Korkeapainetta 8: Luovuuden ja tekoälyn suhde

[Alkumusiikki]

Spiikkaaja: Kuuntelet Korkeapainetta-podcastia. Tämä podcast tarkastelee kulttuurihyvinvoinnin edistämistä erilaisista näkökulmista käsin. Vieraana jaksoissa on alan tutkijoita, kehittäjiä ja asiantuntijoita. Keskustelujen äärelle johdattelevat kulttuurihyvinvoinnin asiantuntijat Metropolia-ammattikorkeakoulusta. Tervetuloa mukaan.

[musiikki vaimenee]

Johanna Niemi: Tervetuloa kuuntelemaan Korkeapainetta-kanavaa. Tämä on Mistä hyvät ideat syntyvät? -juttusarjan ensimmäinen osa. Mun nimi on Johanna Niemi ja vieraana tänään on Metropolian tekoälypäällikkö Mika Hämäläinen. Puhumme tänään luovuudesta ja tekoälystä. Mika kertoisitko, että millainen suhde sinulla on luovuuteen ja tekoälyyn?

Mika Hämäläinen: Joo. Eli mä olen tehnyt mun väitöskirjan laskennallisesta luovuudesta ja etenkin suomenkielisen runouden tuottamisesta ja sitten myös huumorin tuottamisesta. Ja tämä oli 2020. Ja siihen aikaan se oli vielä hankala ongelma, että miten tietokone pystyy kirjoittamaan runoja tai keksimään vitsejä. Mutta nythän se tietysti Chat GPT:n myötä, siitä on tullut kansanhuvia. Että se ei enää olekaan hankala asia, josta pitää kirjoittaa väitöskirjaa. Mutta silloin se vielä oli hankalaa. Ja tavallaan sen takia mä olen muutenkin tutustunut tähän laskennallisen luovuuden maailmaan, joka on nimenomaan se, että miten tietokone voi tuottaa jotain sellaista, mitä me ihmiset yleensä ajatellaan, että se olisi luovaa työtä. Että on se sitten musiikin tuottamista, kuvien tuottamista tai sitten vaikka jonkun tarinan tuottamista.

Johanna: Onko siis esimerkiksi runojen tekeminen Chat GPT:llä laskennallista luovuutta?

Mika: No, siis tämähän on semmoinen, että se ehkä oli jossain vaiheessa, mutta nyt meidän täytyy taas pistää rima vähän korkeammalle ja miettiä, että mikä se luovuusaspekti on. Koska tavallaan Chat GPT tuottaa nyt tekstiä, mutta se ei välttämättä itse koe sitä luovaksi. Että nyt me voidaan taas korottaa sitä rimaa, että mikä se sitten on se seuraava askel Chat GPT:ssä, että meillä on oikeasti luova Chat GPT eikä vaan sellainen Chat GPT, joka antaa ehkä sitä optimaalisinta opittua tekstiä sieltä ulos. Että näihin Chat GPT:n malleihin, se ei ole tavallaan loppukäyttäjälle näkyvissä, mutta jos käyttää rajapinnan kautta, tai mitä tahansa muuta suurta kielimallia jos käyttää, niissä on tällainen temperature-vipu, josta voi sitten vääntää vähän enemmän tai vähemmän tätä temperature-asteikkoa siinä. Ja sitten se tavallaan tekee luovempaa tekstiä. Mutta siinä on myös huomattu se, että tavallaan mitä luovempaa siltä pyytää, niin sitä todennäköisemmin sieltä tulee tosi huonoa tekstiä ulos, koska se ei enää tuotakaan sitä optimaalista parasta. Se vähän kokeilee, että mitäs jos sanoisikin eritavalla asioita ja sitten sieltä saattaa tulla ihan puuta heinää. Ja tämä on nyt ehkä se hankala asia, että Chat GPT pystyy tuottamaan tekstiä johonkin rajaan asti ja se voi olla tosi laadukasta, mutta sitten siinä on aika paljon sitä toistoa. Että se ei välttämättä ole luovaa siinä suhteessa, että se olisi moninaista.

Johanna: Luovuus ja moninaisuus. Ja en tiennyt, että Chat GPT:llä on tämmöinen temperature-niminen säädin, missä ilmeisesti luovuutta voi joko vahvistaa tai sitten sitä voi hiljentää. Palataan ihan kohta tähän. En tiennyt, että tämmöinen vipu on olemassa. Ja tämähän on kiinnostavaa myöskin, että onko ihmisessä samanlainen vipu, että voidaanko omaa luovuutta myös jotenkin tällä tavalla tuunata ja säädellä. Eilen fysiikan Nobelin palkinto on jaettu John Hopfieldille ja Geoffrey Hintonille koneoppimisen ja tekoälyn tutkimuksesta. Millainen signaali sun mielestä tämä on tekoälyn merkityksestä?

Mika: No tämä korostaa sen, että se on nyt jo todella merkittävä tällä hetkellä. Että nämähän teki tämän oman uraa uurtavan tutkimuksensa jo 80-luvulla. Eli tavallaan perusteet näille neuroverkoille, joita nyt käytetään ihan aina, kun tehdään koneoppimista ja tekoälyä, aina käytetään nykyään neuroverkkoja. Ne on jo sieltä 80-luvulta. Mutta silloin meillä ei ollut niin tehokkaita tietokoneita. Ja silloin meillä ei ollut niin paljon dataakaan saatavilla, että me oltaisiin pystytty tässä suhteessa, mitä nyt pystytään vaikka tekemään niitä suuria kielimalleja. Eli tämä on tavallaan ollut sellaista teoriaa, vähän hypoteesia testattu jo silloin. Mutta nyt se vasta näyttäytyy, että hei tämä oikeasti toimii. Että se, mikä silloin aikoinaan keksittiin, tämä toimii nyt ja se toimii tosi hyvin. Ja tämä on ihan selkeä juttu, että ennen neuroverkkoja, ennen kuin pystyttiin niitä käyttämään näin helposti tällä suurella laskentateholla, mikä meillä nyt on, niin meillä se tekoälykehitys oli tosi, se riippui niin paljon siitä, että mitä me haluttiin tehdä. Että jos vaikka haluttiin tehdä konekäännösjärjestelmä, niin sitten piti alkaa oikeasti tekemään konekäännösjärjestelmää ja keksimään jonkinlainen algoritmi, joka on hyvä kääntämään tekstiä kielestä toiselle. Mutta nämä neuroverkot on sellaisia, että se on se sama arkkitehtuuri, sille vaan annetaan erilaista dataa ja se oppii erilaisia asioita. Sille voi antaa käännösdataa, silloin se oppii konekäännöstä. Tai sitten sille voi antaa tällaista chattibottidataa ja sitten siitä tulee tämmöinen Chat GPT:n tapainen fiksu chattibotti. Että nämä tuntuu olevan niin semmoisella korkealla abstraktiotasolla nämä neuroverkot, että se ei enää ole riippuvainen siitä, että mitä ongelmaa me ratkaistaan, kunhan meillä vaan on se data, millä me nämä neuroverkot koulutetaan, niin ne oppii ratkaisemaan melkein minkä tahansa ratkaistavissa olevan ongelman.

Johanna: Ymmärränkö siis oikein, elikkä meillä on ollut jo 80-luvulta asti tietoa – ehkä jo aiemminkin – siitä, että mihin tekoäly tai kielimalli pystyy? Meillä ei riittänyt tähän silloin tehot ja nyt riittää, jonka takia me nähdään nyt erilaisia tekoälyn ikään kuin konkreettisia ilmentymiä myös taiteen puolella ja kulttuurin puolella, koska nyt meillä riittää siihen tehot?

Mika: Vähän niin kuin. Että voisi ajatella, että pohjapiirros oli tehty 80-luvulla, mutta nyt vasta päästiin rakentamaan [naurahtaa] tällä vuosikymmenellä.

Johanna: [naurahtaa] Tosi hyvä. Geoffrey Hinton sanoi eilen Nobel-haastattelussaan, että tekoäly muuttaa ihmiskunnan elämää yhtä paljon kuin 1700-luvun lopulla alkanut teollinen vallankumous. Yhdytkö sinä Mika tähän näkemykseen?

Mika: Mun mielestä tekoäly muuttaa kuitenkin enemmän [pieni naurahdus] asioita. Koska nyt se ei ole vaan enää sitä, että me pystytään tehostamaan tuotantoa, vaan nyt me pystytään tehostamaan ajattelua. Me pystytään tehostamaan innovaatiota. Ja sitten jos sen yhdistää nyt siihen, että meillä on myös tehostettu tuotanto, niin tämähän mahdollistaa vaikka mitä hurjia asioita. Me voidaan ulkoistaa hankalaa ajatustehtävää, hankalaa innovaatiotehtävää tekoälylle. Ja sitten meillä on tehtaat, jotka vaan paukuttaa menemään. Ja varsinkin kun myös robotiikka tehtaissa, se vaan kehittyy jatkuvasti. Että meillä on entistä tehokkaampia robotteja, jotka pystyy rakentamaan suurempia asioita. Vaikka kokonaisia autoja ilman ihmisen valvontaa. Ja sitten meillä on tekoäly, joka suunnittelee tulevaisuudessa niitä autoja. Niin tavallaan sehän, me ei enää tarvita siinä sitä ihmistä niin paljon. Että kysymys on ehkä se, että mitä tekemistä meille ihmisille enää jää tulevaisuudessa.

Johanna: No tätä aioin sinulta kysyä, että eikö tällainen kehityskulku näyttäydy sulle uhkaavana?

Mika: No tavallaan aina kun tulee jotain uutta, niin se on uhkaavaa. Että mä muistan silloin, kun mä olin pieni, niin silloin koulusta laitettiin lappua kotiin, siinä oli pitkä asioita, mistä näkee, että onko lapsi internetriippuvainen. Ja sitten siinä oli tämmöisiä ihmeellisiä asioita, kuten että jos lapsi suunnittelee selaussessiota silloin kun hän ei ole koneen ääressä, niin hän saattaa olla internetriippuvainen. Mutta sitten taas ajattelee, että nythän me ihmiset suunnitellaan meidän selaussessioita milloin tahansa. Me saatetaan istua metrossa ja ajatella, että hei mä haluaisinkin tilata jotain Amazonista. Niin tavallaan siihen-

Johanna: Tämä on siis selaussession suunnittelua, jos miettii tätä.

Mika: Niin, siihen maailmanaikaan se olisi ollut merkki internetriippuvaisuudesta. Ja se oli se pelko, se oli se uhka. Mutta nyt meidän koko yhteiskunta on internetriippuvainen. Että jos meillä on netti poikki, niin en mä usko, että meillä Metropoliassa kovin moni tekee töitä sinä päivänä. [naurahtaa] Koska palavereihin ei pääse, kaikki tiedostot on jossain pilvessä, niitäkään ei pääse enää avaamaan. Ja tekoäly, se vaan muuttaa sitten myös meidän tapaa ajatella. Ja kyllähän me ihmiset aina jotain tekemistä löydetään. Mutta sitten tämä muuttaa aika paljon sitä, että mitä me tullaan tulevaisuudessa tekemään ja se on vielä vähän auki. Koska tekoälyn potentiaali on aika suuri, mutta tällä hetkellä me ei kuitenkaan vielä hyödynnetä sitä niin paljon kuin me voitaisiin hyödyntää. Kysymys on se, että aletaanko me edes hyödyntämään tekoälyä organisaatiossa niin paljon kuin me voidaan vai onko sitä muutosvastarintaa niin paljon, että sitten siitä tulee vähän tämmöinen uusi digitalisaatio, joka pystyisi mahdollistamaan, mutta sitten me kompastutaan omiin jalkoihimme. Ja lopulta meillä on näitä viittä eri järjestelmää, johon sitten palkataan joku henkilö copypasteamaan tiedostoja järjestelmien välille, kun niitä ei saatukaan kommunikoimaan keskenään. Että käykö sitten näin meillä tekoälyn suhteen. Vai pystytäänkö me tekemään se fiksusti, jolloin tekoäly pystyy tekemään täydessä potentiaalissaan niitä tehtäviä, mitä se nyt tällä hetkelläkin pystyisi tekemään.

Johanna: Niin, sanoit että täytyykö meidän sitten palkata joku ihminen, joka copypasteaa näitä asioita tai voiko tekoäly tehdä tämän. Tämä yhdistyy mun mielessä luovuuteen, yhdistelemisen kyky. Tai tämä on jonkinlainen luovuuden ilmentymä varmaankin, että pystytään yhdistämään olemassa olevia asioita ja rakentamaan tai luomaan jotain uutta niitten päälle. Tämä olisi varmaan yksi luovuuden määritelmä. Toinen voisi olla, luovuudella viitataan usein kuvittelukykyyn, jonkinlaiseen ongelmanratkaisutaitoon. Ja ehkä myös, jos menee kohti taidetta tai filosofisena käsitteenä kauneutta myöskin, niin näetkö että tekoälyllä on rooli myös näissä ulottuvuuksissa?

Mika: No tietenkin. Siis sä listasit tässä monia asioita, niin kuin tällaisen tiedon yhdistelyn, mikä nyt tavallaan, Chat GPT on niin monen alan asiantuntija. Ei välttämättä syvällinen asiantuntija, mutta sillä on kuitenkin jonkinasteista asiantuntemusta tosi monelta alalta. Ja kellään ihmisellä ei ole niin laajaa asiantuntemusta eri aloilta. Niin se pystyy, jos me osataan sitä oikein promptata, niin sehän pystyy hakemaan tietoa, käsitteitä monelta eri alalta ja luoda niistä synteesiä, luoda niistä jotain uutta. Että nyt sillä on tavallaan koko ihmiskunnan tietovaranto käytettävissä ja se pystyy yhdistämään tietoa sellaisella tavalla, mitä ei olla aikaisemmin pystytty tekemään. Ja sitten tietysti luovuuden puolella, taiteen puolella, niin totta kai. Siis nythän meillä on jo paljon näitä kuvia tuottavia tekoälymalleja. On tekoälymalleja, jotka tekee 3D-malleja, on musiikkia tuottavia tekoälymalleja. Että kyllähän se muuttaa myös sitä. Asiantuntijuuden rima asettuu aika korkealle tällä hetkellä, koska nyt pitää olla parempi kuin se tekoäly. Että enää ei riitä se, että no mä nyt vaan tein tällaisen uuden hittibiisin, joka menee samaa kaavaa ja tämä nyt kuitenkin menestyy, koska se tekoäly voi tehdä ihan saman.

Johanna: Tekoäly pystyy meidän puolesta tai meidän rinnalla ja apuna jo mielikuvittelemaan asioita. Se auttaa meitä ongelmanratkaisussa, se yhdistää asioita, tekee synteesejä, niin kuin äsken sanoit. Ja nyt kasvavassa määrin tulee myös taiteen kentälle, pystyy luomaan kulttuuria tai pystyy luomaan maalauksia, pystyy säveltämään asioita. Varmaan ehkä pystyy myös liikkumaan, tekemään esimerkiksi tanssia jonkinlaisella 3D-mallinnuksella uskoisin. Niin edelleen tämä kysymys on, että mitä meille jää? Ja sittenhän tämä on varmaan jonkinlainen kysymys siitä – sä sanoit, että aina ihmiset keksivät jotain tekemistä – jos tekoäly vapauttaa meille aikaa, niin sittenhän tämä muuttuu normatiiviseksi kysymykseksi, että mitä ihmisen sillä ajalla kannattaa tehdä. Näetkö sä tällaista mahdollisuutta, että tekoäly ikään kuin pyörittäisi tätä meidän infrastruktuuria ja sitten me tehtäisiin jotain, mitä se sitten onkaan?

Mika: No tässä kuitenkin mennään vähän taas siihen kysymykseen, että mitä me halutaan antaa tekoälyn tehdä. Ja tietenkin meillä on tietynlainen yhteiskuntarakenne. Se, että jos kaikkien ihmisten työt tehtäisiin tekoälyllä, niin se vaatisi aika suurta muutosta siihen, miten meidän yhteiskunnat pyörii. Ja mä luulen, että ehkä tavallaan ne, jotka on vallankahvassa, niin ei ne välttämättä halua siihen, että tämä yhteiskunta tavallaan muodostetaankin kokonaan uusiksi. Niin todennäköisesti meille ei sitä aikaa jää. Että kyllä sinne keksitään tekemistä. Ja sitten ehkä jotain asioita ei vaan automatisoida. Tai ehkä automatisoidaan, mutta sitten ihmiset tekee jotain muuta tavallaan samalla nimikkeellä kuin tällä hetkellä, mutta kuitenkin säilyttää työpaikkansa. Koska muuten tästä hyvin helposti voisi seurata jonkinlainen anarkistinen yhteiskunta, jossa tekoäly tekee kaikkien työt ja ihmisillä ei enää ole mitään tekemistä. Jos ei ole mitään tekemistä, ei ole rahaakaan. Ja sitten jos ei ole rahaa, niin ei ole kuluttajia ja sitten taloudella menee huonosti ja näin edespäin.

Johanna: Tekoälyn varmaan käyttötarkoituksia ja ilmentymiä on tuhansia. Ja varmaan voi olla jonkinlainen politiikan väline myöskin, kun sanoit, että sitten täällä ikään kuin syöksyttäisiin jonkinlaiseen anarkian tilaan, niin varmasti jotain tämmöistä poliittisen koneiston edistämistä tekoälyllä voisi myös tehdä. Mä kuitenkin nyt palaan vielä tähän luovuuteen. Olen huomannut, että tämä herättää ihmisissä ehkä erityisesti luovilla aloilla voimakkaita tunnereaktioita, että nyt tekoäly tulee ja vie meiltä työt tai tekee sellaisia asioita, mitä me haluttaisiin tehdä. Ja taide on itseisarvoista, näin sanotaan, tekoäly tulee tälle alueelle. Miten sä näet tällaisen kehityksen?

Mika: No siis tässä voidaan palata näihin laskennallisen luovuuden teorioihin. Eli meillä on tavallaan määritelmä erilaisista luovuuksista, millä tavalla voi olla luova. Niin yksi määritelmä on tällainen ikään kuin tutkiva luovuus. Eli meillä on tällainen tekoälyjärjestelmä, jolla on jonkinlainen rajattu alue, jossa se pystyy tavallaan tekemään ikään kuin tutkimusta ja tutkia luovia vaihtoehtoja. Ja silloin kun me tuotetaan kuvia, niin se rajattu alue voi olla vaikka se 512×512 pikseliä. Sehän asettaa jo hyvin tiukat rajat siihen, että millaisia kuvia voi tehdä. Koska pikselit, ne ei voi olla ihan mielivaltaisen värisiä, niitäkin on vain tietty määrä erilaisia värejä. Ja niitä pitää olla sitten se 512×512 kappaletta. Ja tämä itsessään asettaa jonkinlaiset teoreettiset rajat sille, mutta sitten nämä tekoälymallithan on oppinut datasta, että mikä on hyvää. Että jos sieltä promptaa vaikka pandan kuvaa, niin ei se tee ihan minkä tahansa näköistä pandan kuvaa, vaan se tekee sellaisen pandan, minkä se on oppinut, että tämä on hyvän näköinen panda. Ja tämä on nyt tällaista tutkivaa luovuutta, että se tutkii näissä omissa rajoissaan. Se kuvan koko asettaa rajoitteita, mutta myös se data, millä se on koulutettu. Se asettaa ne rajoitteet, että millaisia pandan kuvia tämä tekoälymalli ylipäätänsä pystyy tekemään. Ja tämä on nyt siis semmoinen luovuuden ala, joka tavallaan, se me voidaan ehkä ulkoistaa hyvin pitkälle tekoälylle. Mutta sitten on tämä toinen, mikä on tämmöinen muuntava luovuus. Ja se on semmoinen, mitä me ihmiset voidaan tehdä. Että jos mä annan sulle paperin ja sanon, että piirrä siihen pandan kuva, niin sä voit ottaa sen paperin ja sanoa, että enkä tee, rypistelet sen ja sitten teet siitä jonkinlaisen semmoisen pallon ja piirrät sille silmät ja sanot, että tuossa on sulle panda. Silloin sä olet muuttanut sitä sun ikään kuin hakuavaruutta. Sä olet muuttanut sen koko toimintakentän, se ei ole enää se kaksiulotteinen paperi, se on nyt jotain kolmiulotteista. Ja tämä on tämmöinen ihmisen luovuudelle vielä tyypillinen asia, mitä kone ei pysty tekemään. Koska tekoäly on rajattu siihen, mitä se on oppinut. Ei se pysty rypistelemään sitä 512×512 pikselistä koostuvaa kuvaa ja tekemään siitä yhtäkkiä 3D-mallia, koska ei sille ole opetettu miten niitä 3D-malleja tehdään.

Johanna: Tämä on ihana esimerkki. Tosi ihana. Ja tämä on tosi tärkeä esimerkki, koska tämä tavoittaa nyt varmaan sen, mitä ihminen vielä pystyy tekemään, niin kuin sanoit, ja tekoäly ei. Eli onko niin, että tekoäly pystyy sen asetetun käskyn rajoissa olemaan aivan ylivertainen ja varmasti pystyy kaikista pandan kuvista tekemään sen parhaan, jota ihmissilmä ei erota, että se on tekoälyn tekemä, mutta se ei pysty muuttamaan sitä käskyä, se ei tavallaan pysty mielikuvittelemaan sen ulkopuolelle ja tekemään jotain muuta?

Mika: Joo. Eli voisi ajatella, että tekoälyn koko se maailmankuva on se data, mitä sille on annettu, kun se on koulutettu. Ja se on ne tietyt pandat nähnyt silloin kun se on koulutettu ja se ei siitä pidemmälle pääse. Se tekee jotain sellaista, mikä näyttää vähän samalta kuin ne pandat, mitä se on nähnyt, kun se on koulutettu. Ei välttämättä identtisiä pandoja, mutta kuitenkin se on oppinut jonkinlaisen käsityksen siitä, et millainen pandan pitää olla. Ja sitten sä voit tulla ihmisenä ja sanoa, että mä teinkin tästä tämmöisen picassomaisen, jossa onkin tämmöisiä, enemmän viivoja ja se onkin vähän abstraktimpi. Ja jos ei se ole tällaisia nähnyt, niin ei se tämmöisiä pandoja osaa tehdä. Että me ihmiset pystytään hyvin helposti muuttamaan tätä ongelmanasettelua.

Johanna: Joo. Ihanaa. Ihmisen luovuuden suojelun näkökulmasta, jos sellaista jonkun mielestä tarvitaan, niin varmaan tämmöinen muuntava luovuus…

Mika: Joo.

Johanna: …niin on nyt juuri se asia, mitä haluttaisiin korostaa ja suojella. Olipa hyvä. Elikkä tämä jäsennys on tutkiva luovuus, johon koneäly pystyy tai tekoäly pystyy. Ja sitten on muuntava luovuus, elikkä ihmiset pystyy vaihtamaan tehtävää tai toteuttamaan sitä tehtävää jollain muulla tavalla kuin on esimerkiksi sanoitettu siinä.

Mika: Kyllä.

Johanna: Just näin.

Mika: Kyllä. Eli jos sä pyydät mua piirtämään pandan kuvan, niin mä en ole rajattu siihen, niihin pandan kuviin, mitä mä olen elämän varrella nähnyt. Tai niihin pandoihin, mitä mä olen jossain eläintarhassa nähnyt.

Johanna: Niin.

Mika: Että mä voin kuvitella jotain ihan muuta.

Johanna: Niin. Tämä. Nimenomaan voit kuvitella jotain ihan muuta. Elikkä tämä on mielikuvituksen kysymys.

Mika: Niin.

Johanna: Just näin. Elikkä ihanaa, siis ei huolta hyvät kuulijat, me pystytään vielä kuvittelemaan sellaisia asioita, joita bittiavaruudessa ei ole. Vaikka aina sanotaan, että tekoäly on ylivertainen juuri sen takia, että sillä on kaikki olemassa oleva tieto. Mutta sitten kuitenkin yksittäisellä ihmisellä voi olla näkymä sellaiseen, mitä tekoäly ei vielä tavoita.

Mika: Niin. Tässä on se pointti, että sillä on se olemassa oleva tieto, mutta me voidaan tuottaa uutta tietoa. Me voidaan tuottaa uusi panda.

Johanna: Ihanaa, me voidaan tuottaa uusi panda.

Mika: Kyllä.

Johanna: Joo, tämä on, tulevaisuus on sittenkin kirkas ja toiveikas. Ei hätää. Ei tarvitse huolehtia siitä. Eilen Nobelin palkinnon voittanut Geoffrey Hinton lähti 2023 Googlelta ja sanoi sen jälkeen olevansa huolissaan siitä, että tekoäly on ottamassa hallinnan.

Mika: Joo. Siis tietenkin näin voi käydä. Mutta mä uskon, että yhteiskunnat ei halua, että näin käy. Mutta se on ihan selvä, että meillä on paljon semmoisia työtehtäviä ihmisillä, jotka ei nyt välttämättä tarvitse tällaista kovin luovaa ajattelua. Eikä varsinkaan tällaista muuntavaa luovuutta. Vaan se on sitä, että copypastea tekstiä järjestelmästä toiseen tai kirjoita jotain tekstinpätkiä, jotka on hyvin identtisiä, tai joissa on hyvin vähän mitään sellaista, mitä tekoäly ei pystyisi tekemään. Että jotenkin asiantuntijatyössä nyt se rima, se pitää vaan asettaa korkeammalle. Että joko me ylitetään se rima, ja jos me alitetaan se rima, niin sitten kysymys on, että miksei me kysytä Chat GPT:ltä.

Johanna: Niin, just näin. Joo, tämä on tosi hyvä ja selkeä ajatus. Mä ajattelen ehkä sekä ihmiskunnan tulevaisuuden että asiantuntijatyön, ja myöskin taiteilijoiden työn kannalta varmaan, että tämä muuntava luovuus on semmoinen, mihin kannattaa entistä enemmän keskittyä. Ja ihan ajankäytön näkökulmasta tosi konkreettisesti, jos pystyy käyttämään tekoälyä työkaverina tai työvälineenä kaikissa muissa asioissa ja sitten jää tilaa juuri tälle muuntavalle luovuudelle, niin voihan olla, että me pystytään ratkomaan ehkä semmoisia oikeasti vielä auki olevia asioita, mihin tekoäly ei ole vielä pystynyt. Että ymmärtääkseni kuitenkaan esimerkiksi ilmastokriisiin ja vaikka sosiaaliseen eriarvoisuuteen, vaikka monenlaisia ratkaisuja on näihin löydetty, niin tekoäly ei vielä ainakaan mulle ole näyttäytynyt näissä parhaaksi näitä ratkomaan.

Mika: Joo, tällä hetkellä jos on tämmöisiä isoja ja hankalia kysymyksiä, niin tekoäly tavallaan vaatii ihmiskaverin siihen. Että se toimii parhaiten tällä hetkellä niin, että meillä on joku asiantuntija, jolla on jo jotain käryä, että miten ilmastokriisi ratkaistaan, niin sitten se osaa kysyä siltä tekoälyltä fiksuja kysymyksiä. Että nyt jos joku kysyy Chat GPT:ltä tosi abstraktisti, että hei meillä on tämmöinen ilmastokriisi, miten tämä ratkeaa, niin sieltä tulee tosi yleisen tason vastauksia, että joo, vähentäkää päästöjä ja jotain tällaista. Mutta sitten jos on oikeasti paljon enemmän ymmärrystä siitä, että mitkä on nämä komponentit, jotka nyt oikeasti aiheuttaa tämän ilmastokriisin, mitkä on ne syyt, minkä takia ihmiskunta ei tee tälle asialle mitään, tai ei tee tarpeeksi nopeasti tälle asialle mitään, niin sitten pystyy esittämään paljon tarkempia kysymyksiä Chat GPT:lle, jolloin siltä voi saada paljon tarkempia vastauksia. Että tämä mun mielestä, tällä hetkellä ihmisen asiantuntijuus ja tekoäly yhdessä tuottaa parhaan tuloksen. Koska ihminen osaa sillä omalla asiantuntijuudellaan kysyä fiksuja kysymyksiä ja sitten tämä tekoäly sillä omalla laajalla ymmärryksellään, erialaisella ymmärryksellään, pystyy sitten tekemään jotain sellaisiakin vastauksia, joita tämä asiantuntija ei ole välttämättä ajatellut. Koska sillä asiantuntijalla on vaan yleensä yksialainen tai kaksi-kolmialainen, mutta tuskin sata-alainen näkökulma asioihin.

Johanna: Niin, kyllä. Ja sitten tämä on varmasti myös toimijuuden ja vallan kysymys. Että nythän tämä vielä menee niin päin, että me ikään kuin käskytetään tekoälyä ja käytetään sitä omiin tarkoituksiin. Ja tällaista valtaa tekoälyllä ei ole meihin. Elikkä vaikka sieltä löytyisikin hyviä ratkaisuja vaikka ilmastokriisin selättämiseksi, niin me ei niitä tehdä, kun se ei pysty meitä vielä käskyttämään. Varmaan tällainenkin välineellinen suhde siinä on. Mutta juttusarja on siis tosiaan Mistä hyvät ideat syntyvät?, ja kysyinkin alussa, sanoit, että tekoäly kyllä pystyy synnyttämään hyviä ideoita. Tulisko sulle mieleen joku hyvä idea, jonka tekoäly on vaikka sinulle tehnyt?

Mika: No mä olen itse yleensä keksinyt ideat itse ja sitten mä olen kysynyt tekoälyltä, että teeppäs nyt, toteuta se, mitä mä halusin tehdä. Mä olen myös kirjoittamisessa käyttänyt apuna, että jos mulla on joku sellainen idea, jonka pystyy ilmaisemaan parilla lauseella, niin sitten jos siitä haluaa kirjoittaa vähän pidemmän artikkelin siitä pitää kuitenkin kirjoittaa monta sivua tekstiä. Niin mulla on se idea antaa Chat GPT:lle ja sanoa, että kirjoita sä loppu [pieni naurahdus]. Niin kyllä se siitä ihan hyvän tarinan kirjoittaa ja siihen ideaan sopivastikin. Mutta tietysti se, miten mä näkisin, että jos vaikka haluaa tehdä monialaista työtä, niin sitten siltä voi kysyä, että mites tämä sama asia näyttäytyisi eri alojen näkökulmasta. Niin sitten se pystyy tekemään sieltä, vetämään lankoja yhteen. Ja sitten sieltä ehkä tulee sellaisia ideoita, että miten voi yhdistää asioita eritavalla.

Johanna: Mä olin pitkään sellaisessa, tai sanotaan että viime vuosiin asti sellaisessa käsityksessä, että tekoäly pystyy toimimaan tekstin tasolla, mutta ei muuten. Mulle oli uutta tietoa, mitä mä en ole vieläkään kunnolla sisäitänyt, että todella se pystyy säveltämään, maalaamaan. Tekoäly voisi jollain tavalla olla meidän keskustelukumppanina tässä myös nyt, olen ymmärtänyt, että pystyy tuottamaan hyvin semmoista uskottavaa ja luonnollisen kuuloista ääntä. Pystyy myös laulamaan.

Mika: Joo.

Johanna: Tanssimiseen tekoäly ehkä ei vielä pysty, vaikkakin ajattelen, että juuri noita 3D-mallinnuksia varmaan on, jossa saataisiin jonkinlainen ihmisen näköinen hahmo jotenkin hologrammattua tähän tanssimaan. Pystyykö tekoälyä koskemaan?

Mika: [naurahtaa] No…

Johanna: Mä etsin siis sellaisia asioita vielä, mitkä jollain tavalla erottaisi meidät. Olemme löytäneet nyt muutaman, luovuuden ja ehkä tunteet. Mutta onko kosketusaisti sellainen, mikä on vielä ihmisten ikään kuin olemuksen piirissä?

Mika: Joo. Siis jos ajatellaan, että mitä aisteja tekoälyllä on, niin eihän sillä oikeastaan ole kuin näköaisti ja kuuloaisti. Ja sitten sillä on tämmöinen tekstinlukuaisti [naurahduksia], jota ihmisellä ei ole. Mutta näin sitä voisi ajatella. Että tietysti muut aistit puuttuu. Mutta jos sä haluat sitä koskettaa, niin sähän voit pistää oman tekoälymallin pyörimään omalle koneelle ja sitten avata kannen ja mennä hipelöimään sitä näytönohjainta, missä se tekoäly pyörii.

Johanna: Tämä tuntuu musta jotenkin intuitiivisesti tosi jännältä ajatukselta, että ikään kuin tekoäly olisi joku semmoinen siellä syvyydessä oleva lonkero, jota sitten, jos koskettaa oman tietokoneen näppäimistöä, niin onko todella kosketuksissa silloin sen tekoälyn kanssa. Ikään kuin se olisi joku tämmöinen yksi entiteetti ylipäänsä.

Mika: Niin no tässähän voi ajatella tavallaan, jos sä ajattelet omaa tietoista mieltä, että jos mä kosketan sun kättä, niin kosketanko mä silloin sun tietoista mieltä. No en, mutta sulla on jonkinlainen tuntoaisti, sä tiedät, että mä kosken sua. Tekoälyllä nyt ei ole sitä tuntoaistia, mutta se on tavallaan sama, että kun sä kosket näppäimistöä, niin et sä siltikään koske sitä tekoälyn olemusta itsessään. Mutta sun pitää mennä sitä näytönohjainta hipelöimään sitten.

Johanna: En kyllä aio mennä hipelöimään näytönohjainta [naurahtaa]. Mutta tulee mieleen tästä tietoisesta mielestä, nyt mä olen itse heikoilla jäillä tässä, anteeksi jos käytän vääriä käsitteitä. Mutta mä olen siinä ymmärryksessä, että tietoinen mieli ja älykkyys sekä psykologisena että filosofisena käsitteenä erotetaan toisistaan. Ja nyt tämä koneoppiminen ja esimerkiksi tämä Hopfieldin ja Hintonin saama palkinto viittaa juuri siihen ikään kuin älykkyyden ja oppimisen, niitten neuroverkkojen opettamisominaisuuksien kehittämiseen.

Mika: Joo.

Johanna: Jos mä olen ymmärtänyt, nyt mä sanon tätä ehkä sotkuisesti, mutta mä olen ymmärtänyt tämän asian niin, että kielimalleilla mallinnetaan ihmisen aivoja, jossa ikään kuin ihmisen älykkyys paikantuu aivoihin. Ja nimenomaan näihin lukemattomiin neuroverkkoihin ja niitten lukemattomiin yhdistelmiin, jotka tuottaa ajatuksia, kokemuksia, tunteita. Ja tämä on siirretty nyt tänne, käytänkö oikeaa sanaa, neuroverkkoon, mitä tekoäly hyödyntää oppimisessa. Onko asia näin?

Mika: No joo ja ei. Se ei ole ihan noin suoraviivaista. Eli siis meillähän on ihmise-

Johanna: Tietenkään [naurahtaa].

Mika: Tietenkään [naurahtaa]. Meillähän on ihmisen aivoissa neuroneita. Ja sitten on tämä tämmöinen englanninkielinen lausahdus, että ”neurons that fire together, wire together”, että se on se oppiminen.

Johanna: Mitä se tarkoittaa?

Mika: Neuronit, ne reagoi johonkin syötteeseen yhtä aikaa ja niiden välille muodostuu sitten vahvempia kytköksiä. Ja tämä on se oppiminen, että meidän aivot oppii tällä tavalla. Neuronit, ne vaan muodostaa uusia kytköksiä itsestään, kun ne sattuu reagoimaan samaan aikaan. Ja sitten ne oppii laittamaan tämmöistä aktivaatiota eteenpäin seuraavalle neuronille ja sitten se neuroni oppii joko välittämään sitä aktivaatiota eteenpäin seuraavalle tai sanomaan, että mä en tuohon aktivaatioon vielä reagoi, koska sitä aktivaatiota ei tule tarpeeksi. Ja tämä on tämä perusperiaate, että tähän nämä keinotekoiset neuroverkot myös perustuu. Eli siellä on neuroneita, me opetetaan niitä, kun ne reagoi samaan aikaan ja me vahvistetaan yhteyksiä. Ja sillä tavalla tavallaan nämä oppii. Koska tämä on nyt tämmöinen neuroverkko, niin on tosi hankala varmasti kaikille ymmärtää, että mikä se oikeastaan onkaan. Tämä tekee myös sen ongelman meille, että me puhutaan, että ne on vähän niin kuin mustia laatikoita nämä neuroverkot, koska silloin jos minä koulutan oman neuroverkon, niin se on vaan semmoinen kasa lukuja. Niin mä en pysty tavallaan tietämään sen enempää, että mitä siellä sisällä tapahtuu, muuta kuin vain katsomaan, että mitä menee sisään ja mitä menee ulos ja toivoa, että se, mikä on siinä välillä, se toimii jotenkin järkevästi, se lukujoukko, se neuronien joukko. Ja jos nyt mennään tähän tietoisuuteen. Eli siis tämä aivojen rakenne on täysin erilainen kuin kielimallien rakenne. Kielimallit toimii niin, että sinne yhdestä päästä laitetaan tietoa sisään ja sitten tavallaan toisesta päästää saadaan tietoa ulos. Mutta aivoillahan meillä menee monesta suunnasta jatkuvasti tietoa sisään. Että meillä menee silmien kautta, ja se menee eripuolille aivoja, siellä on näköaivokuori erikseen, sitten kuuloaivokuori on erikseen ja niin edespäin. Ja se, mikä meidät erottaa nyt siitä, miten me ihmiset pystytään olemaan tietoisia, on se, että meillä on tämmöinen jatkuva tavallaan luuppi, että meidän aivot ei ole pois päältä. Että vaikka me nukutaan, niin ne on, no ne on silti päällä.

Johanna: Me uudistutaan.

Mika: Me uudistutaan. Että me koetaan maailmaa jatkuvasti, jatkumona. Mutta tämä tekoäly, tämä toimiikin sillä tavalla, että me koulutetaan ensin tämä malli, silloin se oppii asioita. Sitten kun me sitä käytetään, niin se ikään kuin pistetään koomaan. Se herätetään koomasta vaan vastaamaan siihen yhteen kysymykseen, sitten pistetään takaisin koomaan. Eli se ei voi olla tietoinen, koska sillä ei oikeastaan ole tällaista, sillä ei ole mitään jatkumoa. Vaikka sillä olisi joku käsitys siitä itsestään, niin eihän se voi tietää miten se on suhteessa yhtään mihinkään, koska se ei tavallaan koskaan koe jatkuvaa aikaa. Sille vaan annetaan uusi käsky, herätetään koomasta. Ja sitten kun se pistetään takaisin koomaan, niin se unohtaa kaiken, mitä sille on sanottu aikaisemmin, koska sitä ei enää opeteta siinä vaiheessa.

Johanna: Tämähän on lohdullinen näkemys [naurahtaa]. Tämä on myös mun mielestä jollain tavalla lohdullinen tulevaisuudenkuva. Js mä ymmärrän oikein, niin tekoäly oppii asioita, sä sanoit ”fire together, wire together”, elikkä silloin kun joku yhdistelmä on tapahtunut kerran, jos se tapahtuu tarpeeksi monta kertaa, niin tekoäly oppii, että näin tämä menee.

Mika: Joo.

Johanna: Ja tämä mallintaa ihmisaivoja, tällä tavalla me opitaan asioita. Jos laitat käden kuumaan hiileen vaikka, niin et laita sitä sinne toista kertaa. Elikkä tämmöinen firetys tapahtuu siinä nopeasti. Mutta mulle kuulostaa siltä, että tämä oppiminen perustuu siis koettuihin jo tapahtuneisiin asioihin. Ja nyt mä ajattelen, kun sä sanoit tuosta muuntavasta luovuudesta, että ihminen kykenee muuttamaan tehtävää, ihmisellä voi olla tosi iso ikään kuin avaruus siinä, että millä tavalla se toteuttaa tai vastaa johonkin kysymykseen vaikka kehollisesti. Tai rypistämällä paperia ja laittamalla kaksi mustaa silmää ja se on vastaus siihen mikä on panda. Tähän tekoäly ei pysty. Mutta nämä on tulevaisuuteen suuntautuvia ajatuksia eli se katsoo eteenpäin. Ja tekoäly oppii asioita ikään kuin vaan jo menneistä tapahtumista.

Mika: Kyllä.

Johanna: Joo.

Mika: Että tavallaan se, mikä on usein esiintynyt menneisyydessä, niin se on hyvä juttu. Se, mikä on harvoin esiintynyt menneisyydessä, se on huonompi juttu. Ja se mitä ei ole koskaan esiintynyt menneisyydessä, niin se on jo niin epätodennäköinen asia, että-

Johanna: Että se ei opi sitä.

Mika: Niin, että kannattaako sitä sitten oikeastaan edes ajatella, että näin voisi tehdä.

Johanna: Onpa ihanaa. Koska nyt mä heti ajattelen, että luovuuden näkökulmasta, niin joskushan suuria luovia keksintöjä kuvataan ikään kuin semmoisina tähtinä taivaalla tai yksittäisinä tähdenlentoina tai komeettoina, että joku valo syttyy vaikka pimeydessä. Tällä tavallahan vaikka valistusajatteluakin [naurahtaa] on aikoinaan kuvattu. Niin ehkä on kuitenkin niin, että luovuus voi olla juuri se epätodennäköinen tapahtuma.

Mika: Joo. Eli tässä on toinen laskennallisen luovuuden tapa jaotella luovuus kahteen. Se jaetaan p-luovuuteen ja h-luovuuteen. Ja tämä p-luovuus on personal, tämä p, eli se on henkilökohtainen luovuus. Mikä on sulle itsellesi uutta. Että jos mä piirrän sen pandan kuvan, niin se voi olla mulle uusi juttu. Tai jos mä olen ulkomailla, siellä on hirveän usein jotenkin suomalaisille hankalia ovia, että ne lukot pitää kääntää jotenkin ihan päinvastaiseen suuntaan kuin mitä täällä Suomessa käännetään. Niin sitten mä tajuan, että miten tämä ovi avataan. Ja sitten se on mulle itselleni, se on p-luovaa, mä keksin [Johanna naurahtaa] ratkaisun. Mutta se ei ole mitenkään sillein kovin monelle luovaa. Että sitten siihen tulee toinen turisti ja sekin ihmettelee, että miten tämä ovi aukeaa, se keksii sen, se on taas p-luovaa, itsellensä luova juttu. Mutta sitten tämä h-luovuus, se on tavallaan historical eli historiallisesti luovaa. Että se jos mä keksin, miten ovi aukeaa, se ei ole mitenkään iso juttu. Mutta sitten jos mä keksinkin täysin uudenlaisen oven, jota ei ole ennen ollut, siinä ei ole mitään saranoita eikä mitään ja ehkä se vaan jotenkin häviää ja sitten se vaan tulee [naurahtaa] siihen, jotenkin takaisin materialisoituu, niin se olisi sitten semmoinen iso juttu. Koska se muuttaa täysin sitä, että miten me ymmärretään ovet. Ja tekoälyllä, jos sieltä nyt tulee jotain tällaista h-luovaa, niin se on tavallaan vielä sellaista olemassa olevien asioiden yhdistelyä, mikä me ollaan ihmiskuntana kollektiivisesti ehkä jo keksitty, mutta me ei olla itse vaan havaittu sitä, koska se on, eri alojen keksintöjä voitaisiin yhdistää nyt yhteen. Ja sitten se voisi olla tavallaan h-luovaa. Mutta pitkässä juoksussa me tavallaan saadaan kaikki tämä ikään kuin h-luova sieltä ulos tekoälyltä. Ja sitten se ei enää pystykään keksimään, että mitä seuraavaksi. Se menee paljon hankalammaksi sille.

Johanna: Onpa siis mahtava jäsennys, p-luovuus, h-luovuus. Sitä ennen meillä oli tutkiva luovuus, muuntava luovuus. Ja luovuuden jäsennyksiä muutenkin olemassa paljon. Tässähän olisi tosi hyvä tutkimuksen paikka jollekin, että millä tavalla tekoälyn näitä luovuuden jäsennyksiä voidaan yhdistää muihin. Tämähän on tosi kiinnostavaa. Mulle tulee mieleen, toi oviesimerkki on tosi hyvä, ihana, että minkälainen ovi ylipäänsä voi olla, mikä on ovi. Muistan lukeneeni joskus tällaisen esimerkin ihmisen luovuuden testaamiseksi, tai tämmöinen kysymys oli olemassa, että pystytkö kuvittelemaan kokonaan uuden värin.

Mika: Niin.

Johanna: Itse en pysty kuvittelemaan [pieni naurahdus] kokonaan uutta väriä. Mutta tämä varmaan voisi olla semmoinen asia, mihin tekoälyä voisi peilata, että pystyykö se kuvittelemaan uuden värin.

Mika: No tässä on tietysti ehkä se ongelma, että nyt nämä värit meille ihmisille, ne on sellaisia tietoisen mielen asioita. Ja tämmöinen väri, se on yleensä esimerkki kvaliasta. Me puhutaan silloin, kun me puhutaan tietystä mielestä, me puhutaan kvalioista. Ja ne on oikeastaan vaan vastauksia kysymykseen, että miltä jokin asia tuntuu. Miltä tuntuu nähdä valkoinen väri, miltä tuntuu nähdä keltainen väri. Miltä tuntuu olla vihainen, miltä tuntuu olla iloinen. Ja nämähän on hirveän hankalia selittää toiselle ihmiselle, jos joku ei ole koskaan vaikka ollut vihainen jostain syystä. Yritä selittää sille, että miltä tuntuu olla vihainen. Se on aika hankala.

Johanna: Siis kokemus on kvalia?

Mika: Niin, nimenomaan. Tämmöinen tietoinen kokemus maailmasta. Ja tietysti meille ihmisille on hyvin hankala kuvitella, että millainen olisi joku täysin uudenlainen kokemus. Miltä se tuntuisi nähdä joku täysin uusi väri. Se voi olla hyvin hankala asia. Mutta tekoäly, kun sillähän ei ole tällaisia kvalioita, sillä ei ole tietoisia kokemuksia, niin jos se jonkun uuden värin kuvittelee, niin se ei ole tavallaan sama asia kuin meille ihmisille. Että se olisi vaan, että se nimeää uuden värin. Voisinhan mäkin nimetä uuden värin. Vaikka punainen ja sitten sanoisinkin, että se on lunanen ja se on semmoinen tosi eri väri. Mutta mä en pysty kuvittelemaan, että miltä se lunanen näyttäisi. Se tekoäly voi sanoa kyllä, ja varmaan perustelee, että joo, lunanen on tällainen väri ja se on sekoitus sitä ja tätä ja tuota väriä, mutta ei se itsekään, kun se ei pysty näkemään sitä väriä tavallaan samalla tavalla kuin me ihmiset pystytään.

Johanna: Eli jos näitä erottavia tekijöitä vielä tässä nyt etsitään, niin kvaliat eli tämmöiset tietoiset kokemukset…

Mika: Kyllä.

Johanna: …on tärkeä tämmöinen erottava tekijä. Onpa kiinnostavaa. Mä lopuksi vielä kysyn, katsotaan vähän tulevaisuuteen päin ja sitten katsotaan sun tekoälypäällikön arkea [naurahtaa] täällä Metropoliassa. Niin onko kvaliat seuraava asia, mitä tekoälylle opetetaan? Onko se ylipäänsä mahdollista?

Mika: Tässä on se ongelma, että kun me ihmiset ei tiedetä minkä takia me ollaan tietoisia. Tästä on tehty niin paljon-

Johanna: Tämä on ongelma kyllä [naurahtaa].

Mika: Tästä on tehty tutkimusta, mutta se on vielä filosofista tutkimusta. Eli on erilaisia teorioita, joissa ajatellaan, että se on jokseenkin emergenttiä, se tulee sieltä neuroneista. Ja koska meillä on vaan tarpeeksi neuroneita, se on tarpeeksi kompleksinen järjestelmä nämä meidän aivot, niin sitten sieltä vaan emergoituu tietoisuus. Ja on kahta eri näkökulmaa siihen, että miten tämä emergenssi tapahtuu. On sellainen näkökulma, joka olettaa, että jos me vaan ymmärretään tarpeeksi hyvin miten neuronit toimii, niin me voidaan ennustaa milloin tietoinen mieli syntyy. Ja silloin me ymmärretään tämä täysin, että okei, koska nämä neuronit on tällaisia, niin sieltä tulee tietoinen mieli. Ja sitten me voidaan myös samalla periaatteella ennustaa, että no koska nämä tietokoneessa olevat neuronit on vaan simuloituja neuroneita ja niillä ei ole samanlaisia fysiologisia ominaisuuksia kuin ihmisen päässä olevilla neuroneilla, niin sen takia siellä ei tule tietoisuutta. Toinen näkökulma on se, että tämä on ikään kuin vahvasti emergenttiä, tietoisuus. Eli vaikka me kuinka hyvin tunnettaisiin aivojen toiminta, niin me ei pystytä ennustamaan sitä, että sieltä tulee tietoinen mieli ulos. Ja jos asia on näin, niin sehän on hyvin pelottavaa myös siitä näkökulmasta, että me ei pystytä koskaan tietämään tuleeko meille sellainen tekoäly, joka on myös tietoinen, jos mieli on vahvasti emergentti.

Johanna: Joo, ymmärrän. [naurahtaa] Se on kyllä totta. Tähän kysymykseen me ei varmaan saada vastausta vielä.

Mika: Ei vielä. Ehkä parinkymmenen vuoden päästä.

Johanna: Mutta sä seuraat tätä kehitystä.

Mika: [naurahtaa] Joo, kyllä.

Johanna: Tosi hyvä. Hei kerro vielä Mika Hämäläinen, että minkälaista on tekoälypäällikön työ Metropoliassa?

Mika: Tähän kuuluu aika monta erilaista hommaa. Eli siis nythän tämä Chat GPT, kun se tuli ja se tietysti muuttaa hyvin paljon kaikkea, että miten asioita tehdään, niin hyvin paljon mä joudun tekemään koulutusta. Eli meillä on paljon henkilökunnan koulutustarvetta. Mä käyn vetämässä työpajoja, opettamassa ihmisille, että miten tuotetaan kuvia tekoälyllä, miten promptataan Chat GPT:tä ja niin edespäin. Sitten mua on myös pyydetty luennoille kertomaan opiskelijoille asioista. Eli tässä on aika paljon tällaista koulutushommaa. Mutta sitten on myös tätä suunnittelua, että miten me aletaan Metropoliassa organisaationa käyttämään tekoälyä järkevästi. Ja tähän kuuluu myös tekoälytiekartan tekeminen. Ja se on täällä tänä vuonna, meillä vaiheessa vähän, että tämän vuoden loppuun mennessä meillä on joku selkeä tiekartta ja sitten ensi vuonna aletaan vaan tekemään. Ja sitten mulla on tässä tämmöiset pari projektia. Että yksi on tämmöinen Moodlen lisäosa opettajille, joka auttaa opettajia tekemään tehtäviä perustuen opettajien omaan materiaaliin. Eli ei vaan keksitä päästä jonkinlaisia tehtäviä, vaan nimenomaan ne opettajan slidet on siellä tukena, että näitä asioita käsiteltiin tunnilla, tällaisia tehtäviä voisi teettää opiskelijoilla. Ja sitten myös, että se voi tuoda kestävää kehitystä osaksi sitä opetusta. Koska se on meillä strategiassa kuitenkin aika tärkeäksi asiaksi nostettu, mutta sitten käytännössä meillä on paljon opettajia, jotka ei ole vielä ihan havahtunut siihen, että sitä kestävää kehitystä voisi ottaa. Niin tällä halutaan tuoda se konkreettisesti osaksi opettajan työtä, että hei nyt sulla on tämmöinen tekoäly, joka kertoo sulle, että miten se kestävä kehitys näkyy tässä sun opetuksessa. Tai miten se voisi näkyä. Niin se tavallaan auttaa myös siinä.

Johanna: Hienoa. Kuulostaa tosi hyvältä. Millä tavalla sä olet luova?

Mika: [naurahtaa] Minä vai?

Johanna: Niin.

Mika: Äh, no luovuus, siis se on sellainen asia, mikä on aina ollut tavallaan osa mua. Että mä olen hirveän hyvä keksimään uusia ideoita. Ja sen takia mä olen kirjoittanut hirveän määrän tieteellisiä artikkeleja. Koska nyt tavallaan tekoäly, on ollut tosi helppoa, että kun on vaan idea, niin sen kun vaan alkaa tekemään. Ja mä olen ollut hyvä keksimään niitä ideoita. Ja sitten se on ollut helppoa tehdään tavallaan. Ratkaisut on ollut valmiina, mä vaan keksin idean ja nyt testataan ja tehdään uusi artikkeli. Ja sitten tietysti mä olen kirjoittanut pari scifikirjaa.

Johanna: Oo, upeeta.

Mika: [pieni naurahdus] Kyllä. Ja kaikkea tällaista. Ja sitten tehnyt myös omia videopelejä. Että kaikkea tämmöistä pientä puuhastelua, voisi sanoa.

Johanna: Ei kuulosta pelkästään pieneltä puuhastelulta. Minkälaiset olosuhteet mahdollistaa sun hyvien ideoiden syntymistä? Viimeinen kysymys.

Mika: No se on semmoinen, siis mä tarvitsen aikaa ajattelulle. Se on se tärkein asia. Mun mielestä tavallaan parasta oli silloin, kun mulla oli oma koira vielä elossa, niin sitten kun lähti sen kanssa lenkille, niin eihän mulla ollut mitään muuta tekemistä kuin ajatella.

Johanna: Ihanaa.

Mika: Ja silloin sitten tuli näitä kirjaideoita ja [pieni naurahdus] muita ideoita, että mitä kaikkea voisi tehdä. Mutta se vaatii sen, että pysähtyy ja varaa itselleen aikaa sille, että nyt mulla on aikaa ajatella.

Johanna: Tosi ihanaa. Kiitos paljon, Mika Hämäläinen.

Mika: Kiitos.

Johanna: Kiitos. Ja kiitos kuulijoille.

[Musiikkia alkaa soimaan taustalla]

Spiikkaaja: Kuuntelit Korkeapainetta-podcastia. Podcastia julkaistaan osana Kulttuurihyvinoinnin tutkimuksen ja koulutuksen osaamiskeskittymä CuWeREn toimintaa. CuWeREn toiminnasta vastaavat Metropolia-ammattikorkeakoulu ja Jyväskylän yliopisto. Tutustu toimintaamme verkkosivuilla cuwere.fi, seuraa myös Korkeapainetta-blogiamme. Kiitos kun kuuntelit.

[Loppumusiikki]

Huomautukset: Johanna puhuu äänitteellä toisesta Nobelin palkinnon voittajasta ”John Hopkinsista”, mutta palkinnon toinen voittaja on John Hopfield, ei Hopkins. Tekstivastineessa nobelisti on kirjoitettu Hopfield-muotoon poiketen äänitteestä.

[musiikkia taustalla]

Sari Nyman: Tervetuloa kuuntelemaan Sydämellä terveydelle -podcast-sarjan neljättä jaksoa. Tämän jakson aiheena ovat rokotukset, ja erityisesti rokotustoimintaan ja rokotuksiin liittyvät eettiset kysymykset.

[musiikki loppuu]

Sari: Minä olen Sari Nyman Metropolia Ammattikorkeakoulun terveydenhoitajakoulutuksen lehtori. Mukana kanssani on keskustelemassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Ulpu Elonsalo, Terveysuhkien torjuntayksiköstä, rokotusohjelman ohjauksesta. Kiva, että pääsit Ulpun mukaan.

Ulpu Elonsalo: Kiitos. Juttelen tosi mielelläni rokotuksiin liittyvistä eettisistä asiaoista. Näitä eettisiä asioitahan voidaan pohtia esimerkiksi asiakkaiden tai potilaiden, yhteisöiden, tai sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksiköiden ja työyhteisön toiminnan sekä yhteiskunnallisten päätösten näkökulmasta. Tässä keskustelussa me keskitymme eettisiin asioihin, jotka koskevat rokottajan toimintaa, sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksikön ja työyhteisön toimintaa sekä yhteiskunnallista päätöksentekoa.

Sari: Minkälaisia yhteiskunnalliseen päätöksentekoon liittyviä eettisiä asioita nostaisit Ulpu esille?

Ulpu: Yhteiskunnallista päätöksentekoa tarvitaan, kun halutaan torjua rokotuksilla ehkäistäviä tartuntatauteja ja sillä tavalla suojella yksilöiden ja koko väestön terveyttä. Lainsäädännöllä säädetään, että ketkä on esimerkiksi oikeutettuja kansalliseen rokotusohjelmaan kuuluvien rokotuksiin tai vaikkapa pandemian torjuntaan tarkoitettuihin rokotuksiin. Myös esimerkiksi työsuojeluun liittyvistä rokotuksista määrätään lainsäädännössä. Aina kun tehdään lainsäädäntöön liittyviä päätöksentekoa, niin siellä on myös eettiset pohdinnat ovat näissä mukana. 

Sari: Millaisia asioita eettisiä asioita esimerkiksi kansalliseen rokotusohjelmaamme liittyy?

Ulpu: Suomessahan tarkoitetaan asiantuntijoiden tarpeelliseksi arvioimia kansalliseen rokotusohjelmaan kuuluvia rokotuksia tai esimerkiksi näitä pandemian torjuntaan liittyviä rokotuksia joko tietylle ikäryhmälle tai tiettyihin riskiryhmiin kuuluville tai sitten ihan kaikille. Tämä rokotusohjelman laajuus ja rokotusten maksuttomuus ovat juuri niitä yhteiskunnallisia eettisiä valintoja. Laaja rokotusohjelmahan suojaa sitten kattavasti sekä yksilöitä että väestöä. Kun meillä on maksuttomia rokotuksia, niin tämä maksuttomuus muun muassa lisää yhdenvertaisuutta, koska tällöin sen henkilön oma. Tai perheen taloudellinen tilanne ei vaikuta siihen, että onko varaa ottaa oman terveydensuojelun kannalta tärkeä rokotus. Toinen tärkeä eettinen näkökulma on se, että rokotukset ovat Suomessa vapaaehtoisia. Vain hyvin erityislaatuisessa poikkeustilanteessa rokotus voitaisiin määrätä pakolliseksi tämmöisellä valtioneuvoston asetuksella.
Kolmanneksi asiaksi nostaisin vielä tässä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, että nämä rokotusten hyödyt ja mahdolliset (haitat) aina suhteutetaan toisiinsa nähden, että siitä rokotuksesta pitää aina olla hyötyä rokotettavalle itselleen ja rokotusten hyötyjen tulee ylittää sitten niihin liittyvät mahdolliset haitat sekä yksilö- että väestötasolla tarkasteltuna. Eli eettiset asiat ovat merkittäviä tässä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. 

Mitkä asiat sinulle Sari sitten nousisi mieleen rokottajan omaan toimintaan liittyvistä eettisistä kysymyksistä?

Sari:Yksi keskeinen eettinen asia on se, että rokottajan tulisi aina pyrkiä eettisesti korkeatasoiseen toimintaan ja terveydensuojeluun. Ammattilainen nojaa työnsä aina lainsäädäntöön, tutkittuun tietoon sekä asiantuntijoiden tekemiin, arvioihin ja suosituksiin. On tärkeätä, että rokotuksia suositellaan ja annetaan lääketieteellisen arvion perusteella. Eli rokotuksella tulee aina olla asianmukainen käyttöaihe. Kaikki ei tarvitse kaikkia rokotuksia ja toisinaan jonkin tietty rokotus voi olla erityisen tarpeellinen esimerkiksi perussairauden vuoksi. Kolmantena tärkeänä eettisenä asiana nostaisin sen, että rokotuksen hyödyistä ja mahdollisista haitoista kerrotaan asiakkaalle tai potilaalle. Rokotteiden ei oleteta olevan täysin riskittömiä. Ja rokotuspäätöstä tehtäessä arvioidaan hyötyjä suhteessa mahdollisiin haittavaikutuksiin. Hyötyjen tulee olla suuremmat kun ne mahdolliset haitat.

Ulpu: Joo, nuo olivat tärkeitä eettisiä näkökulmia. Näetkö sä vielä jotakin muita tämmöisiä eettisiä kysymyksiä asiakkaan ohjaamiseen liittyen?

Sari:Tietoisen päätöksen tekemiseksi asiakkaan tulee saada aina riittävästi näyttöön perustuvaa tietoa ymmärrettävällä tavalla. Aina on tärkeätä kuulla asiakkaan näkökulma rokotuksiin liittyen. Myös on tärkeätä tunnistaa asiakkaan rokotuspäätöksen mahdollisesti vaikuttavat tekijät ja huomioida ne ohjauskeskustelussa. Tällaisia huomioitavia asioita voi olla esimerkiksi aiemmat omat tai henkilön läheisten kokemukset rokotuksista ja käsitykset rokotuksilla ehkäistävistä taudeista. Aikaisemmat tiedot ja mahdolliset puutteelliset tai väärät tiedot taudeista olisi hyvä saada esille siinä keskustelussa ja myös henkilön tiedot rokotevalmisteista tai rokotuksista. Olisi tärkeätä huomioida asiakkaan kognitiiviset kyvyt ja hänen asenteet, uskomukset, maailmankatsomukset, vakaumukset tai mahdollinen epäluulo esimerkiksi viranomaisten toimintaa kohtaan. Ammattilainen saattaa otaksua mahdollisen rokotuksista kieltäytymisen johtuvan vain tiedon tai ymmärryksen puutteesta ja toimii sen mukaan. Tästä käytetään nimitystä tietovajemalli. Pelkkä tiedon antaminen saattaa kuitenkin jopa lisätä epäröintiä rokotuksia kohtaan.

Ulpu: Näin se on juuri silloin, jos on jo valmiiksi henkilöllä vaikka epäluuloa viranomaistoimintaa kohtaan. Niin silloin ei välttämättä se semmoinen tiedon tuputtaminen tai tiedon antaminen ei johda sitten välttämättä semmoiseen, että asiassa sitten tulisi jonkunlainen rokotuspäätös.

Sari: Kyllä. Eli asiakasta tulee aina kuulla ja sen mukaan sitten suhteuttaa käytävää keskustelua ja asiakasta tulee aina kohdella kunnioittavasti, vaikka rokottajan ja asiakkaan näkemykset eroaisivat toisistaan. Ja asiakkaan huolia ei pidä koskaan väheksyä. Jos rokotuksiin liittyy huolia, niin on tärkeätä kuulla ne huolet ja käsitellä niitä yhdessä.

Ulpu: Haluaisin tähän vielä lisätä, että yksi tämmöinen keskeinen eettinen periaate Suomessa on, niin muistetaan että asiakkaalla tai potilaalla on aina itsemääräämisoikeus omaan terveyteen liittyvistä asioista. Rokotukset ovat Suomessa pääsääntöisesti vapaaehtoisia.

Jos mietitään tämmöistä erityisryhmä, kun alaikäiset niin myös esimerkiksi alaikäisiä tulee kuunnella ja hänenkin mielipiteitään pitää selvittää. Alaikäinen lapsi tai nuori saa päättää omasta rokotuksesta, jos terveydenhuollon ammattilainen arvioi hänen olevan iän ja kehitystason perusteella kykenevä tämmöiseen päätöksentekoon, joka koskee hänen terveydentilaansa. Oma ryhmänsä on erilaisia kognitiivisia rajoitteita omaavat, kuten vaikka muistisairaat. Myös heidän omaa kantaansa ja rokottamiseen tulisi pyrkiä selvittämään aina. Tämä tietysti ei ole välttämättä ihan mahdollista. Voi olla, että jos on täysikäinen potilas tai asiakas, joka ei juuri vaikka kognitiivisten rajoitteiden tai mielenterveyshäiriön tai kehitysvammaisuuteen tai muun syyn vuoksi pysty päättämään itse hoidostaan. Silloin on kuultava lähiomaisen tai laillista edustajaa. Tämä laki potilaan asemasta ja oikeuksista määrää, että jos sitten taas on sellainen tilanne, että lähiomaisen tai laillisen edustajan näkemykset hoidosta eroaa toisistaan, niin sitten sitä potilasta on hoidettava tavalla, jota voidaan pitää hänen oman henkilökohtaisen etunsa mukaisena. Tämä perusperiaate koskee myös rokotuksia. Tämä on yksi tämmöinen eettinen asia, jonka pohdintoihin joskus siellä työelämässä joutuu.

Sari: Kyllä juuri näin. Tosi tärkeitä asioita. No millaisia asioita nostaisit Ulpu esille sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksiköiden ja työyhteisöjen näkökulmasta?

Ulpu: Eettisestä näkökulmasta huolehditaan myös lainsäädännöllä näiden asioiden suhteen, että esimerkiksi työntekijöiden suojeleminen tartuntataudeilta on huomioitu siellä tartuntatautilaissa ja työsuojelulainsäädännön. Eli jos siellä työssä on mahdollisuus altistua rokotuksilla ehkäistävä taudille, niin työnantajalla on velvollisuus huolehtia henkilöstön suojaamisesta. Ja nämä tämmöiset työhön liittyvien vaarojen vuoksi annetut kansallisen rokotusohjelman ulkopuoliset rokotukset kuuluvat työnantajan järjestämään työterveyshuoltoon. Esimerkiksi hepatiitti B rokotusta tarjotaan niille, jotka voi altistua veritapahtumaan työssään. Ja esimerkiksi influenssarokotusten puolestaan sitten niille, jotka voi altistua influenssalle työssään. Terveydenhuollon ammattilaiseksi opiskeleva, niin opiskelijan opintoihin kuuluviin harjoitteluihin liittyvissä tilanteissa, silloin puolestaan opiskelijaterveydenhuolto huolehtii opiskelijan tarvitsemasta rokotussuojaa. Nämä työsuojeluun liittyvät rokotukset ovat työntekijöille ja opiskelijalle vapaaehtoisia ja myös maksuttomia.

Sari: Kyllä. Entä jos sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksiköitä ja työyhteisöä katsotaan potilasturvallisuusnäkökulmasta, niin millaisia eettisiä rokotuksiin liittyviä asioita niihin liittyy?

Ulpu: Tätäkin säädellään siellä lainsäädännöllä. On pohdittu kun on luotu lainsäädäntöä suojelemaan meidän ihmisten terveyttä ja tartuntatautilain mukaan terveydenhuollon ja sosiaalihuollon toimintayksikön on torjuttava suunnitelmallisesti hoitoon liittyviä infektioita ja rokotuksilla. Rokotuksilla ehkäistävät taudit voivat yhtä hyvin levitä esimerkiksi hoivakodissa tai sairaalassa. Tällöin on tärkeätä, että meillä on lainsäädäntöä, että voidaan torjua näitä rokotuksilla ehkäiseviä tauteja ja tarjota niitä tarvittavia rokotuksia sitten siellä sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksikössä niille potilaille. Ja asiakkaille esimerkiksi hoivakodissa, ikääntyneille asukkaille tarjotaan influenssarokotuksia. Niin ne ovat yksi esimerkki terveydensuojeluun liittyvästä tämmöisestä eettisestä toiminnasta.

Sari: Millaisia asioita liittyy tartuntatautien vakaville seurauksille alttiille potilaiden suojaamiseen sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköissä?

Ulpu: Lainsäädännössä siellä tartuntatautilaissa on myös sellainen pykälä, joka koskee etenkin työnantajia ja näitä toimintayksiköitä. Siinä määrätään, että tähän työskentelyyn semmoisessa sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksikössä, siellä asiakas- ja potilastiloissa, joissa hoidetaan lääketieteellisesti arvioituna tartuntatautien vakaville seurauksille alttiita asiakkaita ja potilaita, niin saa käyttää vain erityisestä syystä henkilöä, jolla on puutteellinen rokotus. Tartuntatautilain pykälässä on tarkennettu, että minkä tautien osalta edellytetään joko sairastetun taudin tai rokotuksen antamaa suojaa, ja minkä tautien osalta edellytetään nimenomaan rokotussuojaa. Myös terveydenhuollontyöntekijä, vaikka tämä velvoittaa eniten työnantaja ja toimintayksiköitä, niin myös terveydenhuollontyöntekijä joutuu ottamaan tartuntatautilain määräykset huomioon. Tähän asiaan kannattaa kiinnittää huomiota jo siinä vaiheessa, kun esimerkiksi suunnittelee tulevia opintoja ja tulevaa ammattia. Kaikissa näissä, että suojeltiin sitten potilaita tai asiakkaita tai työntekijöitä, niin kaikissa näissä tilanteissa rokotukset ovat jälleen vapaaehtoisia ja maksuttomia näille kaikille asiakkaille potilaalle työntekijöille kun opiskelijoillekin.

Sari: Olemme moneen kertaan todettu tässä keskustelussa, että rokotukset ovat vapaaehtoisia. Tuossa keskustelun alkupuolella mainitsit, että rokotus voisi joskus olla pakollinen. Millaisessa tilanteessa valtioneuvosto voisi määrätä jonkin rokotuksen pakolliseksi?

Ulpu: Valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää järjestettäväksi pakollinen rokotus. Jos tällainen kattava rokottaminen on välttämätöntä väestön tai väestönosan hengelle ja terveydelle silloin, jos vakava vahinkoa aiheuttava yleisvaarallinen tartuntatauti uhkaa levitä Suomeen. Tällainen pakollinen rokotus voidaan myös rajoittaa koskemaan vain tiettyä väestönosaa tai ryhmää tai ikäluokkaa. Tai se voi koskea kaikkia. Tämä on oikeastaan semmoisessa ääritilanteessa käytettävä mahdollisuus. Tämmöiset rokotukset voisi olla tulla kyseeseen, tällaiset pakolliset rokotukset esimerkiksi silloin, jos bioterrorismi-iskussa tahallisesti levitettäisiin jotain erityisen vakavaa rokotuksilla ehkäistäviä tautia. Esimerkiksi vaikka niin, että jos joku lähtisi levittämään isorokkoon väestöön, niin silloin saatettaisiin määrätä rokotukset pakolliseksi. Isorokko on niin vakava ja vaarallinen tauti ja siihen kuolleisuus on aivan merkittävä, jolloin sen torjunta tehokkaasti saattaisi tarvita pakollisia rokotuksia. En sano, että silloinkaan välttämättä pakollista rokotusta määrättäisiin, mutta se mahdollisuus lainsäädäntöön on kuitenkin luotu.

Sari: Vakaviin uhkiin pitää yhteiskunnassa varautua.
[musiikkia taustalla]
Kuten tässä keskustelussa on käynyt ilmi, niin rokotuksiin ja rokotustoimintaan liittyy monia erilaisia eettisiä näkökulmia ja rokotusasioista päätettäessä tarvitaan ehdottomasti myös eettistä pohdintaa. Kiitos keskustelusta Ulpu.

Ulpu: Kiitos.

Sari: Kiitos myös sinulle kuulija, kun kuuntelit Sydämellä terveydelle -podcast sarjaa. 

[musiikki loppuu]

[musiikkia taustalla]

Heidi Rontu: Tervetuloa kuuntelemaan Moninainen Metropolia -podcast-sarjaa. Minun nimeni on Heidi Rontu, ja toimin Metropoliassa jatkuvan oppimisen johtajana. Tämän sarjan tavoitteena on laajentaa ja syventää moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon ymmärrystä sekä pohtia myös keinoja, miten näitä kaikkia voisi edistää käytännössä. 

[musiikki loppuu]

Heidi: Tervetuloa tänne moninaisuus-podcast-sarjan seuraavaan jaksoon ja tänään minulla on täällä vieraana Riikka Wallin. Haluaisitko Riikka vähän kertoa alkuun itsestäsi?

Riikka Wallin: No tottakai! Mä oon Riikka, virallisesti oon julkaisemisen asiantuntija Metropoliassa ja oon tehnyt oikeastaan koko mun työuran erilaisten tasa-arvo- ja moninaisuuskysymysten parissa töitä – kulttuurialalla alun perin ja sitten Metropoliaan ja korkeakoulumaailmaan olen oikeastaan tullut TKI-toiminnan kautta. Ja moninaisuutta mä katson ammatillisesti nimenomaan sieltä tutkimus- ja kehittämis- ja innovaatiotoiminnan näkökulmasta, mutta sitten mulla on myöskin henkilökohtainen suhde siihen. Eli meillä on sateenkaariperhe. Mä oon yksi lapseni äideistä. Hänellä on kaksi äitiä, eli tavallaan se teema tulee myöskin tosi lähelle ja se on varmaan yksi syy sille miksi mä myöskin oon jotenkin niin aktiivinen tän asian suhteen.

Heidi: Hyvä, kiitos Riikka. Ja tosiaan meillä tehdään Metropoliassa tasa-arvo ja yhdenvertaisuustyötä. Me ollaan tehty ja meillä on ollut suunnitelma vuosille 2023 ja 2024 ja nyt ollaan uudistamassa sitä, tekemässä seuraavaa suunnitelmaa. Ja me otetaan itse asiassa siihen vähän laajemmin vielä tasa-arvo-, moninaisuus- ja yhdenvertaisuuskysymyksiä mukaan ja mahdollisesti myöskin ehkä saavutettavuusasioita. Mutta aivan erityisessä fokuksessa meillä tulee olemaan moninaisuuden eri kysymykset. Ja tänään ollaankin täällä Riikka sinun kanssasi keskustelemassa nimenomaan sukupuolten moninaisuudesta. Ja oikeastaan voisin, tämmöisenä ensimmäisenä kysymyksenä kysyä, että miten näet, millä eri tavoin voimme edistää ja voisimme oikeastaan vielä paremmin edistää sukupuolten moninaisuuden ymmärrystä täällä Metropoliassa, että myöskin menisimme kohti yhdenvertaisuutta sukupuolten moninaisuuskysymyksissä.

Riikka: No eka mä ehkä lähtisin määrittelemällä sitä, että mitä sukupuolen moninaisuus tarkoittaa. Eli silloin, kun me puhutaan sukupuolen moninaisuudesta, niin me yleensä aina ajatellaan sukupuolivähemmistöjä, mutta itse asiassa se moninaisuus käsittää sen koko kirjon. Eli siellä on sukupuolienemmistöt ja -vähemmistöt mukana ja siellä on se, miten me koetaan meidän sukupuoli, miten se ilmenee, miten me puhutaan – niin koko se kirjo siinä. Ja jotta me voidaan tehdä sitä yhdenvertaisuustyötä, niin meidän pitää sisäistää tämä, että “ai niin, moninaisuus koskee, vaikka minua, joka oon siis nainen jo syntymästä niin on määritelty naiseksi. Koen itseni olevani naiseksi, olen sitä.”

Heidi: Joo.

Riikka: Ei pelkästään koen, vaan olen sitä niin, mutta se koskettaa mua ihan yhtä lailla kun vähemmistöjä. Ja mun mielestä tähän liittyy oikeastaan se, että meillä on sellainen mielikuva Suomessa, että me ollaan tasa-arvon mallimaa ja meistä myöskin luodaan sellaista mielikuvaa. Ensimmäinen maa, jossa naisilla oli äänioikeus. Mutta todellisuudessa meillä on aika paljon vielä työtä tehtävänä. Meillä on aika paljon segregaatiota tästä niinku sukupuolinäkökulmasta katsottuna. Ja silloin kun me ruvetaan puhumaan moninaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta, niin silloin on riski, että me unohdetaan tää sukupuolinäkökulma. Eli tavallaan vaikka se on hyvä, että me myöskin laajennetaan sitä näkökulmaa, niin ei saa kuitenkaan unohtaa tätä näkökulmaa. Sen mä oon huomannut tässä, kun oon seurannut keskustelua jo oikeastaan tässä ehkä viidentoista vuoden aikana, on siirrytty puhumaan tasa-arvosta yhdenvertaisuuteen – on otettu semmoista moninäkökulmaa, että katsotaan, että on erilaisia ominaisuuksia mitkä määrittelee että miten tulen kohdatuksi tai miten voin osallistua yhteiskuntaan, niin sitten ajatellaan ehkä että tämä sukupuolinäkökulma on hoidettu jo.

Heidi Rontu: Mm. Joo noi on hyviä nostoja ja oikeastaan itse vähän otan tuosta nyt kiinni, kun mainitsit siitä että miten puhutaan. Sehän tietysti liittyy siihen määrittelyyn ja itsellä kun on lingvisti taustaa niin se paljon kiinnostaa aina, että miten me asioita nimetään. Ja oikeastaan sitä toivoisin, että vähän voisi vielä pohtia kielenkäyttöä. Eli miten me jos puhutaan sukupuolten moninaisuudesta, niin toitkin tuossa hyvin esille, että mitä, miten miten se moninaisuus olisi tärkeää ymmärtää. Elikkä siinä on niinku se enemmistö ja sitten ne vähemmistöt. Ja mut mä ehkä ajattelisin näin, että että moni voi olla aika epävarma siinä, että että miten pitäisi kutsua, miten voi niinku kielellistä sukupuolten moninaisuutta niin haluaisitko sitä vähän kommentoida?

Riikka Wallin: No. Aika varma tapa on käyttää sukupuolineutraaleja sanoja. Siis ihan työelämässä esim. esihenkilö on aika hyvä, vaikka esimerkiksi lainsäädännössä edelleen puhutaan esimiehestä. Se, että me ruvetaan käyttämään esihenkilöä niin me luodaan uudenlaista mielikuvaa ja uudenlaista maailmaa sen kielen avulla. Ihan kuin pelastaja versus palomies. Tän tyyppisiä asioita, nehän tulee sinne ihan ammattisanastoa. Ja sitten kun me puhutaan toisistamme niin kun ihmisinä, jotka ei ole sidottu johonkin tiettyyn ammattiin, niin käytetään vanhempi tai lapsi, sen sijaan että puhutaan isistä ja äideistä tai tytöistä ja pojista. Niin tai kaverit. Mutta se vaatii kyllä aivotyötä. Kyllä mä itsekin oon tehnyt tosi paljon työtä sen eteen. Mä tosi harvoin käytän esimerkiksi…

Heidi Rontu: Joo.

Riikka Wallin: Mun oman lapsen kuullen silleen että mä puhun muista ihmisistä sanoja Että jos on vaikka leikkipaikalla niin en sano, että siellä on poika tai siellä on tyttö. Mutta se kyllä oikeasti vaatii multa myöskin keskittymistä ja mä oon kuitenkin tehnyt tätä pitkään. Niin mun mielestä se mitä mikä on tärkeätä on, että me annetaan itsellemme aikaa oppia ja ja myöskin luodaan turvallisia paikkoja ja tiloja oppia asioita. Vaikka kollegoiden kesken voi tehdä tätä. Mulla on ollut joskuskin tämmöisiä sopimuksia kollegoiden kesken, että nyt harjoitellaan tätä ja tota noin, niin olen ystävällinen. Jos huomaat että mä niinku lipsauttanut jotain niin sano mulle ja sitten kun se on yhteinen sopimus niin sitten se on silleen että sitten sitten se ei ole myöskään sillä että hei nyt sä teit virheen että nyt sun pitää korjata toi asia ettei siitä tule niinku tavallaan paha fiilis, koska sehän on myös semmoinen kun näistä kysymyksistä. Keskustellaan ja tätä asiaa opetellaan, niin saattaa syntyä semmoista niinku turhaa vastakkainasettelua, kun se on kuitenkin oppimisprosessi.

Heidi Rontu: Joo. Just näin. Just näin. Toi oli hirveän hyvältä. Nostit tuon esille, että voi vaikka sopia kollegan kanssa, että voitko sitten sanoa mulle aina kun kun en en ole ollutkaan. En osannutkaan huomioida, koska se on nimenomaan oppimisprosessi ja me ehkä tähän nostan sen mikä mitä itse kun myöskin tota niin. Kaksikielisenä itse olen. Olen itse käytän paljon myöskin ruotsia ja sitten myöskin se seuraa mitä tapahtuu ruotsin. Mielessä, niin se oli hyvin mielenkiintoista seurata. Minusta se nimen tai siis nimenomaan liittyy tähän, kun haluttiin enemmän sukupuolineutraali öö yksikön kolmas persoona luoda. Eli kun ruotsissahan on tämä niinku hun ja hun perinteisesti ollut niinku monissa muissakin kielissä ja sitten haluttiin luoda siihen neutraali hen. Ja se tehtiin ihan tietoisesti luotiin noin 20 vuotta sitten. Ja se on onnistunut onnistuneesti saatu läpi koko kieliyhteisön. Se on otettu käyttöön mediassa ja laajasti koululaitos. Kaikilla eri koulutustasoilla ja se on niinku itselle, niin ehkä just jos mä vielä niinku lindqvistin sitä mietin niin se on niin kun ihan valtavan hieno, onnistunut uudistus mikä tehtiin kieleen ja kuitenkin kyse on aika keskeisestä. Kielen niinku pronomini pronominien käytöstä ja siinä on onnistuttu kuitenkin viemään läpi. Tällainen enemmän neutraali pronomini, joka ei alunperin ollut kielessä ollenkaan niinku lähtökohtaisesti.

Riikka Wallin:  Joo ja se on rantautunut myöskin suomeen, eli sitä käy niin sitä samaa käytetään suomenruotsalaisessa yhteisössä eli eli tota noin niin mä oon samaa mieltä ja siis sekin on ihan kyllä se niinku vaatii ihan hirveästi.

Heidi Rontu: Vaatii vaatii keskittymistä.

Riikka Wallin: Että kun puhuu ruotsia niin käyttää tavallaan sitä hen ja tai den en niinku että esimerkiksi että ei kannata niinku tavallaan man ja tota noin niinku kun puhutaan niin kun passiivissa vaan käytetään en mikään vastaava.

Heidi Rontu: Kyllä, mutta että tosiaan niinku se vaatii vaatii tietoisuutta, mutta tuossa mainitsit riikka aikaisemmin, että erityisesti ehkä TKI. Tuossa olet miettinyt niinku sukupuolinäkökulma niin haluaisitko sitä avata vähän?

Riikka Wallin: No joo, no siis sehän on ihan tosi luonnollinen paikka edistää moninaisuutta ja sukupuolen moninaisuutta, yhdenvertaisuutta. Rahoittajat vaatii sitä ja ja tota noin niin jos me ajatellaan ammattikorkeakoulujen TKI toimintaa, niin rakennerahastot, euroopan sosiaalirahasto ja ja tota noin niin aluekehitysrahasto on ollut meidän tärkeimpiä ulkopuolisia rahoittajia. Ja sosiaali euroopan sosiaalirahasto on se oikeastaan rahoitusinstrumentti, joka on ohjannut tätä tota noin niin sukupuolen liittyvää edistämistyötä kaikkein eniten. Ja se näkyy siellä läpileikkaavaasti ja se on ehkä myöskin haaste siinä eli se tarkoittaa sitä, että jokaisessa hankkeessa pitäisi edistää yhdenvertaisuutta. Nyt hän on rahoituskausi just vaihtunut edellisellä rahoituskaudella. Siellä ei näkynyt niin hyvin se niin kun sukupuolen moninaisuus, mutta siitä ollaan annettu palautettakin rahoittajalle ja ylöspäin. Ja toki yhteiskuntakin on niinku kokonaisuudessaan muuttunut tässä niin, että nyt siellä tavallaan näkyy se se niinku moninaisuus, että ennen siellä oli vahvemmin tavallaan miesten ja naisten välinen tasaarvo se mitä ajettiin, mutta nyt se on laajentunut.

Heidi Rontu: Nyt se on niinku laajentunut käytännössä. Joo.

Riikka Wallin: Joo mikä on hyvä asia, mutta tota noin niin ja sitten sen lisäksi esimerkiksi horisontti eurooppa. Rahoituksessa niin sitä on tuotu sinne niin kun sitä näkökulmaa vahvemmin kuin ennen. Ja. Haastehan siinä on se, että joku hanke keskittyy tavallaan johonkin ihan muuhun, mutta sitten pitäisi samalla miettiä sitä sukupuolinäkökulmaa ja se vaatii oikeastaan niinku sitä, että on sekä sen hankkeen varsinaista substanssiosaamista, että jos puhutaan vaikka rakennusalasta ja tehdään jotain, niin pitäisi osata sitä. Mutta sitten pitäisi ymmärtää tarpeeksi siitä niinku tota noin niin mikä mitä se niinku sukupuoli. Tarkoittaa tässä miten rakennusalan, niin kun konteksti tai tämä asia mitä me tehdään, niin miten miten siihen liittyy sukupuolikysymykset? Aa ja oikeasti se on aika vaativa asiantuntijuutta, että että että että me tarvitaan paljon enemmän osaamista ja usein sitä on tutkittukin niin niin. Ja näin niin niin siellä tutkimuksissa se tulee nousee esille se, että usein se vaatii sen, että siellä on joku henkilö, joka on jotenkin omistautunut tälle siinä siinä hanketiimissä, jotta se niin kun oikeasti menee sinne syvälle eikä jää semmoiseksi pintapuoliseksi asiaksi.

Heidi Rontu: Joo. Niin mä just mietin kun mehän puhutaan niinku tutkimus, kehittämis ja innovaatiotoiminnasta ja siinä tyypillisesti tosiaan on varmaan ensisijaisesti sellainen tilanne, että on niinku sen substanssin asiantuntijoita, jotka on siinä hankkeessa, että toi on aika niin kun voi olla aika niinku haasteellinen tilanne, että miten myöskin sitten samaan aikaan pystyttäisiin huomioimaan sukupuolten monin. Mutta miten sä näet? Onko meininki jos ajatellaan metropolia, kun meillä on kuitenkin aika paljon hanketoimintaa ja ja innovaatiotoimintaa ja kehittämistoiminta ja siihen saadaan ulkopuolista rahoitusta eri lähteistä? Miten me pystytään varmistamaan että näissä niinku metropolian niissä hankkeissa ja ja muussa TKI toiminnassa jossa metropolia on mukana, että meillä todellakin huomioidaan ainakin pyritään huomioimaan tää sukupuolten moninaisuus.

Riikka Wallin: No. En mä tiedä pystyykö sitä varmistamaan muulla kuin se, että että sitä seurataan sitä hanketoimintaa ja että tehdään niin kun myöskin meidän henkilökunnalle tätä kysymystä näkyvämmäksi ja ja ohjataan siihen ja lisätään sitä tietoisuutta ettei siitä tule semmoista pakkopullaa myöskään että tavallaan jotenkin niin kun. Ihminen oppii ajattelemaan, että mitä merkitystä sillä on sen niin kun oikeasti varsinaisen substanssin näkökulmasta.

Heidi Rontu: Joo.

Riikka Wallin: Niin se on ehkä semmoinen ja sitten toinen on tietenkin se, että meillä oikeasti niin kun olisi niitä osaajia, jotka voisi olla mukana hankkeessa. En hankkeessahan on ihan hirveän paljon kaikenlaisia asioita mitä pitää huomioida ja ja tota noin niin ja sitten pitäisi niinku kehittää sitä mitä siellä hankesuunnitelmassa on sanottu, mutta mutta sitten tulee niinku kaikenlaista mitä pitäisi huomioida, niin niin niin tota.

Heidi Rontu: Joo.

Riikka Wallin: Se vaatii sen, että siihen sen äärelle pysähtyy ja joissain hankkeissa niin ei. Ei se välttämättä niinku ole niin, että se sen toiminnan kannalta olisi niin kun hirveän iso asia ja se voi olla, että tehdään jotain, kehitetään jotain niin niin kun tavallaan semmoista mihin tai tutkitaan jotain mihin niinku sukupuoliasiat ei niinku sinänsä oikeasti liity. Mutta ainakin siellä on ihmisiä jotka tekee sitä hanketta niin niin heihin se liittyy, että se niinku vähintään silleen, että jollain lailla se liittyy kaikkeen ja silloin voi miettiä että OK että no no niinku.

Heidi Rontu: Joo. Vähintään sitä kautta. Joo joo.

Riikka Wallin: Nää tekijät tai nää joiden kanssa me tätä tehdään niin miten me huomioidaan se moninaisuus niinku siinä yhteydessä.

Heidi Rontu: Itse asiassa mä kuulen linkitystä nyt siihen. Mä ajattelisin näin kun tuossa enemmän alkupuolella sanoin, että me pyritään nyt tässä Metropolian tasa-arvo. Yhdenvertaisuus ja moninaisuustyössä myöskin laajentamaan entistä enemmän sitä moninaisuus käsitettä ja huolehtimaan siitä, että myöskin sukupuolten moninaisuus tulee niinku laajemmin siihen mukaan jatkossa, niin tietysti sitä kautta toivon, että myöskin se tietoisuus niinku koko Metropolian yhteisössä niinku askeleittain laajenee ja se ehkä sitä kautta tulisi sitten toivottavasti luontaisesti myöskin siihen TKI toimintaan hanketoimintaan, että se olisi jotenkin siellä aina automaattisesti mukana. Mutta automaattisesti mukana. Tässä on tietysti semmoinen mistä puhutaan aina aina niinku liittyen näihin sukupuolten moninaisuusasioihin puhutaan sellaisesta pinkkipesusta, että että siihen siihen niinku tavallaan se on ehkä semmoinen ansa mihin voi helposti astua ja ja ja tota niin ja ja silloin ehkä siinä hanketoiminnassa on enemmän semmoista pinkkipesua sen sijaan että se semmoinen sukupuolten moninaisuus olisi, jos jos sanotaan näin aidosti otettu huomioon. Siinä hanketoiminnassa niin avaisitko vähän tätä pinkkipesua.

Riikka Wallin: No siis pinkkipesu tulee niinku englannista suomeksi voisi käytetään välillä myös sateenkaaripesu termiä OK ja siis se tarkoittaa vaan sitä että pidetään asiaa esillä suunnitelmissa tai juhlapuheissa tai liputetaan pride viikolla, mutta sitten se ei näy siellä niinku käytännön arjen työ. Tai sitten vaikka jossain hanketyössä voisi ajatella, että ollaan tosi tietoisia siitä, että vaikka minkälaisia valokuvia käytetään ja tuodaan siellä monipuolinen niin kuin moninaisesti erilaisia ihmisiä esille. Mutta sitten ei mietitä, että jos nää kaikki erityyppiset ihmiset tulisikin meidän tapahtumaan, niin mitä se vaatii meidän tapahtumatuotannosta? Joo ja järjestelyistä, mutta tota noin niin siis se tietoisuuden lisääminen ja jotenkin sen ymmärtäminen, että mitä se tarkoittaa sen oman hankes substanssin näkökul. Tomas. Niin se on se pohjatyö mikä tehdään ja silloin kun tämä työ on tehty, niin silloin myöskin sitä voi tuoda esille ja sitä moninaisuutta sinne viestintään ilman että sitten tulee tätä pinkkipesua. Eli jos mä itse mietin vaikka metropolia organisaationa, niin jos me en olisi täällä töissä.

Heidi Rontu: Niin no mä oikeastaan just joo. Joo.

Riikka Wallin: Niin mä voisin kysyä että onko se sateenkaariliputus mitä me tehdään niin onko se aitoa vai onko se näin? Mutta koska mä tiedän että meillä aidosti tehdään erilaista moninaisuuskysymysten parissa täällä töitä se on aina hidasta, se on joka paikassa hidasta niin mutta me tehdään aidosti sitä työtä niin niin niin mä tiedän että OK että se sateenkaariliput on aitoa ja se tarkoitetaan ja sille on myöskin se pohja siellä. Jolloin mulla tulee hyvä fiilis. Siitä sateenkaariliputuksesta eikä semmoinen että nyt ne yrittää vaan niinku jotenkin. Joo joo.

Heidi Rontu: En nyt näe yrittää joo, että näyttäisi hienolta ja jonain, mutta itse asiassa mä olisinkin tuosta kysynyt, että mikäs sun oma niinku ymmärrys on tällä hetkellä metro metropolia miten me toimitaan ja vielä korostan ehkä sitä mitä itsekin tuossa toit esille, että on hidas prosessi ja semmoinen oppimisprosessi ihan kaikille ja ja se menee niin kuin askeleittain eteenpäin. Mutta jos mä ymmärsin oikein tuosta sun mitä mitä sanoit niin sä oot ihan tyytyväinen siihen miten me tällä hetkellä toimitaan Metropoliassa. Näin ymmärsin, mutta mä ehkä nyt tässä vielä loppuun kysyisin, että jos ajatellaan tätä sukupuolten moninaisuutta ja miten me voitaisiin sitä Metropoliassa edistää, niin jos saisiko sä tämmöisen niin kun. 3 pointin listan tähän mietittyä, että mitkä olisi semmoisia keskeisimpiä asioita? Mitä sun mielestä mihin meidän olisi hyvä niinku vielä kiinnittää huomiota aivan erityisesti. Ja nyt mä kysyn sitä Riikka senkin takia, että kun olen myöskin muka. Ja tässä niinku moninaisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuussuunnitelmatyössä ja haluaisin niin pyrkiä, että me otetaan sitä niinku paremmin myöskin haltuun siinä ja autetaan koko Metropolian yhteisöä, niin sitäkin taustaa vasten niin mitä sä nostaisit erityisesti esille missä meidän olisi syytä niinku parantaa toimintaa.

Riikka Wallin: No siis meillähän on paljon koulutuksia tähän liittyen. Mun kokemus osallistujana on se, että siellä on kaikki me samanmieliset taas syventymässä ja kuulemassa sitä asiaa uuden. Eli meidän pitäisi ehkä miettiä sitä, että miten me saadaan mukaan niitä, joita tää aihe ei hirveästi kiinnosta, se on niinku. Asia nyt joo, että meillähän on ollut vaikka tota noin niin kestävään kehitykseen tai tota noin niin tämmöisiin niin koko henkilöstölle pakollisia koulutuksia, mutta moninaisuuskysymyksiin niin on ollut. Ei ole ollut mitään pakollista. Pitäisikö olla joku pieni pala joka on pakollinen kaikille? Ja tää tää on todella epäsuosittu asia, että mä sanon tän ääneen.

Heidi Rontu: Laajemmin yhteisön mukaan. Joo. Hyvä hyvä. Ensimmäinen pointti.

Riikka Wallin: Mutta että se pakko on hyvä keino välillä että niin, mutta sitten mä ehkä niinku ajattelen, että semmoisia konkreettisia asioita mitä voisi tehdä on se, että meillähän on esimerkiksi turvallisemman tilan periaatteet ja häirintäyhdyshenkilöt.

Heidi Rontu: Joo ihan hyvä nostaa. Joo pakko hyvä pulla joo.

Riikka Wallin: Tapahtumissa, jossa on opiskelijoita mukana ja sitä tehdään yksi metkan kanssa opiskelijakunnan kanssa, mutta miksi se ei laajennettaisi niin, että se olisi kaikissa tapahtumissa?

Heidi Rontu: Joo. Joo.

Riikka Wallin: Joo en joo jokaisessa hanketapahtumassa pitäisi olla.

Heidi Rontu: Toi on erinomainen. Joo toi on erinomainen toi joo toi ei pitäisi olla vaikea oikeasti viedä eteenpäin koska me ollaan tätä jo harjoiteltu ihan onnistuneesti ymmärtääkseni ja meillä on tähän niinku semmoista. Perehtyneitä henkilöitä eli toi oli mun mielestä hyvin konkreettinen ja ajattelisin helposti eteenpäin vietävä asia.

Riikka Wallin: Niin niin.

Heidi Rontu: Joo.

Riikka Wallin: Hyvä että tota noin niin ja sitten se on oikeastaan niinku siis nehän on pieniä asioita, että hanke jos puhutaan teki toiminnasta niin me kerätään palautetta tai me tehdään kyselytutkimuksia ja muuta niin että mitä siellä palautelomakkeissa lukee kun me kysytään taustatietoja tämmöisiä asioita siellä voi määritellä oman sukupuolensa tai olla määrittelemättä. Siellä on niin kun. Tota noin niin nainen ja mies vaihtoehdon lisäksi, että olen jotain muuta kuin näitä tai sitten voi olla montaa vaihtoehtoa, mutta en mä tiedä niin kun on niin.

Heidi Rontu: Niinku? No jos me sinne saataisiin edes se kolmijako, että siellä voisi olla se muu tai en halua. Mä muista mikä se termi on, että ei halua niinku ilmoittaa sitä. Mun mielestä se vaihto vaihtoehto pitäisi olla.

Riikka Wallin: Niin. Niin. Niin niin. Joo.

Heidi Rontu: Joo.

Riikka Wallin: Niin niin tota noin niin.

Heidi Rontu: Eli hyviä konkreettisia tekoja. Joo mitä me pystyttäisiin ihan käytännön tasolla viemään tätä eteenpäin.

Riikka Wallin: Niin. Joo ja siis silloinhan me niinku mun mielestä näiden tämmöisten niinku käytännön tekojen kautta me luodaan uudenlaista maailmaa yhdenvertaisempaa maailmaa, että tää nyt on tätä niinku pill.

Riikka Wallin: Eli no osastoa mitä mulla on, mutta käytännön tekojen kautta me pystytään tekemään sitä ja myöskin luomaan mielikuvaa siitä, että meille ollaan tervetulleita, että usein me sanotaan että kaikki on tervetulleita. Mutta tavallaan se, että me sanotaan se niin ei riitä vaan sen pitää osoittaa. Teoin, että joku niinku tietty henkilö kokee itsensä tervetulleeksi ja huomioiduksi ihmisenä.

Heidi Rontu: Joo. Joo. Kyllä. Kyllä kyllä. Joo.

Riikka Wallin: Ja tää takaa sen, että me pystytään tekemään niin kun oikeasti vaikuttavaa toimintaa myöskin.

Heidi Rontu: Joo.

Riikka Wallin: Jo, jossa niinku sidosryhmät voi olla mukana, jossa kaikenlaiset osallistujat voi tulla mukaan oppimaan ja kehittämään ja tutkimaan.

Heidi Rontu: Joo joo toi on tärkeä Riikka nosta tähän ihan loppuun ja mä ehkä vielä tuon vähän toisella tavalla summerran eli se että me metropolia tehdään tutkimus kehittämis- ja innovaatiotoimintaa. Me tehdään sitä aina meidän kumppaneiden. Ulos tuonne yhteiskuntaan sidosryhmien kanssa ja sitä kautta se, miten me huomioidaan myöskin sukupuolten moninaisuus, on ihan ensiarvoisen tärkeätä, koska siellä me tehdään sitä niiden tekojen kautta ja mä ajattelisin näin me pystytään myöskin antamaan mallia ja ja toimimaan. Toivottavasti myöskin esimerkkinä elikkä se vaikuttavuus se niin kun on vähän niinku kiven heittäisi veteen ja se siitä lähtee niitä. Renkaita niinku laajemmalle niin niin sitäkin silmällä pitäen niin niin tosi tosi tärkeä asia.

Riikka Wallin: Joo ja sitten mun mielestä niinku siinä näkyy tavallaan se mikä ehkä puuttuu. Mun mielestä nyt tässä nykyisessä tasa-arvo ja yhdenvertaisuussuunnitelma, joka tietenkin lähtee tavallaan siitä mikä mitä laki säätää niin niin joo.

Heidi Rontu: Niin se on tämä juuri juridisesti niin kun velvoittava ja meidän täytyy olla tämmöinen ja sehän itse asiassa laissa edelleen on tasa-arvo ja yhdenvertaisuussuunnitelma, että laissahan ei vielä mainita moninaisuutta, mikä on sinänsä.

Riikka Wallin: Joo joo. Mielenkiintoista joo, mutta mun mielestä se toimii ihan hyvältä koska se koska tota noin niin me ollaan moninainen yhteisö ja me ollaan moninainen yhteiskunta, mutta se mitä me tavoitellaan niinku sä sanoit on yhdenvertaisuus niin niin se toimii. Mun mielestä ihan hyvä että se on tasa-arvo ja yhdenvertaisuussuunnitelma, mutta tota noin niin siellähän näkyy niinku tavallaan työntekijä ja sitten opiskelijan näkökulma, mutta siellä ei näy tätä meidän yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Niin nyt kun te teette sitä työtä, niin Ottakaa se näkökulma sinne vielä mukaan ja ja jotenkin siihen mun mielestä kanssa liittyy. Musta olisi niinku. Todella mielenkiintoista päästä tutkimaan vähän sitä, että miten tota noin niin miten ammattikorkeakoulukenttä kokonaisuutena, että millaista mielikuvaa me annetaan itsestämme omassa viestinnässä tai vaikka rajast viestintään sen sen näköä.

Heidi Rontu: Joo.

Riikka Wallin: Huomaan että että niinku mimmoinen mielikuva ja mitä asioita nousee sekä tähän niin kun sukupuolen moninaisuus näkökulmaan, mutta yhdenvertaisuuteen niin kun laajemminkin niin tota noin niin voisi tehdä vähän samantyyppistä tarkastelua. Kun toi brittiläinen tutkija Rosalind sillon tehnyt tavallaan katsonut mediaa laajasti ja ja mitä niinku post feminismi tarkoittaa ja mitä teemoja sieltä nousee tai tälleen niin niin, mutta rajata sitä tähän meidän yhteisöön.  ja niinku koska. Osittain tässä niin kun myöskin niin mulla taustalla on vähän semmoista mututuntuma tai se kokemus mikä mulla on. Meillä ei ole tutkittua tietoa siihen liittyen.

Heidi Rontu: Niin eli meillä ei ole tieto on perustanut vaan siihen että tästä tästä me löydettiin tähän loppuun. Tämmöinen seuraava tutkimusaihe, kiitos riikka. Kiitos sulle tästä keskustelusta ja kiitos meidän kuulijoille ja niin kuin ehkä tässä arvelette niin niin saattaa olla että tästä aiheesta vielä tulevaisuudessa puhutaan Riikan kanssa. Ehkä joskus vähän lisää jos Riikka lähtee viemään tätä tutkimus ideaansa eteenpäin. 

Riikka Wallin: Kiitos oikein paljon.

Heidi Rontu: Kiitos kaikille.

[musiikkia taustalla]

Heidi Rontu: Tervetuloa kuuntelemaan Moninainen Metropolia -podcast-sarjaa. Minun nimeni on Heidi Rontu, ja toimin Metropoliassa jatkuvan oppimisen johtajana. Tämän sarjan tavoitteena on laajentaa ja syventää moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon ymmärrystä sekä pohtia myös keinoja, miten näitä kaikkia voisi edistää käytännössä.

[musiikki loppuu]

Heidi: Lämpimästi tervetuloa Moninainen Metropolia -podcast-sarjan kuudenteen jaksoon. Tänään keskustelemme moninaisesta työkyvystä. Minun nimeni on Heidi Rontu ja toimin Metropolia Ammattikorkeakoulussa jatkuvan oppimisen johtajana ja kanssani täällä tänään on keskustelemassa Ulla Vehkaperä ja Piia Vaajakallio. Tähän alkuun kertoisitteko Ulla ja Piia hieman taustastanne? Ulla voisi vaikka aloittaa.

Ulla Vehkaperä: Kiitos Heidi. Minä olen Ulla Vehkaperä, ja olen täällä Metropoliassa toimintaterapian lehtorina, ja ollut vuodesta 2008.

Piia Vaajakallio: Kiitos Heidi, mun nimi on Piia Vaajakallio, ja mä olen Vamlasista, vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiöstä, ja olen täällä meidän hankkeen tiimoilta Polku monimuotoiseen työelämään, jossa ollaan sitten Metropolian hankekumppanina. 

Heidi: Kiitos sulle ja kiitos Piia. Olemme täällä siis tänään keskustelemassa moninaisesta työkyvystä ja toimintakyvystä ja voitaisiinkin aloittaa kysymyksellä: mitä moninainen työkyky ja moninainen toimintakyky tarkoittaa.

Piia: Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys mitä tässä meidän hankkeessakin mietitään. Eli meillähän on ihmisiä nuoria ja vanhoja ihmisiä, joilla on erilainen toimintakyky. Voidaan ajatella, että meillä kaikilla on ihan erilainen toimintakyky, kun jollakin toisella. Mutta sitten myös erilaiset vammat tai muut toimintarajoitteet vaikuttaa meidän toimintakykyyn ja kaikki vammat ei myöskään ole näkyviä. Eli meillä on paljon myös esimerkiksi mielenterveyden haasteita tai muita sellaisia asioita, jotka vaikuttavat esimerkiksi jaksamiseen ja sitä kautta myös toimintakykyyn.

Heidi: Kiitos Piia. Mites Ulla jos omasta näkövinkkelistä miettisit?

Ulla: Joo me täällä Metropoliassa ollaan aika monessa hankekumppanuudessa tätä teemaa mietitty, toiminta- ja työkykyä. Ja viime aikoina muun muassa heikommassa työmarkkina-asemassa olevien henkilöiden näkökulmasta ja mielenterveystoimien näkökulmasta ja loppujen lopuksi me kuka tahansahan voidaan olla sellaisessa tilanteessa, että toimintakyky heikkenee tai muuttuu ja silloin tarvitaan erilaisia mahdollisuuksia sitten kuitenkin tehdä työtä ja toimia ja olla osallisena yhteiskunnassa, että tää on oikeastaan meitä kaikkia koskettava asia.

Heidi: Ja vielä ehkä sitä Ulla mietin että sä toimit täällä Metropoliassa – oot aika pitkäänkin toiminut – niin onko jotain sellaista mitä ihan omassa työssä täällä Metropoliassa olet huomannut? Niinku tämä näkökulma, miten se tulee esille?

Ulla: No toki, mä mietin sitä sekä opiskelijoiden näkökulmasta – eli miten meidän opiskelijoiden toimintakyky ja opiskelukyky, miten me voidaan sitä edistää ja se liittyy tähän meidän Polku monimuotoiseen työelämään -hankkeeseen, mutta sitten ihan henkilöstön näkökulmasta sitä voi miettiä, että miten me mahdollistetaan erilaisten työntekijöiden, Metropolian henkilökunnan, tämmöistä toimijuutta ja osallisuutta. Eli kyllä se tulee niinku monessa, mutta tietenkin sitten tää mun oma ammattitoimintaa terapeuttina niin mehän tehdään paljon työ- ja toimintakyvyn arvioinnin kanssa töitä ja kehitetään myös siihen liittyviä arviointimenetelmiä täällä Metropoliassa, että hyvinkin monelta näkökulmalta, että tää on hyvin keskeinen ja tämän päivän työelämässä erityisesti.

Heidi: Kyllä tärkeä keskeinen asia. No meillä Metropoliassa on toisaalta panostettu jo tietysti ihan lakisääteisestikin, mutta myös olemme halunneet panostaa moninaisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuuskysymyksiin ja ollaan tehty Moninaisuus-, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelma. Meillä tämän hetkinen suunnitelma on vuodelle 2023 ja 2024 ja sitä lähdetään sitten päivittämään taas seuraavia vuosia varten. Ja nyt oikeastaan haluaisin kysyä teiltä molemmilta, Ulla ja Piia, että miten näkisitte, kun mietitään tällaista moninaisuus-, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmaa. Sitähän monet organisaatiot tekevät tosiaan ihan lakisääteisesti, kuten Metropoliakin, niin miten meidän tämän päivän teema eli moninainen työkyky ja ja toimintakyky voisi liittyä tällaiseen suunnitelmaan?

Piia: Tämähän liittyy hyvin keskeisesti juurikin tähän suunnitelmaan ja haluan vielä korostaa sitä, että se suunnitelma on tärkeää tehdä, mutta sitten siellä pitäisi olla niitä konkreettisia asioita ja niitä asioita mitä voidaan seurata ja edistää. Ja kaikilla on aina jotakin vähän parannettavaakin, niin se on hyvä olla semmoinen ohjekirja mitä organisaatiot voi sitten seurata ja useasti kun me puhutaan yhdenvertaisuudesta, niin tää vammaisuus tai toimintarajoitteisuus tai toimintakyky jää sinne viimeiseksi. Eli me puhutaan iästä ja sukupuolesta ja sukupuolen moninaisuudesta, mutta sitten tää toimintakyky jää sinne viimeiseksi ja tää on kuitenkin valtavan keskeisessä roolissa. Jos mietitään sitä miten ihmiset pystyy osallistumaan ja tulemaan mukaan ja olemaan osallisina eli se esteettömyyden ja saavutettavuuden kautta. Ja tämmöiseen kaikille sopivan suunnittelun kautta voidaan tätä mahdollistaa.

Heidi: Kiitos Piia. Tosi tärkeä itse asiassa ehkä tässä vähän tulikin semmoinen omantunnon kolahdus, että mietin nyt sitten meidän tän hetkistä suunnitelmaa, mikä meillä on voimassa oleva suunnitelma, niin ehkä juurikin näin kun toit esille, että mahdollisesti tämmöinen moninainen työkyky, toimintakyky kyllä niinku suunnitelmassa on, mutta se voisi varmaan olla vähän semmoisella keskeisemmällä paikalla ja niinku laajemminkin mukaan otettuna. Mites Ulla?

Ulla: No kyllä siellä hyvääkin on siellä tämänhetkisessä suunnitelmassa, että siellä siellä on nimenomaan nostettu esille opiskelukyvyn vaihtelevuuden tunnistaminen ja tukeminen ja se on hyvä lähtökohta. Et mitä se sitten on ja nimenomaan tämä vaihtelevuus ja sen tunnistaminen, että meillä on moninaisia opiskelijoita ja heidän toimintakyky on moninainen. Ja millä lailla me voitaisiin edistää saavutettavia ja esteettömiä mutta toki se meidän tän hetkinen suunnitelma on tämmöisellä tavoitetasolla, mutta että mitä se konkreettisesti tarkoittaa ja sen takia onkin ollut ihan äärettömän hienoa ollut tehdä tätä hanketyötä – nyt tätä Polku monimuotoiseen työelämään, jossa nimenomaan sote-alan opiskelijoita ja liittyy sote-alan tämä meidän hanke, niin me ollaan tehty nyt opiskelijoille kyselyä, johon vastasi reilu 230 Metropoliam sote-alan opiskelija ja heiltä kysyttiin, mitä tämä saavutettavuus ja esteetön opiskelu, mitä siellä on niitä? Opiskelujen alkuvaiheessa siinä hakemusvaiheessa? Mitä opintojen ja sitten siihen työelämän harjoitteluun liittyen? Ja erittäin mielenkiintoisia mahtavia nostoja. Ja tässä täytyy ehkä sanoa kiitos kaikille vastaajille, että sieltä nousee hienoja ideoita. Hienoja ratkaisuja, että seuraavaan meidän suunnitelmaan meillä on jo hankkeessa noussut kovastikin niinku konkreettisia ehdotuksia ja näitä me työstetään nyt sitten seuraavan vuoden aikana. Opettajien kanssa ja opiskelijoiden kanssa ja tota tää on hyvä suuntaan menossa.

Piia: Kyllä, ja mä haluaisin nostaa myös sieltä suunnitelmasta tän ajatuksen siitä monimuotoisuusolettamuksesta, että lähdetään jo siitä, että kaikki opiskelijat ja henkilökunta ovat myös monimuotoisia ja mietitään niitä kaikkia palveluita ja toimintoja siitä näkökulmasta. Niin se on hieno lähtökohta.

Heidi: Hyvä. Kuulostaa erittäin hyvältä ja on ilahduttavaa kuulla, että näin paljon saatiin opiskelijoita osallistumaan kyselyyn ja antamaan sitä tietoa, että itselle kuulosti siltä, että teillä on vahva tietopohja tässä hankkeessa, mistä lähteä ponnistamaan ja tunnistaa juuri niitä erityyppisiä tapoja miten pystyttäisiin sitten edistämään sitä moninaisuutta? Tässä oli kuitenkin fokuksessa nyt opiskelijat ja opinnot ja opiskeleminen. Tässä on kuitenkin me ollaan mainittu ja puhuttu näistä myöskin työelämästä, niin ehkä nyt haluaisin esittää sellaisen kysymyksen, että miten ja miksi moninaista työkykyä pitäisi edistää työelämässä? Miksi tämä on tärkeää?

Ulla: No mä voisin vaikka aloittaa jo ehkä tämmöiseltä näkökulmalta, että työvoimaa meillä ei kohta ole niin paljon tai työikäisiä henkilöitä, että ei voida enää ehkä työpaikoilla ja työnantajat katsoa, että ottavat niin sanottua huippuosaajia pelkästään töihin ja sellaisia nyt ehkä en tiedä missä niitä onkaan sellaisia henkilöitä, mutta joka tapauksessa niin tää erilainen kohtaanto ongelma että ei ole yksinkertaisesti riittävästi työntekijöitä, niin nyt täytyy viimeistään lähteä miettimään näitä ratkaisuja. Ja toisaalta taas sitten jos ajatellaan, niin kaikkihan me voidaan jossain elämänvaiheessa tarvita jotain joustoa, ihan vaikka pienten lasten vanhempi. Että voi tarvita erilaisten vähän vanhemmassa iässä olevat, niin heillä on omia vanhempia, joita ehkä tarvitsee olla auttamassa ja ja omaishoitajan roolissa tai mikä se sitten onkaan. Eli ei tää ole aina niin, että on sitten pitkäaikaissairaus tai joku tällainen diagnoosi siellä taustalla, mutta semmoinen inhimillisen työelämän edistäminen ylipäätänsä ja se mitä mitä niin kun moninaisempaa, miten me ajatellaan, että kaikki me voidaan siellä tehdä, tehdä osaamme työelämässä, niin se se on. Ehkä tässä niinku tärkeä ja me ollaan tehty nyt tällaista hanketyötä ja kerätty kokemusta siitä, että mitkä ne, hyvät ratkaisut ja keinot voisi olla osatyökykyisten työllistämisen näkökulmasta. Ja toisaalta jos työtä muokataan ja muotoillaan hyvin, niin sanottu osatyökykyinen henkilö, jolla on jotain rajoitetta, niin hän on aivan täysin työkykyinen siihen työtehtävään. Ja tää ajattelu ei ole tän ihmeellisempää, mutta se on ehkä vähän uutta työnantajan näkökulmasta ja sen takia musta on aivan ihana, kun me ollaan saatu tehdä nyt yhteistyötä Vamlasin kanssa ja heillä on paljon työkaluja siihen miten huomioidaan erilainen toimintakyky työelämässä.

Piia: Joo, kiitos Ulla. Mä oon muassa on tosiaan kehittänyt Ratko-menetelmä työn muotoilun, joka on työyhteisölähtöinen menetelmä, jossa koko työyhteisö osallistuu esimerkiksi uuden työtehtävän muokkaukseen, mutta siihen sisäöllytetään omia työtehtäviä, jolloin siihen omaan perustehtävään jää sitten myös paremmin aikaa. Ja nämähän on hirveän tärkeitä asioita myös, kun mietitään työnantajan vastuuta ja velvollisuutta. Eli meillä on ihan lakisääteisenä moniakin asioita ja niitä nousee myös YK vammaissopimuksesta: kaikilla ihmisillä on oikeus työhön ja koulutukseen. Eli ei voida lähteä siitä, että pitäisi olla jotenkin tietynlainen ihminen sopiakseen työelämään, vaan työelämän täytyy myös pystyä joustamaan. Ja meillähän menee aika hyvin Suomessa. Silloin työnantaja joustaa, kun työntekijä vammautuu esimerkiksi kesken sitä omaa työuraa tai tulee joku vaikka pitkäaikaissairaus, mutta meillä on vielä vähän päätyypillisempää. Se, että valmiiksi muokattaisiin työtehtävä jo vaikka siinä rekrytointivaiheessa sitten henkilölle sopivaksi. Tämä on ehkä semmoinen seuraava askel mitä mä toivon, että näkyisi vielä paljon enemmän.

Heidi: Hyvä. Kiitos Ulla ja kiitos Piia. Todella tärkeitä asioita nostitte esille ja itse kuulen tässä myöskin sitä samalla kun pyritään edistämään sitä moninaista työkykyä ja toimintakykyä työelämässä ja opinnoissa, niin kuule myöskin paljon siellä kokonaisuudessaan moninaisuuden ymmärtämiseen kasvattamista moninaisuuden hyväksynnän kasvattamista ja näkisin sen hyvinkin keskeisenä osana sitä kokonaisuutta. Olisiko vielä jotain mitä haluaisitte nostaa esille tähän loppupuolelle moninaisesta työkyvystä tai toimintakyvystä?

Ulla: No sellaisen, että kyllähän meillä on työnantajia, jotka ovat tähän lähteneet ja on tutkittu näitä työnantajia joissa moninaisuus ja työkykyjohtaminen on otettu ohjaavaksi johtamisen ideologiaksi, niin selkeästi tällaisissa työpaikoissa myös tuottavuus on noussut, että siinä mielessä voidaan ajatella, että tää on myös yhteiskunnallisesti äärettömän tärkeää ja hyvää. Eli tää ei ole niin kun tää ei ole keneltäkään pois. Jos näin tehdään, että silloin kun ihmiset voivat tehdä sen itsensä kokoista työtehtävää niin hyvin kun vaan voivat niin se myös motivoi ja se tuloskin on sitten hyvä että tällaisen tähän ehkä loppuun sitten että kyllä tähän voi tuottavuus- ja tuloksellisuusajatustakin liittää yhtä aikaa, kun se on inhimillistä ja hyvää kaikille.

Piia: Kyllä ja vielä myös se, että työ tuottaa hyvinvointia myös ja sitä mielenterveyttä ja kun me saadaan olla osallisena hyvässä työporukassa niin me tiedetään kaikki, että se tuo paljon myös mielihyvää.

Heidi: Hyvä. Kiitos paljon Ulla ja Piia näistä viimeisistä viisaista sanoista. Ehkä vielä tähän itse haluan todeta, että poimin tästä kyllä myöskin meille Metropoliaan kehitettävää ihan meille koko yhteisölle miettittävää sekä työyhteisön että opiskeluyhteisön näkökulmasta. Tässä mielessä mielestäni oli paljon sellaista mitä me voidaan ottaa. Taisit Ulla viitata meidän nykyiseen suunnitelmaan niin että sinne on asetettu tavoitteita, jotka me lähdetään päivittämään. Me voisimme niistä tavoitteista siirtyä sinne toimenpiteisiin ja viedä ihan käytäntöön myöskin tätä moninaisen työkyvyn ja moninaisen toimintakyvyn edellytysten eteenpäin viemistä. Kiitos paljon Ulla ja Piia tästä keskustelusta. 

Ulla ja Piia: Kiitos.

Heidi: Ja kiitos kaikille meidän kuulijoille. Tämä oli siis Moninainen Metropolia -podcast-sarjan kuudes jakso, jossa keskustelimme Ulla Vehkaperän ja Piia Vaajakallion kanssa moninaisesta työkyvystä. Kiitos kaikille.

[Alkumusiikki]

Spiikkaaja: Kuuntelet Korkeapainetta-podcastia. Tämä podcast tarkastelee kulttuurihyvinvoinnin edistämistä erilaisista näkökulmista käsin. Vieraina jaksoissa on alan tutkijoita, kehittäjiä ja asiantuntijoita. Keskustelujen äärelle johdattelevat kulttuurihyvinvoinnin asiantuntijat Metropolia-ammattikorkeakoulusta. Tervetuloa mukaan.

Elina Ala-Nikkola: Tänään puhutaan kirjoittamisen ja vertaisryhmän merkityksestä vakavan sairauden kohdatessa. Vieraana jaksossa on filosofian tohtori, kirjallisuusterapiaohjaaja, sairaanhoitaja Johanna Holopainen, joka on väitellyt kirjallisuusterapeuttisen ryhmän prosessista ja merkityksistä. Tervetuloa Johanna.

Johanna Holopainen: Kiitos.

Elina  A-Na: Lisäksi vieraana on sairaanhoitaja, terveystieteiden maisteri Elina Kettunen, joka työskentelee Metropolia Ammattikorkeakoulussa sairaanhoitotyön tutkinnon tutkintovastaavana. Tervetuloa Elina.

Elina Kettunen: Kiitos.

Elina  A-N: Ja minä olen Elina Ala-Nikkola. Työskentelen Metropoliassa kulttuurihyvinvoinnin osaamiskeskittymä CuWeRE:ssa. Ja toimin tässä jaksossa hoastina. Aloitetaan avaamalla Johanna sun väitöskirjan sisältöä. Millaista tällainen ryhmässä tapahtuva kirjallisuusterapeuttinen toiminta on?

Johanna: Joo. Tosiaan mulla oli rintasyöpään sairastuneiden ryhmä, joka fokusoitui nimenomaan kirjoittamaan rintasyöpään liitännäisistä kokemuksista. Ja me kirjoitettiin usealla eri tavalla. Ja aloitettiin aina kirjoittaminen sillein, että käytettiin jotain inspiraatiotekstiä. Se saattoi olla runo tai kaunokirjallinen teksti, mahdollisesti kuva tai laulu, musiikkia. Sarjakuvaa käytettiin. Kuvakortteja. Joskus maalattiin ja piirrettiinkin. Ja myös tehtiin aika paljon itse listoja, joista sitten osallistujat saivat valita sen kirjoittamisen aiheen, josta kirjoittaa enemmän. Sitten tämän orientaatiovaiheen jälkeen ryhdyttiin kirjoittamaan. Ja kirjoitettiin usein vapaalla tekniikalla elikkä ei välitetty välttämättä kieliopista eikä tehty tietynlaista tekstiä tai tietyn muotoista tekstiä. Mutta kirjoitimme myös runoja ja haikuja ja kirjeitä muun muassa. Ja tämän jälkeen sitten luettiin tekstejä toisille ääneen ja niistä keskusteltiin.

Elina A-N: No Johanna, minkälaisia asioita huomasit tässä sun tutkimuksessa, että tämmöinen toimintaa antaa osallistujille?

Johanna: No kyllähän uusista näkökulmista pystyttiin lähestymään, tai sain palautetta osallistujilta, että pystyivät lähestymään näitä sairauden kokemuksia. Ja sitten tietenkin toi kirjoittaminen, mä puhun reflektiivisestä kirjoittamisesta, millä tarkoitan, että se oli semmoista tutkiskelevaa ja pohdiskelevaa kirjoittamista, joka suuntautui näihin omiin kokemuksiin ja niihin liittyviin tuntemuksiin. Niin kyllähän sieltä sitten niitä oivalluksia ja sellaisia asioita nousi esiin, mitä he eivät olleet ehkä tulleet ajatelleeksi ja mitä he eivät olleet ehkä kertomalla sanallistaneet sitten tästä sairaudestaan. Että varmaan lisäsi kyllä itsetuntemusta myös sitten siltä osin.

Elina K: Ihan varmasti. Että kokonaisvaltaisesti tukenut sitä potilaan hyvinvointia. Ja voisin nähdä, että samantyyppinen muoto voi käydä monen muunkin potilasryhmän hoitoon ja siihen voimaantumiseen tai kokemukseen siitä eheytymisestä tai ymmärryksestä itsestä sen uuden elämäntilanteen kanssa. Kun kuitenkin sairaus, joka sitten vaikkakin ehkä paranee, tai sairaus joka sitten jää jollain tapaa siihen elämään, osaksi sitä elämää, niin tätä varmasti tarvittaisiin paljon laajemmaltikin, jotta nähdään se, että kuka minä olen ja mitä minä olen tämän sairauteni kanssa. Se on iso asia, joka pitää kohdata, on sitten kyseessä perhe tai itsenäisesti elävä ihminen. Eli potilaalle voi hyvin tulla tarve siihen semmoiseen kokonaisvaltaiseen reflektioon, mitä sitten ei välttämättä ehkä muuten tule tehtyä.

Johanna: Joo, kyllä mä olen samaa mieltä. Että niin kuin tuossa munkin ryhmässä tuli ilmi, että kun se rintasyöpä ei ole pelkästään sitä, että hoidetaan syöpä, vaan se vaikuttaa sitten kaikkinensa hirveän laajalti ihmiseen itseensä ja myös siihen lähipiiriin. Ja juuri niitä kokemuksia nousi myös esiin, mitä reflektoitiin sitten kirjoittamalla. Ja myös sitten semmoisia asioita, että käynnisti ikään kuin henkisen kasvuprosessin ja ruvettiin miettiin, että mikäs se tässä elämässä onkaan tärkeetä ja mitä minä haluan ja tarvitsen ikään kuin tämän sairauden jälkeen. Ja minkälaiseksi minä haluan elämääni muotoilla sitten olevilla mahdollisuuksilla.

Elina K: Juuri näin. Ja sitten jos ajattelee, että kuitenkin pitkät seuranta-ajat, niin minkälainen se aika sitten on, että jääkö minkälainen pelko ehkä osaksi sitä omaa elämää ja miten sen kanssa elää siitä eteenpäin.

Johanna: Kyllä, just näin. Että nimenomaan näitä tunnetiloja nousi esiin. Erityisesti just tämä, että aina kontrollikäynnin lähestyessä käy kaikenlaisia ajatuksia mielessä, että mitäs jos sieltä sitten löytyykin jotain ja muuta. Että nämä on hirveän tärkeitä. Ja sitten just kirjoittamalla voi kuitenkin säilyttää tavallaan myös sen oman tilan. Että vaikka tässäkin oli keskeistä sitten se kokemusten ja kirjoitusten jakaminen muiden kanssa, niin se oli sitten vapaaehtoista, että jokainen sai valita, että mitä kertoo tai lukee esimerkiksi kirjoittamastaan. Siinä se itsesäätely oli hyvin keskeinen, mikä toi sitten myös sitä semmoista hallinnan tunnetta ehkä siihen sairauteen ja sairauden kokemusten käsittelyyn. Kun usein hoitoprosessi koettiin sellaisena välttämättömänä ja hyvin tärkeänä ja sitä arvostettiin, mutta että siihen ei ehkä itse voitu sillain vaikuttaa.

Elina  A-N: Tuossa sä nostit muuten, että se kirjoittaminen nimenomaan on tuommoinen asia, joka mahdollisti sen oman rajan vetämisen. Niin onko sulla on jotain ajatuksia tai havaintoja siitä, että mitä juuri se kirjoittaminen toi? Koska tämäntyyppisiä asioitahan voidaan käsitellä myös monella muulla tavalla.

Johanna: No mä uskoisin, että se kirjoittaminen toi ehkä myös sitten esiin sitä, että kun niitä sanallistettiin niitä asioita, keskusteltiin muiden kanssa, niin myös sitten sieltä sellaista omaa kyvykkyyttä ja niitä keinoja, että miten mä olenkaan selviytynyt tästä. Ja mihinkä kaikkeen musta vielä on siitä huolimatta, että mä olen sairastanut vakavasti ja käynyt läpi raskaat hoitoprosessit vaikutuksineen.

Elina K: Ja jotenkin ehkä hienoa kuulla myös se, että ei ollut pakko jakaa niitä omia tekstejä. Koska siinä myös tulee se, että silloin rohkenee kirjoittamaan ne omat ajatukset ja asiat sellaisena kuin ne on ilman pelkoa siitä, että uskallanko jakaa nämä ajatukset toisten kanssa. Että jotain voi pitää myös ihan itsellään.

Johanna: Kyllä, juuri näin. Ja sillain, että aina niihin kokoontumisiin osallistuminen oli vapaaehtoista. Ja myös se tekeminen vapaaehtoista. Että jos nyt tänään tuntui, että en nyt halua kirjoittaa, niin pystyi myös olemaan kirjoittamatta ja näin. Mutta että täytyy sanoa, että aika nopeasti se ryhmä myös muotoutui sellaiseksi, että niitä mielellään jaettiin niitä kokemuksia sitten joko kertomalla siitä, että mitä oltiin kirjoitettu tai lukemalla tekstejä. Koska sitten huomattiin myös se semmoinen vertaistuellinen ulottuvuus siinä. Että se oli myös merkittävä osa sitä ikään kuin kokemusten käsittelyä sitten ryhmässä se vuorovaikutteisuus.

Elina  A-N: Meinasinkin just kysyä tässä siitä, että kun yksilölle tämä antaa paljon, mutta mikä se oli sen yhteisön ja sen ryhmän merkitys? Että olisihan tätä voinut tehdä vaan yksikin.

Johanna: Joo, kyllä siinä varmaan oli se, että se ikään kuin lisäsi yhteenkuuluvuutta se, että yhdessä oltiin samassa tilassa ja kirjoitettiin yhdessä. Ja sitten toisaalta ihan se, että sai kuulla, että millä tavalla muut oli kirjoittanut ja mistä he olivat kirjoittaneet. Ja oliko siellä samankaltaisia asioita ja tunnistettavia asioita. Vai oliko sitten toiset kokeneet jonkun asian eri tavalla. Että jokainen kuitenkin hoitoprosessi, vaikka siinä nämä pääpiirteet on samoja, niin on sitten yksilöllinen. Ja hirveästi vaikuttaa tietenkin jokaisen elämäntilanne ja miten niihin hoitoihin reagoi ja muuta. Mutta että kyllä siellä aina ilahduttiin sitten, kun hei, että minä olen kokenut ihan samanlailla tuon tai minulle tuli samoin näin ja noin. Että siellä tuli myös ihan selkeästi sitten se tavallaan jakamisen riemu siinä mielessä. Mutta myös se, että kun uskaltauduttiin jakamaan, niin saatettiin saada muilta sitten hyviä näkökulmia ja uusia näkökulmia siihen omaan kokemukseen. Joka sitten mahdollisti niin sanotusti uusien merkitysten luomisen myös, että niin, että sitä asiaa voi ajatella näinkin ja enpäs ole tullut ajatelleeksikaan tuosta näkökulmasta aiemmin.

Elina K: Saako kysyä tähän väliin, että ryhmä kun aloitti, niin oliko teillä keskustelua siitä, että se on luottamuksellinen se ryhmä? Että ne asiat, jotka siellä nousee esiin, niin pysyy siinä ryhmän henkilöiden tiedossa, että niistä ei puhuta sitten sen ryhmän ulkopuolelle?

Johanna: Joo, hyvä kysymys. Tämä on nimenomaan, tässä tullaan siihen kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan ja niihin tapaamisiin siinä mielessä, että tapaamisilla oli selkeä struktuuri. Että oli aloitus, työskentelyvaihe, tauko ja lopetus. Ja sitten sovittiin yhdessä yhteiset pelisäännöt ensimmäisessä tapaamisessa, missä muun muassa tuli esiin tämä luottamuksellisuus, että ryhmässä käsitellyistä ja keskustelluista asioista ei sitten keskustella niiden seinien ulkopuolella eikä jutella ulkopuolisten kanssa. Ja tarkoituksena luoda se luottamuksellinen tila ja ilmapiiri, jotta jokaiselle mahdollistuu sitten oman valintansa mukaan niitten omien kokemusten käsittely.

Elina  A-N: Ja siinä varmaan näkyi just se, että mitä enemmän sitä luottamusta on, niin sitä enemmän se yhteisö alkaa avautua ja se ryhmä alkaa avautua toisilleen?

Johanna: Kyllä joo. Että siinä on tietysti hirveän tärkeä, että ollaan sitoutuneita siihen ryhmään ja noudatetaan tietysti niitä yhteisiä pelisääntöjä. Mutta myös se struktuuri. Ja tavallansa se ohjaajan rooli myös, että on siellä läsnä ja ohjaa ne kirjoitusharjoitukset. Antaa mahdollisia vaihtoehtoja, jos huomaa, että joku asia ei toimi. Ja miten mäkin sitten toimin ohjaajana, niin poimin esimerkiksi heidän keskusteluistaan ylös sellaisia asioita, jotka toistuvasti esiintyi, ja otin niitä sitten käsittelyyn myöhemmin suunnitellessani kokoontumisia etukäteen tavallaan sen turvallisen toimintaympäristön luojana.

Elina K: Ja varmasti toi, että on selkeä struktuuri, joka toistaa itseään, niin on myös semmoinen turvallinen tekijä siellä ryhmässä. Ja myöskin, että se on silloin ennakoitavaa, jolloin se vapauttaa energiaa siihen itse tekemiseen eli siihen kirjoittamiseen tai muuhun luovaan toimintaan.

Johanna: Kyllä, ehdottomasti.

Elina K: Ja näkisin, että tämä on varmasti, niin kuin aikaisemmin sanoin, niin nyt on ollut rintasyöpäpotilaiden kanssa tämä väitöskirjan aiheena, mutta miksei sitten voisi olla laajemmaltikin. Että monet muutkin potilasryhmät varmaan tarvitsisivat tämäntyyppistä…

Johanna: Joo.

Elina K: …tukea. Joo, tosi mielenkiintoista. Ja mä mietin myös näin sairaanhoitotyön näkökulmasta ja sieltä sairaanhoitajan antaman tuen näkökulmasta, niin oliko nämä tapaamiset tai osallistuminen tähän ryhmän toimintaan semmoista, mitä myös kirjattiin sitten potilaan tietoihin? Vai oliko se ihan tämmöistä kolmannen sektorin ja omaehtoista toimintaa, mikä menee ehkä sitten sinne vapaa-ajan puolelle?

Johanna: Kyllä se oli ihan omaehtoista toimintaa. Että mähän olin nimenomaan rajannut tuon ryhmäni sillain, että ne hoidot oli läpikäyty. Nimenomaan puhun nyt hoidoista siinä mielessä, että se leikkaushoito ja sytostaatti ja sädehoidot oli ohitse. Ja kolmas sektori oli sillä tavalla mukana tässä, että he auttoi mua rekrytoimaan sen ryhmän. Keski-Suomen Syöpäyhdistys ja Rintasyöpäyhdistys oli mukana siinä, että tavoitin nämä mahdolliset osallistujat sitten tähän ryhmään. Että ryhmä ei ollut millään lailla sidoksissa siihen rintasyövän hoitoon liittyen.

Elina A-N: Onko sillä muuten merkitystä, tuli mieleen, kun Elina sanoit, että monet muut potilasryhmät voisi hyötyä, niin onko sillä merkitystä, että tässä ryhmässä kaikilla on sama sairaus?

Johanna: Jaa, toi onkin mielenkiintoinen kysymys. Se on tietysti aina ohjaajan kannalta, jos on samat lähtökohdat, niin on ehkä helpompi rakentaa niitä tapaamisia. Mennä vähän yksityiskohtaisempiin teemoihin tai aiheisiin. Mutta toisaalta taas, niin miksei voisi olla. Että jos ajatellaan vaikka, että sairastaa jotain sairautta, mikä ei parane, että vaikka nyt tämmöistä kroonista ihotautia tai hengityselinsairautta tai muuta, mitä voi olla monia erilaisia. Niin kyllähän sieltä varmaan sillain löytyy ehkä niitä yhteisiä tekijöitä, minkä pohjalta sitten voidaan tarkastella niitä kokemuksia ja tuntemuksia ja sitä kautta keskustella niistä. Että ei se välttämättä tarvitse olla niin tiukasti rajattu, sanoisin.

Elina K: Ja jos mietitään erilaisia hoidon prosesseja, mitä on, että on kirurgisen potilaan hoitoprosessi ja sisätautisen potilaan hoitoprosessi. Niin minkälaisia yhtäläisyyksiä siellä eri potilasryhmien kesken on ja löytyisikö sieltä sitten näitä yhteisiä teemoja tapaamisille. Niin kyllä varmasti löytyisi. Ja silloin voisi myös päästä etenemään ja saada laajemmin sitä kokemusta, että millä tavalla kannattaisi lähteä vielä viemään eteenpäin.

Johanna: Kyllä, ehdottomasti. Toi on todella mainio lähtökohta ja ajatus, että laajentaa sitä reilusti kontekstia sitten.

Elina K: Ja sittenhän voidaan miettiä, kun Suomessa ollaan, tällaista kansallista näkökulmaa, että pääkaupunkiseudulla tai isoissa kaupunkikeskittymissä on paljon ihmisiä, paljon potilaita ja hoito on aika lähellä. Mutta sitten jos mennään maakuntiin ja vaikka pohjoiseen Suomeen, niin siellä sitten taas tulee erilaiset haasteet. Että olisiko sieltä semmoista yhteistä näkökulmaa näihin teemoihin ja niiden käsittelyyn, vaikka sitten sairaus ei olisikaan yhtäläinen siellä osallistujien kesken. Eli myös tämmöinen maantieteellinen näkökulma tähän ja se hoidon saavutettavuus.

Johanna: Totta, tuo on hyvä pointti kanssa. Ja varmasti on kokemuksia, mitä jakaa huolimatta siitä, että minkä vuoksi hoitoon sitten ollaan hakeuduttu. Niin erittäin hyvä. Mutta niin kuin sanoin, niin menetelmänähän tämä on semmoinen sovellettavissa oleva nimenomaan.

Elina K: Ja mielenkiintoinen, semmoinen yksi uudenlainen menetelmä tänne ehkä vähän perinteisempiin menetelmiin.

Johanna: Joo. Musiikkiahan on käytetty varmasti paljon ja kuvataidetta sitten myös ihan jo tuolla hoitotyössä.

Elina K: Kyllä.

Johanna: Ja esimerkiksi lasten ja nuorten parissa. Niin musiikkia käytetään tälläkin hetkellä varmasti paljon.

Elina K: Ja täältä koulutuksen näkökulmasta jos ajattelee, niin ihan siellä yleissairaanhoitajavaiheessa, niin näitä erilaisia luovia toimintoja siellä on osana koulutusta. Mutta onko sitten tämmöiseen kirjoittamiseen liittyvää ja lukemiseen liittyvää, niin ei ehkä vielä näykään siellä koulutuksen kesken niin paljon. Että toisaalta sekin on semmoinen hyvä näkökulma, että tuodaan myös tutuksi aihetta jos sitten koulutuksen aikana. Ja ihminen on kuitenkin niin iso kokonaisuus, että myös se henkinen hyvinvointi on valtavan isossa osassa siinä, että millä tavalla ihminen voi, millä potilas parantuu tai kokee sen oman parantumisensa riippumatta sitten siitä tilanteesta missä on. Tai hyväksyy sitten sen pitkäaikaisemman sairauden. Niin iso iso merkitys. Ettei pelkästään se, että onko lääkitys saatu kohdilleen tai miten hoidot on tehonneet, vaan myös se millä tavalla näkee itsensä siinä omassa tilanteessa.

Johanna: Joo, mä olen tosta ihan täysin samaa mieltä. Että sitä pitäisi melkein ehkä enemmänkin tuoda esille, että se on tärkeä osa sitä kokonaisvaltaista hoitoa ja sitä prosessia. Että oli tilanne sitten se, että todetaan sairaus, joka ei parane taikka sitten tulee tällainen sairaus, joka on parannettavissa. Mutta kuitenkin tavallaan tuo elämään tietyllä tavalla kriisiä ja rikkoo sitä arkielämää ja sitä turvallisuutta siitä, niin se varmasti tuottaa monenlaisia ajatuksia ja asioita, joita olisi kenties ihan terveellistä päästä sen toipumisen ja hoitojen ja kuntoutumisen kannalta käsittelemään.

Elina  A-N: Ja nyt kuulen tässä, että ilmeisesti se ei vielä ole osa sitä prosessia, varsinaisesti tämäntyyppinen toiminta?

Elina K: Osana hoitotyön prosessia?

Elina  A-N: Niin.

Elina K: Vähän niin kuin alussa keskusteltiin ja kysyinkin siitä, että onko tämä osana siellä ollut prosessia vai onko tämä tullut sitten jälkikäteen. Ja niinhän tässä nousi esiin, että on tullut jälkikäteen, ettei ole siellä osana hoidon prosessia kirjattuna sinne hoitotyöhön sisälle. Ja se onkin yksi mielenkiintoinen näkökulma, että tulisiko olla ja millä tavalla tuoda se siihen hoidon prosessiin sisälle. Ja kuka ottaa vastuun tämäntyyppisestä toiminnasta, että onko se sairaanhoitaja vai onko se jonkun muun vai onko se moniammatillinen työskentelyryhmä vai millä tavalla ohjataan ja otetaan prosessiin mukaan. Vai tehdäänkö ehkä yhteistyötä jo siinä vaiheessa sitten kolmannen sektorin kanssa tai kokemusasiantuntijoiden tai muuten. Että miten tämä tuodaan vielä entistä laajemmalti, tämmöisten erilaisten lempeiden, luovempien menetelmien käyttö, osaksi sinne potilaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemista jo hoitoprosessin aikana.

Elina  A-N: Ja siihen onkin varmaan monia reittejä. Just mitä sanoitkin tossa, että voi olla, että se vastaus ei olekaan yksi ja ainoa reitti, millä se tehdään. Vai mitä Johanna ajattelet?

Johanna: Joo, mä olen samaa mieltä. Ja ei pidä unohtaa nyt kuitenkaan, että kolmas sektorihan tekee kyllä hienoa työtä ja heillä on myös tarjolla ollut tämmöisiä luovia menetelmiä hyödyntäviä ryhmiä. Ja varmaan on tarjolla osittain maantieteellisesti joissain. Mutta ongelmana on ilmeisesti ollut ehkä niitten se tavoitettavuus ja saavutettavuus. Ja myös se, että niistä ei välttämättä tiedetä. Eli sikälikin kannatan kyllä sitä ehkä sitten siihen hoitoprosessiin kirjaamista, että kuka tahansa sen sitten toteuttaa tai niitä tarjoaa, niin sikälikin, että se tehdään ensinnäkin näkyväksi, että tämmöisiä keinoja on. Että kyllähän paljon puhutaan sitä, että on mahdollisuus saada esimerkiksi keskusteluapua ja vertaiskokemusasiantuntijaa ja vertaistukea ja muut tällein näin. Mutta sitten lopulta, niin onko sitten käytäntö niin, että keinoja olisi kyllä, mutta ne ei jotenkin sitten löydä ikään kuin tietään tai ei saavuta niitä, ketkä niitä tarvitsee.

Elina K: Hyvä näkökulma. Ja varmasti hyvin merkityksellinen näkökulma, koska tässä ehkä noustaankin siihen, mitä sanoitkin, tietoisuuteen. Onko meillä tiedossa, että näitä menetelmiä on ja niitä on tarjolla. Niiden pariin potilaat voitaisiin vielä vahvemmin ohjata. Ja mistä se tietoisuus tulee, onko se osana perehdytystä työelämässä valmistumisen jälkeen. Millä tavalla sairaanhoitajakoulutuksen aikana jo näihin voidaan lisätä ja nostaa sitä tietoisuutta sinne meidän opiskelijoille, jotta heillä silmät aukeavat myös tähän puoleen. Että meillä hyvin vahvasti tulee kliinistä osaamista ja monipuolista sairaanhoitotyön osaamista, mutta entä sitten tämän luovemman puolen osaaminen ja potilaan tukeminen, miten se tuodaan osaksi koulutusta ja missä määrin ja millä tasolla.

Elina  A-N: Miten tämmöinen näkyy tällä hetkellä siellä opetussuunnitelmissa ja koulutuksessa?

Elina K: Jokaisella ammattikorkeakoululla Suomessa on autonomia järjestää ja rakentaa se oma opetussuunnitelma. Toki sille antaa hyvin selkeän rungon ohjeistukset ja direktiivit, jotka sääntelee koulutusta. Ja tämän puolesta meillä on tietyt asiat, jotka siellä koulutuksessa tulee olla, jotka siihen täytyy sisältyä. Mutta siellä on myös mahdollisuus sisällyttää sellaisia asioita, joita välttämättä kaikissa ammattikorkeakouluissa ei ole. Ja meillä Metropoliassa luovia toimintoja tulee sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille. Meillä on Mahdollisuuksien maisema -niminen tapahtuma, jota sitten sisällytetään osaksi opintoja tietyille opintojaksoille. Ja tämä on esimerkiksi yksi mahdollisuus. Tehdään tietoiseksi meidän opiskelijoille ja valmistuville sairaanhoitajille ja myös muille sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, että tämmöisiä menetelmiä on käytössä, on olemassa. Niihin on näyttöä, että niistä on apua potilaalle. Koska se on kuitenkin se, mihin myös koulutuksessa nojataan, että meillä on näyttöön perustuva se hoitotyö. Ja ne menetelmät, joista on näyttöä, niin niitä voidaan silloin myös hyvin tuoda osaksi koulutusta. Ainakin tietyissä määrin.

Elina  A-N: Mua kiinnostaa semmoinen, kun Johanna sä vedit tässä oikein, että sulla oli erillinen ryhmä. Mutta sitten ihan yksittäinen sairaanhoitaja omassa työssään siinä kiireisessä arjessa, mikä sairaanhoitajalla on, tai se voi olla joku muukin sotealojen ammattilainen, mutta tässä on kaksi sairaanhoitajaa nyt paikalla. Niin mitä se voisi olla siinä yksittäisen sairaanhoitajan työssä ja arjessa se, että siellä huomioitaisiin jotenkin luova toiminta?

Elina K: Mielenkiintoinen kysymys. Ja sitä varmaan siellä jo paljon on ja näkyykin. Ja se monilla jo ihan opintojaksoilla tulee sille, juuri niin kuin ollaan puhuttu, musiikin kautta ja kuvien kautta. Mutta millä tavalla se sitten siinä arjessa näkyy, niin varmaan on hyvinkin hoitajalähtöistä, että mikä se on se oma työnkuva, millä tavalla tämmöisiä asioita voi sinne tuoda. Ja mielenkiintoista on myös se, että mikä se tulevaisuuden sairaanhoitajan työnkuva tulee olemaan. Ja kenelle hoitajista, onko se sairaanhoitaja tai joku muu hoitotyön ammattilainen, jolla sitten on enemmän vastuuta tämäntyyppisestä toiminnasta ja tukemisesta.

Elina  A-N: Ja onko siinä just vaikka se moniammatillisuus sitten, että tehdäänkin moniammatillisesti.

Elina K: Kyllä. Ja minkä verran esimerkiksi tulevaisuudessa tekoäly tai erilaiset teknologian muodot vapauttaa aikaa sille kohtaamiselle muulta työltä siellä hoitotyössä ja sairaanhoitajan ja potilaan välillä tai muun hoitoalan ja potilaan välillä ja luo sitten tilaa tämäntyyppiselle toiminnalle.

Elina  A-N: Toi onkin mielenkiintoinen. Mitä sä näkisit, että mikä voisi vapauttaa sitä aikaa? Miten tekoäly sen tekisi?

Elina K: No tällä hetkellä on paljon asioita, mitä sairaanhoitaja tai muu hoitoalan henkilökunta tekee potilaan kanssa, ihan teknisiä ja nopeasti toteutettavia asioita, mitkä on kaikkien kanssa samanlaisia. Ja niihin on jo keksitty menetelmiä, että millä tavalla niitä voitaisiin tehdä tekoälyn turvin. Ja millä tavalla sitten tulevaisuudessa sairaanhoitaja esimerkiksi omassa työnkuvassaan käyttää sitä tekoälyn avulla saatua tietoa hyväkseen ja vie sitten potilaan hoitoa sen kautta eteenpäin. Ja aika vapautuu sitten siihen itse hoitotyön päätöksentekoon ja prosessin edistämiseen. Ja sitten toivottavasti myös tähän kohtaamiseen ja siihen aitoon läsnäoloon.

Elina  A-N: Siinä varmaan pitääkin olla tarkkana, että sitten todella se vapautunut aika käytetään siihen kohtaamiseen ja läsnäoloon…

Elina K: Juuri näin.

Elina  A-N: …että se ei sitten ala valumaankaan johonkin vaikka resurssien vähentämiseen tai mihin tahansa.

Elina K: Juuri näin. Mikä se onkaan se sairaanhoitajan työnkuva tulevaisuudessa, niin se onkin mielenkiintoinen asia.

Elina  A-N: Ja siihen varmaan edesauttaa sitten se myös, että sitä tietoisuutta lisätään kohtaamisen…

Elina K: Juuri näin.

Elina  A-N: …ja läsnäolon merkityksestä jo opiskeluaikana, jolloin sitten ne ammattilaiset, jotka siellä on, niin osaa myös sen puolesta puhua ja lähteä sillä omalla toiminnallaan viemään sitä.

Elina K: Tilantarpeen arviointia, lääkehoitoa, mutta myös sitä kohtaamista ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämistä.

Elina  A-N: Kyllä.

Elina K: Kyllä. Mutta myös jo tällä hetkellä yksi sairaanhoitajan iso alue siellä hoitotyössä on potilaan ohjaaminen. Erityyppinen ohjaaminen, on se lääkehoidon ohjaamista tai kuntouttavaa ohjaamista esimerkiksi toimenpiteen jälkeen tai kotona pärjäämiseen liittyvää. Tai liikkumiseen liittyvää ohjausta. Monenlaista ohjausta on tällä hetkellä, mitä sairaanhoitaja tekee potilaiden kanssa. Niin miksei tätä voisi sisällyttää siihen ohjaamiseen, myös tämmöisiä luovien toimintojen huomiointia, että näitä kannattaa miettiä ja ottaa osaksi sitä omaa elämää. Ja miettiä niitä ehkä yhdessäkin siinä, että mikä olisi se oma tapa toimia, juuri sille potilaalle sopiva tapa toimia. Että onko se musiikin kuuntelu tai ehkäpä kirjoittaminen tai runojen lukeminen tai muu. Mikä se on se, mikä edistää sitä omaa hyvinvointia ja voimaannuttaa.

Elina  A-N: Johanna, sä jossain kohtaa sanoit siitä hoitotyön ammattilaisen omasta kasvusta myös. Tai siitä, että miten tämäntyyppisiä luovia menetelmiä tai luovaa toimintaa voi käyttää siinä oman työn ja ammatin käsittelyssä. Kerro vähän siitä ajatuksia.

Johanna: Joo. Mä ajattelisin, siis no tietysti erityisesti kirjoittamisen näkökulmasta, mutta miksei muidenkin keinojen, luovien menetelmien näkökulmasta, että tiedetään että hoitotyö on raskasta ja kuormittavaa ja on resurssipulaa. Ja siellä joudutaan eri tilanteisiin, kohtaamaan vaikeita ja hankalia tilanteita ja hoidetaan haastavia potilaita. Niin mun mielestä on tärkeetä myös muistaa sitten sen ammattilaisen hyvinvointi siinä työn tekemisessä ja näin. Että nämä luovat menetelmät voisi toimia ja tukea myös sitten siinä mielessä, että esimerkiksi pystyttäisiin niitä jotakin tiettyjen tilanteiden aiheuttamia tuntemuksia purkamaan nyt vaikkapa kirjoittamalla. Ja sanallistamaan vähän, että mistä tilanne syntyi ja miten se meni ja aiheutti tällaisia tuntemuksia. Ja sitten ehkä sitä kautta pohtimaan myös asiaa sitten toisesta näkökulmasta, eikä pelkästään omastaan. Tai sitten jos on vaikka kollegoiden välillä ristiriita, niin sehän on hyvä keino sitten sitä kiukkua esimerkiksi purkaa kirjoittamalla vaikka kirje, jota ei koskaan lähetetä. Että tämmöinen ihan tunnettu keino, niin se kummasti sitten saa vähän niitä tunnetiloja tasaantumaan ja pystyy ehkä sitten kohtaamaan asiakkaita paremmin siinä. Mutta ylipäänsä, niin purkamaan sitä työn aiheuttamaa kuormitusta ja painetta. Niin luovilla menetelmillä voisi olla sijansa myös sitten siitä näkökulmasta.

Elina K: Kyllä. Ja miettisin myös tässä, että tätä voi jo koulutuksen aikana myös tästä näkökulmasta tuoda. Ei pelkästään siellä potilaan prosessissa, hoitoprosessissa, mutta myös siellä oman työhyvinvoinnin näkökulmasta, että minkälaisia toimintoja on olemassa. Koska monet meidänkin opiskelijoista tulee suoraan lukiosta tai toiselta asteelta eli aika nuorina aloitetaan opinnot. Ja siitä sitten, kun siirrytään työelämään, niin välttämättä näitä ei ole sitten tullut muualta. Eli ihan siihen työelämäosaamiseen liittyen myöskin, minkälainen hoitaja minä olen, minkälainen hoitaja minusta tulee. Ja miten pystyn käsittelemään sitten, meillä esimerkiksi sairaanhoitajilla paljon kohdataan töissä sitä eettistä päätöksentekoa, ja siinä voi olla hyvinkin ristiriitaisia tunteita välillä. Eli miten esimerkiksi sentyyppisissä asioissa, miten sitä reflektoida.

Elina  A-N: Ja siihen just tämä kirjoittaminen on tosi hyvä. Ja niin kuin tässä on tuotu, että on myös monia muita tapoja siihen. Ja jos ajatellaan sillain luovuutta ja luovaa toimintaa tosi laajalla skaalalla, niin se voi olla vaikka luonnossa kävelyä tai maisemien katselua. Että ei myöskään tarvitse jumiutua jotenkin siihen taiteisiin ja kulttuuriin, vaan että me ajatellaan, luova ihminenhän on paljon, paljon laajempi se repertuaari, mitä voi käyttää.

Johanna: Ja sen haluaisin tuoda, että ainahan ei välttämättä tarvitse olla ongelmalähtöistä. Että voihan sitä, tuli mieleen vain tuosta työyhteisöstä, että voihan sitä vaikkapa kirjoittamalla innovoida yhdessä ja kehittää asioita ja sitä kautta luoda yhteisöllisyyttä työyhteisöön. Jopa leikkimielisestikin. Että koulutettu ohjaaja osaa ja keksii keinot sitten kuhunkin tilanteeseen soveltuviksi. Voi luoda vähän semmoisia hauskoja harjoituksia, toiminnallisia, jotka luo sitä yhteisöllisyyttä ja osallistaa sitä ja näin. Että tämmöinen työhyvinvointimerkitys kanssa tässä näin voisi tulla sitä kautta. Ja yleisesti ottaen, niin kirjoittaahan ei tarvitse [pieni naurahdus] pelkästään silloin, kun ahdistaa tai on vaikea olla tai on joku ongelma. Niin kuin tässä nyt on puhuttu, että oli mulla tämä rintasyöpään sairastuneiden ryhmä, mutta on myös paljon sellaisia niin sanottuja kasvuryhmiä, joissa käsitellään sitten toisenlaisia ongelmia. Usein joo saattaa olla haasteita, mutta muitakin asioita elämään liittyen. Vähän niin kuin vertaistuki. Vaikka nyt tulee mieleen, monikkovanhempien kirjoittajaryhmä voisi olla yksi sellainen. Sitä en tiedä onko järjestetty koskaan, mutta esimerkiksi, missä olisi ihan samanlaisesti todennäköisesti sellaisia yhteisiä asioita paljonkin.

Elina K: Ja tästä itse asiassa hyvänä aasinsiltana siihen, että opiskelijathan opintojen aikana kirjoittaa paljonkin reflektiota omasta oppimisestaan. Ja tämähän on oikeastaan sitä jo, mistä juuri puhumme eli kirjoittamisen kautta mietitään itseä, omaa toimintaa, omaa osaamista. Ja sitä kautta tehdään myös tietoiseksi sitä omaan esimerkiksi sairaanhoitajuuteen, ammatillisuuteen kasvua. Miksikäs sitä sitten ei olisi hyvä jatkaa siellä valmistumisen jälkeen ja työelämässä.

Johanna: Juu, muistan omista opiskeluista, että oppimispäiväkirjoja kirjoitettiin. Ja se on kiva kuulla, että ne on ilmeisesti edelleen mukana koulutuksessa. Ja sitä voi sitä kirjoittamista laajentaa ehkä sitten myös sen oppimispäiväkirjaformaatin ulkopuolelle…

Elina K: Juuri näin.

Johanna: …erilaisin ja paljon pienemminkin harjoittein. Että ei tarvitse uhrata sitten aikaa, että kirjoitan tässä oppimispäiväkirjakokonaisuuden, vaan ihan yksittäisillä pienillä, muutaman minuutin harjoituksillakin voi saada paljonkin hyötyä.

Elina  A-N: Haluatteko kertoa, mikä on teidän reitti, nyt me ollaan puhuttu paljon asiakkaista ja potilaista ja näin, mutta mistä te löydätte sen luovuuden?

Elina K: No itse voi ainakin omasta puolesta sanoa, että yksi hyvä reitti luovuuden ja rauhan ja mietinnän luokse on maisemat ja erityisesti meri ja vesimaisemat, jossa sitten on tietynlaista rauhoittavaa liikettä ja semmoinen vahva luonnonläheisyys ja tuoksut ja kauneus. Että se on semmoinen hyvä ja rauhallinen ja mukava. Ja siinä silloin voi viettää pitkäkin aikaa ja antaa ajatuksen levätä. Ja ehkä keksiä uusia ajatuksia, voimaantua. Ja sitten taas toisaalta jättää sinne veden aalloille semmoisia, mitkä haluaa sinne jättää.

Elina  A-N: Kiitos, Elina. Entäs Johanna?

Johanna: Kyllä, joo. Mä kanssa ehkä kääntyisin tonne luontoon. Ja mulle on hirveän tärkeetä myös semmoinen visuaalisuus, että mä inspiroidun siitä. Mutta se, että ihan vaan käveleminen luonnossa ja ympäristön tarkkailu. Ja tokikin sitten, niin mä hirveän usein inspiroidun sitten myös kirjoittamaan siitä, että mä en pelkästään tavallaan ajattele ja tunnustele. Mulla on myös sitten, mä itse harrastan tanssia, olen harrastanut pitkään, niin mulle on myös se liike semmoinen, että mä pystyn ikään kuin sitä kautta ilmaisemaan itseäni. Että varmasti jokaisella on mahdollisuus löytää sieltä semmoinen oma muoto ja sopiva muoto itselle ilman, että tarvitsee kovasti ahdistua siitä, että osaanko minä nyt juuri maalata, soittaa, laulaa tai tarvitseeko minun, että voidakseni hyvin tarvitseeko minun tehdä niin. Vaan että ihan saattaa riittää se, että lähtee rauhalliselle kävelylle. Tai vaikkapa silittää koiraa.

Elina K: Tätä meinasin juuri ehkä tuoda esiin. Koska myös liikunta on itselle semmoinen hyvin merkityksellinen. Ja se usein auttaa moneen. Milloin se on kävelyä ja milloin se on sitten vähän kovempitempoisempaa urheilua, niin se on kanssa yksi. Että ehkä sekin on tavallaan luovaa, että silloin sitä omaa kehoa siinäkin käytetään. Mutta että se on yksi semmoinen hyvin merkityksellinen, että silloin usein lenkille tai treenisalille tai uima-altaaseen tai tanssisalille jää monet ja sieltä sitten tulee ihan uudestisyntyneenä ulos.

Elina  A-N: Kyllä. Ja se on sellaista, että se avaa tilaa sille meidän luovuudelle ja meidän mielikuvittelulle, just se, että vaikka kävelee luonnossa tai vaikka kirjoittaa. Niin kuin tässä ennen nauhoitusta kerroinkin teille, että itse kirjoitan semmoista yksi rivi päivässä -päiväkirjaa, jossa sitten näkyy vuosien varrelta ne edellisten vuosien lainit aina. Niin se on kanssa semmoinen hyvä tapa reflektoida. Ja sinne tulee milloin mitäkin ajatuksia. Hei, tätä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, tämä on ollut todella kiinnostavaa tämä keskustelu. Mutta onko vielä jotain mikä jäi sanomatta?

Johanna: Mä ehkä haluaisin antaa tässä meidän kuulijoille pienen vinkin, että kannattaa kokeilla kirjoittamista. Että vaikka nyt aiemmin sanoin, että ei tarvitse olla negatiivisiin tuntemuksiin liittymistä, mutta jos nyt vaikka ahdistaa tai vihastuttaa joku asia, niin jos pystyy muutaman minuutinkin irrottaan ja napata kynän ja paperia ja aloittaa vaikka lauseella, että olen vihainen koska… Tai mieleni on matalalla, koska… Ja sitten vaan jatkaa kirjoittamista siitä. Että ihan mitä mieleen tulee. Kirjoittaa vaan ne mitä mieleen tulee. Unohtaa kaikki kieliopit ja pilkut ja oikeinkirjoitusmuodot, yhdyssanat. Eikä sensuroi itseään, vaan antaa tulla kaiken siihen paperille, mitä siellä mielessä on, niin saattaa yllättyä. Että sitten kun lukee sen läpi sen tekstin, niin sieltä voi tarjoutua erilaisia asioita, mitä ei ole ehkä tietoisesti ajatellutkaan. Taikka sitten muuten vaan se olo voi tuntua huojentuneelta sen kirjoittamisen jälkeen. Ja tämä ei tosiaan vaadi kuin sen kynän, paperin ja pienen hetken aikaa ja aloilleen asettumista.

Elina  A-N: Kiitos, Johanna. Tämä oli tosi hyvä vinkki. Ja kiitos Elina ja Johanna molemmille teille tosi mielenkiintoisesta keskustelusta.

Elina K: Kiitos.

Johanna: Kiitoksia.

Spiikkaaja: Kuuntelit Korkeapainetta-podcastia. Podcastia julkaistaan osana kulttuurihyvinvoinnin tutkimuksen ja koulutuksen osaamiskeskittymä CuWeRE:n toimintaa. CuWeRE:n toiminnasta vastaavat Metropolia-ammattikorkeakoulu ja Jyväskylän yliopisto. Tutustu toimintaamme verkkosivuilla cuwere.fi. Seuraa myös Korkeapainetta-blogiamme. Kiitos kun kuuntelit.

[Loppumusiikki]

[Alkumusiikki]

Spiikkaaja: Kuuntelet Korkeapainetta-podcastia. Tämä podcast tarkastelee kulttuurihyvinvoinnin edistämistä erilaisista näkökulmista käsin. Vieraana jaksoissa on alan tutkijoita, kehittäjiä ja asiantuntijoita. Keskustelujen äärelle johdattelevat kulttuurihyvinvoinnin asiantuntijat Metropolia-ammattikorkeakoulusta. Tervetuloa mukaan.

Johanna Niemi: Tervetuloa kuuntelemaan Korkeapainetta -podcastin jaksoa Yhdessä laulamisen merkityksiä. Minun nimi on Johanna Niemi ja vieraana tänään on Johanna Lehtinen-Schnabel, Minna Lamppu ja Mia Makaroff. Oikein paljon tervetuloa. Aloitetaan esittelyllä.

Johanna Lehtinen-Schnabel: Olen Johanna Lehtinen-Schnabel kuoronjohtaja, musiiki opettaja ja sen lisäksi tällä hetkellä teen tutkimusta taideyliopistosta.

Minna Lamppu: Ja Lampun Minna, laulupedagogi, kuoronjohtaja, varhaisiän musiikkikasvatuksen ja taiteen soveltavan käytön lehtori ja pääainevastaava sekä kulttuurihyvinvoinnin asiantuntija täältä Metropolian ammattikorkeakoulusta.

Mia Makaroff: Ja mä oon Mia Makaroff, olen säveltäjä, laulumusiikin säveltäjä ja kuoro johtaja. Vedän Munkuoro – Minkör avointen lastenkuorojen verkostoa Suomessa ja myös johdan kuoroja.

Johanna Niemi: Johanna, mikä on laulamisen merkitys sinulle?

Johanna Lehtinen-Schnabel: No tää on niin hieno kysymys ja laaja kysymys, että siihen on hyvin vaikea vastata kattavasti, mutta sanoisin näin suoralta kädeltä, että se on voimauttava kokemus ja se on yhteisöllinen, rohkaiseva, rohkaisee mua laulamaan ja mä saan voimaa niiltä ympärillä olevilta laulajilta ja muutenkin. Siis tosi sosiaalinen, ihana tapahtuma.

Minna Lamppu: Joo hyvä kysymys, mulle se merkitsee jonkinlaista vapautta. Mahdollisuutta olla sellainen kuin on. Jaettua iloa, jaettua elämystä. Ja jotenkin sitä toisiin liittymistä.

Mia Makaroff: Mä komppaan tätä samaa juttua siinä mielessä, että yhdessä laulaminen on olennainen osa ihmisyyttä, se on sellaista tietyllä tavalla jopa pyhää tai syvää ihmisyyden jakamista toisten kanssa, joka oikeastaan jokaisen täytyisi saada kokea. Se tietyllä tavalla luo yhteisön aina kun se tapahtuu ja luo pohjaa yhteiskunnalle, koska me jaetaan jotain siitä mitä me ollaan, juuri me, tässä kehossa, tässä ajassa, ja tässä maailmassa missä me eletään. Se on hyvin mystinen asia jopa mulle. 

Johanna Lehtinen-Schnabel: Saanko mä kompata vielä, nostaisin myös kehollisuuden koska se on eri asia. Jos me ollaan netin kautta esimerkiksi laulamassa, niin jos me ei koeta niitä muita kehoja ja lauletaan yksin, se on eri asia. Se on hirvittävän hieno ja suuri lisä, kun yhdessä tehdään tässä ja nyt, että se on tosi siinä mielessä tää voimauttaminen ja yksi nauttiminen ja tekeminen, niin ne on tosi tärkeitä asioita.

Johanna Niemi: Mitä tutkimustulokset kertoo yhdessälaulamisen merkityksestä?

Minna Lamppu: Lukuisten tutkimustulosten mukaan musiikkitoiminta tai laulaminen voi vaikuttaa hyvinvointiin positiivisesti. Kaikki mitä me ollaan tähänkin mennessä puhuttu pohjaa tutkimustuloksiin ja käytännön kokemustietoon.

Johanna Lehtinen-Schnabel: Musiikkipsykologian puolella ja musiikkikasvatuksen puolella ja poikkitieteellisissä tutkimuksissa tulee siis näitä asioita esille niinku eri näkökulmista, aivotutkimus mukaan lukien. Terveyteen ja hyvinvointiin liittyvistä vaikutuksista on itse asiassa paljon erilaisia tutkimuksia, esim. Arts Equal -tutkimushankkeeseen liittyen. Musiikin ja kielen yhdistämiseen löytyy tutkimusta eri perspektiiveistä ja eri tieteenaloista. Mun oma tutkimus liittyy musiikkikasvatukseen ja siihen miten tällaisessa taidekontekstissa tuetaan kieltä. On mahdollista ja ja sitten nostaa niitä potentiaaleja, joita siinä on mahdollista vahvistaa.

Mia Makaroff:  Ruotsissa tehdään tällä hetkellä mielenkiintoista tutkimusta siitä, että kolmasluokkalaisten arkeen lisätään 15 minuuttia laulamista ja tätä tutkitaan monelta eri kantilta – erittäin mielenkiintoinen tutkimus seurata tuloksia. On hyvin paljon todistetta siitä, että laulaminen tekee hyvää. Ja se olisikin esimerkiksi nuorten mielenterveyden tukemiseksi erittäin kustannustehokas keino.

Minna Lamppu: Hyvä kun sanoit sen ääneen. Mä kanssa mietin sitä, että mielen hyvinvoinnin kannattelu on tosi tärkeä ja ja miten laulaminen tuo sitä tai voi tuoda hyvää mieltä ja vähentää myös kuormittomuuden ja paineiden kokemista. 

Johanna Lehtinen-Schnabel: Mä mielelläni nostaisin tässä, että se on siis hirveän oleellista. Meillä on salliva ja kannustava ilmapiiri. Pedagogeilla on tässä asiassa tärkeä merkitys ja onneksi me ollaan tänä päivänä menty yhä enemmän siihen, että yhä vähemmän on niinsanotusti traumatisoivaa musiikinopetusta vaan kannustetaan ja hyödynnetään luovia menetelmiä ja erilaisia lähestymistapoja.

Minna Lamppu: Tässä voisi rohkaista musiikin parissa työskenteleviä näiden tutkimusten äärelle. Tutkimus kertoo mikä lisää empatiaa toisiaan kohtaan ja mitkä on ne jutut musiikkitoiminnassa tai laulamisessa jotka suuntaa ja kannattelee.

Johanna Niemi: Tässä tuli tosi hienosti esiin laulaminen yksilön kehollisena kokemuksena ja laulamisen merkitys yhteisölle. Pysähdytään aluksi tähän yksilön keholliseen kokemukseen. Mitä laulaminen tekee?

Minna Lamppul: Siis vaikka mitä!  Ensimmäisenä tuleen mieleen se miten sä hengität ja miten sä olet sun kehossa. Laulaminen resonoi koko kehossa.

Mia Makaroff: Sitten tulee tottakai emootiot ja kaikki aistit.

Johanna Lehtinen-Schnabel: Mä heitän täältä sivusta vielä identiteetin eli kun sä päästät sen äänen, niin hyvin syvällisesti koet, että tässä olen minä ja tuo on minun ääni. Se herättää myös tietynlaisen tunteen siitä, että kuka minä olen ja miltä minä kuulostan ja miltä mun ääni kuulostaa ja miten mä liityn sillä mun äänellä tähän maailman ääniin. Sellainen hyvin syvä elämys siitä. Mitä olen just nyt?

Mia Makaroff: Tosi ihanaa. Miltä sinun äänesi kuulostaa ja miten sinä olet tässä maailmassa, mikä on sinun oma persoonallinen tapasi olla ja miten me ollaan sitten lopulta yksi? Miten se meidän vuorovaikutus rakentuu siinä laulamisen tai musisoinnin maailmassa, se voi tapahtua osaltaan sanattomasti, toisen aistiminen erilaisista nimisistä ja kehon asennoista ja kaikista sun olemuksesta. Se vaatii tosi herkkää läsnäoloa ja herkkää vuorovaikutusta. Se tekee tällä yhteiskunnalle tosi hyvää, että että me pystytään ikään kuin asettumaan sellaiseen vuorovaikutukseen ja herkkyystilaan.

Siihen liittyy juuri se, että kun yksin tehdään me saadaan tukea ja voimaa niiltä muilta, joskus sen oman äänen kanssa voi olla haastetta ja jännityksiä ja olla arka sen oman äänen käytössä. Sitten kun mä teen muiden kanssa niin voin vapautua ja olla rento ja saan rohkeutta kanssakavereilta. Se on ihan hitsin hauskaa ja hömppää ja siihen on helppo lähteä mukaan. Samalla voi oppia jotain sellaista kulttuurillista perintöä, joka on tullut vanhemmilta tai esivanhemmilta tai jotain sellaista joka on keksitty vähän aikaa sitten. Voi leikkiä kulttuurillisilla elementeillä ja asioilla ja ajatuksilla ja tunteilla. Monta hyvää asiaa tapahtuu samalla kun sulla on hauskaa.

Johanna Lehtinen-Schnabel: Kiva Mia kun nostit just leikillisyyden elementin tähän. Mä mietin just sitä samaa, monesti sanotaan et laulan huviksi ja hyvinvoinniksi tai huviksi ja terveydeksi, mikä sen huvin siinä tuottaa, mikä on se jaettu yhteinen. Kuinka me voidaan olla huumorilla siinä mukana ja miten tärkeää sekin on, että päästään irti ja heittäytyy siihen leikillisyyden maailmaan. Se maailma missä me ollaan lapsena oltu ja ja se hyväksynnän turvallisuuden maailma siellä, leikillisyyden elementti on tosi tärkeä ja itse kannattelen sitä kaikissa näissä lauluryhmissä ja kaikessa musiikin äärellä toimimisessa ja taiteen äärellä toimimisessa noin ylipäänsä.

Johanna Niemi: Kuulostaa todella kiinnostavalta ja ihanalta. Mä palaan vielä tähän yksilön keholliseen kokemukseen. Minna sanoit, että äänen resonanssi ja Mia puhuit siitä, että tämä liittyy identiteettiin, millä tavalla omaa ääntä käytetään. Nyt mulle kuulostaa siltä, että äänen käyttäminen on meille ei niin tottuneille itseluottamuksen kysymys jollain tavalla, miten ääntä käytetään ja minkälaisessa tilanteessa. Palaan tähän vielä, mitä äänen resonanssi tarkoittaa ja onko omaan ääneen käyttämiseen esimerkiksi harjoitteita, mitä kaikki voisimme tehdä? Haluaisin vastauksia omaan yksilöllisen äänen keholliseen kokemuksen vahvistamiseen.

Minna Lamppu: Saanko mä vastata sillä tavalla, että kun mietin miten laulaminen herkistää oman kehon tuntemukseen ja oman kehon tunnusteluun, sillä resonanssilla lähdin avaamaan sitä, miten herkistää kuuntelemaan omaa kehoa tarkasti, mihin se vaikuttaa?

Johanna Lehtinen-Schnabel: Sä voit tuntea kehossa erilaisia ääniä ja erilaisia äänteitä, ne resonoi eri paikoissa sun kehoa kun sä laulat ja eri korkuiset äänet resonoi eri paikoissa sun kehoa. Sä voit oppia sitä kautta tuntemaan sun ääntä yhä voimallisemmin ja paremmin. 

Mia Makaroff: Mä oon lasten kanssa huomannut hyvin paljon sitä, että oman äänen kokeileminen ja sen kanssa leikkiminen on tosi tärkeää, että otetaan hyväksyvä asenne siihen ja se kyllä koskee kaikkia aikuisiakin. Jos lähden uusien harrastajien kanssa tekemään kuorotyötä, niin ensimmäinen asia on se että ihanaa kun te olette täällä. Ja nyt lähdetään leikkimään ja kokeilemaan omalla äänellä. Vaikka tänne ajaessa autossa vähän tunnustelin miten se mun ääni voi tänään. Mulla on tänään aika matala ääni ja mietin onko tullut yö nukuttua kauhean hyvin, ääni kertoo monenlaisia asioita.

Mä luulen, että meillä on Suomessa ehkä tuomitseva asenne tai jotenkin semmoinen, että pitäisi tulla täydellistä ääntä heti saman tien. Jos ei tule niin sitten mulla on huono ääni tai jos en heti osaa laulaa niin olen epämusikaalinen tai jotain muuta. Olisi hirveän kiva ajatella, että ääni on kuitenkin kehon tuottama asia ja sitä säätelee monet lihakset. Ihan niin kuin me tiedetään urheiluhulluna kansana, niin niitä lihaksia ja hengitystä voi kehittää. Jos mä nyt vaikka joka päivä autossa ajaessa pikkaisen leikin mun äänellä, niin siitä tulee mulle tutumpi ja mä opin ehkä jopa pitämään siitä tai rakastamaan sitä omaa ääntä osana mun kehon tuottamaa kauneutta.

Johanna Lehtinen-Schnabel:  Saanko mä lisätä yhden jutun vielä, niinku Mia sanoi, oppiminen on kehollista. Sä oot kokonaisena ihmisenä koko ajan mukana, kehollisuuteen voi ajatella kuuluvan ihan kaikki, siihen kuuluu myös sun aivot. Holistinen ajattelu oppimisessa, laulamista ja musiikkia ei voi irrottaa kehosta, se on aina kehollista oppimista. 

Minna Lamppu: Toi on tosi turvallinen lähtökohta, koska meillä on jokaisella oma yksilöllinen upea kehoinstrumentti ja oma ääni on jokaisella yksilöllinen ja arvokas juuri sellaisena kuin se kullakin on. Se on myös hyvä lähtökohta. Meillä on kaikilla tarkoin rakentunut hieno instrumentti.  Mitäs ääniä sieltä löytyy ja ja sitten mitä tekemällä tulee taas tällaisia ääniä ja mitä tekemällä tollasia? 

Oon käyttänyt just tätä lähestymistapaa erityisesti laulupelkoa lievittävien ryhmien kanssa ja sitten esimerkiksi muistisairastuneilla ja heidän läheisillään, jolla ei välttämättä ole minkäänlaista laulamiseen tai musiikkiin liittyvää taustaa. Sitten pohditaan miten tää lihastyö menee ja pikkuhiljaa päästään siihen miten korvan ja kurkun koordinaatio, niin sanottu sävelkorva korva lähtisi. 

Johanna Niemi: Tää kuulostaa tosi tärkeältä. Laulamisen moninaiset merkitykset. Mä ajattelen että musiikki ja varmasti myös liikunta ja liikkumiskasvatuksen rooli tässä asiassa on aika iso. Mä ajattelen lapsia ja nuoria, jotka tulee musiikkitunnille. Se on tosi tunnistettava tilanne monelle meistä, jotka ovat ikään kuin joutuneet laulamaan yksin luokan edessä ja vaikka tää kuulostaa sellaiselta, että tää on tosi kaukana, niin musta tuntuu että ihmisiä on vielä paljon, joilla on jäänyt kokemus oman äänen käyttämisestä, joka ei välttämättä ole pelkästään kannustava.  Mikä meidän musiikin opetuksen tilanne tällä hetkellä on, mä ajattelen sitä, että me opitaan kehollisesta oppimisesta.  Tää on koko kansakunnan tasolla kasvatuskysymys, miten tän tyyppistä ajatusta viedään eteenpäin.

Johanna Lehtinen-Schnabel: Nyt tulee niin isoja aiheita, että sydän läpättää koska mulla on niin iso huoli tän kasvavan sukupolven laulamisesta. Joskus 1930 ja -40 -luvulla laulaminen oli suomessa aika vahvalla. Oon nähnyt oppikirjoja siltä ajalta ja ne systemaattisesti opettaa nuorten lukua ja laulamista hyvinkin kehittyneellä tavalla eri korkeuksilta ja eri sävellajeista. Pikkuhiljaa musikaalisuuden arviointiasia tulee mukaan eli ihmiset täytyy sijoittaa jonnekin Gaussin käyrälle, suurin osa on keskivertomusikaalia ja sitten on pieni osa, joka on huippumusikaalisia. Mulle tulee seitsemänkymmentäluku vahvasti mieleen,  niitä huippumusikaalisia pitää sieltä poimia ja viedä johonkiin erityiskouluun. Alikoulutetut opettajat, jotka eivät oikein ymmärtäneet omaa rooliaan, heidän tehtävänä ei ole olla se tuomari tai kompensoida omaa huonoa itsetuntoa omasta laulamisesta sillä, että myrkyttää oppilaita antamalla arvosanoja. Tästä sitten päästiin siihen, että hirveän iso osa Suomen kansasta on kokenut jonkinlaisen trauman laulamisesta. Mä uskon, että tää trauma sen kaikista rakkaimman instrumentin käytöstä on johtanut siihen, että monet suomalaiset kokee kulttuurin itsessään jo luotaantyöntävänä, koska se ensimmäinen liittymisasia siihen kulttuuriin eli oma ääni tai osallistuminen tai osallisuus semmoisessa kulttuurisessa tekemisessä on torpattu. 

Mia Makaroff: Me ei nyt osallistuta näihin, meidän suku tai perhe on epämusikaalista, joten kulttuuri ei ole meille. Me olemme urheilukansaa tai koska urheilu on koettu sellaisena, että siihen saa kaikki liittyä. Tässä me ollaan tehty joku aivan käsittämättömän iso virhe ja nyt tällä hetkellä kouluissa on paljon sellaisia opettajia, joiden omasta opettajankoulutuksesta on karsittu ja leikattu laulamista ihan valtavasti. He ei ole päässeet tutustumaan omaan ääneensä kunnolla. Heillä ei ole ehkä edellytyksiä opettaa musiikkia, mutta sen he ovat ymmärtäneet, että he eivät saa aiheuttaa kasvavalle polvelle traumaa. Lapsia laulatetaan kouluissa hieman pelokkaasti, heitä ei uskalleta opettaa laulamisessa välttämättä, koska opettaja itsekään ei ole sinut instrumentin kanssa, joten lauletaan nyt jotain ja kaikille laulamiselle sanotaan et oikein hyvin meni. Vaikka se lapsi ehkä kokee et eihän me laulettu. Me vaan huudettiin täällä näitä sanoja. Tai, että siinä on tietynlainen ristiriita ja nyt nykypolvi etsii lauluopetusta kipeästi. Mistä muualtakaan kun digitaalisesta maailmasta kasvava polvi tällä hetkellä etsii lauluopetusta? Youtubesta ja tiktokista, mistä sitä nyt sattuu löytymään ja koulussa ollaan ymmällään asian kanssa. Koulussa ei saada välttämättä sukupolvea laulamaan, meidän pitäisi nyt löytää uusi näkökulma lasten ja nuorten laulamiseen. Tää on kansanterveysasia ja meidän pitää palauttaa laulamisen ilo ja oman äänen käytön ilo. Tuli pieni esitelmä.

Minna Lamppu: Tosi tärkeä ja kiitos kun sanoit Mia noin rohkeasti. Tää sun kertoma toi mullekin omat muistot vanhoilta kouluajoilta ja musiikkiopiston ajoilta. Näitä vivahteita on ollut silloinkin kahdeksankymmentäluvun musiikkiopistossa nähtävissä, mutta tää on ohjauksen ja opettamisen kysymys, millä tavalla me pedagogisesti kannatellaan tätä toimintaa. Liikunta ja musiikki monesti rinnastetaan, että kun liikunnassa kaikki on mahdollista. Kaikki saavat osallistua, voit matalalla kynnyksellä osallistua ja musiikissa on nyt onneksi se sama, että voi oikeasti osallistua just sellaisena kun on ja sitä täytyy edistää.

Johanna Lehtinen-Schnabel: Kyllä mä näen tän hetken ehdottomasti, näen enemmän valoa. Alakoulujen puolen musiikinopetuksessa on tosi salliva meininki tällä hetkellä, musiikkiopistopuolella on paljon tehtävää myös tässä asiassa. 

Mia Makaroff: Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että meillä on hyvää pedagogista koulutusta ja meillä on paljon osaamista Suomessa. Ongelma on esimerkiksi se, että lapsen ja nuoren aika, jolloin se oppii parhaiten käyttämään omaa ääntä ja tulee tutuksi instrumentin kanssa on alakouluaika ja täällä ei ole nyt niitä, jotka on saanut riittävästi pedagogista koulutusta siihen. Esimerkiksi silloin 1930-40 -luvulla sä et päässyt opiskelemaan luokanopettajaksi ellet osannut laulaa. Laulaminen oli tosi tärkeä pääsyvaatimus opettajan tehtävään. Nyt tällä hetkellä sitä ei ole ja laulutunnit on poistettu opettajaksi opiskelevilta, eli he eivät osaa käyttää tätä oppimismenetelmää, joka voisi olla hyödyksi kaikissa aineissa. Se mitä kouluissa tarvittaisiin, on laulamisen innostamista ja ohjaamista. Jalkapallo ei ole kiinnostavaa jos sä heität ne lapset sinne kentälle ja annat jalkapallon, sanot että potkikaa siitä jonnekin sinne tänne tonne. Se voi olla ihan hauskaa,  sitten kun lapset potkivat puoli tuntia minne sattuu niin sanotaan että oikein hyvin meni. Lapset jää hämmentyneeseen olotilaan, mitä tässä oli tarkoitus tehdä ja mihin me pyrittiin, kuka teki hyvin ja kuka teki huonosti jne. Jos joku ei ymmärtänyt yhtään mitään, niin miten se pääsee eteenpäin? Me ollaan tämmöisessä ongelmassa tällä hetkellä koulussa laulamisen kanssa. Ei me tarvita arvostelua, että sinä olet hiljaa ja sinä saat laulaa vaan me tarvitaan ohjausta, että miten me pystymme yksin ja yhdessä laulamaan tyydyttävämmin ja kivemmin ja hauskemmin.

Minna Lamppu: Mä näen tän fokusointiasiana, kiinnitetään huomio oleellisiin asioihin ja ohjauksen tapaan. Siinä tärkeää on kenen tavoitteista puhutaan, voiko tavoite olla yhteisöllisyyden kokemus ja olla osana ryhmää.

Johanna Niemi: Laulaminen oppimismenetelmänä. Tää on tosi tärkeä Johanna, sä opetat kieltä laulamisen kautta.

Johanna Lehtinen-Schnabel: Joo, mä opetan tosiaan ihania kansainvälisiä kuoroja ja maahanmuuttajakuoroja ja siihen on tullut opiskelijoiden toiveesta mukaan kieli. Me yhdistetään kielen ja musiikin oppiminen. Ne kietoutuvat täysin toinen toisiinsa laulamisessa. Yhdistetään kieliopetuskonteksti, kuorokonteksti ja laulamiskonteksti, kun ne yhdistyy niin ne on jotakin muuta. Lähestytään kieltä musiikillisia asioita korostaen eli voimauttavia asioita, yksin tekemistä ja rohkaisua, nimenomaan kielen ilmaisua, kielenkäyttöä ja puhetta. Ääntämistä, äänteitä, kaikkea sitä, mikä tulee hyvin luonnostaan musiikkikontekstissa.

Johanna Niemi: Laulaminen itse asiassa voisi olla yksi vastaus yhteiskunnassa maahanmuuton integroitumisen haasteisiin.

Johanna Lehtinen-Schnabel: Laulaminen tukee kielen oppimista. Yhdellä asialla ei tietenkään siihen pystytä vastaamaa, se vaatii monia asioita ja on erittäin haastava prosessi. Me voidaan laulamisen kautta tukea sosiaalisia kontakteja ja turvallista ilmapiiriä Sun ei tarvitse pelätä virheitä kun sä teet yhdessä muiden kanssa sä saat mokata ja harjoitella kielenkäyttöä niin.

Sä pystyt turvallisessa ympäristössä harjoittelemaan ja kaiken lisäksi sä voit samanaikaisesti nauttia, siinä tulee laulamisen ja taiteen tekemisen esteettiset kokemukset mukana. Sun suhde kieleenkin muuttuu yhä positiivisemmaksi ja sä saat siihen tukea, uskallat ruveta käyttämään kieltä. Sitä kautta se voisi kotouttaa, koska sä pääset kontaktiin muiden muiden ihmisten kanssa ja niin edelleen. 

Minna Lamppu: Ihana Johanna pakko kompata tuota, erityisesti poimin ton rohkaistumisen heittäytymään ja olla hyväksytty, se voi tarkoittaa oikeasti niin paljon.

Mia Makaroff: Mä komppaan täysillä, nuortenkin kanssa oon nähnyt sen miten äärimmäisen tärkeää on, että nuoret saa paikan käyttää omaa ääntä ja tulla kuulluksi, sitä kautta voi nostaa myös tärkeitä teemoja ja asioita. Mulla on yksi semmoinen nuorten kuoro, joka on avoin kaikille jotka sinne tulee, siellä aina kysytään mitä te lapset haluatte laulaa tai mistä te haluatte laulaa? 

Me ollaan muun muassa tehty laulusarja kiusaamista vastaan. Me ollaan laulettu erikielisiä lauluja. Me laulettiin kaikki laulut kaikilla niillä kielillä, mitä siitä koulusta löytyi. Me ollaan esimerkiksi kirjoitettu yksi laulu-unelmista. Ne on äärimmäisen tärkeitä asioita ja ne antaa juuri näille lapsille paikan tulla kuulluksi ja osallistua jollakin tavalla tähän yhteiskuntaan. Tällaisia ajatuksen ja tunteen tason juttuja ei pääse oikeastaan ilmaisemaan helposti muuten kuin taiteen kautta, taidehan voi olla monella eri formaatilla, mutta laulu nyt sattuu olemaan erittäin edullinen taidemuoto. Jokaisella soitin on omassa kropassa. 

Johanna Lehtinen-Schnabel: Meidän kansainvälisissä ihanissä kuoroissa korostuu se, että oman äänen löytäminen liittyy tietenkin lauluääneen, mutta se liittyy myös kaikkeen muuhun, että mä uskallan olla oma itseni, uskallan sanoa ja ilmaista. Me esimerkiksi luodaan omia laulun sanoja, sävelletään omia lauluja ja sitä kautta ilmaistaan ajatuksia, kokemuksia ja elämyksiä. Oman äänen löytäminen ja vahvistaminen, se on ihan hirveän tärkeää ja liittyy myös tähän kotoutumisprosessiin tietenkin.

Minna Lamppu: Monesti kysytään miksi just musiikki on erityistä tai miksi just laulaminen? Tutkimusten ja kokemusten pohjalta tullaan siihen, että musiikki vaikuttaa tunteisiin, tarjoaa paljon mahdollisuuksia, pohjustaa, virittää ja orientoi, herättää. Se voi rentouttaa. Se aktivoi meidät monen äärelle. Me voidaan vaikka muistella elämänkokemuksia, merkityksellisiä hetkiä, tärkeitä asioita. Muistisairaiden ja heidän läheistensä kanssa monesti pohditaan elämänkulkua, mitä siellä on tapahtunut ja millaisia kokemuksia on ollut. Omia elämäntapahtumia voi tarkastella etäältä.

Johanna Niemi: Kiitos. Otetaan lopuksi vielä konkretiaa. Kuulijoita kiinnostaisi varmasti se, miten omaa ääntä voi vahvistaa? Mitä voi tehdä arjessa ja missä sinun kanssa pääsisi laulamaan?

Mia Makaroff: Mun mielestä olisi tärkeää, että perheet alkaisi laulaa. Voi ottaa tavaksi vaikka pistää musiikin soimaan täysillä autossa ja laulaa mukana. Se on helppoa, voi hankkia karaokelaitteistoja ja kokeilla yhdessä laulamista. Jos olet opettaja tai opettajaksi opiskeleva, niin harkitse todella tarkkaan jos voisit perustaa pienen lasten tai nuorten kuoron jonnekin, silloin pääset suoraan tekemään töitä minun kanssa, koska elämäntehtäväni juuri tällä hetkellä on auttaa kaikkia niitä, jotka alkavat laulattaa lapsia tai nuoria missä tahansa Suomessa. Ja yritetään tehdä kaikkemme, että tää asia lähtisi liikkeelle. Mun kuoro, Min kör -verkosto on Suomessa ja se löytyy osoitteesta munkuoro.fi. Me halutaan, että Suomeen perustetaan avoimia kuoroja lapsille ja nuorille, joissa kaikki pääsee laulamaan ja kaikki pääsee oppimaan laulamista. Me pyritään kehittämään Suomeen uutta laulamisen kulttuuria, niin että meille tulee uusi laulava Suomi, koska meidän kulttuuri on aina pohjautunut lauluun. Me ollaan vähän unohdettu se, nyt on kiire saada meidät kaikki taas laulamaan. Perhejuhliin takaisin laulu, lauletaan kovaa koulun juhlissa. Ei haittaa vaikka laulat väärin, rakasta sun omaa ääntä, laula kotitöitä tehdessä, laula mummolle ja mummon kanssa. Laulu joka puolelle.

Minna Lamppu: Ihan mahtava. Suosittelen lämpimästi kaikkea mahdollista musiikkiin ja lauluun liittyvää toimintaa kautta Suomen, erityisesti tietysti jos haluat tutkia oppimisen ja hyvinvointiin johtavia polkuja ja ylipäänsä tukea tätä koko meidän yhteiskunnan hyvän elämän rakentumista. Musiikintutkinto Metropoliassa, varhaisiän musiikkikasvatus ja taiteen soveltava käyttö on juuri sinun paikkasi, tule musiikkipedagogiksi niin pääset hienon ja arvokkaan merkityksellisen työn äärelle.

Johanna Lehtinen-Schnabel: Rohkeutta ja uskallusta, jokaisen ääni on ihan hirvittävän tärkeä ja arvokas, sun ääni nimenomaan. Suomi on kuorojen luvattu maa, Suomessa on aikuisille senioreille ja vaikka kenelle ihan valtavasti kuoroja. Liity rohkeasti jos sua laulaminen kiinnostaa ja vaikkei kiinnostaisikaan niin kannattaa käydä kokeilemassa. Jos haluat opetella esimerkiksi kieltä laulun kautta niin tervetuloa, jos olet taideyliopiston opiskelija tai yliopistojen opiskelija täällä pääkaupunkiseudulla niin tervetuloa Opi suomea laulain -kursseille.Warmly welcome to Learn finnish by singing -course in the universities and here in Metropolia. Mulla on kuoroja muun muassa Espoon työväenopistossa, sinne myös lämpimästi tervetuloa. 

Johanna Niemi:  Vielä salamakierros:  Missä itse laulat?

Johanna Lehtinen-Schnabel: Tänä iltana pidän 3 tuntia just opetusta ja laulan ihanasti mun kansainvälisten opiskelijoiden kanssa. Muuten laulan koko ajan, siis ihan jatkuvasti suihkusta alkaen ihan lavalle asti.

Minna Lamppu: Opetuksen parissa sekä täällä että muissa vapaaehtoistoiminnan ryhmissä, mutta suihkussa ja auton ratissa viime aikoina erityisen paljon.

Mia Makaroff: Täällä ilmoittautuu myös yksi autossa lauleskelija ja itse asiassa säveltelen aika paljon autossa. Laulamalla voi hakata rattia samalla ja rytmittää. Tänään lauleskelen vielä kuorojen kanssa Porvoossa, valveillaoloajasta puolet menee laulaessa!

Johanna Niemi: Kiitoksia todella paljon. Tänään vieraana Johanna Lehtinen-Schnabel, Minna Lamppu ja Mia Makaroff. Tämä on korkeapainetta ja mun nimi on Johanna Niemi.

Spiikkaaja: Kuuntelit Korkeapainetta-podcastia. Podcastia julkaistaan osana Kulttuurihyvinvoinnin tutkimuksen ja koulutuksen osaamiskeskittymä CuWeREn toimintaa. CuWeREn toiminnasta vastaavat Metropolia-ammattikorkeakoulu ja Jyväskylän yliopisto. Tutustu toimintaamme verkkosivuilla cuwere.fi. Seuraa myös Korkeapainetta-blogia. Kiitos kun kuuntelit. 

[Loppumusiikki]

Taru Ruotsalainen: Tervehdys Metropoliasta! Mä olen Taru Ruotsalainen, jatkuvan oppimisen päällikkönä siellä ja vastaan näistä jatkuvan oppimisen palveluista ja niiden kehittämisestä ja studiossa seurassani on:

Olga Trishkina: Olga Trishkina, moi kaikille! Olen jatkuvan oppimisen palvelun asiantuntija

Taru: Meillä Metropoliassa strategian ytimessä on jatkuva oppiminen ja meille jatkuva oppiminen merkitsee sitä, että me pystymme tarjoamaan ja rakentamaan joustavia yksilöllisiä oppimisratkaisuja elämän eri tilanteisiin ja me teemme tätä tämmöisen Metropolia Match -mallin avulla ja hyödyntäen sitä ja siinä mallissa on kaksi elementtiä. Toinen on tämmöinen filosofinen viitekehys, joka ohjaa tätä meidän jatkuvan oppimisen kehittämistä.

Se kuvaa sitä, kuinka me kehitämme jatkuvaa oppimista huomioiden yhteiskunnan ja työelämän tarpeet, oppijan tarpeet ja Metropolian palvelut. Miten ne nivotaan yhteen ja myös miten näitä Metropolian palveluita tässä samassa yhteydessä kehitetään. Tästä filosofisesta lähtökohdasta, viitekehyksestä on erillisen podcastin tehnyt meidän oppimistoiminnan johtaja Heidi Rontu. Suosittelen ehdottomasti, kuunnelkaa. Ja me Olgan kanssa tässä lähestytään tätä Metropolia Matchia kuvaamalla, että miten se toimii myös työkaluna, palvelumallina, antaa meille työkalun siis siihen, että kuinka me sitten eri asiakasryhmille näitä palveluita rakennetaan. Ja tässä podcastissa me halutaan lyhyesti kertoa se, että millä tavalla me tehdään se ja me ollaan tähän valittu asiakasryhmäksi; Olga kerrotko sen?

Olga: Joo me valittiin toisen asteen opiskelijat, koska vuonna 2019 astui uusi lukiolaki voimaan ja se edellytti, että toinen aste ja korkeakoulut tekevät yhteistyötä. Ja meidän piti vastata näihin tarpeisiin ja ryhdyttiin tämän asiakkaan, asiakasryhmän kanssa tekemään yhteistyötä ja kehittämään erilaisia ratkaisuja ja palveluita.

Taru: Ja meillähän on jo aikaisemmin ollut erinäköistä palvelua, joka on ajassa syntynyt, mutta nyt me haluttiin tehdä se nimenomaan tällä Metropolia Match -viitekehyksellä ja käydä myös läpi, että mitä meillä on ja mitä me tarvitaan. No tässä työkalussa on viisi elementtiä, jotka me tässä vuorotellen nyt käydään läpi. Mä kyselen vähän Olgalta, että miten näissä eri elementeissä on toimittu ja käydään keskustelua sitten siitä. Mites, millä tavalla Olga te sitten lähditte liikkeelle, jos mietitään tuota ensimmäistä elementtiä, jossa lähtökohtana on yksilöllinen oppiminen eri elämänvaiheissa niin mitä se tarkoitti nyt sitten tämän asiakasryhmän palveluiden kehittämisessä?

Olga: Me päätettiin, että meillä ei ole kovin paljon tietoa, että mikä on nykylukiolaisen tilanne, mitkä on hänen tarpeet, mikä on se tilanne, mitä hän tarvitsee ja onko ylipäätään heillä tietoa ammattikorkeakoulusta ja sitten me vaan lähdettiin lukioihin keskustelemaan oppilaiden, opettajien ja opinto-ohjaajien kanssa. Me päätettiin, että me järjestämme haastatteluja ja tehtiin kysely ja näiden tietojen avulla me sitten päästiin tunnistamaan näitä tarpeita, mitkä oli. Ja me otettiin kaikki tiedot ja käsiteltiin niitä työpajassa. Eli meillä sisäisesti Metropoliassa me järjestettiin tämmöinen työpaja, jossa kehiteltiin lukiolaisten profiileja ja ottaen huomioon heidän tarpeet, lähtötilanne, kiinnostukset, harrastukset, vanhemmat ja kaikki muut asiat, mitkä nousi esille sitten näiden haastattelujen ja kyselyiden kautta.

Taru: Ja sitten tämän avulla te varmaan etenitte tuohon toiseen elementtiin eli kun tavoitteenahan on onnistunut oppimis- ja asiakaskokemus niin tulkitsinko oikein, että profilointien jälkeen te mietitte, että mikä on sille profiilille sitten tämmöinen onnistunut oppimis- ja asiakaskokemus, että mitä hän sitten meiltä tarvitsisi.

Olga: Nimenomaan joo ja tässä tavoitteena ylipäätään oli, että miten tässä se sujuva siirto toisesta asteesta korkeakouluun tapahtuisi, että meilläkin on oma vastuu, että me otetaan oppilaan meille, että se ei olisi hänelle liian rankka kokemus, että semmoinen siirto. Ja sitten selvisi, että tietysti ylipäätään tarvitaan tietoa, että mitä korkeakouluissa on ja miten se opiskelu sujuu ja sitten muuten oppilaan haluaisivat saada varmuutta siihen omaan valintaan ja se näitä ratkaisuja, mitä me tässä mietittiin, kyllä huomioitiin, että mitä voisi sitten olla sopiva nimenomaan tälle henkilölle, jotta se olisi onnistunut kokemus hänelle.

Taru: Sitten meillä kolmantena on nämä ohjauspalvelut. Niin tuliko tälle asiakasryhmälle tai oliko tarvetta, että me rakennetaan ohjauspalveluita?

Olga: Joo, ohjauspalveluita kyllä tarvitaan, mutta me huomattiin tietysti, että oma opinto-ohjaaja omassa oppilaitoksessa on erittäin tärkeä henkilö ja siitä tulee nimenomaan sitä tarvittavaa tukea, sitä tietoa ja tukea. Ja sitten me vaan päätettiin, että me tehdään ensinnäkin verkkosivut tälle asiakasryhmälle, että toisen asteen opiskelijoille on tehty omat verkkosivut, josta löytyi koko meidän tarjonta tälle asiakasryhmälle. Sitten me keskitettiin kaikki yhteydenotot yhteen sähköpostiosoitteeseen eli he helposti voivat ottaa yhteyttä ja sitten meiltä tietoja ja kysymyksiä ja sitten menee talon sisäisesti eteenpäin. Ja sitten myös meillä hakijapalveluissa meillä oli palvelukoordinaattoreita, jotka antoivat sitä tarvittavaa neuvontaa ja vastasivat kysymyksiin, jos nimenomaan hakemiseen liittyviä kysymyksiä tuli esille. Ja päätettiin, että me järjestetään sisäisesti oma tämmöinen työryhmä, jossa oli meidän oppilaitoksen opinto-ohjaajia, suunnittelijoita, lehtoreita mukana, että sitten me pystytään vastaamaan tarpeisiin laadukkaasti ja nopeasti.

Taru: Sitten jos edetään tässä meidän palvelumallissa niin meillä on seuraavana sitten ne yksilölliset oppimisen ratkaisut ja tässä yhteydessä voisin vinkata kuulijoille, että kannattaa googlata Metropolian palvelut toiselle asteelle. Me ollaan ne palvelut kuvattu mukavaan ilmiasuun, mukava visuaalinen kuvaus niistä ja varmaan nostaja Olga sitten sä teet tässä, mutta eikös ollutkin niin, että näiden kun me opiskelijaprofiileiden mukaan me tunnistettiin myös kolme tämmöistä isompaa oppimisratkaisua, johon me sitten mietittiin ne pienemmät oppimisratkaisut sisälle.

Olga: Joo me ajateltiin sillä tavalla, että no ensinnäkin pitää kyllä innostua, että mistä se innostus tulee, että me ollaan aina mukana AMK-kampus päivillä tai Studia-messuilla sitten järjestetään webinaareja. Eli sen kautta ainakin oppilas voi saada ensimmäistä kosketusta ammattikorkeakoulu Metropoliaan tai muuten ylipäätään saada tietoa meistä ja innostua. Ja sitten miten niin kuin syvemmin voi tutustua meihin niin siihen me vastattiin sillä tavalla, että me nauhoitettiin podcast, että mitä se ammattikorkeakouluopinnot oon ja sitten me järjestettiin opiskelijavarjostuksia, että jos opiskelija haluaisi meidän Metropolian opiskelijan kanssa keskustella ja käydä kampuksella juomassa vaikka kahvit. Sekin palvelu tässä otettiin käyttöön. Ja kampusvierailut järjestettiin opinto-ohjaajien avulla. Ja sitten jos ylipäätään on kysymyksiä, kuten sanoin, hakijapalvelut vastaa aina näihin lisäkysymyksiin liittyen hakemiseen. Ja sitten jos mennään jo ihan asiaan, kun halutaan kokeilla, mitä ne ammattikorkeakouluopinnot on voi päästä opiskelemaan. Eli sitä varten me kehiteltiin kurkistuskursseja, jotka ovat maksuttomia toisen asteen opiskelijoille. Sitten ammatillisille oppilaitoksille on kehitelty omia väyläopintoja, jotka suoritetaan myös toisen asteen opintojen aikana. Sitten tietysti avoin ammattikorkeakoulu on avoin kaikille ja kaikkien näiden opintojen avulla voi tutustua ammattikorkeakoulumaailmaan ja koulutustasoon ja laatuun.

Taru: Eli meillä on kolme pakettia: innostu Metropoliasta, tutustu Metropoliaan ja opiskele Metropoliassa.

Olga: Näin kyllä.

Taru: Ja sitten viimeisenä kohtana on sitten se, että meidän pitää pystyä sitten rakentamaan myös asiakkaille sujuvat palvelupolut.

Olga: Joo, tässä tuli selvästi ilmi, että oma opinto-ohjaaja on erittäin tärkeä henkilö, jolta saa tietoa ja tukea. Ja sitten heille nimenomaan me ajateltiin että heille me tehtiin myös omat verkkosivut. Ja sitten opinto-ohjaajat nimenomaan tilaa meiltä webinaarit. Erityisesti Korona-aikana tässä, kun kaikki oli etänä, se oli webinaari, mutta muuten voi nykyäänkin ja ennen tämmöisiä vierailuja tilata. Ja meiltä tuli sitten opiskelijalähettiläs, joka kertoi opinnoista ja silloin voisi olla isokin ryhmä sitten kuuntelemassa opiskelijalähettilään kertomusta ja esittelyä Metropoliasta ja omista kokemuksistaan. Eli tämä on tällainen oikeasti tehokas palvelupolku eli meiltä voi tilata joko sähköpostilla tai sitten ihan tilauslomakkeella meidän verkkosivun kautta palvelun ja sitten iso ryhmä oppilaita voi sitten saada keskitetysti näitä meidän tietoja Metropoliasta.

Taru: Ja eikö niin Olga, että tällä hetkellä varmaan kaikista suosituin oppimisen ratkaisu on nämä meidän webinaarit, joita menee yli sata vuodessa. Toistaiseksi ollaan pystytty eri puolille Suomea sitä tarjoamaan ja sitten yhä lisääntyvässä määrin nämä kampusvierailutkin.

Olga: Kyllä, kampusvierailut kiinnostaa, mutta webinaarit on tässä nyt kyllä suosituin palvelu, että sitä on helppo tilata ja sitä on helppo järjestää, että nykyään kyllä sitten meillä digitaaliset palvelut toimii hyvin. Sitten ympäri Suomea kuka vain voi meiltä tilata edes ei vain toisen asteen opiskelijoille vaan koululaisillekin me järjestetään tämmöisiä webinaareja, puhuttiin siitä, minkälaiset alat meillä on.

Taru: Nyt me ollaan käyty läpi tämä Metropolia Matchin palvelumalli ja nämä meidän kaikki viisi elementtiä siinä ja lähdetty siitä asiakasryhmästä ajatuksella, että ihminen edellä. Sulla on Olga vastuualueena Metropoliassa näitä muitakin asiakasryhmiä niin oletko sä, minkälainen sun kokemus on siitä, että on tämmöinen palvelumalli, joka ohjaa sitä palvelun rakentamista sille asiakkaalle?

Olga: Se on ollut erittäin tehokas malli ja selkeä. Ei ole paljon askeleita, mitä tässä pitäisi huomioida vaan oikeasti kerätään tietoa, huomioidaan tarpeita, asiakkaan tarpeita, saadaan sitä hyvää tietoa asiakkaasta, sitten tarjotaan hänelle myös sitä opastusta ja neuvontaa ja sitten päästään kehittelemään nimenomaan tätä asiakasta varten tiettyjä palveluita. Eli erittäin tehokas ja hyvä palvelumalli ja me päästiin hyviin tuloksiin.

Taru: Kiitoksia, nyt me varmaan toivotaan, että kaikki käy tutustumassa tähän toisen asteen opiskelijan sivuun ja saadaan yhteydenottoa monelta ja me ollaan täällä muun muassa webinaarien ja kaikkien oppimisratkaisujen kohdalla valmiita. Ja samalla toivotaan, että tutustukaa myös siihen Metropolia Match -viitekehyksenä podcastiin.

Olga: Kiitos!

Taru: Kiitos!

Taru Ruotsalainen: Tervehdys Metropoliasta ja tervetuloa linjoille! Olemme, mä olen Taru Ruotsalainen Metropolia ammattikorkeakoulusta, jatkuvan oppimisen päällikkö siellä. Ja täällä kanssani studiossa on:

Olga Trishkina: Moi kaikille, Olga Trishkina, jatkuvan oppimisen palveluiden asiantuntija.

Taru: Ja meidän tarkoitus tässä ja miksi me olemme täällä, liittyy siihen, että me olemme alunperin Sitran rahoituksella yhteistyössä Vantaan kaupungin kanssa rakentaneet työpaikalla tapahtuvan oppimisen mallin. Vähän tämmöisen niin kuin käsitteellisen kehikon. Me olemme sitten Metropoliassa jatkaneet sen työstämistä, kehittämistä ja se on saanut pikkaisen uuden muodon. Ja siitä on tehty myös tämmöinen vähän lyhyempi, ytimekkäämpi versio. Ja me olemme sitten Olgan kanssa ja meidän tiimi on testannut sitä versiota erilaisilla keisseillä. Ja meidän kokemus ja omasta mielestä tulokset on ollut varsin mielenkiintoisia ja niitä nyt halutaan, haluamme tässä jakaa nyt sitten teidän kanssa. Eli haluamme kertoa, että minkä tyyppistä osaamista tämä malli on meille tuottanut. Olga, minkä keissin avulla sä lähdit oppimaan?

Olga: Me tarvittiin uudistusta vähän opiskelijalähettilästoimintaan. Sitten me päätettiin, että meidän pitää vähän keventää sitä mallia ja me lähdettiin sitten tutkimaan ja kehittelemään uutta opiskelijalähettilästoimintamallia.

Taru: Ja mulla oli puolestaan sitten, mä halusin lähteä rakentamaan tämmöistä kokonaiskuvaa siitä jatkuvasta oppimisesta. Eli kun meillä Metropoliassa tarkoituksena ja tavoitteena on, ihan siellä strategian ytimessä niin tuottaa ja mahdollistaa eri ikäisille, eri elämäntilanteessa oleville henkilöille oppimisratkaisuja, jotta mahdollistetaan se jatkuva oppiminen. Mä lähdin miettimään sitä, pureskelemaan sitä palasiksi, että mitä kaikkea meidän pitää tehdä, jotta me tuohon päästään, minkälaisista asioista se meidän jatkuva oppiminen Metropoliassa muodostuu. Ja tässä tosiaan niin kuin ideana oli se, että tämmöisten työstä nousevien haasteiden, niitä ratkaisemalla me opitaan ja tässä koko aika keskiössä oli oppiminen ja ne arvioinnit ja reflektoinnit tapahtui oppimisen näkökulmasta. Ei niinkään tämmöisen perinteisen kehittämistyön näkökulmasta. Mutta jos me sitten ajatellaan Olga tätä meidän prosessia ja me ei tässä kerrota sen tarkemmin itse prosessista vaan siitä, että kun me hyödynsimme tämmöistä mallia niin mitä me sitten itse opimme. Niin mitä sä nostaisit tästä sun kokemuksen ja keissin pohjalta, mitä sä opit?

Olga: No mä ryhdyin heti käyttämään uusia työskentelytapoja ja mä ajattelin, että nyt en keksi mitään uutta vaan otetaan mallia muilta tahoilta ja katsotaan, mikä sopii meidän oppilaitokselle parhaiten ja otetaan hyvät ja huonot käytännöt käsittelyyn ja sitten tehdään
oma malli. Ja opin tosi oikeasti jonkun verran sitä palvelumuotoiluakin ja sitten tutkiskelin vähän näitä asiakkaiden tarpeita ja benchmarkkausta tässä on tehty eli ryhdyttiin tekemään haastatteluja ja sekin meni mainiosti ja sitten tietysti tämä koko prosessin aikana sitten oman toiminnan priorisointitarpeita on kyllä nyt sitten katsottu tarkasti. Joo. Miten sulia Taru, että mitä sä opit tämän prosessin aikana?

Taru: Mulle tuli nämä käsitteet selväksi eli mä tosiaan hyvin paljon niin kuin luin, luin ja luin. Ja meillä on valtavan hyviä lähteitä tänä päivänä. Ihan tämmöisiä niin kuin kansallisiakin lähteitä ja sitten tämmöisiä EU-lähteitä, missä on tuotu esille tämä tulevaisuuden oppiminen ja oppimisen merkitys ja miten oppimista pitäisi, vaikkapa Sitra on tästä paljon Osaamisen aika -hankkeessa tehnyt. Ja sitten tämän lukemisen kautta niin kuin tämmöinen käsitteellinen ajattelu ja tämmöiset niin kuin käsitteet kirkastui, että okei nämä on niitä merkittäviä elementtejä, mitä meidän pitäisi lähteä kehittämään, jotta me pystyttäisiin siihen meidän strategiaan monimuotoisista, joustavista oppimisratkaisuista niin kuin pääsemään. Eli mun ajatteluni tästä jatkuvasta oppimisesta laajeni ja käsitteellistyi. Ja samaten ajattelu, ajattelussa tapahtui muutosta siihen, että vaikka olen varsin tietoinen ja oon tehnyt monta vuotta yritysten ja organisaatioiden kanssa yhteistyötä ja rakentanut sinne erilaisia osaamisen kehittämisen malleja tai yksittäisiä ratkaisuja niin tämä entistä enemmän niin kuin sai huomaamaan sen, että se ei vielä niin kuin asiaa ratkaise vaan nimenomaan se pitää vielä voimakkaammin se oppiminen niin kuin rakentaa sinne työpaikoille eikä meidän kolmen tunnin koulutuksiksi tänne Metropoliaan. Eli se vahvistui ja sitten ehkä kolmantena jos miettii, mä oikeastaan puhuin käsitteellisestä ajattelusta. Oppimaan oppimisesta siihen liittyi varmaan tämä ajattelutavan muutos, jonka mä tuossa kerroin. Mutta sitten jos ehkä kolmantena mä nostaisin tuollaisen niin kuin käytännön niin kyllä sitten ihan tuollainen tieto, taito lisääntyi, ilmiön tietämys lisääntyi. Kyllä mä niin kuin koin, että siitä oli iloa ja ennen kaikkea sitten niin kuin se osaaminen lisääntyi. Sitten mä vielä ehkä nostaisin tässä lopuksi semmoisen tulokulman omalta kohdaltani, että tämmöinen tehtävä, missä niin kuin sitä edistymistä tai sitä, että työtehtävä etenee tarkastelemalla oppimista ja niitä oppimisen tarpeita niin, siinä oli selkeä ero semmoiseen, että valitaan joku asia, kehitetään sitä, että tässä mä huomasin sen eron.

Meillähän on tarkoitus julkaista tämä malli, me ollaan vähän tätä konseptoitu ja tehty semmoiseksi, että pystyy sitten muutkin helposti viemään eteenpäin ja tammikuussa mä toivon, että tosi moni nyt innostuu tästä sitten sen mallin, tutustumaan siihen malliin tai ottamaan meihin yhteyttä niin me pystytään sitä sitten eteenpäin jakamaan. Onko sulla Olga tähän oppimiseen jotain, mitä sä haluaisit vielä nostaa esille?

Olga: Joo, no kuten sanoin kyllä itse opin aika paljon tässä työskentelyn aikana, että sain paljon uutta tietoa ja sitten kokemusta ja, mutta sitten tiiminäkin me tosi paljon hyödynnettiin, kun me saatiin valmis tietopaketti ja kun me lähdettiin sitä purkamaan ja katsomaan, mitkä käytänteet on meille hyviä ja sitten me ruvettiin tekemään hyvää yhteistyötä tiimien välissä ison organisaation sisällä eli tämä oli erinomainen tapa lähestyä ja tehdä yhteistyötä sisäisesti tiimien välissä.

Taru: Toi oli tosi mielenkiintoista Olga, kun nostit tuon tiimin tässä esille viitaten ihan siihen, että mekin ollaan tässä omassa tiimissä usein nostettu sitä, että organisaation väliset raja-aidat ja tiimien toimiminen yhdessä, että niin siinä voitaisiin kehittää toimintaa niin jos tämä siinä toi hyviä uusia mahdollisuuksia, tulokulmia niin sehän on ilahduttavaa.

Olga: On kyllä, tosi, tosi hyvä kokemus. Ja hyvä fiilis jäi tästä prosessista, kun itse alussa mietin, että no mites kun kyllä asiantuntijana tässä ollaan ja mitäs tässä voidaan pakotteena oppia uutta, että siitä se lähti, että prosessin aikana opittu kyllä, ei vaan niin kuin teoreettisesti vaan käytännössä tekemään jotain uutta ja sitten, kun saatiin valmis hyvä tulos sitten näkyy kyllä, että on tapahtunut paljon ja on opittu paljon, että se ei välttämättä heti näy alussa, mitä mä tämän prosessin aikana opin. Mutta hyvät fiilikset kokonaisuudessaan. Mitä Taru sulla, että onko sulla, minkälaiset fiilikset sulla on tämän kokeilun jälkeen?

Taru: Mulla on oikeastaan ihan sama, että alussa oli vähän vaikea just kans miettiä, että minkä mä, mikä mun työtehtävistä on semmoinen, minkä mä valitsisin tähän, että missä mä opin. Ja mä siis mä huomasin, että oli tosi hyvä, että mun tuli se niin kuin tehtyä, pakotettuna tehtyä. Ja tosiaan se palaute, mikä on muiltakin tullut, että ihmiset on innostunut tästä niin mulle kyllä kävi se ihan sama. Mä innostuin tästä ja muistan Olga sä jossain vaiheessa nostit tämän, että kun tässä ei ollut paineita ja tässä samalla niin kuin oppi itse, että se oli kanssa niin kuin hirveän hyvä fiilis ja myös samaan aikaan se, että oli pakko tehdä. [naurua] Mutta ei ollut ehkä sitä aikataulua niin kirkkaasti ja sitten se yhteishenki, mikä oli kun me istuttiin ja pohdittiin ja puhuttiin ja oli eri rooleja ja sitten siinä lopussa kun sä huomaat, kun säkin sanoit tuossa aluksi, että kun ei oikein tiennyt, mutta sitten lopussa niin huomasi ja ilahtui, että ai hyvä, että mä teinkin tämmöisen kokonaisuuden. Mutta me varmaan kiitetään kuulijoita ja toivotaan, että siinä vaiheessa, kun tuota tammikuussa sitten meistä kuuluu lisää ja me kerrotaan konkreettisesti, että mikä tämä malli on ja mistä me oikeastaan tarkasti ottaen puhutaan, minkälaisen prosessin kautta me ollaan tähän tultu niin sitten kenties kuullaan toisistamme lisää.

Olga: Kiitoksia

Taru: Kiitos!

[Alkumusiikki]

Spiikkaaja: Kuuntelet Korkeapainetta-podcastia. Tämä podcast tarkastelee kulttuurihyvinvoinnin edistämistä erilaisista näkökulmista käsin. Vieraina jaksoissa on alan tutkijoita, kehittäjiä ja asiantuntijoita. Keskustelujen äärelle johdattelevat kulttuurihyvinvoinnin asiantuntijat Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Tervetuloa mukaan.

Elina Ala-Nikkola: Tänään Korkeapainetta podcastin keskustelun fokuksessa on kuntien käyttöön kehitetty Matkalla-toimintamalli, joka pyrkii siihen, että kunta voisi tuoda yhteen soveltuvin osin hyvinvointisuunnitelman ja kulttuurikasvatussuunnitelman. Mallia pilotoidaan useissa Suomen kunnissa parhaillaan, ja sillä on todettu olevan monia kuntien taloutta keventäviä vaikutuksia. Lisäksi toteutettu toiminta tuottaa kuntalaisille merkityksellisyyden kokemuksia, mahdollisuuksia hyvinvointiin ja osallistumiseen kulttuuritoimintaan. Vieraana tässä jaksossa on lastenkulttuurikonsultti, etnomusikologi Henna Leisiö, Lapin Kiertävä Lastenkulttuurikeskus Kattila ry:stä. Tervetuloa Henna.

Henna Leisiö: Kiitos.

Elina: Lisäksi studiossa on vieraana musiikkikasvatuksen ja kulttuurihyvinvoinnin tutkija, yliopettaja Laura Huhtinen-Hildén Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Tervetuloa Laura.

Laura Huhtinen-Hildén: Kiitos.

Elina: Minä olen Elina Ala-Nikkola. Työskentelen kulttuurihyvinvoinnin tutkimuksen ja koulutuksen osaamiskeskittymä CuWeREssa Metropolia Ammattikorkeakoulussa ja toimin tässä jaksossa hostina. Henna, sä olet ollut kehittänyt tällaisen Matkalla-mallin. Matkalla-mallia pilotoidaan juuri parhaillaan. Mukana on 23 kuntaa pitkin poikin Suomea. Siellä on muun muassa 12 kuntaa Lapista, 5 Kainuusta ja lisäksi yksittäisiä kuntia Koillismaalta, Pohjois-Karjalasta, Etelä-Savosta, Keski-Suomesta ja myös Pirkanmaalta. Menikö oikein?

Henna: Kyllä meni.

Elina: Joo. Aloitetaan siitä, että kerro Henna vähän tarkemmin, että meidän kuulijat saa kiinni, että minkälaisia asioita konkreettisesti kunnissa tehdään Matkalla-mallin puitteissa? Mitä se kuntalaisen näkökulmasta tarkoittaa?

Henna: Matkalla-malli perustuu kunnan kulttuurikasvatussuunnitelmaan, jossa kouluissa ja päiväkodeissa tapahtuu tietyllä kalenterilla, tietyllä syklillä taide- ja kulttuuritoimintaa. Kun nämä ohjaajat joka tapauksessa ovat siellä kunnissa vuosittain tekemässä kouluissa ja päiväkodeissa näitä eri taiteenalojen kokonaisuuksia, sen päivänsä jälkeen, kun he ovat vetäneet vaikka 5-vuotiaiden tanssipajoja, he jatkavat eteenpäin johonkin kohteeseen, jonka kunta on valinnut. Eli meidän kunnilla on annettu valittavaksi 10–40 työpajaa. Eli he saavat itse päättää, kuinka monta pajaa kunta pystyy ottamaan. Sitten he ovat jakaneet nämä työpajat sellaisille kohderyhmille, mitä haluavat preferoida. Jotkut kunnat panostavat hyvin paljon kylätoimintaan. Esimerkiksi laajat kunnat, joissa on tosi paljon pieniä kyliä. Jotkut kunnat panostavat työhyvinvointiin, jotkut nimenomaan ikäihmisiin, jotkut neuvolaan, perhekeskukseen, osa mielenterveyspotilaisiin, kehitysvammaisiin. Riippuu hyvin paljon kunnasta, että kuka sieltä saa mitäkin. Mutta se, mitä sinne konkreettisesti viedään, on kaikki ne taiteenalat, mitä sen tietyn kunnan kulttuurikasvatussuunnitelma sisältää. Ja jos se on mun tekemäni suunnitelma, niin kuin suurimassa osassa näistä kunnista, jotka ovat mukana, on se mun pohja, siellä on siis kaikki kuviteltavissa olevat taiteenalat, jotka se kunta on saanut mahdutettua siihen suunnitelmaan. Ihan konkreettisesti esimerkiksi tällä viikolla Kattilalla on valokuvaaja kolmessa eri kunnassa. Sitten on sirkusohjaaja kahdessa eri kunnassa. Sanataide- ja nukkateatteriohjaaja yhdessä kunnassa. Sitten on livđe eli inarinsaamelaisten vähän joikua vastaava lauluperinne on yhdessä kunnassa. Draamatyöpajoja on yhdessä kunnassa. Näissä työpajoissa tehdään sitä, mitä minkäkin ryhmän kanssa pystyy tekemään, koska vaikka nyt sanataide muistisairaan luona on ihan toista kuin vaikka sanataide vapaassa kyläyhteisössä. Eli hirveän muokattavaa toiminta.

Elina: Joo. Kerro joku ihan tosi konkreettinen esimerkki vaikka nyt, mitä vaikka sanataide työskentelyssä voitaisi tehdä.

Henna: Nyt pistit tosi pahan, koska mä en ole sanataideohjaaja, mutta jos mä nyt kerron musan puolelta, missä kuitenkin itse olen ammatiltani. Ihan konkreettinen esimerkki vaikkapa viime viikolla vedettiin Ylitorniolla ensin päiväkodissa rytmikylpyjä ihan pienille. Sen jälkeen mentiin nelosluokkiin, joilla on kulttuurikasvatussuunnitelmaan kirjoitettu biisipajat. Tehtiin heidän kanssa kaksi biisiä ja sitten jatkettiin. Mun työparini meni kehitysvammaisten luo pitämään yhteissoittopajan. Mä menin itse muistisairaiden luo pitämään muistelutyöpajan musiikissa. Sitten meillä oli kylätoiminnassa semmoinen vähän työpajan ja konsertin välimuoto, missä oli tosi paljon jaettavia soittimia ja missä tanssittiin yhdessä ja missä loruteltiin ja laulettiin ja tehtiin kaikkea tällaista Eli työpajapäivät voivat olla tällaisia hyvin, hyvin vaihtelevia.

Elina: Vaihtelevia ja myös vaihteleville kohderyhmille. Se on just tuossa Matkalla-mallissa se ydin, että siinä on se kouluissa tapahtuva, kulttuurikasvatussuunnitelmien puitteissa tapahtuu asioita, mutta tässä laajennetaan muille ihmisille ja kohderyhmille myös.

Henna: Kyllä.

Elina: No Laura, sä olet siis tutkija tosiaan ja olet tutkinut paljon sitä, mikä merkitys tämäntyyppisillä teoilla ja niistä syntyvillä kokemuksilla on meidän hyvinvoinnille. Henna kuvaili tosi hyvin näitä konkreettisia tekoja. Kerro vähän, mitä tutkimukset kertoo, mikä merkitys.

Laura: Joo. Mä kuuntelin Hennan kerrontaa just silleen, että mä näen sen tilanteen, jossa se ohjaaja, opettaja, pedagogi, joka sitä tilannetta voisi sanoa fasilitoi tai ohjaa, hänellä täytyy olla keinot ja pedagoginen osaaminen luoda se turvalliseksi tilanteeksi. Tehdä siitä semmoinen, että jokainen voi omana itsenään siihen liittyä, kokea olevansa hyväksytty juuri semmoisena kuin hän on ja tärkeänä osana sitä pientä yhteisöä, mikä siinä on koolla. Ja sitten se, että me helposti ajatellaan, että se konkreettinen sisältö, mitä siinä tehdään… On nyt vaikka se musiikki ja vaikka soittaminen, niin kuin kuvasit, biisipaja, biisin tekeminen. Kuitenkin se, mistä se hyvinvointi lähtee, on hirveän paljon sitä, miten turvallinen ja miten se musiikkitoiminta siinä mahdollistaa sen, että me ilmaistaan itseämme, liitytään toisiimme, ollaan tärkeänä osana jotain itsemme ulkopuolella olevaa jotakin yhteistä ja isoa. Jos mä ajattelen sitten tutkijana, mihin mä sen liitän, se on osallisuustutkimus, osallisuuden kokemus. Me tiedetään siitä, että se on tosi tärkeä hyvinvoinnin edellytys. Se, että mä koen itseni ja elämäni merkitykselliseksi, sen tekemisen ja jonkun intentioni merkitykselliseksi. Se tuo niitä osallisuuden kokemuksia. Tässä meillä on hirveän hyvä väline taidetoiminnassa. Toki taide sinänsä itsekin. Ihan sinänsä siitä tulee kokemuksia, merkityksiä, mutta tärkeä siinä on se ympäristö tai se, missä se tapahtuu, se yhteisö ja yhteen liittyminen.

Henna: Tekeminen.

Laura: Niin.

Henna: Joo ja toi on oikeastaan asia, mistä voisi puhua pitkään, koska koulujen varhaiskasvatuksen tai minkä tahansa muun omat ohjaajat on sellaisia, joita pitäisi yhä lisää kouluttaa siihen, että millä lailla… Kun me mennään luokkaan pitämään vaikka nyt sitä biisipajaa, jos siihen ei lähde se opettaja mukaan, lapsilta lähtee puolet siitä kokemuksesta siksi, että opettaja istuu siellä ja korjaa kokeita. Mä ymmärrän, että opettajalla on hirveä kiire ja ne kokee, että pitää korjata. Mutta jotta se lapsi saisi sen kokemuksen, että tässä tehdään luokan kanssa yhdessä, sen opettajan pitäisi olla mukana. Tämä on varmaan osin semmoinen asia, mikä on tietämättömyyttä. Sitä ei jotenkin hahmoteta, että miten paljon siihen kohdeyleisön tekemiseen vaikuttaa sen vakituisen henkilökunnan oma ilmapiiri.

Laura: Joo, se on tärkeä se yhteisöllisyyden kokemus. Mä olen jotenkin ajatellut sitä niin, että oli se tilanne mikä tahansa, missä toivotaan, että ihmiset kerääntyy yhteen ja tekee jotain luovaa, jollain lailla se kutsun virittäminen sillä tavalla, että kaikki kokee itsensä tervetulleeksi ja oman kontribuutionsa tärkeänä. Mä luulen, että tässä on myös paljon semmoista, mikä huomaamatta voi välittyä myös kulttuurialan toimijoista, että onko se kutsu semmoinen, että siihen voi liittyä. Paljon nimittäin liittyy sellaista, että mä en osaa, mä en ole tuon alan ammattilainen. Se voi myös kertoa ei siitä, että mä en haluaisi tai mä jotenkin en arvostaisi, vaan myös siitä, että mä en koe, että mä voin vaikka työntekijänä tulla siihen, kun mulla ei ole sitä ammattitaitoa. Se erilainen hyväksyvien kutsujen ja osallisuuden mahdollisuuksien avaaminen myös suhteessa niihin toisen alan kollegoihin. Ehkä tässä on tämmöinenkin puoli, mitä mä itse haluaisin korostaa. Paljon myös puhutaan semmoista me ja ne -puhetta. Jotenkin nähtäisiin se, että jotta me voidaan olla yhdessä moniammatillisesti jonkun asian äärellä, olla avoimia ja dialogisia myös eri alojen kollegoihin.

Elina: Eli tässä on just keskiössä nimenomaan, te molemmat puhutte siitä moniammatillisuudesta ja siitä, että siinä on vielä paljon, paljon tehtävää tämäntyyppisessä työskentelyssä. Meillähän on Metropoliassa hyviä kokemuksia. Meillähän on tutkinto nimeltä Creativity and Arts in Social and Health Fields. Se on ylempi ammattikorkeakoulututkinto, eli siellä opiskelee sekä sote-alan ammattilaisia että kulttuurialan ammattilaisia siinä samassa tutkinnossa. Itse asiassa Laura, sä vedät myös sitä tutkintoa. Minkälaisia kokemuksia sieltä on just tästä moniammatillisesta kohtaamisesta, mistä Henna tässä puhuu?

Laura: Joo. Tämä meidän Masters-tutkinto tavallaan kokoaa yhteen siihen ryhmään. Kun meillä on siinä noin 20 opiskelijaa, siellä on jo pelkästään kulttuurialojen sisällä se moniammatillisuus. Tosi montaa eri tutkintoa ja taustaa ja sitten sosiaali- ja terveysalojen tutkinnoissa samaten. Siinä on yhtä monta alaa melkein edustettuna kuin on niitä opiskelijoita. He itse ovat kuvanneet sitä oppimista juuri, että se laajentaa sitä omaa näkemystä jopa siitä omasta alasta, kun pystyy katsomaan sitä toisen alan kollegan silmien kautta. Sitten ollaankin tietyllä tavalla katsomassa samaa maisemaa, kun me mietitään sitä, että mitä luovuus voi olla ihmisen elämässä. Siinä me nimenomaan käsitetään se luovuus hyvin laajasti, että se ei ole vain taiteisiin liittyvää. Toki myös sitäkin, mutta että mikä ihmiselle avaa tilaa luovuudelle, mielikuvittelulle, mielen liikkeille. Kaikkea sitä sovellettuna niihin sosiaali- ja terveysalan ympäristöihin.

Elina: Eli juuri näihin haasteisiin, mitä sä Henna tässä kuvasit, että käytännössä olet kohdannut. Mitä tämä herättää sussa, mitä ajatuksia?

Henna: Sehän on ihan mahtavaa, jos on koulutus, jossa sitä ihan oikeasti pystyy opiskelemaan. Mutta mitä tulee ylipäätään tähän erilaisten eri ammattien yhteensovittamiseen tässä meidän Matkalla-mallin ympyröissä, niin siellähän se on ikävä kyllä eniten resurssiongelma. Kun on pakko valita, menenkö vaikka siellä palvelutalossa sen yhden muistisairaan ihmisen luo auttamaan häntä vaikka jossain asiassa vai tullenko sinne työpajaan, minne olen luvannut jo tulla, mutta en nyt sitten ehdikään. Tämän yhteiskunnan yleinen tilanne, missä kaikesta säästetään ja väärästä päästä säästetään, se näkyy ihan hirveän isossa osassa tätä meidän työtä. Se näkyy ihan kaikessa. Onneksi on myös aivan kertakaikkisen mahtavia, siis ihan täydellä sydämellä sitä hommaa tekeviä sekä opettajia että hoitajia että kaiken maailman muita, vaikka nyt sitten muistisairaiden omia ohjaajia, jotka on siis ihan täysillä mukana. Niistä tulee aina itselle semmoinen olo, että vitsi on ihana tehdä tätä työtä, kun on myös näitä helmiä, mutta ei hekään sille taloudelliselle resurssipulalle voi yhtään mitään.

Laura: Joo, mä hyvin tuon allekirjoitan. Tiedetään kaikki, minkälaisessa ahdingossa sosiaali- ja terveysalat tällä hetkellä painii. Mutta jos mä ajattelen sitä, että mikä siihen voisi tulevaisuudessa tuoda helpotusta, niin jos lähtee siitä, että se on fakta, että hyvinvointi on halvempaa kuin huonosti voiminen.

Henna: Saanko mä käyttää tätä lausutte jossain?

Laura: Saat [naurahtelua].

Henna: Tämä on niin hienoa. Kiitos.

Laura: Ei tarvii ihan hirveästi sille laskelmia tueksi antaa. Toisin sanoen, kun mietitään sitä, että miten me voitaisi samoilla… Musta hienosti tämä Matkalla-malli kuvaa sitä, miten voitaisi niillä olemassa olevilla toimilla jo pikkuisen laajentamalla niiden fokusta tai sitä, mitä hyvää ne säteilee. Tämäntyyppistä ajattelua pitäisi laajentaa. Tämä on ehkä vähän naivia sanoa, mutta se on siinä mielessä semmoista, että täytyisi haastaa isompiin ajattelun sykleihin ja semmoiseen out of the box. Niin kauan kuin me katsotaan vaan jonkun yhden budjetin… Tämä pätee ihan kaikkiin organisaatioihin. Niin kauan kuin me katsotaan jostain yhdestä siilosta käsin jotain asiaa, me nähdään suurempana ne ongelmat. Heti jos me noustaan sen yläpuolelle, että jospas nuo asiat yhdistyisikin ja tuossa laittamalla 2 plus 2 voitaisiinkin saada 5.

Elina: Onko tämä johtamiseen liittyvä asia vai myös työntekijöiden ajattelumalliin liittyvä asia?

Henna: Eikö se ole aika kaikkeen liittyvä asia?

Laura: Niin. Se on tavallaan systeemisempi ajattelu siitä, miten hyvinvointi voitaisiin nähdä tässä kontekstissa ja miten me voidaan siihen vaikuttaa.

Henna: Kyllä.

Elina: Joo, nyt ollaan puhuttu siitä, että mitä on Matkalla-malli konkreettisesti ja että se todella siis mahdollistaa sen, että se voi tuottaa hyvinvointia. Mutta Henna, kerro myös siitä, että tässä Matkalla-mallissa on aika viisaasti mietitty sitä, miten tämä myös vähentää taloudellisia kuluja. Eli siinä on taloudellinen resurssiviisaus taustalla. Kerro vähän siitä rakenteesta, miten se on ajateltu.

Henna: Siinä on nyt tosi monta taloudellista resurssiviisautta yritetty saada samaan. Koko malli pohjautuu siis kuntien kulttuurikasvatussuunnitelmiin. Ja opetusministeriö ja opetushallitushan molemmat on esittäneet toiveita, että viiden vuoden sisällä suunnilleen kaikissa Suomen kunnissa olisi toimiva kulttuurikasvatussuunnitelma. Tämä nyt korostaa sanaa toimiva, eli pöytälaatikkosuunnitelmilla emme tee mitään. Joka tapauksessa pointtina on se, että näissä kunnissa on ne suunnitelmat, joiden kaikista tärkein osuus on se, että ne on kalenteroitu. Eli mulla on tietokoneella 23 kunnan suunnitelmat, joissa on jokaisen ikäryhmän oma viikko ja oma taiteenala merkitty. Se sama kalenteri näkyy meillä. Se näkyy kunnilla. Se näkyy opettajilla. Se näkyy meidän ohjaajilla. Matkalla-mallissa me tehdään niin, että koska nämä lasten kokonaisuudet on sellaisia, jotka kunnat maksaa, mutta niiden matkakulut tulee opetusministeriöltä, koska me lastenkulttuurikeskuksena saamme sieltä yleisavustuksen. Kun kunta laajentaa Matkalla-malliin, se sama työntekijä, joka on jo siellä kunnassa niillä opetusministeriön matkakuluilla, siirtyy vain eteenpäin niihin muihin yksiköihin. Eli me voidaan katsoa kalenterista, että tässä on nyt tämä Sallan kulttuurikasvatussuunnitelman kalenterointi. Kysyä sallalaiselta kulttuurituottajalta, että keille haluat, että nyt laajennetaan. No hän on tänä vuonna preferoinut kylätoimintaa, työhyvinvointia, ikäihmisiä ja mielenterveyskuntoutuja, jos nyt oikein muistan. Sitten voidaan vain katsoa, että okei, te haluatte draamaa. No draama tulee tähän teille joka tapauksessa KOPSin puitteissa aina viikolla 15. Kuinka monta draamapajaa ohjaaja ehtii vetää niiden päivien aikana, kun hän vetää siellä lastenpajoja. Okei, neljä. Hyvä. Ripotellaan yksi kyliin, yksi työhyvinvointiin, yksi ikäihmisille ja yksi mielenterveyteen. Tässä ehkä kaikista olennaisinta, jos miettii Lappia, jossa matkakulut on todella hirveät, on se, että ne on maksettu sieltä OKM:n puitteista. Eli kunnalle ja Laphalle on äärimmäisen halpaa se, että ne käyttää sitä jo paikalla olevaa yhtä ihmistä tässä. Eli se yhden ihmisen siirtely paikasta toiseen on niin kustannustehokasta, että sen takia se kannattaa. Ja koska sitä yhtä ihmistä siirrellään, Lapin perusongelmahan kaikessa taidekulttuuritekemisessä on se, että meiltä hyvät ihmiset katoaa etelään, koska meillä ei ole antaa heille järkeviä työsopimuksia. Nyt meillä on. Eli pyritään siihen, että meillä on tämmöinen tripla win-win-win tyyppinen tilanne, jolloin kunta saa halvalla toimintaa. Sitten meillä on se työpajaohjaaja, joka saa paremman työsopimuksen eikä hänen tarvitse muuttaa Helsinkiin. Ja sitten meillä on Kattila organisaationa, joka pääsee eroon siitä loputtomasta kaaoksesta siellä kunnan kulttuurikentällä, jossa ei ole tähän asti voitu sopia mitään, koska budjetteja ei ole pystytty pistämään järkevään järjestykseen, eikä ole tiedetty, onko ensi vuonna kulttuuri toimea ollenkaan tai miten tämä homma nyt menee. Se on ollut hirveän sekavaa. Tässä meillä on nyt kalenterit ja joku järjestys tällä hommalla.

Elina: Eli tässä on tosi isosti ytimessä kalenterointiasia.

Henna: Kyllä. Mutta se, että meillä on lukkoon lyöty kulttuurikasvatussuunnitelma, jossa on lukkoon lyöty kalenteri, se on sen ihan koko homman perusta.

Elina: Kiitos Henna. Tosi upeasti selitit tämän kokonaisuuden. Teidän Matkalla-mallin nettisivuilla tästä on myös tosi hyvää kuvitusta ja en muista, onko videokin jopa.

Henna: On.

Elina: Jos haluaa kuulija vielä katsoa uudestaan, niin nettisivu on…

Henna: Kulttuurikattila.fi/matkalla ja kauttaviiva siihen perään. Sitten pääsee sinne suoraan.

Elina: Voi vielä tsekata tämän saman. Siellä on tosi kivat ne kuvat, mitä me ei tähän podcastiin nyt saatu. Laura, mitä ajatuksia tämä herättää sinussa?

Laura: Ajattelen tässä ääneen sitä, että kun siinä on kuitenkin tosi keskeistä se pedagoginen asiantuntijuus. Oli sitten ihmisen työnimike tai tausta mikä tahansa, niin se, että millä tavalla saadaan viritettyä se tilanne pedagogisesti semmoiseksi, että se tosiaan lunastaa ne mahdollisuudet, jotka siinä on. Se on ihan pedagogista ammattitaitoa ja sitä vaativaa. Pitäisikö meidän ruveta puhumaan jostain muusta kuin työpajoista, jotka kuulostaa semmoiselta, että kuka vain nyt tulee tuohon, kun se on todellakin ihan oma ammattitaitonsa. Ei se välttämättä jokaiselta taiteilijaksi koulutetultakaan ollenkaan onnistu. Pedagogikin tarvitsee aivan erityisen pedagogisen osaamisen, koska se on se, millä me sitä osallisuuden pedagogiikkaa toteutetaan, mahdollistetaan niitä osallisuuden kokemuksia sen luovan tai taidetoiminnan avulla.

Henna: Joo ja se on tärkeä pointti. Meilläkin usein kunnat silloin, kun lähdetään tekemään uuden kunnan kanssa ensin sitä kulttuurikasvatussuunnitelmaa, kertoo, että meidän kunnassa asuu tämä ja tämä ja tämä taiteilija, ja he haluaisivat hyödyntää näitä taiteilijoita, mikä olisi toki järkevää. Mutta ongelma on se, että suurin osa taiteilijoista ei ole esimerkiksi lasten kanssa koskaan tehnyt jotain asiaa. He kokevat sen tosi epämukavaksi. Sitten taas osa meidän omista työntekijöistä oli ensin ihan kauhuissaan Matkalla-mallista siksi, että he olivat aina tehneet nimenomaan lasten kanssa töitä. Heillä oli hirveästi uusia asiakasryhmiä, joille he joutuivat kokonaan kehittämään oman pedagogiikan ja muokkaamaan sen oman taiteenalansa sellaiseksi, että sitä voi viedä erilaisiin paikkoihin. Se on ollut iso kasvuprosessi kaikilla tavoilla. Se vaatii kyllä ohjaajilta tosi paljon, että pystyy siirtymään ihan laidasta laitaan olevien ihmisryhmien luo. Meillä sattuu olemaan Lapissa aivan loistava tilanne ohjaajien suhteen. Siellä on ihan käsittämättömän hyviä tyyppejä, jotka haltsaa minkä tahansa ryhmän. Pisteet sille.

Laura: Tämä on varmaan semmoinen, mikä hyvinvoinnin osallisuuden edistämisessä luovuuden ja taidetoiminnan kautta, se miten tunnistetaan ne ammattilaiset, kun se ammattinimike voi olla… Mä näen, että monenlaisten ammatillisten ryhmien ammattilaisten osaamisessa voi olla näitä tärkeitä komponentteja.

Henna: Kyllä.

Elina: Mun on pakko tarttua, joskus Henna sä sanoit, että sä haluat puhua enemmän kulttuurikokonaisuudesta et taidekokonaisuudesta. Avaatko sä vielä tätä? Mitä sä tällä tarkoitat?

Henna: Olen usein kritisoinut isojen kaupunkien kulttuurikasvatussuunnitelmia siitä, että ne ovat mun mielestä hirveän taidepohjaisia. Siinä ei tietenkään sinänsä ole yhtään mitään vikaa, mutta jos kokonaisuuden nimi on kulttuurikasvatussuunnitelma, se jää tosi kapeaksi jos se toteutetaan niin, että oppilaat käyvät vaikka vain oman kunnan tai kaupungin taidelaitoksissa vierailulla tai esityksissä tai missä tahansa. Mutta heidän kulttuurikasvatussuunnitelmansa on käytännössä se, että heillä käy kaupunginorkesteri tai kaupunginteatteri tai joku tällainen eikä ne sinänsä linkity mihinkään. Voi olla ja varmasti monissa onkin, että opettajat itse tekevät esimerkiksi monialaisia oppimiskokonaisuuksia tällaisten juttujen ympäriltä. Mutta mä itse näen kulttuurin niin paljon laajempana. Silloin kun käytän näitä omia kulttuurikasvatussuunnitelmapohjiani, kun teen uusille kunnille suunnitelmia, toki ne kunnat ovat usein tosi pieniä. On ihan toinen juttu tehdä suunnitelmaa Tampereelle kuin vaikka Savukoskelle. Mutta yritän ympätä siihen kaiken mahdollisen siellä kunnassa olevan kulttuurin, joka voi olla vaikka se, että tutustutaan kunnan merkkihenkilöihin ja tehdään heidän ympärilleen kokonaisuuksia. Tyyliin Muoniossa tutustutaan Katri Valaan. En nyt muista millä vuosiluokalla se on, mutta Katri Vala on paikallinen runoilija. Hänen runojensa ympärille tehdään siellä draamatyöpaja. Tai tämä on joku Kainuun kunta, missä oli joku kuuluisa silta. Silta näkyy monessa eri elokuvassa, joten mennään katsomaan sitä siltaa ja sen jälkeen siellä on elokuvakasvatus siihen perään. Tai mennään vaikka johonkin kuntaan, jossa on tosi isossa osassa, niitä on Lapissa monta, missä joki tai joku muu vesistö on ollut tosi tärkeä ja kunnan vaakunnassa voi olla vaikka lohi tai tukin uittoperinne voi olla se juttu. Niin tehdään sitten vaikka tanssipaja, jossa uitetaan niitä tukkeja, osa on tukkeja ja osa on uittajia tai tehdään lohikoreografia tai joku tällainen. Silloin siitä tulee mun mielestä myös parempi. Silloin se on laaja kulttuurikokonaisuus eikä vain sitä, että käydään vaikka yhdessä esityksessä, vaikka se olisi kuinka hieno.

Elina: Mitä ajatuksia Laura tästä?

Laura: Joo, musta toi on hieno ajatus, koska jotenkin se, että jos kulttuuri nähdään siinä sen sanan laajemmassa merkityksessä, eli semmoisena, joka on sitä ihmisten ja yhteisöjen elämää ja ajatellaan sitä hyvinvointia siitä näkökulmasta, silloinhan se juurtuu sen alueen ihmisten arkeen ja elämään ihan toisella tavalla. Ja jos ajattelee sitä osallisuuden kokemuksen näkökulmasta, että vaikka itselle joku konserttiin meneminen on tärkeä kokemus, eihän se välttämättä tietenkään ole kaikille sitä. Ja se, miten siinä kulttuurisessa olemisessa ja kulttuurissa elämisessä kokee merkityksiä, on hirveän yksilöllistä. Musta se on se, joka tässä pitäisi ymmärtää, koska sitten me myös päästään niistä, että ei ole niitä siiloja. Ne vaikutukset kun me pudotetaan kivi johonkin veteen, ne renkaat siitä etenee ilman mitään niitä siilojen raja-aitoja paljon laajemmalle. Ei se turhaan ole, että puhutaan ruokakulttuurista, ruumiin kulttuurista. Kyllä se ihminen kokonaisuutena on se, joka siinä kulttuurissa kokee ja elää ja vaikuttaa. Meidän olisi hyvä katsoa sitä siitä laajemmasta näkökulmasta myös tässä.

Elina: Myös päätöksenteossa ja siinä, miten me organisaatioita hoidetaan täällä, koska ihminenkin on kokonaisuus. Matkalla-malli vie kohti sitä yhtenä tosi hyvänä esimerkkinä. Meillä riittäisi puhuttavaa vaikka kuinka paljon tässä. Tämä on ollut tosi kiinnostavaa. Onko joku asia, mikä on jäänyt sanomatta, minkä haluaisit vielä tässä sanoa?

Henna: Matkalla-mallista on pakko sanoa se, että se ikuisuuskysymys siinäkin on rahoitus. Sen takia me nyt palaveerataan erilaisten tahojen, kuten kuntaliiton, valtion, Laphan, kaikenlaisten kanssa, koska vaikka meillä olisi miten loistava malli, niin jonkun on pakko olla se, joka pitää niistä langoista kiinni. Tässäkin se ikuinen ongelma on se, että itse toimintaan me saadaan raavittua rahat, mutta kuka sen organisoi, on se, mitä vieläkin joutuu perustelemaan joka paikassa. Tässäkin taas päädytään siihen, että kun on ensin marginaalinen ala eli kulttuuri, nyt katsotaan sitä kapeaa kulttuuria, minkä kaikki rahoittajat näkee, ja sitten sen sisällä on vielä marginaalinen lastenkulttuuri, niin on tosi vaikeaa lastenkulttuurin virallisena tekijänä päästä siitä kuopasta eroon ja huudella, että hei, me osataan tehdä muutakin kuin lastenkulttuuria, me tehdään tällaista isoa kokonaisuutta. Se koko tapa, millä me ajatellaan kulttuuria, vaatii sen, että siellä on joku, joka sitä johtaa. Ja se meiltä puuttuu. Me tarvitaan tälle alalle myös joku isompi rakenne tai täysin uudenlainen ajatusmalli, jotta me saadaan rahoitettua myös se, että joku pitää niitä lankoja käsissään, että pystyy tekemään ylipäätään yhtään mitään.

Laura: Tavallaan tämmöinen tuottajarooli tarvittaisi siihen.

Henna: Tavallaan tuottajarooli ja vielä enemmän ehkä vähän niin kuin arvojohtajarooli.

Elina: Kiitos Henna. Laura.

Laura: Joo. Mä tartun tuohon, kun tässä on puhuttu nyt kulttuurin kapeammasta ja laajemmasta määritelmästä.

Mä ehkä tarttuisin just siihen, että oikeastaan me tarvittaisi kaikkeen johtamiseen sitä laajaa kulttuurin ymmärtämistä. Se vähän liittyy myös ihmiskäsitykseen, että mikä on kokonaisvaltainen luova toimiva ihminen. Se liittyy kaikkiin aloihin. Se liittyy elämään ja hyvinvointiin, ja sitten jotenkin se semmoinen osallisuuden kokemusten merkityksellisyys. Mä haluan tässä vielä lopuksi nostaa tuon THL:n Anna-Maria Isolan tutkimusryhmän osallisuustutkijoiden tekemän työn siihen, mitä me ymmärretään siitä, miten tärkeitä pienet osallisuuden kokemukset, joista kasvaa niitä isoja merkityksiä siihen, että ihminen pystyy toimimaan tässä yhteiskunnassa, näkee mahdollisuutensa ja pystyy edistämään omia ja yhteisönsä asioita.

Elina: Suurkiitos Henna ja Laura. Tämä on ollut todella mielenkiintoista keskustelua ja innostavaa. Olisi voinut jatkaa pidempäänkin, mutta tässä kohtaa kiitän teitä hyvästä keskustelusta.

Henna: Kiitos.

Laura: Kiitos.Spiikkaaja: Kuuntelit Korkeapainetta-podcastia. Podcastia julkaistaan osana Kulttuurihyvinvoinnin tutkimuksen ja koulutuksen osaamiskeskittymä CuWeREn toimintaa. CuWeRen toiminnasta vastaavat Metropolia Ammattikorkeakoulu ja Jyväskylän yliopisto. Tutustu toimintaamme verkkosivuilla cuwere.fi. Seuraa myös Korkeapainetta-blogiamme. Kiitos, kun kuuntelit.

[Loppumusiikki]

[Alkumusiikki]

Noora Asplund: Tosi tärkeätä olisi painottaa sitä, että nää on sensitiivisiä asioita. Elikkä nää perustuu todella paljon yksityiseen luottamukseen. Elikkä tavallaan sitä, että se turvantilan luominen asiakkaalle on erityisen tärkeätä siinä vastaanotolla.

Tinja Kaivolahti: Tervetuloa kuuntelemaan Sydämellä terveydelle podcast -sarjan kolmatta osaa. Tänään aiheena on seksuaalisuuden puheeksiotto neuvolassa. Minä olen Tinja Kaivolahti. Tällä kertaa jaksoa kuitenkin juontavat terveydenhoitajaopiskelijat Pinja ja Henna, jotka ovat perehtyneet aiheeseen opinnäytetyössään. Asiantuntijana keskustelussa mukana on Noora Asplund. Olkaa hyvät Pinja, Henna ja Noora.

Pinja Väänänen: Tervetuloa kuuntelemaan Sydämellä terveydelle -podcastsarjaa meidänkin puolesta. Minä olen Pinja Väänänen.

Henna Suomela: Ja mun nimi on Henna Suomela ja me ollaan terveydenhoitotyön tutkinnon opiskelijoita Metropoliasta. Kiitos Noora, että saatiin sut haastateltavaksi. Haluaisitko Noora ensin esitellä itsesi?

Noora: Kyllä onnistuu varsin hyvin. Elikkä mä oon Noora Asplund ja mä olen terveystieteiden maisteri ja terveydenhoitajatyön lehtori täällä Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Teitäkin tulen todennäköisesti opettamaan jossain vaiheessa enemmän. Ja myöskin mä oon tässä uusimpana koulutuksena käynyt seksuaalineuvojan koulutuksen, mikä on siis tällainen vuoden pituinen koulutus tähän seksuaaliterveyden edistämiseen muun muassa liittyy hyvin vahvasti.

Henna: Tänään me puhutaan seksuaalisuuden puheeksi ottamisesta neuvolassa ja miten se tukee parisuhdetta vauva-aikana. Seksuaalisuus on aiheena sellainen, joka jää helposti huomiotta, jos sen kokee sellaisena, ettei siihen ole riittävästi ammattitaitoa. Jokainen sosiaali- ja –terveydenhuollon peruskoulutuksen saanut ammattilainen kuitenkin tietää seksuaalisuuden puheeksioton kuuluvan työnkuvaansa. Siltikään keskustelulle ei välttämättä tahdo löytyä aikaa eikä sitä osaamista.

Pinja: Joo ja sitten jos lähdetään nyt miettimään tätä asiaa seksuaaliterveyden kannalta, niin kertoisitko Noora ensimmäiseksi, että mitä se seksuaaliterveyden edistäminen oikein on ja mitä se pitää sisällään?

Noora: Kyllä, elikkä ihan tämmöisiä peruskäsitteiden määrittelyä. Mä itse tykkään, että on tosi tärkeä palata sinne ihan alkujuurille käsitteisiin, koska me kaikki varsinkin seksuaalisuuden teemassa, ymmärrämme käsitteet eri lailla. Elikkä tää on nyt ensimmäinen esimerkiksi juuri seksuaalineuvonnassakin tullut asia, mikä huomioitiin, että käsitteiden määrittelyllä on tärkeä rooli siinä seksuaaliterveyden edistämisessä. Ja tosiaan se seksuaaliterveys on osa meitä. Se on kaikilla meillä ihmisillä vauvasta vaarin niin sanotusti olemassa se seksuaalisuus ja seksuaalisuus ei tarkoita samaa kuin seksi. Eli tää on nyt mun mielestä semmoinen, mikä täytyy ihan ensimmäisenä määritellä, koska monet ihmiset yhdistää seksuaaliterveyden nimenomaan siihen, että nyt puhutaan seksistä. Ja se ei välttämättä ole ollenkaan sama asia. Seksi voi olla siihen kuuluva asia, mutta ei ole ollenkaan välttämätön.

Noora: No mitä sitten ovat seksuaaliterveyden edistämisen lähtökohdat? Yleensähän se lähtee kaikki kohtaamisesta, kun me kohdataan ihminen, niin hänelle annetaan tila myöskin siinä tilanteessa tulla näkyväksi. Lähtökohtana on tämmöinen positiivinen kunnioittava lähestymistapa siihen omaan kehoon. Myöskin se, että me kysytään siellä vastaanotolla esimerkiksi näitä asioita, mutta myöskin se, että me myös puhutaan siitä asiakkaan omasta suhteesta siihen kehoon. Se on seksuaaliterveyden yksi tärkeä osa. Ja myöskin tietysti ihan siihen omaan seksuaalisuuteen ja seksuaalisiin suhteisiin. Ylipäätänsä tätä seksuaaliterveyttä siis voidaan pitää kehoon liittyvänä, tunteeseen liittyvänä, ja henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilana. Kun mietitään vaikka terveyden määritelmää, niin tässä korostuu vähän samoja asioita eli fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen, henkinen ja mentaalinen. Niin ne tulee myöskin tässä seksuaaliterveyden edistämisessä esille. Eli siellä on muun muassa minäkuva, oma ajatus ja tunneilmaston hyväksyminen.

Noora: Sitten mä voisin vähän seksuaalioikeuksista puhua, koska ne on erityisen tärkeä asia ymmärtää ja ne kuuluu olennaisesti tähän seksuaaliterveyden edistämiseen. Seksuaalioikeudet on jokaisella ihmisellä vauvasta vaariin ja ne on ihmisoikeuksia. Niiden perustana on vapaus, tasa-arvo, yksityisyys ja itsemääräämisoikeus. Elikkä ihan jokaisella on yksilölliset seksuaalioikeudet ja se tarkoittaa sitä, että jokaisella ihmisellä on oikeus päättää oman kehonsa tilanteesta ja seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Se on tosi tärkeä ymmärtää, että tosiaan valta on itsellä siinä ja kellään ei ole oikeutta myöskään tulla meidän seksuaalioikeuksia rikkomaan ilman meidän lupaa.

Henna: Mitä sitten on seksuaalisuuden puheeksi ottaminen?

Noora: Seksuaalisuuden puheeksi ottaminen on sitä, että me oikeasti kysytään seksuaalisuudesta,  niinku lyhykäisyydessään. Mutta mä voisin myös tuoda tähän sellaisen mallin, joka itse asiassa tuolla seksuaalineuvontakoulutuksessa tuli. Se on tämmöinen nimeltään kun PLISSIT. Sillä ei sinänsä ehkä ole mitään merkitystä sillä nimellä, mutta siinä nimessä avataan mukavasti se, että mitä se tarkoittaa. Siinä on sanat: permission, limited information, specific suggestion and intensive therapy. Elikkä nää on tavallaan neljäosainen tämmöinen malli, mikä olisi kaikille terveydenhoitajille just sinne neuvolaan hyvä käydä läpi. Tästä löytyy myös paljon materiaalia ihan vaikka googlettamalla PLISSIT, niin löytyy. Se ensimmäinen taso, eli se luvan antaminen. Siinä se permission, niin se on se tärkeä asia, mikä pitää kaikkien terveys- ja sosiaalialalla olevien taidoissa olla. Elikkä osataan kysyä siitä seksuaalisuudesta. Suorat kysymykset, tällaiset sukupuolineutraalit kysymykset ja asiallisesti kysytään se asia. Elikkä ei provosoiden, vaan ihan avoimella kysymyksellä kysytään siitä asiasta.

Henna: Joo, ja varmaan tässä semmoinen, että ylipäänsä uskaltaa kysyä, vaikka ei välttämättä osaisi sen enempää siihen kommentoida tai ei tiedä mitä sieltä tulee.

Noora: Kyllä. Ja tähän nimenomaan auttaa se, että ammattilainen on käsitellyt itse näitä asioita ja niitä arvoja ja niitä, että mitä seksuaalisuus hänelle tarkoittaa. Ja se on tosi tärkeätä, että terveydenhoitajalla siellä neuvolatyössä on se turvallinen tila myös kysyä sitä, joka sitten välittyy sille asiakkaalle vastaanotolla eli hän kuin pelkää kysyä sitä asiaa. Tässä esimerkiksi voisi nyt ajatella sitä, että jos joku ihminen kokee, että hän ei nyt pysty seksuaalisuudesta puhumaan, niin jos hänellä on itsellä halua, niin kouluttautua lisää siihen. Ja tietysti väkisin ei kannata lähteä kouluttautumaan, jos on semmoinen tunne, että missään nimessä tää koulutus ei oo mulle hyvä. Mutta sitten tosiaan kuitenkin voisi ymmärtää sen, että tää on itse asiassa meidän jokaisen ammattilaisen tai tämän alan neuvolatyön ja terveydenhoitajien velvollisuus myöskin ottaa tämä asia puheeksi siellä neuvolassa. Ja se tosiaan yleensä riittää, että vaan otat sen puheeksi. Mietit itsellesi vaikka tämmöisen avoimen kysymyksen millä kysyt sitä asiaa. Jos siellä on pariskunta tai sitten raskaana oleva tai sitten lapsiperheen äiti ja lapsi siellä vastaanotolla, niin kehittää itsellensä semmoisen kaavan, miten sitten lähtee kysymään sitä.

Henna: Voitaisiinko työyhteisössä sitten yhteisesti vähän miettiä sitä, että mitkä olisi niitä keinoja, jotka helpottaisi, miettiä vaikka niitä kysymyksiä ihan uudestaan, että ihmisillä olisi semmoinen olo, että ne tosiaan uskaltaa ottaa sen seksuaalisuuden puheeksi.

Noora: Ehdottomasti tätä kannatan erittäin paljon. Elikkä vaikka, jos jollain osastonhoitajan tunneilla tai muuta tai joku muu pieni koulutus. Pohdittaisiin yhdessä sitä asiaa, että millä tavalla näitä asioita otettaisiin puheeksi. Ja vaikka ihan tällaisia, että minkälaiset tilanteet, sairaudet yleensä vaikuttaa seksuaalisuuteen tai minkälaisia kokemuksia siellä on terveydenhoitajilla, ammattilaisilla, jotka on ollut monta vuotta työssä ja sitten mietittäisiin oikeasti niitä hoitokäytäntöjä ja miten se niin sanottu hoitopolku siitä. Siihen voisi tehdä vaikka tämmöisen seksuaalisuuden, terveyden edistämisen hoitopolun elikkä miten siitä oikeasti lähdetään etenemään? Ja sitten siellä olisi tavallaan sitä tietoa sinne työyhteisöön. Ja tosi tärkeätä olisi painottaa sitä, että on sensitiivisiä asioita. Elikkä nää perustuu todella paljon yksityiseen luottamukseen. Elikkä tavallaan sitä, että se turvan tilan luominen asiakkaalle on erityisen tärkeätä siinä vastaanotolla. Siitä on ihan tutkimuksia, että muuten asiakas ei avaudu ylipäätänsä vastaanotolla, jos hän ei koe, että hän kokee olonsa turvalliseksi ylipäätänsä siellä neuvolatyössä.

Henna: Niin eli kaiken lähtökohtana olisi semmoinen, että luo semmoisen turvallisen ilmapiirin ja tosi hyvän asiakassuhteen, että se asiakas uskaltaa myös vastata niihin kysymyksiin ja tuoda niitä asioita ilmi.

Noora: Kyllä. Se on ihan kaiken lähtökohta mun mielestä ja myöskin tutkimukset sitä aika hyvin tukee.

Henna: Joo. Miten seksuaalisuuden puheeksi ottaminen näkyy terveydenhoitajan työssä neuvolassa?

Noora: No tää on oikeastaan aika hyvä kysymys. Mä voisin heittää tän kysymyksen näin päin, että näkyykö se puheeksi ottaminen siellä jotenkin. Mä haluan herättää huomiota siihen, että osataanko näistä asioista oikeasti kysyä. Ja nimenomaan haluan painottaa sitä osaamista ja se, että mikä tavallaan on se just niinku äsken puhuttiin, se työyhteisön rooli. Eli onko näitä uskallettu tuoda esille ja onko vaikka esimerkiksi yksi halukas, joka haluaisi seksuaalineuvontakoulutukseen, niin päässyt sieltä työyhteisöstä vaikka hakemaan lisätietoa sinne. Elikkä voi tuoda sitten näitä hyviä PLISSIT ja Better -malleja mistä tossa äsken, ainakin siitä PLISSIT:istä puhuin, niin sinne työyhteisöön sitä taitoa. Miten se tehdään oikeasti siellä ja miten sitä on joku pohtinut, niin siitä koulutuksesta tuotaisiin sinne sitten sitä tietoa.

Henna: Joo.

Noora: Ja tosiaan niinku just tuossa PLISSIT -mallista puhuinkin, niin se puheeksi ottaminen, luvan antaminen on se ensimmäinen asia minkä kaikki osaa tehdä eli kysyä siitä asiasta.

Pinja: Mm ja ehkä se on justiinsa se pääasiakin, että siitä kysytään ja sitten ehkä ammattilainen tunnistaa sen, että haluaako se asiakas tai potilas sitten sen jälkeen puhua siitä asiasta.

Noora: Kyllä juuri näin ajattelen samalla lailla. Ja sitten just se, että ikinä kannata niin kun niitä omia rajojaan ylittää. Eli meilläkin puhuttiin paljon koulutuksessa siitä, että tiedetään se raja mikä on seksuaalineuvojan ja seksuaaliterapeutin raja. Elikkä nimenomaan ei lähdetä terapia-asioihin, koska ei olla vielä siinä vaiheessa koulutuksesta, jossa itsekin haluan lisää kouluttautua vielä. Vaan se on se neuvojan rooli elikkä pysytään tavallaan siinä luvan antamisessa ja rajatun tiedon antamisessa. Ja jos kokee että ei pysty siihen niin onko siellä työyhteisössä joku, jolle voisi ohjata? Onko työyhteisössä esimerkiksi seksuaalineuvoja, jolle voi ohjata tämmöiselle niin kun kevyellä kynnyksellä ikään kun asiakkaan? Vai onko siellä joku, joka tietää asiasta enemmän, niin on vaikka sanonut että hän mielellään tästä puhuu? Eli se semmoinen työyhteisössä puhuminen on tässäkin mun mielestä yksi avain tähän asiaan, että se otetaan puheeksi myös siellä työyhteisössä. Ja tässäkin nimenomaan se PLISSIT -mallin luvan antaminen. Eli se pätee myös tähän.

Henna: No sitten, miksi siitä seksuaalisuudesta tulisi puhua neuvolassa?

Noora: No seksuaalinen hyvinvointihan on ihan ylipäätänsä olennainen osa sitä ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia eli lähdetään nyt ihan siitä. Ja ihmisellä olisi oikeus ottaa tämä asia puheeksi vastaanotolla. Tässä nyt ihan puhutaan niinku yleisestikin terveydenhoitajan työstä, mutta myös siellä neuvolassa. Ja siellä nyt nimenomaan puhutaan lisääntymisterveydestä, lapsien saamisista ja raskaana olevasta ihmisestä, niin kuinka paljon se seksuaalisuus liittyy todellakin juuri niihin aiheisiin. Eli neuvolan terveydenhoitajalle erityisen tärkeä taito osata ottaa tästä koppia niin sanotusti ja tuoda sitä tietoa sitten sillä tasolla kun pystyy. Ja sitä kysymystä juuri eli antaa se lupa puhua siitä.

Henna: Joo, ja tää on itse asiassa hauska, koska mä oon ite tehnyt vähän tämmöistä pientä galluppia tästä perheellisillä tuttavilla, että onko heiltä kysytty seksuaalisuudesta neuvolassa. Ja oikeastaan 100% vastaukset oli että ei. Ja osa vähän myös katsoi mua sillä silmällä, että siis onks tää asia mistä puhutaan neuvolassa. Että en tiedä onko tää semmoinen asia mitä ihmiset ei myöskään tiedä, että tällaisesta voi kysyä. Niin tää on ehkä semmoinen, että sitä suuremmalla syyllä terveydenhoitajan täytyy olla se, joka sen asian ottaa puheeksi, jos ei tästä niinku asiakkaat tiedä edes.

Noora: Nimenomaan, ja terveydenhoitajan oma arvomaailma, asenteet vaikuttaa tosi paljon. Miten paljon on itse käsitellyt sitä omaa seksuaalisuuttaan, kuinka valmis on jakamaan tietoa siitä tai onko ylipäätänsä sitä tietoa eli, että onko se ammattitaidon puute tässä osassa kyseessä, ei ole osaamista. Ja se on aika useinkin sitten sen just sen puheeksi ottamisen esteenä ja myöskin ihan tämmöinen häpeän tunne, mikä on todella kollektiivinen tunne meillä, varsinkin nyt voisin sanoa suomalaisilla eli tämmöinen omien tunteiden kohtaaminen siinä aihealueessa. Ja tunnetyöskentely itsensä kanssa helpottaa sitten sitä terveydenhoitajan kohtaamista, niiden tunteiden kohtaamista myös siinä asiakastilanteessa.

Pinja: Mm, no mitä asioita tulisi ottaa huomioon, kun otetaan tää seksuaalisuus puheeksi?

Noora: No siinä on tosi tärkeätä se, että nimenomaan juuri tää turvan tunne, mistä jo äsken puhuttiin tai puhuin. Eli sehän pitää sisällään se turvan tunteen luominen läsnäolon taidon eli ollaan läsnä siinä. Ei ole kiireen tuntua, ei räpsytellä sitä ruutua eikä muutenkaan, vaan katsotaan sitä ihmistä ja kysytään siinä läsnäollen nää kysymykset, jolloin ihmiselle on tila sitten avautua siinä. Ymmärretään asioita, ei provosoida myöskään niillä käsitteillä. Eli käytetään nimenomaan sellaisia neutraaleja käsitteitä ja määritellään itselleen termit ja vaikka just siellä työyhteisössä termit mitä käytetään. Ja juuri näin esimerkiksi, että voi kysyä vaikka, että miten pariskunnassa nämä kaksi ihmistä ymmärtää seksin ja seksuaalisuuden. Eli just tuoda se ero, että seksi ja seksuaalisuus on eri asioita. En ole kiinnostunut teidän seksielämästä mitä siellä teette vaan sitä, että miten siinä seksuaalisuudessa, mitä nimenomaan kuuluu sinulle ja myös sille omalle keholle. Koska tuolla alussahan määrittelin sen, että seksuaalisuuteen liittyy vahvasti se minäkuva ja sen oman tunneilmasto hyväksyminen.

Pinja: Mm aivan. Ja se on tosi tärkeätä justiinsa, että otetaan huomioon se, että kun se seksuaaliterveys on just sitä mitä tuntuu omassa kropassa ja miltä tuntuu, niin se heijastuu hyvin paljon sitten kanssa siihen parisuhteeseen ja omaan oloonsakin. Ja mun seuraava kysymys olisikin ollut, että mitkä asiat edistävät seksuaalisuuden puheeksi ottamista, mutta tästä taisi tulla aika hyvin esille justiinsa näitä, että pitää olla turvallinen olo ja, että ollaan sovittu miten otetaan nää asiat esille. Olisiko siihen vielä jotain lisättävää, että mitkä olisi tämmöisiä, jotka edistää vielä enemmän sitä seksuaalisuuden puheeksi ottamista?

Noora: No, tässä jo tulikin tuolla aikaisemmin siitä turvallisen tilan luomisesta eli se on ainakin yksi tosi tärkeä asia. Ja juuri tämä, että terveydenhoitaja on tutustunut siihen omaan itseensä sillä tavalla, että on avoin ja suvaitsevainen sen koko seksuaalisuuden teeman kanssa ja siihen arvomaailmaan. Ja tosiaan totta kai nää lisäkoulutukset, elikkä just seksuaalineuvojan koulutus ja itsenäisesti siellä organisaatiossa voi kouluttautua tai mistä jo tossa puhuttiinkin niitä vinkkejä. Ja sen verta haluan tähän väliin myöskin tuoda näistä lähteistä, mitä on itsekin tässä jonkin verran käyttänyt apuna. Elikkä esimerkiksi Terveyskylässä on tosi hyviä materiaaleja tähän liittyen ja ihan tällaista niin sanottua näyttöön perustuvaa materiaalia ja myöskin Väestöliitolta löytyy. Eli myöskin sitten voi ihan itsenäisesti kouluttautua ja hakea tietoa tästä aiheesta ja asiasta. Että sekin on todettukin pedagogisesti, että se on tosi hyvä, kun itse kiinnostuu, motivoitunut siihen asiaan ja hakee siitä nimenomaan sitä tietoa, niin se jää sitten mieleen ja pystyy sitä sitten hyödyntämään siinä työssä. Ja haluan tässä tietysti muistuttaa terveydenhoitajien kouluttajina, että sehän on myös laissa, että terveydenhoitajilla on velvollisuus pitää koulutuksensa ajan tasalla ja se osaaminen, tietotaito ajan tasalla.

Pinja: Aivan.

Henna: No sitten jos mennään sinne raskausaikaan, niin miten se raskaus vaikuttaa seksuaalisuuteen? Mitä muutoksia esimerkiksi kehossa tapahtuu raskauden aikana?

Noora: Joo, tää on tosi tärkeä kysymys. Eli todellakin raskaus vaikuttaa siihen seksuaalisuuteen ja jo ensinnäkin se jos lähdetään siitä kehosta, miten keho muuttuu raskauden aikana. Eli se voi olla oikeasti naishenkilölle tosi ratkaiseva juttu, että hänen keho alkaa muuntumaan erilaiseksi. Eli ihan tää seksuaalineuvonnan tai seksuaalisuuteen kysyminen lähtee siitä, että miten tää tuleva äiti kokee oman kehonsa ja miten tavallaan hän kokee sen muutoksen. Onko siinä jotain sellaista mitä pitäisi enemmän avata? Ja tosiaan sitten jos puhutaan vielä ihan näistä niin kun raskauden vaiheisiin liittyen tästä seksuaalisuudesta, niin mä lähtisin oikeastaan ihan tämmöisellä niinku halukäsityksellä tässä, että ne seksuaaliset halut vaihtelee siellä eri vaiheissa hyvinkin varmasti sillä raskaana olevalla. Ja myöskin seksuaalinen haluhan on hyvin yksilöllinen kokemus. Mutta sitten jos halutaan niin kun, että harrastetaan seksiä, niin se haluhan tulisi olla, jotta se on myöskin seksuaalioikeuksien arvoista tai niiden mukaista se toiminta. Eli haluan palata tässäkin sinne seksuaalioikeuksiin taas, että jokaisella on oikeus päättää kehostaan ja siitä, mitä sillä tekee. Mutta tosiaan käyn näitä vielä tälleen ihan vähän vaiheittain läpi, koska tää voi olla semmoinen asia, mitä ei välttämättä sitten kaikki niinku tiedä, just mitä raskauden aikana tapahtuu. Eli tosiaan siinä alkuraskaudessa voi olla hyvin yksilöllisiä haluja eli joillain voi olla enemmän, joillakin vähemmän. Mutta ihan sitten saattaa tulla tämmöisiä hormonaalisia vaikutuksia, elikkä esimerkiksi kuivat limakalvot voi aiheuttaa sitä, että se seksin harrastaminen voi olla kivuliasta. Tai sitten siellä voi olla kipua ihan yhdynnässä, joka tekee sen, että halutaan pidättäytyä ja myöskin sitten tämmöinen pelko siitä, että tämä sikiö tai sikiövauva siellä vaurioituu jotenkin seksin aikana, niin semmoiset on aika yleisiä. Ja myöskin sitten tämmöiset niinku alkuraskauden muutokset naisen kehossa, niin saattaa tuoda sitä seksuaalista haluttomuutta sinne. Ja toki tietenkin joillakin naisilla on hyvin voimakasta pahoinvointia, eli tietenkin ei välttämättä ihan ensimmäisenä ole seksin mielessä siinä, kun oksentaa pöntöllä, että nähdäänkin tääkin on hyvä näkökulma. Ja sitten tosiaan kun mennään sinne keskiraskauteen, niin siinähän on aika semmoista ominaista, että se naisen seksuaalinen halukkuus voi yleensä lisääntyä. Ei tietenkään kaikilla, mutta joillakin voi lisääntyä ja silloin on ihan hyväkin muistaa ottaa siellä neuvolassa puheeksi, että miten teidän yhdynnät? Haluatko puhua tästä lisää, eli tavallaan niinku antaa se tila myös sille, että jos oikeasti haluaa siitä kysyä. Jos on niitä pelkoja siihen, että ei kai nyt jotain vakavaa voi tapahtua, että jos on vaikka joku tietty asento ollut mikä on sattunut tai jotain siinä yhdynnän aikana, niin siitä voi olla huolta. Tai voi vaikka esimerkiksi verenvuotoa tulla vähäisen, mikä voi olla sekin niistä kuivista limakalvoista niin sanottua normaalia siinä raskauden aikana, niin siitäkin että ottaa puheeksi niitä asioita. Ja tosiaan sitten loppuraskaudessa kohtuhan yleensä saattaa kasvaa hyvinkin suureksi siinä, niin sehän tietenkin vaikuttaa ihan niihin yhdyntäasentoihin ja nekin on semmoisia asioita mitä olisi ihan neuvolassa hyvä miettiä, että onko mitään apua siihen, onko antaa jotakin vinkkejä siihen, että mitkä asennot olisi hyviä. Ja tästä esimerkiksi löytyy sieltä Terveyskylästä tosi hyvä kuvapankki, minkä voi linkata sitten asiakkaalle tai pariskunnalle tässä tilanteessa.

Pinja: Joo, se on varmasti kanssa hyvä, että jos huomaa esimerkiksi tässä pariskunnasta tai tässä raskaana olevasta siinä hetkellä, että voi olla vähän varautunutta. Että huomaa asiakkaasta, että on vaikka hieman epämukava olo, niin sitten voi ohjata, että voi omalla vapaa ajalla sitten mennä katsomaan täältä näin, niin se voi olla ehkä luontevampaa ja tuntua myös turvalliselta, kun itse saa etsiä rauhassa sitä tietoa.

Noora: Toi on aivan totta. Eli myöskin se, mikä on terveydenhoitajan yksi erittäin tärkeä osaamisen taito, on havainnoida sitä asiakasta, että minkälainen ihminen tämä on, mikä auttaisi häntä eteenpäin tuossa? Eli jos esimerkiksi te nyt kerrankin rohkaistutte ottaa puheeksi siellä vastaanotolla tästä seksuaalisuudesta kysyä, seksuaaliterveydestä ja asiakas menee todella vaikeaksi. Hänellä on tosi voimakas häpeä sitä kohtaan. Eli siinäkin tavallaan se päätös, että jatkanko tätä keskustelua vai annanko olla, että en lähde niinku pakottamaan, jos asiakas ei tietenkään itse sitä halua, että siinäkin tavallaan tehdä semmoinen ero. Ja tavallaan just siinä tilanteessa käyttäisin noita että, tiedätkö että täällä on Terveyskylässä tai siellä Väestöliitossa on tosi hyvä materiaalia, että sä voit mennä itse lukemaan ja voidaan vaikka sitten ottaa asia puheeksi seuraavalla vastaanottokerralla jos haluat. Eli antaa hänelle ikään kuin se tieto ja lupa nimenomaan taas siihen seksuaalisuuden puheeksi ottoon ja siihen käsittelyyn.

Pinja: Aivan.

Henna: Joo, ja neuvolassahan tää seksuaalisuus otetaan puheeksi näissä laajoissa terveystarkastuksissa, ja silloin vauva aikana tää tarkastus sijoittuu sille käynnille, kun vauva on noin neljän kuukauden ikäinen. Miten sitten kun mietitään sitä parisuhdetta, niin miten vauvan tulo vaikuttaa siihen parisuhteen seksuaalisuuteen?

Noora: Sehän vaikuttaa hyvin ratkaisevalla tavalla eli kahdesta on tullut kolme.  Se on tosi suuri muutos tosi monelle, se ensimmäisen vauvan tulo sinne perheeseen. Nimenomaan sillain, että sitä jo ikään kuin kypsyteltäis siellä äitiysneuvola-aikana, raskausaikana eli jo pystyttäisiin kuvittelemaan ikään kuin sitä vauvaa siellä kohdussa ja myös kumppani otettaisiin mukaan tähän keskusteluun ja myös tähän seksuaaliseen keskusteluun. Elikkä tosi hyvä olisi, että kumppani olisi mukana niillä neuvolakäynneillä ja voitaisiin yhdessä keskustella myös näistä nimenomaan seksuaalisuuteen ja just siihen raskauden aikaiseen seksin harrastamiseen liittyvistä asioista ja kumppani voisi kuulla sitten näistä limakalvomuutoksista ja näistä mitä mä äsken juuri tuossa sanoin. Ja myös häntä kuunneltaisiin eli mikä hänen näkökulma on. Ja erityisesti sitten myöskin toki tämän vauvan saapumisen jälkeen, että miten se vaikuttaa siihen tulevaisuuteen. On todettu, että se on ihan hyvä tapa, että tosiaan siellä sitä kohtuvauvaa mietitään jo siellä raskausaikana elikkä tehdään mielikuvia siitä ja jutellaan vauvalle kohdun kautta ja siellä voi olla kumppanin mukana eli tehdään tämmöistä tavallaan tutustumista jo etukäteen. Sitten kun se tulee sinne perheeseen, niin hän on jo vähän tuttu, että hän ei ole ihan semmoinen niinku outo. Mikäs tänne nyt tuli vaan, että siihen on ikään kuin menty jo siihen ajatukseen siitä, että meistä tulee kohta perhe. No perhe on toki kaksikin ihmistä, mutta että meille tulee tämä pikkuinen vauveli. Sitten tosiaan se, että tiedostetaan se oma parisuhteen tila siinä vaiheessa, kun ollaan raskaana ei tai tämä äiti on raskaana. Elikkä harvemmin se sitten menee niin että jos on jo parisuhteessa ongelmia, niin sitten se lapsen saaminen niin kun helpottaisi sitä tilannetta tai kommunikaatiota. Elikkä se on nimenomaan yleensä niin, että ne pahenee ne riidat siitä sitten. Myöskin se, että puhutaan realistisesti terveydenhoitajan suulla siitä, miten se yleensä vaikuttaa siihen parisuhteeseen, se vauvan tulo, elikkä nimenomaan näitä nyt ehkä haluan nostaa täältä, että se oman ajan käsite. Kuinka paljon kumpikin tarvitsee omaa aikaa, miten jaetaan vastuuta vauvan hoidosta? Kuinka paljon on tämmöistä taustatukea, eli onko siellä isovanhempia, kavereita? Saako vauvaa hoitoon eli kuinka paljon pystyy sitä parisuhdetta esimerkiksi hoitamaan? Pystytäänkö yhdessä lähteä jossain vaiheessa vaikka kylpyläviikonlopulle, eli miten paljon siellä on sitä tukee? Ja nää on niinku tosi tärkeitä asioita nimenomaan ottaa myöskin jo etukäteen puheeksi siellä laajoissa terveystarkastuksissa, siellä jo äitiysneuvolapuolella.  Mutta se nimenomaan, että niissä just siellä neljän kuukauden kohdalla, kun on tämä laaja terveystarkastus, että se nimenomaan kysyttäisiin, miten on niin kun vaikuttanut tää teidän parisuhteeseen ja seksuaalisuuteenkin tämä asia, kun on vauva tullut. Ja halut voi muuttua siellä voimakkaastikin äidillä esimerkiksi just siinä vauvan syntymisen jälkeen. Eli siinä voi nimenomaan nää kaikki hormonitoiminnat, rintamaito käynnistyy. Ne voi vaikuttaa niin, että ei ole sitä halukkuutta tai synnytyksessä on voinut tulla repeytymiä alapäähän, jotka sitten tekee tietenkin kipua ja niille pitää antaa rauha parantua eli ihan semmoinen yhdyntäseksi voi olla vähän hankalaa sitten siinä heti synnytyksen jälkeen ja tästäkin on hyvä puhua ja kysyä ja opastaa pariskuntaa, että mitä se on se korvaava toiminta, että voidaanko me helliä toisiamme eri tavalla, jollakin tavalla. Ja sitten se ihan se masturbointi. Elikkä sitten, että molemmilla on lupa omaan seksuaalisuuteensa ja sen toteuttamiseen. Myös sillä kumppanilla, jos sitten ei esimerkiksi ole sitä yhdyntäseksiä pitkään aikaan, niin miten sitten tää kumppani haluaa hoitaa sitä omaa seksuaalisuuttaan siinä tilanteessa?

Pinja: Niin ja ehkä tämmöisenä yhteenvetona nyt voisi sanoa, että sitten kun se vauva syntyy, niin arki muuttuu ja sitä myötä se parisuhdekin muuttuu. Se parisuhde voi automaattisesti jäädä vähän sen vauvan tulon jälkeen taka-alalle. Ja vaikka siihen vanhemmuuteen ja lapsen tuloonkin varauduttaisiin kuinkakin hyvin, niin niitä yllätyksiä tulee silti automaattisesti aina vastaan. Ja myös hyvä muistaa, että se lapsi kasvaa jatkuvasti ja myös rutiinit muuttuu siinä samalla. Joten ehkä tärkeintä on just semmoinen joustavuus siinä vanhemmuudessa ja niin parisuhteessakin.

Noora: Juuri näin. Olen samoilla linjoilla kyllä.

Pinja: Seuraava kysymys meillä olisi sellainen, että miksi sen parisuhteen tukeminen on tärkeää siellä neuvolassa?

Noora: Parisuhdehan on lapselle pienestä asti se turvapaikka, jossa vanhemmat yksi hoitavat lasta rakkaudellisesti. En halua tällä kommentilla mitenkään toisarvoistaa yksinhuoltajia. Tällaisiakin on paljon, jotka synnyttää lapsen yksin ja haluaa sitä ja on siihen lähtenyt. Eli myöskin sitten se vanhemman ja vanhempien rakkaus sitä lasta kohtaan voi olla suurempaa siinä tilanteessa, kun heillä on tuki toisistaan ja se parisuhde voi hyvin. Eli sen takia mä lähtisin ajattelemaan, että tää parisuhteen tukeminen on todella tärkeää siellä neuvolassa. Eli sen puheeksi ottaminen ja myöskin sellaisen tavallaan puheeksi ottamalla, juuri tästä parisuhteesta kysymällä vaikka käynnistää sellainen tilanne, että jos siellä on tosiaan parisuhteessa vaikka nyt tosi kova kriisi päällä, niin itsekin kun tätä aihetta opetan, niin opiskelijat usein kysyy, että mitä sitten? Mihin asti mä voin mennä? että en mä ole mikään terapeutti. Tähän mä usein siksi sanonkin että, et olekaan, mutta sä käynnistät sen prosessin siinä, että sulla on taito ohjata sitten pariskunta eteenpäin vaikka pariterapiaan tai esimerkiksi moni on saanut apua näistä Väestöliiton itsekursseista, mitkä myöskin on saatavilla netissä avoimena eli pariskuntana käyvät yhdessä läpi tämmöistä verkossa tapahtuvaa parisuhdekurssia eli sekin on hyvä vinkata eteenpäin se tieto sitten. Eli siellä tosiaan myöskin siis terveydenhoitajalla pitäisi olla taitoa ymmärtää esimerkiksi just parisuhteen vaiheita. Eli otan vaikka esimerkiksi nyt, että siellä on ensin se rakastumisvaihe ja sitten silloin kaikki on tosi hyvin ja sitten siellä on jo se, kun aletaan ymmärtämään sen toisen erillisyys ja lähtee tulemaan ne riidat, mikä on ihan hyvä asia, että niitäkin tulee. Tulee se erillistäminen siinä ja se on niinku parisuhteen vaihe. Ja sitten lopuksi tulee se rakkaus vasta. Elikkä se on se, kun kiinnitetään ja on se yhteinen ymmärrys siitä, että on tää jatkuu. Eli semmoinen niinku kaikki tää yhdessä, että olisi semmoinen pieni tieto niistä parisuhteista, että mitä ne vaiheet on ja silloinhan pystyy myöskin auttamaan sitten siinä tilanteessa kysymällä, kuuntelemalla. Sen kuuntelemisen haluan nostaa nyt tosi ylös, että se on se yks terveydenhoitajan pääasia on ne korvat.

Pinja: Niin ja ehkä siinäkin, kun sitä asiaa kysyy ja ja siinä, kun terveydenhoitaja kuuntelee sitä pariskuntaa, niin he voi ehkä itsekin keskustelemalla ratkoa jo niitä asioita. Nostetaan vähän niinku pöydälle niitä semmoisia asioita, mistä ei olla puhuttu aikaisemmin ollenkaan. Niin sekin varmaan voi riittää ja olla semmoinen merkittävä tekijä sitten siinä parisuhteen kannalta.

Noora: Joo, eli just näkisin tämmöisenä niinku tavallaan, onko vahva sana tuomarina olo tai semmoisena, että tavallaan joskus tilanne on niin tulehtunut parisuhteessa, että ei ole sitä puheyhtettä, jolloin se auttaa, kun siinä on kolmas osapuoli esittämässä kysymyksiä. Avoimia kysymyksiä, että miten sä koet tän ja antaa molemmille yhtä lailla tilaa siinä tilanteessa. Elikkä molemmat saa puhua ja keskitytään siihen, että annetaan toiselle lupa puhua siitä asiasta rauhassa ja sitten siinä on se kuunteleva osapuoli, joka voi sitten ohjata sitä tilannetta, ei niinkään tuomita tietenkään eikä tavallaan sanoa, että minusta tuo nyt ei ollut oikein tehty vaan se, että niinku ohjata sitä miltä susta tuntui nyt tää, kun kumppanisi sanoi näin.

Pinja: Niin aivan joo ja justiinsa ehkä se semmoinen, että jos huomaa että toinen ei oikein ehkä vastaa sitten siinä, että toinen osapuoli vaan siitä pariskunnasta kertoo sitten, että näin meillä hoidetaan ja näin nää sujuu, mutta se ei ehkä toisesta tunnu sitten samalta, niin seuraa sitten sitä.

Noora: Kyllä. Antaa tilaa molemmille. Kumppanin rooli on tosi tärkeä ja sitä kannattaa ihan oikeasti terveydenhoitajien nostaa, koska muutenhan se ei sieltä nouse, jos ei siihen niinku tietoisesti puutu.

Pinja: No sitten meillä olisi viimeinen kysymys, että kenen vastuulla on ottaa seksuaalisuus puheeksi?

Noora: Aivan ehdottomasti asiantuntijan eli sen terveydenhoitajan, neuvolan terveydenhoitajan tässä tilanteessa, kun on neuvolakontekstissä tästä asiasta puhuttu. Nostan edelleen PLISSIT -mallin ylös, elikkä puheeksiotto, luvan antaminen siitä puhumiseen ja sen jälkeen se kuuntelu eli antaa sen turvallisen tilan puhua.

Henna: Tästä voisi ehkä semmoisena yhteenvetona sanoa sen verran, että seksuaaliterveyden edistäminen on tosi tärkeätä neuvolassa ja se edistää sitä vauvaperheen terveyttä ja parisuhteen jatkuvuutta, ja sillä seksuaalisuuden puheeksiottamisella työntekijät voi vaikuttaa asiakkaan tai parisuhteen molempien osapuolien elämänlaatuun merkittävästikin. Myöskään se asiakas ei välttämättä osaa tuoda asiaansa esille, joten siinäkin mielessä ammattilaisen tulee uskaltaa kysyä.

Pinja: Niin seksuaalisuuden puheeksi otossa ei ole ehkä tärkeintä se, että on kaikki vastaukset valmiina, vaan ehkä enemmän se, että asiakas tuntee olonsa kuulluksi eikä hän jää yksin asian kanssa. Ja vaikka ammattilainen ei osaisi neuvoa asiakasta, voi hän silti ohjata hänet esimerkiksi seksuaalineuvojan tai lääkärin vastaanotolle, jossa ongelmaan saa sit näitä konkreettisia ohjeita.

Pinja: No niin, nyt tulimme jo päätöksen tässä meidän podcastjaksossa. Kiitos Noora, kun saatiin haastatella sinua ja saatiin tulla keskustelemaan tänne Sydämellä terveydelle -podcastsarjaan. Toivottavasti tämä podcastjakso herättelee ajatuksia hoitoalanopiskelijoilla seksuaalisuuden puheeksiotosta ja sen tärkeydestä.

Noora: Kiitos.

Henna: Kiitos munkin puolesta ja kiitos kun kuuntelit.

[Loppumusiikki]