Voimavaraistava ohjausote 6: Aktiivinen kuuntelu ja ei-tietämisen tila
Voimavaraistava ohjausote -podcast-sarjan kuudennessa jaksossa Raisa Varsta ja Anne-Mari Raivio keskustelevat aktiivisesta kuuntelusta ja ei-tietämisen tilasta. Mitä aktiivisella, läsnäolevalla kuuntelulla tarkoitetaan ja mikä on sen merkitys ohjauskohtaamisissa?
Tämä podcast-sarja on osa Voimavaraistava uraohjaus -hanketta, joka toteutettiin Metropolia Ammattikorkeakoulun ja ja Stadin ammatti- ja aikuisopiston yhteistyönä 5.5.2021–31.12.2022. Hankkeen rahoittajana toimi Opetushallitus. Voimavaraistava työvalmentaja -täydennyskoulutus kokosi yhteen ohjausalan asiantuntijoita eri organisaatioista keskustelemaan, pohtimaan ja oppimaan uutta yhdessä. Nämä kohtaamiset toimivat taustana keskusteluille voimavaraistavasta ohjausotteesta ja sen hyödyntämisestä erilaisissa ohjauksellisissa kohtaamisissa.
Käsikirjoittajat: Anne-Mari Raivio ja Raisa Varsta, Metropolia Ammattikorkeakoulu
Tallenteen kesto: 11 min.
Podcast tiedostona: Lataa omalle laitteellesi (10.1MB)
MetroPodian RSS-syöte: RSS
[äänite alkaa]
Anne-Mari [00:00:00]: Tervetuloa kuuntelemaan Voimavaraistava ohjausote -podcast-sarjaa.
Raisa [00:00:05]: Minä olen Raisa Varsta Metropolia Ammattikorkeakoulusta.
Anne-Mari [00:00:08]: Ja minä olen Anne-Mari Raivio Metropolia Ammattikorkeakoulusta.
Raisa [00:00:11]: Tässä podcast-sarjassa me juttelemme voimavarakeskeisestä ajattelusta ohjaustyössä.
Anne-Mari [00:00:18]: Yksin, kaksin tai vieraidemme kanssa.
[taustamusiikki alkaa 00:00:21]
Raisa [00:00:21]: Tämä podcast-sarja on toteutettu Opetushallituksen rahoittamassa täydennyskoulutushankkeessa opetushenkilöstölle.
Anne-Mari [00:00:28]: Kiva, kun olet mukana.
Anne-Mari [00:00:35]: Tässä podcastissa me asetumme aktiivisen kuuntelun äärelle. Aktiivinen kuuntelu on jotain enemmän, kuin ihan pelkkä vain, että kuulen mitä sinä puhut. Vaan se on jollain lailla sellaista, se on kuuntelijana minun rooliani tai minun vastuutani jotenkin tehdä selväksi puhujalle, että minä kuulen. Minä todella kuulen. Eli että minä aktiivisesti kuuntelen, ja osoitan sen sinulle. Mielestäni aktiivisesti kuunteleva ihminen esimerkiksi käyttää katsekontaktia aika paljon. Tämä on ollut nyt haasteena, kun on etätöitä tehty, niin meillä katoaa se tunne katsekontaktista, eli ei huomata aina katsoa kameran kautta ja mimikoida sitä katsekontaktia. Siinä kohtaa itse asiassa huomaa aika helposti, miten iso merkitys katsekontaktilla on. Tilanteessa, jossa minä koen, joko että minua kuunnellaan ja kuullaan tai että minua ei kuunnella tai kuulla. Eli katsekontakti on yksi sellainen keskeinen asia aktiivisesti kuuntelevan ihmisen kehon kielessä. Muita tällaisia kehonkielen viestejä aktiivisesta kuuntelusta ovat nämä tällaiset nyökkäämiset ja pienet äännähdykset, mitä me teemme aika luontevasti silloin, kun me olemme läsnä sille toiselle ja olemme oikeasti kiinnostuneita siitä, mitä hän sanoo. Se voi olla jopa pieniä tällaisia sanojen käyttöä, että ”aijaa, ihan totta, niinkö”, sen tapaisia asioita. Mitä aktiivisesti kuunteleva ihminen hyödyntää siinä, että viestii sille toiselle, että minä olen täällä kuuntelemassa ja kuulemassa sitä, mitä sinä sanot. Mitäs, Raisa, minkälaisia ajatuksia aktiivinen kuuntelu ja sen merkitys jotenkin sinussa herättää? (Taustamusiikki loppuu 00:00:45]
Raisa [00:02:21]: Tämä on ihan todella tärkeä aihe, ja olen jo pitkään haaveillut opettajana siitä, että rakentaisin tällaisen aktiivisen kuuntelun opintojakson. Koska tämä on jotenkin sellainen puuttuva voimavara tämän hetken yhteiskunnassa. Ja jotenkin huomaan sitä aika paljon miettiväni. Kuitenkin me tiedämme esimerkiksi tuolta terapian maailmasta, että juuri se kuuntelu ja kuulluksi tuleminen ovat todella tärkeitä sille asiakkaan voimavaraistumiselle ja sille, että hän pääsee elämässään eteenpäin. Ja siinä samalla, kun puhut asioita toiselle, ja se toinen kuulee. Esimerkiksi yksi hyvä tapa muuten tässä sitten sitä aktiivista kuuntelua osoittaa, on käyttää niitä samoja sanoja kuin se ihminen, joka puhuu. Niin käyttää samoja sanoja. Siinä samalla kun puhuu toiselle, niin siinä samalla myös itse kuulee sen asian. Se on eri asia, kuin jos vain ajattelen sen asian, kuin jos kuulen itseni puhuvan sen asian. Ja usein vaikka solmut lähtevät oikenemaan sillä. Kaikki tietävät sen, että kun on joku murhe, niin sitten kun sen pääsee oksentamaan jollekin kaverille, ystävälle jossain puhelussa, niin sitten onkin ihan sillä tavalla, että kiitos kun kuuntelit. Ja toinen on vähän, että mitä minä tein. Että se jo, kun saa sen asian sanoitettua, niin usein auttaa ihmistä eteenpäin. On se haaste mikä hyvänsä. Ja samalla sitten tällaisesta aktiivisesta kuuntelusta tulee usein myös sellainen luottamuksen ilmapiiri; tulee turvallisuuden tunne, että uskallan ja voin tässä sanoa niitä asioita, mitä mieleeni tulee. Että aktiivinen kuuntelu, sellainen läsnäoleva kuuntelu, on siinä todella tärkeää. Että se luottamus lähtee syntymään. Ja jotenkin tässä sellainen myöskin näkökulma siitä, että kun on kuuntelijan roolissa, niin mitä se rooli sitten itseasiassa vaatii. Mitä sinulle Anne-Mari tulee mieleen, sitten kun olet kuuntelijana, että mitä se on?
Anne-Mari [00:04:28]: No juuri tuossa rupesin miettimään, että tavallaan sellainen… että silloin, kun olen läsnä aidosti sille toiselle, ja olen jotenkin hyvin virittäytynyt tilanteeseen, niin jaksan olla aktiivinen kuuntelija ja hyödyntää kaikkia näitä aktiivisen kuuntelun merkkejä. Ihan luontaisesti tulee ja on hyvää. Mutta on tilanteita, joissa huomaan, että yhtäkkiä harhaudun, että käyn vähän kuin kahta keskustelua. Että minulla on tavallaan tämä keskustelu ja kuuntelu ja tämä kaikki dialogi, mitä minulla on sinun kanssasi menossa tässä näin, ja samaan aikaan pääni härveltää jotain ihan omaa sisäistä puhettaan ja sisäistä dialogiaan. On se sitten sitä, että mietin jotain, miten ratkaisen jonkin asian tai sitten se, että rupean mielessäni kommentoimaan niitä asioita, mitä sieltä toiselta tulee, ilman, että puhun niitä ääneen auki tai muuta. Tai sitten tällainen, mikä tässä yksi päivä tapahtui jotenkin tähän kietoutuen, että rupesin vasta-argumentoimaan asiaa, joka oli sieltä pääni sisästä ikään kuin tullut, eli se ei liittynyt… Argumentoin ihan väärää kohtaa, reagoin väärään asiaan. Reagoin siihen omaan sisäiseen dialogiini, enkä siihen, mikä oli oikeasti keskustelun aiheena. Ja tavallaan reagoin aika kiihkeästikin, josta tulee tavallaan ihan turhaa väärinymmärrystä tai vääntöä tai asian selvittämistä toisen keskustelukumppanin kanssa, kun hän joutuu sitten puolustuskannalle, että en minä tuota tarkoittanut, en minä noin sanonut ja niin edelleen. Eli tällainen jotenkin tämä sisäisen ja ulkoisen dialogin haaste, mikä tulee helposti, jos et ole ihan siinä hetkessä läsnä, täysin. Vai mitä sanot, Raisa?
Raisa [00:06:14]: Juuri näin. Että se läsnäolon jotenkin vähän vajaavaisuus tai joku muu virittyneisyys, erilainen virittyneisyys, helposti suistaa sen oman pään rumban käyntiin siellä. Oma pää alkaa härveltää, oma mieli rupeaa ratkaisemaan asioita, jo ennen kuin ne ovat ehkä edes ajankohtaisia. Ja mikäänhän ei suututa suurin piirtein enempää kuin se, että selitän jotain asiaa jollekin, ja hän yrittää ratkaista sen liian nopeasti. Mutta jotenkin siitä omassa päässä olevasta sisäisestä dialogista tietoiseksi tuleminen, että minä tunnistan, että okei tämä on nyt sisäistä juttuani ja tämä ei välttämättä liity tähän ulkoiseen dialogiin, tähän keskusteluun, mitä käyn tämän toisen ihmisen kanssa. Tämä ei välttämättä liity siihen lainkaan. Tai että oma sisäinen dialogini voi olla aivan harhapolulla tai se voi olla paljon asioita edellä tai mitä kaikkea se voikaan olla. Jotenkin pitää tulla tietoiseksi siitä, jotta voi siirtää sen sivuun. Ja voi sanoa niille omille ajatuksilleen, että ihan kiva, että olette, huomasin, mutta siirrän teidät sivuun ja keskityn nyt siihen, mitä tämä henkilö puhuu. Jonka puhetta minä kuuntelen. Mitä tämä henkilö tarvitsee. Eikä niin, että mitä minun tarvitsisi nyt tietää, tai mikä ajatus minulla tulee mieleen. Että sitä pitää harjoitella. Että osaa vaientaa vähän sitä oman mielen tuotetta. Ja usein puhutaankin tällaisesta ei-tietämisen tilasta. Että sinun ei tarvitse keksiä ratkaisuja. Se on aivan ihanaa, kun sinun ei tarvitse. Mutta sellainen myöskin kielto, sanoisin. Että kiellän miettimästä liikaa niitä ratkaisuja. Sinun pitää oikeasti olla tietämättä. Ja miten se tapahtuu, niin sen oman sisäisen dialogin tunnistamisella ja sen sopivalla vaientamisella. Vai miten, oletko sinä, Annis, kokenu tähän minkälaisia… Tai millaisia kokemuksia sinulla on tästä ei-tietämisen tilasta?
Anne-Mari [00:08:27]: No jäin tässä miettimään sitä tavallaan, että tuo sisäisen ja ulkoisen dialogin konflikti tai ajatus tai niiden yhtäkkinen rinnakkaiselo on yksi asia, mikä haastaa sitä aktiivista kuuntelua. Ja nyt sitten tämä ei-tietäminen, tai tämä kyllä-tietämisen tila, on toinen mikä sitten taas haastaa sen aktiivisen kuuntelun kokemuksen tavallaan sitä kautta, että juuri tuo, mitä itseasiassa sanoitkin tuossa. Että joku ystävä vaikka rupeaa ratkomaan jotain asiaa siinä tilassa, kun minä en ole vielä valmis. Kun minä haluan vain purskauttaa sen asian ja puhua ja kuulla ehkä, että miten minä itse sitä sanoitan, kuulla mitä minä oikeastaan siinä ajattelen. Ja en haekaan välttämättä siihen ratkaisua ja oikeastaan en kaipaakaan sitä ratkaisua siihen. Koska kyllähän sitten taas minä itse pystyn sen itse ratkomaan, mutta minä vain kaipaan sen, että saisin sen kuuntelukokemuksen. Ja sitten tämä tällainen liian nopea kiihdyttäminen ratkaisuihin tai neuvoihin, tai sitten toisaalta se, että ravistetaan se pois, että äh, älä nyt tuollaisia mieti, eihän tuo nyt ole mitään. Niin nämä tietyllä lailla haastavat sen aktiivisen kuuntelun kokemuksen. Ja sitten jos se aktiivisen kuuntelun kokemus on haastettu, niin veikkaan ja väitän, että sitten on myös tunne läsnäolosta ja aidosta kohtaamisesta haastettu. Eli tämä ei-tietämisen tila, minkä mainitsit, niin tämä on äärimmäisen hankala. Ja meillä on hirveä tarve jotenkin myös auttaa, ikään kuin. Me ajattelemme, että me autamme kollegoitamme tai ystäviämme tai ihmisiä meidän ympärillämme sillä, että ratkaisemme ja autamme heitä näkemään ratkaisuja. Ja se on toki totta näinkin, mutta joissakin tilanteissa se vain haittaa. Ja jättää jotenkin valjun kokemuksen siitä kohtaamisesta. Jotenkin tällaisia minä ajattelisin.
Raisa [00:10:21]: Erittäin hyviä ajatuksia, ja ehkä tuohon vielä sellainen käytännön vinkki, mitä voisi ehkä tuumailla. Eikä sekään niin vakavaa, jos joskus sitten lähdenkin tyrkyttämään sitä ratkaisua. Että minun mielestäni nyt vain tuli tällainen asia. Sitten voi aina peruuttaa; voi sanoa, että hei, huomasinkin nyt, kun kuuntelin sinua, minun teki mieli ratkaista tämä asia puolestasi. Taitaa olla, että minun ratkaisuni ei nyt välttämättä kuitenkaan ole ehkä se paras mahdollinen. Että mietipä jotain muuta, ja peruutetaan vähän. Että sitten voi aina peruuttaa, jos huomaa, että nyt kiirehdin asioiden edelle. Eli onneksi meillä on mahdollisuus myöskin keskustelussa, dialogissa, ottaa taka-askelia. Pyytää anteeksi. Todeta, että hei, otetaanpas tämä juttu nyt vielä uudestaan, ja nyt keskityn todella huolellisesti ja olen läsnä sinulle.
[äänite päättyy]
Ei kommentteja