Voimavaraistava ohjausote 7: Pessimismillä voimavarat kuntoon
Voimavaraistava ohjausote -podcast-sarjan seitsemännessä jaksossa teemana on pessimismipedagogiikka. Mitä pessimismipedagogiikalla tarkoitetaan, ja miten tätä lähestymistapaa voi hyödyntää ohjauksessa? Teemasta ovat keskustelemassa lehtori Anne-Mari Raivio Metropolia Ammattikorkeakoulusta, opettaja Sanna Velin Stadin ammatti- ja aikuisopistosta ja yliopistonlehtori Maija Saviniemi Oulun yliopistosta.
Tämä podcast-sarja on osa Voimavaraistava uraohjaus -hanketta, joka toteutettiin Metropolia Ammattikorkeakoulun ja ja Stadin ammatti- ja aikuisopiston yhteistyönä 5.5.2021–31.12.2022. Hankkeen rahoittajana toimi Opetushallitus. Voimavaraistava työvalmentaja -täydennyskoulutus kokosi yhteen ohjausalan asiantuntijoita eri organisaatioista keskustelemaan, pohtimaan ja oppimaan uutta yhdessä. Nämä kohtaamiset toimivat taustana keskusteluille voimavaraistavasta ohjausotteesta ja sen hyödyntämisestä erilaisissa ohjauksellisissa kohtaamisissa.
Käsikirjoittaja: Anne-Mari Raivio, Metropolia Ammattikorkeakoulu
Tallenteen kesto: 33 min.
Podcast tiedostona: Lataa omalle laitteellesi (31.3MB)
MetroPodian RSS-syöte: RSS
[äänite alkaa]
Anne-Mari [00:00:01]: Tervetuloa kuuntelemaan Voimavaraistava ohjausote –podcast-sarjaa.
Raisa [00:00:05]: Minä olen Raisa Varsta Metropolia Ammattikorkeakoulusta.
Anne-Mari [00:00:08]: Ja minä olen Anne-Mari Raivio Metropolia Ammattikorkeakoulusta.
Raisa [00:00:12]: Tässä podcast-sarjassa me juttelemme voimavarakeskeisestä ajattelusta ohjaustyössä.
Anne-Mari [00:00:18]: Yksin, kaksin tai vieraidemme kanssa.
[taustamusiikki alkaa 00:00:21]
Raisa [00:00:21]: Tämä podcastsarja on toteutettu Opetushallituksen rahoittamassa täydennyskoulutushankkeessa opetushenkilöstölle.
Anne-Mari [00:0028]: Kiva kun olet mukana.
Anne-Mari [00:00:34]: Tällä kertaa me sukellamme tosi mielenkiintoiseen teemaan tässä meidän podcastsarjassamme. Me rupeamme puhumaan pessimismipedagogiikasta. Positiivinen pedagogiikka, positiivinen psykologia ovat varmaan niin kun terminä vähän tutumpia kuin pessimismipedagogiikka, mutta tänään me olemme, annamme luvan itsellemme olla pessimistejä, puhua niin paljon kuin haluamme. Ja minulla on täällä mukana vähän keskustelemassa asiasta enemmän tietäviä, koska enhän minä mistään mitään tiedä. Meillä on täällä mukana Maija Saviniemi Oulusta. Kerropas Maija, kuka sinä olet ja miksi sinä nyt olet justiinsa tässä pessimismipedagogiikan äärellä meidän kanssamme täällä tänään. [taustamusiikki loppuu 00:00:48]
Maija [00:01:12]: Joo, tuota hei kaikille. Minulla on aika pitkä polku varmaan tähän päivään, mutta tietenkin kaikki lähtee siitä, että minä olen ollut lapsesta asti perfektionisti. Minulla oli jossakin vaiheessa ajatelmavihossa tallessa tämmöinen ajatus, että pyri aina täydellisyyteen, siellä on tilaa vielä, tilaa kaikille, mutta ei vielä ketään. Ja sitten tuota, jossain vaiheessa työelämää huomasin, että no, ehkä nyt ei ole niin kun toivoakaan päästä sinne, että jos nyt ei edes yrittäisi enää kauheasti. Ja jos ajatellaan, että teillä on tämä voimavaraistava, mitä te tässä käytätte, niin minulla oli ehkä enemmän tämä oma asenne tämmöinen voimia varastava, että huomasi niin kun, että kävi niin päin, että väsytti itseänsä aika paljon sillä, että halusi aina niin kun tehdä viimeisen päälle. Ja tuota, sitten jossain kohtaa niin kun alkoi miettiä, että no mitkä ovat semmoisia asioita, esimerkiksi omassa työssä, että millä ei oikeasti ole väliä muille kuin minulle. Että jos ajatellaan vaikka tosiaan, että jos minä aloittelevana opettajana vaihdoin fontin joka vuosi huolellisesti diasarjaan, niin tuota, sitten jossain kohtaa alkoi miettiä, että no ehkä ne opiskelijat eivät niin kun tiedä, että tämä viime vuonna oli jo tämä sama fontti käytössä, että minun ei tarvitse sitä niin kun erikseen lähtee vaihtamaan, että tuota, niin kun tämän tyyppistä, että kun halusi, että kaikki on niin kun viimeisen päälle kunnossa, niin se on jotenkin semmoinen ajatus, jonka kanssa tässä on pyristellyt aika pitkään. Tästä nyt tulee tietenkin ihan ylipitkä puheenvuoro, mutta tuota, sitten oikeastaan kävi varmaan niin, että ihan silloin työuran alkupuolella, niin minä tilasin Positiivareitten Ajatusten aamiaista. Ja ihan tykkäsin niistä ajatuksista. Ja ihan vilpittömästi yritin olla vähän positiivisempi, ja sitten minä vain huomasin, että minulla ei niin kun vain lähde, että ei pysty, ei osaa. Ja sitten jotenkin, siitä tuli vähän semmoinen kuormittava juttukin ehkä, että no minä nyt epäonnistun niin kun tietenkin tässäkin, että toiset ne jaksavat olla positiivisia ja uskoa hyvään, ja itsellä oli vain vähän sitten semmoinen ehkä, pientä, en tiedä, tervettä vai epätervettä kyynisyyttä ja sarkasmia ja tavallaan sen tyyppinen toiminta oli itselle aika luontevaa. Ja sitten jossain kohtaa niin kun alkoi miettiä, että no voisiko se ollakin niin, että se minun synkkyyteni voisi olla minun voimavarani. Ja sen jälkeen, kun minä niin kun tulin pessimistikaapista ulos, niin minua ei varmaan ikinä sanottu niin usein valoisaksi luonteeksi kuin sen jälkeen, että pieleenhän se meni sitten sekin.
Anne-Mari [00:03:36]: Ihana, elikkä tällaisten pettymysten kautta, niin kun nyt tänään täällä meidän kanssamme keskustelemassa pessimismipedagogiikasta, josta, johon sukelletaan kohta tarkemmin, mutta hei Sanna, Sanna Velin Stadin ammattiopistosta, minkäslaisten pettymysten kautta sinä nyt olet päätynyt tähän hetkeen meidän kanssamme?
Sanna [00:03:53]: No tuota, itse asiassa minä olen tällain Maijan inspiroimana sukeltanut tähän pessimismipedagogiikkaan eli itse törmäsin tuota Maijan ja kollegojen artikkeliin, missä tästä pessimismipedagogiikasta he tuota puhelivat. Ja tajusin siinä kohtaa, ehkä sitten vähän toisenlaisesta näkövinkkelistä, mitä Maija tuossa kuvasi, että kun itse on myöskin näillä kainuulaisilla geeneillä varustettu, niin ajatellut aina niin päin, että mistään ei tule mitään ja minä en mitään osaa ja mitään, mikä, kaikki menee kutenkin pieleen, tein minä mitä tahansa. Ja se oli taas sitten kyllä kanssa, samalla tavalla tosi kuormittavaa. Mutta sitten kun tämän artikkelin näin, missä Maija kuvasi tätä, niin mietin, että voisiko tässä olla semmoinen niin kun just voimavaroja tuova pelastus tähän minunkin, hyvin niin kun alkuvaiheessa olleeseen opettajauraan, että itse olen tässä vasta muutaman vuoden opettajana ollut ja tehnyt ohjaustyötä sitä ennen, mutta samoilla ajatuksilla. Ja mietin sitten, että voisiko jopa minun asiakkaani hyötyä tällaisesta, että hekin oppisivat ehkä ajattelemaan tämän, tämän tuota pessimismin käänteispuolen kautta ja sitten on tässä niin kun jotenkin vielä se huumorikin yhdistettynä, niin tuntuu tosi kotoisalta ja omalta ajattelutavalta.
Maija [00:05:13]: Joo. Ihan jotenkin häkellyttävää kuulla, että joku on inspiroitunut meikäläisen ajatuksista, mutta tuota, toivotaan, että tämä illuusio kantaa vielä pitkään, että ei paljastu, että no ei se nyt oikeasti mitään mistään tiedä. Mutta tuota, siis jos nyt vähän ehkä avaa kuulijoille vielä tätä enemmän, että, siis jokaisella meillä on varmasti kokemusta niin kun ihmislajista, joka on sillai, että no ei kannata ja ei edes yritetä ja antaa olla, ja tavallaan, että nähdään aina se musta puoli ja se varjo ja kaikki niin kun tämmöinen synkkyys ja kaikki mikä niin kun menee pieleen, että ollaan vähän niin kun Titanicin tähystäjinä siinä sitten koko ajan, että nähdään jotenkin niitä uhkia. Niin tuota, minä olen itse miettinyt jossain kohtaa näin, että kun on niin kun positiivista ja negatiivista kateutta, muistanette, että on tätä pohjanmaalaista, että tuota, tehdään vielä paremmin kuin toinen, kun ollaan kateellisia toiselle, niin minä olen miettinyt, että tietyllä lailla ehkä sitten tämmöistä positiivista, negatiivista pessimismiä, että minä itse niin kun tunnistan semmoisen pessimistin, joka niin kun kääntää kylkeä sohvalla eikä edes yritä, tavallaan niin kun näkee jo, että no ei siitä tule mitään. Ja sitten itse on ehkä enemmän semmoinen, no en tiedä, se on aika yläkanttiin ehkä arvioitu se positiivinen pessimisti, mutta tavallaan semmoinen, että niin kun tietää, että no minä lähden hakkaamaan päätäni taas seinään, mutta, että katsotaan, että millä tavalla se tällä kertaa tapahtuu. Että vähän semmoinen uteliaisuus kuitenkin, että no käydään kokeilemassa. Ja se, että miksi se pessimismi siinä on voimavara, niin siinä on se tietty varautuminen, että kun niin kun osaa ajatella sitä, vaikka että, no minulla kuitenkin loppuu läppäristä virta, että otanpa laturin mukaan. Tai kuitenkin aikataulu mättää, että minäpä nyt varaan ylimääräisen tunnin tähän aikaa, niin tavallaan se, että kun ennakoi tämmöisiä asioita, niin se ei ole suinkaan sitä, minun mielestäni, että tuota synkistelee vaan tavallaan on niin kun realistinen ajatus, että sitten se olisi niin kun mahdollisimman sujuvaa ja helppoa se tekeminen, koska nimenomaan sillä säästää niitä voimavaroja sitten esimerkiksi siellä luokkatilanteessa, kun ei menekään jauhot suuhun niin kun heti ensimmäisen vastoinkäymisen tullen. Ehkä vasta toisen tai kolmannen tullessa.
Anne-Mari [00:07:12]: Joo, minä tuota jäin tuossa Maija miettimään sitä, että kun sinä sanoit tuossa noin, että se on sellaista, että varaudutaan, että tavallaan, että minä otan sen ylimääräisen läppärin johdon mukaan tai että minulla onkin mukana vaikka paperilla muutama niin kun moniste, kun ei se kuitenkaan toimi se projektori. Tai mikä ikinä se on se, mihin sinä varaudut, niin miten siinä tasapainottelee sitten toisaalta sen kanssa, mitä sinä tuossa sinun alkupuheenvuorossakin, kun sinä kerroit itsestäsi, tämmöinen niin kun täydellisyydessä on tilaa, niin kun just vielä ja täydellisyyden tavoittelu, kun minä nimittäin tunnistan itsestäni, minä olen joku niin kun teidän yhdistelmänne, että paitsi, että minä tavoittelen sitä täydellisyyttä tai olen tavoitellut, ollut hirveä perfektionisti, niin samaan aikaan minulla on niin kun ollut nollaluottamus siihen minun omaan osaamiseeni, elikkä tämmöinen oikein perinteinen huijarisyndrooma, mitä sinäkin tuossa vähän sanoit, että kyllä se kohta paljastuu, ei se mitään kuitenkaan osaa. Niin hirveän pitkä niin kun lärpätys tähän näin, mutta minä jotenkin sitä haen, että mikä on se, niin kun varautumisen ja sitten taas silleen ylimenevän täydellisyyden tavoittelun, saatko sinä kiinni, mitä minä tarkoitan?
Maija [00:08:13]: Joo, no tuossa nyt ehkä on vähän tämmöinen toipuva perfektionisti vasta, että osaan sanoa muille, miten kannattaa toimia, mutta en suinkaan toimi niin itse. Minusta siitä oli ihan hyvä esimerkki, kun minä jotenkin aikataulun paineessa tässä kerran valmistelin pessimismipedagogiikkaluentoa ja sitten jotenkin halusin tehdä hyvän ja tuntui, että aika loppuu ja näin, ja sitten tuota, minun kaverini sitten sanoi, että muista se kasin suoritus. Josta minä aina niin kun puhun pessimismipedagogiikan yhteydessä, ja sitten minä vastasin hyvin ärtyneesti hänen viestiinsä, että no joo joo. Ja sitten minä tunsin niin kun piston sydämessäni, että no nythän minä itse nimenomaan elän ristiin sen kanssa, sen oman ajattelumaailmani kanssa, että nyt niin kun pitäisi madaltaa rimaa. No ehkä yksi semmoinen konkreettinen, mitä minä yritän, on että päättää, että minä käytän tähän nyt vaikka kaksi tuntia. Ja sitten sen jälkeen minä en enää niin kun hinkkaa tätä. Ja arvaa vaan montako kertaa se on onnistunut, mutta minusta se on teoriassa ihan kiinnostava mahdollisuus.
Sanna [00:09:07]: Joo, ja minä tuota mietin just tuota tavallaan varautumisen ja tuota tommoisen niin kun, mitä sanoit vähän huijarisyndroomakin, niin minusta se, mitä tämä on tuonut tämä ajattelutapa itseen, on semmoista niin kun rauhaa. Että minulla ei ole semmoinen niin kuin hirvittävä kiire ja hötkyäminen siihen, niin kun tavallaan tehdä toisille näkyväksi sitä, että kyllä minä pärjään ja kyllä minä osaan vaan, että jotenkin semmoinen sisäinen rauha tullut tämän niin kun myötä itselle siitä osaamisestakin, että just näin, että jos tämä ei riitä, niin voitte ottaa jonkun muun tilalle. Tiedättekö, se semmoinen niin kun, joku semmoinen itsensä hyväksyminen tästä niin kun kumpusi. Joku semmoinen herääminen, että kyllä kyllä, voi ajatella myös näinkin, että ei aina tarvitse ajatella, että vau, vitsi, että kaikki menee ihan putkeen, koska sehän ei ole myöskään totta. Että kaikille ihmisille sattuu ja tapahtuu, mutta sen niin kun hyväksyminen ja rauhoittuminen jotenkin siihen, että okei, no tämä oli tämmöinen kuutosen suoritus ja sitten seuraavalla kerralla ehkä saa seiskan, ehkä en, mutta…
Anne-Mari [00:10:15]: Katkesikohan Sannan ääni tässä kohtaa. Nämä ovat niitä editoidaan pois -kohtia. Toisaalta tässä sopisi ihan kyllä teemaankin.
Maija [00:10:25]: Niin se on, että tavallaan, kun me aina pyrimme esittelemään sen lopputuloksen, että sehän näyttää sitten yleisölle, että no vau, tuossa ei ole mitään ongelmaa, mutta jos kerran olisikin sitten se, että tuota, ei se mene aina putkeen meilläkään.
Sanna [00:10:36]: Juuri näin, että se, että tämmöistä sattuu ja itse tavallaan, taas jos olisi ajatellut ennen tätä pessimismipedagogiikan tuomaa, tavallaan semmoista ajatusmaailmaa, niin sitten olisi ollut hirveä hiki ja paniikki ja kauhea, että tämä meni saman tien pieleen tämä homma, mutta nyt tästä jatketaan vaan keskustelua. Tämä jotenkin tuntuu tosi niin kun luontevalta itselle. Ja se on ollut se ihanuus.
Anne-Mari [00:11:01]: Niin ja sehän on niin kun tietyllä lailla, jotenkin tommoinen niin kun armollisuus, minkä minä kuulen täältä. Niin kun tämän pessimismipedagogiikan jotenkin ytimessä, semmoinen niin kun, tai jotenkin sen hyväksyminen, että se nyt, tämmöistä tämä nyt on, että sehän on hirveän armollinen ajatus, jotenkin, sehän vapauttaa meissä hirveästi voimavaroja siihen, että kun ei tarvitse jännittää eikä tarvitse niin kun kontrolloida ja puristaa sitä mailaa, että tämän täytyy mennä nyt jollain tietyllä niin kun ylhäältä tulevalla kriteeristöllä tai jotain, oman pään sisältä tulevan niin kun laatukriteeristön mukaan vaan, että tämä on, it is what it is -tyyppisesti, että joku tämmöinen. Jopa suuret meditaatiogurut puhuvat niin kun tavallaan siitä todellisuuden hyväksymisestä just sellaisena kuin se on, että jos siinä on haastetta, niin kun sen hyväksyy täydellisesti, niin sen kanssa pystyy niin kun elämään. Jotenkin tässä minun mielestäni semmoinen niin kun resonoi minulle tosi paljon, ja minun omani, minä olen itse tehnyt positiivista psykologiaa, siis tuossa pari vuotta sitten, vähän sellaisen oman niin kun, no tämän huijarisyndrooman ja täydellisyyden tavoittelun kautta, niin jouduin ottamaan happea vähän aikaa, kun ei sitten enää ollutkaan kauhean toimintakuntoinen. Niin että kun, jos istuu ja vapisee sohvannurkassa itkien, kun pitäisi tehdä töitä, niin se ei ole nyt kauhean kiva tilanne, niin sitten tavallaan tajusi, että täytyy ruveta jostain löytämään jotain, mikä ravistelee sitä omaa ajatusmaailmaa. Ja minä päädyin silloin tekemään positiivisen psykologian opintoja. Ja minä olen nyt, että me olemme Sannan kanssa puhuneet tästä niin kun pessimismipedagogiikasta ja kaikesta, niin minä niin kun näen nämä, jotenkin siis sen, että mikä se positiivisen psykologian niin kun se ihan se ydin on, niin on minun mielestäni kanssa se armollisuus, että jotenkin minä näen näissä ihan selkeän yhteyden, että nämä niin kun, me puhumme samasta asiasta, vaikka me olemme niin kun määritelleet tietyllä lailla siihen pessimismiä tai positiivisuutta, ja se on ihan toimiva niin kun jotenkin tämmöinen herättelevä jako, mutta jotenkin siellä minun mielestäni, ihan ytimessä on se semmoinen niin kun armollisuus ja hyväksyntä. Pystyy hellittämään siitä mailasta.
Maija [00:12:56]: Siis me olemme ajatelleet, niin kun me pessimismipedagogiikan kehittäjät, minä ja Paula Vaskuri ja Merja Maikkola tuolta Oulun, tai täältä Oulun yliopistosta, että tuota, että nämä eivät niin kun ole mitään vastavoimia vaan enemmänkin vähän niin kuin toistensa sisarukset tai kumppanukset tai että heissä on, tai niissä on yhteistäkin paljon. Ja ymmärtääkseni esimerkiksi tämä vahvuusajattelu on varmaan semmoinen, mikä tulee myös sieltä positiivisesta psykologiasta hyvin vahvana, koska tietyllä laillahan voi ajatella, että me tässä nyt mietimme niin kun niin päin, että se pessimismi on yksi idea, siis yksi vahvuus. Ja tuota, siis minä olen miettinyt viime vuosina aika paljon sitä, että kun me opettajina niin kun ymmärrämme, että oppijat ovat erilaisia, niin miksi me emme niin kun muista sitä, että opettajatkin ovat erilaisia, ja tuota kun viittasit tuossa tuohon huijarisyndroomaan, niin minusta Antti Holman kolme ohjetta huijarisyndroomaan ovat erittäin hyviä, mainittakoon niistä nyt tässä vain se ketään ei kiinnosta -ohje, jonka minä yritän aina muistaa.
Sanna [00:13:54]: Kun minä tästä vähän olen kertoillut ja juuri sillä tavalla, että hirvittävän alussa, en osaa kauheasti itsekään vielä kertoa, että mihin tämä oikein viekään meitä ja muuta, niin tuota, niin vähän semmoista niin kun, tosi hyvä vastaanotto, mutta sitten se, vähän pieni kritiikki, joka tulee sieltä niin kun, että juuri, että ei mene sinne negatiivisen puolelle, että ei kannata yrittääkään ollenkaan. Niin kun oikeasti, juuri kuin tuossa alussa selostit, että on niin kun ehkä positiivista ja negatiivista pessimismiä, niin tuota, oletteko te siellä Oulun päässä niin kun puhuneet tästä, miten sitä niin kun, onko tullut muuta kritiikkiä tai miten siihen olette vastanneet?
Maija [00:14:33]: Joo, no me olemme varmaan niin alkuvaiheessa tässä, että en ainakaan äkkiä muista, että olisi niin kun kovin paljoa vielä keskusteltu tästä kritiikistä. Siis minä itse olen miettinyt tuotakin tosi paljon, että jokainen meistä tietää, että jos työpaikalla on yksikin semmoinen tyyppi, joka vähän niin kun lannistaa, että joka just on se Titanicin tähystäjä, ehkä. Niin siinä on hirveän iso riski, että se sitten tarttuu. Ja sitten me kaikki olemme sillain, että no, antaa olla, ei tässä mitään. Tai toisaalta varmaan moni meistä on huomannut, että jos työtehtävistä häviää mielekkyys, niin silloin meillä häviää se motivaatio. Ja mielekkyyttä yleensä tuo se, että meillä on kuitenkin jonkinlainen toivo ja toiveikkuus siitä, että me ehkä opimme tästä asiasta jotakin uutta tai ehkä joku muu saa tästä jotakin irti ja muuta, että enemmän me olemme miettineet niin päin sitä, että kun esimerkiksi näissä kiireeseen liittyvissä koulutuksissa on jossain vaiheessa, vuosia sitten, jo puhuttu esimerkiksi siitä, että työtehtävät pitäisi jakaa niin kun sen mukaan, että A-, B- ja C-tason työtehtäviä, ja sitten niin kun käytetään eniten aikaa niihin tärkeisiin, niihin A-juttuihin. Ja sitten on niitä, jotka on pakko hoitaa, ja sitten on semmoisia, jotka ei välttämättä ole edes kauhean pakollisia. Että tavallaan, jos me niin kun säästäisimme niistä vähäpätöisimmistä sitä huolehtimisenergiaa, niin sitten meillä riittäisi ehkä enemmän annettavaa niihin, mitkä ovat aidosti niin kun meidän mielestämme niitä perustehtävän ydintä.
Anne-Mari [00:15:55]: Miten me paketoisimme sen, että mikä on sitä niin kuin kaikkein olennaisinta. Tässä on tullut tosi paljon niin kun polveilevasti sitä, että mikä on kaikkein olennaisinta niin kun tässä lähestymistavassa pedagogiikkaan ja sitä kautta tietysti ohjaukseen tai ylipäätään elämässä olemiseen. Mutta että sieltä löytyy se semmoinen niin kun varautuminen, jotta sitten itse tilanteessa sinulla on vähemmän stressaavaa, koska sinulla on se plan B ja plan C ja kaikki muutkin mahdolliset suunnitelmat siellä takataskussa. Ja sitten siinä on, ehkä minä niin kun tunnistan sieltä sen sellaisen niin kun armollisuuden ja hyväksynnän sille, että jotenkin niin kun, tämmöistä tämä nyt vain on. Että se ei niin kun ole kauhean tuota, ei vaadi niin kuin sitä täydellisyyttä. Ja sitten jotenkin kolmantena oli joku hirveän hyvä ajatus, mutta se hukkui, mutta ei se mitään. Jatkakaa, lähtekää te täydentämään, että mikä muu siellä on olennaista. Sanna.
Sanna [00:16:51]: No minusta tuossa, mitä Maija just äsken sanoi, niin se, ehkä se, just se priorisointi, tavallaan löytää sen, että tähän on turha käyttää tätä huolehtimisaikaa, koska nämä ovat, ja että tavallaan, niin kun pohtia sitä omaa tekemistä jotenkin niin kun ihan uudella tavalla, että se, että tämä minusta haastaa ihmisiä ajattelemaan vähän niin kun eri tavalla, miten on totuttu. Tai miten oletetaan, että pitäisi, varsinkin tässä opetus- ja ohjausmaailmassa, just ajatella ja mennä eteenpäin, niin tämä vähän haastaa sitten kääntämään sitä, että pysähdytäänkin.
Anne-Mari [00:17:27]: Ja tuo on jännä, minä tartun tuohon, tässä tämmöisenä välipolkuna Sanna tuohon, kun sinä sanoit, että haastaa sen, miten on totuttu ajattelemaan, niin ehkä vielä jopa niin, että kun minä jotenkin ajattelen sen, että kun meidän mielensuojavalmius tarkoittaa sitä, että me bongaamme sen negatiivisen, ne vaarat, ne uhat niin kuin paljon helpommin kuin ne mahdollisuudet ja hyvät asiat, että se on ihan niin kun tavallaan tämmöinen niin kun evolutionaarinen asia, että me säilymme hengissä, niin me osaamme bongata ympäristöstä ne uhat paljon paremmin. Niin tämähän on tavallaan se luontainen tapa meillä, se vähemmän energiaa kuluttava tai vievä tapa ajatella, mutta että me olemme niin kun jotenkin, ehkä ei olla hyväksytty sitä, että niin ei saisi ajatella vaan me yritämme koko ajan löytää, että pitää, ei puhuta ongelmista vaan puhutaan haasteista, koska se on niin kuin parempi sana ja niin edelleen. Ja entä jos me nyt niin kun, vähän niin kuin Maija, mitä sinä olet sanoittanut, että ehkä se pessimismi, se vaarojen näkeminen voisikin olla itse asiassa se voimavara ja se vahvuus.
Maija [00:18:22]: Joo. Minähän olen tuota monesti vitsaillut sitä, että erottaako optimistin ja pessimistin ainoastaan siitä, että pessimistillä on heijastin. Että tuota, tuntuu välillä, että ehkä jotain tämän suuntaista voi olla, mutta tuota, tietenkin unohdin, mitä jo alun perin kysyit, mutta varmaan se liittyi siihen armollisuuteen ja varautumiseen, elikkä sinä bongasit tosi hyvin niin kun ne ajatukset. Ne ovat minusta ne kaksi peruspilaria, mistä lähdetään liikkeelle.
Sanna [00:18:48]: Minä muistan sieltä joistakin tuota meidän keskusteluistamme, ja siellä tuota oli myöskin se tavallaan semmoinen niin kun turvallisen ilmapiirin ja ympäristön luominen siihen, että pystyt olemaan sellainen, että pystyt myös sanoittamaan niitä negatiivisia tunteita, koska ne ovat monesti ihan yhtälailla totta kuin mitkä tahansa, jopa enemmän totta kuin ne hienot positiiviset, semmoiset, no nythän tässä mennäänpä mukavasti, niin tavallaan, että se oli myös yksi sellainen asia, joka itseä niin kun, että se, tässä vähän sivuttiin sitä työyhteisöä ja sitä semmoista, että sieltä voi tulla niitä, tai että se, jolla on niitä soraääniä eniten, niin se monesti niin kun vie sen koko porukan sinne matalalle, että se on niin kun totta. Että sitten se syövyttää sitä, mutta jos senkin pystyisi niin kun kääntämään, että se on se, ilmapiirillä on iso merkitys, että siellä uskaltaa sanoa niitä, sillä tavalla niitä negatiivisia tunteita, että se johtaa johonkin parempaan. Eikä niin, että se vie sen koko porukan johonkin sinne luolaan, mistä me emme ikinä kampea enää takaisin.
Maija [00:19:56]: Hyvä. Ja tällä aikaa ehdin miettiä vähän, että mitä minun piti muistaa sanoa. Minun piti muistaa sanoa se, että tuota pessimistihän ei tietenkään, yritetä käännyttää ketään pessimistiksi, koska se tietää, että se ei onnistu siinä, ja minun mielestäni olisi aika naurettavaa mennä sanomaan semmoiselle, joka niin kun oikeasti pystyy ajattelemaan myönteisesti ja ajattelee, että elämä kantaa, että et sinä saa noin ajatella, sinun pitää nyt liittyä meihin ja ajatella niin kuin me. Ei suinkaan vaan nimenomaan niin, että jos se ei tunnu omalta, niin sitten niin kun, ei tarvitse tavallaan hävetä tai piilotella sitä, että minä nyt näen jotenkin nämä nyt niin kuin synkän kautta. Mutta äärettömän tärkeätä minusta tässä olisi puhua siitä jaksamisesta, koska tuota se on varmasti jokaisella työpaikalla yhä enemmän ongelma, en sano haaste vaan ihan oikeasti ongelma. Ja tuota, jotenkin niin kun se ajatus, että, siis minulle sanottiin tässä viime vuonna, että lomat eivät ole palautumista varten. Minä en ole vieläkään oikein toipunut tästä ajatuksesta. Ja se nyt ei ollut tietenkään minkään psykopaatin mielipide vaan ihan oikeasti niin, että ei se voi mennä niin, että me niin kun työssä ollessa paahdetaan menemään. Sitten me kaadumme puolikuolleena lomalle ja sitten se loma menee palautumiseen vaan meidän pitäisi ihan oikeasti pystyä palautumaan jo siinä työn yhteydessä. Ja se on ollut semmoinen, mitä minä olen tässä nyt niin kun miettinyt viime kuukausina, että no miten ihmeessä semmoisen voi niin kun, että tavallaan voi ennakoida sitä esimerkiksi omassa työssään. Ja tietenkin tämä nyt koskee tämä omien korvien välissä oleva pohdinta vain silloin tilannetta, jossa tuota ei ole niin kun aliresursoitu esimerkiksi työyhteisö, että jos siellä on jotakin tämmöisiä, niin niitähän ei niin kun yksi työntekijä pysty ratkaisemaan, mutta tavallaan, että jos niin kun kyse on siitä omasta ajattelusta, niin tuota voisi vähän niin kun miettiä, että mitä siinä voisi tehdä toisin. Esimerkiksi tuosta priorisoinnista tuli mieleen, kun minulla on tapana yleensä kirjoittaa itselleni maanantaisin muistilappu, mitä tänään pitää tehdä, ja siinä on varmaan 10 tai 20 kohtaa. Ja vuodesta toiseen sama pettymys joka maanantai, kun niistä saa tehtyä alle puolet ja sitten niin kun loput siirtyvät seuraavaan päivään. Ja aina niin kun miettii, että no miten minä olin nyt näin huono, että minä en saanut näitä tehtyä. Ja sitten luin, että Anna Perho kirjoittaa, että työpäivän aikana ehtii saada kaksi tai kolme isoa asiaa niin kun tehtyä. Ja sitten jotenkin, että no entä jos minä niin kun vain uskoisin tämän. Että jos minulla on niin kun vuosien kokemus tästä, että se viisi on niin kun maksimi, tietenkin osa on niistä varmaan pieniä, että tietenkin vaihtelee vähän, mutta tuota kuitenkin, että se puolenkymmentä tehtävää on ehkä semmoinen, mikä on niin kun kohtuullinen. Niin entä jos niin kun suunnittelisi sen päivänsä niin, että tässä nyt mennään näillä ja enempää ei nyt irtoa eikä tarvitse irrota, koska ei varmaan irtoa muistakaan. Ja tuota, sitten se oma äänihän, se niin kun omien korvien välissä, sen piiskurin ääni, niin sehän se on kaikkein pahin, että tuota, me joskus kaverin kanssa vitsailleet tästä, tehdään joskus tämmöinen harjoitus kaverin kanssa, että alkaisikin puhua kaverille niin kun puhuu itselleen. Että vieläkö sinä istut siinä kahvilla ja sinunhan piti kirjoittaa tänään vielä kaksi sivua tekstiä. Tai sinulla on vieläkin ne arvioinnit kesken, että eikö se jo sovittu, että ne pitää olla tehtynä. Ja tuota, sitten myös totesin, että täytyy muistaa varottaa sitä kaveria, jos niin kun aloittaa tämän harjoituksen, koska muuten voi mennä välit.
Anne-Mari [00:23:00]: Se on just näin. Mutta hei, tämä jotenkin niin kun, tämä on tosi tärkeä näkökulma minun mielestäni tässä tämä niin kun tämän oman jaksamisen näkökulma. Ja siinä se just sen armollisuuden kautta ja hyväksynnän kautta jotenkin siinä niitten voimavarojen löytäminen, niin se on hyvin keskeisessä minun mielestäni siinäkin, eikö niin, Sanna, siinä mitä me olemme voimavaraistavasta ohjausotteesta tai tästä kehyksestäkin niin kun puhuttu, että kun pitää ne omat voimavarat varmistaa ensin, ennen kuin sinusta niin kuin oikeasti mitään hyötyä, vaikka sitten sinun ohjattavallesi tai sinun opiskelijoillesi tai sinun oppilaillesi. Että tämä niin kun tavallaan istuu siihen kehikkoon ihan kuin nenä päähän. Minä mietin sitä, että nyt Sanna, oikeastaan sinulle kysymys, että mitä muuta sinä tunnistat tässä seilaista, mikä istuu siihen, mitä me olemme siitä voimavaraistavasta viitekehyksestä puhuttu ja voimavaraistavasta ohjausotteesta, että miten tämä niin kun, esimerkiksi siinä sinun ohjattavasi kohtaamisessa jotenkin? Tai sitten toki Maija, sinulle sama kysymys, vähän, että miten sinä siellä, kun sinä kohtaat sinun opiskelijoitasi tai opettajana toimit, niin miten se kääntyy siihen maailmaan?
Sanna [00:24:05]: No minä voisin ainakin sanoa, että minä olen nyt niin kun muutaman ohjattavan kanssa, ihan sillain niin kun testaillut ja kertonutkin, että myöskin tällaista ajattelua, että tavallaan aletaan pohtimaan sitä, mikä on omalla polulla tuntunut semmoiselta niin kun vahvoilta epäonnistumisilta ja sitten lähdetty niin kun vähän miettimään, että miksi on siltä tuntunut. Ja nimenomaan ehkä niitten niin kun tunteiden käsittelyn kautta myöskin sitä, että sehän on monesti meillä, ne pettymykset sellaisia niin kun, jotka aiheuttavat sellaisen tunteen, johon me jäämme myöskin vähän jumiin. Että sitten me emme pääse siitä niin kun eteenpäin, että kun se, en uskalla tehdä uudestaan tätä asiaa, koska se tunne on niin vahva siitä pettymyksestä. Niin minä olen niin kun niitä lähtenyt sitten niin kun työstämään minun ohjattavieni kanssa, että tämmöisiä niin kun ihan tunnetaitojuttuja, mutta myöskin ihan sitä, että rohkaisemaan kokeilemaan uudestaan. Ja olemaan niin kun siinä ohjaajana myöskin vierellä, että olen tässä mitä tahansa sattuu. Että minulla on tällainen niin kun vankikuntoutujien ryhmä, jossa on, heidän elämänpolkunsa, on ollut heidän omien sanojensa mukaan täynnä pettymyksiä, niin se, he ovat olleet jotenkin niin kun, ei voi sanoa, että innokkaasti mukana kokeilemassa, mutta ovat niin kun jotenkin ehkä vähän heränneet siihen ajatukseen, että ei tämä elämä ole vielä mennyttäkään, vaikka se on täynnä niitä epäonnistumisia se polku tähän mennessä. Ja että se, muutamalla, on jopa rohkaistunut astumaan sitä niin kun seuraavaa askelta, vaikka opiskelua kohti, jota ei ollut, sanotaanko vuosi sitten, kun heidän kanssaan on aloitellut, niin ei ollut edes puhettakaan. Niin siinä mielessä minä niin kun näen tässä semmoista samaa, mitä on itsekin työstänyt, niin uskallan ehkä vähän niitten ohjattavillekin lähteä sitä, niitten niin kun tunteiden käsittelynkin kautta miettiä, että niitä pettymyksiä ja sitten uskallusta eteenpäin ja yrittää uudestaan.
Maija [00:26:03]: Joo. No tuota, minä nyt omilla kursseillani aika vähän olen puhunut pessimismipedagogiikasta, koska se ei suoraan liity opetettaviin sisältöihin, niin minulla on ehkä enemmän tämmöinen piilo-opetussuunnitelma. Minä olen miettinyt tosi paljon niin kun itseäni opettajana, että kun minäkin koulutan tulevia opettajia aika paljon, niin tuota, minkälaista opettajuuden mallia minä niin kun heille näytän. Että olenko minä semmoinen kireä, kiireinen, jolla on tuhat rautaa tulessa, joka tekee siitä kauhean numeron. Ja tuota, joka sitten tekee töitä, vaikka pää kainalossa, ja muuta. Että minä olen miettinyt esimerkiksi nyt tuota, niin kun ylipäänsä esimerkiksi Suomessa laajemminkin tämä hybridi- ja etäaika, että johtaako se esimerkiksi siihen, että sitten tullaan vaikka flunssaisena johonkin linjoille. Johonkin, vaikka koulutukseen tai palaveriin tai johonkin, että koetaan, että no kun minä en tartuta ketään siellä etänä, niin minunkin nyt kuuluu osallistua, vaikka oikeasti, normaalistihan me menisimme petin pohjalle ja nukkuisimme, ottaisimme Buranaa ja yrittäisimme palautua. Että tavallaan niin kun haluaisin antaa semmoista mallia, vähän niin kun vaivihkaakin, että otetaan niin kun rauhassa ne asiat ja tuota, että ei tämä maailma tule hosumalla valmiiksi, ja jotenkin just se, että sairaana esimerkiksi tarvitse jaksaa, että jos on kuumetta, niin silloin ei tarvitse kirjoittaa gradua. Mutta kuten sanottu, niin minä olen itse vielä aika alkutekijöissä omassa toiminnassani, mutta tämä on niin kun yksi minusta tärkeä näkökohta, tämä, että minkälaista opettajuutta minä välitän muille, jotka ehkä väittävät sitä sitten taas eteenpäin, aikanaan sitten omalla työurallaan.
Anne-Mari [00:27:41]: Joo, tosi jotenkin merkityksellistä ja niin kun, on se sitten, että minkälaista opettajuutta välitän, minkälaista niin kun elämän asennetta välitän niissä kohtaamisissa, missä olen, on se sitten työyhteisössä kollegoitten kanssa tai sitten ohjattavien kanssa tai opiskelijoiden kanssa, niin sitä sellaista niin kun, no minä olen tämän syksyn hokenut joka paikassa, että perushyvä seiska. Että se on se, mitä minä niin tavoittelen, tuo Maija, sinä mainitsit kasin, kasin tavoite on ehkä jo vähän liikaa. Että se perushyvä seiska, niin tämähän on semmoinen, tavallaan, kun maali on siellä, niin tulee helpommin lähdettyä tekemään. Jos maali on siellä kympissä, niin kynnys aloittaa on ihan valtavan kova. Että se on vähän niin kun se, että joskus aikoinaan, kun yritti ruveta vähän niin kun liikuntaa harrastamaan, muka vähän enemmän. Ajatteli, että optimistisesti, että se pystyy niin kun, sitten ajattelet saman tien niin kun 7 000 kertaa viikossa lähdetään juoksemaan 10 kilometriä, versus sitten se, että kun jossain niin kun tajusi, että no jos minä kävelen vaikka korttelin ympäri, niin se on enemmän kuin ei yhtään. Niin jotenkin tämä näin, että elämää voisi elää tälleen näin, että plus yksi on enemmän kuin nolla. Eikä sinun tarvitse niin kun ikään kuin tavoitella sitä kuuta sieltä taivaalta ja asettaa niitä mahdottomia tavoitteita heti kerta heitolla. Niin tämä ehkä sinne jotenkin sinne kohtaamisiin. Oli se sitten missä tahansa.
Maija [00:28:56]: Ihan just näin. Että kun haluaa tehdä hyvin, niin sitten jää odottamaan semmoista kirkastumisen hetkeä, että yhtäkkiä minä saan semmoisen valaistuksen ja tiedän, miten tämä tehdään täydellisesti. Ja sitten, kun joskus murkkuikäisenä minulle sanottiin sitä, että tuota murrosiässä fantasiamaailma törmää reaalimaailman kanssa. Niin se oli minusta ihan ärsyttävästi sanottu, koska tietenkin tajusi, että se on totta. Ja nyt minä niin kun aloin miettiä ihan tässä viime viikolla, että onko tässä nyt tämmöinen, että on olemassa tämmöinen fantasiamaailma, että on joku semmoinen täydellinen työntekijäminä, täydellinen opettaja, joka ei ikinä niin kun tee virheitä ja kaikki suoritukset on niin kun kymppi plussaa. Että jos minä niin kun juoksen sen fantasiaopettajan perässä niin kun loppuelämän, niin en minä ikinä tavoita sitä, mutta entä jos minä olisinkin se reaalimaailman opettaja. Mutta, tämä on jotenkin semmoinen, että tätä joutuu niin kun päivittäin, jopa tunneittain itselleen niin kun, saa itsensä kiinni tästä ajattelusta, joutuu itselleen vähän niin kun huomauttamaan, että no hei, muistatko, nyt sinä taas niin kun lipsut tähän ajatteluun, että jos nyt kuitenkin hinkkaan vielä vähän. Että tuota, siinä mielessä minä ajattelen, että toipuva perfektionisti, että en tiedä pääsenkö siitä koskaan irti, mutta tuota kyllä se hirveän ajattelua herättävää on, kun niin kun saa itsensä kiinni näistä vanhoista ajatusmalleista.
Anne-Mari [00:30:10]: Onko hei jotain sellaista, mitä me emme ole tänään puhuneet, mikä nyt tuntuisi tosi tärkeältä nostaa vielä tähän loppuun, ennen kuin rupeamme kiittelemään ja lähdemme kohti seuraavia pettymyksiä.
Sanna [00:30:22]: Minä haluan nostaa vielä sen, nimenomaan sen huumorin ja semmoisen pilke silmäkulmassa -elon myöskin, koska se minusta yhdistyy niin kun ehkä, toivottavasti kuulijat ovat tästä saaneet myös senkin käsityksen, että hirveän semmoisella vakavalla itku silmässä -meiningillä ei olla tämän asian tiimoilla, vaikka puhutaan sillä tavalla tärkeästä asiasta, mihin nämä liittyvät, mitä tässä kaikkia on käsitelty. Mutta sillä tavalla niin kun, minusta se on jotenkin taas armollista, että voi vähän olla pilke silmäkulmassa ja katsoa sitä elämää siitäkin näkökulmasta. Ja omaa työtä varsinkin.
Maija [00:31:00]: Joo, ja sitten tuota, siis kun mietin, että en muista, oliko se nyt Spede vai kuka, josta sanottiin, että hän ei tehnyt niin kun huumoria politiikasta eikä uskonnosta, koska tietenkin ne ovat vaarallisia aiheita, niistä aina joku suuttuu, niin pessimistillä on ehkä vähän tämä sama, että ei ainakaan niistä, mutta oikeastaan, että kun minä olen miettinyt tätä omaa pessimismihuumoriani, niin minä olen jotenkin päätynyt siihen, että kun minä nauran itselleni, niin silloin en toivottavasti loukkaa muita. Ja sitten, että kun minä nauran itselleni ääneen ja ehkä julkisestikin välillä, niin ehkä joku jopa pystyy hetkittäin samaistumaan niihin tunnelmiin, mitä minulla on. Että jotenkin minä haluaisin ajatella, että se pessimismihuumori on semmoista lempeätä ja ehkä vähän armollista sitten sekin.
[äänite päättyy]
Ei kommentteja