Uraohjausta työuran päätepisteessä

Uraohjausta työuran päätepisteessä
Kesto: 23 min

Puhujien merkinnät: R: Raisa Varsta
A: Anne-Mari Raivio
H: Heli Urnberg

R: Tervetuloa kuuntelemaan meidän podcastia. Meitä onkin tänään täällä juttelemassa Raisa, minä, ja meillä on Anne-Mari ja meillä on Heli. Tervetuloa, Heli. Sä olet nyt vähän tässä meidän, voisiko sanoa asiantuntijana tässä meidän podcastissa tänään. Meillä onkin tosi mielenkiintoinen aihe ja semmoinen, josta ei ihan niin paljoa ole oikeastaan puhuttukaan, että ehkä vähän semmoinen uraohjauksen kannalta alihyödynnetty näkökulma ja kuitenkin aika tärkeä näkökulma. Eli mitäs sitten, kun se työura tuleekin jonkinlaiseen päätepisteeseen mutta elämänura kenties jatkuu. Mitäs ajatuksia tähän näin? Mites, Heli, tämä aihe, miksi tämä sua innosti?

H: Minua innostaa se lähinnä kahdesta syystä. Ensin tietenkin oma kokemukseni useista eläköitymisläksiäisjuhlista. Niissä mä olen usein huomannut sen, että ihminen haluaisi tavallaan jakaa omaa työhistoriaan, tekemistään ja kokemuksiaan muiden kanssa, mutta niissä juhlissa ei ole oikein paikkaa eikä tilaa siihen. Esimerkiksi jäljelle jäävät työntekijät, niin he yleensä keskustelee tulevaisuuteen liittyvistä asioista, ja tavallaan tämä ihminen jää yksin pohtimaan sitä. Toinen kokemuskenttä on mulla se, että mä teen hirvittävän paljon niin sanotuilla muutos-… [epäselvää] …valmennusta, jossa kohdataan pitkistä työsuhteista irtisanottuja ihmisiä ja jopa näitä niin sanottuun eläkeputkeen työnnettyjä ihmisiä. Niissäkin minun mielestä se sisältö on aina tulevaisuuteen suuntaava, niin kuin pitää ollakin. Mutta sellaisille ihmisille, jotka ihan selkeästi iän tai terveydellisistä syistä tai muusta selkeästi ovat hakeutumassa eläkkeelle ja muuta, niin heille ei jää oikeastaan sellaista foorumia, jossa he vois purkaa ehkä menneitä työvuosia, pohtia sitä, mitä kaikkea siellä on tullut tehdyksi, mitä he on saavuttanut, mitkä on ollut ehkä niitä kipupisteitä ja tämäntyyppisiä asioita. Nyt tämä niin sanottu käänteinen uravalmennus tarkoittaisi sitä, että ammattimaisen uravalmentajan kanssa käyttäisi sitä työhistoriaa läpi ja tavallaan sitä kautta voimaannuttaisi niille eläkepäiville. Parhaimmillaan niin, että se antaa kimmokkeita joko eläkepäivien harrastuksiin, jopa mentorointiin erilaisissa yhteyksissä. Itse työskentelen oppilaitoksessa, niin me erittäin todennäköisesti kutsuttaisi tervetulleiksi vanhoja alan ammattilaisia ja osaajia kertomaan siitä sen jälkeen kun he osaa siitä kertoa. Koska menneisyyden sanoittaminen on myös äärettömän tärkeää. Se ei ole vaan, että minä olen ollut töissä 20 vuotta jossain organisaatiossa ja minun nimikkeeni oli tämä. Tämä on niin sanottu teoreettinen lähtökohta, mistä mä olen lähtenyt pohtimaan tätä. Kiitos, Raisa, sinä ensimmäisenä ikään kuin sanoitit sen, että mulla oli se kipinä siellä olemassa ja nyt mä tavallaan pyrin tämän syksyn aikana rakentamaan sinne jotenkin semmoista struktuuria, jotenka tämä asia lähtisi eteenpäin. Että siinä vaiheessa, kun henkilö ottaa yhteyttä, niin me johdonmukaisesti mennään eteenpäin. Avasiko tämä yhtään ideaa?

R: Kyllä. Ihan mahtava idea. Tosiaan tuo, mitä sanoit, että miten voimavaraistavaa se olisi heille, jotka sinne työelämään jää ja saati ihmiselle itselleen, että tekisi näkyväksi, kuuluvaksi sitä omaa osaamistaan ja niitä kokemuksia. Muistan myöskin tämmöistä tutkimusta, että eläkkeelle siirtyminenhän on yksi ihmisen riskipitoisimpia [nauraa] elämänvaiheita. Siinä usein saattaa tulla terveydellisiäkin haasteita. Että mihin kaikkeen sekin itse asiassa liittyy. Pitäisikö tavallaan työelämästä luopuminen tehdäkin vähän pehmeämmäksi ja tällä tavalla hyvällä tavalla niitä eläköityneitä ihmisiä myöskin houkutella vähän sinne työn äärelle sopivina paloina takaisin vaikka just tämmöisellä mentoroinnilla. Se voisi olla kaikille tervettä ja hyvää.

H: Kyllä näin. Ei riitä oikeastaan, tavattoman monessa työpaikassahan on niin sanottu lähtökeskustelu tai muuta, mutta se on yleensä jonkun HR:n kanssa käydään aika mekaanisesti läpi näitä asioita. Ei millään pahalla, mutta usein henkilöstöhallinnon edustajatkin saattaa olla jotain uutta sukupolvea tai fuusioissa tulleita uusia henkilöitä, jotka eivät tunne sitä henkilön työhistoriaa ja niitä tapahtumia, mitä siellä taustalla on, eikä heillä ole kärsivällisyyttä ehkä kuunnellakaan sitä asiaa.

A: Mietin tässä, kun mä näen tässä vähintään ainakin kolme nyt, kun kuuntelin tuota mitä sä, Heli, ihanalla tavalla jotenkin avasit tuossa. Niin kolme semmoista ulottuvuutta, miksi ehdottomasti tätä pitäisi tehdä, ja mun mielestä on aivan kummallista, että ikään kuin ei olisi tätä niin sanottua käänteistä uraneuvontaa tai uraohjausta. Siinä on ensinnäkin siis se näkökulma, miten se voimavaraistaa yksilöä. Just kaikkea, että millä lailla sä, tavallaan se siirtymä siitä, että sä olet tehnyt tämän ja se on ollut merkityksellistä. Sä saat ikään kuin semmoisen perinnön, englanniksi sanotaan legacy, että mikä on se mitä sä jätät jälkeesi. Sä saat itse vaikuttaa, sä saat olla itse se, joka sitä sanoittaa. Eikä niin, että se hautautuu jonnekin tai pahimmillaan tulee itselle semmoinen olo, että se ei näy mihinkään. Tein vuosikymmeniä uraa tuossa ja mitä siitä on jäljellä, no ei yhtään mitään, ketään ole kiinnostanut. Nyt kärjistäen näen. Että se on henkilön voimavaraistaminen. Sitten siinä on toisaalta se, minkä takia organisaatiossa ehdottomasti pitäisi olla tätä, niin hirveän paljon puhutaan siitä ongelmasta tai niistä haasteista, mitä liittyy tämmöisen hiljaisen tiedon siirtämiseen. Valtava määrä hiljaista tietoa, osaamista, kokonaiskuvaa lähtee pois, kun ihmisiä siirtyy työyhteisöstä muualle. On se sitten eläköitymisen kautta, mikä tässä meillä tänään on keskustelun aiheena, tai muista syistä lähtee. Tämmöinenhän auttaa myös organisaatiota ikään kuin, jos se olisi systemaattisena palasena siellä organisaation toiminnassa, niin keräämään sitä hiljaista tietoa. Ja kolmas, minkä sä mainitsit tuossa noin, voisi olla vaikka, että tulee ihmiselle itsellensä näkymää, mitä voisi tehdä vielä sen uran jälkeen, että voisi omaa osaamistaan siirtää vaikka mentoroinnin tai oppilaitosyhteistyön kautta. Sillähän on valtava vaikutus ja merkitys laajemmalta vielä sillä, mitä minä yksilönä olen tehnyt, miten mä voin vaikka tulevia, sieltä tähän samaan työhön, ammattiin, osaamiskenttään tulevia ihmisiä, miten mä voin tarjota heille jotain sellaista, että he kehittyy ja pystyy menemään eteenpäin ja saavat omalle uralleen syötettä. Ainakin nyt nämä kolme näkökulmaa jotenkin herätti mussa ihan valtavasti ajatuksia. Mutta nyt, jotta tämä ei mene mun monologiksi, niin haluaisin kuulla [nauraa], mitä ajatuksia teissä herättää tämä mun ajatteluni?

R: Mitä sä Heli suosittelisit, mitä tässä nyt pitäisi tehdä?

H: Mä olen itse aloittanut sen sillä tavalla [naurahtaa], että mä lähestyin oman organisaation henkilöstöpäällikköä. Ja kun mä tiedustelin, onko meillä mitään ohjelmaa tämmöiseen niin yllätys, yllätys ei meillä ollut yhtään mitään.

R: Eikä paljon ole muuallakaan, sen tiedän [nauraa].

H: Siinä mielessä mä ajattelin, että no okei henkilöstöpäälliköllä tällä hetkellä on huomattavan paljon kiirettä, mutta mä ajattelin ihan siinä mielessä, että tätä sisällön kehittämistä ja rakentamista mä voisin pilotoida tässä pikkuhiljaa. Ottaa esimerkiksi omasta organisaatiosta muutamia henkilöitä ja katsoa ihan siinä mielessä, että tätäkin pitää lähteä tutkimaan ihan oikeasti, että se ei ole vain minun omaa henkilökohtaista näkemystä tai pohdintaa tai muuta. Ja kun mä kuitenkin näen, että esimerkiksi tämmöisessä oppilaitosyhteistyössä ja muussa olisi ihan oikeasti merkitystä, koska meillekin tulee esimerkiksi uusia nuoria kouluttajia, jotka tulevat kyllä suoraan työelämästä, he ovat oman alansa substanssiasiantuntijoita. Mutta on todellakin paljon sellaista informaatiota, jota ei hekään tiedä. Jos me saataisi se nivottua sinne ihan selkeäksi toimintatavaksi ja että me tavataan näitä ihmisiä ja autetaan ja luodaan jonkunnäköinen struktuuri, ainakin kokeiltaisi sitä, niin se olisi yksi lähtökohta. Kyllä mä näen tämän äärettömän tärkeänä asiana myös sille valmennettavalle ihan siinä mielessä, että ei he osaa lähteä etsimään tämmöisiä väyliä, minne minä itseäni tyrkyttäisin, onko mulla mukamas annettavaa. Koska ainakin toistaiseksi vielä suomalainen työkulttuuri ja oman uran hallinta on tämmöistä vain, minä vaan -keskeistä ajattelua. Siinä mielessä, kun siinä valmennuksessa alettaisi nostaa niitä highlighteja ja osaamista ja ylipäänsä sitä kaarta, miten mä olen täällä työelämässä siirtynyt, kehittynyt, muuttanut asioita. Silloin me ollaan paljon valmiimpia esimerkiksi tarjoutumaan, että hei mä voisin tulla vaikka päiväkotiin puhumaan tällaisista asioista, mä voin tulla tänne teidän työpaikalle puhumaan näistä asioista. Sekin on ihan faktatietoa, mitä tavanomaisessakin uraohjauksessa annetaan henkilölle, jotka on pitkään ollut samassa työpaikassa. Heiltä puuttuu kaikki kanavat, kyky etsiä tietoa ja selvittää näitä asioita. Elikkä kyllä tässä on ajatuksena nyt syksyn aikana tätä kokeilla, koska ensi keväänä minä olisin itse aika vapaana [nauraa] tekemään. Onhan mulla tässä nyt vähän oma henkinen hyvinvointikin takana, että virallisesti päivätyöt lopetan, mutta se ei tarkoita töiden lopettamista.

R: Niin ja miten arvokasta näkökulmaa nyt juuri vaikka tämän asian tiimoilta tuot jo. Saati mitä kaikkea muuta sinulla siellä kokemuspakissa on. Hyvin tuli tämä, itsekin tuossa jossain somekeskustelussa putkahti kollega esiin, joka on eläköitynyt ehkä pari kolme vuotta sitten. Mulle tuli yhtäkkiä ihan valtava ikävä häntä ja hänen viisautta. Mä mietin, että no mikäs nyt mulla olisi tapa, että kutsunko mä hänet kahville vai miten mä nyt uisin liiveihin [naurua]. Oisipa se hyvä, jos tavallaan tämä olisikin ihan tämmöinen olemassa oleva ikään kuin käytäntö ja olisi lupa häneltä myöskin tämmöisen vähemmän kokeneen kollegan lähestyä tai hakea semmoista sparrausta. Niin että se olisi ihan organisaation olemassa oleva käytäntö niin sehän rikastuttaisi ja voimavaraistaisi tosiaan meitä kaikkia.

H: Niin kun mun mielestä tämä suomalainen työelämä on pikkusen liian yksi- [epäselvää]. Opiskellaan, haetaan töitä, mennään töihin. Sitten me jäädään yks kaks eläkkeelle. Paljon kritisoidaan esimerkiksi yhdysvaltalaista työkulttuuria, mutta kyllä siellä niin sanotut eläkeläiset on kuitenkin integroitu sinne kokonaiseen toimintaan ja muuta. Me ehkä nähdään sitten, että he joutuu, raukat, vielä olemaan hyväntekeväisyystöissä tai tekemään töitä tai muuta. He kuitenkin, kun ajatellaan raa’asti, jos me ajatellaan pelkkää euroja, niin mehän Suomessa tarvittaisi näitä ihmisiä tulevina vuosinakin. Ehkä laajentaa siellä ylipäänsä yritysmaailmassa tai missä tahansa organisaatiossa sitä, ketä me voidaan käyttää erilaisissa projekteissa ja muissa hyväksemme. Mutta ei kukaan näistä eläkeläisistä ilkeä, kehtaa, viitsi lähteä tyrkyttämään itseään, ellei ole tavallaan se hissipuhe [nauraa] valmiina.

A: Kyllä. Tuosta sanon [nauraa] yhden ja kysyn toisen. Oppilaitosmaailmassa mehän puhutaan paljon ja kehitetään ja koetaan ja ymmärretään viimeinkin jotenkin alumnitoiminnan merkitys, niin tavallaan sama asia tänne työelämään, mikä on se alumnitoiminta meidän organisaatiossa tai tällä alalla tai muuta, miten me saadaan just sitä porukkaa ja poolia sinne, joilla olisi annettavaa ja joiden annettavasta me kaikki voitaisi hyötyä, mistä olisi hyötyä myös meille. Se kysymys, minkä lupasin esittää, niin Heli miten sä ajattelisit, että tämähän on asia mitä pitää organisaatioissa kehittää ja olisi toivottavaa että tämä olisi, mutta on paljon, niin kuin puhuit ja sanoit, että tämä puuttuu vielä tavallaan meidän työelämästä. Mitä vinkkejä sä antaisit nyt itsesi kaltaisille ihmisille, jotka on ehkä just siinä nivelvaiheessa? Millä lailla nyt kun nämä tämmöiset prosessit vielä puuttuu, niin mitä voisit lähteä itse tekemään nyt, että sä pääsisit tällaisen, tämän siirtymän voimavaraistavaan näkökulmaan?

H: Mä ajattelisin semmoista lähtökohtaa, että jos on itse siinä nivelvaiheessa, niin sen sijaan että todellakin pohtii vaan, että luojan kiitos mä pääsen tästä asiasta pois, niin yksi vaihtoehto on, että jos ei ole ketään ammattimaista uravalmentajaa, niin kyllä nämä uravalmennukselliset teokset, mitä on tavattoman paljon julkaistu, niin siellä on ylipäänsä semmoista voimavaraistavaa asiaa. Mun mielestä esimerkiksi joku Frank Martela tai Lauri Järvilehto puhuu hirveän paljon yleiselläkin tasolla siitä elämän kokonaisuudesta, ei pelkästään työelämän vaiheesta, vaan näkee että kun sulla on se hyvä työelämä ja muukin hyvä elämä, niin se kantaa hyvin pitkälle. Ihan tämmöisiä ajatuksia lukemalla ja pohtimalla alkaisi ikään kuin reflektoida omaa menneisyyttä, mitä mä olen tehnyt työelämässä. Ja itseään kunnioittaen näkisi sen, että hei mitä kaikkea mä olen saavuttanut silloin siinä tilanteessa niillä menetelmillä, niille resursseilla, mitkä mulla oli sillä hetkellä käytettävissä. Ja mitä panoksia mä olen antanut muille ihmisille siinä vaiheessa. Se on myös ihan tämmöistä, tiedätkö, aktiivista muistamista. Koska kyllä se puuttuu meiltä, että tavattoman usein, kun mä aloitan uravalmennuksen henkilön kanssa, joka sanotaan on esimerkiksi 55, 50. Ja mä pyydän hänen kertomaan mulle työurastaan. Kyllä minä en voisi vaikeampaa kysymystä esittää, koska sitten tulee että niin, minä silloin koulun jälkeen menin sinne. Ja kun mä pyydän kuvaamaan niitä työtehtäviä ja tekemisiä, tiimin kokoonpanoja ja mitä kaikkea on saatu, niin se on työtä ja tuskaa. Ja sitten vaan jäädään miettimään, että hei mitä hyötyä tästä on. Kuitenkin kun aina ruvetaan miettimään, kuinka esimerkiksi oma osaaminen on semmoinen hitaasti kehittyvä, se on kuin uusi multa, joka sinne tulee ja kasvaa koko ajan. Esimerkiksi ammatinvaihtajillekin mä sanon sitä, että muistakaa, nyt jos te 45-vuotiaana, viisikymppisenä vaihdatte ammattia, niin te kylvätte ne uuden tiedon ja uuden osaamisen siemenet vahvaan maaperään, josta lähtee kasvamaan todella nopeasti. Sen sijaan että sä olet nuori ja se humuskerros on vielä hyvin matala. Ja kun pöyhitään tätä, että mitä kaikkea sinne on kertynyt, niin kyllä mun mielestä se on voimaannuttavaa aina sille kertojalleen ja ehkä todella antaa niitä osviittoja siitä, että okei, mä olen aina ollut harrastustoiminnassa tämmöisessä ja tällaisessa tekemisessä mukana ja olen nauttinut niitä, vaikka päivätyöni on tämä. Niin se voi ikään kuin uudelleen löytyä sieltä, jonka jälkeen pystyy esimerkiksi eläkepäivinään siirtymään sinne takaisin. Ja kun kaikki tutkimuksetkinhan sanoo, että kaikki tämmöinen hyväntekeminen, vapaaehtoistyö ja muu, kuinka tervehdyttävä vaikutus sillä on meille ihmisille.

R: Kyllä. Se itse asiassa lisää elinvuosia. Hyväntekeminen. Se suojelee meidän telomeereja lyhenemiseltä ja mitä kaikkea [nauraa]. Sillä on ihan konkreettisia vaikutuksia, tosi hyvä näkökulma. Mä olen kanssa joskus suositellut jollekin, että kirjottaisi tämmöisiä työuran muistelmia vaikka, vähän kirjaisi asioita ylös, tai hakisi tämmöistä vertaistukea, että joku toinen, joka kanssa siinä tilanteessa on, niin hänen kanssaan muistelisi yhdessä ja vertailisi niitä omia kokemuksia, että olisi joku, joka kuulisi ja kuuntelisi sitä kaikkea. Koska silloin ne usein itsellekin konkretisoituu, kun niitä asioita sanoo ääneen. Mutta se kirjoittaminen tai piirtäminen tai mikä hyvänsä se nyt onkaan, on hyvä vaihtoehto. Johon tosin sitten eräs hyvä kollega, joka eläköityi, sanoi että hän on kyllä monenlaisia juttuja työuransa aikana tehnyt, mutta mikään ei ole valmentanut häntä tähän bussinkuljettajan tehtävään, kun hänellä oli aika paljon tullut noita lapsenlapsia sitten [naurua]. Eläke koitti, niin hänet oli sitten pestattu bussinkuljettajaksi. Sano että kyllä hän on kaikkea tehnyt, mutta tähän hän ei ole valmistautunut. Voihan se olla, että siellä sitten tulee kokonaan uusiakin haasteita, mutta mitä, mitkä… [ääni pätkii] …kantaa siinä. Niin kyllä mä nyt tämän bussinkuljettamisenkin tässä opettelen, että eipä tämä nyt ole sen kummempi. Että löytäisi myöskin metatason semmoisia oppeja itselleen, että mistäs kaikesta mä olenkaan selvinnyt ja mistäs mä edelleenkin ihan selviän samalla tavalla. Tuntuu hirveän tärkeältä tämäkin näkökulma tässä.

H: Kyllä mä toisin semmoisen näkökulman, että tietyllä tavalla joskus tällaisia kollegamuistelutapahtumia olisi ehkä ainakin alkuvaiheessa hyvä olla joku ulkopuolinen ohjaamassa. Mulla on itselläni tämmöinen henkilökohtainen kokemus työelämästä. Työpaikka meni konkurssiin ja siinä oli tietenkin johdon selkeät virheet taustalla. Me työntekijät kokoonnuimme aika usein sen jälkeen tapaamaan toisiamme ja ikään kuin vertaistukena, että hei me on koettu tämmöinen ikävä asia ja kaikilta meni hyvä työpaikka alta ja hei on nyt lamavuodet ja me ei kukaan saada töitä. Mutta jossain vaiheessa mä itse kyllästyin siihen näiden ihmisten tapaamiseen, koska se jäi kielteisten asioiden käsittelyfoorumiksi. Aina palattiin siihen, että mitä virheitä johto oli tehnyt, ja kyllä jos ne olisi kuunnellut meitä ja kaikkea tämmöistä, niin se jotenkin vei mielenkiinnon ja semmoisen elämänhalun ja tavoitteet tulevaisuutta nähden. Mä jättäydyin sieltä pikkuhiljaa pois. Mä tämmöisissä muisteluissakin pelkään sitä, että jäädään niihin kielteisiin asioihin. Ei niiltä voi sulkea silmiään tietenkään, mutta se ei saisi olla se ainoa sisältö, että muistaa myös niitä positiivisia asioita, että hei me selvittiin siitä kuitenkin.

A: Miten uraohjaaja voisi auttaa tavallaan siitä negatiivisuuden kierteestä just nimenomaan tähän, mitä sä sanoit, että niitä mahdollisuuksia ja sitä hienoa ja hyvää? Mitä ihan konkreettista voisi uraohjaajana tehdä siinä?

H: Kyllä me aina uraohjaajanakin mietitään sitä, mitkä asiat olisi voinut olla toisin ja oliko tässä kielteisessä kokemuksessa mitään semmoista, joka on esimerkiksi vahvistanut sinua tai tuonut uutta osaamista tai tämäntyyppisiä asioita. Ettei vain jäädä siihen tapahtumaan, vaan otetaan siihen erilaisia uusia näkökulmia. Ja jos siinä on joku esimerkiksi kielteinen henkilö, sanotaan vaikka esimerkiksi tämä toimitusjohtaja, joka omilla toimillaan ajoi yrityksen konkurssiin, niin voidaan ruveta miettimään, että tekikö hän sen tarkotus-, oliko se hänen tarkoituksensa, miltä hänestä itsestä mahdollisesti tuntui siinä tilanteessa. Nämä nyt on vain heittoja, mutta kuitenkin että lähdetään sitä asiaa miettimään monelta eri kannalta. Ja myös, että mitä tämä kaikki opetti minulle, kun mä siirryin sieltä eteenpäin ja pystynkö ehkä nykyään paremmin havainnoimaan esimerkiksi tiettyjä asioita. Koska kuitenkin kaikki kokemuksethan kasvattaa meitä ja se pitää nähdä semmoisena sen sijaan, että vain jäädään siihen esimerkiksi negatiiviseen ajatteluun.

R: Tämä oli aika ihanaa. Jotenkin tähän ajatukseen haluaisin nyt tämän meidän podcastin ikään kuin päättää, että kaikki kokemukset kasvattaa meitä, ja että miten me otetaan ne kokemukset myöskin sinne tulevaisuuteen mukaan sillä hyvällä voimavaraistavalla tavalla. Jotenkin tämä puhutteli, mä olen ihan kananlihalla, se ei nyt tässä podcastissa näy, mutta se sykähdytti kovin.