Musiikin poluilla 3: Improvisointi ja luova musiikin tuottaminen

ALKUMUSIIKKI

Hanna-Maija Aarnio [00:00:11]: Tervetuloa Musiikin poluilla -podcastiin. Tämä podcast on syntynyt Metropolia Ammattikorkeakoulussa vuonna 2022 järjestetyn Musiikin poluilla -täydennyskoulutuksen teemojen ympärille. Tämän jakson teemana on improvisointi ja luova musiikin tuottaminen, ja keskustelemassa kanssani on Sanna Vuolteenaho. Tervetuloa Sanna.

Sanna Vuolteenaho [00:00:35]: Kiitos.

Hanna-Maija Aarnio [00:00:36]: Ja Johanna Viksten. Tervetuloa.

Johanna Viksten [00:00:37]: Kiitoksia.

Hanna-Maija Aarnio [00:00:38]: Sanna toimii Metropoliassa musiikkikasvatuksen lehtorina, ja Sanna on taiteen maisteri improvisaatiosta.

Sanna Vuolteenaho [00:00:48]: Totta. On hauskaa olla improvisaation maisteri. Jonkin niin jokapäiväisen asian kuin improvisaation maisteri. Vähän kuin uimamaisteri.

Hanna-Maija Aarnio [00:00:58]: Johanna, sinä taas toimit freelancer-lauluntekijänä ja -laulajana ja opettajana muun muassa Helsingin aikuisopistossa ja työväenopistossa, eikö totta?

Johanna Viksten [00:01:08]: Kyllä vain, ja lauluntekijöitä on myös HEO:ssa, opistossa ja kurssimuotoisesti saan tehdä aika isonkin porukan kanssa, biisejä ja siihen liittyviä asioita käydään läpi.

Hanna-Maija Aarnio [00:01:21]: Ja minä olen Hanna-Maija Aarnio, musiikkikasvatuksen lehtori Metropolia Ammattikorkeakoulusta, ja toimin myös Musiikin poluilla -täydennyskoulutushankkeen projektipäällikkönä. Tätä hanketta rahoittaa Opetushallitus. No improvisointi ja musiikin luova tuottaminen. Mitäs se improvisointi oikein on teidän mielestänne? Esimerkiksi Sanna, mitä sanot?

Sanna Vuolteenaho [00:01:48]: Tuossa kun heti alkuun lohkaisin tällaisen, että me kaikki arjessamme improvisoimme koko ajan, niin improvisaatiota on siis kaikessa meidän tekemisessä. Yksikään ihminen ei toimi ilman improvisaatiota. Se on meidän tapa olla olemassa. Sitten kun me siirrytään ajattelemaan musiikillista improvisaatiota, niin minusta Ilpo Saastamoinen, tällainen vanha 80 vuotta juuri täyttänyt legenda, improvisaatiota tutkinut ja opettanut etnomusikologi on sanonut, että musiikillinen improvisaatio on jokamiehenoikeus. Ja siinä mun mielestä kiteytyy se, mitä se improvisaatio on. Se on meille jokaiselle hyvin yksityinen ja erityinen asia se musiikillinen keksiminen, se luovuus, kaikki mitä siinä improvisaatiossa on läsnä. Sitä kukaan muu ei voi käydä arvioimassa, eikä sitä tarvitse verrata ikään kuin suorituksenomaisena toisen ihmisen improvisaatioon. Eli se on jotakin niin ainutkertaista, että siinä ei ole kenelläkään lupa sorkkia sitä. Se tekee tästä improvisaatiosta mun mielestä niin ihmeellisen ja erityisen. Sitten jos mä ajattelen vielä sitä musiikillista improvisaatiota oikein pragmaattisesti, kun ajatellaan sanaa improvisaatio, niin sehän näyttäytyy sen käytännön tekemisen kautta jokaisen ihmisen toiminnassa erilaisena. Jos mä vaikka soitan viisikielistä kanteletta, ja siinä on mulla ne viisi kieltä, niin sitten se improvisaatio perustuu sen tyyppiseen toimintaan ja käytäntöön, mitä mä sen soittimen kanssa voin tehdä. Tai jos mä laulan ja olen oikein extended techniques, ja laulan ihan kummallisia ääniä, niin sitten se taas suhteutuu siihen tekemiseen, eikä kukaan muu voi käydä sanomassa, että ei tuo ollut improvisaatiota. Improvisaatio on todella moninaista ja monimuotoista. Tyhjäsinköhän ihan pajatson, vai Johanna, mitä jatkaisit ja sanoisit?

Johanna Viksten [00:03:59]: Sananahan juuri improvisaatio on vähän karkea ja kirskuva, ja se voi vähän pelottaakin, että mitä mä nyt keksin. Mutta kaikkihan me ollaan täynnä tarinoita ja tunteita ja erikoisia ääniä, ja siinä mielessä siihen vain kannattaisi suhtautua niin, että se on sitä irti päästämistä ja toisten kuuntelua myös. Ihanaa tekemistä impro on siihen, jos on mokien pelko. Koska ainakin oma soittohistoria lapsena musiikkiopistossa, niin kyllä se mun päällimmäinen ajatus matineoista ja kurssitutkinnoista oli se jännitys, että etten vain tekisi virhettä. Jossain todella kaukana ehkä tuli, että voisiko siitä hetkestä ihan tykätäkin. Yleensä ehkä juurikaan ei kerennyt sitä miettiä. Siinä mielessä moka, se on aina oikein.

Sanna Vuolteenaho [00:04:53]: Kyllä, se on juuri näin.

Johanna Viksten [00:04:55]: Että se oma improvisointi on aina oikein. Piste.

Hanna-Maija Aarnio [00:04:58]: Kyllä, ja kuten Sanna tuossa aikaisemmin sanoit, niin se on hyvin jokapäiväistä, että esimerkiksi kun minä kävelen tuolla kadulla, niin saatan improvisoida jonkin kulkureitin, tai laitan ruokaa, niin improvisoin siitä, mitä on kulloinkin saatavilla. Mutta siihen ehkä musiikin piirissä vähän liittyy sellaisia oletuksia ja pelkoja, kuten Johanna sanoit noista mokista. Mutta mitäs lääkettä tähän keksisitte?

Sanna Vuolteenaho [00:05:27]: No kyllä se tekeminen on se lääke. Eli saman tien vain otetaan sitä härkää sarvista kiinni, tai mitä sanontoja tässä nyt käyttäisi, että käydään improvisoinnin kimppuun. Sanotaan jotakin musiikillisesti, ja jos ollaan yhteydessä toisten kanssa, niin toinen jatkaa. Eli tämä kuuluisa ”joo ja”. Ja niin kuin Johanna tuossa sanoit, niin kuunteleminen on siinä keskeisessä roolissa. Niin myöskin kuunteleminen ja kuuleminen, omien ajatusten kuuleminen, niin se on mun mielestä sellaista erityistä, mitä improvisaatiossa on. Jos nyt vielä siihen musiikilliseen improvisaatioon jotenkin sitä, että miksi se voi olla niin pelottavaa, niin se jostakin syystä meille aikuisille… meillä on näitä erilaisia kokemuksia takanamme jo aikamoinen määrä musiikin harrastamisesta, jossa ollaan ehkä jotenkin arvioitu sitä omaa itseämme tai olemme itse verranneet itseämme johonkin toiseen. Tai jollakin tavalla meille on tullut jonkinlainen käsitys, minkälainen meidän pitäisi siinä musisoinnissamme olla. Sitten olemme kuulleet huippusoittajia tekemässä jotakin, josta olemme kuulleet, että tämä on nyt sitten sitä… nyt he improvisoivat, ja siinä kohtaa tulee sellainen, että no minä en ainakaan tuohon koskaan kykene. Jotenkin se improvisaatio näyttäytyy meille sellaisten huippuosaajien huipputoimintana, eikä sellaisena aivan yksinkertaisena ruohonjuuritason musisointina. Että meidän täytyy tehdä aika paljon työtä sen eteen, että kaikki tekeminen on sitä improvisaatiota.

Hanna-Maija Aarnio [00:07:12]: Nythän tähän ruohonjuuritasolle improvisaatiota on yritetty saada esimerkiksi uusien taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden kautta. Eli improvisaatio mainitaan siellä myös sellaisena tapana, miten lapsi, nuori, kuka tahansa musiikkia opiskeleekin, voisikin lähestyä improvisaatiota jo siinä vaiheessa, missä hän on. Eli vaikka olisit vasta-alkaja, niin totta kai sun improvisaatio kuulostaa silloin erilaiselta kuin vaikkapa jazz-improvisaatiota vuosikymmenet harjoitelleen ihmisen. Mutta yhtä lailla sinulla olisi oikeus improvisaatioon omista lähtökohdista käsin. Minkälaisia syitä näette siihen, miksi improvisaatio on nostettu nyt esimerkiksi näihin opetussuunnitelman perusteisiin tänä päivänä? Mitä Johanna haluaisit kommentoida siihen?

Johanna Viksten [00:08:08]: Kaikessa opiskelussa ja oppimisessa selvästi painotetaan sitä, että osallistuja, oppija ei olisi vain jonkin aiemman toisintaja, tai että olipa se asia mikä vain, että matemaattinen kaava menee näin tai taivas on sininen ja tällaiset mittasuhteet on ihmisessä sitä piirrettäessä, niin myös se, että se tiedon hakeminen on nykyään hyvin paljon koululaisilla, opiskelijoilla itsellä, sitä on enemmän, niin samoin musiikissa, että ei toisteta enää sitä vanhaa, vaan pyritään luomaan uutta.

Sanna Vuolteenaho [00:08:46]: Ja annetaan sille luovalle musiikin tekemiselle mahdollisuus. Jos ajatellaan musiikin oppimista, niin improvisointi on totta kai itseisarvo taiteellisena olemassaolon muotona, ihana sellainen. Mutta myöskin sitä sisäisen motivaation kautta, että esimerkiksi kun joku lapsi lähtee tuottamaan itse musiikillista materiaalia, keksii asioita, improvisaatiohan saattaa olla matka säveltämiseen, tai se on jo lapsen reaalihetkistä säveltämistä, ihan miten sitä halutaan ajatellakaan. Niin se sellainen suuri henkilökohtainen motivaatio siihen asiaan, jonka hän itse omistaa, hän on sen itse keksinyt, ja sen avulla hän tulee oppineeksi todella paljon asioita myöskin siitä musiikista. Mä muistan ikuisesti yhden ammattiopiskelijan, joka sanoi, että ”niin mulla sitten jäi se pianonsoitto, kun mä olin aina viikon ajan keksinyt omia biisejä ja improvisoinut ja soittanut, ja sitten kun mä vein ne sille opettajalle sinne tunnille, niin sit se sanoi, että no ihan kiva, mutta laitetaan nämä nyt syrjään ja soitetaan tätä Chopiniä.” Ikään kuin arvotti siinäkin tajuamattaan, että hän ei osannut nähdä sen lapsen tuotosta ja sen arvoa, ja ehkä että sitä kautta olisi voinut ihan niitä samoja asioita oppia kuin siinä Chopinissäkin.

Johanna Viksten [00:10:21]: Ja improvisaatiossa mun mielestä iällä ja taustalla ei ole väliä. Että se madaltaa rimaa todella paljon. Kerran olin Metropolian Musiikki elämään -hankkeessa, ja sitten oli ihana musiikin opiskelija, piano pääaineena, siinä mukana, ja meidän konseptiin kuului, että mentiin ikäihmisille tekemään sitä, ja mukana oli myös lapsia. Hauska hetki sitten, kun sellainen ehkä ekaluokkalainen siinä kyseli tältä pianistilta, kun me varmaan sanottiin, että soita jotain, ihan jotain kolmea sointua, ja hän siinä sitten… oli varmaan jotkut isot teokset siinä harjoittelussa, oli ihan että ”mitä mä nyt soitan, mitä mä nyt keksin?”, ja sitten se pieni tuli siihen, että ”ootko sä kauan soittanut?”, ja sitten tämä oikein itse nauroi, että ”mie oon soittanut 16 vuotta”. Ei hän keksi nyt tässä hetkessä mitään. Eli sitten se pieni vähän siinä oli itse, että ”vaikka näin”. Eli myös sitten jotakin meissä tapahtuu. Pienet lapset luontaisesti sepittää ja keksii leikkejä, elää hetkessä, ja sitten jossain kohtaa me aletaan tarkkailemaan sitä omaa käytöstä, vähän asettaudutaan ulkopuolelle ja nostetaan rimoja joskus tavattoman korkealle.

Hanna-Maija Aarnio [00:11:44]: Kyllä, ja ihanaa, että Johanna nostit tuon leikin tässä esille, koska mä monesti vertaankin, että improvisaatio on vähän niin kuin leikkimistä. Eli sä leikit sillä vaikka musiikillisella materiaalilla tai sillä instrumentilla tai sun omalla äänellä, mitä sulla milloinkin on työn alla, ja sitten sä saat leikkiä. Ja eihän leikissäkään ole virheitä, ja leikit voi lähteä mitä moninaisimpiin suuntiin, eikä siinä ole oikeita ja vääriä ja mahdottomuuksia. Eli se olisi oikeastaan mun mielestä aika hyvä mielikuva improvisaatiolle.

Sanna Vuolteenaho [00:12:18]: Kyllä. Se on leikkiä. Ja se leikki voi olla myöskin aikuisen leikkiä tai ikäihmisen leikkiä tai ihan kenen tahansa leikkiä. Se on todellakin kaikkien oikeus. Vielä mä ajattelin siitä, että kun se on nyt ihan kirjattu silloin vuonna 2017 sinne meidän taiteen perusopetuksen opetussuunnitelmaan, niin sen avulla mä kyllä olen ajatellut, että se rohkaisee myöskin meidän opettajakuntaa tuolla kentällä, että he saavat niiden pienten oppilaidensa kanssa yhdessä käydä sitä matkaa, jos se on jollakin tavalla ollut opettajille vähän jännittävä asia. Että ”tämmöinenkö yhtäkkiä nyt meille tuotiin tähän OPS:iin, ja miten mä sitä osaan sitä opettaa?” Niin hän saa sen oppilaan kanssa ja oppilaidensa kanssa oppia siihen asiaan ihan yhtä lailla. Ja näin moni sanookin, että ”kyllä mä sitten niiden pikkuisten kanssa olen”, ja ”mä oon rohkaistunut siinä”, ja ”itse asiassa eihän tää nyt ollutkaan niin pelottavaa” ja ”mähän osasinkin”. Jotenkin näissä kaikenlaisissa yhdessä tekemisen, improvisaatiotekemisen työpajoissa, mitä näiden vuosien aikana on tullut pitäneeksi, niin se suurin riemu on ollut se, että suurin osa sanoo, että ”mä ihan yllätyin, että mähän osasinkin, mähän siis improvisoin”, että nyt joku iso rasti seinään. Tämä on sellainen asia, että olen sitä miettinyt, miten latautunut sana se improvisaatio on, että voisivatko… Kansanmuusikot soittavat omasta päästään tai… Johanna sulla oli joku toinen hauska tapa ilmaista, tai jossain vanhassa kirjassa oli ollut… Se oli mainio.

Johanna Viksten [00:14:07]: Sivistyssanakirjan mukaan olisiko se voinut… nyt en ihan muista, oliko se 50-luvulta vai vähän myöhemmin, niin ”tuokiosepitelmä”.

Sanna Vuolteenaho [00:14:19]: Ihana.

Hanna-Maija Aarnio [00:14:20]: Eli hetkessä olemista. Siinä tuokiossa syntynyt. Se onkin oikeastaan ihan hyvä ajatus, että se on siinä, ei välttämättä ole tarvekaan toisintaa sitä ikinä, eikä pystykään, että se on siinä hetkessä syntynyttä. Te olette nyt sekä Sanna että Johanna molemmat puhuneet lapsista, ikäihmisistä, vaikka kenestä, niin voiko ihan kaikenikäisten ja -tasoisten kanssa improvisoida?

Johanna Viksten [00:14:50]: Kyllä voi. Ihan taaperoiden kanssa olen sitä tehnyt. Sitten se otetaan jostain ihan vaikka juuri osaa taputtaa, niin sitten lähdetään siitä taputuksesta. Jos osaa puhua, niin mitä ikinä sieltä tuleekaan, vaikka ”lintu”, niin sitten lintulaulut lähtee. Nuorison kanssa toimii. Juuri tällaiset lauluntekijäopiskelijat, musiikinopiskelijat totta kai, ja sitten myös siinä on se, että koetetaan ottaa aina impro improna ja rennosti, mutta kyllä sieltä oheistuotteena myös tulee sellaisia biisi-ideoita. Samoin itselle. Sitten se semmoinen, että usein sitä työstetään. Niissä ideoissa on monesti jotain sellaista, mitä me ei… vaikka valkoinen paperi, tai hetki yhdessä, nyt pitää tehdä musiikkia, ei tulisi… vaan vaistonvaraisesti jostain tosi syvältä humpsahtaa jotain. Muistisairaita ja päihdekuntoutujia ja yritysväkeä… Ja ikäihmiset ovat ihan mahtavia. Ehkä siinä on kanssa sellainen porukka, joka ei enää niin kipsaa. Että se kanssa toimii valtavan hyvin.

Sanna Vuolteenaho [00:16:04]: Mulla on, Johanna, juuri tuollaisesta muistisairaiden ryhmästä sellainen ehkä yksi kaikista koskettavin ja voimakkain improvisaatiokokemus. Mä olin silloin vielä opiskelemassa Tallinassa tätä improvisaatiota, ja osallistuin sellaiseen… en siellä Tallinnassa, olin toisaalla, mutta osallistuin tällaisten palvelutalossa asuvien muistisairaiden improvisaatiosessioon, jossa ammattimuusikot tulivat paikalle, ja mä olin yksi niistä muusikoista, ja siellä oli niitä muistisairaita ehkä siinä ryhmässä sellainen kahdeksan, sitten heidän omaisiaankin mukana. Se oli aika iso ryhmä. Sitten meitä muusikoita oli siinä neljä. Meillä oli sellaisia teknisesti helposti soitettavia soittimia mukana, joita me esitettiin ja annetiin niille muistisairaille, ja he niiden omien omaistensa kanssa yhdessä, että he olivat ikään kuin avustajina, auttoivat sitä soittamista… Mulla oli yksitoistakielinen kannel siinä, ja se sessio meni sillä tavalla, että kaikki saivat sitä soittaa. Mä kävin soitattamassa jokaiselle, ja tällä tavalla esiteltiin niitä asioita. Sitten yhdelle muistisairaalle miehelle, hänellä oli rumpu, ja kun hän sitä rumpua soitti, ja me kaikki lähdettiin luomaan sen hänen rummun rytmiin sitä meidän kudosta… Ja mulla vieläkin nousee karvat pystyyn, kun se oli niin mieletön se tilanne, kun me kaikki oivallettiin, että se mies ymmärsi, että hän on nyt se, joka tässä on nyt kapu. Hän johtaa nyt tätä meidän improvisaatiota. Hänen tekemisensä vaikuttaa siihen, mitä me kaikki muut tehdään. Se, että vaikka se improvisaatio siinä kohtaa oli vain kädellä rumpuun rytmin lyöminen eli soittaminen, niin se oli kuitenkin se impulssi sille yhteiselle musiikille ja miten se tuli sen ihmisen oleminen ja kaikki näkyväksi sen improvisaation kautta. Hän ei puhunut mitään, hän ei enää kyennyt puhumaan eikä sillä tavalla kommunikoimaan meidän kanssa. Mutta sen musiikin välityksellä se oli aivan valtavan voimakas se kommunikaatio. Se oli ehkä mulla itsellä sellainen käänteentekevä, että tämä on työkalu ihan joka kohtaan, tai tämä on asia, joka yhdistää meitä kaikkia.

Hanna-Maija Aarnio [00:18:38]: Kiitos, Sanna. Olipa voimakas esimerkki. Hyvin pystyn kuvittelemaan sen. Varmaan tällaisen muistisairaan tapauksessa hänellä ei montaa tilannetta elämässään ole, missä hän johtaisi toimintaa johonkin suuntaan tai muuta. Haluatko Johanna vielä kommentoida tähän?

Johanna Viksten [00:18:57]: No kyllä juuri siinä mielessä, että tuossa saa sen tunteen myös, kun itse saa ehdottaa jotakin, joko musiikillisesti tai ihan aiheena. Jotkut ihmisethän on enemmän niin, että se loruilu ja laulunteksti ja tarinat ovat se, mistä lähdetään, ja se laulu voi kertoa vaikka syntymäpäiväsankarista siinä ryhmässä tai ihan muuten vain jostakin ihmisestä siellä. Voidaan kertoa hänen elämäntarinastaan tai lapsen harrastuksista, mitä vaan. Niin siinä kanssa huomaa, että se hetki on hieno, ja juuri joskus oli esimerkiksi ikäihminen, joka kertoi aivan mahtavan elämäntarinan, ja sitten itse siihen paukautti, että ”mie oon Savosta, enkä häppee”. Ja sehän soi mulla vieläkin vähän väliä päässä. Eli sitten se sellainen tunne, ja sen jälkeen, että ”tämä laulu oli ihan minulle tai minusta”, niin se tuntuu hienolle. Ja koska siinä on ollut itse kädet savessa siinä tekemisessä mukana, ja sen oman osallistumisensahan saa onneksi itse päättää. Se on myös improssa mukavaa, että siinä ei tuupata ketään yksin tuohon steppaamaan ja laulamaan ja soittamaan, vaan että siinä voi vaikuttua ja vaikuttaa vähän sen mukaan, mikä on se oma fiilis ja palo.

Hanna-Maija Aarnio [00:20:31]: Mä usein itse käytän sellaista esimerkkiä, kun koen näin musiikkikasvattajana, että en ole mikään hirveän hyvä piirtämään, että jos mä saan sellaisen puhtaan kankaan, ja sanotaan, että piirrä jotain, niin heti tulee sellainen kipsi, että mitä mä piirrän, en mä osaa piirtää. Että jännästi, kun Johanna sanoit, että improvisaation aiheita voi olla lukuisia, että ne voivat olla jotain sanoja, tekstejä, runoja, mutta yhtä lailla ne voivat olla esineitä kotoa, ne voivat olla kuvakortteja, oikeastaan ihan mitä vain. Erilaisilla välineillä, kuvilla, sanoilla me autetaan juuri sitä, että ei tulisi sitä tyhjän paperin kipsiä, vaan annettaisiin sitä jotain, että improvisoi vaikka näistä. Mitäs Sanna, haluatko kommentoida?

Sanna Vuolteenaho [00:21:19]: Joo, mulla Hanna-Maija tuli tuosta mieleen, mitä sanoit, että se tyhjä paperi ja sellainen, että enhän osaa piirtää, niin ihan samalla tavalla tällaisilla luovan maalaamisen kursseilla otetaankin se sivellin siihen vasempaan käteen, jos olet oikeakätinen, ja rupeat tekemään sitä sillä, joka niin sanotusti ei luonnostaan heti onnistu, ja silloin sä hyväksyt siihen paremmin. Niin nyt juuri tässä viime viikolla olin kouluttamassa kanttoreita, ja he sitten olivat saaneet ohjeeksi, että tuo tänne mukanasi sellainen soitin, jota et osaa soittaa. Se on itse asiassa se, joka aukaisee todella monen kohdalla sen tulpan, että on lupa lähteä kokeilemaan. Kun ei kerran osaa, niin ei ole mitään menetettävää.

Hanna-Maija Aarnio [00:22:04]: Kyllä. Silloinhan sä lähdet tutkimaan, vähän niin kuin lapsi jotain uutta asiaa. No tässä on vähän tullut meidän keskustelussa kaikenlaisia muitakin tekijöitä, mitä tähän improvisaatioon liittyy. Totta kai meidän on hyvä sitä improvisaatiota harjoittaa sen itsensä takia, jotta meidän luova toiminta… me rohkaistutaan siihen luovuuteen. Mutta sitten olette puhuneet, että improvisaation avulla voidaan myös teknisiä asioita opetella. Sitten esimerkiksi yhteisöllisyys on tässä mainittu. Tuleeko teillä vielä mieleen jotain, että miksi kannattaisi improvisoida? Mitä siitä voi joko yksilölle tai sitten ryhmälle koitua?

Johanna Viksten [00:22:49]: Pitäisin sitä myös sellaisena tunteiden käsittelyapparaattina. Ja ihan sitten se voidaan ottaa porukassa tai jos kahdestaan improillaan, vaikka yksinkin improilisi. Eli siitä asiasta, mikä vähän hiertää, voidaankin tehdä vaikka yhdessä biisiä. Tai myös toisinpäin, että voidaan tehdä ihania suunnitelmia, ihan mitä vain, että onneksi improvisaation kauttahan me päästään ekologisesti ja ekonomisesti matkalle minne vain, minnes lähdetään? Suunnitellaan yhdessä se matka. Taas voi olla musiikillista sekä sanojen tuottamista. Se on tuossa myös se tärkeä. Siinä myllätään niitä tunteita. Mä oon liittänyt sitä aika paljon kaikkeen… jos ajatellaan, että musiikkielämästä opetetaan asioita, niin aina ovat nämä, että ”annetaan palautetta rakentavasti”. Joo, mitä se tarkoittaa käytännössä? Se helposti jää juuri, kun me jotain näitä juttuja selitetään, että joo, kyllä kyllä. Niin sen jälkeen sitten improt käyntiin. Tehdään erilaisia vaikka kohtauksia, tehdään biisejä siitä, ja oikein myllerretään sitä asiaa niin, että siitä tulee sellainen, että ollaan kaikki samalla kartalla. Koska välillä on semmoinen tunne, että jotkin periaatteet, arvot tai visiot tai tällaiset yhteiset käyttäytymissäännöt vähän jäävät ”pölö pölö” ja kaikkea… ja joku luettelee, ja kaikki nyökyttelee, että kyllä. Niin impro tällaiseen oppimiseen työkaluksi. Tietenkin kaikki eri opiskeltavat aineet… Koska silloin, kun itse sitä tuottaa ja myllertää sen asian kanssa, niin silloinhan se tulee oikeasti käsitellyksi.

Hanna-Maija Aarnio [00:24:39]: Kyllä. Haluatko Sanna vielä lisätä?

Sanna Vuolteenaho [00:24:41]: No mä rupesin tuossa vielä miettimään sitä, että silloin kun opiskelin sitä improvisaatiota oikein virallisesti, niin ihmiset kysyi multa sen jäkeen, että no mitä sä sitten opit, kun sä siellä kaksi vuotta ramppasit siellä Tallinnassa. Mä toki olen oppinut varmasti musiikillisiakin asioita, mutta kyllä se suurin oppi oli siinä, että mä opin jotenkin ihan erityisesti sitä hetkessä elämisen taitoa. Myöskin sellaista taitoa, että mulla ei tule hätä missään tilanteessa.

Hanna-Maija Aarnio [00:25:17]: Eli sellaista heittäytymistaitoa myös?

Sanna Vuolteenaho [00:25:29]: Niin, ja siis myös tällaista elämisen taitoa. Ehkä se hätä tarkoitti jotakin sen tyyppistä, että kaikkiin asioihin meillä ei ole aina vastauksia, eikä tarvitse ollakaan, mutta tuollainen aito kuuntelu, joka improvisaatiossa on merkityksellistä, ja myöskin oman itsen kuuntelu, ja myös sen, että asioiden ja vastausten ei tarvitse tulla kuin apteekin hyllyltä, vaan sä saat ottaa niille aikaa ja ajatella. Esimerkiksi hiljaisuus on meillä improvisaatiossa, jos ei ole paljon improvisoinut, niin se saattaa aiheuttaa, että nyt mun pitää äkkiä jotain hirveän nopeasti ”taa daa daa”, eikä anna sen hiljaisuuden olla. Koska se hiljaisuuskin kertoo jotakin. Voi ihan antautua siihen hetkeen ja kuunnella sitä hiljaisuutta. Sitten se hiljaisuus yleensä on, se täyttyy ihan itsestään. Se tulee se vastaus sieltä kyllä, kun… ei tarvitse olla paniikkinappuloita painamassa. Se on musta ollut ihan mielettömän hienoa oppia.

Johanna Viksten [00:26:25]: Myös musiikissa, jos ajatellaan musiikin opiskelijoita tai siitä kiinnostuneita, niin vähän ristiriitaisesti me, jotka musiikkia teemme, päädymme vielä esiintymään, niin sitten siellä on vielä se jännitys. Ja miksipä ei olisi, koska asia on meille tärkeä. Niin kyllä sellaisessa yhdessä opinnäytetyössä ja omasta kokemuksesta, paljon tästä kaikkien kanssa puhuneena, se sellainen blackouttien pelko ja ehkä se itsensä tarkkailu, itsensä ulkopuolelle asettautuminen. Se ”tyhmän näköinen, tyhmästi tehty, miksi mä tein näin”, semmoinen ihme kriitikko, niin se saattaa hiljentyä improvisoinnin myötä. Siihen tulee sellainen turva, että ainahan mä nyt jotain keksin. Oon keksinyt ennenkin. Myös jotkin tietyt kanavat tuolla pysyy vähän sellaisina enemmän auki olevina, kun niitä käyttää. Että vähän löysät pois ja haaleat vedet hanasta, tietää että yleisesti ottaen keikalla en muista laulun sanoja jossain kohtaa, ei mitään, nyt mä keksin ne itse. Ja tietenkin myös se turvallisuus tulee siitä, jos ei ole yksin esiintymässä tai improilemassa tai jo opittua esittämistä, toki myös se toisten turva. Ja myös se yhdessä tekeminen improvisoiden on mulle enemmän sellaista auki olemista kuin valmiin esittäminen. Joskus ehkä juuri menee siihen omaan slottiin, ja tuntuu että vaikka joku olisi saanut sairaskohtauksen, niin mä olisin voinut jossain näytelmässä ehkä hypätä sen yli, koska mä niin teen sitä omaa juttua huomaamatta, että toinen on siinä. Eli tavallaan improssahan ei vain niin voi tehdä, että siinähän pitää enemmän keskittyä muihin, ja ennalta suunnitteleminen on täysin turhaa, koska tehdään yhdessä. Tai jopa kun tekee itsensä kanssa, jammailee, improilee, keksii jotain, se on aivan turhaa, koska yhden asian pitää johtaa toiseen, ei tiiliäkään voi pinota niin, että sinne tulisi väliin aukkoja. Joten mun on turha suunnitella sitä pidemmälle. Se on myös helpottavaa. Mutta suosittelisin, jos musiikki kiinnostaa harrastuksena, opintoina, ammattina, muuten vain elämän iloksi, niin kyllä tuossa improilussa on, kuten sanoit, ihan koko elämään mutta myös siihen musiikkiin liittyviin tilanteisiin, niin sanoisin, että ainakin omasta jännityksestä on iso osa vähän sulanut.

Hanna-Maija Aarnio [00:28:55]: Kiitos. Onpa ollut antoisa keskustelu. Tänään ollaan puhuttu improvisoinnista ja esimerkiksi siitä, kuinka sillä sanalla on ollut vähän vaativa ja pelottava kaiku, mutta toivottavasti tämän keskustelun jälkeen on tullut kaikille selväksi se, että improvisaatio kuuluu ihan jokaiselle taitotasosta ja tietotasosta riippumatta. Eli kaikki mukaan improvisoimaan. Sen lisäksi että me opitaan improvisoimalla heittäytymistä ja luovia taitoja, niin sen lisäksi sillä voidaan myös tunteita tulkita ja rakentaa yhteisöllisyyttä, ja on siitä apua vaikka esiintymisjännitykseenkin. Kiitos Sanna ja kiitos Johanna. Mä heittäisin tähän loppuun tällaisen toiveen teille, että voitaisiinko me improvisoida jokin pieni hetken tuote? Vaikka nyt, kun ollaan Musiikin poluilla -podcastissa, niin ”musiikin poluilla” sanoista. Mitenhän se lähtisi?

Sanna Vuolteenaho [00:30:01]: Vau, joo.

Johanna Viksten [00:30:02]: Kyllähän se lähtisi.

Sanna Vuolteenaho [00:30:04]: Sehän lähtee kyllä.

LAULETTUA IMPROVISAATIOTA