimus siis osoittaa, että liikkuminen parantaa oppimistuloksia. Olen huomannut myös omassa työssäni sen, että kun vaikka pyöräilee töihin tai pitää pieniä taukoja, vähän venyttelee ja pyörittelee hartioita, niin jaksaa kyllä keskittyä paljon paremmin niihin omiin työtehtäviin.

Puhuja 2 [00:08:25]: Kyllä. On myös tutkimustuloksia siitä, miten kognitiivinen toiminta muuttuu liikkumisen aikana. On havaittu, että iästä riippumatta sekä matalatehoisen että reippaan pyöräilyn aikana tehty toiminnanohjaustestitulos parani istumisen aikaiseen toiminnanohjaukseen verrattuna. Tämä voisi puhua kävelykokousten tai esimerkiksi spinningluentojen, joita aivotutkija Minna Huotilainen on Helsingin yliopistossa pitänyt, puolesta. On alustavia tutkimustuloksia myös siitä, että asennon vaihtaminenkin voi parantaa kognitiivista toimintaa. Eli jos vaikka työskentelee seisaaltaan, se voi parantaa kognitiivista toimintaa, eikä ainakaan heikennä sitä.

Puhuja 1 [00:09:51]: No niin, eli nämä tulokset siis puhuvat sen puolesta, että esimerkiksi näissä opetustilanteissa se, että pienryhmäkeskustelut ohjattaisiin käymään seisten tai kävellen, tai ohjattaisiin opiskelijoita nousemaan seisomaan sen luennon aikana. Siitä ei ainakaan haittaa ole.

Puhuja 2 [00:10:10]: Niinpä, juuri näin.

Puhuja 1 [00:10:12]: Liikkuminen näyttäisi edistävän erityisesti toiminnanohjausta. Voisitko vielä kertoa vähän lisää siitä, miten tämä sitten näkyy käytännön toiminnassa?

Puhuja 2 [00:10:22]: Liikkumisen vaikutukset siihen kognitiiviseen toimintaan näkyvät työskentelyn tehokkuudessa. Olipa se työskentely sitten opiskelua, esseen kirjoittamista, kuuntelua luennolla tai sitten vaikka tietotyötä näyttöpäätteen ääressä, niin se ajatus ei harhaudu, vaan pystyy keskittymään siihen olennaiseen. Sillä tavalla säästää aikaa. Usein ajatellaan, että työn tauottaminen ja liikkuminen työpäivän aikana on pois siitä työntekemisestä tai opiskelusta, mutta se on itse asiassa enemmän panostus siihen työn tekemiseen. Saman asian hoitaminen tapahtuu nopeammin kun on liikkunut, verrattuna siihen, että olisi istunut paikallaan ilman taukoja sen saman asian ääressä. Toisaalta ne liikkumisen vaikutukset kognitiiviseen toimintaan näkyy myös toiminnan laadussa. Eli olet myös tarkempi ja teet vähemmän virheitä. Muutamissa tutkimuksissa on havaittu myös, että liikkuminen lisää myös luovuutta. Eli saa luovia ratkaisuja ja uusia innovaatioita sen liikkumisen jälkeen, kun kognitiivinen toiminta on viritetty uudelle tasolle.

Puhuja 1 [00:12:02]: Vau. Eli siis liikkumisella on todella hyviä vaikutuksia oppimiselle ja luovalle ajattelulle. Tuo on minun mielestäni todella tärkeä pointti, että vaikka se veisikin sen kaksi minuuttia siitä luennosta tai omasta työstä, kun nousee ylös tai pyytä oppilaita nousemaan ylös ja tekemään vaikka pari kyykkyä ja pyörittelemään hartioita, niin se ei ole pois siitä opetuksesta, vaan päinvastoin. Opiskelijat jaksavat keskittyä enemmän, oppivat paremmin ja ehkä jopa saavat parempia oppimistuloksia aikaan. Miten liikkuminen vaikuttaa aivojen terveyteen?

Puhuja 2 [00:12:43]: Lähdetään siitä, että aivot painavat noin kaksi prosenttia kehon painosta ja ne silti käyttävät 15 prosenttia kaikesta sydämen minuutissa pumppaamasta verimäärästä ja 20 prosenttia kaikesta sydän- ja verenkiertojärjestelmän toimittamasta hapesta ja ravintoaineista. Eli aivoissa on suuri aineenvaihdunta. Lisäksi aivoissa ei ole suuria energiavarastoja, joten tästä suuresta aineenvaihdunnasta ja energiavarastojen puuttumisesta johtuen sitä aivoverenkiertoa täytyy ylläpitää jatkuvasti. Liikkumisen on havaittu vaikuttavan myönteisesti tähän aivojen aineenvaihduntaan ja aivoverenkierron reserviin. Eli se lisää aivojen verenkiertoa, hapen ja ravintoaineiden saantia, välittäjäaineiden tasoa ja neurotrofiinien tuotantoa. Aivoissa viestit kulkevat hermosoluissa sähköisesti, mutta hermosolusta toiseen ne tarvitsevat välittäjäaineita. Liikkumisen on havaittu lisäävän näiden välittäjäaineiden tasoa ja mahdollisesti sitä kautta viestien kulkua aivoissa. Neurotrofiinit ovat hermosolujen toimintaa tukevia kemikaaleja. Yksi esimerkki on aivoperäinen hermokasvutekijä, jonka on liikkumisen ansiosta havaittuvan lisääntyvän siellä aivoissa. Kuten sanoin, viestit kulkevat aivoissa sähköisesti ja tätä hermosolujen sähköistä toimintaa voidaan mitata aivokuvantamisen avulla. On havaittu, että liikkuminen lisää tätä hermosolujen sähköistä toimintaa ja se näkyy myös kognitiivisen toiminnan parantumisena.

Puhuja 2 [00:15:03]: Lisäksi ollaan havaittu, että liikkuminen vaikuttaa aivojen rakenteiden kehittymiseen. Erityisesti hyvän kestävyyskunnon on havaittu olevan yhteydessä aivojen harmaan aineen tilavuuteen ja valkean aineen ratojen ominaisuuksiin. Aivojen harmaa aine koostuu pääosin hermosolujen solukeskuksista ja tuojahaarakkeista ja valkean aineen ratoja pitkin taas välittyy viestejä aivoalueiden välillä mahdollistaen aivojen sisäisen kommunikaation. Tämä harmaan aineen tilavuus sekä valkean aineen ominaisuudet ovat tärkeitä monille kognitiivisille toiminnoille, erityisesti sille toiminnanohjaukselle, josta aikaisemmin jo puhuimme.

Puhuja 1 [00:15:53]: Okei. Eli liikkumisella on siis todella monenlaisia vaikutuksia aivojen terveyteen. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa?

Puhuja 2 [00:16:04]: Liikkumisella on oikeastaan samankaltaiset vaikutukset aivojen terveyteen ja toimintakykyyn kuin muunkin kropan terveyteen ja toimintakykyyn. Eli liikkuminen ylläpitää aivojen terveyttä ja toimintakykyä. Nämä liikkumisen aikaansaamat muutokset aivoissa vaikuttavat myönteisesti useiden kognitiivisten toimintojen osa-alueisiin. Oikeastaan liikkuminen luo optimaaliset olosuhteet oppimiselle. Jos ajatellaan ihan pitkässä juoksussa, niin liikkuminen ennaltaehkäisee myös aivojen sairauksia, kuten muistisairauksia, dementiaa ja Alzheimerin tautia.

Puhuja 1 [00:16:54]: Okei. Eli aika paljon liikkumisella voidaan itse vaikuttaa siihen omien aivojen terveyteen ja toimintakykyyn. Yhteenvetona näihin kaikkiin aiheisiin liittyen, miten vastaisit tähän alun kysymykseen: Onko se liike lääke, myös oppimisessa?

Puhuja 2 [00:17:14]: Hyvä kysymys. Vastaisin, että on ja ei. Liikkuminen tukee aivojen terveyttä ja kognitiivista toimintaa ja luo oppimiselle edellytyksiä, mutta aina tietysti se kokonaisuus ratkaisee. Oppimiseen vaikuttaa moni muukin tekijä ja erityisesti se elämäntilanne kokonaisuudessaan. Liikkuminen on yksi tekijä muiden joukossa tukemassa tätä kokonaisuutta.

Puhuja 1 [00:17:50]: Kiitos Heidi. Tässä jaksossa oli todella mielenkiintoisia juttuja tänään. Minä ainakin opin paljon uutta tästä tärkeästä aiheesta. Me kuulimme ajantasaista tutkimustietoa liikkumisen vaikutuksesta oppimiseen. Seuraavassa jaksossa sitten kuullaan vähän konkreettisia keinoja, miten tätä liikettä voidaan lisätä niihin opetustilanteisiin. Haluan nyt kiittää teitä kuuntelijoita, että olitte mukana kuuntelemassa tätä jaksoa ja kiitos Heidi, kun saimme sinut tänne vieraaksi tänään.

Puhuja 2 [00:18:24]: Kiitos paljon.

[äänite päättyy]

[äänite päättyy]

[äänite alkaa]
Puhuja 1 Heli Thomander
Puhuja 2 Ilse Skog

[Musiikkia. 00:00:01]

Puhuja 1 [00:00:25]: Tervetuloa kuuntelemaan Metropolian Digistudiot-podcast-sarjan kolmatta jaksoa. Tämän jakson aiheena ovat opit ja oivallukset Digistudion palveluista. Minä olen Heli Thomander, tietotekniikan lehtori ja digimentori. Digistudio-projektiin olen tuonut opettajanäkökulman. Kanssani keskustelemassa on viestinnän asiantuntija, Digistudion aktiivitoimija Ilse Skog. Tervetuloa, Ilse.

Puhuja 2 [00:00:53]: Kiitos, Heli.

Puhuja 1 [00:00:54]: Aloitetaanpa siis palveluista. Tässä projektin alkuvaiheessa palveluiksi Digistudioille määriteltiin videot, podcastit ja webinaarit. Projektin aikana kuitenkin ne palvelut ovat täsmentyneet niin, että käytännössä tällä hetkellä ne ovat olleet podcastien ja videoiden tekemistä. Lisäksi Myllypuron isossa studiossa voidaan tehdä johdon tiedotustilaisuuksia. Ilse, kerropa millaisia tukipalveluja Digistudioon on suunniteltu. Tai miten ne on toteutettu?

Puhuja 2 [00:01:34]: No ensinnäkin projektiryhmäläiset ovat tehneet tänne Digistudion verkkosivuille ohjeita. Siellä on omat ohjeensa podcasteille, videoille ja myös tapahtumille. Ja siellä ohjesivulla on myöskin, paitsi kerrottu näistä meidän palveluistamme, kerrottu myöskin tämän Digistudion toiminnasta muutenkin aika laajasti. Ihan miten tänne löytää, siitä lähtien. Ja mitä täällä on tarjolla, minkälaisia laitteita ja välineitä. No sitten toinen on se, että meillä on tätä opastusta ollut Digistudiossa, että tänne ei ole tarvinnut tulla ihan kylmiltään, yksin, pimeään, vaan täällä on aina yleensä kyllä ollut joku projektiryhmäläinen avittamassa alkuun. Eli on ollut ihmisillä turvallinen tulla, kun on opastettu, mihin laitetaan piuhat koneeseen ja miten kone käynnistetään ja kamerasta painetaan reciä. Ja näin eteenpäin. Mutta meillä on vielä nyt pyrkimys tehdä ohjeet niin hyviksi, että Olli Omatoiminen pystyy ihan yksin tulemaan tänne tekemään vaikka sen videon helposti.

Puhuja 1 [00:02:47]: Niin, tuossahan voidaan vielä ajatella, että meillä on varmasti monentasoisia käyttäjiä, että osa haluaakin tehdä nimenomaan omatoimisesti, vaikkapa opettajat, jotka ovat jo kokeneita videon tekijöitä esimerkiksi. Mutta sitten tosiaankin varmasti tarpeeseen tuo tukipalvelu, etenkin silloin kun ollaan alkutaipaleella. No sitten meillä on Digistudiossa myös ajateltu, että meillä on tiettyjä tarvikkeita, mitä täältä voidaan lainata ulospäin. Eli meillä on tällä hetkellä jokaisessa digistudiossa mobiilisetti, jolla tarkoitamme sitä, että opettaja voi hakea paremman mikrofonin. Meillä on tuommoinen Blue Yeti -mikrofoni, jolla nytkin tässä tehdään tätä podcastia. Niin sellaisen voi ottaa johonkin muuhun ympäristöön ja tehdä podcastia vaikka siellä. Tai tehdä videoihin tallennuksia paremmilla välineillä. Ja tämä mobiilisetti sisältää myös valon ja toisenlaisen kameran, ja myöskin osia siitä voi lainata vähän eri käyttötarkoituksiin. Tässä vaiheessa meillä ei oikeastaan lainauksessa ole muita tuotteita, mutta jatkossa ehkä. No sitten meillä on lisäksi ollut tämmöisiä tutustumispäiviä tähän mennessä, eli tule ja tee podcast tai video. Sellaisia opastuksia. Ja sitten ihan avoimet ovet, että tänne saataisiin opettajat tai henkilökunta paikan päälle katsomaan, mitä kaikkea täällä on mahdollista tehdä. Ja varmasti järjestetään näitä jatkossa säännöllisesti.

Puhuja 2 [00:04:42]: Se on tärkeää justiinsa, että kun pääsee näihin avoimin ovin, kun täälläkin on käynyt ihmisiä, niin vähän niin kuin pikkuisen ensin haistelemaan ja maistelemaan, mitä täällä on ja miltä täällä tuntuu. Tuo semmoista rohkeutta.

Puhuja 1 [00:04:58]: Joo, ja se on varmasti tarpeeseen ennen kaikkea silloin, kun ei ehkä osaa itse etukäteen sanoa, mitä haluaa tehdä tai muuta. Että näkee, mitä täällä pystyy tekemään. Ja myöskin se, millainen varustelu on vaikkapa Myllypurossa ja millainen varustelu Myyrmäessä.

[Musiikkia. 00:05:19]

Puhuja 1 [00:05:22]: Sitten siirrytään vaikka miettimään, minkälaiset tunnot meillä on tässä päällimmäisenä. Missä me olemme onnistuneet tässä Digistudio-projektissa. Nythän olette ehkä jo kuulleet joissakin aiemmissa yhteyksissä maininnan siitä, että meillä podcasteista on tullut sellainen hittituote Digistudioissa. Olemme puhuneet, että podcastit ovat lähteneet oikein lentoon täällä Metropoliassa. Kerrotko Ilse, aktiivitoimijana, miten tämä on onnistunut näin hyvin? Miksi podcasteja tehdään?

Puhuja 2 [00:06:06]: No yksi syy on varmasti se, että meillä on valmis podcast-kanava ollut Metropodia. Eli meillä on paikka, missä voimme näitä podeja julkaista. Ja sitten meillä on myöskin… Johto on ollut kiinnostunut. Me teimme sellainen sarjakin oikein, Strategiasta käytäntöön, johon osallistui podin tekoon jokainen meidän johtoryhmämme jäsen. Olemme pitäneet julkaisuasiantuntijan kanssa podcast-työpajoja, joissa on ihan kädestä pitäen ohjaistettu tekemään käsikirjoitus ja miten se julkaistaan ja mitä pitää huomioida täällä studiossa, kun tulee tekemään sitä äänitystä. Eli se on helpottanut kyllä tätä. Ja kyllä nämä ovat tulleetkin sillä lailla, että nyt on noin 50 podcastia tänä vuonna meillä Metropoliassa julkaistu. Ja tässä on nyt kolmisen kuukautta vielä vuoden loppuun ja siellä on kyllä tulossa semmoinen 30-40 vielä, mitkä ovat ihan tiedossa, että ovat jonossa. Kyllä tämä ihan hyvin pyörii.

Puhuja 1 [00:07:09]: Nyt pakko kysyä, että ketkä meillä tekevät podcasteja?

Puhuja 2 [00:07:14]: No meillä tekee tosi moninaiset ihmiset. Hankkeet tekevät tosi paljon. Ja niillähän on sitten, kun me teemme näitä tämmöiseen julkaisutiedonkeruuseen, niin hankkeillahan on aina esittää tänä päivänä siinä jotain uutta tietoa, mitä siihen julkaisuun tarvitaan. No sitten nämä johtajat, johtoon. Sitten meillä on myöskin auditointipäiväkirjaa tehty, eli strategiayksikön henkilöstöä. Mutta on täällä opiskelijoitakin käynyt. Ja sitten mikä meillä on hyvä näissä hankkeissakin, niin heillä on ollut siinä keskustelussa mukana usein joku työyhteisökumppani tai joku opiskelija. Että tämä ei ole sillä lailla, että me vaan täällä sisäisesti teemme, vaan tähän osallistuu myöskin ulkopuolisia ihmisiä, näihin podcast-äänityksiin, podcastien tekoon.

Puhuja 1 [00:08:01]: Joo. Tämä on kyllä, silloin kun olen itsekin ollut täällä mukana katsomassa, niin tämä on ollut antoisaa oikeasti ja myös työelämäkumppaneille ollut mukava kokemus tulla kokeilemaan jotakin uutta tapaa levittää sitä tietoa tai kertoa niistä yhteisistä saavutuksista. Joo. Me varmaan alussa ajattelimme, että videot olisivat ehkä semmoinen ensisijainen tuote täällä Digistudioissa, mutta käytännössä siis olemme hyvin paljon tehneet näitä podcasteja. Ja sitten varmaan, kun olemme itse miettineet sitä miksi, miten ne ovat lähteneet niin hienosti nousuun, nuo podcastit, että ihmiset haluavat tehdä niitä. Niin on huomattu tosiaan se, että siinä oikeastaan on aika matala kynnys aloittaa. Tästä vielä, kun mietitään, miksi nämä ovat olleet niin suosittuja nämä podcastit, miksi ihmiset innolla tulevat tekemään, niin varmaan yksi asia on myöskin se, että tarvitaan niin vähän laitteita tai välineitä tähän tekemiseen. Eli riittää, että opettaja tai henkilökunnan jäsen tulee oman kannettavansa kanssa, käyttää täällä yhtä mikrofonia, jonka saa yhdellä piuhalla yhdistettyä. Ja sitten editoinnissa käytetään yhtä tiettyä sovellusta tai jotakin muuta tietysti voi käyttää myös. Mutta näillä kolmella asialla pääsee liikkeelle. Millaista tukea käyttäjä on saanut esimerkiksi sinulta podcastien tekemiseen täällä Digistudion puolella?

Puhuja 2 [00:09:48]: No, olen kyllä aika paljon ollut auttamassa. Että tietysti näillä hankkeilla voi olla, että kun heillä on rahaa, niin he ovat ehkä tehneet niin, että he ovat täällä äänittäneet ja sitten sen edi… Ja tehneetkin niin, että sitten jollain ulkopuolisella hoitaneet sen editoinnin. Mutta meillä on aika paljon nyt johtoryhmän jäsenet tehneet podcasteja, ja niissä olen kyllä ollut ihan alusta asti. Eli tehnyt sen äänityksen ja sitten editoinut ja tehnyt sen julkaisun. Eli ollut täällä vastassa, kun ihmisiä tulee. Ja sittenhän on tietysti varmaan sillä lailla, että se on… Sana kantautunut, niin minuun on otettu ainakin helposti yhteyttä, ja jotkut ovat ihan halunneet tulla vaan kokeilemaan, miltä se tuntuu, tämä podcastin teko. Yksikin hanke, jotka käyttivät ulkoista äänitysstudiota, mutta he tulivat tänne vähän niin kuin harjoittelemaan. Että sitten ei tarvinnut sinne ulkoiseen studioon mennä, kun täällä pystyi vähän niin kuin leikisti tekemään podcastia. Ja kyllähän minun täytyy sanoa, että näihin johdon podeihin olen tosi paljon kyllä ollut siinä tukena ja auttamassa. Mutta kyllä täällä on ihmisiä myös, jotka ovat ihan itsekin tässä tehneet. Joka tapauksessa olen ollut vaihtassa, näyttänyt mihin se piuha laitetaan ja mitä pitää huomioida ihan siinä tilanteessa. Ettei kolistele eikä mekastele. Ja ihan tämmöiset yksinkertaiset asiat huomioimaan, mitä nyt ei tule miettineeksi. Ja myös sekin, että kun alkaa podcastia tekemään, että esittelee ensin itsensä eikä vaan heti lähde asiaan. Tämmöiset pikkujutut.

Puhuja 1 [00:11:26]: Mutta sittenhän meitä lisäksi tietysti tässä projektivaiheessa on ollut useampi henkilökin. Välillä ollaan vuoroteltu sitä, että tosiaankin joku olisi auttamassa, kun aloitetaan tätä tekemistä. Sitten meillä… Tai ehkä on hyvä mainita, että lähtökohtaisestihan me olemme ajatelleet, että jos meillä vaikka yksittäinen opettaja tekee podcastia, niin hän ehkä itse editoi sitä. Toki tuettuna, mutta näin on ajateltu. Mutta sitten meillä tosiaankin osittain käytetään myös ulkopuolisia palveluita, niin kuka näitä käyttää tai mikä sen hyöty nyt olisi?

Puhuja 2 [00:12:12]: Hankkeet, koska he ovat budjetoineet siihen rahaa. Niin he voivat käyttää sitä, ja käyttävätkin, ja minä olen sitten antanut… Jotain firmoja kyllä kertonutkin, missä hinnoissa siinä liikutaan ja mitä tämmöiseen editointiin yrityksiä on olemassa. Ja hankkeethan yleensä sitten tekevät niin, että ne kilpailuttavat ja valitsevat jonkun editoijan. Meillähän tuo Audacity-ohjelma, mitä käytämme, niin meillä on siihen [?? 00:12:43] tosi hyviä ohjeistuksia YouTube pullollaan, niin sillä pystyy kyllä sitten ihan se Olli Omatoiminenkin tekemään sen editoinnin itse. Aikaahan se tietysti vie.

Puhuja 1 [00:12:56]: Mm. Mutta sitten tuo, noiden tekstivastineiden kanssa, olet varmaan myöskin käyttänyt niitä ulkopuolisia palveluita. Eli litterointia kanssa.

Puhuja 2 [00:13:06]: Joo, olen, ja olen muutamalta yritykseltä kysynyt ne hintatiedot. Sitten olemme valinneet yhden, jolle me nämä johdon ja nämä on toimitettu. Minäkin teen näitä aika paljon, niin minä en ehtisi millään itse alkaa tekemään sitä litterointia. Litterointia eikä editointia. Mutta tuossahan on Wordillakin ihan hyvä sanelutyökalu, jolla luulen, että moni tekee sillä ihan sitä litterointia. Onnistuu silleenkin.

Puhuja 1 [00:13:37]: Joo, juuri sitä olemme opettajienkin kanssa opeteltu käyttämään. Se on kyllä ihan näppärä ja meidän ohjeistuksistamme varmaan jatkossa ainakin löytyy siihen tukea. Aluksihan me kuvittelimme, että videot olisivat todennäköisesti sellainen palvelu, mitä täältä Digistudiosta eniten kaivattaisiin. Että voisi tehdä täällä. Ja sitten kuitenkin kävi niin, että podcastit olivat suositumpia, ja niihin ollaan keskitytty nyt alkuvaiheessa. Kuitenkin te olette viestinnän puolella tehneet videoita ja sitten taas opetuspuolella ehkä täällä Digistudion tiloissa on tehty vähemmän videoita. Niin kerrotko, miten viestinnän asioissa tai tiedottamisessa on hyödynnetty?

Puhuja 2 [00:14:35]: No meillä on ollut ihan näitä johdon tiedotelähetyksiä. Lukukauden alussa meillä jatkuvan oppimisen johtaja tekee aina tämmöiset tervehdysvideot. Meillä on rehtori tehnyt tervehdyksiä, tavallaan lukuvuoden avajaisista videotervehdyksen. Ja sitten meillä on myöskin käytetty ohjeistuksessa, että kun on tämmöisiä opetukseen liittyviä ohjeita, niin sitten ne on tehty niin, että johtaja on tullut ja kertonut sen ohjeistuksen. Ja se on tehty vähän niin kuin se haastattelumalli, niin että siinä on ollut toinen asiantuntija ja se johtaja. Sitten he ovat keskustelleet sen ohjeistusasian, tuoneet videolle esiin. On haluttu vähän tuoda erilaista muotoa, että sen ei tarvitse olla aina teksti. Tai sitten se on tekstin, tiedotteen, ohella se video siinä mukana.

Puhuja 1 [00:15:33]: Nuo ovat kyllä vaikuttaneet ainakin minusta hyvin onnistuneilta. Että niitä on tehty. Eli tässä vaiheessahan me olemme Digistudiossa videoiden kanssa siinä tilanteessa, että vasta ollaan oikeastaan pääsemässä kunnolla vauhtiin opetusvideoiden tekemisen osalta. Opettajat toki ovat tehneet opetusvideoita, nytkin muun muassa omilla koneillaan ja niillä välineillä, mitä kotona pystyy käyttämään. Mutta sitten, jos opettaja miettii, kannattaako ollenkaan Digistudiolle tulla, niin kyllä tänne kannattaa tulla. Eli täällä kuitenkin on parempi valaistus, on paremmat mikrofonit ja on varaa valita, millaisia mikrofoneja käyttää. ja sitten on toki tämä ympäristö niin, että täällä pystyy eri pisteessä tekemään vähän eri näköistä videota. Eli siinä on kuitenkin semmoinen syy tulla tänne, ainakin testaamaan, mihin tämä soveltuu.

Puhuja 2 [00:16:35]: Sitten tämähän on sillä lailla kanssa, niin kuin podcastien ja videoista myöskin, että täällä on verhot ympäri tätä huonetta, täällä on matot, täällä on tämä green screenkin.

Puhuja 1 [00:16:45]: Kyllä. Joo. Mutta siis videoiden nousukautta odotellaan vielä. Mutta mitä muita onnistumisia me voisimme nostaa tästä?

Puhuja 2 [00:17:00]: No jos minä silti sanoisin, niin ihmiset ovat hirveän innostuneita, kun ne ovat tulleet. Ensin vähän jännittäneet ja olleet kankeana kauhusta ja kamala, mitäs nyt [vaikka? 00:17:10] podcastiin kuuluu ja muuta. Tai sitten ihan joka on videotakin tehnyt. Mutta sitten kun he ovat lähteneet, niin sitten on että koska uusiksi. Tämä on niin kivaa. Ja samat mitä nyt opiskelijatkin ovat käyneet, niin ne ovat olleet aivan innosta pinkeinä. Eli se ilo ja into on kiva nähdä.

Puhuja 1 [00:17:30]: Kyllä vaan. Ja sitten myöskin täällä näkee hyvin sen, mitä se on se toisilta oppiminen. Että kun joku on tuottanut jonkun videon, vaikka saanut tehtyä sen, niin muutkin innostuvat siitä ja haluavat juuri sen tyyppistä toteutusta tehdä itse. Yllättäen aika halukkaita ollaan myöskin jakamaan niitä kokemuksia ja niitä taitoja, miten tehdään. Ja sitten, mikä myöskin on ilahduttanut, niin on se, että tosiaankin meillä on tätä palvelua ollut yhtä aikaa käyttämässä eri käyttäjäryhmien edustajat, niin kuin jo tuossa äsken mainitsit Ilse sen, että työelämästä on ollut vieraita. On ollut meidän lehtoreita vaikka heitä haastattelemassa tai heidän kanssaan keskustelemassa. Ja sitten myöskin aina välillä esimerkiksi opiskelijoita. Mutta toki onhan meillä käynyt täällä opiskelijoita, tai ainakin meidän tukemme piirissä on ollut opiskelijoita myös ihan omitoimisesti tekemässä vaikkapa podcastia.

Puhuja 2 [00:18:37]: Kyllä joo, ja sitten semmoinen hyvä esimerkki, että opinnäytetyökin on tehty podcastina, ja sekin on ihan uudenlaista tapaa tehdä opinnäytettä.

Puhuja 1 [00:18:46]: Kyllä.

[Musiikkia. 00:18:47]

Puhuja 1 [00:18:50]: Nyt olemme kuulleet onnistumisia ja kokemuksia, mutta sitten rehellisyyden nimissä, mitä me voisimme tehdä toisin? Ja ehkä nostaisin itse ensimmäisenä sen, että tässä projektin aikana näiden ympäristö ja rakentaminenhan kesti tietysti oman aikansa. Itse ainakin olisin kaivannut sitä, että olisimme aloittaneet aikaisemmin tekemisen, vaikka kaikkia välineitä ei ollut vielä olemassa. Että ehkä jäätiin hieman pitkäksi aikaa odottelemaan, että saadaan juuri hyviä mikrofoneja ja hyviä kameroita ja muuta. Ja sitten kuitenkin ehkä, vaikkapa käyttäjien kannalta, olisi ehkä ollut hyvä päästä jo alun perinkin kokeilemaan millä tahansa välineellä, mitä se vaikkapa videon tekeminen tarkoittaisi. Ja nyt kun meillä on se hyvä kokemus niistä podcasteista, niin miten me voisimme sitä hyödyntää tässä videoasiassa?

Puhuja 2 [00:20:02]: Joo. Ajattelisin, että niistä podcasteista voisi nyt ottaa ihan mallia videoiden tekoon. Ja myöskin pitää näistä videoista koulutuksia, työpajoja. Ja opastaa, miten se käsikirjoitus tehdään. Olisi hyvä, siinäkin voisi olla käsikirjoituspohja, että mitä asioita siinä on hyvä huomioida, kun sitä alkaa tekemään. Eli tuommoinen ketterä videontekopaketti olisi hyvä olla siinä mukana.

Puhuja 1 [00:20:30]: Kyllä, se on ihan totta, että siitä olisi paljon apua. Ja ehkä vähän myöskin erityyppisiin videoihin voisi olla sitä ohjausta niissä. Sitten tuosta, mikä tätä… Mitä olisi voinut, mitä tekisin tosiaan toisin. Niin on varmaan se, että ehkä meidän olisi kannattanut jo alun perin jotenkin miettiä, minkä tyyppisiä videoita täällä Digistudiossa voi tehdä. Olimme hyvin avoimia niille käyttäjien toiveille ja varmasti pystymme erilaisia toiveita huomioimaan jatkossakin. Mutta se semmoinen valtavirta olisi pitänyt saada tyypitettyä niin, että se on valmis palveluvalikoima. Että minä teen jotakin tiettyä tyyppiä näistä videoista. Ihan kuin hampurilaisvalikoima, että katsot sitä karttaa ja sanot, että haluan tehdä tuon tyyppisen videon itse. Ja siihen meillä olisi ollut suoraan osoittaa jo, että missä kohtaa, millä välineillä ja mitä tukea tarvitset. Niin se olisi varmasti auttanut. Meillähän tehdään erityyppisiä, että joku haluaa tehdä sitä puhuvaa päätä tai puhuvaa päätä vähän erinäköisenä. Tai sitten joku haluaa tehdä edelleenkin täälläkin vaikka PowerPointin avulla niitä videoita. Tai sitten meillä on täällä ihmisiä haastattelussa, sitä kuvataan, tai paneelikeskustelua, tai green screenin kanssa. Että näistä tietyt tyypit ja sitten siitä pitäisi päästä valitsemaan.

Puhuja 2 [00:22:15]: Joo, tuo on tosi hyvä huomio, koska nyt tässä on ollut semmoinen hyvin epämääräinen [myynti? 00:22:21] video. Siitä ei ole oikein saanut tartuttua kiinni, mitä se tarkoittaa käytännössä. Eli siinä mielessä tuo hampurilaisvalikoima on tosi hyvä.

Puhuja 1 [00:22:31]: [Naurahtaa. 00:22:31] Kyllä. Ainakin se olisi helpottanut sitä, että nopeammin olisi päästy eteenpäin. Mutta nytten, kun projekti on ohi, niin paljon varmaan puhututtaa tuo tuen järjestäminen tänne Digistudioon. Niin mitä sinä siitä ajattelet?

Puhuja 2 [00:22:51]: No minun mielestäni pitäisi ehdottomasti olla henkilö, henkilöitä, jotka… Sanotaan, täällä on paljon näitä välineitäkin, että joku joka vahtisi, että täällä on aina ladattu ne mikrofonit ja muut. Ettei sitten kun tänne tulee, niin onkin lataukset tyhjät, että välineet ovat kunnossa. Sitten täällä pitäisi olla joku opastamassa, tuomassa sitä turvallista oloa, että tänne on turvallista tulla. Neuvomassa. Ja sitten tietysti joku olisi kanssa tosi hyvä, että olisi tämmöisiin teknisiin asioihin, videoiden, podcastien editointiin. Eli kyllä tässä tarvitsisi, että nythän me olemme projektiryhmäläiset tässä olleet, mutta tämmöistä jatkuvuutta tähän kyllä perään huudan.

Puhuja 1 [00:23:39]: Kyllä. Ja onhan toki tätä asiaa nyt suunniteltu, että tämä on varmaan tunnistettu tämä tarve. Käyttäjät, jotka täällä käyvät, niin ovat myöskin korostaneet sitä, että sitä tukea tarvitaan. Ja sitä on suunniteltu, ja sitten varmaankin me myös mietimme sitä, mikä on vaikkapa digimentoreiden rooli osana sitä. Sillä ainahan on helpompi kysyä siltä tutulta digimentorilta sieltä omalta osaamisalueelta tai näin. Eli näitä edelleen ratkotaan.

[Musiikkia. 00:24:15]

Puhuja 1 [00:24:19]: Tässä lopuksi haluaisin Ilse kysyä sinulta, mikä olisi joku oma oivalluksesi tästä Digistudio-projektista, minkä haluaisit muille jakaa?

Puhuja 2 [00:24:31]: No, minä olen oppinut ihan tosi paljon uusia juttuja. Ja oppinut tuntemaan myös uusia ihmisiä. Esimerkiksi podcastien teossa tunnen olevani jo aika pro, koska harjoittelen näiden tekoa melkein, no, päivittäin teen jonkun kanssa podcastia. Ja sitten olen pikkaisen alkanut pääsemään myöskin noiden videoiden teossa kartalle. Seuraava aste olisi video-pro minulla sitten, eli tämä minua innostaa kyllä.

Puhuja 1 [00:24:56]: [Nauraa. 00:24:56] No…

Puhuja 2 [00:24:58]: Entä mikä sinun oivallus, Heli?

Puhuja 1 [00:25:00]: Nuo ovat kyllä ihan varmaan paikkansa pitäviä nuo sinun oivallukset, että kyllä olet aika pro. Ja niin innokas oppimaan uutta. No minun oivallus ehkä tästä on se, että tavallaan tuntuu hullulta, miksi meillä ei täällä palvelussa olla jo valmiiksi huomioitu sitä opiskelijakäyttäjää. Koska, vähän samalla tavalla kuin se podcast on lähtenyt lentoon meidän henkilökuntamme keskuudessa, niin samalla tavalla huomaan, kuinka tässä meidän opiskelijoidemme keskuudessa sitten myöskin sekä podcastin että videoiden tekeminen on niin nousussa. Että jo me pystyisimme heillekin tarjoamaan sitä palvelua, niin heillä olisi edellytyksiä enemmän tehdä niitä. Sillä tavalla se on varmaan asia, mitä meidän pitää pikaisesti kehittää.

Puhuja 2 [00:25:54]: Kyllä, ja sitten, nythän tämä opiskelijakunta METKA on myöskin jo tullut tänne, olen kyllä ollut siinä apuna tukemassa. Mutta sillä lailla tämän METKA:n kautta on tullut myöskin opiskelijoita, ovat tehneet tällaista sarjaa kuin On the Move. Ihan kiva, että… Ja he ovat olleet innnostuneita, kun ovat täällä tehneet niitä podcasteja.

Puhuja 1 [00:26:15]: No niin. Ja tämä äsken mainittu On the Moveko se oli, niin tämä ja myöskin esimerkiksi tämän meidän Digistudio-projektimme aikaisemmat podcastit voit kuunnella siellä Metropodiassa. Eli sieltä löytyy kyllä monenlaista kuultavaa. Kiitokset Ilse sinulle, että olit mukana keskustelemassa Digistudioiden palveluista.

[Musiikkia. 00:26:47]

Puhuja 1 [00:26:47]: Kiitokset myös kuulijoille ja onnea mahdollisille tuleville Digistudio-projekteille meillä tai muualla.

Puhuja 2 [00:26:56]: Kiitos Heli.

Puhuja 1 [00:26:58]: Kiitos.

[Musiikkia. 00:26:58]

[äänite päättyy]