Opi Arjessa 2: Oppiminen työntekijän taitona

Äänitteen nimi: Opi arjessa_Oppiminen työntekijän taitona.mp3
Äänitteen kesto: 00:45:07

Raivio [00:00:01]: Hei ja tervetuloa meidän Opi arjessa -podcastin seuraan. Tällä kertaa meillä on teemana oppiminen ja oppimisen taidot ja oikeastaan oppimisen asenne, oppiminen ehkä sellaisena työntekijän taitona tai asenteena tai olemisena ja mitä siihen liittyy ja miten sitä voitaisiin tukea ja sen kaltaisia asioita tänään. Tai siitä ainakin lähdetään liikenteeseen tänään pohtimaan tässä podcastissa. Mutta minä olen siis Anne-Mari Raivio ja olen tämän meidän Opi arjessa -hankkeen projektipäällikkönä ja minulla on mukana täällä kollegani Raisa Varsta ja sitten meillä on mukana Mukamas Learning Designista Annu Karkama vähän pohtimassa näitä asioita. Nopeat esittelykierrokset varmaan olisi paikallaan, Raisa kerro vähän itsestäsi ja mikä ehkä sinulle on oppimisessa tärkeää.

Varsta [00:00:53]: Tosiaan olen Raisa Varsta ja toimin lehtorina Metropolia Ammattikorkeakoulussa liiketalouden koulutuksen parissa. Minulle oppimisessa on tärkeää se, että syntyy sellaisia oivalluksia, jotka tuovat elämään merkitystä ja myös voimavaroja. Että minä olen aina hakemassa uusia voimavaroja oppimisen kautta. Minä voimavaraistun siitä, kun näen, että joku muu oivaltaa, se on minulle ihan parasta. Se on tässä se pihvi.

Raivio [00:01:26]: Entäs Annu?

Karkama [00:01:28]: Joo, Annu Karkama nimi ja tosiaan Mukamakselta tulen ja oppimismuotoilun valmentajana toimin ja fasilitointipuolella myös. Mikäs oppimisessa… Minä menen vähän tuonne Raisan kanssa lähden ehkä komppaamaan tuota, että minulle itsellenikin oppimisessa oivaltaminen, mutta myös se, että miten kokonaisvaltainen vaikutus sillä voi olla ihmiselle. Ei pelkästään työssä oppimisen kontekstissa, vaan se, että kun oppii oppimisen taitoja, niin sillä on niin valtava merkitys omille mielenmalleille ja asenteille ja mikä vaikutus niillä voi olla koko elämään. Se on itselle sellainen tosi innostava asia, joka oppimiseen liittyy. Sillä ehkä lähtisin nyt tähän sisään.

Raivio [00:02:09]: No tervetuloa näillä sisään. Minä tuossa olen itse asiassa miettinyt oppimista tai oivalsin oppimiseen liittyen yhden asian tässä viimeisten viikkojen aikana. Kun tehdään näitä kaiken maailman erilaisia vahvuustestejä, siis on esimerkiksi positiivisen psykologian kentältä löytyy values in action, VIA-vahvuustestit, joissa voi vastata kysymyksiin ja sitten siellä tulee listaus, että tällaiseen järjestykseen nämä universaalit 24 vahvuutta sinun kohdallasi asettuu, niin siellä yhtenä vahvuutena minulla nousee aina hirveän korkealle oppimisen ilo. Todella ymmärrän sen, että joo niin on, minusta on tosi kiva heittäytyä uuteen ja oppia uusia asioita, mutta nyt mietin sitä vähän työssä jaksamisen näkökulmasta ja oivalsin yhtäkkiä sen hirveän konkreettisesti näin kohta 20 opettajavuoden jälkeen, että oppimisen hirveän olennainen osa on reflektointi. Ja jos sitä ei ole ja jos ei sille ole tilaa, niin se oppiminen ei ikään kuin realisoidu. Ja sitten kun sitä ruvetaan miettimään sitä kautta, että sille oppimiselle pitää löytyä se tila, tai sille reflektoinnille pitää löytyä se tila, niin jäin miettimään sitä, että ei ihme, että välillä uuvuttaa esimerkiksi töissä. Minä vähän otan kiinni tuosta kokonaisvaltaisuudesta, mitä sinäkin Annu sanoit äsken, että voi uuvuttaa töissä, jos sinulla ei ole aikaa pysähtyä oivallusten ja oppimisten äärelle. Reflektoida, että mitä minä oikeastaan tässä ajattelen ja opin ja oivalsin ja mitä tämä tarkoittaa, miten voisin soveltaa tätä työhöni tai elämääni. Ja jos tätä ei ole, niin elämästä tai työstä tulee ainakin minun näkökulmastani suorittamista ja uuvuttavaa, ja tämä oli minulle yhtäkkiä sellainen heureka-hetki, että herranen aika sentään, että oppiminen voi olla minulle myös keino varmistaa työhyvinvointia itseni kohdalla. Annu, mitäs tämä…

Karkama [00:03:57]: Kyllä, ihan siis komppaan aivan täysin tätä. Nythän on aika paljon tutkittu myös sitä, että kun työelämä on sellaista, että meidän pitää oppia tosi nopeasti ja ketterästi. On tutkittu myös sitä, että oppiminen koetaan tosi kuormittavaksi ja se on raskasta ja väsyttää ja uuvuttaa. Ja sitten siinä ympärillä työelämässä on kaikkea muutakin, joka varmasti välillä uuvuttaa. Tuo on minun mielestäni yksi tärkeimpiä asioita, että mitä minäkin olen joskus sanonut, että se on hieno juttu, että meillä on organisaatiossa vaikka liikuntaseteleitä, jotka tukevat liikkumista ja urheilupuolta ja hyvinvointia sillä saralla. Mutta se ydin on kuitenkin siinä, että meidän pitäisi itse pystyä sen reflektoinnin ja oivallusten kautta tiedostamaan esimerkiksi meidät omat rajamme, omat resurssointimme, kalenterijohtaminen, miten me kerromme meidän jaksamisemme tilasta työyhteisössä. Nämä eivät ole itsestään selviä, että näistä voidaan aina puhua. Ja siinä on tosi tärkeässä osassa se, että me reflektoimme yhdessä sitä ja minä reflektoin itse niitä, joten tässä ollaan ihan ytimessä siinä, että mihin kaikkeen oppiminen ja reflektointi pystyy oikeasti vaikuttamaan.

Varsta [00:05:01]: Joo, ja minä haluaisin tuohon ehdottomasti lisätä juuri sen, että tavallaan jos ajatellaan oppimista, niin sillehän ei voi asettaa aikataulua tai aikapaineen asettaminen oppimiseen, niin sehän on lähtökohtaisesti… Sitä pyritään, mutta periaatteessa oppimisen aikataulua ei voi ennalta määrittää. Ja sitten jos me mietimme, miksi oppiminen on kuormittavaa on se, että minulla on nyt tämä päivä aikaa ottaa tämä asia haltuun ja huomenna minun pitää jo käyttää tätä järjestelmää. Tai nyt on tämä kahden tunnin koulutus tästä, ja huomenna tämä homma alkaa. Että me joudumme aikapaineistetusti opiskelemaan, oppimaan asioita kovalla kiireellä, että ei ole aikaa reflektointiin. Mutta myös itse se oppimistapahtuma yritetään survoa johonkin ihan mahdottomaankin aikatauluun. Ja siitä tulee se kurja fiilis, ja josko me saisimme tähän vähän löyhyyttä, niin luulen, että oppimisesta tulisi jälleen mukavampaa ja kivempaa. Mutta Annis, onko tämä sitä, mitä sinä mietit vai oliko tämä jo jotain ihan muuta?

Raivio [00:06:09]: Ei kun joo, siis mietin, että juuri näin, että tavallaan se aikapaine toisaalta, kun se tekee siitä myös sen, että kun sinulla on se paine päällä, niin oppiminenhan ei tapahdu, kun sinä kurtistat ryppyisesti otsaasi, vaan oppimistahan tapahtuu silloin, kun sinulla on rento ja hyvä olla, kun mielesi pystyy vastaanottamaan. Eli sellainen aikapaineistus ei siinäkään mielessä toimi. Ja sitten toinen, joka siinä ehkä voi olla, että jos meillä on joku tietty ulkoapäin tuleva jonkinlainen raami, vaikka aikaraami, että missä ajassa meidän pitää jotain oppia ja omaksua, mutta se tulee ulkopuolelta, niin silloinhan ei välttämättä minun sisäinen motivaationi kohtaa sitä. Eli oppimiseen minun mielestäni, ihan oikeaan, aitoon oppimiseen, liittyy aina sisäinen motivaatio: tämä on minulle merkityksellistä, minä haluan tätä oppia. Ja siihen päästään kiinni, että tämä on jollain tavalla sellainen asia, jonka äärelle minä haluan pysähtyä ja minä haluan määrittää sen, millä tavoin minä tätä teen ja mihin minä tätä hyödynnän. Mitäs Annu tämä sinussa herättää?

Karkama [00:07:10]: Minä haluan tähän motivaatioon vielä palata myöhemmin, mutta tartun ensin juuri tähän oppimisen aikapaineistukseen ja siihen, että me puhumme nykyään paljon ketterän oppimisen käsitteestä, jossa vastataan esiin nouseviin hyvin nopeisiinkin tarpeisiin joskus tuleeko ne sitten organisaation sisältä tai ehkä asiakkaiden tarpeista. Ja se ketterä oppiminen on tosi oleellinen osa, että me pystymme siihen työssä. Mutta jotta me olisimme entistä parempia siinä, että me pystyisimme vastaamaan ketterämmin ja reagoimaan, niin se tarkoittaa sitä, että meillä pitää pystyä harjoittelemaan proaktiivista oppimista siellä taustalla, joka on ikään kuin hallinnan tunteessa, että sinä pystyt vaikuttamaan siihen, että minulla on oppimistavoite, minkälaisia steppejä teen kohti sitä oppimistavoitetta. Eli siinä sinä opit ymmärtämään niitä sinun omia oppimisen tapojasi, väyliä ja reflektoimaan, ja ne tulevat sinulle ikään kuin tutummaksi ne toimintamallit. Ja sitten kun se ketterä tilanne pamahtaa siihen eteen, niin sinulla on jo enemmän selkärangassa niitä, että miten tässä kannattaa toimia, mistä löydän voimavarat tähän tilanteeseen ja omat vahvuudet. Eli se, että jos me olisimme pelkästään ketterän oppimisen reagoinnin varassa, niin sehän olisi tosi kuormittavaa. Niin siksi juuri, että pystymme vähän ennakoimaan sillä hallinnan tunteella siinä oppimisessa.

Raivio [00:08:27]: Joo saan tuosta hyvin kiinni ja haluan kohta kysyä sinulta sisäisestä motivaatiosta lisää, mutta tuossa jotenkin siihen ajatukseen, että se tärkein taito itse asiassa, kun me puhumme työssä oppimisesta niin kuin tässä meidän hankkeenkin kontekstissa ja tässä podcast-sarjan kontekstissa, mutta kaikessa on se oppimaan oppiminen. Koska sehän on se, joka kantaa ja joka on juuri tuota, mitä Annu äsken avasit, että sitten sinulla on niitä työkaluja ja voimavaroja, joita sinä voit valjastaa käyttöön niin, että se ei ole pelkästään vain reaktiivista toimintaa se työssä oppiminen, vaan että se on proaktiivinen ote. Ja sinulla on tunne, että sinä olet itse sen asian päällä, sinä pystyt kontrolloimaan sitä, että mitä ja missä vaiheessa ja kuinka paljon.

Karkama [00:09:09]: Juuri näin.

Raivio [00:09:12]: Mutta miten se sisäinen motivaatio? Minua kutkuttelee nyt kuulla siitä tarkemmin.

Karkama [00:09:18]: No, siis jotainhan siitä pystyisi tähän heittämään, että lähinnä olen miettinyt sitä, että helposti puhutaan oppimisen rakenteista organisaatiossa ja hienoista oppimissysteemeistä. Mutta emmehän me saa ihmisiä mukaan siihen, ellei ihmisellä itsellään ole tiedossa, että mikä häntä motivoi oppimaan, mitkä ovat hänen toimintansa driverit. Ja siinähän mä lähdemme ajattelemaan, että eihän kenelläkään esimerkiksi esihenkilöllä, ainakaan minun mielestäni, pitäisi olla vastuuta ylläpitää toisten ihmisten motivaatiota. Voi olla, että meillä on yhteisenä vastuu innostaa toisia ja liekittää sitä kulttuuria, että täällä on mahdollista tutkia omia motivaattoreita. Mutta sieltä se kaikki ytimestä lähtee kuitenkin, että me tutkimme ja mietimme sitä, että mitä lisäarvoa jos haluan nyt oppia tämän jutun, että mitä lisäarvoa se tuo minulle. Ja ei pelkästään se, että mitä lisäarvoa se tuo minulle juuri nyt tähän viikkoon tai tähän päivään, mitä se tarkoittaa tulevien kuukausien aikana tai jopa jossain isommassa kuvassa. Ehkä sinulla, en tiedä, ei sitä kaikilla ole, mutta jos on henkilö, jolla on joku isompi merkitys tai visio elämässä, jota kohti kulkea, niin jos ne oppimisen tavoitteet, oli ne sitten työuran, unelmia tai mitä vaan, niin saa linkittymään jotenkin niihin omiin motivaattoreihin. Niin silloin se toiminta on kestävämpää, siihen sitoudutaan vahvemmin ja se on myös innostavampaa, koska minun mielestäni innostuminen siellä oman oppimisen johtamisessa on yksi tosi tärkeä pointti.

Raivio [00:10:45]: Mutta tästä päästään siihen tuhannen taalan kysymykseen tai jotenkin siihen ajatukseen, että missä välissä me kerkeämme näitä asioita miettimään. Missä välissä me voimme peilata sitä, mitä minä nyt teen suhteessa siihen minun isompaan tavoitteeseeni? Tai missä helskutin välissä me edes ymmärrämme, että mikä se isompi tavoite on? Ja niin kuin sinä Annu sanoit, että eihän sitä kaikilla ole eikä tarvitse ollakaan, tämä on minun mielestäni myös sellainen ajatus, joka on tärkeä ymmärtää ja on hirveän armollinen ajatus, että eihän elämän merkityksellisyys ole sitä mieletöntä ikigain metsästystä, jossa sinun täytyy miettiä, että miten sinun intohimosi kohtaa. Eihän meillä kaikilla ole mahdollisuutta sellaiseen, eikä tarvitse olla. Elämän merkityksellisyyshän voi olla siis ihan sellaisia niin kuin Frank Martela jossain sanoi niin kuin ohikiitäviä pieniä hetkiä. Ja se merkitys voikin lähteä siitä, että se on jotain paljon enemmän kuin pelkästään se ikigain suuri purpose, joka minulla tarkoitus tässä on. Mitäs Raisa ajattelee?

Varsta [00:11:44]: Joo juuri tätä ja sitten se, että jos katsotaan ihmisten vahvuuksia ja motivaatiotekijöitä, niin jollakinhan se vahvuus on vaikka rutiinien toistaminen, mikä ehkä ei nyt tähän keskusteluun osallistuvilla kenelläkään ole välttämättä se merkittävin vahvuus, että me olemme oppimisintoisia, ja oppiminen on meille kaikille hyvin merkityksellinen ja myös hyvää elämää tuova asia. Mutta jollekulle muulle turvallisten rutiinien toistaminen vaikka työssä, ja sinne ehkä pienten hienosäätöjen etsiminen ja sinne niiden tehostamistoimenpiteiden kehittäminen sen oman arjen kautta, niin voi olla se tärkein merkitys ja tuoda sitä hyvinvointia. Että aina ei tarvitse lähteä kehittämään pyörää uudelleen, ja pikemminkin voi olla, että jos on liian paljon sellaista kaikenlaisen uuden oppimisen ja vähän sellaisen säveltämisen painetta, niin sitten ihminen alkaa oikeasti voida huonosti.

Karkama [00:12:53]: Joo, ja tähän nimenomaan itsekin haluan nostaa tätä ajatusta, että me paljon puhumme, että oppiminen tänä päivänä työssä ja on organisaation strategiset oppimistavoitteet ja kaikkea hienoa. Työntekijöiden oppimistavoitteiden olisi hyvä linkittyä näihin strategisiin tavoitteisiin, niin joo, onhan se ideaalitilanne, mutta paljon törmää siihen ajatukseen, että no hei kun ei meillä kaikki ole niin oppimisintoilijoita, että osa on, osa tykkää vähän oppia ja osa ei niin innostu. Ja se, että me emme oikeastaan voi vaatia, että kaikilta löytyisi oppimisen unelmia tai että kaikki haluavat koko ajan kehittyä työssään ja olla etunenässä kulkijoita, vaan juuri tämä, että on ok, että sinun oppimistavoitteesi on vaikka vain se, että sinä opit tekemään työsi nopeammin, jotta pääsisit aikaisemmin kotiin ikään kuin näin kärjistäen. Että se on ok myös. Se on se mikä motivoi häntä ja draivaa siellä taustalla. Ja emme me koskaan tule pääsemään tilanteessa, organisaatiossa, okei voi olla organisaatio, jossa kaikki ovat tosi oppimisintoisia ja sehän riippuu siitä, minkälaisia henkilöitä me sanoitamme, että me haluamme organisaatioon mukaan. Mutta se, että harvoin ollaan tilanteessa, että kaikki olisivat yhtä innokkaita oppimiselle ja pitää myös hyväksyä se erilaisuus siinä. Myös luotan siihen, että kun sitten oppimisen iloa ja mahdollisuuksia ja onnistumisia ja myös epäonnistumisia, jotka liittyy siihen, että me teemme virheitä, kun niitä sanoitetaan, sille on lupa, niin yhtäkkiä vähän ne ei niin aktiivisetkin saattavat alkaa innostua mukaan siihen. Huomaavat, että mitä mahdollisuuksia oppiminen tuokaan.

Raivio [00:14:26]: Jos me onnistumme riisumaan oppimiselta, tästä me olemme puhuneet varmaan tämän podcast-sarjan joka ikisessä jaksossa tähän mennessä, niin jotenkin se mystiikka pois siitä oppimisesta, että eihän sen pitäisi olla jotenkin ekstratyöllistävää. Vilma Mutka teiltä Mukamakselta sanoi, että oppiminen on työtä, jonka tuloksena syntyy osaamista. Se on sitä, mitä me siinä työn ohessa teemme, eikä se ole jotain erillistä, ihmeellistä, kummallista asiaa. Mutta hei, me olemme nyt sivunneet tässä moniakin asioita jo siitä, että mitä tämä tarkoittaa nyt esimerkiksi työntekijän taitojen tai asenteen näkökulmasta. Mutta voisimme nyt ihan yhteisellä sopimuksella vähäksi aikaa keskittyä oikein keskustelemaan siitä, että mitä oppiminen sitten on työntekijän taitona tai asenteena. Miten te lähtisitte sitä avaamaan tai määrittelemään?

Karkama [00:15:22]: Taitona tai asenteena? Jotenkinhan se lähtee sellaisesta asenteesta, että sinä haluat ehkä muuttaa nykyisestä toimintamallista jotain, siinä on jotain uteliaisuutta mukana ehkä tällaisessa asenteessa, mielenmalleissa ajatus siitä, että minun onnistumiset tai epäonnistumiset eivät määritä minua nyt, vaan ne määrittävät vain sitä tekemistä ja sitä voidaan aina muokata. Voisin Raisalta kuulla tähän nyt ehkä myös jotain hyviä ajatuksia, niin pääsemme jalostamaan lisää.

Varsta [00:16:02]: Joo, jos ajattelee siellä työelämässä ja organisaatioissa, että minkälaiset asenteet ja taidot auttavat yksilöiden oppimista ja yhteisöjenkin oppimista, niin kyllähän minä ajattelen itse ainakin ja jotenkin näin sitä, että pitää olla hyviä perus- voisiko sanoa geneerisiä taitoja, oppimaan oppimisen taitoja tietenkin siellä pitää olla. Mutta sitten pitää olla juuri sellaista analysointia, ennakointikykyä, että missä me olemme nyt, mihin me olemme menossa, ja sellaista kehittämismyönteisyyttä, että miten sinne päästään ja uskalletaan tarttua niihin haastavampiinkin juttuihin, josta ehkä jo etukäteen tietää, koska tänä päivänä monet työelämän haasteet on sellaisia, että sinä tiedät, että kun sinä ryhdyt tätä nyt ensimmäisellä kerralla ratkaisemaan, niin se ei muuten vielä ratkaise tätä asiaa. Eli pitää niin sanotusti olla sen verran parkkiintunut oppimisnahka, että lähtee tekemään jotain sellaista, jonka tulosta ei voi välttämättä kovin tarkkaan ennustaa. Minä näen tämän asian aivan erityisen hyvin, kun ohjaan paljon ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetöitä, joissa kehitetään jonkin organisaation jotain osa-aluetta, prosessia, menetelmiä, strategisiin tavoitteisiin tähtääviä toimenpiteitä. Niin siellä näkee sen, että se on tietyllä tapaa epämukavuuden sietämistä ja toisaalta jotain sellaista suomalaista sisukkuutta, ehkä me voisimme puhua myös siitä, että sisullahan monesta asiasta kuitenkin selviää. Niin ehkä noita, ja sit tietenkin totta kai ihan sellaisia voisiko sanoa jopa mitattavassakin olevia oppimisen taitoja, mutta että nekin ovat sellaisia taitoja, että niitä voi jokainen kehittää. Ne eivät ole mitään rakettitiedettä ne oppimisenkaan taidot, että tiedonhankintaa ja mitä milloinkin sellaista kokeilevaa, ketterää tekemisen tapaa. Minun mielestäni tätäkin asiaa voi lähestyä niin monella eri tavalla, että samalla tavalla se joku, joka tykkää siitä rutiinityöstä niin kuin Annu sanoit mielestäni tosi hyvin, että haluaa oppia tekemään sen työn niin hyvin, että se mahdollistuu nopeasti ja ripeästi, eikä vaikka se työ lähde ollenkaan sieltä työpaikalta kotiin mukana mielen sopukassakaan, että siihenkin vaaditaan oppimista.

Karkama [00:18:39]: Kyllä, ja tuo mitä puhuitkin näistä kokeiluista ja erilaisista rohkeudesta mennä ja tehdä, niin myös se, että lähdetään oikeasti tutkimaan sitä, että minkälaiset erilaiset muut oppimisen tavat kuin vaikka formaalikoulutus tai ne arjen kokeilut sopii juuri minulle, että olenko ihminen, joka tykkää lukea kirjoja, olenko ihminen, joka oppii keskustelemalla muiden kanssa. Eli tutkia erilaisia väyliä siinä, että mikä on se minun tyylini, mutta myös se, että kun puhumme oppimisesta, niin mehän puhumme, vaikka se on yksilön tai työntekijän taitona, niin parhaitenhan me opimme yhdessä. Eli myös se, että ketkä ne on ne ihmiset siinä ympärilläni, jotka tukevat minun oppimistani. Joskus se on hyvässä tilanteessa se työkontekstissa oleva vaikka tiimi, mutta joskus ne voivat olla ihan jotain käytäntöyhteisöjä, jotka tulevat jostain aivan oman organisaation ulkopuolelta, mutta ne liekittävät sitä sinun paloasi siihen asiaan, mitä sinä haluat oppia. Eli sellainen jaettu oppiminen ja tieto siitä, että ketkä voivat minua siinä tukea.

Raivio [00:19:37]: Tässä kun kuuntelen, että mitä te listasitte, sieltä tuli ihan valtavasti kaikenlaista, ja jäin miettimään, että tietyllä laillahan tuossa on jotain kognitiivista, tietoa, jos me puhumme oppimaan oppimisesta, siinä on tietoon liittyvää, että kuinka tärkeää on ymmärtää oppimisen prosessia tai ylipäätään oppimisen osa-alueita, jonkinmoista ymmärrystä pedagogiikasta tai oppimisesta ja niin edelleen. Ja sitten taas toisaalta siellä on ihan konkreettisia taitoja, että on se sitten vaikka tiedonhakutaitoa tai muistiinpanotekniikkaa tai mitä ikinä. Ja sitten siellä tuli asennetta, että onko meillä eteenpäin vievä kasvun asenne, joka ymmärtää, että me kaikki olemme keskeneräisiä ja tämä on prosessi, se matka on tärkeämpi kuin määränpää. Vai olemmeko me muuttumattoman asenteen äärellä, jossa ajatellaan, että nämä kyvyt minulle on annettu ja näillä mennään, ja silloinhan se määränpää on ikään kuin tarpeellisempi. Minulla tähän kasvun ja muuttumattomuuden asenteeseen oli taas sellainen heureka-hetki, että bingo, kas kun en ollut tätäkään koskaan aikaisemmin ihan näin ajatellut. Luin Dweckin kirjaa, joka on siis Carol Dweck, joka on fixed mindset ja growth mindset -ajattelua käsittelyt ja tutkinut. Ja kun se sanoi, että ne ovat uskomuksia, ja sitten minä olin niin, että niin todella, ne ovat uskomuksia, ne eivät ole faktoja. Ei ole niin, että joku on lähtökohtaisesti kasvun asenteen omaava ja toinen on muuttumattomuuden asenteen omaava ja that’s it. Että oli aika muuttumaton asenne minulla tähän kuvitelmaan, ja sitten minä olin niin, että ne ovat todellakin uskomuksia, että niitähän voi lähteä treenauttamaan eteenpäin. Mutta joo, Annu.

Karkama [00:21:18]: Joo, itse myös tuosta Dweckin kirjasta tykkään. Siinäkinhän on asenteissa ja mielenmalleissa aina tärkeää tunnistaa se juuri kun sanoit, että kukaan ei ole tietynlainen, mutta se, että minä voin olla, että minä omaan kasvun asenteen jossain tietynlaisissa tilanteissa. Mutta taas sitten joissain toisenlaisissa tilanteissa minulla meneekin enemmän sinne fixed mindsettiin, sinne jumin ja pysyvyyden mindsettiin. Eli ne voivat olla kontekstisidonnaisia juttuja, ne voivat olla jopa ihmissidonnaisia. Voi olla, että jonkun ihmisen kanssa jotenkin lukittuu enemmän fixed mindsettiin ja sitten taas jotkut ihmiset ympärillä pystyvät sillä omalla energiallaan tuomaan minusta esiin sen growth mindsetin. Eli on tärkeää, että me keskustelemme tiimissä ja organisaatiossa oppimisen ja ihmiskäsityksistä, niistä mielenmalleista, ja että me sanotamme niitä, että sinä uskallat esimerkiksi sanoa jos sinulla tulee projektissa tilanne, että minusta tuntuu, että minä en nyt osaa tätä jotenkin, että minä määrittelen nyt osaamistani jotenkin, koska minä en näe sitä polkua tästä eteenpäin. Että me uskallamme sanoa näitä asioita. Sitten keskustelun avulla se klikki voi aueta, ja sitten sinä pystytkin menemään ihan normaalisti siinä eteenpäin. Mutta jos näistä ei uskalleta puhua, niin sinä voin suoritat tukka putkella eteenpäin tosi epämukavuuden tunteessa: minusta tuntuu, ettei tämä ole nyt minua varten, mutta silti teen tämän, kun en viitsi sanoa tästä kenellekään. Se dialogisuus siellä taustalla.

Raivio [00:22:42]: Dialogisuus ja kaiken ytimessä se itsetuntemus. Että juuri tämä, mitä Annu sanoit, että minkälainen oppimiskäsitys ja minkälaisia uskomuksia minulla on, mitkä minun vahvuuteni ovat, mitä tuon tähän palettiin, kuka minä oikein olen. Niin se on siellä kaiken ytimessä.

Varsta [00:23:00]: Kyllä, ja siellä se itsereflektio. Minä näen tällä hetkellä kahtalaista voisiko sanoa ääripäätä, että ainakin jonkin tutkimuksen mukaan vain kolmasosa vaikka toisen asteen opiskelijoista osaa sanottaa omia vahvuuksiaan, pätee varmasti aika moniin vähän vanhempiinkin ikäryhmiin. Kuulen sitä haastetta paljon ihan aikuisten ja jopa korkeakoulutettujen suusta, että on vaikea sanottaa omaa osaamistaan, ettei oikein tiedä, että miten sitä kuvailisi, että ei sillä tavalla osaa sitä oman osaamisen reflektointia tehdä sitten konkreettisesti. Ja toisaalta sekin suunta jotenkin tällä hetkellä välähtelee, että myös ollaan sokeita niille omille kehittymisen ja oppimisen tarpeille tai ollaan vähän itseriittoisia tai mitä kaikkea se onkaan. Että joo joo, kyllä minä tämän osaan, vaikka ehkä pitäisi pikkuisen pureskella enemmän auki sitä jotain asiaa ja käyttää siihen aikaa. Ja mietin sitä aina myös täällä koulutuksen tuottajan suunnalta, että mitä se tarkoittaisi, että me näitä ääripäitä toisimme lähemmäs toisiaan ja saisimme useampi ihminen hyvällä tavalla tunnistamaan omia vahvuuksia ja toisaalta pitämään vahvasti sen sellaisen oman kehittymisreflektion aktiivisena ja joustavana. Ehkä minä sitä joustavuutta siihen, että emme me koko ajan voi kaikkea kehittää, mutta meillä on joustavuutta, että hei nyt minä otan tämän asian tulille ja tuumailen sitä vähän tarkemmin tai haen siihen apua.

Karkama [00:24:55]: Kyllä, tämä itsetuntemus ja reflektointi ovat kyllä niin ytimessä siellä. Mietin, kun mehän käytämme paljon oppimispäiväkirjaa oppimistavoitteiden ja niitten toteutumisen seuraamisessa, mutta siellähän ei tsekkailla pelkästään, että hei oletko tehnyt jonkun suoritteen tai oppinut jonkin jutun, vaan siellä pohditaan, että millaisia tunteita tämä oppiminen minussa herättää ja tuottaako joku erityisesti iloa, tuottaako joku ahdistusta. Mitä voit tunnistaa itsestäsi ja toimintatavoistasi suhteessa siihen tunteeseen? Tai miten koet itsesi osana sinun työyhteisöä, vuorovaikutustilanteita, että tällaisetkin tilanteet ovat, tai reflektointi näistä arjen tilanteista on tosi tärkeää, että me tunnistamme, että olemmeko me itsesi meidän oppimisen mahdollistajia vai voiko olla niin, että me itse olemme meidän oppimisen este. Ja ne omat ajattelumallit, että jos ne tunteet nousevat esille, että ei haluta vaikka käsitellä niitä tai puhua niistä. Se saattaa estää onnistumista ja oppimisen toteutumista.

Raivio [00:26:00]: Mainitset, teillä on Mukamaksella oppimispäiväkirja haastamassa ja viemässä ihmisiä reflektoimaan sitä omaa toimintaa ja ehkä omaa asennetta myös siihen oppimiseen. Mutta mitä muita keinoja jollain lailla olisi nyt antaa vinkkejä ihmisille, että miten nyt tämän oppimisen kanssa voisi toimia paremmin tai miten voisin auttaa itse itseäni oppimaan paremmin? Tuleeko teille mitään hyviä ideoita mieleen?

Varsta [00:26:26]: No kyllä tuo mitä Annu jossain kohtaa jo mainitsikin, niin kirjojen lukeminen ja nykyään meillä on äänikirjat, aivan mahtavaa. Siis vaikka mitä löytyy myös äänikirjoina, ihan mielettömän helppo tapa lähteä sukeltamaan johonkin uuteen teemaan, että onko tämä sellainen juttu, mihin minun pitäisi tarkemmin perehtyä kirjallisuuden kautta. Ja jos vaikka oikein innostuu, niin perustaa vaikka oman kirjalistan tuonne Goodreads-palveluun tai laittaa sen vaikka oman CV-liitteeksi tai omaan portfolioon, että rupeekin kerryttämään kirjallisuudesta listaa, että hei tällaisia asioita minä olen tässä viime aikoina lukenut. Ja itse esimerkiksi saatan kysäistä aina välillä, kun joutuu jotain ihmistä vaikka haastattelemaan johonkin tehtävään tai paikkaan, niin saatan kysyä, että mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut. Ja se voi olla vaikka romaanikin, siis niistähän me opimme myös ja mitä kielenhuoltoa hyvin kirjoitettu romaani onkaan. Sekin on hyödyllistä. Siinä ehkä nyt yksi vinkki, joka olisi aika helppo lähteä toteuttamaan.

Karkama [00:27:41]: Kyllä, minä huomasin joskus kouluaikana aikoja sitten, kun oli tehtäviä ja sanottiin, että katso joku dokumentti aiheesta. Ja minä olin ihan fiiliksissä, että voit oppia sillä, että katsot jonkun dokumentin, niin kuin että vau! Joo totta kai kirjatkin on hyvä ja kuuluu koulumaailmaan ja näin, mutta on niin paljon erilaisia tapoja lähestyä. Tällainen monikanavaisuuskin oppimisessa, mutta itse olen törmännyt siihen, että ihmiset eivät aina oikein uskalla unelmoida työssään oppimisen unelmia. Se edistää sitä, että me ymmärrämme, minkä oppimisen väylien tai kanavien äärellä meidän kannattaa olla, kun me vähän tietäisimme, että mikä meitä inspiroi, mikä minun oppimisen unelmani on. Eli ei aina vain se, että mitä minun pitää oppia, vaan se ajatus siitä, että mikä on se juju, se juttu, joka minua inspiroi niin paljon, että minä haluaisin, joku tosi iso juttu. Niin ihmiset menevät monesti vähän lukkoon siinä, että no mitä sinä nyt tarkoitat oppimisunelmalla ja sillä, että joku iso juttu. Niin sitten kun saa sellaisia asioita, niin se avaa niin paljon mahdollisuuksia siihen, että missä sitä oppimista voi löytää ja kenen kanssa sitä tehdään. Nyt vähän hyppäsin käytännön, ruohonjuuritasolta vähän niin kuin avaruusmeininkiin, mutta tässä yksi lähestymis-, nyt näitten välille voidaan lähteä rakentamaan niitä oppimisen steppejä.

Raivio [00:29:08]: Helppo tehtävä, eikö niin?

Karkama [00:29:10]: No joo.

Varsta [00:29:11]: Joo, ja minun mielestäni tuosta se lähtee, että olisi sellaista uteliaisuutta sen verran, että vähän tuumailisi erilaisia asioita, pitäisi silmät ja korvat auki. Meillä on juuri tällainen ihan mielettömän hieno podcast-maailma vaikka, sieltä erilaisia teemoja, erilaisia aiheita, että mikä minua sytyttää. Minkä asian äärellä huomaan pesseeni koko kämpän ikkunat esimerkiksi, minusta se on aika hyvä kohta todeta, että tässä voisi olla minun oppimisunelma ehkä. Silloin kun minä näin sytyn tästä asiasta, niin siinä voisi olla niitä unelman elementtejä. Ja olen ihan samaa mieltä, teen myös paljon uraohjausta ja minä kysyn aina niitä unelmia. Ja jokseenkin aina niiden sanottamisessa on haasteita.

Karkama [00:30:10]: Joo, ja sitten kun niitä unelmia kohti mennään, niin on tärkeää nimenomaan se realistisuus niissä stepeissä, että me tiedostamme sen, että emme vaadi itseltämme liikoja siitä, mitä meidän pitää tai kuuluu nyt oppia, vaan me pilkomme ne tavoitteet niin pieniin juttuihin, että jos tuntuu, että hirveän paksu kirja ja se tuntuu vaikealta, ja en saa aikaiseksi, niin jo aloittaminen ja aikaansaaminen on niin iso haaste versus se että sanoisit, että minä luen tänään viisi sivua. Eli se, että sitten pääset alkuun, kun se tavoite, vaikka se olisi muka pilkottukin tavoite, niin se ei ahdista sinua niin paljon, kun se ei tunnu liian isolta. Pilko pieniksi, ja tärkeintä on aloittaa, sen huomaa. Sitten kun olet aloittanut, niin sinä huomaat, okei no ehkä luen kuudennen sivun, ja kohta olet lukenut 20 sivua huomaamatta, sinä niin kuin ylität ikään kuin ne sinun pienet pilkotut tavoitteet. Mutta realistisuus ja että se on helppo toteuttaa, niin se on minun mielestäni myös ytimessä.

Raivio [00:31:08]: Tuo on sitä pienimmän mahdollisen muutoksen meininkiä, eikö niin Raisa?

Varsta [00:31:13]: Hyvä Anne-Mari, olin juuri sanomassa sitä, että mikä on se pienin juttu, jonka voit jo tänään toteuttaa. Onko se vaikka se, että katsot Spotifysta tai jostain muualta jonkin mielenkiintoisen podcastin ja merkitset sen huomiseksi itsellesi kuunteluun. Että mikä on pieni juttu, mitä lähdet tänään tekemään ja mitä sitten sinnikkäästi toteutat, että pääset kohti tavoitteitasi, niin sitä realismia, koska jos tavoitteen asettaa liian pitkälle ja liian epämääräisesti, niin usein tulee myös pettymyksiä ja turhautumisia, että äh ei tämä homma toimi ja en minä pysty tähän. Kysymys on vain siitä, että miten me askellamme kohti sitä tavoitetta.

Karkama [00:32:01]: Joo, ja myös sekin, että onhan se helppo puhua, jos sinulla on joku oppimisen unelma, mutta en jos sinulla ei olekaan, entä jos se puuttuukin. Niin olen kannatellut elämässäni vähän sellaista ajatusta, että jos et tiedä mitä teet, niin tee edes jotain. Eli ytimessä on se ajatus, että kun lähdet vaikka lukemaan jonkun kirjan, niin kyllä sinä tunnistat, että kiinnostaako se sinua vai ei. Sitten toteat, että ei ollut minun juttuni, syrjään, kokeile joku toinen. Eli pikkuhiljaa, niin kyllä se tulee sieltä, huomaat, että tästä minä nyt innostuinkin, tuo ei ollut minun juttuni. Mutta se selviää vain tutkimalla ja siinäkin ovat nämä kokeiluluupit, jotka ovat siellä oppimisen arjessa. Kokeile, niin tiedät.

Raivio [00:32:37]: Juuri näin, ja jotenkin se uteliaisuus itseä kohtaan, että tavallaan kartastella itseänsä, että ahaa katso, tällaisesta siis nähtävästi sytyn ja tämä ei minua nyt kiinnostanut. Eli päästään itsetuntemuksen äärelle taas. Mutta hei tässä aikaisemminkin jo ollut puhetta siitä, kuinka se oppiminen on yhteisöllistä ja menee työmaailmaan, niin ollaan ehkä joissain työtiimeissä tai mikä se on se porukka, että miten me voisimme tukea toisiamme ja ruokkia toisissamme sitä oppimisen mindsettiä, kasvun mindsettiä, kehittymisen mindsettiä, niin oletteko tällaiseen löytäneet jotain hyviä keinoja, että miten saisi sitten itse joko oman kokemuksen kautta niin, että miten sinä omassa työssäsi voit tukea ja innostaa toisia ja yhdessä lietsoa toisianne loistamaan tai muuten esimerkiksi Annu, se teidän oppimismuotoilu työn kautta, niin minkälaisia keinoja siihen olisi?

Karkama [00:33:34]: Me olemme usein puhuneet oppimispäiväkirjan lisäksi oppimissopimuksesta ja niin, että ei pelkästään että yksilö tekee sen, vaan se, että me teemme tiimin kanssa yhdessä tietynlaisia oppimisen tavoitteita. Ja me sitoudutaan sitä myöten siihen, että meillä on joku yhteinen tavoite, ja sehän tarkoittaa sitä, että meidän pitää myös tehdä jotain asioita sen eteen, että me myös onnistumme niissä tavoitteissa. Ja että sinun onnistuminen vaikuttaa myös minun onnistumiseen ja toisinpäin, ja näiden asioiden tueksi meillä on esimerkiksi vertaiskeskusteluja, dialogihetkiä tiimissä niin, että jokainen tiimiläinen käy jokaisen tiimiläisen kanssa lounaalla, näitä kutsutaan dialogikävelyiksi tai dialogilounaiksi, ja keskustellaan siitä, että onko jotain mitä voin tehdä, että voin auttaa sinua onnistumaan työssäsi, keskustellaan oppimisen tarpeista. Ja totta kai meilläkin ihan viikkotasolla reflektoidaan, mietitään, jaetaan oppeja, laitetaan artikkeleita, hei mitä ajatuksia tämä herättää teissä. Eli se on sellaista ihan… Kaikkien ei tarvitse vaikka tuollaiseen artikkeliin vastata, jos ei sillä hetkellä pysty, mutta se mahdollisuus annetaan, että minä kutsun sinut ajattelemaan kanssani yhdessä. Ja sieltä tulee oivalluksia. Pakko heittää ihan käytännön esimerkki, minulla on ollut yksi projekti työn alla ja olen vähän kamppaillut sen teknisen toteutuksen kanssa. Sitten aloin keskustelemaan tiimikaverin kanssa, että minulla on vähän tällainen ongelma, että kun en oikein tiedä, että miten tämän ratkaisen. Se oli niin, että näinhän tämän voi tehdä. Hänellä oli joku tieto, jota minä en tiennyt, mutta kun se aktiivinen keskustelu on siellä arjessa niin normaalia, ja avun pyytämisen kulttuuri, saanko minä pyytää apua ja millä tavoilla sitä toteutetaan, millä tavoilla voi tarjota apua. Niin sitten yhtäkkiä sain pelkän keskusteluhetken takia aivan mielettömän jeesin työhöni, joka auttaa minua oikeasti resurssoimaan sitä työtä paremmin. Ah, se oli niin loistava arjen esimerkki yhteisestä oppimisesta ja tiedonjakamisesta. Mutta tällaisilla ajatuksilla itse.

Varsta [00:35:30]: Tässä minun mielestäni tulee hyvin esille myös se, että kun tietoa on nykypäivänä ihan valtavasti ja sen tiedon siivilöinti ja suodattaminen, niin sehän on ihan tosi työlästäkin. Niin on ihanaa, kun on sellainen porukka niin kuin meilläkin on aineopettajien porukka, jotka sitten jokainen vähän suodattaa ja siivilöi sitä tietoa omalta osaltaan ja pitää muut ajan tasalla niistä asioista, mitä tapahtuu ja bongaa hyviä tutkimuksia ja muuta. Samalla voi vähän relata siinä, että minun ei tarvitse ihan kaikesta pysyä kartalla, että on sovittu vähän vastuunjakoa siitä, että kuka seuraa mitäkin ja päivittää muille niitä asioita ja voidaan pitää niistä pieniä tiimimiitinkejä. Näitä asioita on tärkeä ottaa työyhteisössä puheeksi, että hei miten me tätä asiaa helpottaisimme ja tekisimme mukavammaksi ja miellyttävämmäksi meille kaikille. Minä en usko, että nämä syntyvät automaattisesti, vaan täytyy myös rakentaa ja niitä rakenteita me tarvitsemme myös oppimisen tueksi, vaikka ne eivät mitään ratkaisekaan. Että niitä rakenteitakin on hyvä miettiä.

Raivio [00:36:55]: Ja vielä ehkä näistä molemmista puheenvuoroista, mitä äsken kuulimme, niin paistaa tai tulee läpi sellainen, että se asenne on siihen, että se prosessi on tärkeämpi kuin se lopputulema. Elikä meillä hyväksyvä asenne löytyy esimerkiksi Mukamaksella hirveän selkeästi siihen, että asiat eivät ole valmiita eivätkä ne tule koskaan valmiiksi ja kaikki on koko ajan keskeneräisyyttä. Elikä meillä ihan puheen tasollakin, me kannustamme toisiamme, että ei vielä tiedetä, mutta kohta tiedetään. Se näkyy ihan siinä kaikessa, että miten me kohtaamme toisiamme.

Karkama [00:37:35]: Kyllä, ja pelkästään kulttuurisia juttuja, avunantamisen ja tarjoamisen kulttuuri, mutta yleisesti arvostuksen kulttuuri. Meillä on tiimin kanssa oma kanava, jonka nimi on Arvostusta. Sinne voi heittää itselleen arvostusta jostain jutusta, että hei minä vedin tämän tosi hyvin, että jesjes ja olen ylpeä. Tai voi vetää tiimikavereille jotain kommenttia, että nyt tämä oli ihan mahtava juttu. Tai siitä, että mahtavasti olet opetellut ja harjoitellut tätä juttua, koska välillä on ollut tilanteita, että on joutunut ottamaan haltuun niin isoja kokonaisuuksia, että on ihan harmittanut, että minkä työn toinen joutuu tekemään ja on ollut pakko tsempata, että mahtavaa työtä. Mutta meillä on myös kanava sille, että mokat, kävi moka. Eli me voimme kertoa, että nyt ei mennyt ihan nappiin, ja sitten me tsemppaamme siellä, että jes ei mitään. Meillä on myös sanotettu tiiminä se, että meillä on myös lupa mokata. Eli me olemme sanottaneet sen meidän arvoissamme myös ihan kulttuurin sisälle ikään kuin integroituna, että se ei haittaa, se on ihan ok jos käy välillä joku kämmi.

Raivio [00:38:37]: Niin jännää, ihmisiähän me kaikki olemme.

Varsta [00:38:40]: Minä olen ollut työpaikassa, jossa kunnon mokasta palkittiin jollain kuohujuomalla tai sellaisella, että se oli palkinnon aihe. Mistään muusta ei palkittu, mutta kunnon mokista tuotiin näyttävästi ja sitten sitä käytiin myös läpi, että mitä kaikkea siinä oli tapahtunut. Ja yhdessä myös naurettiin sille koko jutulle. Minäkin muistan, että mokailin siellä monet kerrat. Minulla ei ole yhtään huonoa fiilistä siitä, että olisin jakanut ne minun mokat. Tuo on ihana idea. Ja Anne-Mari, meillähän on kaikenlaisen tärkeän hillopurkki myös. Pitää olla myös paikka, että kun tulee vastaan joku asia, että tämä ehkä minua kiinnostaa ja haluan tähän jossain kohtaa syventyä, niin pitää olla joku paikka, mihin tikkaat sen äkkiä. Niin meillä on Anne-Marin kanssa kaikenlaisen tärkeän hillopurkkikanava, johon me sitten laitamme vähän linkkiä menemään.

Raivio [00:39:39]: Siinä on vain se haaste, että me tarvitsemme ehkä kolmen viikon joku tropiikkiloma yhdessä, että me käymme läpi, mitä kaikkea siellä on, että me maltamme pysähtyä sen äärelle. Tämä on sitten taas juuri sitä minun heurekaani, että me tarvitsemme, meidän täytyy, meillä pitää olla lupa järkätä aikaa sille, että myös pysähdymme niitten orastavien ajatusten äärelle. Että joku tässä jutussa tai artikkelissa tai podcastissa, että tässä oli joku sellainen, mikä minua pysäytti, minä haluaisin nyt vähän miettiä tätä ja sitten haluaisin reflektoida tätä yhdessä jonkun kanssa tai Raisan kanssa. Että me tarvitsemme aikaa ja tilaa ja tämän pitäisi olla joka organisaatiossa myös se henki, että sille on lupa. Minä luulen, että aika moni meistä tarvitsee sen luvan jostain työnantajan puolelta, että hei oikeasti se on ok, että sinä asetut nyt oppimaan ja kehittämään osaamistasi tällä työajalla. Vai mitä Raisa?

Varsta [00:40:34]: Minun mielestäni, taas kerran täällä realisti-Raisa, oppimisen sellaista tiettyä konmaritusta kyllä tarvitaan myös. Minulla saattaa lähteä välillä ähkyn puolelle, eli myös poisvalintoja välillä tarvitaan, että mihin fokusoin ja keskityn, että pääsen niissä asioissa myös eteenpäin ja syvemmälle. Oppimisähkyn välttely lienee ihan tarpeellinen asia sekin, ja sellaisten kaikenlaisten ajatusten konmarittaminen tai ainakin siirtäminen varastoon.

Karkama [00:41:06]: Kyllä, ja tähän haluan vielä kompata tätä ajatusta, että mitä haluamme oppia, että me reflektoimme nykyistä ja menemme koko ajan eteenpäin, mutta juuri validointi siinäkin, että emme me voi aina vain oppia ja kehittää ja kehittyä, koska tulee ähky. Tämä on se, mihin olen nyt itse havahtunut, että kuinka tärkeä on sanoa kanssaihmisille, että hei se osaaminen, mikä sinulla juuri nyt on, ne opit, joita olet tähän mennessä kerryttänyt, ne riittävät. Se on se ydin, ja tämä on ollut tosi mielenkiintoista, että tämä on koettu meidän valmennustenkin osallistujissa tosi voimaannuttavaksi, että joku sanoo sinulle, että hei tämä sinun tämänpäiväinen osaaminen on riittävää. Jossain oli jotain tällaisia ajatuksia: tyytyväisyys on kehityksen jarru ja jotain tällaisia. Mutta jos me opimme olemaan kiitollisia siitä, että ei vitsi, mitä olen jo oppinut ja minun ei tarvitse tänään yrittää olla yhtään enempää kuin nyt olen. Se ei tarkoita, ettenkö voisi katsoa eteenpäin, tavoitella uusia oppimisen tavoitteita. Mutta minä ajattelen, että kiitollisuus ja ymmärrys siitä, että minä riitän nyt, niin se on myös kehityksen vauhdittaja, koska sinulla on vahva pohja, mistä ponnistaa. Ja minä sanon kliseen, me riitämme! Tämän päivän osaaminen riittää.

Varsta [00:42:28]: Ihana Annu, tämä oli ihan mahtava. Minusta tämä oli nyt oikein tämän koko keskustelun timantti tuli tässä vähän pienen puristelun jälkeen. Erinomainen ajatus, että muistetaan kiitollisuus ja se, että me riitämme.

Karkama [00:42:43]: Ja kiitollisuus muiden osaamisesta myös, että ei vaadita muiltakaan saati itseltämme liikoja.

Varsta [00:42:49]: Juuri näin.

Raivio [00:42:50]: Joskus on hirveän hyvä pysähtyä tarkastelemaan, että mitäs kaikkea itse asiassa onkaan saatu aikaan, mitä hyvää on jo tapahtunut, ettei vain aina juuri nimenomaan riennetä sinne, että mitä vielä pitäisi tehdä paremmin tai mitä vielä pitäisi kehittää eteenpäin. Vaan että me katsoisimme välillä niin, että ei hitsi vieköön, kaikkea tällaista ollaankin saatu jo aikaan. Jos ei muusta syystä, niin siitä, että sitten se sisäinen kriitikko vaikenee hetkeksi aikaa ja on tyytyväinen, että no okei, olet sitten saanut jotain aikaan sinäkin. Hei meidän täytyy ruveta lopettelemaan tähän, mutta onko joku sellainen asia vielä, joka teidän mielestä pitäisi nostaa, kun me puhumme oppimisesta ja oppimisen asenteesta ja taidoista.

Karkama [00:43:32]: Minä ehkä koen, että oppiminen on elämäntaito, että opit ymmärtämään itseäsi ja sitä, millä tavoin voit edistää niitä asioita elämässäsi, mitä sinä haluat edistää. Oli se sitten työn kontekstissa tai mitä vain. Mutta siis kaiken edellytyksenä on oppiminen, ja meillä kaikilla on se taito. Mutta kyse on siitä, että millä tavalla me haluamme valjastaa se taito käyttöön ja missä elämän osa-alueella. Tähän minä sen ehkä tiivistäisin.

Varsta [00:44:05]: Tuo oli kyllä niin hyvin tiivistetty, että vaikea laittaa paremmaksi. Ehkä vain haluan sen vielä jotenkin, miten sanoisin… Ehkä yksilö versus yhteisö, ajattelen itse niin, että niin paljon kuin minä annan niin paljon minä saan. Että se tapahtuu sitten siinä vuorovaikutuksessa sellainen asioiden hyvä reflektointi, niin jotenkin siihen kannustaisin, että tästä asiasta kannattaa jutella siellä työpaikoilla. Ja toivoisin kuulevani tätä puhetta vielä enemmän. Tässä oli hyviä eväitä siihen keskusteluun.

Raivio [00:44:46]: Joo, jotenkin sen miettiminen, että miten voin vahvistaa minun omaa kasvuasennettani ja miten voin auttaa muita vahvistamaan omaa kasvuasennetta, niin siitä kai tässä oikeastaan on kyse. Hei, kiitos tuhannesti Annu ja kiitos tuhannesti Raisa, tämä oli jälleen oivalluttava, täältä tuli monta hyvää timanttia itselle ja toivottavasti myös teille.