Voimavaraistava ohjausote 4: Voimavaraistava työkalupakki sisältää läsnäoloa ja virittäytyneisyyttä
Voimavaraistava ohjausote -podcast-sarjan neljännen jakson teemana on läsnäolo ja virittäytyneisyys kohtaamisissa. Anne-Mari Raivio ja Raisa Varsta keskustelevat läsnäolon merkityksestä kohtaamisissa. Millaista on hyvä läsnäolo kohtaamisissa, entä miten virittäytyneisyyttä ja läsnäoloa voisi lisätä?
Tämä podcast-sarja on osa Voimavaraistava uraohjaus -hanketta, joka toteutettiin Metropolia Ammattikorkeakoulun ja ja Stadin ammatti- ja aikuisopiston yhteistyönä 5.5.2021–31.12.2022. Hankkeen rahoittajana toimi Opetushallitus. Voimavaraistava työvalmentaja -täydennyskoulutus kokosi yhteen ohjausalan asiantuntijoita eri organisaatioista keskustelemaan, pohtimaan ja oppimaan uutta yhdessä. Nämä kohtaamiset toimivat taustana keskusteluille voimavaraistavasta ohjausotteesta ja sen hyödyntämisestä erilaisissa ohjauksellisissa kohtaamisissa.
Käsikirjoittajat: Anne-Mari Raivio ja Raisa Varsta, Metropolia Ammattikorkeakoulu
Tallenteen kesto: 12 min.
Podcast tiedostona: Lataa omalle laitteellesi (10.4MB)
MetroPodian RSS-syöte: RSS
[äänite alkaa]
Anne-Mari [00:00:00]: Tervetuloa kuuntelemaan Voimavaraistava ohjausote -podcast-sarjaa.
Raisa [00:00:05]: Minä olen Raisa Varsta Metropolia Ammattikorkeakoulusta.
Anne-Mari [00:00:08]: Ja minä olen Anne-Mari Raivio Metropolia Ammattikorkeakoulusta.
Raisa [00:00:11]: Tässä podcast-sarjassa me juttelemme voimavarakeskeisestä ajattelusta ohjaustyössä.
Anne-Mari [00:00:18]: Yksin, kaksin tai vieraidemme kanssa.
[taustamusiikki alkaa 00:00:21]
Raisa [00:00:21]: Tämä podcast-sarja on toteutettu Opetushallituksen rahoittamassa täydennyskoulutushankkeessa opetushenkilöstölle.
Anne-Mari [00:00:28]: Kiva, kun olet mukana.
Anne-Mari [00:00:34]: Tässä podcastissa me asettaudumme läsnäolon ja virittäytymisen äärelle. Tilanteessa, jossa olemme vaikka fasilitoijina, itse yritämme mahdollistaa kohtaamista ja muuta, niin läsnäolo ja virittäytyminen ovat hirveän keskeisessä roolissa. Me olemme varmaan kaikki olleet sellaisessa tilanteessa, missä emme oikein osaa itse edes sanoa, että mistä se johtuu, mutta on jäänyt vähän sellainen nihkeä nahkea olo. Että nyt ei puhuttu samaa kieltä, tai nyt ei oltu sen yhteisen ymmärryksen äärellä. Että jotenkin tavallaan sellainen, että tuo toinen ihminen ei oikein ole ollut läsnä. Että se on tahmaista. Että asiat eivät etene. Vähän sellaista, että asetutaan… ei oikeastaan asetuta aidosti sen toisen ihmisen kanssa käytävän keskustelun äärelle ja virittäydytä siihen toiseen ihmiseen. Vaan ehkä minulla on joku oma agenda tai joku muu syy, minkä takia tulen jotenkin sieltä omasta kulmasta käsin, ja se on se minun oma juttuni, mikä menee edellä. Ja tämä saattaa pahimmillaan – ainakin minun kokemukseni on se – että se saattaa, jos ei nyt ihan kokonaan torpata yhteistyötä tai asiassa etenemistä, niin ainakin se hidastaa ihan hirveästi. Että minun mielestäni läsnäolo ja virittäytyminen ovat jotenkin todella keskeisessä roolissa silloin, kun puhutaan fasilitoinnista tai kohtaamisesta. Raisa, sinä olet perehtynyt tähän asiaan vähän enemmän, ja olisin halunnut kysyä sinulta, että millä lailla minun pitäisi nyt suhtautua tällaisessa tilanteessa, tai mikä voisi selittää sitä läsnäolon puutetta, jossain tilanteessa? Joko minussa itsessäni tai sitten jossain toisessa. [Taustamusiikki loppuu 00:00:45]
Raisa [00:02:11]: Joo. No tietenkin niitä selittäviä tekijöitä voi olla todella paljon. Ja ihan siis tyypillinen, jonka omasta elämästäni tiedän, että milloin minä saatan olla niin sanotusti läsnä poissaoleva, on se, että minulla on ollut edellisenä yönä ihan vain huonot yöunet. Mistä seuraa se, että minulla on sellaista heikkoa impulssikontrollia. Eli saatan tarkistella puhelimesta joitain asioita, tai en muista, mitä pitikään seuraavaksi tehdä. Tai en kuule kunnolla ohjeita. Tai esimerkiksi ihan työmuisti rupeaa brakaamaan. Että sekin on sitä, kuten on tuo impulssikontrolli, niin myöskin se työmuisti on osa sitä meidän aivojemme toiminnanohjausta. Ja toisinaan se meidän toiminnanohjaus on sitten heikkoa. Ja se vaikuttaa siihen, että miten läsnäolevan tuntuinen ihminen minä olen. Ja tietenkin sitten voi olla, että siihen käsiteltävään asiaan liittyy niin paljon jotain tunteita, että ihminen ikään kuin blokkaa itsensä siitä tilanteesta, ei pysty osallistumaan. Ei uskalla, ei halua. Että on jotain luottamuksen puutetta tai jotain sellaista siinä tilanteessa. Ja sitten on ihan vain sellainen, vähän tuohon yöuniinkin liittyen, että olen jotenkin alivirittynyt, tai sitten voin olla ylivirittynyt. Että väsymys tietenkin, heikompi verensokeri äkkiä torppaa asioita, mutta sitten myöskin sellainen ylivirittynyt tila voi saada ihmisestä sellaisen vähän pitelemättömän oloisen. Että ei oikein malta pysyä paikallaan, ja eikö tämä asia nyt jo etene, ja mikä olikaan seuraavaksi, ja eikö tämä jo kohta lopu. Tällainen, vähän niin kuin hötkyileväinen olo, niin se voi tulla myöskin sellaisesta, että on vähän hermosto ylivirittynyt. Ja itse ainakin tunnistan itsessäni myös, että ihan vain kun liikaa juo kahvia, niin minusta alkaa tulla aikamoinen sähköjänis. Että joskus ne ovat tosi biologisia, joskus ne ovat siellä tunnepuolella. Joskus ne ovat enemmän ihan hermoston tilanteeseen, väsymystilaan liittyviä asioita. Ja varmaan hormonitkin täällä tosiaan vaikuttavat. Niin. Sitä ei aina tiedä, mitä tapahtuu. Mutta mietin sitä, kun sinullakin on pitkä kokemus. Olet ollut haastavissa tilanteissa, Anne-Mari, vetämässä keskusteluita vaikka mistä aiheista. Niin mitä toivoisit, mikä olisi sellainen hyvä virittyneisyys? Ja onko sinulla tullut mieleesi keinoja, miten voit varmistaa sitä, että osallistujilla olisi sellainen hyvä virittäytyneisyys? Miten kuvailisit sellaista hyvää, läsnäolevaa, virittäytynyttä olemista siinä?
Anne-Mari [00:04:52]: Minulle se on jonkinlaista sellaista rentoa oloa ja tunnetta siitä, että minä olen oikeasti tässä asettunut tämän yhteisen asian äärelle ja virittäytynyt tähän toisen ihmisen jotenkin tunnetilaan ja olemiseen. Että minä kuulen ja näen, ja koen tulevani kuulluksi ja koen tulevani nähdyksi. Osaan reagoida oikealla tavalla; en jyrää keskustelua, vaan osaan antaa tilaa siihen. Olen keskittynyt tähän käsillä olevaan asiaan, enkä vilkuile vaikka sitä puhelinta, niin kuin äsken mainitsit. Tai jotain muuta, miljoonaa asiaa laukkaa päässä. Vaan että minä olen tässä ja nyt, juuri sinun kanssasi juttelemassa juuri tästä asiasta, mikä on meille molemmille tärkeä. Se on jotenkin kovin myönteinen tunne, mikä siitä herää paitsi itselle, niin väittäisin myös, että sille keskustelukumppanille. Se on jotain tällaista tietoisen läsnäolon harjoittamista. Tässä ja nyt, sinua varten, tätä meidän yhteistä asiaamme varten. Ja se, että mitenkä tätä voi varmistaa, niin mielestäni jo aika hyvin kerroit näitä syitä siihen, tai näitä asioita, mitkä torppaavat läsnäoloa. Heikosta impulssikontrollista tunteiden tai valtaan tai yli- tai alivirittyneisyyteen liittyen. Niin tietystihän tavallaan, jos mahdollista, niin pystyisikö sitä itse vaikuttamaan siihen, että minkälaisilla unilla, minkälaisella ravinnolla, millä sinä tulet siihen tilanteeseen. Että sinä omasta puolestasi pyrit tekemään asioita niin, että olet ainakin eliminoinut nämä tällaiset selkeät jutut. Liiat kahvinjuonnit ja muut, jotka saattavat sitä sinun hermostoasi vaikka virittää sitten vähän ylikäyntiin tai muuta. Ja sellainen rauhallinen, jotenkin hengittäminen tai vaikka kymmeneen laskeminen mielessä, ennen kuin lähtee sitä omaa mielipidettään tuomaan. Vaan antaa sen tilan itselle ja toiselle myös välillä ajatella. Kaikkea ei tarvitse täyttää äänellä. Ehkä jotain tällaisia haen tähän. Mitä, Raisa, sinä, onko sinulla itselläsi joitakin hyviä vinkkejä siihen, että miten tätä virittäytyneisyyttä ja läsnäoloa voisi sitten paremmin lisätä? Minkälaista olisi tällainen hyvä läsnäolo?
Raisa [00:07:18]: Joo. Itse koen, että aika iso sellainen tekijä ja ajatus, jota ei ehkä ole aina vielä kaikki miettineet välttämättä, niin on sellainen, että usein meidän sellainen ratkaisevainen mieli voi olla juuri sellainen vähän hötkyileväinen. Että eikö tässä siirrytä jo eteenpäin, eikö tämä asia jo ratkaista. Ja sitten tavallaan emme ehkä huomaa, että ihan niissä arkisissakin tilanteissa, niin usein vaikka toiselle tai jollekin tiimille jo se olisi paljon, kun joku olisi läsnä ja kuulisi. Että tavallaan se läsnäolon parantava voima, mistä on kirjojakin kirjoitettu. Niin ymmärrettäisiin jotenkin, että itse asiassa läsnäolo on yksi helpoimpia juttuja, mitä voimme toiselle antaa. Ja se on myöskin yksi todella vaikuttava juttu, mitä voimme toiselle antaa. Että olemme läsnä. Ei tarvitse tavallaan antaa mitään muuta. Että se riittää jo, kun on läsnä, ja sillä pääsee todella pitkälle. Että tavallaan ei antaisi sen ikään kuin pään ja oman mielen lähteä hötkyilemään siihen, että minun pitää tässä suorittaa jotain, vaan sen läsnäolon kautta itse asiassa voi vaikuttaa toisen hyvinvointiin hyvin paljon. Ja jotenkin ehkä muutenkin sellainen, olisiko tämä nyt vähän länsimainen ajatus, että ihminen on jotenkin kaulasta ylöspäin se tärkeä juttu. Ja sitten me unohdamme, että tuo muu kroppa, ei se ole vain sen takia, että se kannattelee meidän päätämme. Vaan oikeasti se koko keho on mukana siinä meidän läsnäolossa. Ja minä ainakin kokemuksesta tiedän, että näytän vähemmän läsnäolevalta silloin, kun minulla on selkä kipeä esimerkiksi, koska minun pitää koko ajan vaihtaa asentoa. Eli jotenkin sen koko kehon kautta tulla tietoiseksi ja harjoitella sitä läsnäoloa. Tähän on loistavia harjoituksia Internet pullollaan. Tunnistaa sen oman kehon tilanne, ja miten se vaikuttaa ajatuksiini ja omaan keskittymiseeni. Ja kaikki nuo vinkit, mitä tässä jo tähän mennessä on tullutkin, että miten se ravinto ja sitten ihan vaikka sellainen kuin hapen määrä kehossa, sekin saattaa vaikuttaa. Että välillä on hyvä käydä haukkaamassa ulkona ilmaa, raitista ilmaa. Mutta että muuten jotenkin sellainen, oman mielen sellaisen hyrräämisen rauhoittaminen; että hei, ei minun tarvitse välttämättä tässä hetkessä mitään sen kummempaa saada aikaan. Riittää että kuuntelen, olen keskittynyt. Ja se voi olla toiselle jo valtavan merkityksellistä. Se, että joku on minulle läsnä ja kuulee minua, niin se voi olla toiselle todella eheyttävää. Ja minun ei tarvitse sen enempää siinä tilanteessa oikeasti edes pyrkiäkään antamaan, vaan se riittää. Ja kun sen jotenkin löytää itsessään, sellaisen moodin ja tavan olla, niin se on itsellekin valtavan voimavaraistavaa. Niin sen takia jotenkin ajattelen, että tämä läsnä olemisen taito on tärkeää paitsi niille ihmisille, joita me kohtaamme, oli se sitten fasilitoitu tilaisuus tai joku valmennustilaisuus tai mikä tahansa, vaikka kahvipöytäkeskustelu, mutta ennen kaikkea se on todella tärkeää meidän omille voimavaroillemme. Me olemme läsnä, ja tunnemme sen oman kehomme. Ja olemme läsnä siinä omassa kehossa ja mielessä, ja pystymme vähän sitä mielen sisäistä härvellystä laannuttamaan. Niin siitä alkaa omakin hyvinvointi kehittyä.
Anne-Mari [00:10:52]: Se on tässä asiassa vähän sama kuin kaikessa muussakin, että multitaskaaminen ei toimi. Multitaskaaminen itseasiassa vain pahentaa olotilaamme. Eli tässäkin tilanteessa, kun olen läsnä, niin minä olen läsnä tässä tilanteessa, enkä yritä härveltää niitä tuhatta seitsemääsataa muuta asiaa, mitkä mielessäni ovat. Se vaatii harjoittelua, ei se yksinkertaista ole. Olemme niin tottuneet multitaskaamiseen.
Raisa [00:11:14]: Ja multitaskaaminenhan ei oikeasti ole edes mahdollista. Aivoille mahdollinen tapa toimia.
Anne-Mari [00:11:21]: Juuri näin. Eli omaa hyvinvointia, tuo oli hyvä näkökulma kyllä.
[äänite päättyy]
Ei kommentteja