Sukellus dialogiin 4: Dialogin eettiset haasteet

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Raisa Varsta

Puhuja 1 [00:00:03]: Tervetuloa sukeltamaan dialogiin. Dialogiin ja dialogisuuteen otetaan helposti myönteinen asenne. Nähdään edut ja osallistamisen tarpeellisuus. Ihan niin yksinkertaisia nämä asiat eivät kuitenkaan ole. Kun tehdään valinta lähteä dialogiin, tullaan samaan aikaan monen eettisen pohdinnan äärelle. Tässä jaksossa pysähdytään pohtimaan dialogin eettisiä haasteita. Olen Metropolian dialogipäällikkö Minna Kaihovirta ja tässä podcast-sarjassa tuon esiin oman työroolini kautta vastaan tulleita kokemuksia dialogisuuden eri puoliin liittyen. Omassa työssäni edistän ja luon dialogin paikkoja ja mahdollisuuksia Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Tähän jaksoon olen saanut vieraakseni Raisa Varstan, joka toimii Metropoliassa ylemmän tutkinnon tutkintovastaavana. Tervetuloa Raisa.

Puhuja 2 [00:01:11]: Kiitos, Minna.

Puhuja 1 [00:01:13]: Kerrotko heti alkuun vähän itsestäsi ja omasta taustastasi, miksi juuri sinä valikoiduit keskustelemaan näistä eettisistä teemoista tähän podcast-sarjaan?

Puhuja 2 [00:01:24]: No siinäpä onkin kysymys, [Nauraa 00:01:26] jota varmaan tässä itsekin saan hieman miettiä, mutta tosiaan sen lisäksi että olen jo 15 vuotta ollut täällä korkeakoulusektorilla, niin olen myöskin tällainen dialogisesti työskentelevä työnohjaaja ja sitä kautta ehkä löytänyt sellaisia eväitä, paitsi opettajan tehtävään niin myöskin sitten esimerkiksi tehtävääni esihenkilönä ja ylipäätään tämmöisessä kollegiaalisessa yhteistyössä mitä tällä hetkellä täälläkin, näissäkin tehtävissä vaaditaan aika paljon, niin sen takia se ehkä sitten sillä lailla on minulle itselleni ollut merkityksellinen oivallus, että tämä on tärkeä asia ja tästä on apua arjessani.

Puhuja 1 [00:02:15]: Kollegiaalisista oivalluksista voisin nostaa omalta puoleltani esiin sen, että olemme sinunkin kanssasi lukuisia yhteisiä osallistavia tilaisuuksia ja prosesseja olleet suunnittelemassa ja vetämässä, miettineet erilaisia keinoja tukea sitä dialogisuutta, ja koen että sinulta on tullut monet sellaiset pysäyttävät kysymykset että miksi teemme näin tai mitä me itseasiassa saamme kun teemme näin. Sinä olet vähän semmoinen mietintämyssyn päähän laittaja, koen ainakin itselleni että sinun on ollut tällaista, eli nyt kokeillaan jos saisimme joitain näitä oivalluksia jaettua tässä meidän kuulijoidemme kanssa, ja toivottavasti heillekin tulisi jotakin semmoista oivaltamisen iloa tai ainakin ajatusten virittelyä tähän suuntaan.

Puhuja 2 [00:03:04]: Joo. Hyvä.

Puhuja 1 [00:03:05]: Kun eettinen kulma on nyt tähän nostettu esiin niin lähdetään liikkeelle ihan siitä että minkälaisi eettisiä pohdintoja dialogisuus valittuna toimintatapana pitää sisällään? Mitä siinä on syytä pysähtyä miettimään?

Puhuja 2 [00:03:23]: Minulla yksi sellainen asia mitä olen itse tosi paljon miettinyt on sellainen ylipäätään, että miten me ymmärrämme mitä dialogi on. Koko se käsite, siinä on vähän riskiä että se jotenkin tässä vesittyy, koska huomaamme että se on tärkeä juttu ja se on myöskin yhteiskunnallisesti esiin nostettu asia, haluamme lisää dialogia ja osallisuutta asioihin, niin sitten samaan aikaan on mahdollista että ymmärrämme se myöskin käsitteenä, otteena hyvin eri tavoin. Jos mietimme vaikka jotain elokuvamaailmaa, siellä käydään myöskin dialogia, kirjoitetaan dialogia, se on joku ennalta ajateltu asia joka kuvataan tämmöisenä vuoropuheluna, mutta sitten taas miten minä ymmärrän dialogisuuden ja ajattelen dialogia on se että se on nimenomaan sitä yhdessä ajattelua, yhdessä pysähdytään, yhdessä tuumaillaan, voidaan esittää niitä keskeneräisiäkin ajatuksia ja toinen sieppaa siitä ja tuo ehkä jonkun oman keskeneräisen ajatuksensa siihen. Sitten kun puhumme tästä, niin mielestäni yksi tosi tärkeä eettinen näkökulma jota emme välttämättä ole niin paljon ehkä aina pohtineet, että mikä on meidän kuuntelun taito? Dialogisuudessa korostuu mielestäni nimenomaan kuuntelu eikä niinkään myöskään sitten ihan pelkästään se puhe, että se kuuntelun taito. Oma guruni Jussi Onnismaa, joka on tämmöinen ohjauksen monitaituri ja näistä teemoista kirjoittanut, niin hän myöskin tuo esiin tämän kuuntelun merkityksen ja miten tärkeää olisi että pystyisimme kuuntelemaan myöskin tyhjänä tauluna, tai sillä lailla että meillä ei olisi semmoista vertailevaa kuuntelua niin paljon silloin kun olemme dialogissa. Helposti kun kuuntelemme toista meillä lähtee oma ajatus liikenteeseen, lähdemme vertailemaan mitä tuo toinen nyt sanoo ja miten se liittyy aiempiin kokemuksiini tai miten se liittyy siihen mitä minä haluan tästä yhteisestä tuokiosta, niin kuuntelutaito, ja sitten toinen se että tavallaan sitä dialogia ei voi käsikirjoittaa, koska jos me oikeasti asetumme kuuntelemaan, niin sieltä voi lopputuloksena tulla ihan mitä vaan. Jotenkin tässä eettisessä pohdinnassa pitäisi ehkä ensin käydä dialogia dialogista.

Puhuja 1 [00:06:02]: Kyllä, ja jotenkin varmistaa se että lähtee riittävän avoimella mielellä, että ennen sitä keskustelua ei jotenkin lataa itseään täyteen niitä asioita että nämä ainakin haluan saada läpi tai näitä haluan edistää, ja sitten juuri niin kuin sanoitkin, keskustelun aikana antaa ikään kuin sen tilan ja sen tyhjän taulun sille toiselle osallistujalle, malttaa kuunnella, sitten siitä kehkeytyy jotain mitä ei kukaan oikeastaan voi tietää etukäteen. Eli jos dialogisuutta haetaan niin ne semmoiset suunnitellut agendat pitää malttaa jättää sivuun.

Puhuja 2 [00:06:42]: Kyllä, ja sitten pääsemme mielestäni heti seuraavaan semmoiseen eettiseen kysymykseen, että mihin me ikään kuin sitä dialogia tungemme tai käytämme, eli dialogille on paikkansa, ja silloin pitää olla valmis luopumaan kaikesta kontrollista, dialogiin ei sovi kontrolli, ja silloin me emme juuri voi mielestäni mennä sinne että nyt minulla on tämä agenda. Kerran juttelin yhden ihmisen kanssa, hän käytti tällaista että hänelle oli sanottu, että olisiko siitä sinun dialogista apua että saisimme tämän jonkun muutoksen läpi, niin dialogi ei mielestäni ole paikka jossa voimme etukäteen asettaa mitään tavoitteita. Toki sitten siinä kun yhdessä ajattelemme, niin siinähän voi jo lähteä jotain kehkeytymään, mutta juuri se ristiriita ja semmoinen eettinen dilemma voi tulla siitä, jos joku tuleekin agendalla ja yrittää käyttää ikään kuin sitä tilannetta jonkun oman suunnan vakuuttamiseen tai pakottamiseen. Mutta miten luopuisimme siitä kontrollista, miten uskallamme luopua kontrollista niissä tilanteissa, ja sitten tavallaan mitä siitä seuraisi kun uskallamme päästää irti? Sieltä voi lähteä syntymään jotain sellaista mitä emme olisi osanneet kuvitellakaan, ikinä omassa pienessä mielessä tullut vähäisintäkään ajatusta siihen suuntaan. Siellä on se palkinto, jos me uskallamme heittää sen kontrollihatun pois päästämme.

Puhuja 1 [00:08:11]: Kyllä. Eli voisiko ajatella niin että dialogi ei sovi silloin jos on ennalta jo mielessä lopputulos, jos on kovin tiukka aikataulu, jos on mahdotonta kutsua moniäänisesti siihen ihmisiä mukaan, tällaisissa tilanteissa se dialogisuus ei ole vastaus tai ratkaisu. Mutta jos nämä ehdot ikään kuin täyttyvät, että pystytään irrottamaan kontrollista, uskalletaan heittäytyä katsomaan mitä kehkeytyy, niin sanoit ihanasti että siellä se palkinto sitten odottaa.

Puhuja 2 [00:08:43]: Kyllä, ja mielestäni osana tätä eettistä tarkastelua on tosi tärkeä tunnistaa että meillä on myös muita varsin hyviä vuorovaikutuksen muotoja. Meillä on olemassa neuvottelu, meillä on kokousta, on työpajamuotoja joissa voidaan toimia sitten tavoitteellisesti jotakin asiaa kohden, mutta että jotenkin oltaisiin siinä huolellisia mitä käsitettä käytetään missäkin kohtaa, sitten meillä on ikään kuin se koko keinovalikoima käytössä että ihmiset sitoutuu aina silloin kun käytetään sitä jotain keinoa, juuri sen keinon kanssa toimimiseen. Meillä on paljon muitakin hyviä vuorovaikutuksen muotoja.

Puhuja 1 [00:09:26]: Kyllä, ja näen että tästä on kysymys myös odotusten hallinnassa. Kun olen menossa neuvotteluun niin odotukset ovat hyvin eri tyyppiset kun olen menossa taas sitten käymään dialogia. Tai sitten johonkin hankaliin tilanteisiin on myös olemassa ihan omanlaisiaan vuorovaikutusmalleja ja niitä voidaan nimittää erilaisilla nimillä, jolloin ikään kuin kaikki osapuolet tietävät mihin ovat menossa, ja silloin ollaan aika oikean asian äärellä kun avoimesti tiedetään ja kerrotaan mitä on odotettavissa.

Puhuja 2 [00:09:59]: Juuri näin. On ikään kuin selvää alusta asti olenko tulossa debattiin vai dialogiin. [Nauraa 00:10:05]

Puhuja 1 [00:10:06]: Kyllä, ja näillä kahdella on vissi ero.

Puhuja 2 [00:10:08]: Niillä on vissi ero, ja se on jotenkin sitä että eettisesti käytän oikeissa tilanteissa oikeita asetelmia, ja asetun itsekin, tuon itseni sellaisena siihen tilanteeseen kuin se on tarkoitettu.

Puhuja 1 [00:10:27]: Yksi sellainen konkreettinen sudenkuoppa, joka dialogiseen tekemiseen liittyy, on näennäisosallistaminen. Itse ajattelen, että se on vähän niin kuin tämmöistä yhteiskehittelyn ja osallistuvan työotteen vihrepesua. Saadaan asia näyttämään siltä että tätä on työstetty ja tehty yhdessä, mutta sehän on ihan muuta kuin mitä oikeasti on tehty. Pysähdytään hetkeksi tämän näennäisosallistamisen äärelle, mistä siinä on kyse, ja pohditaan vähän että miten sitä voisi välttää. Miten sinä Raisa näet, mistä on kysymys kun puhutaan näennäisosallistamisesta, tai tunnistetaan sitä, ehkä siitä ei niinkään puhuta, mutta pikemminkin tunnistetaan että sellaisesta on kyse?

Puhuja 2 [00:11:11]: Joo, no siinä on tietenkin varmasti paljon erilaisia mahdollisia taustamuuttujia että sellaiseen tilanteeseen sitten päädytään, mutta minulla on sellainen tuntuma, että usein ehkä semmoisen vähän hätäpäisesti suunnitellun prosessin, että on kiire ja on vähän jopa paniikki päällä että nyt pitää nopeasti löytää joku ratkaisu, niin silloin sitten lähdetään ihmisiä osallistamaan johonkin, jota ei ole ihan loppuun asti mietitty. Eli ajattelen niin että usein semmoisen osallistavan prosessin alkuun olisi hyvä olla dialogi siitä mistä tässä asiassa on kysymys ja mitä me oikeasti tästä mietimme, mikä on se tilanne missä nyt olemme. Käytäisiin siitä ihan avointa dialogia että missä olemme nyt, sieltä ehkä lähtisi muotoutumaan sitten sitä, että onko tässä edes tarve osallistaa hirveästi vai onko tämä vaan, että nyt tehdään päätös ja sitten sen päätöksen mukaan ryhdytään toimimaan. Se osallistaminen on helposti tullut semmoiseksi ajatukseksi että nyt meidän on pakko myöskin osallistaa. Ei minun mielestäni kaikkea tarvitse aina osallistaa, joskus jo lähtökohtaisesti kun osallistut johonkin osallistamiseen tiedät, että ei tästä ole nyt niin hyötyä. Sekin on se mahdollinen. Tai sitten toisaalta vaikka se asia on jotenkin niin monimutkainen, että siihen on tosi vaikea osallistaa kuin hyvin pienesti jostain ehkä reunasta, tai joltain osin, niin sitten olisi hirmu tärkeää rakentaa siihen ympärille sitä sellaista dialogia ja kohtaamista, missä kuullaan ihmisten huolia, vaikka siihen johonkin muutokseen liittyen. Se on ihan erilainen taas sitten toiminta-ajatukseltaan ja malliltaan kuin semmoinen, että lähdetään puuhaamaan jotakin semmoista työpajamaista toimintaa.

Puhuja 1 [00:13:18]: Ollaan siis itseasiassa valintojen ja poisvalintojen äärellä, sen tunnustamisen äärellä että jokaiseen paikkaan osallistuva ote ei sovi, vähän samaan tapaan kuin äsken puhuttiin siitä että dialogikaan ei ole oikea valinta jokaiseen tilanteeseen. Itse olen löytänyt apua näihin haasteisiin paitsi siitä alun avoimesta dialogista, niin myös sellaisesta osallistumissuunnitelmasta, eli koitetaan jäsentää niin hyvin sitä prosessia kuin mahdollista, tunnistetaan missä kohdissa aidosti on tarvetta ja hyötyä siitä että kutsutaan ihmisiä mukaan, ja sitten eletään sen kanssa että joku toinen kohta on paljon parempi edistää pienemmällä porukalla tai valmistella aika pitkällekin, ja sitten ehkä hakea taas jossain kohti laajemman joukon näkemystä. Tuo oli minusta aika kiva tuo sinun tuomasi ajatus että siinäkin kohti kun pienempi ryhmä vaikka työstää, niin voidaan silti pysähtyä kuulemaan vaikka niitä huolia, tai niitä muita ehkä tunteita, joita se nostaa pintaan että tiedetään että joku työryhmä nyt jossain valmistelee, eli ei hyssytellä tai vaienneta, vaan tunnistetaan, että silloin on kyse erilaisesta osallistumisen paikasta kuin silloin kun pääsee siihen sisältöön suoraan vaikuttamaan.

Puhuja 2 [00:14:33]: Joo, ja sitten tässä ehkä minun mielestäni vielä yksi sellainen sudenkuoppa on se, että sanotaan että meillä on joku oikeasti vaikea tilanne johon liittyy paljon vaikka kielteisiä tunteita, jotenkin raskasta historiaa tai semmoisia mutkikkaita näkökulmia, niin ajattelen itse, että tietyllä tapaa se pohja pitää rakentaa ensin sille osallistamiselle. Me emme voi lähteä hakemaan ratkaisuja liian aikaisin, ja vaikka työnohjauksen kontekstissa olen huomannut, että usein tulee semmoista kommenttia, että nyt niin kuin vellotaan. Mutta kun sille vellomiselle on myöskin annettava se aika ja paikka, että ihmiset saa oikeasti kertoa miltä tämä joku asia heistä nyt tuntuu, mikä on se kokemus, ja joku ottaa sen vastaan, että oikeasti kuullaan se asia ja ilman sitä vertailevaa kuuntelua että no miten tämä suhteutuu johonkin, vaan se että oikeasti kuulen, että nyt on paha olla tai nyt on joku hirmuinen huoli. Se on semmoinen kanssa että jos sitten siinä tilanteessa lähdetään hakemaan niitä ratkaisuja vaikka työpajamallisella työstämisellä tai kovin riuskalla valmentavalla otteella, niin sitten ihmisille tulee se tunne että heitä ei ole kuultu ja nyt tämä on tämmöistä näennäisosallistamista, että ei nämä asiat nyt palvele sitä mitä minä tässä tarvitsisin. Sitten toinen on myös sellainen näkökulma tuohon että, paitsi että sitä dialogia olisi hyvä käydä siellä ihan alkuun, se olisi myöskin tosi tärkeä käydä siellä ihan loppuun, että olisi sitten se reflektiopaikka ja -aika siitä että no mitä tässä itseasiassa syntyi? Syntyikö tässä sellaisia asioita mitä me toivoimme ja miten ne yhdessä tuotetut ratkaisut näkyvät siellä minun arjessani, vai näkyvätkö ne itseasiassa? Katosivatko ne, pim, johonkin mustaan aukkoon, vai tuntuuko että itseasiassa ne ratkaisut eivät nyt ehkä palvelleetkaan sitä alkuperäistä tarkoitusta vai hei, onko tämä nyt juuri sitä mitä me toivoimme? Että tulisi se palaute myös sitten siihen osallistamisen prosessiin, miltä se nyt tuntuu kun minua on tähän osallistettu ja olen ollut osa tätä ratkaisua?

Puhuja 1 [00:16:58]: Tämä voisi ehkä myös jotenkin helpottaa sitä osallistujalle jäävää kokemusta, että nyt osallistaminen oli näennäistä, minua ei aidosti arvostettu, antamaani panosta, aikaa, pohdintaa ei arvostettu. Näen että se on erityisen ikään kuin huolestuttava piirre näennäisosallistamisessa, että me kutsumme, innostamme, houkutellaan ihminen, hän antaa aikaansa, ajatuksiaan, osaamistaan, ja sitten jälkikäteen hänelle jää se kokemus että sitä panosta ei arvostettu. Me jokainen olemme inhimillisiä yksilöitä ja ymmärrämme sen, että jos tällainen kokemus toistuu yhden tai kaksi kertaa, niin siitä vielä pääsee yli, mutta sanoisin että toinen kerta, kolmas viimeistään, on sellainen että sitten, vaikka olisi minkälainen houkuttelu, ei enää innostutakaan lähtemään mukaan, ja sitten saattaa päätyä sellaiseen tilanteeseen, että organisaatiossa pohditaan, että no kyllä me kutsuimme mukaan, mutta eipä saatu tähän osallistujia, ja tämä viimeistään on mielestäni sellainen peiliin katsomisen paikka. Kyllä ihmisillä, näin itse ajattelen, on lähtökohtaisesti halu vaikuttaa itseensä vaikuttaviin asioihin, olla mukana kehittämässä ja tekemässä päätöksiä, ainakin silloin kun se teema jotenkin itseään resonoi, ja jos tämä on jotenkin tukahdutettu, en nyt haluaisi käyttää niin vahvaa sanaa kuin tapettu, mutta jotenkin jähmetetty tämä halu, niin silloin kyllä on organisaatiolla, tai sitä osallistavaa otetta siellä eteenpäin vievillä tahoilla, peiliin katsomisen paikka, että mitä on tapahtunut, koska tämä on vähän niin kuin virhetilanne. Silloin asiat eivät ole menneet niin kuin niiden olisi ollut suotavaa mennä.

Puhuja 2 [00:18:49]: Kyllä, ja se on itseasiassa tuplapettymys, eli että sinua on osallistettu ja siitä ei seuraa yhtään mitään, tulee se tunne että minua ei ole kuultu, ja sitten itseasiassa tästä ei tullut senkään vertaa kuin mitä oli toivottu, silloin ihmiset kyynistyvät ja alkavat vetäytyä, ja se on ihan inhimillistä, sitten alan itseasiassa suojautua siltä uudelta pettymykseltä. Sitten tullaan mielestäni yhteen sellaiseen niin kuin dialogin kannalta aivan kriittisimpään elementtiin, ja olen tässä ajatuksessa vähän ehkä kärkevä, [Naurahtaa 00:19:24] mutta minä ajattelen että semmoisessa epäluottamuksen ilmapiirissä, organisaatiossa missä psykologinen turvallisuus ei toteudu, niissä ei myöskään voi olla aitoa dialogia, koska silloin ihmiset eivät uskalla haastaa, eivät uskalla tuoda sitä esiin mitä he oikeasti ajattelevat, ja silloin myöskin dialogista tulee näennäistä. Minulla pitää olla turvallinen olo, että uskallan sanoa, tuoda kritiikkiä, tuoda omat ajatukseni tähän yhteiseen keskusteluun, ja sitten toisaalta tiedän että ne otetaan vakavasti ja niihin suhtaudutaan arvostavasti ja en joudu vaikka vaikeuksiin siitä mitä sanon, tai sitten että kun annan itsestäni, niin se ei mene hukkaan, vaan se minun panokseni oikeasti hyödynnetään. Mitä työyhteisöissä käyn keskustelua esihenkilöidenkin kanssa, kun puhutaan vaikka organisaatiossa olevasta tämmöisestä vastarinnasta tai muutosvastaisuudesta, niin usein sanon, että siellä on taustalla pettymys ja se että minua ei ole kuultu. Semmoinen psykologisen turvallisuuden, luottamuksen luominen sinne organisaatioon, se on aivan ensimmäinen juttu mitä pitää tehdä, jos halutaan tuoda aitoa dialogisuutta organisaatioon, sillä tavalla kuin minkä itse sen ymmärrän.

Puhuja 1 [00:21:04]: Kyllä. Minulla olisi tähän kaksi näkökulmaa, yhtäältä tuo psykologinen turvallisuus, olen ihan samaa mieltä kanssasi siitä, ja jos juuri sinua, joka kuuntelet tätä podcastia, kiinnostaa se millä keinoilla tätä psykologista turvallisuutta voi luoda ja tukea, niin vinkkinä että useammassa jaksossa tätä sivutaan tavalla tai toisella, erityisesti kakkosjaksossa, missä Metropolian Parru-tiimin jäsenet pohtivat sitä millä tavalla voi tukea dialogia ja lähteä vahvistamaan sitä hentoa liekkiä joka kenties syttyy. Toisena tartun tuohon kun sanoit, että otat vähän kärkevänkin kulman, mielestäni tämä on kyllä sellainen paikka missä kannattaa reippaasti lyödä kantapäät maahan ja laittaa jarrutus käyntiin. Jos tunnistaa näennäisosallistamista, se täytyy ottaa puheeksi, täytyy jotenkin se kissa uskaltaa nostaa pöydälle, ja meillä esimerkiksi Parru-tiimissä, joka edistää osallistuvaa työotetta Metropoliassa, on ihan toimintaperiaatteena se että me emme ole mukana näennäisosallistamisesta sisältävissä prosesseissa, jos me tunnistamme, niin se on ikään kuin veto-oikeus, että silloin me emme ole käytettävissä. Toki olemme mielellämme mukana sitten käymässä sitä keskustelua, että miten sen saisi aidosti osallistavaksi tai mitä ehkä muita tapoja olisi viedä eteenpäin, mutta tämä on myös minusta paikka missä saa ja pitääkin olla aika vahvasti sitä mieltä jonka kokee että on aidosti oikea.

Puhuja 2 [00:22:36]: Joo, ja tämä on minusta niin tärkeä juttu, koska mielestäni dialogisuus on ihan ykkösjuttu, ja silloin kun haluamme saavuttaa jotakin yhdessä, tai kun meidän pitää löytää vaikeisiin tilanteisiin ratkaisuja, niin kuin se minkä äärellä ihmiskunta on, sen äärellä tarvitsemme paljon dialogia, ja sama tilanne on monessa organisaatiossakin, haasteet on vain aikamoisia ja toiminta ympäristö tuottaa niitä koko ajan lisää. Me tarvitsemme yhdessä ajattelua, ja sen takia haluan myöskin suojella sitä mitä se dialogisuus on, ja varmistella että sitä sitten oikeassa paikassa tuodaan oikeilla tavoilla, oikeilla asenteilla. Pidän tosi paljon tuosta, [Nauraa 00:23:25] miten te ajattelette, että puolustetaan sitä semmoista oikeanlaista eettisesti kestävää toimintatapaa. Tosi tärkeä näkökulma.

Puhuja 1 [00:23:39]: Nyt on ollut ihanaa oikein luvan kanssa pysähtyä tällaisen eettisen kulman äärelle. Sellainen mikä askarruttaa varmasti montaa on se, minkä verran dialogin yhteydessä näistä eettisistä ulottuvuuksista ylipäätään olisi syytä puhua ääneen ja keiden kanssa? Keitä siihen keskusteluun tulisi kutsua? Mikä on Raisa sinun kokemuksesi siitä, että missä kohti nousee tarve nostaa eettinen kulma esiin?

Puhuja 2 [00:24:12]: Minun mielestäni heti silloin kun alamme puhua dialogista tai dialogisesta toimintatavasta tai johtamisesta. Haluaisin että käytämme sitä sanaa silloin kun sille on se oikea paikka, ja nyt ihan ensin, aina kun lähdemme hyödyntämään sitä dialogisuutta, kävisimme sitä keskustelua että mitä se dialogisuus on? Miten me organisaatiossamme sen ymmärrämme, mitkä siinä ovat niitä meille tärkeitä periaatteita, mitä haluamme varmistaa että toteutuu että siitä olisi jonkunlainen yhteinen ymmärrys, jopa ehkä sillä tavalla sopimus, vaikka se nyt ei dialogiin sinänsä se sopimus liity, mutta se että käytäisiin dialogia. Sitten ehkä yhdessä myöskin sovittaisiin niistä semmoisista periaatteista, vaikka että on se aika, paikka, rauha ja turvallisuus niissä keskusteluissa missä sitten ollaan, ja vaikka se että kun minä olen jäsenenä missä hyvänsä, niin muistaisin sen että se dialogi on oikeasti vielä enemmän kuuntelua kuin puhumista. Tämmöisiä niin kuin paikkoja itsereflektiolle, toiminko minä itse eettisesti, sitten sille yhteiselle reflektiolle, miten me toimimme eettisesti, niitä pitäisi olla runsaasti, ja jatkuvaa semmoista systemaattistakin tietyllä tapaa, että olisi niitä altistuksia sille että olemmeko me menossa oikeaan suuntaan? Se on vähän sama kuin tämmöisenä jo aikuisiksi lapset saaneena äitinä, [Naurahtaa 00:26:00] ne oli niitä ihan jatkuvia keskusteluja kotonakin, että mitkä on ne pelisäännöt millä me toimimme erilaisissa tilanteissa tai mitkä ovat hyviä tapoja toimia kavereiden kanssa kun on teini-ikäisiä lapsia. Ajattelen että tämä on hyvin sama, tämä on tietyllä tapaa inhimillistä, jos me emme vähän väliä sitä muistuttele ja käy siellä peilin ääressä, niin sitten se saattaa lähteä vesittymään, tällainen osaaminen rapautuu.

Puhuja 1 [00:26:30]: Joo, juuri näin, sen pitää olla siinä arjessa mukana, ja tietysti tämmöiset erilaiset nivel- ja taitekohdat ovat luontevia. Ajatellaan vaikka, että meillä aloittaa uusi ryhmä opiskelijoita, niin heidän kanssaan käydä, että nyt kun olet saapunut Metropoliaan, niin miten täällä käydään dialogia ja miten asettaudutaan yhteisten asioiden äärelle, samalla tavalla kun vaikka tiimin tai osaamisalueen kokoonpano muuttuu, niin silloin on aina hyvä muistutella. Mutta vaikka ei olisi uusia tulijoita, ei ne teini-ikäiset siellä perheessäkään vaihdu säännöllisesti, vaan ne on ne samat naamat vuodesta toiseen, jos tartun tähän kulmaan, niin samalla tavalla sitä muistuttelua tarvitaan säännöllisin väliajoin. Eli voisiko ajatella niin että meidän vinkkimme olisi se, että sitä ei kannata turhaan säästää sellaiseen tiukkaan paikkaan tai odottaa että jotain ongelmia tulee, ikään kuin vähän mennä peukut pystyssä siihen asti, että toivottavasti menee hyvin, vaan rohkeasti ottaa alusta asti esille sitä että hei, nyt meillä on valta päättää miten teemme tai miten emme tee, millaista toimintatapaa me luomme, omalla esimerkillä näytämme, ja mihin itse lähdemme mukaan, ja sitten, jos mahdollista, pysähdymme välillä reflektoimaan yhdessä. Mutta tuo oli tosi kiva, Raisa, tuo kulma minkä nostit esiin, että jokainen voi sitten myös itsereflektiolla miettiä kuinka hyvin tässä projektissa, tässä tehtävässä, tällä viikolla, tässä kokouksessa onnistuin tuomaan eettisesti sen dialogisen kulman tai osallistumaan itse siihen tekemiseen.

Puhuja 2 [00:28:10]: Joo, tämä on minusta hyvä. Sitten esimerkiksi työnohjauksesta, joka kerta kun ohjaan, kysyn lopuksi että olemmeko me tässä tapaamisessa jutelleet niistä asioista mistä oli tärkeää jutella, olemmeko puhuneet oikeista asioista, ja sitten kysyn, olemmeko me puhuneet niistä semmoisella tavalla mikä sinua auttaa, mikä on sinulle hyödyksi ja sinua voimavaraistaa. Ajattelen sitä että dialogi on mahdollisuus, se on paikka eheytyä, se on paikka voimavaraistua, se on paikka kasvaa, ja minä tarkistan sen joka kerta kun tapaan asiakastani. Jotenkin tätä ajatusta olen yrittänyt tuoda myöskin vähän opetukseen ja kaikkeen missä liikun, että tarkistettaisiin vaikka joka kerta kun olemme jossain tilanteessa olemmeko me puhuneet oikeista asioista, olemmeko me puhuneet niistä oikealla tavalla.

Puhuja 1 [00:29:08]: Tässä mainio muistipalanen itse kullekin mukaan otettavaksi minkä tahansa tapaamisen, kohtaamisen päätteeksi. Voit kysyä itseltäsi, tai mikä vielä parempi, voit kysyä siltä toiselta tai niiltä toisilta henkilöiltä jotka olivat mukana. Ihanaa Raisa että ehdit pysähtymään tämän erittäin mielenkiintoisen ja moniulotteisen tematiikan äärelle tässä hetkessä. Tähän loppuun vielä pyytäisin sinua jakamaan jonkun sellaisen onnistumisen tai huippuhetken, jossa itse olet kokenut onnistuneesi dialogin edistämisessä tai sen toimintaedellytysten luomisessa.

Puhuja 2 [00:29:50]: Ehkä haluaisin jakaa tähän sen suurimman oivallukseni silloin aikanaan kun opiskelin työnohjaajaksi ja mietin että apua, minkälaisia kaikenlaisia haasteita organisaatioissa on ja miten minä osaan ihmisiä auttaa niissä haasteissa. Sitten kun oivalsin että ei, ei minun tarvitse niitä ratkaista, vaan minä menen sinne mahdollistamaan sen että ihmiset yhdessä ajattelevat, niin se on se ratkaisu, ja se toimii, voin luottaa siihen prosessiin ja voin luottaa siihen että dialogi aina auttaa silloin, kun tilanteet ovat myöskin haastavia. Tätä ajatusta olen sitten soveltanut tosi monessa tilanteessa ja tuossa jo mainitsinkin että tämmöinen yhteinen kehittäminen ja kollegiaalisuus, niin minulla on ihan lukuisia esimerkkejä siitä, että kun olen malttanut sen oman pääni rauhoittaa ja pysähtyä kuuntelemaan sitä kollegaani ja saanut niitä ihan mahtavia juttuja kuulla ihmisiltä, ja sitten ehkä lähtenyt ja heittäytynyt itse siihen keskusteluun, vaikken aina olisi ollutkaan ihan mikään superasiantuntija juuri siinä jutussa, niin me olemme saaneet aika mielettömän hienoja juttuja ja oivalluksia aikaiseksi ja semmoisia niin kuin kokonaisuuksia mistä voin olla vilpittömästi ylpeä. Eli kun vaan malttaa kuunnella, luopua kontrollista ja sitten vielä asettuu itse siihen niin että toisella on turvallista olla, niin voisin sanoa, että kaikki merkittävimmät jutut opeurallani ovat syntyneet sellaisella tavalla. Tämä ehkä semmoisena, että se kannattaa aina, aina kun asettuu näin niin siitä tulee aina jotain hyvää.

Puhuja 1 [00:31:37]: Kiitos tästä onnistumisesta. Tämä antaa meille jokaiselle, jotka koitamme oppia lisää ja ymmärtää enemmän dialogin perusolemusta, jotenkin mielestäni toivoa myös, että ne eivät ole sen ihmeellisempiä taikakaluja, malttia olla hiljaa, luoda edellytykset sille dialogille ja varmistaa, että kaikilla on hyvä ja turvallinen olla, niin sieltä niitä ihmeitä voi sitten lähteä tapahtumaan. Ei joka kerta eikä automaationa, mutta kasvualusta on silloin mahdollinen.

Puhuja 2 [00:32:09]: Nimenomaan, ehkä se kärsivällisyys voisi olla vielä se yksi mitä täytyy siihen lisätä. [Naurua 00:32:13]

Puhuja 1 [00:32:15]: Jäädään harjoittelemaan sitä. Kiitos Raisa, kun pääsit tänne kanssani keskustelemaan, ja kiitos sinä, joka jaksoit kuunnella tämänkin jakson, tämänkin sukelluksen dialogiin. Tässä sarjassa erilaisista kulmista pysähdymme tarkastelemaan dialogisuutta ja siihen liittyviä ilmiöitä.

[äänite päättyy]