Viimeinen kuulutus 3: Eettisyys kestävässä asiantuntijuudessa -matkalle

[Musiikki alkaa]

[Musiikki Loppuu]

Anu Leppänen: Tervetuloa kuuntelemaan Metropolian viimeinen kuulutus podcast sarjan kolmatta eli viimeistä osaa eettisyys kestävässä asiantuntijuudesta. Käsittelemme aihetta niin johtamisen asiantuntijan kuin opiskelijan näkökulmasta. Keskustelemme tässä sarjassa siitä, miten me ammattikorkeakoulun opetukseen ja sen kehittämiseen osallistuvat opetus ja tukitoiminnan asiantuntijat vastaamme opiskelijoiden kestävän kehityksen osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeeseen. Tavoitteena on saada opiskelijat ylläpitämään ja edistämään oman hyvinvoinnin ja toimintakyvyn rinnalla kestävän kehityksen vastuullista ja eettistä toimintaa henkilökohtaisissa verkostoissaan ja valmistuttuaan asiantuntijatyön toiminta ja kehittämis ympäristöissä. Olen Anu Leppänen ja toimin Metropoliassa terveysosaamisen alueella tiimin esihenkilönä asiantuntemustani ovat työhyvinvointi, terveyden edistäminen, henkilöstön ja opiskelijoiden toimintaympäristön tukeminen, kestävä kehitys huomioiden ja olen jäsenenä terveyden osaamisalueen johtotiimissä. 

Teija Rautiola: Minä olen Teija Rautiola ja toimin lehtorina Metropoliassa terveyden osaamisalueella, terveyden edistämisen tiimissä merkittävässä roolissa, työtoimintaani on digipedagogiikkaan pohjautuva terveyden edistäminen. Tämä viimeinen kuulutus podcast sarjan teemana on läpileikkaus yhdestä niistä kestävä kehitys oma kestävä hyvinvointi ja asiantuntijuus. Opiskelijat ovat ilmaisseet tarpeensa saada täsmällisemmin ajanmukaista tietoa kestävän kehityksen ja vastuullisen toiminnan eri ulottuvuuksista opintojen aikana. Siinä tärkeä tehtävä on meillä opettajilla sekä opiskelijoiden tukitoimintaan osallistuvalla henkilökunnalla. Toivomme tämän podcastsarjan tarjoavan eväitä matkallesi, kun tuot kestävän kehityksen teemoja mukaan opetukseen ja ohjaukseesi. Agenda 2 0 3 0 tavoite 8 on tänään kiinnostuksemme kohteena ihmisarvoinen työ ja talouskasvu, jota käsiteltiin hieman jo viime jaksossa. Siinä korostetaan muun muassa seuraavia tekijöitä, työelämä on laadukasta, työpaikat reiluja terveellisiä ja turvallisia, töissä voidaan hyvin ja työkykyä pidetään korkealla tasolla. Nostamme eettisen johtamisen tässä avainasemaan ja tarkasteluumme kohteeksi. Lisäksi tulevaisuuden asiantuntijoiden, kouluttamisen ja kasvattamisen ydintoimintaamme takia. Haluamme esitellä opiskelijan kokemukset ja hänen valittamassa arvokkaan tiedon eettisestä työtoiminnasta. Tervetuloa kutsu vieraamme lehtori Jaana Seitovirta ja sairaanhoitajaopiskelija Mikael Kasperi. Kertoisitteko te itsestänne ja kiinnostuksenne kohteesta? 

Jaana Seitovirta: Kiitos kutsusta. Olen Jaana Seitovirta ja toimin lehtorina Metropoliassa terveyden osaamisalueella, terveyden edistämisen tiimissä. Toimin myös AMK ja YMK tutkinnoissa opettaen muun muassa johtamista. 

Mikael Kasberg: Joo, kiitos kutsusta olen Mikael Kasberg. Opiskelen täällä Metropoliassa sairaanhoitotyötä nyt viimeistä vuotta ja mä työskentelen sairaanhoitajan sijaisuuden yhteispäivystyksessä täällä Uudellamaalla. Ja kiinnostuksena tässä valmistuttuani on suunnata akuuttihoitoon syvemmin ja vieläpä akuuttihoidon johtamiseen. 

Teija Rautiola: Tervetuloa. Eettinen kuormitus työtoiminnassa pitää sisällään stressin ja kuormittuneisuuden kokemuksia, jotka aiheutuvat, kun työn sisällön ja tavoitteiden arvot ovat ristiriidassa työntekijän omien eettisten arvojen kanssa. Nämä saattavat olla myös tilanteita, jossa emme tiedä, mikä olisi oikea tapa toimia eettisiä haasteita aiheuttavat myös tilanteet, joissa asiantuntijat tietävät oikean ja parhaan ratkaisun, mutta ei jostain syystä pysty toimimaan sen mukaisesti. Työturvallisuuskeskuksen teettämään julkaisun. Eettinen kuormitustyössä. Tarkoituksena on tukea työpaikkoja eettisen kuormituksen tunnistamisessa ja käsittelemisessä, sen mukaan erityisesti en pysty tilanteet aiheuttavat eettistä kuormittuneisuutta enemmän kuin ei. En tiedä tilanteet se, että joudumme työssämme sivuuttamaan omat arvomme ja valitsemaan toimintatavan, joka on mielestämme väärin, voi aiheuttaa voimakastakin stressiä. Mikael onko sinulla tällaista eettistä kuormitusta aiheutuvista tilanteista kokemuksia esimerkiksi nyt sairaanhoito opiskelijana työharjoittelussa ja jos on niin miten sä kuvaisit näitä tilanteita? 

Mikael Kasberg: Joo on totta kai sairaanhoitajan työhän on tämmöistä jatkuvaa arviointia paitsi sen potilaan voinnin arviota myös oman työn priorisoinnista ja henkilöstön yhteistyön luovimmista ja esimerkiksi potilaiden toiveiden yhteensovittamista muiden toimijoiden resursseihin, joka joskus tuntuu ihan mahdottomalta. Ja kyllä joka päivä harjoitteluissa ja töissä saa pohtia mitä tekee ja miksi tekee ja miten voisi tehdä paremmin. Ja sitten tietysti me sairaanhoitajat ollaan kauhean hankalia sen suhteen että jäädään pohtimaan liiankin hartaasti, että mikä meni väärin ja sehän on tietysti kauhean kuormittavaa. 

Anu Leppänen: Mitä sitten johtamisella voidaan vaikuttaa toimintakulttuuriin. Myönteiseen ilmapiiriin ja työntekijöiden eettisen kuormittavuuden lievittämiseen ja laadukkaan työtoiminnan edistämiseen. Mitä eettisesti kestävä johtaminen on? Yrittäisitkö Jaana meidät eettisen johtamisen sisältöihin? 

Jaana Seitovirta: Kiitos, määritelmänä eettisesti kestävä johtaminen on oikein toimimisen kulttuuria. Se on yhteisten eettisten periaatteiden mukaisesti toimimista ihan jokapäiväisessä työskentelyssä ja päätöksenteossa nimenomaan kestävällä tavalla. Huomioiden tietenkin lyhyet ja pitkä aikaväli. Se on eettisesti kestävää toimintaa tuon agendan mukaisesti. Me puhutaan ekologisesta taloudellisesta, sosiaalisesta ja voidaan puhua myös kulttuurisesta ja inhimillisestä sekä eettisesti kestävästä toiminnasta. Eettisesti kestävässä johtamisessa eettinen ajattelu ja johtamis- käytänteet eivät saa olla erillään organisaatiomuutosta johtamisesta. Eettisesti kestävä johtaminen on siis tapa ajatella toimia ja ylipäätään olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja se vaatii johtajalta tietoa, osaamista ja myös kykyä syvälliseen itsereflektioon, jotta pystyy johtamaan myös muita eettisesti kestävällä tavalla. Se vaatii kaikilta työyhteisössä sitoutumista, avoimuutta ja jatkuvaa oppimista. 

Anu Leppänen: Näkyykö Mikael tämä oikean toimimisen kulttuuri sinulle Metropolian opiskelijana? Ja entä sitten kestävä toiminta? 

Mikael Kasberg: No se mihin koulussa tai ylipäätään nyky- yhteiskunnassa valjastetaan kestävyydestä, niin se yksilöllä toimii tai ei riippuu hyvin paljon siitä, että. Siihen itse antaa, että että ehkä valmis vastavalmistuneille sairaanhoitajalle tai vastaavalle on usein kauhean vaikea implementoida, jos ei siihen omaan työhönsä, niin ainakin työyhteisöön ja organisaatio on semmoista omaa raikasta tuulahdusta, jossa nämä tärkeät asiat tulevaisuuden kannalta olisi pinnalla, että. Liian usein mun mielestä uudelta työntekijältä. Ja juurikin vastavalmistuneita ei odoteta semmoista panosta siihen yhteiseen hyvään, että se panos on ennemminkin laitettava siihen, että näyttää olevansa hyödyllinen ja edes osa ajoittain. Ja tähän nyt ei ole sitten lainkaan yksi oppimista tai reflektoivaa yhteistyötä tai kollegiaalisuutta, että se voi olla kaikille osapuolille hankala yhdistellä näitä erilaisia lähtökohtia ja kokemuksia. Mutta ne on kaikki yksi arvokkaita ja niitä pitäisi minun mielestä kohdella yhdenvertaisina. Ja kaikesta ja kaikista voi ihminen oppia. 

Teija Rautiola: Näin juuri ja tässä eettinen kuormitustyössä julkaisussa painotetaan muun muassa sitä, että eettisistä haasteista avoimesti puhuminen on erittäin tärkeä tavoite työyhteisössä. Sillä voidaan lisätä läpinäkyvyyttä hiljaisen tiedon välittämisessä välittämistä ja juuri sitä yksi oppimista. Nämä taas vähentävät kuormittavuuden kokemuksia. Miten sinä koet Mikael, oletko sinä harjoittelujakson aikana päässyt aidosti osalliseksi hiljaisin tiedon saamisesta ja juuri tästä yksi oppimisesta. 

Mikael Kasberg: Minä olen kyllä päässyt ujuttautumaan näihin kaikkiin työyhteisöihin. Olen itse hyvin avoin ja sosiaalinen enkä kauheasti pelkää mokaamista, että sehän on hirveän opettavaista, kun uskaltaa vaan edes yrittää niin silloin kyllä pääsee nopeasti mukaan ja saa harjoittelussa tai töissä irti paljon enemmän sitä yksiköstä ja ylipäätään tekemisestään, että en sitten tiedä jos on joku varautuneempi että miten luovia harjoitteluissa semmoiseen enemmän kollegiaalisen asemaan. Että usein minun mielestä minulle syvä pääty on paras lähtökohta, että se on minun oppimiselle sopivaa. Mutta tosiaan en tiedä, meitä on niin erilaisia opiskelijoita ja työntekijöitä.

Anu Leppänen: Erinomaisena esimerkkinä on juuri HyMy-kylä. Yksi oppimisen alustana oppimisympäristönä Myllypuron kampuksen monialainen oppimis ja kehittämis ympäristö. Jossa opiskelijat harjoittelevat keskeisten omaan tutkintoon liittyvien ammattikäytön käytäntöjen ohella uusien palvelujen kehittämistä yhteistyössä asiakkaiden kanssa ja täällä saa Mikaelin sanoin juuri mokata. Metropolian strategian mukaisesti hymykylässä yksi luodaan inhimillistä ja toiveikasta tulevaisuutta. Hymykylän palveluissa korostuu yhdessä kehittäminen monialaisesti. Opiskelijat välittävät toisistaan, kunnioittavat eri tutkintojen osaamista ja oppivat myös toinen toisiltaan. Toiminnan hallittu yhdenvertaisuutta tukeva koordinointi hymykylässä vaatii eettistä johtamista, johon seuraavaksi paneudumme. 

Teija Rautiola: Millaisia ehdotuksia sinulla Mikael tai ideoita olisi siihen, että miten opiskeluaikana ennen harjoittelujaksoja voitaisiin perehdyttää juuri työtoiminnan eettisiin kysymyksiin ja erilaisiin tilanteisiin ja tarjota harjoitteita ja altistaa eettisiä ristiriitoja aiheuttaville tilanteille. 

Mikael Kasberg: Tässä just tällä hetkellä teemme monialaista innovaatioprojektia juurikin hymy kylälle ja sieltä on noussut kyllä opiskelijoiden suista paljon sellaista keskustelua, että kaikille terveydenhuollon opiskelijoille olisi ehkä hyvä tutustua tähän hymykylään ja päästä kyselemään siellä opiskelevilta ja siellä ohjaajilta niin kuin ihan näistä käytännön asioista ja lähtökohdista vaikkapa kohtaamiseen juurinkin. Kuitenkin ja sitten esimerkiksi toiminnassa voisi olla jotain kohtaamisen simulaatiota, että nämä simulaatiot näissä opiskeluissa joskus valitettavasti jää vaan muutaman opiskelijan tehtäväksi ja semmoinen aidon kohtaamisen ja keskustelun tilanne on vähän toissijainen, että tätä voisi tietysti, sitähän tulee harjoitteluissa ja työelämässä totta kai. Oon joskus nähnyt harjoitteluissa kuinka vaikka just potilas kohtaaminen on opiskelijalle kauhean semmoinen jäinen kokemus, että ei osata oikein aloittaa tai lähteä purkamaan tai ylipäätään keskustelemaan, että tässähän auttaa koulun puolelta, että esimerkiksi nää vanhushaastattelut mitä ensimmäisenä vuonna käydään niin nehän on hirveän hyvä kokemus, mutta tämmöistä aitoa. Kohtaamista voisi olla enemmänkin, johon varmaan kyllä hymykylässä toimiminen auttaa. 

Anu Leppänen: Kiitos Mikael ja juuri tuo kohtaaminen ja kiireetön kohtaaminen on se HyMy-kylä niin sanotusti ”cluu” mitä puhumme. Mutta palataan vielä johtamiseen. Kertoisitko Jaana, miksi työelämässä tarvitaan nyt eettistä kestävää johtamista? 

Jaana Seitovirta: Nyt juuri tarvitaan erityisesti eettisesti kestävää johtamista, koska kohtaamme globaaleja haasteita muun muassa ilmastonmuutos, luonto resurssien riittämättömyys ja terveyden eriarvoisuus niin suomessa kuin muuallakin maailmassa. Me elämme tällä hetkellä tämmöisessä maailmassa, jolla tarkoitetaan tällaista kompleksista, epävakaista ja epävarmuutta olevaa maailmaa. Se on monimutkainen ja epäselvä osittain. Me elämme tämmöisessä nopeasti kiihtyvässä muuttuvassa toimintaympäristössä. Ja kohtaamme tämmöistä yllätyksellisyyttä, erilaisia tapahtumia ja tilanteita, joita on entistä vaikeampi ennakoida. Kaikesta tiedosta on tullut myös tulkinnanvaraista ja kaikki tämä haastaa tällä hetkellä johtajuutta nimenomaan enemmän eettisesti kestävän johtamisen suuntaan. 

Anu Leppänen: Lisäkysymyksenä esittäisin mitä Jaana erityisesti nostaisit huomion arvoiseksi. 

Jaana Seitovirta: Tämän eettisesti kestävän johtamisen näkökulmasta nostaisin tuon taloudellisten mahdollisuuksien ja resurssien kestävän turvaamisen, jotta se on mahdollista myös tulevaisuudessa kestävän kehityksen agendan mukaisesti. Nostaisin myös tämän tietoisuuden lisääntymisen, erilaisten eettisesti kestävien arvovalintojen olemassaolosta. Esimerkiksi työyhteisössä ja vaikka tällä hetkellä tämmöiset henkilöstöresurssitkysymykset tai nuorten uupuminen tai mielenterveysongelmat ja hallitusohjelman vaikkapa uudistukset. Nostaisin myös työelämässä nämä itseohjautuvuuden odotukset ja tämän verkostomaisen toiminnan tarvitaan tämmöistä oppivaa ja kokeilevaa ja itseohjautuvaa organisaatiota tällä hetkellä. Joka tuottaa myös sitä psykologisen turvallisuuden merkitystä. 

Teija Rautiola: Miltä sinusta Mikael kuulostaa tulevana terveydenhuollon ammattilaisena itseohjautuvuuden odotukset työelämässä?

Mikael Kasberg: Odotuksiaan on tosi paljon ja tää työ on entistä teknisempää ja itsenäisempää tietysti ja siinä vaan täytyy pysyä kärryillä ja pitää mieli avoimena. Ja just niin kun Jaana puhuit tuosta itseohjautuvuudesta työelämässä, niin opiskelutkin on nykyään niin paljon itsestä kiinni ja kyllä se kasvattaa tähän sairaanhoitajan ammattiin ja vastuun. Esim. tunnistamiseen ja sitten sen kantamiseen. 

Anu Leppänen: Minkälaisia Jaana sinusta ovat hyvästi hyvät, eettisesti kestävän johtamisen käytänteet? 

Jaana Seitovirta: No kyllä näissä käytännöissä käytäntö korostetaan nimenomaan sitä kestävää vastuullisuutta, sitä yhteiskuntaa ja sosiaalista vastuuta erilaista kulttuurien monimuotoisuutta ja vastuusta vastuuta kokonaisuudessaan ympäristöstä, esimerkiksi kierrätyksestä ja päästöjen minimoimisesta, jolla me tuotamme terveyden ja hyvinvoinnin edellytyksiä. Myös tuleville sukupolville. Eettisesti kestävässä johtamisessa korostetaan myös sitä työn merkityksellisyyden arvoa, jossa työntekijöiden ja esimerkiksi juuri opiskelijoiden kokemukset ovat tärkeitä, sillä ne toimivat samoin myös henkilöstön tämmöisen sitoutumisen edistäjänä ja esimerkiksi opiskelijoiden kokemusten kautta. Myös tulevina hyvinä työntekijöinä. 

Teija Rautiola: Miten sinä Mikael ajattelet työn merkityksellisyydestä, joka korostuu tässä eettisesti kestävässä johtamisessa? 

Mikael Kasberg: Sehän on totta kai hirveän tärkeätä tässä työssä. Se nyt tietysti pyörii mielessä ihan joka päivä, että meidän työssä kun tulokset ei aina ole niin positiivisia tai joskus niitä ei edes näy niin tässä on kuitenkin aina hirveästi tunteita paljon mukana ja semmoista välitöntä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta semmoista ihmisten kanssa, jota ei edes tunne. Niin tässä työssä mennään niin lähelle ihmistä. Periaatteessa aika luonnottoman ympäristössä ja sen työn erityisyyden minun mielestä pitääkin näkyä myös sen työn johtamisessa, että johdetaan ihmisiä eikä asioita ja johdetaan siellä ihmisten keskellä eikä erossa niistä. 

Anu Leppänen: Mikael puhuit aikaisemmin sairaanhoitajan osaamisvaateista ja tästä teknologiaosaamis vaateista niin miten Jaana eettisesti kestävässä johtamisessa huomioidaan uudet tavat tehdä työtä. 

Jaana Seitovirta: Kyllä siinä huomioidaan myös ja siinä tulee huomioida esimerkiksi juuri digitaalisuus ja jos puhutaan nyt vaikka tekoälystä, niin eettisesti kestävässä johtamisessa nimenomaan tuo geneerinen tekoäly ja siinä kaikki näiden tämmöisten eettisten kysymysten tunnistaa. Esimerkiksi sen käytössä tai datan keräämisessä on tärkeä myös samoin työn tämmöinen tuunaaminen ja kehittäminen, jota uudella niin kuin uudessa tavassa tehdä työtä tulevaisuudessa. Niillä on aika iso merkitys. 

Teija Rautiola: Miten digitaalisuuteen ja tekoälyyn liittyvät eettiset kysymykset Mikael korostuvat tulevassa ammatissasi? 

Mikael Kasberg: Itse olen ihan innoissani vaan tekoälyn ja digitalisaation mahdollisuuksista, että sehän on meidän käsissä kuitenkin, että miten näitä käytetään enemmänkin hyödyksi ja lisäksi kun mitenkään muuten tässä työssä. Tuossa just täysissä tehtiin isoa tutkimusta, jossa tulokset kertoi, että hoitaja on välittömässä potilastyössä 22%-40% työajasta, joka tuntuu aika pieneltä että se suuri aikahan menee siellä tietokoneella ja kaikennäköisessä selvityksessä ja puhelimessa muiden toimijoiden kanssa, että mun mielestä tämmöistä voisi miettiä että miten tekoäly ja ylipäätään teknologiaa voisi tällaisissa asioissa käyttää hyödyksi ja silloin ihminen voisi keskittyä siihen, missä se kone ei ole hyvä. 

Anu Leppänen: Eli varmasti tarkoitat Mikael juuri siihen kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen.

Mikael Kasberg: Juurikin näin.

Anu Leppänen: No mitä konkreettisia vaatimuksia tulee huomioida eettisesti kestävässä johtamisessa?

Jaana Seitovirta: Nostaisin tässä ihan yksi tämmöisen tärkeimmän asian esille, elikkä me tarvitsemme tämmöisiä johtamisen työkaluja. Meidän tulee olla nämä organisaation arvot ja hyveet kaikkien osapuolten ja työyhteisön koko työyhteisön kannalta selkeät, me tarvitsemme toimintatapaohjeita ja tasa arvoisia vaikutusmahdollisuuksia. Me tarvitsemme hyvää kommunikaatiota ja muuta viestintää ja tässä kohti toisin esimerkiksi tämän whistleblowing ilmiön, jolla tarkoitetaan tämmöistä ilmoittajan suojelua eli hyväksytään tämä ilmiö eli hyväksytään se työntekijän ilmoitus, joka paljastaa tietoja laittomasta moraalittomasta, vaarallisesta tai jopa vilpillisestä toiminnasta. 

Teija Rautiola: Puhutaanko Mikael tästä viimeksi mainitusta harjoittelussa? 

Mikael Kasberg: Noin nyt harjoittelussa mitenkään spontaanisti, että töissä kylläkin. Ja tää tietysti vaatii myös siltä yksilöltä paljon omaa panosta jälleen kerran. Että töissä sotealalla niin on tosi paljon tämmöisiä erilaisia barometria ja työkaluja, tämmöisiä kyselyjä mihin on kauhean usein semmoinen huono vastaanotto, että ei jakseta vastailla ja vaikka ne minun mielestä kyllä hyödyttää sitä työn läpinäkyvyyttä ja sitä kautta eettisyyttä ja parempaa yhteistyötä, että kun tarkoitus on kuitenkin varmasti hyvä, niin tämmöiset kehityskelpoisuutta on minun mielestä kannattava miettiä ihan eri näkökulmista. 

Anu Leppänen: Kiitos Mikael. Entä Jaana minkälaisia haasteita eettisesti kestävässä johtamisessa on? 

Jaana Seitovirta: Kyllähän tässäkin kohtaa niitä haasteita, esimerkiksi erilaiset käsitykset tästä eettisestä johtamisesta. Mitä sillä tarkoitetaan, elikkä käsite sellaisenaan ei avaudukaan kaikille samanlaisena. Saattaa tulla myös tämmöinen ylevän retoriikan ja käytännön toimien ristiriitaa, elikkä juuri tämän käsitteen kautta voi olla eriäviä mielipiteitä. Miten pitäisi toimia, voi olla johtajalla esimerkiksi omaa tätä ajatteluharhaa tai omaa vajavaisuutta eettisesti kestävän toiminnan suhteen. Haasteita aiheuttaa myös tämmöinen taloudellinen vastuu. Elikkä miten tulokset syntyy? Millä hinnalla esimerkiksi johdamme yritystä menestykseen? Panostaminen muun muassa henkilöstön hyvinvointiin maksaa myös haasteita on tämmöinen, erilainen, suosinta, hyvä veli verkostot tai jopa luottamusaseman väärinkäyttö. Elikkä samoin kuin muussakin johtamisessa, niin eettisesti kestävässä johtamisessa tulee olla nollatoleranssi kaikenlaiseen korruptioon. Haasteita aiheuttaa myös nämä hallitsemattomat muutokset ja kriisit, joita kohtaamme niihin ennakointi ja varautuminen sekä tulevaisuuskartat ja erilaisten skenaarioiden luominen on todella tarpeellista myös eettisesti kestävässä johtamisessa. 

Anu Leppänen: Lisäkysymyksenä Jaana mitä sinusta eettisesti kestävä johtaminen parhaimmillaan on? 

Jaana Seitovirta: Kyllä se on sitä, että se ottaa huomioon kaikki johtamisen taso. Ja nämä kaikki erilaiset johtamisen tasot ja työntekijät yksi kunnioittavat näitä yhteistyössä sovittuja, eettisesti kestäviä periaatteita, jotka esimerkiksi agendassa esitetään. Se nostaa myös esille tätä herkistynyttä vastuullisuutta kaikilta, elikkä herkkyyttä nähdä mitä tässä nyt yhteiskunnassa ja tässä organisaatiossa ja työyhteisössä tapahtuu nyt ja tulevaisuudessa. Nostaisin vielä myös tuon vastuun kantamisen. Elikkä kaikki me organisaatiossa ja työyhteisössä kannamme vastuuta niin johto kuin työntekijätkin näistä epäsuotuisista päätöksistä. Se on myös siitä terveellistä ja turvallista työympäristöstä huolehtimista, jolla vahvistetaan sitä terveyttä ja hyvinvointia. Parhaimmillaan se eettisesti kestävä johtaminen on reilua ja oikeudenmukaista ja meillä on se yhteinen ymmärrys, missä me toimimme huomioiden sen oman ekosysteemimme. Kaikki puolet voidaan siis ajatella eettisesti. Kestävä johtaminen on parhaimmillaan yhteinen osa yhteiskuntamme hyvää ja kestävää rakentamista. 

Anu Leppänen: Tärkeää asiaa kiteyttäisitkö Jaana vielä mitkä ovat eettisesti kestävässä johtamisessa keskeisintä? 

Jaana Seitovirta: Keskeisintä ovat ne arvot ja eettiset periaatteet. Elikkä miten toimimme yhteisesti moraalikompassina, vastuunotto ja laaja alainen harkinta ja sen istuttaminen kaikkialle organisaation ihan sen jokaiseen jäseneen. Keskeistä on tuloksellisuus ja työyhteisön hyvinvointi, itsetuntemus ja meidän kaikkien oman toiminnan kyseenalaistaminen. Se on sen henkilökohtaisen moraalin tarkastelua ja se on oikein toimimisen kulttuuria. Yhteisten eettisten periaatteiden mukaan toimimista ihan jokapäiväisessä työskentelyssä ja päätöksenteossa. 

Anu Leppänen: Miltä nämä Mikael kuulostavat tulevana hoitotyön ammattilaisena? 

Mikael Kasberg: Niin, äkkiseltään voi tuntua ehkä siltä, että vaaditaan ihan tolkuttoman paljon, mutta tässäkin opiskelijan ja tulevaisuuden työntekijän pitää miettiä, että se on kaikki semmoiset yhteisen hyvän eteen tehtyä työtä ja resursoinnista, että työntekijä kun on tulevaisuudessa paljon enemmän oman työnsä johtaja kuin aiemmin yhdessä oppimisen ja yhdessä johtamisen periaatteita soveltaen, niin siinä on hirveän suuri vastuu, mutta sehän on tosi paljon opettavaisen. Ja tuottavampaa sitten kaikille ja sitä kauttahan se on eettisempää ja kaikkien hyvinvointia promotoivaa. 

Teija Rautiola: Tämän keskustelun aikana minä olen oppinut nyt muun muassa kestävää työhyvinvointia, edellyttävä työtoiminta sekä eettisesti vastuullinen asiantuntijuus rakentuu toimintakulttuurissa eettisten ristiriitojen tunnistamisesta. Vaihtoehtojen läpinäkyvästä arvioinnista, jota niin sanotulla autenttisella johtajuudella ohjataan. Autenttinen johtajuus ja päätöksenteko vaatii asiantuntijalta itsetietoisuutta, läpinäkyvyyttä, tasapuolista tiedonkäsittelyä ja sisäistettyä moraalia. Viimeinen kuulutus -podcast-sarjan läpikäyneenä myös paremmin ymmärrän ja tiedostan jatkuvan, ajanmukaiset tarpeet huomioivan oppimisen vaatteet. Se koskee meitä kaikkia tulevien asiantuntijoiden opetuksesta ja ohjauksesta sekä sen kehittämisestä vastaavia opettajia ja tukihenkilöitä. Tärkeintä nyt ja tulevaisuudessa on levittää kestävän kehityksen ja vastuullisen toiminnan moninaisia säikeitä, koska sen vaikutukset väistämättä jatkumona kasvavat. Haluaisitteko te Jaana ja Mikael tuoda tähän loppuun omat huomionne tämän päivän teemasta eettisyyskestävässä asiantuntijuudesta. 

Jaana Seitovirta: Kiitos ehkä päällimmäisenä jää mieleen tämän miten merkityksellistä ja tärkeää on oikeastaan meidän kaikkien puhua eettisyydestä johtamisessa. Unohtamatta tätä käsitettä kestävä, elikkä hyvää johtamista on, mutta mitä on sitten hyvä eettisesti kestävä johtaminen? 

Mikael Kasberg: Minä sanoisin että vierivä kivi ei sammaloidu, että sitä kun ihminen pysyy avoimena ja uteliaana, varsinkin silloin kun se tuntuu ihan kaikista vaikeammalta, niin silloinhan on ihmisellä mahdollisuus kehittyä ja minun mielestä sen kehittymisen pohtiminen itsessään on eettistä ajattelua, että kun meissä ihmisessä on hirveän paljon erilaisuutta ja onneksi niin mutta aina kannattaa muistaa, että myös on myös hämmästyttävän paljon samoja asioita. 

Anu Leppänen: Kiitos Jaana ja Mikael. Näihin on helppo yhtyä näihin teidän kommentteihin. Kiitos teille Jaana ja Mikael, että otitte vastaan kutsumme tulla keskustelemaan kanssamme eettisyyskestävässä asiantuntijuudesta, ja toitte vahvan asiantuntijuuden meille johtamisesta ja myös tuon opiskelijan näkökulman. Ja kiitos teille kuulijat mukanaolostanne tällä viimeisen kuulutuksen kolmannella matkalla. 

Teija Rautiola: Kiitos. 

[Musiikki alkaa]

[Musiikki Loppuu]

[Musiikki alkaa]

[Musiikki Loppuu]

Anu Leppänen: Tervetuloa kuuntelemaan Metropodian Viimeinen kuulutus-podcast-sarjan toista osaa, Miten tavoittaa kestävän hyvinvoinnin tilan? Keskustelemme tässä sarjassa siitä, miten me ammattikorkeakoulun opetukseen ja sen kehittämiseen osallistuvat yliopettajat ja lehtorit, vastaamme opiskelijoiden kestävän kehityksen osaamisen ja asiantuntijoiden tarpeeseen. He kykenevät ylläpitämään ja edistämään oman hyvinvoinnin ja toimintakyvyn ohella, kestävään kehitykseen liittyvää vastuullisuutta, ja eettistä toimintaa, sekä henkilökohtaisissa verkostoissaan, että valmistuttuaan asiantuntijatyön toiminta ja kehittämis- ympäristöissä. Tänään avaamme keskustelussamme opiskelijoiden psyykkistä hyvinvointia ylläpitäviä tekijöitä opiskelija-ajoista lähtien kohti työelämän työhyvinvointia tukeviin menetelmiin. Olen Anu Leppänen ja toimin Metropoliassa terveyden osaamisalueella tiimivastaavana esihenkilönä. Asiantuntemusta on työhyvinvointi, terveyden edistäminen, henkilöstön ja opiskelijoiden toimintaympäristön tukeminen, kestävä kehitys huomioiden. Ja olen jäsenenä terveyden osaamisalueen johtotiimissä.

Teija Rautiola: Minä olen Teija Rautiola ja toimin lehtorina Metropoliassa terveyden osaamisalueella terveydenedistämisen tiimissä. Merkittävässä roolissa työtoimintaan on digipedagogiikkaan pohjautuva terveyden edistäminen. Suunnittelen ja toteutan Campus Online -verkko opintojaksoja, jossa keskitytään opiskelijoiden, terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen, sekä toimintakyvyn ylläpitoon. Tämän podcastsarjan teemana on läpileikkaus yhdestä niistä, Kestävä kehitys, oma kestävä hyvinvointi ja asiantuntijuus. Opiskelijat ovat ilmaisseet tarpeensa saada täsmällisemmin ajanmukaista tietoa kestävän kehityksen ja vastuullisen toiminnan eri ulottuvuuksista opintojen aikana. Siinä avaintekijöinä olemme tietysti me, kaikki opettajat. Toivomme siis, että tämä podcastsarja tarjoaa eväitä matkallesi, kun tuot kestävän kehityksen teemoja mukaan opetukseesi. Viime jaksossa me kävimme läpi agenda 2030:sta muun muassa kestävän kehityksen kansallisia toimintalinjoja, sekä vastuullisen toiminnan moninaisia sisältöjä, joihin me organisaation asiantuntijoina voimme omassa opetustoiminnassa ja päätöksenteossamme vaikuttaa. Agenda 2030 on myös tänään keskiössä, kun keskitymme omaan kestävän hyvinvoinnin teemoihin. Tiedämme toimintaohjelman korostavan 17 tavoitteen keskinäisriippuvuutta, ympäristöllisistä sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä tulisi nimittäin aina tarkastella yhdessä.

Anu Leppänen: Olemme kutsuneet vieraaksemme Metropolian opintopsykologi Antti Äijäsen ja Terveyden edistämisen Master-tutkinnosta valmistuneen sairaanhoitaja, Jonna Mandelinin. Tervetuloa Antti ja Jonna. Hienoa, että saimme teidät vieraaksemme keskustelemaan meille tärkeästä asiasta, kestävään hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä. Kertoisitte kuulijoille ensin itsestänne ja kiinnostuksen kohteista? Ole hyvä Antti.

Antti Äijänen: Hei vaan ja kiitos kutsusta, tosi mukavaa olla täällä paikan päällä. Minun nimeni on Antti Äijänen. Toimin opintopsykologina täällä Metropolian ammattikorkeakoulussa ja lisäksi minä olen myös opiskelija tällä hetkellä, eli opiskelen ammatilliseksi opettajaksi. Minun työni äärellä opintopsykologina olen päässyt tutustumaan korkeakouluopiskelijoiden opiskeluelämän erilaisiin haasteisiin, toisaalta myös haaveisiin ja arkeen. Työni keskeinen sisältö on tavata opiskelijoita yksilöohjaustyössä. Lisäksi minä olen toiminut muun muassa korkeakoulujen yhteisöllisyyttä ja ohjausta tukevassa Ohjauksella hyvinvointia – hankkeessa. Minulle on tärkeää tukea opiskelijoita heidän opiskelumatkallaan siten, että opiskelijat kokevat opiskeluajan itselleen merkitykselliseksi ja yhteisölliseksi elämänvaiheeksi, jonka pohjalta on sitten mielekästä edetä uralla ja elämässä kohti kestävää hyvinvointia.

Jonna Mandelin: Joo hei vain, minä olen tosiaan Jonna Mandelin ja kiitos kutsusta, että sain tulla tähän mielenkiintoiseen podcastiin mukaan vieraaksi. Olen tosiaan valmistunut 2015 Metropoliasta Tukholmankadulta sairaanhoitajaksi ja koko työuran olen tehnyt HUSissa anestesiasairaanhoitajan roolissa.
Olen toiminut siellä meidän yksikössä opiskelijavastaavana vuodesta 2019 lähtien, joten opiskelijat ovat lähellä sydäntäni. Työura ja hoitotyön asiantuntijuuden lisääntyessä koin kuitenkin, että jokin palanen puuttuu siitä tekemästä hoitotyöstä ja hakeuduin syksyllä 2022 Metropolian ylemmän ammattikorkeakoulun terveydenedistämisen tutkinto-ohjelma, josta valmistuin nyt helmikuussa. Ja kun nämä opinnot etenivät, niin huomasin, että se on ollut se puuttuva palanen, mikä siitä omasta hoitotyön asiantuntijuudesta on puuttunut. Ja opinnäytetyökin liittyi opiskelijoihin, eli olen tehnyt korkeakouluopiskelijoiden kestävästä hyvinvoinnista opinnäytetyöni, juuri tuohon Ohjauksella hyvinvointia – hankkeeseen ja se oli mielenkiintoinen matka. Innolla odotan, mitä jatkossa tulee tapahtumaan.

Anu Leppänen: Tervetuloa molemmille.

Teija Rautiola: Tervetuloa. Lähivuosien laaja tutkimustieto opiskelijoiden hyvinvoinnin vajeesta ja siihen johtaneista syistä on vahvasti määritellyt opiskelijoille suunnatun tukitoiminnan ja opintojaksojen suunnittelun ammattikorkeakoulussa. Opiskelijoiden psyykkisen kuormituksen syistä, mainittakoon koronapandemia, ilmastoahdistus, sodan uhat, sekä sosiaalinen eristäytyneisyys ja siitä seuraava yksinäisyys, mikä voidaan jo luokitella määränsä perusteella kansansairaudeksi. Näillä kaikilla on synergiaa nuorten hyvinvointiin ja toimintakykyyn ja ne ovat lisänneet haasteita opintoihin kiinnittymisen ja tutkinnon loppuun suorittamiseen. Opiskelijoiden hyvinvointivajeen pitkän aikavälin vaikutukset tiedetään myös monitasoisiksi. Lopputulemana pahimmillaan on inhimillisen kärsimyksen ja syrjäytymisuhan lisäksi huomattavat yhteiskunnalliset kustannukset. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, tieto lisää tuskaa ja torjumista, niin meidän käsityksemme ja kokemuksemme mukaan asiantuntijoiksi kasvussa ja kehityksessä, on vaikutus useimmiten päinvastainen. Omaehtoisuus ja pystyvyys, kokemusten vahvistuessa, tarjolla oleva tieto, mikä kohdennetaan nuorten kiinnostuksen mukaisesti, lisää nuoressa tarvetta toimia ja vaikuttaa laajasti.

Anu Leppänen: Se johtaa automaattisesti myös kestävään työhyvinvointiin, jota tuetaan laadukkaalla johtamisella. Alustetaan ensin keskusteluamme elämänkaaren mittaisen kestävän hyvinvoinnin edistämiseen. Tässä ajassa olisi väestön aivoterveysteen ja psyykkisen hyvinvoinnin edistämiseen suunnatuilla terveysohjelmilla suuri tarve. Niiden hyöty ja tuotto koituisi moni sukupolviseksi. Aivotutkimus on yksi suomalaisen tutkimuksen huippuosaamisalueista. Tutkittuun tietoon perustuvaa osaamista, terveyttä edistävien ohjelmien kehittämisellä, meillä on aivan riittävästi. Antti, miten sinä kuvaat psyykkisten sairauksien tilaa nuorten keskuudessa ja sen aiheuttamia yksilön kohdistuvia inhimillisiäkin haittoja ja yhteiskunnallisia taloudellisia menetyksiä?

Antti Äijänen: Minä koen, että yksilötasolla ja yksilön läheisten tasolla ja erilaisissa kokemuksissa, mitä he kokevat, niin se on tietysti tragedia. Vaikka erilaiset fyysiset ja psyykkiset sairaudet ovat toki inhimillisiä ja ne kuuluvat elämään. Ei ole varmaan ketään kenellä ei jonkinlaisia sairauksia olisi, kehdon ja kehdon ja haudan välillä, mutta psyykkiset sairaudet voi tietysti rajoittaa paljonkin nuoren ihmisen ihmissuhteita, ammatillisen osaamisen tai identiteetin kasvua. Sairaus voi olla syvää kipua, yksinäisyyttä, huolta ja pahaa oloa. Koulutus voi esimerkiksi viivästyä, työllistyminen pitkittyä. Nuori ei koekaan osallisuutta ympäröivässä yhteiskunnassa. Tämä voisi olla ehkä semmoinen pahin mahdollinen tilanne. Ohjaustyössä minä olen huomannut, että esimerkiksi korkeakouluopintojen viivästyminen koetaan pahimmillaan kielteisenä, tai jopa häpeällisenä elämänvaiheena, jos ei ole ollut tarkoituksenmukaista. Psyykkisten sairauksien määrä on jatkuvasti kasvussa ja on ollut kasvussa myös viime vuosien saatossa. Erityisesti ahdistuneisuushäiriöiden määrä on jopa tuplaantunut vuoden 2016 tilastoihin verrattuna Kelan raporttien mukaan.

Neljän vuoden välein toteutettava korkeakouluopiskelijoiden hyvinvointitutkimus, KOTT antaa samantyyppisiä tuloksia. Korkeakouluopiskelijat etenkin, naiset ovat muuta väestöä korkeammassa riskissä sairastua masennukseen, ahdistushäiriöihin tai korkeammassa riskissä kokea yksinäisyyttä. Tämä viimeisin KOTT – tutkimus on toteutettu vuonna 2021, eli siitä on jo muutama vuosi aikaa suoraan siinä koronan alun tienoilla, ja seuraava tutkimus on sitten tulossa lähitulevaisuudessa. Me voimme vain pohtia, että mitä syitä näille tuloksille voisi olla, kuten Teija tuossa jo aiemmin mainitsi, niin meillä on toki avoimempi tapa käsitellä mielenterveyden haasteita. Niistä ehkä puhutaan ja sitä kautta niistä niitä diagnosoidaan enemmän, mutta on muitakin syitä.

Esimerkiksi sosiaalinen media voi vaikuttaa tähän nuorilla, miksei aikuisillakin. Ympäristö stressi sotauutiset. Ehkä tämmöinen yksilökeskeisempi toimintakulttuuri, joka muuttuu tämmöiseksi hektiseksi arjeksi ja vaatii paljon elämänhallintataitoja meidän korkeakouluopiskelijoita. Meillä on vähän vallallaan tämmöinen pärjäämisen kulttuuri ja tämmöisen pärjäämisen tai sisukkuuden kääntöpuolena voi sitten olla näitä psyykkisiä sairauksia, kun ajatellaan, että yksin on pärjättävä. Mutta sitten yhteiskunnallisesti ja kansantaloudellisesti jokainen pitkäaikaissairaus on myös valitettavaa: Sairastuminen aiheuttaa poissaoloja, sairauskuluja, se voi aiheuttaa työvoimapulaa, hoitokuluja ja muitakin tukikuluja ja erilaisia järjestelyjä työpaikoilla.

Teija Rautiola: Näin juuri! Kansansairaudeksi nimittäin jo luokiteltava yksinäisyys ja sen kokemukset, jota tiedetään jopa noin viidenkymmenentuhannen suomalaisen kokevan tiedetään haittaavan myös nuorten tasapainoista ja toimintakykyistä elämää. Voisimme, voisimmeko aktivisti muuttaa tämän kaltaista kustannuksia ja inhimillistä kärsimystä aiheuttavaa yksilön syrjäytymiseen johtavaa kehityskulkua. Mitä mieltä olet antti? Miten me voisimme sun näkemyksen mukaan lievittää ammattikorkeakoulun tuki- ja ohjaustoiminnan tätä?

Antti Äijänen: Koen, että parhaimmillaan korkeakoulutus tarjoaa nuorelle mainio väylän kehittää omaa osaamistaan: Erilaisia stressinhallintataitoja, jotka ovat elämässä tärkeitä. Opiskelijat kehittävät omaa ammatillista identiteettiään ja tukee opiskelijan omaa minäkuvaa ajattelemaan, että minä pärjään minun arjessa ja yhteiskunnassa ja elämässä. Mutta tämä ei suinkaan tapahdu umpiossa, vaan se tapahtuu suhteessa muihin ihmisiin: Vertaisilla, opettajilla ja ohjaajilla, on suuri merkitys tässä prosessissa. Ei voida ajatella, että yhteisöllisyys ja osallisuus toteutuvat automaattisesti korkeakoulutuksessa, vaan kyllä me tarvitsemme aktiivisia toimia, jotta me pystymme tuoda meidän opiskelijoita yhteen. Mitä paremmin opiskelija kiinnittyy opiskelijayhteisöön, sitä sitä paremmin tää opiskelijayhteisö toimii suojaavana tekijänä yksinäisyydeltä.
Esimerkiksi tuutorointiin panostaminen, erilaiset vertaistyöskentelyn mallit, jossa opiskelijat joutuvat ja pääsee työskentelemään yksi ja tutustumaan toisiinsa. Myöskin ihan tämmöiset järjestelmälliset systemaattiset yhdenvertaiset ohjausmallit. Niitä me tarvitaan korkeakoulutukseen sekä tietysti laadukasta pedagogiikkaa. Erilaiset mielekkäät, työskentelytilat ja sopivalla tasolla olevat haasteet voi vahvistaa tätä kokemusta pärjäämisestä ja myöskin niin kun tuoda ja vahvistaa sitä sosiaalista piiriä. Tärkeää on myös varhaisen tunnistamisen ja puuttumisen mallit, niiden avulla voidaan tunnistaa esimerkiksi yksinäisyyden kokemusta. Käytännössä tämä voi tarkoittaa säännöllisiä keskusteluita opiskelijoiden kanssa, poissaolojen seuraamista tai opiskelijoille kohdistettuja säännöllisiä kyselyitä, jotka auttavat tuen piiriin ja tiedottavat tuen mahdollisuuksista. Onko koulutusjärjestelmässä mahdollista, että on opiskelija, joka ei tule kohdatuksi ollenkaan koko opiskelumatkansa aikana? Tämä on ehkä semmoinen tärkeä kysymys, mikä jokaisen tutkinto ohjelman ja ohjauspalveluiden täytyy miettiä. Tärkeää on, että me tunnemme meidän opiskelijat ja näin me voimme tukea heitä. Me kaikki tarvitsemme kohdatuksi tulemista, nähdyksi tulemista ja ymmärretyksi tulemista, se on meille kaikille tärkeää.

Anu Leppänen: Sanoit, että Antti tärkeän sanan; tuon kohdatuksi tulemisen. Sehän on meille kaikille, niin työntekijöille, opiskelijoille, lehtoreille, niin se on se ydinasia. Eli meidän on tärkeä tuntea opiskelijamme.

Vaikka opiskelijalla olisi mielenterveyden haasteita, niin oikea-aikainen ohjaus ja tukitoiminnan yhdistelmällä voidaan edistää tutkintoon valmistumista ja työllistymistä. Nuorten kouluttaminen ja työllistyminen on tärkeä, paitsi nuoren itsensä, myös yhteiskunnan kannalta. Olipa sitten kysymyksessä lievä mielenterveyden häiriötila, tai vakavampi diagnosoitu sairaus, niin hyvällä hoidolla voidaan oireita lievittää ja edistää toipumista. Proaktiivinen mielenterveyden edistäminen opiskeluiden aikana on kustannustehokasta ja monipuolinen opiskelijoiden tukeminen. Terveyden edistäjänä, laajan tutkimustiedon valossa tiedämme, että eri väestöryhmille kohdennetuilla terveydenedistämisen ohjelmilla voidaan vaikuttaa merkittävästi ihmisten psyykkiseen hyvinvointiin ja esimerkiksi juuri aivoterveyteen.

Teija Rautiola: Kyllä, tasapainoisen arjen ja toimintakyvyn ylläpidon ehtoina on terveelliset elämäntavat: kuten monipuolinen ravinto, säännöllinen liikunta, päihteettömyys ja lisäksi aivojen sopiva haastaminen, mutta myös riittävästä levosta huolehtiminen ja stressin välttäminen. Yksi vai..keino vaikuttaa pitkäjänteisesti nuoren pystyvyyden ja omaehtoisuuden kokemusta vahvistaen on opintojen aikana omaksuttu tieto, taito ja asenne ohjaus omaa terveyttä, hyvinvointia ja toimintakykyä tukevilla pedagogisilla menetelmillä. Jonna, sinä olet opinnäytetyössäsi scoupin-katsauksessa tutkinut korkeakouluopiskelijoiden psyykkisen hyvinvoinnin kestävää edistämistä. Mikä sen valossa on näiden psyykkistä hyvinvointia edistävien perusasioiden tila opiskelijoiden keskuudessa tällä hetkellä?

Jonna Mandelin: Korkeakouluopiskelijoiden psyykkinen hyvinvointi on ollut laskussa opinnäytetyön tutkimuksieni mukaan globaalisti jo ennen koronaviruspandemiaa. Opiskelijoiden ohjauksen ja hyvinvoinnin edistämisen hankkeessa tehtiin opiskelijoille alkukartoituskysely ja myöskin hyvinvoinnin loppukysely. Ja ne vastasivat täysin 2021 vuonna tehtyä KOTT-tutkimusta ja niissä olevia vastauksia, joten voidaan todeta, että korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa heidän hyvinvoinnistaan on nähtävästi selkeästi tämä laskusuuntainen trendi.

Teija Rautiola: No mitä sinä ajattelet? Millä tavalla me voisimme edistää korkeakouluopiskelijoiden psyykkistä hyvinvointia?

Jonna Mandelin: Korkeakouluopiskelijoiden psyykkistä hyvinvointia voidaan edistää opinnäytetyössä saamieni tuloksien mukaan keskeisimmän vahvistamalla opiskelijoilla jo olemassa olevaa resilienssiä. Myös sosiaalinen tuki, vertaistuki, josta jo oli mainintakin, sekä hyvät elämäntavat, liikunta ja uni edistää myös korkeakouluopiskelijoiden psyykkistä hyvinvointia.

Anu Leppänen: No Jonna, esitän tähän vielä lisäkysymyksen, että mitä me juuri ammattikorkeakoulussa, oppimisen ja osaamisen toimintaympäristössä, kykenemme tukemaan nuorten ja tulevaisuuden asiantuntijan henkistä hyvinvoinnin osaamista, pystyvyyttä ja resilienssiä?

Jonna Mandelin: Jos erityisesti kiinnitetään huomiota nimenomaan korkeakouluopiskelijoiden resilienssin vahvistamiseen, niin parhaiten sitä pystytään toteuttamaan elämäntapaohjauksella ja mindfulness-ohjelmilla. Korkeakouluopiskelijoiden psyykkistä hyvinvointia voidaan edistää myös tiedostamalla ja tunnistamalla resilienssiä heikentäviä tekijöitä, joita ovat stressi, ahdistus, masennus, ulkopuoliset tekijät, miellyttämisen tarve ja yksinäisyys. Korkeakouluyhteisössä toimivien henkilöstöjen ja opiskelijoiden itsensä tulisikin olla tietoisempi näistä tekijöistä ja oppia tunnistamaan niitä oireita paremmin.

Anu Leppänen: Tutkimukset osoittaa myös, että nuorten mahdollisuudet selviytyä opintojen ja työelämän haasteista paranevat, jos haitallisten kokemusten kasaantuu, niin pystytään ehkäisemään ja vastaavasti suojaavia tekijöitä vahvistamaan. Voisitko Antti avata näitä suojaavia tekijöitä, mitä niillä tarkoitetaan ja pystyykö niitä laittamaan tärkeysjärjestykseen?

Antti Äijänen: No minä tutkin tätä Jonnan mainiota tutkielmaa ja yhdistelin siitä saatavaa tietoa sitten tähän minun omaan ohjaustyöhöni mitä päivittäin ammattikorkeakouluympäristössä teen. Me tunnistettiin, että on erilaisia suojaavia tekijöitä ja yksi niistä on tosiaan tämä Jonnan mainitsema resilienssi, eli muutosjoustavuus, muuttuviin tilanteisiin sopeutumisessa. Tämä voi käytännössä tarkoittaa sitä, että opiskelija tunnistaa paremmin stressiä aiheuttavia tilanteita. Hän pyrkii mahdollisuuksien mukaan ratkaisukeskeisyyteen. Hän tunnistaa tunteita ja erilaisia ajatuksia ja pystyy käsitellä näitä ja keskeistä on myös, että tarvittaessa hän hakee apua. On merkityksellistä tunnistaa, että näitä taitoja voi kehittää, että lukemalla, keskustelemalla, harjoittelemalla myös esimerkiksi tietoisuustaito-harjoitteiden ja fyysisen aktiivisuuden on havaittu tukevan muutosjoustavuutta.

Tärkeää on, että ongelmien äärellä opiskelija ei jää, tai ei ainakaan joudu jäämään yksin, jos hän kokee itse tarvitsevansa apua. Myös opiskelun ja vapaa ajan erottaminen on tärkeää. Erilaiset uudet kokemukset, erilaiset uudet kyvyt ja uudet ystävyyssuhteet. Miksei ne vanhat ja hyväksi havaitut ystävyyssuhteet myös? Nämä ovat tutkimuksessa niitä havaittuja suojaavia tekijöitä. Me olemme jo korostaneet tätä sosiaalisen tuen merkitystä, mutta en voi olla vielä sanomatta, että yhteenkuuluvuuden tunne korostuu tutkimuksissa ja käytännön kokemuksessa. Ja meille korkeakoulussa työskenteleville tämä onkin keskeinen kysymys ihan vuodesta toiseen, että miten me voimme tukea meidän opiskelijoita tutustumaan toisiinsa ja muodostamaan merkityksellisiä ihmissuhteita tämän koulutuksen aikana? Tutkimuksissa korostuu myös terveellisten ja elämäntapojen merkitys: uni, ruoka ja liikunta. Ne luovat pohjan kaikelle hyvinvoinnille, mutta opiskelijan arki on aika kiireistä ja ei ole mitenkään itsestään selvää, että näistä puolet toteutuisi opiskelija arjessa.

Minä myös vertasin näitä, ikään kuin tutkielman tuloksia ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön lanseeraamaan opiskelukykymalliin, ja tässä opiskelukykymallissa keskeistä on opiskelijan omat elämäntilanteeseen liittyvät henkilökohtaiset voimavarat. Tällä tarkoitetaan niitä taitoja ja kykyä tukea itseään esimerkiksi juuri tätä resilienssin taitoa. Lisäksi monipuoliset ja joustavat opiskelutaidot, eli opiskelijalla pitää olla työkalupakissa vähän enemmänkin niitä opiskelutaitoja kuin vaan se yksi hyvä kikka, jolla päästään sitten kursseista läpi. Me tarvitsemme ammattikorkeakoulutasolla laadukasta opetusta ja ohjausta ja minä ajattelen, että myös semmoista vuorovaikutusta opiskelijoiden ja opetus- ja ohjaushenkilöstön välillä. Sen pitää olla saumatonta sen vuorovaikutuksen, sekä sitten myös se integroituminen oppimisympäristöön, että opiskelija kokee, että tämä on minun paikka ja minä saan täällä olla, ja mulla on merkitystä. Mä voin vaikuttaa. Kun opiskelija kokee oman tekemisen merkitykselliseksi, niin se suojaa haitallisilta kokemuksilta suojaavia tekijöitä on haastava laittaa ehkä tärkeysjärjestykseen, sillä jokainen on yksilö ja tilanteet ovat erilaisia. Mutta on kuitenkin helppo todeta, että arjen peruspalikoita puuttuessa, eli ne uni, liikunta, ruoka, sosiaaliset suhteet. Niin jos tämä pöytä on ikään kuin epätasapainossa, niin on hyvin todennäköistä, että sen päälle rakennettu opiskelu ja opiskelun hyvinvointi myös kärsii.

Teija Rautiola: Näin juuri ja sen substanssiopetuksen ja ohjauksen ohella me voidaan tukea tähän arjen ja toimintakyvyn ylläpitoon opiskelijoita aika helposti, että se on lohdullista kuultavaa. No, seuraavaksi me keskustelemme siitä, miten opiskelijat, eli pian valmistuvat asiantuntijat sopeutuvat sujuvasti työelämään? Millaisilla asenteilla he sinne siirtyvät? Asenteet me tiedämme muodostuvan jo harjoittelukokemusten perusteella. Tiedetään, että psyykkisten sairauksien aiheuttamat kustannukset, terveydenhoito ja epäsuorien yhteiskunnallisten kulujen, kuten työssä poissaolojen ja sairaus- tai työttömyyskorvauksen osalta osuudet vaihtelevat suuresti. Työikäisten väestön ja erityisesti nuorilla aikuisilla. Viimeisten vuosien aikana ilmenneet psyykkiset sairaudet ja oireet, kuten erilaiset mielialahäiriö, päänsärky, näiden epäsuorien kulujen osuus on merkittävä menetetyn työpanoksen vuoksi. Miten sinä Anu, minkälaisena koet ammattikorkeakoulutuksen antamat työelämätaidot? Voisimmeko me jotenkin ennakoida ja torjua edellä mainittua kehityskulkua?

Anu Leppänen: Opiskelijoiden pystyvyyttä ja osaamista vahvistetaan vaihe vaiheelta noin 3 vuoden 4 vuoden kestoissa tutkintoon johtavissa opinnoissa ja tämmöinen turvallinen oppimisympäristö, jossa opiskelijalla on lupa erehtyä ja oppia virheistä, on perusta tämän työkyvyn ja osaamisen kasvulle ja opiskelija tavoittaa tämän vaaditun tason erilaisiin pedagogisiin menetelmiin, erilaisissa oppimisympäristöissä ja tämmöinen arvostava palautedialogikulttuuri on tässä ihan keskiössä.

Teija Rautiola: No huolestuttavana suuntana, kuten jo mainittiin, on se, että erityisesti mielenterveydellisistä syistä johtuvat työssä poissaolojen määrä on kasvanut nuorten työntekijöiden keskuudessa. Tämä tiedetään, se näkyy kouluterveyskyselyssä, mielenterveysongelmat ja myös työelämässä Kelan julkaiseman tutkimuksen tilaston mukaan vuonna -22 oli lähes satatuhatta ihmistä yli 10 päivää poissa mielenterveyden häiriöiden vuoksi (töistä) ja heistä 40% oli alle 35-vuotiaita ja tämä luku on vaan kasvanut, että vuoden -23 tilastojen mukaan näillä pitkillä sairaslomilla oli jo yli satatuhatta henkilöä keskimäärin.

Anu Leppänen: Näin ja tuon agenda 2030 tavoitteissa, niin yksi tavoitteena on juuri ihmisarvoinen työ ja talouskasvu. Myös nuorten työntekijöiden erityispiirteet huomioiden nuorten ajatusten toiveiden kuuleminen oli ihan avainasemassa, kun luodaan yhteisöllistä työympäristöä, joka tukee nuorten ensiaskeleita työelämässä ja edistää positiivisen työelämäkokemuksen syntymistä ja tämähän vaatii laadukasta johtamista. Eli työyhteisön suhtautuminen opiskelijaan tai uuteen työntekijään tasa-arvoisesti, uutta tietoa tuovana työyhteisön tasa-arvoisena jäsenenä tuo juuri arvostuksen tunnetta.

Teija Rautiola: Vahvoina asiantuntijoina ammattikorkeakoulusta tutkintoon valmistuvat opiskelijat sijoittuvat ennen pitkää työelämässä vaativimpiin kehittämis- ja toiminnanjohtamisen tehtävä. Kaikkialla voimassa oleva suuntaus on se, että kestävä kehitys vaatii strategista johtamista, tuleville johtamiseen suuntautuneelle asiantuntijoille, on todella tärkeä tietää, mitä siihen sisältyy ja millä tavalla opinnoissa tuetaan tämän sisällön kehittymistä.

Anu Leppänen: Metropolian strategiassa on valittu viisi teemaa ja yksi näistä on selvä kestävä kehitys ja kasvu ja Metropolian Hymykylän monipuolisilla poikkiasiantuntijuuteen perustuvilla sotepalveluilla opiskelijat pääsevät opintojen aikana harjaantumaan sosiaalisen kestävyyden osa-alueille, kartuttamaan kokemuksiaan. Toiminnan keskiössä on asiakkaiden hyvinvointi, terveyden edistäminen, sekä opiskelijoiden oppimiskokemus, kokonaisvaltaisesta kohtaamisesta, matkalla osaamisen kehittymisestä ammattilaiseksi. Ja palvelulupauksemme on asiakkaan kiireetön ja arvostava kohtaaminen ihmislähtöisesti.

Teija Rautiola: No mitäs me olemme oppineet nyt tämän keskustelun aikana? Itselläni tulee tässä ensimmäisenä mieleen, että tämä kestävä hyvinvointi on monen tekijän summa, eikä se todellakaan ole itsestäänselvyys, mutta tämä keskustelu vahvisti sitä, että meidän mahdollisuus tukea ja ohjata opiskelijoita jo opintojen aikana kestävään hyvinvointiin, vaikkapa psyykkisissä hallinnan tunteissa on mahdollista. Koen sen lisäksi olevan meidän kaikkien opiskelijoiden kanssa toimivien velvollisuus, mutta myös etuoikeus, sillä hyvinvoivat osaavat nuoret aikuiset ovat asiantuntijoina työtoiminnassa kestävän hyvinvoinnin lähettiläitä. Mitä te Jonna ja Antti millä tavalla? Mitä teillä tulee tämän keskustelun?

Antti Äijänen: Kyllä, minä komppaan Teija sinua tässä asiassa, että nimenomaan se näkökulma mulla tässä keskustelussa vahvistuu, että me voimme vaikuttaa toistemme hyvin vointiin ja me voimme vaikuttaa meidän nuorten ja korkeakouluopiskelijoiden ja myös työntekijöiden hyvinvointiin aktiivisilla teoilla. Ja ehkä se mikä ei tässä jaksossa vielä noussut keskusteluun, mutta me kaikki opetus ja ohjaustyötä tekevät tiedetään, että meillä on myös paljon hyvin voivia korkeakouluopiskelijoita, jotka menestyvät opinnoissa hyvin, he menestyvät ihmissuhteissa, työtilanteissa. He ehkä pääsevät jopa kukoistamaan. Ja kivasti sanoitkin Teija, että he toimivat ikään kuin lähettiläinä, tai myös jakavat sitä hyvinvointia sitten lähiympäristöönsä.

Jonna Mandelin: No näin vastavalmistuneena opiskelijana on ilahduttava nähdä, miten paljon korkeakouluyhteisössä oikeasti tehdään opiskelijoiden hyvinvoinnin eteen asioita. Ja kunhan se saadaan vielä sinne opiskelijoiden saavutettaville, niin sitten ollaan todellakin siinä mitä hanke toivoo, että meillä on Suomessa kaikista parhaimmin voivat korkeakouluopiskelijat.

Anu Leppänen: Ja minä lisäisin, yhdyn kaikkiin teihin, mutta minä lisäisin, että on tehty ihan konkreettisia toimia, että me tuntisimme meidän opiskelijat täällä terveysosaamisenalueella, että suuria muutoksia uraohjaukseen ja harjoitteluohjaukseen, että ohjaaja pysyisi samana. Kiitos teille Jonna ja Antti, että otitte vastaan kutsumme ja tulitte keskustelemaan kanssamme ja toitte vahvan asiantuntijuutenne meille kaikille, tämän kestävän hyvinvoinnin tilan ympärillä ja, miten voimme tukea opiskelijoita opintojen aikana. Kiitos teille kuulijat mukana olostanne täällä Viimeisen kuulutuksen toisella matkalla. Kiitos.

Kaikki: Kiitos.

[Musiikki alkaa]

[Musiikki Loppuu]

[Musiikki alkaa]

[Musiikki Loppuu]

Teija Rautiola:
Tervetuloa kuuntelemaan MetroPodian viimeinen kuulutus podcast -sarjan ensimmäistä osaa.
Me keskustelemme tässä sarjassa siitä, miten me ammattikorkeakoulun opetukseen ja sen kehittämiseen osallistuvat yliopettaja ja lehtorit vastaamme opiskelijoiden kestävän kehityksen, osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeeseen. Siten, että he kykenevät ylläpitämään ja edistämään oman hyvinvoinnin toimintakyvyn ohella kestävään kehitykseen liittyviä, vastuullisia ja eettistä toimintaa sekä henkilökohtaisessa verkostoissaan, että valmistuttuaan, asiantuntijatyön toiminta ja kehittämis- ympäristöissä.

Anu Leppänen:
Hei ja minä olen Anu Leppänen ja toimin Metropoliassa tiimivastaavan esihenkilönä ja asiantuntemukseni ovat työhyvinvointi, terveyden edistäminen, henkilöstön ja opiskelijoiden toimintaympäristön tukeminen kestävä kehitys huomioiden.

Teija Rautiola:
Tervetuloa Anu. Olen Teija Rautiola ja toimin Metropoliassa terveysosaamisen alueella terveyden edistämisen tiimissä. Minun työtoiminnassa merkittävässä roolissa on digipedagogiikkaan pohjautuvaa terveyden edistäminen. Minä suunnittelen ja toteutan Campus onlinen verkko opintojaksoja, jossa keskitytään myös opiskelijoiden, terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen sekä toimintakyvyn ylläpitoon. Tämä podcast sarjan teemana on läpileikkaus yhdestä niistä; Kestävä kehitys, oma kestävä hyvinvointi ja asiantuntijuus. Opiskelijat ovat ilmaisseet tarpeensa saada täsmällisemmin tietoa kestävän kehityksen ja vastuullisen toiminnan eri ulottuvuuksista opintojen aikana. Siinä avaintekijänä ovat tietenkin opettajat. Toivomme siis, että tämä podcast sarja tarjoaa eväitä matkallesi, kun tuot kestävän kehityksen teemoja mukaan opetukseesi.

Anu Leppänen:
Olemme kutsuneet vieraaksemme Metropolian kestävän kehityksen ja vastuullisen toiminnan monipuolisen asiantuntijan, yliopettaja Riitta lehtisen, tervetuloa.

Riitta Lehtinen:
Kiitos kutsusta. Todella mukava päästä keskustelemaan kanssanne, teidän esiin nostamista asioista.

Teija Rautiola:
Me avaamme tähän ihan nyt ensin sen, että mistä tämä globaaliin ajankohtaisen teeman podcast koostuu. Tämän sarjan tavoitteena on tuoda laajemmin tunnetuksi kestävän kehityksen ja vastuullisen toiminnan alueelta Agenda 2030 ja sieltä kansallisen tason linjaukset. Siitä syystä, että me pidämme niitä tärkeänä hallittavana tietolähteenä kestävää kehitystä ja vastuullista toimintaa edistäville asiantuntijoille, eli kaikille meille. Tämä 2015 hyväksytty globaali toimintaohjelma, Agenda 2030, ohjaa suomea muiden maiden ohella edistämään pitkäjänteisesti kestävää kehitystä. Tavoitteena sillä on saada globaali kehitysuralle, jossa turvataan ihmisten hyvinvointiin, ihmisoikeudet, talouden vauraus ja yhteiskuntien vakaus ympäristön kannalta kestävällä tavalla.
Nämä Agendan tavoitteet ja linjaukset ovat kiinteästi nitoutuneet yhteen YK;n asettamien kestävän kehityksen
tavoitteiden kanssa, jossa myös ihmisten eriarvoistuminen, ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden kato nähdään suurimpana ongelmana.

Anu Leppänen:
Haluaisitko Riitta tässä vaiheessa nostaa tästä globaalista toimenpideohjelmasta jotain erityistä?

Riitta Lehtinen:
No en oikeastaan ehkä mitään sinällään erityistä kohtaa, kaikki ne 17 tavoitetta, jotka siinä on Julkaistu, ovat varmasti ihan ajankohtaisia edelleenkin. Mutta se mitä toi tutkimus ja tiede on tuonut lisää meille tietoa ilmastonmuutoksen voimistumisesta, kiihtyvästä tahdista, luonnon monimuotoisuuden katoamisesta on nostanut esiin ne, että meidän tulee tarkastella näitäkin tavoitteita planeetan rajojen näkökulmasta. Mikä tarkoittaa sitä, että neljä kohtaa Agenda 2030 tavoitteista maanpäällinen elämä, vedenalainen elämä, ilmastoteko ja sekä puhdas vesi ja sanitaatio on kuitenkin ne perusta kivijalka, jolle meidän täytyy tätä yhteiskunnan kestävää kehitystä rakentaa. Se on sama kuin talossa on turha lähteä hienostelemaan, hienostelemaan rakennuksille tai seinän väreillä tai sisustuksella, ellei perusta ole kunnossa. Tämän globaalin ekosysteemin päälle sitten
seuraavaksi tärkeämpänä on meidän tämä sosiaalinen kestävyys ja ihmisten välinen toiminta. Siellä Agendassa luetellaan: ei köyhyyttä, ei nälkää, terveyttä, hyvinvointia, hyvä koulutus, sukupuolten tasa-arvo ja niin edelleen. Et näiden päälle sitten tulee se taloudellinen kestävyys. Eli tässä planeetan rajat huomioivassa tarkastelussa näistä 17 tavoitteesta nämä talouden tavoitteet, joita on ihmisarvoista työtä ja talouskasvua innovaatioita ja infrastruktuurien kehittämistä, eriarvoisuuden vähentämistä ja vastuullista kuluttamista, niin ne ovat tavallaan keinoja toteuttaa, sitten sitä hyvää sosiaalista toimintaa ja kaikki tämä tulisi tapahtua näiden planeetan rajoissa, eli tämän ekologisen kestävyyden huomioon ottaen.

Anu Leppänen:
Mielenkiintoista Riitta. Nämä yhteiskunnalliset ja globaaliset haasteet johtavat luonnollisesti työelämän murrokseen, ja siitä syystä meidän on tarkasteltava erityisen kriittisesti ammattikorkeakoulutuksen tilaa ja ylläpidettävä tätä jatkuvaa kehittämistä. Miten tämä suuntaus näkyy mielestäsi ammattikorkeakoulussa?

Riitta Lehtinen:
Mielestäni se näkyy aika varsin hyvin. Sinällään tiedän, että ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Areena on jo joitakin vuosia sitten tehnyt, tämmöinen kestävän kehityksen toimintasuunnitelman ja sen pohjalta oikeastaan varmaankin kaikki ammattikorkeakoulut Suomessa ovat rakentaneet omia toimintatapojaan, kuinka kestävää kehitystä omassa ammattikorkeakoulussa viedään eteenpäin. Jo siinä Arenen linjauksissa koulutuksen osalta on todettu, että ammattikorkeakoulusta valmistuneet osaavat edistää kestävää kehitystä työssään ja myös yhteiskunnassa. Metropoliassa tämä on toteutettu sillä tavalla, että meillä on kestävän kehityksen tiekartta, jossa on kolme toiminta aluetta. Ensimmäisenä ehkä oman toiminnan kehittäminen tarkoittaa, meidän kiinteistöjen energiatehokkuutta, hiilidioksidipäästöjen laskemista ja pyrkimyksenä vähentää niitä, jätehuollon käsittelyä ja niin edelleen. Sitten meillä on tutkimus-kehittämistoiminta, johon kestävän kehityksen teema on integroitu ja kolmantena ja ehkä siinä mielessä kaikkein laajemmille vaikuttavana, että on meidän koulutus, eli tämän organisaation keskeinen tehtävä. Että tavoitteena on, että jokainen Metropoliasta valmistunut osaa edistää kestävää kehitystä ammatissaan ja myös yhteiskunnassa. Tämän edistämiseksi niin Metropolian johto muutama 2021 jo linjasi sen, että Metropolian henkilöstölle järjestetään koulutus ja johon työntekijät voi osallistua työajalla. Tavoitteena se, että kun henkilökunnan keskuudessa meillä on yhteisymmärrys siitä, mitä kestävä kehitys tarkoittaa, kun jokainen omalla ammattialalla lähtee sitten kehittämään sitä ajatusta eteenpäin sinne omaan opetukseensa. Ja ilokseni voin todeta, että tässä vaiheessa jo yli 750 henkilöä, meidän 1000 henkilökunnan jäsenestä on kurssin suorittanut.

Teija Rautiola:
Loistavaa! AMK pedagogiikassa sen lisäksi vielä, että se viime vuosina on nostettu keskiöön tämän substanssi asiantuntijoiden kouluttamisen ja kasvattamisen ohella, valmentaa opiskelijoista moniosaajia poikkeavaisesti toimivia asiantuntijoita. Se tulee erityisesti esiin TKI-toiminnassa, tutkimus kehittäminen ja innovaatiotoiminnassa ja siitä esimerkki monialaiset innovaatioprojektit, joissa haetaan opiskelijalähtöistä ratkaisuja työelämän tarpeisiin, moninaisiin tarpeisiin ja näissä on myös yhä enenevässä määrin painottunut vastuullisen toiminnan näkökulmat ja kestävän kehityksen näkökulmat. Lisäksi johtamisen ja henkilöstöhallinnan alueella ja niissä opinnoissa ovat taloudellisen, kulttuurisen ja sosiaalisen vastuullisuuden sekä eettisyyden asiantuntijuuden merkitys työelämässä nostettu esiin. Seuraavaksi oikeastaan syvennytään kestävän kehityksen sisältöihin ja niihin tekijöihin, joilla kestävään kehitykseen johtavaa toimintaa pidetään koko väestön vastuulla olevana asiana ja nämä jakautuvat: kestävän kehityksen päästrategiat suomessa ja ekologiset arvot, asenne ja suuntautuneisuus.
tämän kestävän kehityksen pää strategioista. Tästä on meillä Suomessa nostettu Agenda 2030 siitä toimintaohjelmasta kaksi painopistealuetta, ne ovat hiilineutraalia resurssiviisaus, viisas Suomi ja yhdenvertainen, tasa-arvoinen ja osaava Suomi.

Anu Leppänen:
Miten Riitta kuvaisit hiilineutraalin ja resurssiviisaus suomen pääkohtia?

Riitta Lehtinen:
No tuohon hiilineutraaliuteen on hyvin oleellisena vaikuttaa se millä tavalla täällä energia, mistä energiaa saadaan ja, kuinka sitä kulutetaan. Ja tuota tässä suomen kehitys niin kun uusiutuvien energialähteiden hyödyntämiseenhän on ollut ihan esimerkillistä ja hyvää. Tietysti kaikki on ja myös nyt kun energia on ollut kallista niin ihmiset ovat myös yksilötasolla oppineet säästämään ja huomioimaan sitä, että energiaa ei tuhlata, että oma tuntuma siihen on, että siihen nyt jo on osattu kiinnittää aika varsin hyvin huomiota, että viimeaikaiset yhteiskunnalliset tapahtumatkin on siihen tietysti ohjanneet. Materiaalitehokkuus tai resurssiviisaus, jossa voin tietysti tarkastella resursseja muitakin kuin materiaaleja, mutta se materiaalitehokkuus on ehkä sellainen asia, joka ei vielä ole sillä tavalla ollut esillä. Mutta jokainen meidän täällä ammattialalla jokainen tunnistaa sitten kuitenkin niitä, että se materiaalien käyttö, minkälaisten materiaalien käyttö, niiden kierrätettävyys, uudelleenkäyttö ja nämä niin sillä alueella varmasti on vielä paljon kehitettävää ja myös uusia materiaaleja haetaan.

Anu Leppänen:
No mitä asioita jokainen meistä voi omalla kohdallaan edistää tätä vihreää toimintaa?

Riitta Lehtinen:
No näissä, jos ajatellaan ihmisiä yksilöinä, niin tai oikeastaan voi sanoa, että yhteiskunnallisesti kaikkein suurimmat päästöt aiheutuvat kuitenkin asumisesta, ruoasta ja liikkumisesta, että voidaan jakaa näihin kolme teemaan ja kaikkihan me näitä käytämme, kulutamme päivittäin. Siinä mielessä voidaan tarkastella, että
meillä kaikilla kansalaisilla on niin kuin tekee päivittäin lukuisia valintoja näiden asioiden suhteen, että kuinka kestävä se toimintatapa on, eli niitä päätöksentekohetkiä on arjessa lukuisia. Sen lisäksi on tietysti semmoisia
harvemmin tapahtuvia, mutta erittäin merkityksellisiä päätöksentekokohtia jo eri ammateissa, riippuen siitä työtehtävästä, että tuota jos olet suunnittelija ja suunnittelet järjestelmiä ja sen tyyppisiä niin, mitkä ovat niiden ympäristövaikutukset, niiden sosiaaliset vaikutukset, niiden taloudelliset vaikutukset? Ne pitäisi osata priorisoida myös sen aiemmin mainitsemani priorisointijärjestyksen mukaan, eli että se ekologinen on se pohja, sosiaalinen sen jälkeen ja sitten se taloudellinen. että Nämä ketkä on päätöksiä tekemässä eri vaiheissa, niin pitäisi pystyä tarkastelemaan se näin ja sitten on meitä henkilöitä, jotka toimii opetusohjaus ja tämän tyyppisissä tehtävissä kohtaa asiakkaita -ihmisiä, jotka taas omassa elämässään voisivat toimia näiden asioiden mukaan, niin on syytä, että siinä niissä tilanteissa käyttää sitä vaikutusvaltaansa ja tuo esille näitä kestäviä näkökulmia.

Anu Leppänen:
Nämä asiat todella koskettavat kaikkia aloja, tai esimerkiksi sotealan asiantuntijoille on erityisen tärkeä kehittämistehtävä. Sujuvien prosessien aikaansaaminen terveydenhuollossa ja sairaalassa syntyvien jätteiden lajittelu ja kierrätysprosesseissa. Sekä kohderyhmälähtöisellä ja tuetulla terveyden edistämisellä, elämäntapaohjauksella lääkkeettömien hoitomuotojen käyttämisellä voidaan merkittävästi vähentää lääkkeiden käyttöä. No entä sitten Riitta miten tämmöinen, yhdenvertainen ja tasa-arvoinen osaava Suomi koostuu? Miten se katsotaan toteutuvan täällä meillä Metropoliassa? Minkälaisin keinoin, menetelmin toteutusta tuetaan?

Riitta Lehtinen:
Jäin miettii tässä kysymyksessä just tämä järjestys yhdenvertainen, tasa-arvoinen ja osaava Suomi niin.
Minun on vaikea nähdä, että osaava ja osaamaton olisivat yhdenvertaisia. Eli jotenkin minun mielestäni tämä osaamisen korostaminen olisi tärkeämpää. Eli kun osaamista tarvitaan ja osaaminen edistyy, niin siitä osaavien henkilöiden kesken näkisin, että he ovat täysin yhdenvertaisia, tasa-arvoisia, riippumatta mistään sukupuolesta, että taustasta, iästä tai niin edelleen. Eli tavallaan ei voi olla oikein tai on jopa vaarallista, jos yhdenvertaisuus ja tasa-arvoisuus ajavat sen osaamisen edelle, että mitä yhteiskunnassa tapahtuu, lähtökohtaisestihan, kaikki on niin kun tasa-arvoisia. Eli tämä kaikki ymmärtää sen, että me olemme sanktioitu esimerkiksi valelääkäri lääkärien joukossa, eli ei voida hyväksyä, että valelääkäri ja oikea lääkäri olisivat tasa-arvoisia ja vaatisivat yhdenvertaista kohtelua. Eli tavallaan samanlaisella tai tasavertaisen osaamisella, kaikki ovat tasavertaisia ja yhdenvertaisia. Ja miten se toteutuu Metropoliassa kun, Metropolia on ennen kaikkea oppimis- ja osaamisen ympäristö. niin täällä mielestäni sen osaamisen korostaminen juuri, että saavutetaan niitä osaamistasoja, mitä eri ammateissa tarvitaan, niin siihen pyrkien ja kun siellä etenee, niin ei ole mitään merkitystä sillä mikä on niin kuin ihmisen muu tausta, että se osaaminen sinällään, niin kuin ratkaisee.

Anu Leppänen:
Tähän lisäkysymyksenä, että mihin jokainen meistä voi vaikuttaa, niin yksityiselämässä kuin ammatillisessa toiminnassa?

Riitta Lehtinen:
Joo, tämä on kuulostaa vähän vaikealta kysymykseltä, mutta jäin miettimään. sitä, että Minä koen, että Suomi on sääntöyhteiskunta. Eli tuota tavallaan meillä on, työelämän pelisääntöjä. Meillä on yhteiskunnallisia pelisääntöjä, Meillä on oikeanpuoleinen liikenne ja meidän tulisi kaikkien taustoista ja muista riippumatta niin noudattaa niitä yhteisiä pelisääntöjä. Mikä tässä yhteiskunnassa on ja mitä ehkä sitten organisaatiossa on, ja toisaalta myöskin huolehtia siitä, että kun kohtaamme tilanteita, että niitä ei noudateta. Niin meillä olisi niin kun yhteisöllinen vastuu siitä, että tuodaan virhekäyttäytyminen esiin ja korjataan toimenpide, eli pitää kiinni niistä yhteisistä toimintatavoista. Ja Mitä enemmän niin yksilö kokee tämän vastuullisuuden tulevan omasta sisältä, niin sitä parempi se on se lopputulos. että ne ei jäisi ulkokohtaisiksi ja että sääntöjen noudattaminen, vaan on sisäistänyt ne säännöt ja yhteiset toimintatavat ja kantaa vastuun siitä, että toimii sen mukaisesti. Eli niiden vastuiden, vastuullisuuden toiminnan tuloksena saa myös kaikenlaisia oikeuksia, mutta ei oikeuksia ensin, ja sitten tulisi vasta vastuullinen toiminta.

Anu Leppänen:
Eli yksilön kokemana, että hän ymmärtää sen oman vastuunsa.

Teija Rautiola:
kyllä, ja tässä vaiheessa on tärkeä kertoa, että meillä Metropoliassa on tuotettu ja juuri pilotoitu viime syksynä verkko-opintojakso; Kestävä kehitys, oma kestävä hyvinvointi ja asiantuntijuus. Ja sen kohderyhmänä on ollut kaikkien tutkinto ohjelmien opiskelijat ja siinä korostetaan ja korostuu moni asiantuntijuus. Tämän opintojakson keskusteluissa opiskelijat ajattelevat yhdessä ja kehittävät monipuolisesti ratkaisuja myös globaaleihin haasteisiin. Ja Me haluamme tuoda tässä podcastissa myös tämän opiskelijan näkökulman, koska kestävä kehitys on meidän kaikkien vastuulla. Me haluamme näyttää, miten opiskelijat ovat, mitä he ovat tuottaneet, kehittäneet tai pohtineet, vaikka agenda 2030 sen tavoitteesta liittyen yhdenvertaiseen ja tasa-arvoiseen Suomeen.
Missä kommenttipuheenvuoroissa sekä kiitettiin, että kritisoitiin kansallisia linjauksia Agenda 2030:sta.
Opiskelijat ajattelivat, että yhdenvertaisuus ja sen toteutuminen tai oikeammin toteutumattomuuden tila oli, näissä keskusteluavauksissa hyvinkin merkittävässä roolissa. Opiskelijat pitivät nimittäin yleisesti harhaanjohtavana sitä, että tätä oikeudenmukaisuutta sen paremmin kuin tasa-arvoa tai erilaisuuden hyväksyntää ei saada toteutumaan meillä tässä yhteiskunnassa, joka luokitellaan valveutuneeksi. Opiskelijat nostivat perusteluna tälle suomalaisen kehitysjärjestön Fingon alkusyksystä julkaiseman artikkelin, joka vahvistaa hallitusohjelman täytäntöönpanossa sen, miten sanat eivät kohtaa tekoja. ja Joissakin puheenvuorossa tuli tämmöinen ilmaisu, että on kummallista, että voidaan vakavasti väittää yhteiskunnan tukevan asioita, joita tuetaan vain sanoin, liian usein nähtiin, tämä yhdenvertaisuuden kiinnostavan, kun se koskettaa itseään.
Sitten me tässä vaiheessa hypätään tähän Agendan toiseen sisältöalueen ekologiset arvot asenne ja suuntautuneisuus ja ne ovat aihepiirejä, joita on tärkeä tuoda opiskelijoille vahvasti tietouteen jo opintojen heidän ammatillisen kasvunsa aikana. Tavoitteena on nimittäin saada aikaan opiskelijoille oman toiminnan kriittistä arviointia ja motivaatiota toimia vastuullisesti.

Anu Leppänen:
Riitta, millaisilla tieto sisällöillä ja menetelmällisillä keinoilla tuetaan opiskelijan päätöksentekokykyä omien valintojen muutoksessa?

Teija Rautiola:
Tässä kohtaa minä nappaan puheenvuoron. Minä tuon esimerkin siitä, miten tämä verkko-opintojakson keskustelussa tai tehtävänannossa hyödynnettiin Sitran elämäntapatestiä.
Muun muassa tämä verkko-opintojakso, Riitta annan sinulle tämän jälkeen puheenvuoron vielä.
Jossa opiskelijat selvittivät nimittäin sen oman hiilijalanjälkensä ja he työstivät oman kestävämmän hyvinvoinnin arjen suunnitelman siinä yhteydessä ja testi tarjosi myös räätälöityjä vinkkejä, joiden avulla opiskelija voi säästää ilmastoa, rahaa ja aikaa. Ja Me ajattelimme, että verkko opintojakson tämän kaltaisella tehtävällä ja niin kuin tarkemmin niihin syy seuraus suhteisiin tutustumalla, opiskelijat pystyvät arvioimaan omia asenteitaan, arvojaan ja kulutustottumuksiaan paremmin, sekä myös valmiuksiaan kestävämmän elämäntavan niin kuin muutoksen tekijöihin. Heidän kommenteissaan yleisesti yllätyttiin esimerkiksi oman hiilijalanjäljen koosta ja määrästä. Ja tämä testi selvensi heille osa alueita, missä olisi parantamisen varaa, sen he myös ilmaisivat.

Anu Leppänen:
No olisiko sinulla Riitta jotain vinkkejä asioita opettajalle? Mitä muilla kestävän kehityksen teemoja voisi integroida opetukseen tämän lisäksi mitä Teija kertoi meille?

Riitta Lehtinen:
No tuohan on nimenomaan hyvä, että se on tuotu sen opiskelijan lähelle. Koskee häntä itseään, niin se tapahtuu niin sitä oivallusta ja syvempää asioiden ymmärrystä eli niin kuin hyvä pedagoginen juttu sinällään. Kaiken kaikkiaan minusta jotenkin tuntuu, että haluaisin rohkaista kaikkia meidän ammattiopettajia ammattialan tuntevia opettajia, eli he, tietävät sen mitä siinä ammatissa pitää opiskella, minkälainen on se ammatti, ammattihenkilön toimintaympäristö, missä hän tulee työskentelemään todennäköisesti. Mutta osaisi siihen sitten vähän niin kun Teija tuossa aikaisemmin sanoi, että pedagogisista ratkaisuista, että on tämä niin sanottu T mallin oppiminen. että siellä on näitä muitakin asioita kuin puhdas se oma ammatillinen osaaminen ja siinä niin kuin tämä kestävän kehityksen näkökulma on hyvin oleellinen, koska yhteiskunnassa tässä kestävässä kehityksessä tulee tapahtumaan merkittävä muutos. Ja siellä minä haluan edelleen korostaa sitä ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen näkökulman näkyvyyttä. huomioimista, että miten se näkyy niin kun me sillä ammattialalla, siinä toiminnassa missä nämä ihmiset todennäköisesti tulee työskentelemään, ja että he itse pohtisivat juuri niitä mahdollisuuksia. Myös siis siinä mielessä tämmöinen ennakointiosaaminen, mitä se tulevaisuus voisi olla sillä alalla, että jos nyt toimitaan tällä tavalla ja tästä aiheutuu tiettyjä ympäristövaikutuksia tai ei oteta huomioon kaikkia sosiaalisia vaikutuksia. Niin katse tulevaisuuteen ja ennakoida sitä mitä se parempi tulevaisuus voisi olla ja sitten rohkaista meidän nuoria sitten niin kuin toimimaan niiden tavoitteiden eteen.

Teija Rautiola:
Kyllä ja tässä Ihan lopuksi hetkeksi vielä siirrytään ehkä yhdelle vaikeimmista osa alueista; kestävän hyvinvoinnin edellytyksiin eri ihmisryhmien keskuudessa ja niiden epätasaiseen jakautumiseen, jota sanelee totaalisen kulttuurikohtaiset erot, kehitys- ja hyvinvointivaltioiden välillä. Kestävän hyvinvoinnin jakautumisen erot ovat mittavat, jos me arvioimme hyvinvoinnin edellytyksiä omien kriteerien mittareilla, muun muassa taloudellisten mahdollisuuksien ja palveluiden saatavuuden tasapuolisuudella

Anu Leppänen:
Tiedetään, että hyvinvointi on täysin kulttuurikohtainen kokemus ja se on riippuvainen totutuista elämäntavoista ja meidän arvoistamme. Millaisin keinoin näihin elämisen laadun ja oman hyvinvoinnin edellytysten epäkohtiin voitaisiin tehokkaammin vaikuttaa globaalin kestävän hyvinvoinnin aikaansaamiseksi? Riitta.

Riitta Lehtinen:
Todella hankala kysymys. Enkä kokonaisvaltaisesti ilman muuta pysty siihen vastaamaan. Mutta taas kun koulutusorganisaatiosta katson, niin kyllä minä nostan esiin sitten sen uuden, oppiminen palkitsee ja uutta opittavaa tässä yhteiskunnassa tässä maailman tilanteessa riittää. Ja siinä mielessä se kiinnostus siihen osaamiseen ja että sillä osaamisella oikeasti on merkitystä niin että, jos et uskoisin, että näitä semmoisella suhtautumisella, niin tuota voi lisätä sitä omaa jaksamista ja omaa hyvinvointia. Kun pitää sitten niin kun mielessään juuri kaikki ne oma, n hyvinvoinnin perusedellytykset. Liikunta ja ruokailu ja kaikki nämä asiat, jossa myös voi ottaa huomioon juuri sitten kestävän kehityksen ajatukset.

Anu Leppänen:
No miten arvioit vaikutusmahdollisuuksiamme koulutusorganisaationa opiskelijoiden kestävän kehityksen ja vastuullisen toiminnan tämmöiseen tulevaan asiantuntijuuteen? Eli miten aktivoimme heitä?

Riitta Lehtinen:
No minun mielestä ammattikorkeakouluille ja meillä on oikeasti 3,5–4 vuotta aikaa olla niiden opiskelijoiden kanssa ja olemme heidän kanssa kanssakäymisissä päivittäin. Niin tuota siinähän on iso aika aikajänne, jolloin voimme vaikuttaa. Me ratkaisemme myös niitä pedagogisia toimintamalleja mitä tässä jo on mainittu. Esimerkiksi tämä innovaatioprojekti. Saamme niitä kehitettyä edelleen vielä monialaisemmaksi ja toisten alojen osaamisen arvostamiseksi. Niin näillä tuota niin ja tuomalla juuri se kestävän kehityksen kokonaisvaltainen näkökulma esiin siihen omaan ammatilliseen osaamiseen liittyen ja sitten rohkaista ihmisiä niin kun etenemään siinä alallaan ja tuomaan näitä uusia näkökulmia esiin. Eli uudenlainen osaaminen, että sille todella on, on tuota tarvetta ja resurssien vähetessä, että mitä vähemmän on resursseja, sitä enemmän tarvitaan osaamista.

Anu Leppänen:
Kiitos Riitta. Mitä olemme itse oppineet tästä keskustelusta?
Teija ja Riitta.

Teija Rautiola:
No ihmiskunnan tulevaisuus on monien tekijöiden summa, johon me kaikki osallistumme väistämättä, koska se koskee yksilöä, yhteisöä, yhteiskuntaa ja ympäristöä. Meidän on monipuolisesti haettava ratkaisua niin kuin paremman tulevaisuuden kehittämiseksi. Ja itse ajattelen tässä, että ei pidä luovuttaa, vaan ymmärretään, että ihan pienempikin teko voi olla alku niin kuin merkityksellisen muutokseen ja vastuullisen toiminnan kehityskulkuun.

Riitta Lehtinen:
Ilman muuta allekirjoitan tuon, että kaikki vaikuttaa. Tässä on monta asiaa liittyvät yksi ja tämä mitä tässä keskustelussa minulle avautui, niin oli tarkemmin, avautui tämä sosiaali- ja terveysalan asiantuntijoiden näkökulma ja heidän suuri vaikuttamismahdollisuus näiden asioiden edistämiseksi yhteiskunnassa.

Anu Leppänen:
Näihin on helppo yhtyä. ja Kiitos Riitta, että olit, otit vastaan kutsumme ja tulit asiantuntijaksi ja toit tämän vahvan osaamisesi kestävän kehityksen ja vastuullisen toiminnan alueelta. Ja kiitos teille kuulijat mukana olemisesta viimeisen kuulutuksen ensimmäisessä osassa

Teija Rautiola ja Riitta Lehtinen:
Kiitos.

[Musiikki alkaa]

[Musiikki Loppuu]

[musiikkia taustalla]
Heidi Rontu: Tervetuloa kuuntelemaan Moninainen Metropolia -podcast-sarjaa. Minun nimeni on Heidi Rontu, ja toimin Metropoliassa jatkuvan oppimisen johtajana. Tämän sarjan tavoitteena on laajentaa ja syventää moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon ymmärrystä sekä pohtia myös keinoja, miten näitä kaikkia voisi edistää käytännössä. ¨
[musiikki loppuu]
Heidi Rontu: Lämpimästi tervetuloa Moninaisuus-podcast-sarjan viidenteen jaksoon. Ja tänään meillä on teemana moninaisuus, työelämä ja sukupuolten välinen tasa-arvo. Minun nimeni on Heidi Rontu, ja työskentelen Metropolia ammattikorkeakoulussa jatkuvan oppimisen johtajana ja kanssani täällä keskustelemassa tänään on Johanna Niemi. Tervetuloa Johanna.
Johanna Niemi: Kiitos oikein paljon.
Heidi Rontu: Kertoisitko ihan lyhyesti itsestäsi ensin tähän alkuun?
Johanna Niemi: Kerron mielelläni. Minä olen Johanna Niemi. Minä olen Metropolia ammattikorkeakoululla asiantuntija ja opettaja. Ja tämän päivän moninaisuuteen ja sukupuolen mukaiseen eriytymiseen liittyvät teemat ovat minulle tosi tärkeitä. Minä olen kiinnostunut näistä sekä teoreettisella rakenteen tasolla, mutta myös ihan siis arjessa miten tämä näkyy luokkahuoneessa, miten tämä näkyy meidän työympäristössämme.
Heidi Rontu: Kiitos Johanna. Heti alkuun jo tärkeää asiaa. Tämä on varmasti sellainen teema, joka on meille kummallekin todella tärkeä, semmoinen sydämen asia. Tosiaan tervetuloa Johanna tähän podcast-sarjaan ja tässä sarjassa on lähdetty aina liikkeelle meidän Metropolian tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmasta, joka meillä on tehty tälle nykyiselle kuluvalle vuodelle ja oli jo voimassa viime vuonna. Eli tämän vuoden aikana myös sitten lähdetään päivittämään suunnitelmaa sen mukaan, miten tunnistetaan päivitystarpeita. Meillä on nyt teemana moninaisuus, työelämä ja sukupuolten välinen tasa-arvo. Mitä erityisesti haluaisit ehkä siitä tähän alkuun nostaa esille?

Johanna Niemi: Yhdenvertaisuussuunnitelmassa minulle kiinnostavin asia oli nykytilanteen kuvaus, eli minkälainen sukupuolijakauma meidän opiskelijoissa on. Täällä oli kuvattu hyvin myös sitä, että mikä on henkilöstön puolelta tilanne, mutta erityisesti opiskelijoiden puolelta (tilanne). Siellä ei niinkään yllättävää, mutta siis meidän soten ja tekniikan alat ovat erityisen, tai poikkeuksellisen, jyrkästi jakautuneet sukupuolen mukaan.
Heidi Rontu: Tämä on ihan totta ja sen näkeekin, kun täällä meidän kampuksilla liikkuu. Jos vaikka ajatellaan Myllypuron kampusta, jossa on meidän koko sotepuolen koulutus ja sitten taas esimerkiksi meidän Myyrmäen kampusta, jossa on valtaosa meidän tekniikan, tai ainakin merkittävä osa meidän tekniikan alan koulutuksesta. Se on ihan totta, jos mietitään opiskelijoiden valintoja, miksi he hakeutuvat tiettyyn tutkinto-ohjelmaan ja tietylle alalle. Ja meillä tosiaan näkyy aika vahvasti sukupuolittuneet alat Metropoliassakin. Miten näkisit Johanna, miten tähän voitaisiin vaikuttaa? Onko meillä mahdollisuuksia vaikuttaa?

Johanna Niemi: On. Meillä on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa tähän. On tietenkin niin, että me näemme aiempien valintojen toteuma meidän sisäänotossa. Se on selvä. Me tiedämme tutkimuksesta ja tilastoista, että sukupuolen mukainen eriytyminen alkaa jo peruskoulussa. Siellä missä on mahdollista alkaa valitsemaan aineita, ja se on koko ajan tippunut meidän koulutusjärjestelmässä alemmas ja alemmas, eli yhä nuorempana tehdään jo jonkinlaisia ainevalintoja. Ja me tiedämme, että näitä sukupuolen mukaisia valintoja tehdään jo siellä (peruskoulussa). Se johtaa sellaiseen koulutuspolkuun, josta me näemme ikään kuin sen jäävuoren huipun.

Siinä vaiheessa, kun tullaan korkeakouluun, niin on tehty jo monia valintoja. Mutta ehdottomasti me voimme silti vaikuttaa tähän. Minä haluaisin tarkastella mahdollisuutta ottaa sisäänottokiintiöitä sukupuolen mukaan. Tähän liittyy monia haavoittuvaisuuksia, monia ristiriitoja. Minä haluaisin silti tutkia, olisiko se mahdollista ja minkälainen vaikutus sillä voisi olla erityisesti näillä kaikkein voimakkaimmin segretoituneilla aloilla. Tämä olisi yksi asia. Sitten toisia ikään kuin ilmeisiä vaihtoehtoja on meidän tutkintojen markkinoiminen, meidän tutkintojen mielikuviin vaikuttaminen, jonkinlaiset valmentavat opinnot, opinto-ohjaus, meidän talon sisällä olevien opiskelijoiden mahdollisuudet vaihtaa alaa, tehdä jonkinlaisia kokeiluja. Tämän tyyppiset asiat tulee minulle ensimmäisenä mieleen.
Heidi Rontu: Kiitos Johanna. Nopea reaktioni näihin ehdotuksiin. Minusta nämä ovat hyviä ehdotuksia ja ymmärtäisin, että me voisimme niitä hyvinkin vakavasti miettiä vaihtoehtoina, jotta pystyisimme vaikuttamaan ja auttamaan sen alan valinnassa. Sitten minä mietin sitä, että tosiaan nämä luvut Metropoliassa, sinä olit ymmärtääkseni Johanna näihin tutustunutkin, että miltä meidän luvut näyttävät. Tuossa hyvin nostit sitä, että ne valinnat rupeavat tapahtumaan jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa. Olisiko sinulla pohdintoja siitä, että miksi meillä Suomessa valitaan aika sukupuolittuneesti, jos puhutaan opinnoista?

Jo tuolla aikaisemmin otit peruskoulua esille, ja sitten kun päästään tähän vaiheeseen, eli tehdään niitä valintoja korkeakouluopinnoista ja alasta. Niin olisiko sinulla pohdintoja siitä, että miksi meillä Suomessa on näin segregoituneet alat? Viittaan tällä siis vielä siihen, että kun toisaaltahan meillä käydään ja on käyty keskustelua siitä, että halutaan pyrkiä siitä pois. Ja kuitenkin se todentuu meilläkin täällä Metropoliassa. Me näemme joka vuosi, kun tänne otetaan opiskelijoita opiskelemaan. Mitä ajatuksia sinulla tästä nousee?

Johanna Niemi: Monia ajatuksia, tämä on tosi hyvä kysymys. Ihan rehellisesti minä olen yllättynyt siitä, että tämä on edelleen näin. Suomessa tasa-arvotyö on monella tavalla tosi edistyksellistä, tosi hyvin toimivaa. Me olemme monessa asiassa todella hyviä. Minusta se on yllättävää, miten vähän nämä tilastot ovat viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana muuttuneet. Tämä tilanne ei ole vieläkään muuttunut. Se tiedetään, että mallioppiminen on tässä varmaan todella tärkeä vaikutin ja tekijä. Minun on vaikea ymmärtää tätä sitä kautta, että Suomessa kuitenkin naiset ovat olleet työelämässä poikkeuksellisen pitkään. Meillä on voimakas, tämän tyyppinen perhevapaiden pitämisen malli, joka on nyt vielä parantunut yhdenvertaisempaan suuntaan nyt perhevapaauudistuksen myötä. Toissa vuonna se taisi tulla voimaan. Tämä lähtee varmasti tosi varhaisista kokemuksista siitä, että minkälaisia ammatteja näkee ympärillään, minkälaisia malleja näkee.
Minä ajattelen niin, kun koulutuslaitoksen näkökulmasta, että me voimme vaan vaikuttaa niihin asioihin, mihin me voimme vaikuttaa. Meillä ei ole pääsyä perheisiin. Mutta samaan aikaan me koulutetaan opiskelijoita, jotka hyvin todennäköisesti perustavat perheitä ja tavallaan näyttävät esimerkkejä, mutta tähän kysymykseen vastaus, että miksi tämä on näin. Niin minä en siis oikeasti tiedä, koska meidän peruskoulujärjestelmä taas on tosi pitkään perustunut yhtäläisten mahdollisuuksien takaamiselle. Ja syystä tai toisesta tämä tässä sukupuolinäkökulmassa ei toteudu. Mistä sinä luulet, että tämä johtuu?
Heidi Rontu: Joo esitin aika pahan kysymyksen. Minä oikeastaan esitin sen senkin takia, että se on kysymys myös, mitä itse olen paljon pohtinut. Ja juuri niin kuin sanoit hirveän hyvin Johanna, että meillä on ollut tämä tilanne jo todella pitkään ja sitten toisaalta siitä on käyty yhteiskunnallisella tasolla keskustelua. Se on ollut minun ymmärtääkseni monenkin meidän hallituksen ohjelmassa ja silti me katsomme näitä lukuja, miten me myös tänä päivänä Metropoliassa katsotaan.
Ei minullakaan siihen ole vastausta, tai jotenkin ehkä ajattelen, että onko se osittain mahdollisesti meidän suomalaiseen kulttuuriin sidoksissa oleva tekijä. Yleensä nämä tämmöiset kulttuuriin sidoksissa olevat tekijät ovat aika vahvoja. Ja niihin vaikuttaminen vie aikaa, että ehkä jotain sieltä saattaisi löytyä.

Mutta palataan siihen mitä me, tosiaan minusta hyvin tuossa toitkin esille Johanna, että mitä me voimme tehdä Metropoliassa. Tulisiko sinulla siitä mieleen? Sinä jo mainitsit joitakin esimerkiksi, mitä voidaan tehdä rekrytointikampanjassa: millä tavalla me pyrimme rekrytoimaan meidän eri tutkinto-ohjelmia, meidän aloja. Minä uskaltaisin sanoa, että meillä on nyt tässä otettu ihan harppaus eteenpäin. Meillä on tullut tämmöisiä erittäin laadukkaasti tehtyjä, lyhyitä tutkinto-ohjelmien esittelyvideoita, mitä käytetäänkin meillä nyt tämän vuoden rekrytointikampanjassa, ja siellä minun mielestä tämmöinen moninaisuus, erilaiset toteumat, minusta aika hyvin tulee jo esille. Eli uskaltaisin sanoa, että me olemme siinä ihan hyvällä matkalla. Mutta mitä muuta me voitaisiin Metropoliana tehdä, jotta me, juuri tuo mitä sanoit minusta hyvin, että kun meiltä sitten valmistuu opiskelijoita, niin he pystyisivät ehkä siinä, sillä omalla panoksellaan vaikuttamaan?

Johanna Niemi: No minä ajattelen, että yhdenvertaisuuteen liittyvien kysymysten semmoinen perustietojen opettaminen, että meillä voisi olla esimerkiksi joku yhdenvertaisuuteen, moninaisuuteen liittyvä pakollinen opintojakso kaikille. Tämä voisi olla semmoinen, että ihmiset ja opiskelijat oppisivat reflektoimaan ja katsomaan sitä omaa alaa tämän näkökulman läpi, niin tämä voisi olla semmoinen ihan perus, tietoisuuden lisääminen olisi yksi asia.
Sitten toinen konkreettinen teko, joka liittyy tähän sinun aiempaan hyvään kysymykseen, mallioppimiseen, siihen että minkälaisia esimerkkejä me näemme. Vaikka me puhuttiin aikaisemmin opiskelijoiden segregaatiosta, mutta myös meidän henkilökunta on näiden alojen mukaan erittäin voimakkaasti sukupuolen mukaan jakautunutta, niin tietenkin me myös koko ajan näytetään opiskelijoille sellaista mallia. Sotealan opettajista ja henkilöstöstä yli 90 % on naisia, niin tämä on tietenkin tosi selkeä viesti ja tämä näkyy samalla tavalla siis tekniikan aloilla. Onko mahdollista kohdistaa jonkinlaisia toimenpiteitä siihen, että me saisimme oikeasti moninaisempaa henkilöstöä myös.

Heidi Rontu: Joo tämä on Johanna erittäin hyvä asia minkä nostit esille. Olen paljon sitä itsekin pohtinut, että minkä mallin me annamme, niin kun ihan ehkä tiedostamattakin opiskelijoille ja jos ei me sitä tietoiseksi nosteta jollakin tavalla, niin me koko ajan toistetaan sitä myös itse. Ja tässä minä ajattelisin esimerkiksi, jos mietitään henkilöstön rekrytointia, niin yksi tapahan lähteä tätä esimerkiksi, vaikka kokeilemaan on anonyymi rekrytointi ja sitä itse ainakin pyrin nostamaan keskusteluun täällä meillä, että ainakin lähdettäisiin kokeilemaan anonyymiä rekrytointia siihen tiettyyn pisteeseen. Se voisi tuoda aika mielenkiintoisia uusia kandidaatteja mukaan siihen rekrytointiprosessiin. Jotka ehkä, syystä jos toisesta, ja yleensähän nämä ovat semmoisia tiedostamattomia tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että tietyt hakijat jo ehkä ihan alkumetreillä, eivät pääse eteenpäin siinä rekrytointiprosessissa, että se olisi tosiaan ehkä yksi asia.
Johanna Niemi: Voinko tähän sanoa, että tämä on minusta mielestä tosi kiinnostava, hyvä ajatus tämä anonyymi rekrytointi. Se on päinvastainen menetelmä, kun kiintiöt, eli positiivinen diskriminaatio. Ja tavallaan tätä voi lähestyä kahdella oikeastaan täysin vastakkaisella ajatuksella. Ja sitten tähän liittyy vielä sellainenkin näkökulma, että positiivisessa diskriminoinnissa tai esimerkiksi sisäänottokiintiössä tai rekrytoinnin kiintiössä, niin tietenkin sukupuoli on se määrittävä tekijä. Ja samaan aikaan on valtava tarve… häivyttää sukupuolta on väärin sanottu, mutta tavallaan sukupuolen moninaisuuden huomioiminen samaan aikaan ja ikään kuin sukupuolineutraalien alojen luominen, niin tässä on tosi paljon semmoista ristiaallokkoa, että miten tätä täytyy tehdä.
Heidi Rontu: On. Kyllä ja sen takia se ei ole niin yksinkertainen asia. Se täytyy huolellisesti miettiä ja anonyymin rekrytoinnin niitä muitakin, mitä siinä voisi olla semmoisia hyviä puolia, on se, että sukupuolen tai sukupuolten moninaisuuden lisäksi me pystyisimme myös muuta moninaisuutta paremmin ehkä saamaan esille meidän rekrytointiprosesseissa.
Johanna Niemi: Niin.
Heidi Rontu: No hyvä. Me olemme nyt puhuneet tästä alojen välisestä aika voimakkaasta segregaatiosta, joka meillä täällä Metropoliassa näkyy. Mutta sitten on sellainen käsite, mistä olisi kiva kuulla, jos avaisit sitä vähän meille Johanna: Puhutaan vertikaalisesta ja toisaalta horisontaalisesta, segregaatiosta. Haluaisitko vähän näitä käsitteitä avata?

Johanna Niemi: Joo totta kai haluan avata. Nämä tosi yksinkertaisesti tarkoittavat sitä, että horisontaalinen segregaatio eli eriytyminen, on eri ammatteihin ja eri aloille sukupuolen mukaan hakeutumista.
Heidi Rontu: Ja sehän on se mistä me olemme tässä puhuneet.
Johanna Niemi: Ja tästä me olemme puhuneet. Ja sitten on tämä seuraava kiinnostava teemaa ja tämä liittyy sitten erityisen paljon rahaan, joka on kuitenkin merkittävä tekijä tässä kanssa. Siis vertikaalinen sukupuolen mukainen eriytyminen, joka tarkoittaa sitä, että alan sisällä sukupuolen mukaan sekä hakeudutaan, että ennen kaikkea päästään johtotehtäviin. Tai ylipäänsä, että minkälaiseen työtehtävään sen alan sisällä asetut ja sinun on mahdollista päästä. Niin siitä puhutaan, kun puhutaan vertikaalisesta segregaatiosta.

Heidi Rontu: Ja vertikaalinen segregaatio, jos me pohdimme, vaikka sitä kautta mitä aloja meillä on Metropoliassa edustettuna, voidaan tietysti puhua ihan Metropoliassakin, miltä tämä vertikaalinen segregaatio näyttää. Niin miten haluaisit kommentoida? Voit ottaa joko kummatkin, tai joko tai, kumpi tuntuu luontaisemmalta kommentoida.
Johanna Niemi: Minun mielestä… Tai sanotaan näin, että minä olen tosi tietoinen siitä, että minä Metropolian työntekijänä olen altis sen tyyppiselle sokeumalle, että meillä on todella paljon naisoletettuja johtotehtävissä, siis lähes meidän koko johto, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niin on paljon naisia esihenkilönä. Siitä syntyy helposti semmoinen vaikutelma, että tämä asia ikään kuin on hoidossa, että tämä on ihan OK.
Minä tiedän kaikista numeroista, että näin ei ole, niin minä olen tosi tarkkana tämän suhteen ja edelleen meidänkin talon sisällä alat eriytyvät niin, että tekniikan puolella edelleen tämä esimerkki tulee koko ajan esiin. Mutta se johtuu siitä, että volyymi on siellä niin iso. Siellä on tosi paljon opiskelijoita ja tietenkin suhteessa paljon henkilökuntaa ja siellä taas kuten tiedämme, niin se on miesvaltainen ala ja siellä johto toki on myös miesvoittoista. Ehkä yleisesti ottaen, että minä en halua millään tavalla maalata piruja seinille, mutta ajattelen kävellessäni täällä Metropoliassa, että minusta se on ihanaa, että suurin osa sellaisesta esihenkilöistä, kenen kanssa minulla on ilo tehdä töitä, on naisia. Mutta minä tiedän, että tämä ei ole koko totuus.
Heidi Rontu: Eli meilläkin Metropoliassa olisi tässä paljon tehtävää.
Johanna Niemi: Kyllä olisi.
Heidi Rontu: Eli voisiko oikeastaan ajatella näin, että se sellainen horisontaalinen segregaatio, mitä tuossa aikaisemmin keskusteltiin, niin se meillä todentuu myös vertikaalisessa segregaatiossa? Eli se menee hyvin vahvasti alojen mukaan, myös vertikaalinen segregaatio. Tai siis se näkyy myös siinä.
Johanna Niemi: Kyllä ja tässä ehkä vielä tässä vertikaalisessa segregaatiossa. Tämä voi olla nyt vähän ohut silta, mutta minä haluaisin kuitenkin semmoisen käytännön nostaa tässä esille, joka ei koske pelkästään Metropolian henkilökuntaa, vaan meidän opiskelijoita eli tulevia ammattilaisia. Niin meidän tuota kaikissa tutkinnoissa on jonkinlainen harjoittelukäytäntö.

Siis ymmärtääkseni ihan jokaisessa tutkinnossa. Meillä on erittäin vaihtelevat käytännöt siitä, että millä tavalla niistä maksetaan palkkaa. Käytännössä tarkoittaa sitä, että osassa maksetaan hyvää tai kohtuullista tai jonkinlaista palkkaa ja sitten esimerkiksi klassisesti sotealan tutkinnoissa harjoittelut, joita on paljon suhteessa muihin tutkintoihin ovat palkattomia ja tämä tarkoittaa sitä, että kun me koulutamme ammattilaisia kentälle, niin erittäin hierarkkisella alalla aloitetaan sieltä tietysti sieltä niin kun aloitustasolta. Ja siellä hakeutuminen eteenpäin niin on sitten sen mukaista.
Heidi Rontu: Eli meillä myös vertikaalinen segregaatio näkyy tässä. Eli käytännössä se, mitä jos ajattelisi toisin sanoittaen: Kun me lähetetään täältä opiskelijoita sinne työelämään harjoittelemaan niissä työelämän tehtävissä, niin siellä todentuu jo saman tien heille se työelämän realiteetit ja sukupuolten hyvin vahva, tai mitä se segregaatio käytännössä heillekin sitten tuottaa, niin heille se näkyy oikeastaan voisiko sanoa ensimmäisestä harjoittelusta lähtien.

Johanna Niemi: Minä olen kuullut tätä viestiä opiskelijoilta usein.

Heidi Rontu: Joo voin kuvitella. Minä olen miettinyt semmoistakin asiaa. Kun mietitään meidän nykyisiä opiskelijasukupolvia ja sitten meidän tulevia opiskelijasukupolvia. Ja nyt jos minä ajattelen, vaikka sitä keskustelua, mitä meillä soten työvoimapulasta paljon käyty, mediassa on paljon noussut esille. Niin, onko meillä tulossa sellainen tilanne, jossa meillä on niitä jo ehkä meillä nyt jo koulutettavana olevia sotealan ammattilaisia, jotka haluavat aika vahvastikin kyseenalaistaa tätä toimintamallia. Minä uskon, että me ehkä Johanna oltaisiin ihan tyytyväisiä, jos he jos he sitä kyseenalaistaisivat. Sinä olet hyvin myös kädet savessa siellä opetustehtävissä ja pääset kuulemaan opiskelijoita, niin minkälainen käsitys sinulla on meidän tämän päivän sotealan opiskelijoista?
Johanna Niemi: No minun käsitys on tietenkin tosi kapea. Minä ymmärrän, että minä siis katson hyvin silleen pienestä kulmasta tätä, mutta minä olen kuullut kyllä todella monen opiskelijan juuri näihin harjoitteluihin liittyen, kysyvän sitä erittäin hyvin: miksi me olemme palkattomassa harjoittelussa monta kertaa, minkä takia toisella alalla ensimmäisestä harjoittelusta jo saa palkkaa.
Tämä on minusta täysin olennainen kysymys. Myös minä olen tietenkin sinun kanssa samaa mieltä. Minä olen todella iloinen, jos tästä asiasta puhutaan kymmenen kertaa enemmän, kun siitä puhutaan. Tällä hetkellä minä toivon, että tähän tulisi rakenteellisia muutoksia ja sitten minä erityisen paljon toivon tarkastelua siitä, että kun me tiedämme, että meillä on työvoimapulaa tietyillä aloilla. Tällaiset asiat on perinteisesti ratkaistu rahalla, elikkä siellä on jonkinlaisia taloudellisia kannustimia tulla. Miten on mahdollista, että tätä ei ole sotealalla, kun taas esimerkiksi tekniikan alalla meillä on tähän liittyviä käytäntöjä.
Heidi Rontu: Ihan valtakunnallisella tasolla työehtosopimustasolla sovittuja käytäntöjä.
Johanna Niemi: Kyllä minä pidän tätä tosi epäoikeudenmukaisena.
Heidi Rontu: Joo, tästä asiasta minä uskon, että me olemme Johanna ihan täysin samaa mieltä.
Johanna Niemi: Lisäksi – no tästä emme tiedä vielä, miten tässä meneillään olevassa työmarkkinakiistassa käy – mutta siinähän on sellainen tulevaisuuden kuva myös mahdollinen, missä tämmöinen ikään kuin palkkakatto vielä säädetään juuri näille aloille.
Heidi Rontu: Kyllä. Me ei varmaan…
Johanna Niemi: Joo ei mennä siihen sen enempää.
Heidi Rontu: Niin varmaan joo. Ehkä sen haluan kuitenkin kommentoida, että niin kun on seurannut myös sitä keskustelua mitä siellä on noussut tästä palkka-, palkkakatosta. Tietysti se on, kokonaisuutta katsoen se on tietysti täysin ymmärrettävää. Sinänsä meillä ei ole tässä maassa paljon, sitten kun se on julkisesti rahoitettua, niin sitä rahaa on vaikea kaivaa jostakin kovin paljon lisääkään.
Mutta samanaikaisesti, kun tämän tyyppistä keskustelua käydään ja jos sellaisia päätöksiä sitten tehdään, niin olisin siinä kyllä hyvin huolissani meidän, tämän alan houkuttelevuudesta jatkossa opiskelualana.
Koska se on aika vahva viesti myös ja se on ehkä se, mistä näkövinkkelistä itse tätä keskustelua seuraan ja toivon, että viisaus voittaa siinä eikä lähdetä tämän tyyppisiä lakiin kirjattuja kattoja asettamaan, koska sitten mahdollisesti ajetaan umpikujaan.
Hyvä Johanna. Minä luulen, että me on nyt aika hyvin jo päästy, lämmetty, tässä keskustelussa tästä moninaisuudesta ja työelämästä ja opiskeluelämästä ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Ja käsitelty sekä horisontaalista segregaatiota, että vertikaalista segregaatiota. Varmaan oikeastaan näiden kahden käsitteen avulla tätä pystyy aika hyvin mielestäni hahmottamaan.

Minä tähän loppuun oikeastaan kysyisin Johanna sinulta: jos sinä ajattelisit sellaista unelmatilaa. Sinä saat vähän unelmoida. Niin minkälainen olisi sinun mielestä semmoinen unelma suomalainen työelämä? Ja jos ajatellaan ihan siitä sitä alaa, jota itse opetat ja edustat. Minkälainen se olisi?
Johanna Niemi: Minä unelmoin tasa-arvoisesta työelämästä. Minä unelmoin siitä, että kun suomalaisista palkansaajista 10 % tällä hetkellä on töissä niin sanotulla tasa-alalla. Joka tarkoittaa sitä, että 40-60% työntekijöistä, tai kaikki sukupuolten moninaisuudet ovat huomioitu vain joka kymmenes. Minä haaveilen siitä, että se luku nousisi todella paljon. Minä haaveilen siitä, että sukupuoleen liittyvät stereotypiat, mielikuvat ja ennen kaikkea oletukset eivät ohjaisi ihmisten koulutusvalintoja ja alavalintoja, vaan että ne olisivat yksilöllisiä valintoja. Mutta tämä on tosi vaikea kysymys. Minä haaveilen siitä, että meillä arvostettaisiin aloja yhtäläisesti, niistä maksettaisiin yhtäläisesti palkkaa ja kun ihmiset tulee töihin niin ei tarvitsisi koskaan ajatella, että ei esimerkiksi voisi hakeutua eteenpäin siinä työssä.
Heidi Rontu: Kiitos Johanna. Musta tuo oli ihana unelma. Minä voin jakaa tämän unelman sinun kanssasi. Lopetetaan varmaan tähän meidän unelmatyöelämäkuvaan. Lämmin kiitos Johanna.

Johanna Niemi: Kiitos tosi paljon sinulle.
[Musiikkia taustalla]

Heidi Rontu: Ja kiitos meidän kuulijoille. Tämä oli siis Moninaisuus-podcast -sarjan viides jakso, ja sarja jatkuu. Pysykää kuulolla.
[Musiikki loppuu]

Heidi Rontu: Tervetuloa kuuntelemaan Moninainen Metropolia -podcast-sarjaa. Minun nimeni on Heidi Rontu, ja toimin Metropoliassa jatkuvan oppimisen johtajana. Tämän sarjan tavoitteena on laajentaa ja syventää moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon ymmärrystä sekä pohtia myös keinoja, miten näitä kaikkia voisi edistää käytännössä. ¨

[musiikki loppuu]

Heidi Rontu: Tänään keskustelemme miten voimme Metropoliassa huomioida sukupuolen moninaisuuden oppimistilanteissa, sekä organisaationa, koko Metropolian yhteisöä ajatellen. Vieraina minulla täällä tänään on Johanna Niemi ja Minttu Ågren. Lämpimästi tervetuloa.

Johanna Niemi: Kiitos oikein paljon.

Minttu Ågren: Kiitos.

Heidi Rontu: Ja jos aloitetaan vaikka siitä, että jos Johanna vähän kerrot itsestäsi.

Johanna Niemi: Joo kerron mielelläni. Minä olen Johanna Niemi. Minä olen kiinnostunut sukupuolen mukaisesta eriytymisestä ja sukupuolen tematiikasta. Minä olen ollut asiantuntijana täällä nyt 5 kohta 6 vuotta, ja minä olen tehnyt näihin sukupuoleen liittyviä hankkeita jonkin verran ja jäänyt seuraamaan, ja olen kiinnostunut tästä asiasta. Minä teen täällä monenlaisia muitakin töitä, mutta tämä on semmoinen, joka on minulle erityisen kiinnostava.

Heidi Rontu: Kiitos Johanna. Ja sitten Minttu.

Minttu Ågren: Moi. Joo eli minä olen Minttu Ågren, minä opiskelen parhaillaan täällä Metropoliassa CRASH-linjalla ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Minä olen siis sosionomi ja seksuaaliterapeutti koulutukseltani. Ja sen myötä varmaan olen täällä seksologitaustani, ja tämän minun opinnäytetyöni kohderyhmän, joka on ”Sukupuoleltaan moninaiset ihmiset”, takia. Ja ehkä tässä vaiheessa on hyvä sanoa, että minä en itse kuulu sukupuolivähemmistöön, eli en sillä lailla voi heidän äänellään tässä toimia, mutta pystyn kuitenkin jotain antamaan tähän keskusteluun näiden muiden kokemusten myötä.

Heidi Rontu: Hyvä, kiitos Minttu. Ja kiva, että olette kummatkin tänne tulleet, ja vähän eri näkökulmista, ymmärtäisin, niin tuotte tätä ääntä tähän keskusteluun. Minä voisin aloittaa oikeastaan sillä, että meillä on tämän vuoden maaliskuussa valmistunut täällä Metropoliassa, Metropolian tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma. Ja se on suunnitelma tälle vuodelle ja ensi vuodelle. Ja nämä suunnitelmat ovat sellaisia, joihin on ihan lakisääteinen velvollisuuskin tehdä näitä suunnitelmia. Ja siinä myös pyritään tietysti miettimään näitä: Moninaisuus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvoasioita mahdollisimman kattavasti. Ja Johanna, sinun kanssasi olemme keskustelleet tästä suunnitelmasta, ja sitten aivan erityisesti on ollut kiva keskustella näistä sukupuolittuneista aloista.
Muistelen, että siitä aloitettiin keskustelemaan ja todettiin, että meillä täällä Metropoliassa nämä alat ovat aika sukupuolittuneita. Ja siitä oli ehkä meillä silloin ajatus, että voisimme yhdessä keskustella, ja varmasti tästäkin teemasta tullaan keskustelemaan. Mutta sitten Johanna, kun mietittiin tätä podcastia, niin mietit että Minttu olisi mukava pyytää meidän kanssamme keskustelemaan. Haluaisitko vähän taustoittaa, että miten tämä meidän teemamme sitten itse asiassa siirtyikin nyt tähän tämän päivän, eli sukupuolen moninaisuuteen oppimistilanteissa, ja muutenkin Metropoliassa?

Johanna Niemi: No ”Sukupuolen moninaisuus oppimistilanteissa” on sellainen asia mistä minä en osaa sanoa kauhean paljon. Ajattelin että olisi tosi hyvä, että meillä olisi ihminen, joka osaisi kertoa siitä enemmän. Minun osaamiseni tähän aiheeseen liittyy nimenomaan näihin sukupuolen mukaisesti eriytyneisiin aloihin, ja tässähän tietenkin tulee nyt sitten se määritelmällinen ristiriita, että kun me katsomme tilastoja, niin tilastoissa aina merkitään sukupuoli jollain tavalla. Ja sitten juuri nämä meidän jyrkästi jakautuneet koulutusalamme, niin nämä tietenkin pohjautuvat myös näihin tilastoihin, niin tässä on tämmöinen, ei ehkä ihan pienikään ristiriita siinä, että me samaan aikaan tilastoidaan sukupuolta, yritetään tehdä isoja tasa-arvotekoja, että saataisiin näille koulutusaloille tasaantumista. Tämä heijastelisi yhteiskuntaan sitten tosi monella tavalla, mutta sitten että millä tavalla sitä sukupuolta olisi järkevää ylipäänsä dokumentoida niin, että se olisi yhdenvertaisuutta tukevaa ja kaikkia ryhmiä huomioivaa, niin tämä on semmoinen kysymys mistä edelleen ei ole minulla vastausta. Toivottavasti Minttu osaisi meille jollain tavalla avata tähän sukupuolen moninaisuuteen liittyviä asioita.

Heidi Rontu: No juuri näin Johanna. Tästä se oikeastaan sitten tähän suuntaan lähtikin meillä tämä keskustelu ja mietittiin, että kun Minttu on enemmän näitä asioita pohtinut, ymmärtääkseni, niin siinä mielessä olisi hyvä juuri tästä näkökulmasta tänään keskustella. Ja oikeastaan minä vähän tuosta vielä jatkaisin. Johanna sitä toikin esille, eli minua itseäni kiinnostaisi tässä yhteydessä pohtia, että mistä kaikista asioista itse asiassa sukupuoli rakentuu. Ja sitten toisaalta, että miten me määrittelemme tämän sukupuolen moninaisuuden, ja että sukupuolen moninaisuus muistetaan. Se ymmärtääkseni käsittää, sekä sukupuolien enemmistöt, että myös vähemmistöt. Mutta jos mietitään, että mistä kaikista asioista sukupuoli rakentuu. Ja olisiko tämä jotain sellaista mitä haluaisit Minttu esimerkiksi vähän avata.

Minttu Ågren: Joo, eli sukupuoli ei ole ainoastaan siis biologinen asia, vaan että se on myös esimerkiksi sosiaalinen, ja semmoinen psykologinen asia, että miten sinä itsesi koet ja määrittelet. Sukupuolen moninaisuus tosiaan kattaa kaiken, sekä sukupuolienemmistön, että vähemmistöt. Tämä on hyvä tiedostaa, kun aloittaa luomaan, vaikka turvallista tilaa – anteeksi, turvallisempaa tilaa – koska turvallista tilaahan me emme voi kenellekään luvata, joten sellaiseksi sitä ei voi sitten kutsua. Mutta turvallisen tilan periaatteita, esimerkiksi koulutustilanteissa kursseilla, ne ovat todella tärkeitä. Moni taho nämä on ottanutkin käyttöön, ja Metropolialla nämä käsittääkseni ovatkin myös käytössä, mutta ainakaan oman kokemuksen mukaan ne ei kuulu siihen sellaiseen konkreettiseen arkeen. Ne saattavat löytyä nettisivuilta. Ei ole yhdenkään kurssin alussa ainakaan, millä minä olen ollut, ei ole käyty näitä läpi, että mitä se tarkoittaa. Sitoutuvatko kaikki noudattamaan niitä? Ja tällä tavalla, että tämä olisi ainakin yksi semmoinen iso juttu, miten sitä voisi huomioida täällä Metropoliassa ja ylipäätään maailmassa.

Heidi Rontu: Hyvä, kiitos Minttu. Toi oli itse asiassa juuri sen tyyppistä konkreettista mitä ajattelinkin, että mitä me voisimme nostaa semmoisia hyvinkin käytäntöön, helposti vietäviä tai nyt helposti, mutta ei käytäntöön vietäviä asioita. Mitäs Johanna? Tuleeko sinulle mieleen, jos ajatellaan nyt sukupuolen moninaisuutta, niin millä tavoin me voisimme sitä edistää?

Johanna Niemi: No minulle tulee ensimmäisenä mieleen puhetavat, puhetyyli, kielellinen valta, jolloin tosi iso merkitys tässä sukupuolittamisessa. Ja sitten erityisesti, kun me kaikki yritetään tehdä oikein ja me yritämme tehdä hyvin ja sitten usein saattaa tulla semmoinen tunne, että käyttääkö esimerkiksi väärää terminologiaa. Käytänkö vääriä käsitteitä, sanoja ja sitten kun me tiedämme, tai monet meistä tietävät, että esimerkiksi sukupuolittaminen puheessa voi olla tosi haavoittavaa monella tavalla, niin miten me osattaisiin itse välttää sitä?
Minä ajattelen, että tämä turvallisemman tilan periaatteiden käyminen, esimerkiksi vaikka opintojaksojen alussa, jos sattuu opettamaan, niin voisi olla ihan superhyvä idea. Opetan itsekin. En ole tehnyt näin, niin heti otan tästä korvan taakse, että se olisi tosi hyvä, mutta sitten tietenkin meidän täytyy ymmärtää, että mitä ne käytännöt oikeasti ovat. Siitähän ei ole niin paljon hyötyä, jos me tavallaan katsomme, että no tätä tarkoittaa turvallisempi tila, mutta että miten sitä toteutetaan.
Niin minä ajattelen, että varmaan se puhe on semmoinen ensimmäinen asia.
Ja sitten minä ajattelen, niin kuin tavallaan, kun minä ajattelen Metropolian organisaationa, niin sitten se skaala on tosi iso. Tämmöinen oppimistilanne, missä me kohtaamme opiskelijoita, niin he ovat semmoinen mistä varmaan nyt puhutaan. Mutta meillä on tosi iso henkilöstö täällä myös, että minä ajattelen, että myös semmoinen kaikkien ihmisten väliseen kohtaamiseen liittyvä yhdenvertainen kielenkäyttö on semmoinen mihin meidän pitäisi ehdottomasti pyrkiä.
Edelleen minä en tietenkään osaa sanoa, että miten se tehdään ja varsinkaan, että miten se aina muuttuu. Terminologian mukana on vaikea pysyä perässä. Mutta sen minä haluaisin sanoa, että se skaala tosiaan menee semmoisesta pienestä vuorovaikutustilanteesta isompaan vuorovaikutustilanteeseen, ja sitten myös ihan siis lomakkeisiin. Tämä sukupuolikysymys on sellainen. Oli tosi hyvä Minttu, että sinä sanoit, että minkälaisia vaikuttimia ja tekijöitä sen sukupuolen taustalla on. Mutta me aivan faktisesti tilastoidaan sukupuolta, ja siellä vaihtoehtoina yleensä on mies nainen muu tai en halua vastata tai en osaa sanoa. Nämä ovat ne vaihtoehdot mitä meillä on niin kuin tarjota. Tämä on kyllä erittäin konkreettista tämä sukupuolen dokumentointi.

Heidi Rontu: Joo juuri näin. Minä mietin tässä. Hyviä nostoja Johanna juuri niistä, ehkä pienistä tilanteista, sitten vähän isompiin yhteyksiin. Mietin Minttu: sinä olet nyt tehnyt sinun maisterin opinnäytetyön tässä ihan lähiaikoina, ymmärtäisin. Olet perehtynyt tähän sukupuolen moninaisuuteen vähän enemmänkin ja sen kohtaamiseen ja mitä siitä pitäisi tietää. Miten että sitä voisi huomioida, ja ehkä välttää semmoiset yleisimmät karikot, jos olen ymmärtänyt oikein. Haluatko sinä kertoa siltä pohjalta, miten sukupuolen moninaisuutta me pystyisimme edistämään?

Minttu Ågren: Joo, tai varmaankin edistämään sitä sellaista, hyvää kohtaamista. Varmasti hyvä alkuun aina muistaa se, että koskaan ei tiedä kuka kuuluu mihinkin vähemmistöön. Kaikki ei näy ulospäin, jotkut näkyvät tosi selkeästi. Mulla ei itsellä ole esimerkiksi tästä sukupuolivähemmistöön kuulumisesta kokemusta, mutta on toisenlaisesta vähemmistöön kuulumisesta. Ja sen myötä kokemus myös vähemmistön stressistä, joka tietenkin johtuu siis muun muassa, tällaisesta heteronormatiivista olettamuksesta. Mikä tätä tässä yhteiskunnassa vallitsee. Ja semmoisesta toiseuden kokemuksesta, ja pahimmassa tapauksessa myös niin kuin väkivallan uhasta, ja vaikka kiusatuksi tulemisen pelosta. Ja nämä on aina hyvä muistaa.
Eihän kukaan siinä onnistu ikinä täydellisesti. Maailmassa on niin paljon vähemmistöjä, ei voi aina kaikesta ehkä olla tietoisia, vaikka tietenkin ideaalia olisi. Mutta tärkeä minun mielestäni on se, niin kuin omassa puheessaan, kun sanat luo todellisuutta, niin paljon kuin mahdollista käyttää oikeita termejä. Sukupuolineutraaleja termejä.
Näillä pystytään viestimään, että täällä on turvallista, että olen tiedostava ja hyväksyn. Semmoisella pystyy hirveän paljon tekemään.

Minttu Ågren: Ja sitten minun mielestäni kukaan ei ole täydellinen, niin aina on minun mielestäni todella hyvä, jos ihminen sanoo, että hei, kaikki termit ei ole minulle tuttuja. Voisitteko sitten korjata, jos sanon väärin, tai korjata minulle oikean termin, jota käytän. Haluan oppia. Esimerkiksi minulle tuli itselleni tietoon uudessa työssäni, että käytin vahingossa termiä kantasuomalainen, joka sitten taas on loukkaava joillekin ja sitä en tiennyt ja sitten muutin sen. En enää käytä. Paitsi nyt sanoin sen, mutta en sano enää koskaan. Aina niin kuin tämmöiseen enemmistöön kuuluvan on aika pieni vaiva hankkia tietoa. Ja myös opetella uusia termejä. Jotkut ihmiset pitää sitä vähän epämiellyttävänä ja työläänä, mutta kuitenkin se hyöty mitä sitten vähemmistöön kuuluva siitä saa, on ihan mieletön. Ja sitten hyvä myös ehkä miettiä omaa itseään, omaa historiaansa, vähän semmoista terapeuttista mietiskelyä ja miettiä, että onko omia asenteita ja mistä ne johtuvat. Ja jos onkin sitten semmoisia asenteita, että ei voi vaikka hyväksyä jotain asiaa, tai jonkun toisen tapaa olla ja elää, niin voiko kuitenkin kohdata sen ihmisen sitten niin kun asiallisesti ja hyväksyvästi? Vaikka ne omat henkilökohtaiset mielipiteet ei olisikaan sellaisia, että olisi sen asian kannalla, mikä tietenkin on harmi, mutta näinkin joskus on. Mutta ammatillisuus kuitenkin pitäisi tulla aina sitten ensin.

Heidi Rontu: Joo kiitos Minttu. Toit tosi hyvin tosi tärkeitä asioita esille. Ja itse ehkä tästä poimin sen, jos kuulin oikein, että pyrkisi suhtautumaan ehkä mahdollisimman neutraalisti, ja jos ei tiedä, niin kysyy. Sitten myös siinä mielessä avoimin mielin, eikä jonkun ennakkoasenteen kautta. Jotain tämän tyyppistä minä mietin. Miltä tämä Johanna sinulle kuulostaa.

Johanna Niemi: Siis todella hyvältä tietenkin kuulostaa. Minä tartun tuohon avoimin mielin kysymiseen. Minä ajattelen, että se on yhteisössä oleva luottamuksen merkki myös tällaisista asioista. Jos se on semmoinen olo, että minä en ole ihan varma, että voinkohan minä sanoa näin. Tai jos on sellainen tunne, että okei, nyt minä välttämättä en ole varma, että meneekö tämä nyt ihan hyvin. Niin tosi moni meistä voi reagoida silleen, että minä en sano mitään tai minä en varsinkaan kysy koska minä kuulostan hölmöltä. Niin minä ajattelen, että näissä tapauksissa erityisesti on hyvä, jos uskaltaa kysyä. Kysy.
Sitten esimerkiksi, vaikka sinä sanoit äsken, että sinä olet oppinut jonkin uuden asian. Okei nyt minä muutan minun toimintaani tämän perusteella. Sitten voi sanoa: Anteeksi minä en tiennyt. Minä en todellakaan tiennyt, että tämä on näin. Tästä lähtien teen toisin. Niin minun mielestäni tämän tyyppinen suhtautuminen on tosi hyvä, ja minä ajattelen täältä koulumaailmasta käsin, että tämän pitäisi olla meidän ydintämme, että tämäkin on jatkuvaa oppimista.

Minttu Ågren: Kyllä. Ja minun mielestäni on jotenkin aina hyvä mennä kaikenlaisiin tilanteisiin. Vähän sillä lailla takki auki, että hyväksyvää suhtautumista puolin toisin.

Heidi Rontu: Kyllä. No minä pikkaisen ehkä haastaisin tässä, kun mietitään tätä sukupuolen moninaisuutta ja miten me pystyttäisiin se huomioimaan, ja sen siihen liittyvän representaation kysymys mistä me minun ymmärtääkseni tässä olemme vähän sen äärellä pyöritty. Niin olemmeko me nyt sitten kuitenkin tässä niin kuin enemmistönä? Enemmistö puhuu vähemmistöjen asioista? Nyt näyttää olevan kiinnostusta. Otetaanko vaikka Minttu tässä ensin?

Minttu Ågren: No ensinnäkin haluaisin sanoa, että minähän olen meistä ainoa, joka tässä sanoi, että en kuulu sukupuolivähemmistöön, että minä en esimerkiksi tiedä kuulutteko te. Mutta mikäli ette kuullut niin, joo sittenhän me olemme nimenomaan tässä puhumassa vähemmistön asioista enemmistönä.

Johanna Niemi: Minun sanomiseni olisi koskenut tismalleen tätä samaa asiaa, että koko tähän sukupuoli-identiteetti- ja muihin vähemmistöihin liittyvässä kysymyksessä on niin kun aina määritelmällisesti hankalaa se, että on ulottuvuuksia, josta ihminen saa täysin itse valita, että kuinka paljon niitä haluaa jakaa. Tämä on tämmöinen väite, että nythän tietenkin tekisi mieli sanoa itse, että kuulunko tai en kuulu. Mutta minä ajattelen, että se on niin kun tämä liittyy siihen, että minkälaisia oletuksia me teemme. Me aina sanomme kaikessa tasa-arvo puheessa ensimmäisenä, että älä oleta, mutta sitten kun me puhumme tästä representaation ongelmasta, joka on tietenkin täysin todellinen. Siinä yleensä aina oletetaan. Me tavallaan lähdemme nyt semmoisesta olettamuksesta, että semmoiset asiat, jotka ei koske näkyviä vähemmistöjä, vaikka mistä me nyt puhumme, niin nyt meillä me ajattelemme, että meillä on representaatio ongelma ja näin voi tosi hyvin ollakin, mutta tähän liittyy tämmöiseen haavoittuvaisuuksia tähän näihin oletuksiin. Minä en tiedä sanoinko minä tämän nyt sillä tavalla, että tästä sai selvää?

Heidi Rontu: Sanoit Johanna tosi hyvin. Ja itse asiassa tämä oli ehkä vähän tämmöinen, halusin haastaa. Ja minä halusin nimenomaan tämän kysymykselle juuri haastaa sitä. Minä itse myös näen hyvin vahvasti nimenomaan se mitä itse pystyy nyt tässä hahmottamaan, jos mietitään koko sitä moninaisuuden isoa kenttää, niin nimenomaan ehkä sukupuolen moninaisuus ja se representaatio, niin koska se ei näy samalla tavalla. Jos mietitään vaikka, että joku on eri värinen. Joku on ruskea, joku on musta, joku on valkoinen. Niin tämä luo potentiaalisesti ainakin juuri sen semmoisen representaatiokysymyshaasteen. Jolloin oletusarvoisesti saattaa lähteä toimimaan niin, että olettaa keskustelukumppaneiden, esimerkiksi tässä tapauksessa edustavan sukupuolienemmistöä. Ja nämä ja tämä oli ehkä just se sitä mitä minä tässä vähän hainkin. Tämä on sen tyyppinen moninaisuus missä minun mielestäni just on hyvä ymmärtää se, että miten sitä lähtee, ehkä niin kun tajuamattakaan olettamaan erilaisia asioita aina ehkä lähtökohtaisesti siitä enemmistön näkökulmasta.

Johanna Niemi: Minä ajattelen, että on tosi hyvä, että me käymme semmoista semanttista keskustelua tästä asiasta. Tämä on minun mielestäni tosi tärkeätä. On tärkeätä ymmärtää niitä kattotason käsitteitä, on tärkeätä ymmärtää, että minkälaisiin valta-asetelmiin nämä liittyvät ja tämä on erittäin hyödyllistä. Sitten minä ajattelen kauhean konkreettisia asioita esimerkiksi täällä työpaikalla. Minkälaiset vessat meillä on. Esimerkiksi yksi klassikkokysymys. Meillä on täällä unisex-vessat. Millä tavalla puhutaan, juuri tämä kielellisen vallan kysymys. Minä jotenkin pidän nykyään aivan itsestään selvänä, että me emme puhu esimerkiksi muille henkilökunnan jäsenille tai opiskelijoille tai kenellekään, kuka täällä talossa on, niin sukupuolitetuilla termeillä.
Suomen kielihän meitä tässä yhdenvertaisuusasiassa auttaa aika paljon verrattuna moneen muuhun, niin minä ajattelen, että jotenkin se skaala tässä näiden asioiden ikään, kun toteutumisessa niin on aika iso. Me tarvitsemme keskustelua, me tarvitsemme ymmärrystä, me tarvitsemme koulutusta ja tietoa, ja sitä me olemme saaneet. Se on tosi ihanaa, kiitos Metropolia siitä. Ja sitten me tarvitsemme tavallaan jokaista meitä siihen, että meidän vuorovaikutustilanteissamme, joissa nämä asiat tapahtuvat. Jossa nämä, ikään kuin haavoittuvaisuudet tapahtuvat, ja missä myös asiat menevät hyvin, missä me edistämme osallisuutta parhaimmillaan, niin ne ovat tavallaan kiinni ihan jokaisesta ihmisestä täällä.

Heidi Rontu: Kyllä. Juuri näin. Erittäin hyvin kiteytetty Johanna. On ihan pakko, itse olen lingvistitaustainen, tähän kielenkäyttöön ja miten kieli voi toimia vallan välineenä, ja nimenomaan näissä sukupuolikysymyksissä. Sanoit että suomen kieli on aika sukupuolineutraali. Kielenkäyttöä kun katsotaan. Kyllä. Ja sitten taas toisaalta ehkä vähän palaan siihen ammattikontekstiin, niin meidän monet ammattinimikkeet ovat edelleen miesloppuisia. Nythän niitä on paljon jo uudistettu, ja sen ehkä haluan tuoda tässä esille, miten mielenkiintoista on ollut havaita keskustelussa joissa itsekin olen ollut mukana, kun näitä on lähdetty muuttamaan, niin minkälaisia reaktioita se herättää.
Ja ehkä ne reaktiot jotenkin, itse kun olen miettinyt, että onko ne juurikin jälleen kerran enemmistö puhumassa vähemmistöjen asioista: että saatetaan reagoida aika voimakkaasti ja saatetaan pitää turhana jonkun ammattinimikkeen, joka on ollut miespäätteinen, sen neutralisoimista. Kuka sitä nyt niin herkästi tulkitsee, että eihän sitä nyt näin, ja silloin ehkä ollaan taas jälleen kerran siinä, että itse edustetaan mahdollisesti sitä enemmistöä ja tullaan puheeksi vähemmistön asioista. Sinä Johanna toit joitakin semmoisia konkreettisia asioita, miten me täällä Metropoliassa voitaisiin toimia. Oikeastaan haluaisin kysyä Minttu sinulta, sinä olet ollut täällä meillä opiskelijana nyt ihan lähiaikoina. Ja sitten Johanna työskentelet täällä opetustehtävissä. Niin jos te kiteyttäisitte, että missä asioissa me Metropoliassa jo tässä sukupuolen moninaisuuden huomioimisessa onnistutaan? Onnistummeko me jossakin tässä jo ihan suhteellisen hyvin? Ja semmoisia ehkä keskeisimpiä asioita mitä menossa tärkeä huomioida, että me pystyisimme paremmin huomioimaan sukupuolen moninaisuus. Voisiko tehdä joitain konkreettisia asioita mitä haluaisitte tähän loppuun tuoda esille?

Minttu Ågren: No minun kokemukseni mukaan, no nämä sukupuolineutraalit vessat ovat hyvä esimerkki, että siinä on onnistuttu. Minun mielestäni myös opettajissa on aika hyvää tietämystä aiheesta. Minulla on ainakin jäänyt suurimmaksi osaksi tässä nyt semmoinen olo, että tästä asiasta, vaikka sukupuolen moninaisuudesta on paljon tietoa esimerkiksi just tässä opinnäytetyötä tehdessä, ei ole liiemmin tarvinnut ruveta selittelemään yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Sitten hyvä asia ehkä mihin kiinnittää huomiota on se, että onko opetusmateriaalit ajan tasalla? Onko niissä millaista termistöä? Sellaisia ehkä ennakkoluuloisia, tai ennakko-oletuksellisia asetelmia. Puhutaanko vaikka aviovaimosta vai puhutaanko puolisosta? Tällaisia pieniä juttuja, jotka kuitenkin ovat, niin kuin minä sanoin, että sanat luovat todellisuutta. Niin se on se hirveän tärkeä juttu ja miksi näiden termien muuttaminen on niin tärkeää, koska näin se maailma muuttuu. Sana kerrallaan. Niin nämä ovat tämmöisiä hyviä juttuja minun mielestäni mitä on jo aika hyvin saatu vaihdettua niitä (sanoja). Sitten juuri, vaikka esimerkiksi se, että varmistetaan, että ei ole sitten semmoisia tässä kaikessa hyväksymisen huumassa, ei ole sellaisia ulostulon pakottavia rakenteita. Se on tärkeä varmistaa.
Minä esimerkiksi olin opintomatkalla Malmössä ja yks opettaja siellä kertoi, että hän pitää aina pronominikierroksen ryhmälle nuorille siinä alussa. Ja minä olin siitä ihan kauhistunut, että hyvä tietenkin tämmöinen tarkoitus hänellä, että jokainen saa kertoa oman pronomininsa. Mutta siinä myös pakotetaan ehkä joku tulemaan ulos, joka ei ole siihen vielä valmis. Jotenkin semmoinen, että aina olisi tilaa ja aikaa jäsentää sitä omaa olemista ja sitten ihminen saa kertoa, kun hän on siihen valmis ja sitä ennen voidaan pysytellä sillä neutraalilla maaperällä. Ja sitten myös minun mielestäni se olisi hyvä just miettiä kaikkien ennakkoon vähän toimintamalleja, että mitä sitten kun. Paljastuu, että täällä on näitä vähemmistön jäseniä niin että miten osaan suhtautua mitä termejä osaan käyttää, miten just rakennan näitä oppimistilanteita silleen, että ne ovat varmasti turvallisia kaikille.

Heidi Rontu: Hyvä kiitos Minttu. Tuossahan oli tosi hyviä ja monia hyvin konkreettisia tapoja toimia. Okein hyviä. Tulisiko sinulla Johanna mitä ajattelet itse, jos mietit vaikka opettajana toimiessa näin?

Johanna Niemi: Minulle tuli mieleen tosi konkreettinen asia, että me emme tietenkään ole ensimmäisiä, jotka tätä asiaa miettii. Täällähän on tehty Sukupuolisensitiivinen hanketyö – niminen opas, joka on tosi hyvä kaikille niille, jotka tekevät hankkeita jollain tavalla. Eli myös suurin osa opettajista, että tähän on siis apua tarjolla kyllä, että silloin kun emme osaa niin, osaamme siitä kysyä.
Tämä oli kiinnostava esimerkki tämä pronominikierros. Tämä on minulle tuttu käytäntö. Myös suomen kieli tältä asialta meitä suojelee. Ei monilta sukupuoliammattinimikkeellä, mutta tältä asialta kyllä. Minä olen ehdottomasti samaa mieltä tuosta, että miten sinä sanoit sen hyvin jotenkin, että pakotettu ulostulo, tai joku tämän tyyppinen. Näissä vähemmistökysymyksissä on, että kenenkään ei tarvitse edustaa yhtään mitään. Tämä on minun mielestäni myös ihan tärkeä asia, että kun me tulemme huoneeseen niin aina kun sanotaan, että älä oleta, niin ei oleteta myöskään sitä, että ihmiset eivät tiedä.

Heidi Rontu: Hyvä, kiitos Minttu ja kiitos Johanna. Minä luulen, että me saatiin tästä, jos minä kiteyttäisin vähän. Olkaa toki eri mieltä, jos nyt kiteytän huonosti. Mutta ehkä tärkeimpänä minä poimisin tästä meidän keskustelustamme tietoisuuden lisäämisen. Ja sillä tavalla myös se tietoisuuden vieminen ihan sinne käytäntöön, että jos en tiedä, jos en ymmärrä niin kysyn. Ja sitten että me pystymme monin eri hyvinkin konkreettisin toimin arjessa. Pystytään edistämään sukupuolen moninaisuuden huomioimista, ja sitten joo, jos en tiedä kysyn, tai sitten otan selvää eli tietoa on saatavilla.

[musiikkia taustalla]

Heidi Rontu: Lämmin kiitos Minttu ja Johanna, ja kiitos meidän kuulijoillemme.

[musiikki loppuu]

[musiikkia taustalla]

Heidi Rontu: Tervetuloa kuuntelemaan Moninainen Metropolia -podcast-sarjaa. Minun nimeni on Heidi Rontu, ja toimin Metropoliassa jatkuvan oppimisen johtajana. Tämän sarjan tavoitteena on laajentaa ja syventää moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon ymmärrystä sekä pohtia myös keinoja, miten näitä kaikkia voisi edistää käytännössä. ¨

[musiikki loppuu]

Heidi Rontu: Tänään keskustelemme sarjan kolmannessa jaksossa ja meillä teemana on, miten saavutettavuus ja moninaisuus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo liittyvät toisiinsa. Vieraanani täällä tänään on Jenni Torikka, Metropolian saavutettavuusasiantuntija. Lämpimästi tervetuloa Jenni. 

Jenni Torikka: Kiitos Heidi. 

Heidi Rontu: Kertoisitko lyhyesti hieman itsestäsi? 

Jenni Torikka: Minä olen Jenni Torikka ja toimin Metropolian saavutettavuusasiantuntijana. Olen ollut tehtävässä nyt puolitoista vuotta ja tämä tehtävä sijoittuu meidän tutkimus-, kehitys- ja innovaatioyksikköön, mutta periaatteessa palvelen koko taloa. 

Heidi Rontu: Juuri näin. Ja Jenni sinä olet myös jäsenenä ja mukana meidän Moninaisuus-, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöryhmässä.  

Jenni Torikka: Kyllä vain.  

Heidi Rontu: Ja yhdessä tässä työryhmässä me olemmekin työstäneet Metropolian tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmaa tälle vuodelle, eli vuodelle 2023 ja 2024. Itse toimit Jenni saavutettavuusasiantuntijana ja mietin, että olisi mielenkiintoista kuulla nyt omasta asiantuntijuudestasi katsoen: miten näet, että saavutettavuus liittyy tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksiin ja miten meidän olisi hyvä ymmärtää saavutettavuus ehkä juuri tässä yhteydessä? 

Jenni Torikka: Joo hyvä kysymys. Minä tykkään aina tutkijataustaisena lähteä käsitemäärittelyistä. On hyvä aina ensin määritellä, että mistä puhutaan, niin sitten on käsitteet hallussa ja ymmärrys siitä. Saavutettavuus on hyvin moninainen, monipuolinen käsite. Sitä voi tarkastella eri näkökulmista ja tämä on osaltaan myös hämmennystä aiheuttava asia. Mutta lyhyesti voidaan sanoa, että saavutettavuus on yhdenvertaisten mahdollisuuksien tarjoamista. Se on tasa-arvoa, sitä voidaan sanoa myös olevan inklusiivisuutta, eli sitä käytetään hyvin usein synonyyminä näille juuriteemoille, josta puhumme tänään. Eli saavutettavuus sopii tähän oikein hyvin. 

Heidi Rontu: Kyllä. Kiitos Jenni ja näinhän me olemmekin työryhmässä paljon näitä eri käsitteitä ja määritteitä pureskelleet ja yrittäneet niistä sitä kokonaisuutta rakentaa. Ja tosiaan saavutettavuus liittyy hyvinkin olennaisilta osiin kaikkiin näihin kolmeen muutoin keskeiseen teemaan eli moninaisuuteen, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Ja se tietysti mistä tässä meidän suunnitelmassamme, joka nyt on tehty tälle vuodelle ja ensi vuodelle, on myös keskusteltu, että miten me pystyisimme juuri saavutettavuutta edistää osana tätä suunnitelmaa. Ja minä ehkä vielä tähän toisin laajempaa kontekstia, että saavutettavuutta omana kokonaisuutenaan ohjaa monet lait meillä, kuten esimerkiksi perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki, hallintolaki, hankintalaki ja myös digipalvelulaki. Ja niin kuin sinä Jenni olet useasti todennut, kun on keskusteltu saavutettavuudesta ja saavutettavuuden huomioimisesta suunnittelussa ja toteutuksessa: laki ja lait sanovat yhtä, mutta meidän olisi tärkeätä pitää lähtökohtana ihminen. Eli me teemme tätä saavutettavuustyötä ihmisten vuoksi. Ja sitä kautta itse asiassa myös on hyvä ymmärtää, että saavutettavuudesta huolehtiminen kuuluu ihan meille kaikille Metropolian korkeakouluyhteisön jäsenille. Eli se kuuluu meille kaikille. Sitten meillä on tämä suunnitelma, joka on tehty osana sitä, millä pitäisi olla sitä saavutettavuutta myös siellä. Mutta minkä konkreettisten toimenpiteiden kautta me pystyisimme juuri saavutettavuutta edistämään Metropoliassa? 

Jenni Torikka: Joo tämä on erinomainen asia ja nimenomaan tämän konkretian kautta tulee koko tämä käsite ja koko tämä teema helpoimmin ymmärrettäväksi. No ihan mitä nyt tulee ensimmäisenä mieleen, niin meillä on Metropoliasta tehty useita tämmöisiä esittelyvideoita, jotka kertovat meidän toiminnastamme eri tavoin. Mutta jos ajatellaan, että olisivatko ne saavutettavia jatkossa? Ne nimittäin eivät välttämättä ole sitä tällä hetkellä. Toinen asia, joka tulee mieleen, jos me ajatellaan meidän henkilöstöämme ja meidän opiskelijoitamme niin se, että meillä on tämmöisiä erilaisia perehdyttämisiä: on niin kuin tapahtuma, päiviä ja on myös opintojaksoja. Niin mitäpä jos ne olisivat jatkossa saavutettavia? Ihan siis nämä ovat toisaalta pieniä asioita, mutta ihan todella konkreettisia. Sitten on tämmöinen, mikä nyt hyvin liittyy tähän meidän suunnitelmaamme, että meidän julkiset asiakirjamme olisivat myös saavutettavia. Lähtökohtaisesti, koska ne voivat olla monelle henkilölle, joka miettii Metropoliaan tulemista joko opiskelijaksi tai henkilökunnan jäseneksi, ne voi olla ensimmäisiä asioita, joita katsotaan. Niiden kautta myös voidaan viestiä siitä, että meille ovat kaikki tervetulleita, lähtökohdista huolimatta, eli tämmöisiä pieniä asioita myös. Sellaisen seikan haluan vielä tuoda esille, jos ajatellaan, että mitä saavutettavuus voisi jatkossa merkitä, että se ei olisi vaan tässä meidän korkeakouluyhteisössämme, vaan se siirtyisi sitten ihmisten kautta eteenpäin ja leviäisi. Jos me ottaisimme tavoitteeksi sellaisen, että esimerkiksi kaikki meidän opiskelijamme tietäisivät saavutettavuuden perusteet, kun he lähtevät työelämään. Ajateltaisiin, että saavutettavuus on työelämätaito. Tämmöisiä asioita tulee mieleen. 

Heidi Rontu: Kiitos Jenni, erinomaisia asioita nostit esille. Ja täytyy sanoa, että tässä oli pitelemistä, että ei joko ruvennut nauramaan tai tullut hyvinkin nolo olo, kun mainitsit sen, että todellakin, meidän monet asiakirjat, ihan lähtien tästä meidän suunnitelmastamme eli moninaisuus-, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmasta, voisimme miettiä sitä saavutettavuuden näkökulmasta paljon aktiivisemmin. Kyllä, ehkä tuohon kielelliseen asiaan vielä haluaisin sen lisätä itse: Itsellä on kielitieteilijän tausta ja se siihen tietysti tulee kiinnittäneeksi huomiota ehkä vähän enemmän, että miten asioista viestitään ja nimenomaan saavutettavuutta kun ajatellaan, että pyrittäisiin viestimään esimerkiksi mahdollisimman selkokielisesti. Ja se jotenkin itselle tuntuisi, että voisi olla semmoinen aika matalan kynnyksen tapa hyvinkin konkreettisesti käytännössä edistää tässä tapauksessa kielellistä saavutettavuutta. 

Jenni Torikka: Kyllä ehdottomasti. Jos ajatellaan ihan sellaista, että meillä puhutaan selkeästä yleiskielestä, jo se on erittäin hyvä tavoite ja selkokieli on vielä tietenkin sitten asia erikseen. Mutta se, että meilläkin kansainvälisyys organisaatiossa lisääntyy, niin selkeästä kielenkäytöstä ja toisaalta siitä selkokielestä myös voisi olla, sekä meidän opiskelijoillemme, kansainvälisille että meidän työntekijöillemme ja meillä vieraileville henkilöille, apua, koska se on aina helppo tapa suomen kieleen tutustua, ja päästä sen kautta asioihin ja ympäristöönkin sopeutumaan ja olemaan osa sitä ympäristöä. 

Heidi Rontu: Kyllä. Nimenomaan ja ehkä siinä käy vähän semmoinen ilmiö. En tiedä tunnistatko itse, kun teet täällä korkeakouluhallinnossa asiantuntijatyötä tai minä ajattelisin, että olet ehkä itse hyvinkin valveutunut näissä asioissa, mutta helpostihan siinä käy sellainen, mitä itse tiedän, että sitä on tutkittukin, puhutaan vaikkapa kapulakielimäisyydestä. Ja se rupeaa toistamaan itseään ja käytetään ehkä sellaisia käsitteitä, pitkiä lauseita, joita on sitten hyvin vaikea kenenkään sen ympäristön ulkopuolisen käytännössä ymmärtää. 

Jenni Torikka: Kyllä nimenomaan. Minä olen kuitenkin aika tuore metropolialainen. Meillä käytetään hyvin paljon lyhenteitä ja siinä usein kyllä kestää, että on pakko kysyä useamman kerran, että anteeksi mistä me puhumme. Ja tämä on saavutettavuuden kannalta yksi ihan tosi merkittävä tekijä, että kerrotaan, ja todella kieli on niin merkittävä asia, että puhutaan selkeästi. Asiantuntijana me usein syyllistymme siihen, että pitkät on jutut. 

Heidi Rontu: Kyllä. Pitkät on jutut, vaikka pitäisi ehkä tietää toimia paremmin. Semmoista ehkä vielä kysyisin Jenni sinulta: aivan erityisesti tiedän, että olet muun muassa perehtynyt tähän, mainitsinkin tuossa aikaisemmin, tämän digipalvelulain. Ja sitä kautta, miten saavutettavuus on noussut hyvinkin keskeiseksi teemaksi kaikissa korkeakouluissakin, koko korkeakoulukentässä, niin uskoisin, että kuulijoitakin voisi kiinnostaa, mitä se digipalvelulaki nimenomaan saavutettavuudesta sanoo ja mitä se käytännön tasolla voi tarkoittaa tällaisessa kontekstissa missä nyt toimitaan, eli korkeakoulussa, jossa meillä on opetusta ja oppimista ja sitten tietysti muuta toimintaa myös. Pystyisitkö tuomaan siitä joitakin konkreettisia esimerkkejä? 

Jenni Torikka: Joo tämä on oikein hyvä kysymys. Siis digipalvelulakihan johtaa juurensa saavutettavuusdirektiiviin, EU:n saavutettavuusdirektiiviin, eli digipalvelulaki ja oikeammin vielä laki digitaalisten palvelujen tarjoamisesta, toimeenpanee EU:n saavutettavuusdirektiivin. Ja tosiaan sitten puhutaan tästä digitaalisesta saavutettavuudesta, mutta digitaalisesta maailmasta. Ja tämä lain myötä ikään kuin saavutettavuus on noussut eri tavalla esille. Ja se oli myös sen lainsäädännön näkökohta siitä, kun yhteiskunta digitalisoituu ja yhä enemmän kukin hoitaa asioitaan verkossa, että kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet toimia siellä verkossa, osallistua yhteiskunnan toimintaan ja siis nimenomaan hoitaa omia asioitaan. No sitten, korkeakouluympäristöön tämä toi sellaisen mielenkiintoisen asian, että korkeakoulut ovat lain mukaan viranomaisia, jolloin meitä sitten koskevat nämä lain saavutettavuusvaatimukset ja nimenomaan puhutaan tästä digitaalisesta ympäristöstä. Toki sitten meillä on muita lakeja, jotka säätelevät sitten tätä fyysistä saavutettavuutta, suomen kielessä puhutaan myös esteettömyydestä edelleen. Mutta tämä laki on tuonut tämän asian pinnalle, koska se koskettaa nyt kaikkia korkeakouluja. Meillä on lainmukainen velvollisuus ottaa huomioon saavutettavuus hyvin konkreettisella tasolla, kaikessa meidän toiminnassamme. Ja tavoitellaan sitä, että saavutettavuus olisi organisaation läpäisevä. Eli se todellakin käytännössä vaikuttaisi kaikkeen toimintaan, mutta täytyy sanoa, että edelleenkin kolmen vuoden jälkeen ja itse asiassa laki tuli voimaan neljä ja puoli vuotta sitten, mutta kolme vuotta on noin suurin piirtein näistä siirtymäaikojen päättymisestä, edelleen kipuilemme korkeakoulukentässä tämän kanssa ja tämän varmasti kaikki muutkin korkeakoulut jakavat, että haasteita on, mutta ne ovat kaikille yhteisiä. Ja kollegoiden kanssa meillä on kansallinen saavutettavuusverkosto. Hyvin usein jaamme sitten vinkkejä, että hei, miten teillä on ratkaistu tämä? Ja hei, oletteko te löytäneet tähän jonkun hyvän käytännön? Jaetaan niitä vinkkejä ja sitä kautta koitetaan yhdessä tehdä saavutettavuuden edistämistyötä, koska kaikille se on kuitenkin sama haaste. 

Heidi Rontu: Tämä on hieno kuulla. Todella hyvä, että on tämmöinen kansallinen verkosto, koska siellä varmaan löytyy niitä hyviä käytänteitä ja sitten niitä pystytään jakamaan nopeastikin, ajattelisin. Miksi itse toin esille tämän digipalvelulain? Se on ehkä sellainen, mistä olen saanut ehkä sellaisia, ajoittain myös huolestuneita yhteydenottoja vaikkapa opettajilta tai opetukseen liittyvistä asioista. Mitä se saavutettavuus opetuksessa ja opetusmateriaaleissa voisi tarkoittaa? Ja ehkä nyt yhdistettynä erityisesti siihen, että paljon on lisääntynyt eri tavoin verkossa tuotettu opetusmateriaali ja myös ihan itse opetus. Pystyisitkö siitä vielä antamaan joitakin esimerkkejä? Mitä se saavutettavuus ihan käytännössä voi tarkoittaa, jos puhutaan verkko-opetuksesta, verkko-oppimisesta, verkko-opetuksen oppimismateriaaleista esimerkiksi. 

Jenni Torikka: Joo tämä on oikein hyvä, tämä on siis todellakin tätä konkretiaa meillä korkeakoulussa. Eli opettajien ja monien kanssa keskustelen työkseni, neuvon heitä ja koitetaan yhdessä ratkaista niitä ongelmia. Mutta opetukseen liittyy niin paljon sellaista erilaista, toki myös korona toi tämmöisen erilaisen spurtin, että yhtäkkiä meillä kaikki piti olla verkossa ja yhtäkkiä kaiken, kaikkien piti ikään kuin ottaa haltuun niitä työkaluja, että miten me toimimme verkossa. Tietyllä tapaa se on ehkä puskenut eteenpäin myös tätä saavutettavuuskysymystä. Meillä on erilaisia työkaluja, joita voidaan hyödyntää, että voidaan vaikka videoihin laittaa tekstitys tai jopa reaaliaikaisesti voidaan tehdä erilaisia asioita. Voidaan ottaa puhuttu tekstiksi ja talteen, ja sitten liittää myöhemmin siihen (videoon). Ja hyvin usein opetuksessa tehdään nykyisin erilaisia videoita. Videot itsessään lisäävät saavutettavuutta, koska joka päivä monet meistä siis käyttää videoita eri tilanteissa. Esimerkiksi kun ei pysty (kuuntelemaan) voi olla, että on ruuhkajunassa tai -bussissa, katsotaan jotakin, osallistutaan kokoukseen tai jotakin muuta, kuunnellaan webinaaria. Ja on aivan mahtavaa, jos siinä (videossa) on tekstitys, jolloin sinun ei tarvitse, koska sinä yleensä et voi siellä ruuhkajunassa tai -bussissa, pitää ääniä päällä. Ja tämä on yksi asia, mutta sitten toki ihan tällaiset erilaiset tiedostot mitä tuotetaan. Opettaja tekee paljon erilaisia esityksiä ja oppijaksoihin tehdään, ja tietysti ne oppimisympäristöt, ne ovat digitaalisia, että ne olisivat kaikki saavutettavia myös. Täällä on monenlaista: että sekä se sisältö että ne alustat, millä on toimintaa, niin kaikki se olisi saavutettavaa. Mutta toki tässä realiteetit ovat se, että aina se ei ole mahdollista. Mutta meillä onkin tällainen ohjeistus luotu opettajille ja sen mukaisesti tuotaisiin opiskelijoille, heti sen kurssin alussa tai kurssin ilmoittautumisvaiheessa jo esille se, että olkaa yhteydessä, kertokaa jos tarvitsette saavutettavuutta. Silloin voidaan heti ottaa huomioon siinä opetuksen suunnittelussa se, että minkälaisia asioita, minkälaisia näkökohtia tulisi huomioida, että kaikki voivat osallistua yhdenvertaisesti opetukseen ja päästä oppimaan. 

Heidi Rontu: Joo kiitos Jenni, oikein hyvä ja tietenkin näitä ohjeita olit ihan keskeisesti valmistelemassa ja tiedän, se on saanutkin paljon hyvää palautetta, että ne on tulleet todella tarpeeseen, että opettajatkin ovat kaivanneet nimenomaan ihan selkeitä ohjeita, että miten he pystyvät tämän saavutettavuuden ottamaan huomioon. Ja tuo viimeinen esimerkki, minkä tuossa mainitsitte, että kun opetus alkaa tai kurssi alkaa, jo siinä ilmoittautumisvaiheessa tulisi tieto opettajalle, jos ja minkä tyyppistä saavutettavuutta tarvitaan, niin sen uskon auttavan siinä ihan arjessa hyvinkin paljon. Kiitos Jenni, tästä tulikin monia eri asioita, mihin saavutettavuus liittyy eli uskoisin ja toivottavasti kuulijoillekin on tullut selväksi se, että on isosta teemasta kyse, joka liittyy moneen asiaan ja liittyy monella eri tavoin myös moninaisuuteen, yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon. Jos palataan vielä vähän tässä lopuksi oikeastaan sinne alkuun: eli jos mietitään nyt meidän tätä tasa-arvo-, yhdenvertaisuus-, moninaisuussuunnitelmaa, mitä on tehty Metropoliassa. Jos minä pyytäisin sinua Jenni tiivistämään, että miten me pystyisimme osana tätä kokonaisuutta huomioimaan saavutettavuuden entistä paremmin jatkossa. 

Jenni Torikka: Minä haluaisin tuoda esille nimenomaan tämän ihmisläheisyyden ja ihmiskeskeisyyden, ihmislähtöisyyden. Eli se, että me teemme tätä työtä ihmisille. Ja se, että kaikilla, myös heillä, joilla on jonkinnäköinen rajoite; se voi olla tilapäinen tai se voi olla pysyvä, me jokainen hyödymme saavutettavuudesta, mutta sitten toisille se on aivan välttämätöntä: he eivät pysty osallistumaan ilman saavutettavaa (sisältöä). Tämä on se tärkeä (asia), jonka minä haluan tuoda sen esille, että tätä tehdään ihmistä varten, että erilaiset lait ohjaavat siihen. Mutta näkökulma on kuitenkin se ihmistä varten. Lakikin lähtee ja laki on luotu sitä varten, että nämä oikeudet toteutuisivat ja kaikki voisivat osallistua yhdenvertaisesti. Ja minä ajattelen, että korkeakouluympäristössä saavutettavuus voi olla jopa kilpailuvaltti. Se voi olla sekä vetovoimatekijä, mutta se voi olla myös pitotekijä. Se että, erilaiset, moninaiset ihmiset, me kaikki ollaan, minkälaisista lähtökohdista me tullaan, se otetaan huomioon siinä korkeakouluympäristössä. Ja tietysti moni haluaa olla myös mukana siinä kehitystyössä, se on myös tärkeää, että me tarvitaan esimerkkejä ja me tarvitaan sitä konkretiaa, että joku voi kertoa, joka kokee sitä, elää sitä joka päivä, että hei, minä tarvitsisin tällaista, että miten me voitaisiin tehdä tämä, miten me voitaisiin toteuttaa tämä? Näistä lähtökohdista minä toivon, että kaikki meillä osallistuisi tähän työhön, koska kaikkia tarvitaan. 

Heidi Rontu: Hyvä, kiitos Jenni eli tavallaan voisiko tämän kiteyttää niin, että ihmiseltä ihmiselle on saavutettavuus? 

Jenni Torikka: Kyllä 

Heidi Rontu: Kiitos Jenni. 

Jenni Torikka: Kiitos Heidi. 

[musiikkia taustalla]

Heidi Rontu: Oli aivan ihanaa keskustella kanssasi saavutettavuudesta, niin kuin olemmekin keskustelleet siellä meidän työryhmässämme, saatiin taas ehkä tätä ymmärrystäkin askel eteenpäin. Lämmin kiitos myös meidän kuulijoillemme. Toivottavasti saavutettavuus teemana aukesi hieman ja miten se linkittyy vahvasti moninaisuuden, yhdenvertaisuuden, ja tasa-arvon edistämiseen. Lämmin kiitos kaikille ja kiitos Jenni. 

Jenni Torikka: Kiitos. 

[musiikki loppuu]

[Musiikkia]

Riikka Wallin: Tervetuloa MetroPodiaan kuulemaan tarinoita yhteiskirjoittamisesta. Me keskustellaan vieraiden kanssa siitä, mitä yhdessä kirjoittaminen antaa ja miksi sitä kannattaa tehdä. Pohdimme myös yhteistyön kiperiä tilanteita. Mä olen Metropolian julkaisuasiantuntija Riikka Wallin ja mä luotsaan näitä keskusteluja. Mulla on täällä vieraana suomen kielen ja viestinnän lehtori Eveliina Korpela meiltä Metropoliasta.

Eveliina Korpela: Moikka.

Riikka: Ja vanhempi yliopistonlehtori Johanna Komppa Helsingin yliopistosta.

Johanna Komppa: Moikka.

Riikka: Ihan mahtavaa, että te pääsitte tänne kertomaan teidän yhteiskirjoittamisesta. Te olette kirjoittanut yhdessä muidenkin kollegoiden kanssa Monikielisen työyhteisön oppaan, joka on julkaistu tänä vuonna Alma Talentilla. Teitä on siinä yhteensä viisi kirjoittajaa, eikö vaan? Sitten te olette samasta aiheesta julkaissut myöskin tieteellisiä artikkeleita, te yhdessä ja sitten vähän erilaisilla komboilla, eikö vaan?

Johanna: Kyllä näin on.

Riikka: Ihan ensi alkuun, miten te olette tutustuneet toisiinne?

Johanna: Me ollaan oltu väitöskirjan tekijöitä samaan aikaan, molemmat tehty väitöskirjaa suomen kielen alalta ja sitten meillä on sellainenkin tausta, että me ollaan oltu samaan aikaan Metropoliassa opettajina eri aloilla, mutta suomen kielen ja viestinnän opettajina täällä. Nyt ollaan eri organisaatioissa, mutta ehkä noin yleisesti meillä on aika samanlaiset intressit. Kielen oppiminen tietysti, kun ollaan oltu ammattikorkeakoulukontekstissa töissä molemmat, niin myös se työelämäyhteys siinä hyvin tärkeänä. Sitten me on tehty oppikirjoja tahoillamme ja inspiroiduttu myös niistä ennen kuin on ruvettu yhteisesti kirjoittamaan.

Riikka: Miten teidän yhteiskirjoittaminen on lähtenyt liikkeelle?

Eveliina: Todella hyvin, ja ehkä se johtuu tästä meidän pitkästä yhteisestä historiasta, että meidän on ollut helppo luottaa toisiimme, on ollut helppo jakaa sitä omaa osaamistaan, ottaa vastaan toiselta palautetta ja jotenkin tuottaa sellainen yhteinen näkemys, jossa molempien ääni kuuluu. Se on musta yhteiskirjoittamisessa tosi tärkeätä, että molemmat voi kokea, että tulee kuulluksi ja saa toiselta just sitä tukea, mitä siinä tilanteessa tarvitsee. Musta tuntuu, että Johanna on sellainen mua täydentävä kirjoituskumppani, että tuo siihen sellaisia näkökulmia, mitä ei itse ole ottanut huomioon ja tuo siihen sellaista tutkimuksellista otetta, mikä on ammattikorkeakouluvuosina jäänyt ehkä vähän taka-alalle. Se on ollut musta todella upeaa tässä meidän yhteistyössä.

Johanna: Meidän yhteistyö on vielä erityisesti voimistunut nyt, kun me ollaan tehty ihan yhteistä hanketta, jos ajatellaan vaikka tuota Monikielisen työyhteisön opasta, niin siinä se on sitten tietysti vielä konkretisoitunut voimakkaasti.

Riikka: Nyt te olette kirjoittanut aika tiiviistikin yhdessä, niin miten teidän yhteiskirjoittamisen suhde on kehittynyt?

Johanna: Niin kuin Eveliina tuossa sanoi, ehkä sitä, tämä kysymys, että miten se on kehittynyt, niin sitä on ehkä vähän vaikeakin jopa tarkastella, kun aika keskeinen osa siellä on se luottamus, ja sellainen, että oikeastaan tuntee toisen ja toisen toimintatavat ja tietää, että voi luottaa siihen, että jos me ollaan sovittu jotain, niin se tapahtuu, ja voi luottaa myös siihen, että jos mä jotain kirjoitan, niin toinen ei tyrmää sitä. Se voi tyrmätä sen, että tämä on nyt aivan, ei tämä nyt tähän mahdu tai tätä on liikaa, mutta se tyrmää sen hyvin kunnioittavasti. Siis että tavallaan, kun on kirjoittanut, niin se minun tekemäni teksti ei tule negatiivisesti tyrmättyä vaan sillä lailla rakentavasti ja kunnioittavasti, jolloin ehkä mä, ainakin se on sellainen, minkä nyt tunnistaa paremmin kuin aikaisemmin. Jos sitä ajattelee kehittymisenä. Ja juuri tuo, että toinen tukee toista siinä, meillä on erilaisia vahvuuksia, niin sen tunnistaminen on varmaan se kehittyminen meillä.

Eveliina: Ja me ollaan siinä mielessä erilaisia kirjoittajia, että Johanna osaa sanoa asiat tiiviisti ja ytimekkäästi, ja mä olen välillä vaikuttunut siitä, että Johanna pystyy sanomaan asian niin lakonisesti, ja siinä on kaikki se tärkein kiteytettynä. Kun mä itse rönsyilen, ja sitä täytyy lähteä sitten editoimaan ja muokkaamaan. Tässä on nyt tullut, viimeksi meillä oli, siis en muista, kuinka monta tuhatta sanaa liikaa oli meidän artikkelissa tekstiä, kun sitä vaan tuli, mutta me löydettiin siihen ratkaisu, että se jaettiin sitten kahdeksi artikkeliksi. On ollut tosi hauskaa huomata, että hyvin erilaisilla kirjoittajatyyleillä pääsee hyvään lopputulokseen, ja ehkä just sen takia, että voi täydentää toisen heikkoutta omalla vahvuudella ja toisinpäin.

Riikka: Te tulette tavallaan samasta taustasta, mutta nyt te työskentelette sillä tavalla erilaisessa organisaatiossa, että vaikka rahoitus ohjaa tekemään erilaisia julkaisuja. Näkyykö teistä ne erilaiset rahoitusasiat siellä, kun te teette yhdessä julkaisuja? Näkyykö se, että yliopistossa pitää tehdä vertaisarvioitua, tieteellistä ja ammattikorkeakouluissa kuitenkin pääpaino on ammatillisessa julkaisemisessa?

Johanna: Mä sanoisin ehkä, että tietysti siinä mielessä, luulen, että Eveliina on tässä vähän tuupattu sinne tieteellisen kirjoittamisen puolelle, että voi olla, että osa meidän julkaisuista olisi voinut tulla blogeina tai joinain raporttimaisina teksteinä, mutta nyt on lähtökohta se, että totta kai tästä kirjoitetaan tieteellinen artikkeli ja sitten tehdään muitakin. Ehkä se voi olla semmoinen paine, mikä yliopiston suunnalta tulee. Toisaalta yliopiston puolella puhutaan YVV:stä, eli yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta, ja myös sellainen yliopistokatsannon kannalta populaari tai ammattiyleisölle tehdyt julkaisut ja vielä laajemmin, niin kuin vaikka se Monikielisen työyhteisön opas, niin on tärkeitä. Mutta että ne ei tietenkään samalla lailla johonkin rahoitusmalliin tai semmoiseen sitten mene.

Eveliina: Ja sitten, kun me ollaan puhuttu Johannan kanssa esimerkiksi omasta työnkuvasta, niin myös yliopistossa lehtorilla on paljon opetusta, ja kirjoitushommia joutuu usein tekemään sitten vähän kaiken päälle. Ihan niin kuin ammattikorkeakoulussakin, että samalla lailla joutuu etsimään omasta työstä niitä kirjoittamisen paikkoja ja tilanteita, joissa voi keskittyä pitkäjänteisesti tekstiin. Samalla lailla yliopistossa hankerahoituksen kautta löytyy sitä kirjoitusaikaa ja tutkimusrahoituksen kautta pääsee keskittymään johonkin tiettyyn asiaan. Me ollaan löydetty ehkä enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin erottavia tekijöitä ammattikorkeakoulu- ja yliopistomaailmassa.

Riikka: Miten te koette, että se, että te tulette näistä erilaisista konteksteista, säkin sanoit, että sitä tutkimuksellisuutta on tavallaan tullut sun julkaisemiseen enemmän, Eveliina, niin miten se täydentää ja jotenkin parantaa itse asiassa sen toiminnan laatua?

Johanna: Musta tuntuu, että jos niitä julkaisuja, joita me on tehty, olisi tehty ikään kuin vain, sanotaan, norsunluutornista, että yliopistoväki on siellä omassa teoreettisessa akateemisessa kuplassaan, niin ne ei välttämättä olisi niin lähestyttäviä ja niistä puuttuisi semmoinen konkretia, jota tietenkin silloin, kun toimitaan ammattikorkeakoulukentällä ja on koko ajan hirmu voima-, tietysti se liittyy myös siihen, että meidän alue on tämmöinen, että me halutaan olla yhteistyössä työelämän kanssa ja nähdään sen arvo. Silloin, kun ammattikorkeakoulussa tehdään tietenkin vielä voimakkaammin yhteistyötä työelämätilanteissa ja tavallaan työelämäkonteksteihin, niin se on tuonut ehkä, sanotaan, voimakkaasti fylliä luurangon ympärille. Muuten oltaisiin saatettu jäädä vähän abstraktimmalle tai semmoiselle, että siitä voisi helpommin sanoa, että ei tämä toimi, nämä teidän jutut.

Eveliina: Mulle taas tämä tutkimusnäkökulma ja mahdollisuus tarkastella aineistoa, jota on kerätty pitkään ja jota meidän tutkimusavustajat on litteroinut ja pystyy oikeasti perehtymään johonkin asiaan paljon pitkäjänteisemmin, niin se on tuonut syvyyttä omaan kirjoittamiseen ja jollain lailla pystyy ehkä yliopistotutkijoiden avulla paremmin perustelemaan niitä ajatuksia, mitkä on ehkä herännyt havainnoista työelämässä tai opetuksessa. Niin nyt kun mulla on ihan oikea aineisto aikaa katsoa, että miten se käytännössä toteutuu, niin mä näen, että siinä on kyllä ihan valtavasti synergiaetua, mutta se vaatii hankerahoituksen ja että on oikeasti aikaa siihen aiheen äärelle pysähtymiseen.

Riikka: Ehkä se näkyy myöskin siinä, että jos te olette nyt, tai siis kun te olette nyt ihan kaupallisella kustantajalla tehneet sen laajalle, mutta kuitenkin ammatilliselle yleisölle suunnatun teoksen ja sitten tieteellisiä artikkeleita, niin näissä kuitenkin julkaisuprosessi ja myöskin kirjoittamisen prosessi on aika pitkä. Siinä on pitkä aikajänne, kun taas jos mietitään vaikkapa jonkun verkkolehden tai jonkun ammatillisen blogin tai muun, niin siellähän taas julkaisuprosessi on paljon nopeampi tai muuta. Onko teillä ollut jotain tämmöisiä aikajänteistä tulleita jotain jännitteitä tai oletteko te huomannut semmoista?

Johanna: Ei varmaan ehkä sellaista, että olisi, että toisen pitää odottaa, että saa kirjoittamishetken kesäkuussa vasta tai näin. Se ehkä liittyy siihen, että miten me rytmitetään ja aikataulutetaan kalentereihimme. Jos me on sovittu, että nyt on joku teksti, jota edistetään, ja meillä on yhteinen tavoite siinä, niin sitten sille löytyy. Se voi olla myös sen yhteiskirjoittamisen onni, että koska tietää, että kaverillakin se on siellä kalenterissa, ja ei kehtaa jättää kaveria pulaan, niin sille löytää omasta arjestaan sen ajan. Ja tietää myös, että ei ole yksin vastuussa tekstissä, jolloin mun ei tarvitse koko sitä merkkimäärä täyttää, vaan kaveri tekee sieltä myös osan. Silloin se on vähän helpommin palasteltavissa myös sinne arkeen, joka täyttyy paljon monesta muustakin tekemisestä kuin kirjoittamisesta.

Eveliina: Se on juuri näin, että jotenkin, kun on yhteiset intressit, yhteinen teksti ja yhteiset tavoitteet, niin jostain kumman syystä sitä yhteistä aikaakin löytyy, että kyllä ne kulkee käsi kädessä.

Riikka: Onko teillä ollut ihan, sanoit yhteistä aikaa, niin onko teillä ollut ihan semmoisia yhteisiä hetkiä, että te olette istunut yhdessä jossain sen tekstin äärellä?

Johanna: Kyllä vain. Meillä on, toisinaan tehdään vetoketjuperiaatteella, että on paloiteltu tekstiä ja sitten tehdään jokainen, tai jokainen, vaikka ajatellaan sitä meidän viiden hengen kirjaa tai sitten meidän muita tekstejä, niin jokainen tietää oman osuutensa, josta vastaa, ja sitten taas tehdään yhdessä. Ja tätä voi tehdä tietysti aikaan sitomatta, mutta sitten meillä on sellaisia sovittuja, että tehdään joko lähinä tai etänä, kummin vaan, kalenteriin merkittyä aikaa, että nyt yhdessä kirjoitetaan. Toki niin, että kaksi kursoria ei liiku samaan aikaan samassa tekstikohdassa, vaan että sitä on edelleen vähän katsottu, että kuka ottaa tai kumpi ottaa minkäkin kohdan juuri sillä hetkellä kirjoitettavaksi. Mutta se voi olla lähinä, esimerkiksi kirja on tehty niin, että me on oltu kaksi päivää kirjoitusretriitissä, istuttu saman pöydän ääressä viisi ihmistä, sama dokumentti, jokaiselle jaettu oma, ja vaihdeltu paikkoja aina, että nyt mä voisin tehdä tuota lukua ja nyt mä en enää jaksa tuota, niin voinko mä tehdä jotain toista ja näin. Sitten se on aina rytmitetty tietyin aikavälein, että nyt keskitytään kirjoittamiseen, ja sitten vaikka joko pomodoro-malliin 20 minuutin päästä tai 40 minuutin päästä pidetään tauko ja keskustellaan, jos tuli jotain kysymyksiä. Sitten taas jatketaan. Siinä se kaksi päivää menee, mutta kyllä siinä valmistakin syntyy.

Riikka: Onko teillä ollut semmoista, että olette katsonut ihan oikeasti sitä samaa tekstin kohtaa, vaikka, sekä kahdestaan tai sitten koko sillä viiden hengen porukalla?

Johanna: Kyllä meillä varmaan semmoisiakin, mutta silloin on yleensä niin, että sitten tehdään päätöksiä niin, että yksi kirjoittaa ja muut kommentoi, että ei niin, että siellä oikeasti yhteiskirjoitettaisiin niin, että kuka nyt tekee, kuka meni muuttamaan. Sitten se on ehkä enemmän jossain editointivaiheessa, tai katsotaan jotain, että miten tämä kohta nyt muotoillaan. On ollut vaikka sen tyyppinen kirjoittamisen vaihe, että on tekstimassaa jokainen itse käynyt kommentoimassa ja sitten katsotaan ne kommentit yhdessä läpi, että mitä muutoksia me tehdään yhdessä sinne tekstiin. Sen tyyppisiäkin tilanteita toki on, mutta että ei kuitenkaan, jos ajatellaan, että yhteiskirjoittamisesta voi tulla mieleen se, että sitten istutaan siinä yhden koneen ääressä ja vuorotellen painellaan näppäimiä, niin sellaista se ei ole koskaan ollut.

Eveliina: Mutta olihan meillä sellaisia hauskoja tilanteita tässä meidän viiden hengen kirjoitussessiossa, että jos joku siirsi jonkun ison kappaleen toiseen kohtaan siinä dokumentissa, niin kaikkien tekstit liikkui jonnekin, että yhtäkkiä huomasi, että nyt joku siirtää tätä mun kursoria. Mutta ne oli aika harvoja ja ne oli ihan keskusteltavissa. Siinä yhteiskirjoittamisessa, kun ollaan samassa tilassa, niin on se onni, että voi heti kysyä toiselta, että hei, mitä mieltä sä olet, tai siis sen 20 minuutin kirjoitussession jälkeen, että mitä mieltä sä olet tästä käsitteestä, että voidaanko vaihtaa tämä käsite tähän. Voidaan ylittää se yksi välivaihe, jossa kirjoitetaan kommentteja ja palataan niihin kommentteihin. Mutta mun täytyy sanoa, että mä olen sekä tämän Kielibuusti-hankkeen myötä, missä me ollaan Johannan kanssa, ja sitten tämmöisen Osallistumisen keinot monikielistyvässä työelämässä -hankkeen myötä, jossa me myös ollaan molemmat, niin tullut siihen tulokseen, että mä en välttämättä enää edes osaisi kirjoittaa yksin tai ainakaan kokonaan yksin. Musta on ollut niin palkitsevaa se, että on saanut palautetta omasta tekstistä, tai että on voinut työstää tekstiä yhdessä jonkun kanssa. Se tuo siihen niin paljon uusia näkökulmia, mitä ei olisi osannut muuten ottaa huomioon, että mä en varmaan…

Riikka: Mutta sähän kirjoitat kuitenkin yksinkin. Sähän olet juuri kirjoittanut myöskin yksin artikkelin, joka ilmestyy teoksessa, jonka toimittajana mä olen.

Eveliina: Nyt mun täytyy… Ai niin, oliko se se monikielistyvä hanke?

Riikka: Siis, Vastuullinen hankeviestintä, ja siihen sä olet nimenomaan siitä monikielisestä yhteisöstä kirjoittanut artikkelin, ja sen sä kirjoitit yksin.

Eveliina: Sen mä kirjoitin yksin, mutta siinä oli taustalla tämä koko verkosto, jonka kanssa näitä ajatuksia on voinut pallotella, että se synty jotenkin tosi valmiina, se artikkeli. Ehkä just sen takia, että ajattelutyö oli viety niin pitkälle. Mutta se artikkeli on semmoinen, että musta tuntuu, että mä voisin laittaa siihen vaikka Johannan nimen tai Inkeri Lehtimajan nimen tai Lari Kotilaisen nimen, että se on niin vahvasti jotenkin yhteisen ajattelun pohjalta syntynyttä.

[Musiikkia]

Riikka: Millaisia vinkkejä te antaisitte sellaisille henkilöille, jotka on vasta aloittamassa semmoista yhteiskirjoittamisen prosessia? Tuleeko teille mieleen jotain?

Johanna: Ehkä sellainen, mikä me on huomattu tuossa, että on hyvä, jos on sellainen mielenmaisema, että ei ole liian kiintynyt omaan tekstiin. Että se on ihan OK, jos joku sitä kommentoi, ja on ihan OK, että sitä muutetaan. Ajatuksena se, että ne kaikki kommentit ja muutokset tekee tästä meidän yhteisestä tekstistä parempaa, että se ei ole loukkaus minun ainutlaatuiselle sanoilleni tai minulle itselleni varsinkaan, vaan kyseessä on yhteisprojekti. Ehkä se silloin, kun lähdetään yhteistä tekstiä miettimään, niin tässä on, vaikka esimerkiksi se, että aikaa löytyy sitten, kun on yhteiset tavoitteet ja yhteinen päämäärä ja sellainen yhteinen henki sen tekemiseen, että liian rakastunut ei saa olla omaan tekstiin. Ja sitten jos olisi vielä sellainen kumppani, johon luottaa, ja että tavallaan palautteen anto tulee perustellusti ja niin kuin aiemmin puhuttiin, että se on semmoista kunnioittavaa, että tunnistetaan toisen osaaminen ja asiantuntijuus, vaikka se tekstikatkelma ei nyt tällaisenaan sovikaan tähän tai että täytyy muokata. Siitä tulee semmoinen hyvä henki siihen tekemiseen, ja silloin sitä jaksaa ja ei tule sellainen, että en mä nyt enää ikinä tuon kanssa rupea kirjoittamaan, vaan että sen täytyy olla arvostavaa.

Eveliina: Ja sitten, kun aloittaa yhteiskirjoittamisen, niin ylipäänsä on hyvä keskustella niistä aikatauluista ja pelisäännöistä ja pohtia myös itseään palautteen antajana. Mä en esimerkiksi koe, että meidän kirjoitussessiossa olisi ikinä keskusteltu siitä, onko jonkun tuottama teksti hyvää vai huonoa, vaan se on just lähinnä siitä näkökulmasta, että miten se toimii, se teksti, tässä kokonaisuudessa. Miten tämä teksti vaikuttaa muhun ja miten tätä tekstiä voisi muokata sillä lailla, että se istuisi paremmin tähän kokonaisuuteen tai mihin kokonaisuuteen se istuisi, jos ei se istu tähän. Se on enemmänkin just sitä tekstin funktioista keskustelua ja siitä, että miten se vaikuttaa lukijaan. Kuin siitä, että miten onnistunut sä olet tässä tehtävässä. Se on oikeastaan, nyt mä vasta tulen ajatelleeksi tätä, että se on ollut hyvin semmoista prosessiin keskittyvää, ei mitään lopputulosta tarkastelevaa.

Riikka: Musta tuo kuulostaa ihan myöskin semmoiselta, oikeastaan toimitustyön näkökulmasta, että mitä teoksen toimittaja, jos on artikkelikokoelma kyseessä, tai lehden toimittaja, niin sieltä tulee nämä kaikki samat asiat oikeastaan ja tämä palautteen antaminen ja palautteen vastaanottaminen. Se, että ymmärtää tavallaan sen, että yhdessä halutaan saada kyseisen teoksen tai kyseisen lehden yleisölle juuri oikeanlainen ja palveleva teksti ja miten sitä pystytään parantamaan. Mä sanoisin, että se ei ole vain ehkä, ei ole pelkästään yhteiskirjoittamiseen liittyvää vaan ylipäätänsä, että jos haluaa kirjoittaa ja julkaista sen jossain, niin nämä on perustaitoja. Mutta koetteko te, että se on eri asia, kun sitä tehdään yhteisesti kollegoiden kesken, versus, että on vaikka toimittaja tai tieteellisissä artikkeleissa on tietenkin vielä vertaisarviointi tai kaupallisella kustantajalta on kustannustoimittaja siellä toisessa päässä. Niin onko se erilaista, se kommentointi, sen kirjoittajaryhmän tai kirjoittajaparin kanssa, versus se, mikä sitten tulee sieltä julkaisukanavan tai julkaisupaikan puolesta?

Johanna: Sen voi ainakin sanoa, että se saattaa rakenteellisesti ja jos katsoisi vaikka, että minkälaisia ne palautekommentit on, ne saattaa olla aivan samanlaisia. Mutta se fiilis, kun sitä tekstiä on tehty yhdessä, ja sitten siinä on kommentoitu keskenään ja sitä on tavallaan, meillä on aina semmoinen, meidän mielestä tekstit on aina tosi hyviä siinä kohtaa, kun ne lähtee vaikka lehteen tai kustannustoimittajalle, että ne on ihan priimaa. Sitten kun sieltä tietenkin tulee palautetta, niin verrattuna tilanteeseen, jossa mä yksin ottaisin sen palautteen omaan tekstiini, niin onhan se hirveän paljon helpompaa, koska sen harmistuksen tai sellaisen, että tätä ei ollutkaan nyt ymmärretty tai miten tähän nyt tällaista kommenttia, joka toki tietysti, sen tavoitteena on parantaa, mutta se eka reaktio on torjuva, että miksi ei meitä ymmärretty. Niin se on ihan hirveän paljon mukavampaa tuhista sen kollegan kanssa, ja nukutaan yö ja todetaan, että itse asiassa tämä on ihan käypä kommentti, ja vaikka mä en olisi siihen osannut tehdä muutoksia, niin se kollega osaa jo siitä vähän vinkata. No, mitäs jos vaihdetaan tämä? Joo, itse asiassa, tehdäänkin tuollainen. Sitä kaikkea tekstin työstämistä, niin se ei tee siitä niin raskasta ja semmoista yksilösuoritusta ja että tämä on nyt mun vastuulla. Vaan se on jaettu ja se on keskusteltu, ja silloin siihen, niin kuin Eveliina sanoi, että on sitten helpompi kirjoittaa ikään kuin samoista aiheista muita tekstejä, koska on jotenkin vakaalla pohjalla, että nämä ei ole mun yksiä ajatuksia, jotka ei ole ottanut monia asioita huomioon, vaan se on keskusteltu.

Eveliina: Myös se, että me tulkitaan niitä kommentteja vähän eri lailla. Niin kuin sä aamulla sanoit, että sä tajusit, että ne yhdet kommentit, mitä me oltiin saatu siihen yhteen artikkeliin, niin oli itse asiassa tosi hyviä, että kun sä luit niitä uudelleen, että sieltä tuli hyviä vinkkejä eteenpäin. Se on musta hienoa. Sittenhän meillä on semmoinenkin työnjako, mitä mä koin, että minkä Johanna on tuonut tähän, sen lisäksi, että sä ymmärrät joitakin kommentteja paremmin, niin Johanna on myös paremmin perillä siitä, että kenelle me kirjoitetaan, kun me kirjoitetaan johonkin tiettyyn lehteen. Sä olet aika hyvin ainakin tässä yhdessä meidän artikkelissa ottanut selvää, että tässä lehdessä julkaistaan tämän tyyppisiä artikkeleita ja tällaisia lukijoita tällä lehdellä tavoitetaan, että koetetaan freimata sitä meidän juttua uudelleen tähän suuntaan. Se on ollut musta tosi arvokasta, että musta tuntuu, että mulla ei olisi samalla lailla kompetenssia hakea kehystä sille omalle tekstille, nimenomaan sieltä tieteen maailmasta, kuin mitä Johannalla. Ehkä siitä, että sä olet kirjoittanut enemmän näitä vertaisarvioituja tekstejä, niin sä osaat paremmin niitä refereiden kommenttejakin lukea ja tulkita sitä, että mihin on pakko tarttua, mikä me voidaan ohittaa. Se on ollut todella opettavaista ja palkitsevaa.

Riikka: Sä olet Eveliina sanonut kanssa, että kirjoittamisesta tekee erityisen palkitsevaa se, että te tulette vähän eri suuntauksista ja teillä on vähän eri metodeja käytössä siinä teidän tutkimuksellisessa otteessa. Haluatteko te kertoa vähän tästä, miksi se on niin palkitsevaa, mikä siitä tekee palkitsevan?

Eveliina: Se, että mä en ikinä osaisi tehdä sellaista analyysiä, mitä Johanna tekee, ja silti mä voin olla mukana siinä samassa artikkelissa. Se jotenkin lisää sitä omaa ammattitaitoa, että näkee, että aineistoa voi lähestyä tuosta näkökulmasta ja siitä voi kirjoittaa näin.

Riikka: Miten sä koet, Johanna?

Johanna: Sama juttu, että jos me tiputellaan tässä nyt ikään kuin meidän taustoja, niin Eveliinan tutkimuksellinen ja tavallaan koulutustausta tulee keskusteluanalyysistä. Eveliina analysoi vuorovaikutusta ja puhetta ihan tuosta vaan ja tosi tarkasti, ja sä tunnet sen perinteen. Mä tulen taas suunnasta, ja mun kiinnostuksen kohteet liittyy teksteihin ja tavallaan ihan toisenlaiseen vuorovaikutukseen. Sitten toisaalta tämmöisiin toiminnallisiin kehittämissuuntiin, toiminnallisiin, ajatellaan vaikka tämmöistä toimintatutkimusta ja tuon tyyppisiin rakenteisiin. Se, että me tullaan eri suunnista helpottaa tietenkin myös sen, että me voidaan lähestyä erilaisia, tai samaa aihetta eri suunnista ja löytää myös erilaisia julkaisukanavia. Niin kuin Eveliina tuossa vähän viittasi aikaisemmin, että yhteen tekstiin tuli liikaa tavaraa, ja nyt me todettiin, että siitä tulee kaksi erillistä artikkelia. Me ollaan molemmat kirjoittajina siinä, mutta painotukset tulee vähän eri kohdista, mutta että ihan yhtä lailla sitä tehdään. Sitten voidaan, toiseen Eveliina panostaa enemmän juuri sen keskustelun tarkasteluun, ja toisessa mennään enemmän muita menetelmiä.

Riikka: Kuulostaa siltä, että te olette oppinut toisiltanne oikeasti aika paljon asioita. Mä ajattelen ainakin itse, että kirjoittaminen on aina ajatteluprosesseja ja aina oppimisprosessi. Mitä te olette yhteiskirjoittamisesta oppinut toisiltanne nyt tässä viimeisten projektien aikana?

Johanna: Eveliina taisi aikaisemmin vähän vinkatakin, että me ollaan aika erilaisia kirjoittajia, tai että miten tekstiä syntyy vai syntyykö ollenkaan. Mä olen se, joka… Mulle luontainen tapa olisi se, että mä yritän kirjoittaa aika tiiviisti, ja mun mielestä muutama virke sanoo kaiken, ja sitten mä ihmettelen, kun miten niin se ei aukea vastaanottajalle. Eveliina on taas sen tyyppinen, että sieltä hurahtaa kolme kappaletta aiheesta ihan tuosta vaan ja A4 täyttyy helposti, ja mä olen oppinut siitä, että mäkin voisin antaa ikään kuin, sen sijaan, että mä jotenkin jään vähän jumiin ja miettimään, että miten tämä nyt pitäisi sanoa, niin mä vaan antaisin kirjoittaa itseni ensin. Antaa vaan tulla vaikka vähän hölmöjäkin ja sitten lähdetään editoimaan. Nyt en sano ollenkaan, että Eveliinan kappaleet olisi mitenkään hölmöjä, vaan että sulta tulee helpommin enemmän tekstiä, josta pystyy lähteä muokkaamaan. Mutta jos teksti on liian tiivis, sitä on pakko lähteä lihottamaan, jos se ei aukea muille, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta. Nyt mä olen pyrkinyt semmoiseen toisenlaiseen toimintatapaan omassa kirjoittamisessa. Se lisää meidän tekstien merkkimääriä, mutta sitten me vaan jatketaan sitä editointia.

Eveliina: Mutta sä, Johanna, olet myös mulle kyllä opettanut sitä, että miten voi omasta lingvistisestä boksista tulla ulos ja lähteä kirjoittamaan vaikka yhteiskuntatieteelliseen lehteen, koska meillä on paljon myös yhteiskunnallista sanottavaa. Ammattikorkeakoulussa mä huomaan, että me tehdään paljon ikään kuin poikkitieteellistä, tai me tehdään paljon eri tieteiden edustajien kanssa töitä. Nyt musta on ihan mahtavaa ollut, että yliopistossa tätä samaa on voinut jatkaa ja mä olen uskaltautunut tähän, että mä voin referoida jotakin tieteellistä artikkelia, joka ei ole ollenkaan mun omasta alasta ja mä voin tehdä sitä uskottavasti ja yhdistää siihen omia löytöjä ja havaintoja.

Riikka: Teidän se ydin on monikielisyys. Miten se näkyy teidän teksteissä?

Johanna: Tutkimusaiheena tietysti pääsääntöisesti. Nyt me ollaan laajennettu, tai siis me myös kirjoitetaan muilla kielillä, pääsääntöisesti on nyt julkaistu suomeksi, mutta nyt meillä on juuri, meillä on paraikaa kolmea artikkelikäsikirjoitusta, ne vähän eri vaiheissa, mutta tämä, mikä on kaikkein viimeisimmillään ja jo ihan kohta lähtee lehteen, niin se on sitten englanninkielinen teksti. Siinä on tietysti vielä oma juttunsa siihen päälle, että miten me käytetään englantia ja kuka editoi sitä ja katsoo, että se on vielä semmoinen yksi kerros siihen tekemiseen. Mutta että ehkä se mulle tulee ekana tuosta monikielisyydestä tässä kohtaa mieleen.

Eveliina: Siis että meidän monikielisyys aika lailla tosiaan keskittyy ehkä suomeen ja englantiin ja siihen, että meidän tutkimuskohteiden ensi kielet on hyvin moninaisia. Mutta meidän esikuvamme tulee Ruotsista, tämmöinen Språkombud-malli. Näiden ruotsalaisten tutkijoiden kanssa me ollaan myös oltu tekemisissä, että kyllä me tässä projektissa ollaan saatu ottaa myös kouluruotsia käyttöön, kun ollaan luettu heidän materiaalejaan. Täytyy tunnustaa, että meidän teksteissä vielä hyvin vähän näkyy siinä tekstitasolla sitä monikielisyyttä muuten kuin että meillä on englanninkieliset tiivistelmät.

Johanna: Koska meidän aineistotkaan, niin ne on suomenkielisiä, vaikka aineistoja on tuottanut hyvin erilaisilla kielitaustoilla olevat ihmiset, että niin kuin sanoit, niin siellä tekstitasolla ei ole erikielisiä, ne ei ole monikielisiä, että ne noudattaa tällaista aika tyypillistä tieteellistä, tai että yksi artikkeli on aina yhdenkielinen, että se on, kuitenkin aika yksikielisiä ne tekstit.

[Musiikkia]

Riikka: Jos katsotaan tulevaisuuteen, niin mitä te haluaisitte kokeilla yhteiskirjoittamisen tai ehkä yhteisjulkaisemisen, jos katsoo laajemmin sitä käsitettä, niin siihen liittyen? Nyt saa haaveilla. Sano villit haaveet ääneen, niin ehkä ne toteutuu.

Eveliina: Ainakin mä haluaisin jatkaa tätä yhteiskirjoittamista, että tämä ei jäisi pois työtehtävistä sitten, kun hankerahoitus lakkaa, että tämä on niin palkitsevaa. Mä luulen, että meillä erilaiset yhteiset projektit jatkuu tämänkin jälkeen. Ja sitten se, mikä ehkä Johannan kautta on tullut mulle myös, että kaikesta, mitä me tehdään töissä, niin kaikesta siitä kannattaa kirjoittaa, tehdä siitä artikkelia, niin että se laajenisi ja että oma näkemys siihen omaan työskentelyyn syvenisi. Siitä mä haluan pitää kiinni, että ammattikorkeakoulun lehtorinakin, kun teen sitä työtä, niin vinkkaan aina Johannalle, nyt mulla olisi menossa tällainen opintojakso, tällainen kurssi, että mitä me voitaisiin kirjoittaa tästä, että mistä näkökulmasta tätä teemaa voisi lähestyä. Sen mä toivon.

Johanna: Ja mä luulen, että kun meillä on ollut näitä intressejä, ja sehän nyt ei ole jäänyt vaan meidän kahden kirjoittamaksi, vaan meillä on voimakkaat yhteistyösiteet tuonne työelämään päin, että me tehdään vielä runsaasti tekstejä, joissa kirjoittajia tulee myös työelämäkonteksteista, että saadaan, ne on ihan toisella tavalla vaikuttavia, kun siihen tulee aito ääni yhdistettynä meidän havaintoihin. Joskus voi olla niin, että kun me ollaan ehkä, välttämättä kaikki kirjoittajat ei ole niin rutinoituneita, mutta sitten me voidaan yhdessä kuitenkin, tavallaan se asia saadaan paperille, kuka sitten enemmän ottaakin kirjoittamisesta vastuuta tai kokee sen omakseen enemmän. Hirveän monen ihmisen kanssa olisi kiva kirjoittaa yhdessä ja saada paljon parempia tekstejä, sanoisin, kuin että jos minä tai Eveliina tai kuka tahansa yksinään niitä pähkäilisi ja kirjoittelisi.

Riikka: Kiitos oikein paljon teille.

Johanna: Kiitos.

Riikka: Tässä vaiheessa mä haluan myöskin kiittää kollegaa Laureasta, Maija Merimaata, joka on suunnitellut tämän jakson sisältöä mun kanssa, ja ennen kaikkea me varmaan kiitetään kaikki yhdessä kuulijoita. Tarinoita yhteiskirjoittamisesta -podcast on tehty Haaga-Helian, Laurean ja Metropolian 3AMK-yhteistyönä.

[Musiikkia]

[Musiikkia]

Riikka Wallin: Tervetuloa MetroPodiaan kuulemaan tarinoita yhteiskirjoittamisesta. Me keskustellaan vieraiden kanssa siitä, mitä yhdessä kirjoittaminen antaa ja miksi sitä kannattaa tehdä. Pohdimme myös yhteistyön kiperiä tilanteita. Mä olen Metropolian julkaisuasiantuntija Riikka Wallin ja mä luotsaan näitä keskusteluja. Tänään mulla on vieraana Hannele Hokkanen, terveysalan lehtori, Metropolia Ammattikorkeakoulusta.

Hannele Hokkanen: Kiitos kutsusta.

Riikka: Sekä Arto Tiihonen, liikuntasosiologi ja erityisasiantuntija Laureasta.

Arto Tiihonen: Huomenta.

Riikka: Kiva, että te pääsitte tänne mun kanssa keskustelemaan. Aloitetaan. Te olette tehnyt työtä yhdessä Haaga-Helian, Laurean ja Metropolian Dallatén-nimisessä hankkeessa, jossa kehitettiin senioreiden liikuntapalveluja. Te olette myös kirjoittanut sekä artikkeleita yhdessä että tehneet podcastia yhdessä. Mutta mistä teidän yhteistyö oikein käynnistyi? Tunsitteko te silloin, kun tämä hanke alkoi, vai tuliko se tämän hankkeen myötä, että te tutustuitte toisiinne?

Arto: Musta tuntuu, että me tunnettiin, mutta [naurua]. Siis ehkä me ollaan jossain gerontologian jutuissa joskus aikoinaan tavattukin, mutta ei tunnettu varmaan sillä tavalla, mutta hirveän nopeasti kyllä Hannelen kanssa synkkasi tosi hyvin heti alusta lähtien.

Hannele: Joo, me ollaan tavattu varmaan jossain gerontologian ympyröissä. Ei sillä lailla, että olisi edes myös keskusteltu, että nimenä oli tuttu. Hankkeen puitteissa sitten kyllä aika nopeasti löydettiin toisemme.

Arto: Ja kyllä se siihen liittyi, että meillä oli tämä konteksti tuttu, että on tehty sosiaaligerontologiaa ja gerontologisessa ympäristössä töitä ja tunnetaan samoja ihmisiä aika paljonkin jo etukäteen.

Riikka: Ja gerontologia on vanhustyö, eikö vaan?

Hannele: Joo, gerontologia on poikkitieteellistä vanhustyöhön liittyvää. Suomessa se piiri on sitten, kyllä tuntee jo toisensa suht’ hyvin.

Arto: Joo ja se on kivaa. Siinä on tutkijoita ja käytännön työntekijöitä hyvin monelta tieteenalalta ja käytännön alalta. Se on kauhean mukavaa, nämä gerontologian päivät ja Gerontologia-lehti, jonka päätoimittaja olen joskus ollut. Niin tosi kiva yhteisö suhteessa johonkin tieteelliseen, vaikka sosiologiaan, jossa on vaan tutkijoita lähinnä, että siellä sai tutustua koko kenttään ihan sieltä alhaalta ylös asti.

Riikka: Tänään meillä on yhteiskirjoittaminen aiheena, niin kuinka hyvin te tunsitte siinä vaiheessa, kun te lähditte tekemään yhteisiä artikkeleita? Tai en mä tiedä, teittekö te ensin sitä podcastia vai teittekö te ne artikkelit ensin?

Hannele: Oikeastaan meidän varmaan vahvemmin tutustuminen tapahtui siinä hankkeen puitteissa, tietysti, ja sitten tämä meidän aihehan oli, se ensimmäinen artikkeli, mikä me tehtiin, niin sehän liittyi senioreiden vaikuttajaryhmätoimintaan, joka käynnistyi meillä innovaatioprojektiopinnoissa. Arto oli tosi kiinnostunut myöskin tulemaan mukaan siihen, että Arto oli mukana niissä, kun se käynnistyi, se opiskelijoiden innovaatioprojekti, josta tuli sitten oikeastaan meidän hankkeelle ihan tärkeäkin osa. Niin sen puitteissa, siinähän me oikeastaan enemmän vielä oltiin yhdessä.

Arto: Itse asiassa sanoisin, että ei tämä ole ollenkaan kirjoittamisprojekti, tämä meidän juttu, vaan se lähti siitä innovaatioprojektista. Elikkä siitä hankkeen käytännöstä, tehtiin yhdessä jotakin uutta, värkättiin sitä [naurahtaa]. Siitä sitten pikkuhiljaa alkoi tulla iso osa tätä hanketta, vaikkei se ei itse asiassa suunnitelmassa ollut kovinkaan isona osana. Sitten tuli kirjoittaminen varmaan sillä lailla, että kun sitä kokemusta ja sitten materiaalia, meillä oli myös opinnäytetyön tekijöitä tässä mukana, ja niitä innovaatioprojekteja, siinä alkoi olla sellaista ainesta, että tästähän pitää kertoa jollekin. Mä lähtisin siitä, että se ei ollut ollenkaan sellainen, että me olisi tähdätty siihen kirjoittamiseen alussa ollenkaan, vaikka se oli mun yksi päätehtävä kirjoittaa niitä juttuja, mutta tämä vaikuttajaryhmätyö oli mun mielestä just se, että ahaa, tässä on juttu, josta pitää tehdä, ja tehdä yhdessä, koska me oltiin siitä vastuussa tässä hankkeessa.

Riikka: Ja oliko se niin, että tavallaan se, että te tunsitte sen myötä, helpotti myös sitä, että lähditte yhdessä kirjoittamaan?

Hannele: Ehdottomasti. Kyllä mä sanoisin, että se, koska mehän jaettiin se kokemus. Silloin on tietysti, kun lähtee kirjoittamaan, niin meillä on yhteinen kokemus, minkä pohjalta me sitä tehdään. Ja ollaan koko matkan ajan keskusteltu ja kehitelty yhdessä sitä toimintaa, mistä me oltiin kirjoittamassa. Niin toki se vahvisti sitä vielä.

Arto: Joo, mutta meillä oli, miten monta meillä oli, kolme vai neljäkö meillä oli tapaamista, ja sen vaikuttajaryhmän kanssa erilaisia palvelumuotoilutyyppisiä juttuja. Sitten mä keräsin pienen aineistonkin siihen vaikuttajaryhmätyöhön liittyen. Sitä käytettiin kanssa näissä artikkeleissa taustana. Mutta kyllä se oli, mä sanoisin, että se on just, niin kuin Hannele sanoi, että kun siinä hankkeen myötä alkoi tulla sitä, että tämä on tärkeä asia. Mä itse suhtaudun skeptisesti, jos ei ole tärkeää asia, niin sitten [naurua]. Mä en tee tyhjästä artikkelia, vaan vain jostain, joka on mun mielestä merkityksellinen ja siitä kannattaa tehdä julkaisuja ja viedä sitä asiaa eteenpäin. Toivottavasti viedään vielä tästä eteenpäinkin tätä vaikuttajaryhmätyötä eteenpäin, koska se on äärimmäisen tärkeää, että tässä tapauksessa se seniorikohderyhmä saa oman äänensä tuotua esille siihen, miten palveluita, minkälaisia palveluita on, minkälaista kohtaamista ne odottaa ja minkälaista vastausta sieltä yrityspuolelta tässä tapauksessa saadaan. Se on äärimmäisen tärkeä asia.

Riikka: Yhteiskirjoittamisen prosessit näyttää tosi erilaisilta. Miten te käytännössä toteutitte sitä teidän yhteiskirjoittamista?

Hannele: Voisi sanoa niin, että Arto on tosi paljon kirjoittanut, ja musta tuntuu, että sulla on selkeä semmoinen, että sä tuotat hirveästi sitä kirjoitettua tietoa koko ajan. Mä olen vähemmän kokenut kirjoittamisessa, niin yhteiskirjoittamisessa varmaan musta tuntuu, että sulta syntyy aina sitä runkoa, ja sitten me täydennettiin sitä yhdessä.

Arto: Mä en ihan tarkkaan muista sitä, että miten se nyt tuolla lailla meni, koska me juteltiin paljon siitä, ja ne tuli sitten käytännöistä. Sen mä muistan, että sä kirjoitit pohjat niistä käytännön jutuista…

Hannele: Joo, siitä vaikuttajaryhmästä.

Arto: Ja siitä vaikuttajaryhmän työstä. Mä tein sitten niistä muista aineistoista ja varmaan ehkä tein sen rungon siihen etukäteen. Voi olla, että mulla on sellainen paha tapa tehdä juttuja [nauraa] ja erityyppisiä juttuja. Samasta aineistosta voi tehdä monenlaisia juttuja. Näissä, kun nämä julkaistiin sekä Metropolian, mikä se teidän julkaisusarjan nimi nyt onkaan?

Hannele: Siis Tikissä-blogissa.

Arto: Tikissä ja sitten meidän Laurea Journalissa, niissä on ehkä vähän eroa, mutta ei nyt ratkaisevasti. Mutta kannattaa miettiä sitä, että kenelle tämä menee, ketkä tätä mahdollisesti lukee, niin sen mukaan täytyy sitä juttua tehdä.

Hannele: Siinä Tikissä-sarjassa julkaistussa, niin siinä oli vahvasti just tämä, että miten tämä on rakennettu, tämä vaikuttajaryhmätoiminta, ja mä olin aika paljon vastuussa siitä ja just niitten senioreiden hankkimisesta ja tämmöisestä, niin se oli luontevammin, oli sen rungon rakentaminen ehkä sitten enemmän mun vastuulla. Nyt, kun palaan tässä oikein itsekin siihen [nauraa], että mitäs me oikein tehtiinkään.

Riikka: Mutta se Laurea Journalin juttu, niin sehän aika vahvasti siihen teidän pieneen kyselyyn pohjautui myöskin, että kyllä siinä mun mielestä näkyy se, että te olette miettinyt kanavaa ja niitä näkökulma. Ja myöskin se teidän tekemä podcast, joka käsittelee tätä samaa aihetta, niin sekin tuo taas tavallaan uutta siihen kokonaisuuteen. Mun mielestä se toimii aika kivasti itse asiassa, se kokonaisuus.

Arto: Joo, kyllä mä siitä olen hyvin tyytyväinen. Itse asiassa tässä voisi vielä mainita sen, että meillä siellä loppuseminaarissa tehtiin tallenne. Oletko sä katsonut sitä?

Hannele: Olen muistaakseni [nauraa].

Arto: Siellä itse asiassa, ne oli oikein hyviä, ne haastattelut. Siinä oli vähän valotusongelmaa, mutta ne jutut oli, mä en katsonut sitä, mä kuuntelin, niin siitä sai hirveän hyvin sekä tästä vaikuttajaryhmätyöstä että hankkeesta ja myös niistä yrittäjien kokemuksista, sai äänenä, audiona ihan hirveän hyvin selville. Kyllä sen voi katsoakin. Mä en itse vaan kauheasti tykkää katsoa ja kuunnella mitään, mutta mä kuuntelen koko ajan radiota ja podcasteja. Mutta että se kokonaisuus, jossa oli podcast, kaksi artikkelia ja tuo tallenne, niin jos haluaa siitä vaikuttajaryhmätyöstä tietoa, niin aika hyvin, ja sitten jos vielä viitsii lukea sen opinnäytetyön, niin sittenhän on jo aika pitkällä.

Hannele: Mä tykkäsin siitä podcastista erityisesti siitä, että me saatiin siihen se seniorin ääni kuuluviin myöskin, koska sehän on oleellinen osa tätä, mitä me ollaan nyt ollaan yhdessä hankkeesta kirjoitettu ja tuotettu.

Arto: Ja sehän oli siinä loppuseminaaritallennuksessa, oli myös tämä meidän seniori-ihminen, että ehdottomasti tärkeä osa kyllä. Se ehkä vähän harmitti, että näihin artikkeleihin ei saanut, vaikka se kysely oli siitä senioriäänestä, niin olisi voinut olla vähän verevämpi ehkä [naurua].

Riikka: Niin, ja olisi ehkä voinut vielä kanssakirjoittajaksi pyytää mukaan.

Arto: Se on ihan totta, joo.

Riikka: Mutta hei, miten te ihan oikeasti käytännössä toteutitte teidän kirjoitusprosessin? Teittekö te sitä yhteiskirjoitusalustalla, lähettelittekö te jotain Wordia edestakaisin, miten te teitte?

Arto: Mun on heti sanottava, että mä olen ihan älyttömän huono yhteiskirjoittamaan. Mä en ikinä yhteisalustalla tee mitään. Ei kun siis, mun mielestä se on tosi vaikeata, kun jokaisella on oma kirjoittajatyylinsä, että siitä tulee koherentti. Jos ihmiset pistää omia juttuja sinne väliin, niin se pomppaa mun silmään heti, että ei, tuo ei voi olla noin. Mutta sitä materiaalia me varmaan tehtiin, että mä tein pohjat ja Hannele laittoi mulle materiaalia, ja sitten mä muokkasin. Ei tarvinnut kyllä, siis kauhean paljon ei tarvinnut muokata, mutta että kuitenkin se pysyi siinä. Mun mielestä meillä on ehkä vähän samanlainen kirjoittajaääni.

Hannele: Niin, samanlainen ajattelutapa, niin se helpottaa. Sitten alussahan me tavattiin, että meillä oli alussa, siis istuttiin yhdessä pöydän ääressä…

Arto: Joo, ja aineistoja katsottiin.

Hannele: Aineistoja katsottiin yhdessä, mutta siinä kirjoittamisen vaiheessa, niin sitten läheteltiin puolin toisin.

Arto: Ja tosi paljon tästä vaikuttajaryhmätyöstä mietittiin, että mitkä ne jutut on, että miten tuolla esimerkiksi tulkittiin. Kun siellä tehtiin kaikenlaisia tehtäviä, että miten niitä tulkitaan sitten. Sehän on tällaisen hankkeen, just, että miten kohderyhmä ottaa vastaan ja ymmärtää, esimerkiksi, tulee tässä mieleen, että esimerkiksi sellaisia ongelmia oli, siinä ensimmäisenä oli, että mikä on liikuntapalvelu. Se ei ollut ollenkaan selvää näille vaikuttajaryhmäläisille. Ne sekoitti sen omaan liikuntaharrastukseen tai sitten jonkun järjestön tai kunnan tuottamiin toimintoihin, jotka ei ole selkeästikään palveluita.

Riikka: Jos mietitään sitä kirjoitusprosessia, niin kuinka pitkä semmoisen yhden artikkelin prosessi teillä oli, ja miten te aikataulutitte sitä tekemistä?

Arto: Onpa vaikea kysymys [naurua].

Hannele: Aikataulutus meni varmaan, että aina kummalla oli hetki aikaa, niin sitä työstetty. Aika tiiviisti mun mielestä ne syntyi sitten, että ei siinä mitään hirveän pitkää aikaa. Toki sen aineiston keruu vei oman aikansa, mutta muuten aika nopeaan me ne kirjoitukset, olisiko…

Arto: Kirjoittaminen on nopeata sen jälkeen, kun se idea on valmis, mutta se on tosi liukuvaa, että mistä me aloitettiin se. Että ne aineistot, mitä mä keräsin, ja sitten, mitä me tässä yhdessä tehtiin, niin on varmaan silloin, olisiko sillä lailla syksyllä aloitettiin, alkusyksystä, ja sitten, tuliko ne, tammi-helmikuussako ne tuli, ne jutut. Mutta se ei ollut siis, se intensiivinen kirjoittamisvaihe oli aika nopea kuitenkin.

Hannele: Kuukausi, mä sanoisin, kun aineistot ja kaikki oli kasassa.

Arto: Mutta sitä siis kannattaa, mä koko ajan ajattelen sitä, että jos ei sitä alkutyötä ole, niin sitten se on tosi hidas, tai siitä ei tule mitään.

Hannele: Sisältö pitää olla.

Arto: Niin, että se loppu, kyllähän mä nyt kirjoitan monta artikkelia päivässä, jos mulla on aineistot valmiina. Ei se kirjoittaminen sinänsä ole se. Sitten kun se on tavallaan selkeänä, että aineistot on kerätty ja näkökulmat valmiina.

Hannele: Ja sittenhän tässä varmaan helpotti se, että kun meillä oli resurssia hankkeessa, että kun mä ajattelen, että mäkin olen opetustyössä, niin koska mulla oli resurssia siellä hankkeessa, mulla oli niitä hanketunteja, mitä mä pystyn käyttämään siinä kirjoittamisessa. Että almanakassa oikeasti on vähän jotain paikkaa, ja sitten toisaalta, vähän molemmilla taitaa olla, että kyllähän niitä viestejä pukkaa sitten tulemaan erinäköisiin kellonaikoihin. Tavallaan molemmilla on semmoinen joustava tapa työskennellä, että mun mielestä se on tämmöisessä yhteiskirjoittamisessa hirveän tärkeää, että molemmat pystyy oman aikataulunsa mukaan, mutta kuitenkin, että asia etenee, että kun sitten tietysti, kun sitä kirjoittamista lähtee tekemään, sä olet siinä sisällä, niin ettei tule sitten hirveän pitkiä taukoja, koska sitten taas päästä takaisin siihen tekstin sisään on haasteellista.

Arto: Joo, tuo on tärkeä pointti, että jos toinen kysyy jotain, niin silloin kyllä kannattaa vastata aika nopeasti, tai ainakin sanoa, että mä palaan sitten kun on aikaa. Ettei tule sellaista tunnetta, että nyt tämä menee hyllylle [nauraa], että sitten sinne vetäminen takaisin on tosi vaivalloista. Kyllä siinä omankin artikkelin tekemisessä, niin siis se, että se pysyy päässä kokonaisena on tärkeää, että osaa toimia niin, että voi siirtyä ja sitten palata. Mutta jos on liian pitkiä jaksoja siinä, että se asia lepää, niin kyllä se sitten on taas melkein aloitettava alusta, se homma. Mähän olen sellainen hirveän koukeroinen kirjoittaja, ihan tarkoituksella, osaan kyllä tehdä ihan lehtitekstejä, olen tehnyt niitäkin, mutta mä haluan vähän haastaa lukijaakin, että se ei olisi niin, asiat tuossa noin, tiiviisti näin, vaan että mistä ne asiat tulee, miksi tämä on näin, on mulle hirmu tärkeätä. Joskus se tekee sen, että se voi olla vähän vaikeata, mutta…

Riikka: Onko se asia, mistä sä saat palautetta toimituskunnilta?

Arto: Joskus, joo. Yllättävän vähän itse asiassa, siihen nähden, minkälaista se teksti on. Ehkä mä voin viitata nyt siihen Tieto-Finlandian voittajaan, joka kirjoitti, en tiedä, oletteko te, mikä sen kaverin nimi nyt olikaan, joka kirjoitti näistä vaikeista, älyttömän pitkistä romaaneista.

Riikka: Ei tule nimi mieleen.

Arto: Se on jyväskyläläinen kaveri, mutta en muista nyt nimeä, mutta joka tapauksessa idea oli se, että täytyy nähdä vaivaa lukea joku tuhatsivuinen romaani ja sitten vielä tehdä siitä juttu. Musta se oli tähän aikaan tosi hyvää, että ihmisille pitää myös tehdä haastavia tekstejä, vaikka ne olisi aika lyhyitäkin, että se ei ole tuosta noin, että se on vaan jotain tietoa. Vaan että mistä nämä tulee ja mikä tässä on ehkä epävarmuutta ja mikä ei, niin on mun mielestä hirveän tärkeätä, että vaikka viestijät aina haluaa sanoa, että sanokaa noin, mutta tutkijana aina miettii sitä, että on tosi vaikea sanoa, että asia on just noin. Ja kun tätä tällaista tieteellistä ja sitten tällaista ammattikorkean julkaisutoimintaa, joka on mun mielestä hirveän tärkeätä, niin siinä on pieni vaara, että se menee sellaiseksi jutuksi, jossa ei pohdita kauhean paljon sitä, että miten tämä oikeasti tuotettiin, että oliko tässä sellaisia epäluotettavuustekijöitä ja niin edelleen. Joita aina on, ja mun mielestä ne on hyvä tuoda esiin kanssa, että mihin aineistoihin, mihin teorioihin ja mihin nämä perustuu,  nämä väittämät.

Riikka: Se on sitä yleistajuistamisen problematiikkaa.

Arto: Joo, se on yleistajuistamisen, mutta sitten yleistajuistaminen on sellainen, mä inhoan toista termiä, joka on matala kynnys, jotka siis antaa väärän kuvan siitä. Matala kynnys ylenee vaan siitä, että tajuaa, että miten korkea se on ja tekee työtä. Sen jälkeen se tulee matalammaksi, mutta jos ajattelee, että se on alusta lähtien matala, niin silloin se taso on liian matala. Sitten kun on päässyt tietylle tasolle, sitten se tuntuu matalammalta, että pitää itse myös nähdä vaivaa.

Riikka: Mutta eikö tuo ole vähän niin kuin oppimisessakin, että pitää olla sopiva haastavuuden taso niissä opinnoissa, niin, että joutuu tekemään vähän töitä, mutta jos se on liian korkea, niin on vaan sillä lailla, että hanskat tiskiin, minä en lue. Mun mielestä tuo oli hieno, mitä sä sanoit siitä, että ammattikorkeakoulujulkaiseminen on tärkeätä, kun mä ajattelen, että se on useimmiten nimenomaan sitä ammatillista julkaisemista. Eli se on siellä välissä, sen tieteellisen julkaisemisen ja sitten sen laajalle yleisölle, yleistajuisen julkaisemisen välissä. Ja voi olla, että joku lukija löytää sen matkan sieltä yleistajuisesta ammatillisen kautta ja tieteelliseen.

Arto: Joo, itse asiassa mä olen kirjoittanut kaikkiin noista, niin mä jopa sanoisin, että tieteellinen julkaiseminen on tässä suhteessa kaikkein helpointa. Siinä on niin tiukat säännöt, sellaiset, jotka rajaa sen…

Riikka: Kirjoittajan näkökulmasta.

Arto: Niin, kirjoittajan näkökulmasta, se on vain se tieteellinen konteksti. Ei sun tarvitse miettiä, että ymmärtääkö joku gerontologian ammattilainen tuolla sitä. Ei pätkääkään tarvitse käyttää ajatusta siihen. Mutta jos sä kirjoitat ammattikorkean julkaisuun, tai mä itse ajattelen aina, että jokaisen pitäisi saada tästä, professorista käytännön työntekijään pitäisi saada tästä irti se juttu. Se on vaikeaa, ja sitä sanotaan sitten naurettavasti yleistajuiseksi. Sitähän se tietysti on, mutta se on todella paljon vaikeampaa kuin se, että otat jollekin kohderyhmälle, joka on koherentti omassa jutussaan. Sitten vielä voisi sanoa senkin, että kun tässä tieteellisesti, niin tieteellinen menetelmä sellaisena, että tieteellinen artikkeli on mun mielestä tosi tylsä.

Riikka: Kirjoittaa vai lukea vai sekä että?

Arto: Sekä että. Siis sekin on tosi iso ongelma, että eihän tavalliset ihmiset viitsi lukea sellaista juttua, jossa ensin jaaritellaan tuota, sitten tehdään aineistosta tätä, ja valitettavasti useasti käy niin, että niillä ei sitten ole mitään, kun mennään yhteenvetoon, niillä ole mitään yhteyttä [nauraa].

Hannele: Mulle tulee tästä kirjoittamisesta mieleen sellainen, että kun itse näitä blogeja on nyt muutaman kirjoittanut, niin kynnys ruveta kirjoittamaan blogia oli hirveän suuri siitä syystä, että itsellä tausta on, että on opetettu tekemään tieteellistä artikkelia. Niin se kynnys kirjoittaa oli tosi paljon just näihin sääntöihin ja tähän, että kuinka tieteellistä artikkelia kirjoitetaan. Sitten se, että sä voitkin kirjoittaa blogityyppisesti, niin se askel siihen oli mun mielestä, se aloittaminen on ollut hirveän vaikeata. Tässä on hyvää keskustelua just, että kiva tunnistaa se, että ahaa, se on kokeneellekin kirjoittajalle haasteellinen, että mitä sä kirjoitat. Koska on tottunut, että sun täytyy, että jos sä kirjoitat jotain, niin siinä täytyy olla niin vahva tieteellisen näytön perusta, ja nyt sitten taas näissä kirjoituksissa tehdäänkin vähän eri lailla. Siellä on enemmän vapautta tuoda sitä niin, että se on myöskin, voi sanoa niin, että kiinnostavampaa lukea ammattilaisille. Ja enemmän, tokihan ne blogit on myöskin suunnattu muillekin ihmisille kuin jotka on tutkimustyössä tai ammatissa olevia. Meidän nyt on ollut tietysti kohdennettu sinne.

Arto: Mutta sehän on ihan selvä, siis kun puhun tästä ammattikorkeakoulukirjoittamisesta. Mä muistan, me tehtiin jo silloin, kun mä olin Lahden ammattikorkeakoulussa 2000-luvun alussa, me tehtiin tällainen opas, tutkijat siellä, oli siellä muualtakin. Just siitä, että minkälaista on ammattikorkeakoulututkimus, ja se oli vielä silloin vähän hahmottumatonta, mutta tämä liittyy siihen. Se argumentaatio on meille tärkeätä just sieltä ammattikäytäntöjen näkökulmasta. Tieteellinen argumentaatio on vain yksi osa sitä. Jos ei se toimi siellä käytännössä, se tieteellinen juttu, niin sillä ei ole mitään merkitystä siinä. Yhdistäminen on tietenkin se tärkeä juttu, mutta jos meillä on aineisto vaikka hankkeita, jotka on hyvin käytännöllisiä, me yritetään muuttaa maailmaa jollakin tavalla, niin kyllä siinä voi olla aika päälleliimattua yrittää iskeä jotain teoriaa, jota ei ole testattu siinä jutussa. Se on eri asia, jos me siinä käytännössä testataan jotain teoriaa. Silloin se on sopivaa, mutta jos sä otat tieteellisestä artikkelista, että otat kaiken maailman jutut, jotka saattaa mahdollisesti liittyä tähän, niin sehän on vain sellaista oppineisuuden osoittamista oikeasti. Jos ei se lähde sitten menemään siihen, että tästä johdetaan menetelmä, tästä kerätään aineistoa ja se on koherentti. Näitä tutkimuksia on äärimmäisen vähän ihan oikeasti, joissa se koherenttius menee tieteelliseen artikkelin tai tutkimuksen läpi nätisti. Se osittain on tieteellisen artikkelin kirjoittamisen vika. On niin helppo kerätä viitteitä eri puolilta tällä tavalla ymmärtämättä, että miten se tähän käytäntöön liittyy. Tämä on mun mielestä tosi iso kritiikki, jota ei käydä Suomessa tätä keskustelua juurikaan. Ammattikorkeakoulut on tässä hirmu tärkeitä nyt, että löytää se oma rooli tuottaa tietoa, joka on perusteltavissa menetelmillä, joita on käytetty siinä hankkeessa. Tässä tapauksessa hanketyössä käytetyillä menetelmillä. Siinäkin on varmasti vielä paljon kehittämistä, ja sehän vaikuttaa siihen kirjoittamiseen sitten, että miten turvallinen olo sulla on siitä, että onko tämä ”totta”, lainausmerkeissä. Me ollaan keskeneräisiä, niin kuin pitää ollakin, mutta nämä on sellaisia kysymyksiä ja haasteita, joita on mietittävä, ei pelkästään kirjoittamisen näkökulmasta vaan sen aiemman, tiedon tuottamisen prosessin näkökulmasta ja se, mikä rooli ammattikorkeakouluilla tässä kokonaisuudessa on. Menikö vähän liian pitkälle? [naurua]

Hannele: Aika syvälle mentiin.

Riikka: Todella mielenkiintoista, sanoisin. Siis mun mielestä tämä on nimenomaan sitä, että mietitään, että mikä on ammattikorkeakoulun rooli yhteiskunnassa ja mitä se tarkoittaa silloin meidän toiminnan kannalta ja siitä, mun mielestä julkaiseminen on sitä, että viestitään toiminnasta jotain. Siis se kehitystyö tai tutkimustyö, mitä meillä tehdään, niin siitä viestitään eri julkaisujen kautta eri yleisölle. Mun mielestä on nimenomaan, siis sehän on se perimmäinen asia koko tämän munkin työn, julkaisuasiantuntijan tarkoitus on se, että tehdään sitä näkyväksi ja semmoisessa muodossa, että eri ihmiset voi sitä hyödyntää, mitä me tuotetaan.

Arto: Jos nyt tähän saa sanoa, kun olen ollut myös viestintäpäällikkönä ja toimittajana, niin tämä on erittäin tärkeä juttu sen viestijän näkökulmasta myöskin. Koska jos me ajatellaan sitä, että joku valtamedia etsii tutkimuksia ja juttuja, niin ne ei ole tutkijataustaisia, ne vetoaa johonkin arvostettuun tieteelliseen lehteen, yleensä angloamerikkalaisessa kontekstissa. Ja meillä on tosi paljon vähemmän, sosiologina voin sanoa, meillä on tosi paljon vähemmän sosiologeja, jotka tuntee suomalaista yhteiskuntaa kuin 70- tai 80-luvulla. Eihän nyt kysellä sosiologeilta juuri mitään, koska ne tekee pelkästään kansainvälisiin lehtiin, kansainvälisiin konteksteihin, yhteiskuntiin, jotka on ihan erilaisia kuin me. Ja ei opita, jos sä olet yliopistossa 30-vuotiaaksi, etkä käy maailmassa ollenkaan, koska tohtoriksi pitää valmistua ennen 30 ikävuotta, niin kytkentä suomalaiseen yhteiskuntaan, todellisuuteen, voi olla tosi huono. Voi olla todella huippu kansainvälistä tutkimusta, mutta ei se tätä maailmaa muuta. Se ei kosketa juuri ollenkaan sitä todellisuutta, missä täällä lähihoitajat, sosionomit ja terveydenalan ihmiset toimii. Sen takia ammattikorkeakoulun pitäisi pystyä tuottamaan ja tuottaakin aika hyvin, mutta julkisuuteen pitäisi myös se saada, että tämä on erilaista. Tämä on sellaista, jota tietoa me tarvitaan. Sehän meidän tehtävä on. Meidän pitää ratkaista niitä käytännön ongelmia, joita on siitä näkökulmasta, mikä on sen ammattityöntekijän näkökulma, eikä siitä akateemisen tutkimuksen perinteestä. Sieltähän tulee ne, pitää tulla akateemisesta ne isoimmat kysymykset, teoreettiset kysymykset. Me ollaan herkkiä sille, mitä täällä tarvitaan, miten me voitaisiin auttaa. Silloin se myös vaikuttaa julkaisutoimintaan.

[Musiikkia]

Riikka: Tuolla tuli hyvä asiasana eli oppiminen. Kun mä nyt olen tutustunut siihen, että miten te kirjoitatte yhdessä, miten te olette tutustunut, niin te olette varmaan oppinut toisiltanne ihan todella paljon kaikenlaista. Mitä te olette oppinut niitten yhteiskirjoittamisprosessien myötä? Pystyttekö te nostamaan sieltä jotain, vai oliko se niin jotenkin vahvasti linkitetty siihen koko hanketoimintaan ja teidän kehittämiseen ja seniorivaikuttajaryhmään, ettei sitä pysty oikein erottelemaan edes, että mitä on oppinut mistäkin?

Hannele: Kyllä mä ajattelen niin, että mitä itse olen oppinut, niin toki sen, että tämä koko hanke, meillä oli eri alojen ihmisiä, että siellä oli liikuntatieteen puolelta, sitten sosiaalitieteiden puolelta, liiketaloudesta, taloustieteestä. Ja sitten itse terveystieteitä edustan, niin kyllähän me jouduttiin, kun me kirjoitettiin, niin miettimään sitä näkökulmaa koko ajan näistä eri konteksteista. Tokihan me ollaan jouduttu tosi paljon keskustelemaan siitä, että jos mä nyt ajattelen, että mä tulen terveystieteiden puolelta ja mä olen lähellä tätä vanhusväestöä ja just tätä meidän vaikuttajaryhmää esimerkiksi, mistä me kirjoitettiin, niin kyllähän itse huomasi sitä, että oli kauhean vahvasti tuotava semmoisia näkökulmia, mitä taas ehkä jossain liiketalouden puolella ei tulla ajatelleeksi ollenkaan. Me jouduttiin yhdistämään, ja sitten taas liiketalous tuo semmoisia mullekin ahaa-elämyksiä, vaikka mullakin on vähän liiketalousosaamista taustalla, mutta hyvin, hyvin vähän. Sillä lailla, että joutui oikeasti omaa asiaansa miettimään näiden eri lähestymistapojen puolelta, ja semmoinen moniammatillinen yhteistyöhän tässä on ihan mun mielestä ollut parhaimmillaan, että me tuodaan yhteiseen pöytään meidän yhteistä osaamista, eikä niin, että me tuodaan sitä sektoreittain ja sitten me katsotaan vain omasta kulmasta. Vaan nimenomaan, että me ollaan jouduttu koko ajan tässä katsomaan näiden eri tieteenalojen näkökulmasta tätä meidän kohderyhmää ja sitä, mitä me kehitetään. Se toivon mukaan meidän kirjoittamisessa myös näkyy, että me ollaan yritetty huomioida sitä.

Arto: Joo, ja tässähän oli mun mielestä selkeästi, tämä oli yrittäjille, pienyrittäjille, ja meillä oli opinnäytetyön tekijätkin, niillä oli yrittäjätaustaa muistaakseni molemmilla, jotka oli…

Hannele: Joo, ne oli geronomiopiskelijoita, mutta heillä oli.

Arto: Taustalla oli. He oli siinä mielessä tosi hyvä, että me yhdistettiin justiin tätä liiketaloutta ja sitten ammattikäytäntöjä ja näitä, meillä oli fysioterapeutteja ja ravitsemustieteilijöitä ja tällä tavalla mukana. Niin se koko ajan oli mulla ainakin ajatuksena, se, että miten yrittäjä, jolla on tietyt osaamiset siellä, niillä on hyvin heterogeeninen tausta, voi olla siis siellä monenlaisia ammattiosaamisia. Voi olla ihan teknistä tai taloudellista tai jotain hoiva-alan juttuja tai liikunta-alan juttuja. Mutta että mietin koko ajan, miten me tuotettaisiin sellaista, mikä auttaisi niitä just siellä omassa yritystoiminnassaan tekemään niitä juttuja. Niin kuin Hannele tuossa sanoi, niin se, että Saija joutui miettimään esimerkiksi palveluliiketoimintaa tai palvelumuotoilua, sitä, että miten saa houkuteltua asiakkaan, vaikka sulla on kuinka hyvä tuote. Tämä on sillä lailla, että tuotekehittäminen ei riitä, vaan just tämä vaikuttajaryhmä toi kivasti sillan siihen, että mitä on se asiakaspalvelu, kun me kehitettiin asiakaslähtöisyyttä. Tässä näin se oli se keskeinen juttu. Jos sitä tekee vain yrittäjien kanssa, niin se voi olla sellaista hakuammuntaa. Mutta me saatiinkin tässä nyt sitten sparraaja. Mun mielestä ihan parhaimpia juttuja oli ne, kun ne yrittäjät haastatteli niitä vaikuttajaryhmäläisiä face-to-face. Mä olin, että tässä on oikeassa paikassa, nyt ollaan tehty tätä hommaa, että kummatkin sai oivalluksia siitä. Koska se on myös sellainen, meillähän on ongelma se, että seniorit ei osaa ja uskalla käyttää rahojaan hyvinvointipalveluihin, mikä on aika traagista. Niillä on oikeasti tosi paljon rahaa, varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla, mutta sitten ne ei käytä omaan hyvinvointiin sitä rahaa. Tämän on ihan taloustieteilijät sanonut, että meillä olisi tosi paljon helpompi maailma, jos eläkeläiset tajuaisi käyttää rahaa. Se toisi työllisyyttä ja hyvinvointia. Työllisyyttä nuorille ja hyvinvointia vanhoille. Todella olisi fiksua se juttu, mutta siitä huolimatta me ei ole saatu sitä toimimaan.

Hannele: Ja tuossa on esimerkiksi yksi asia just, että kun mä terveystieteen puolelta tulen ja mä katson tätä senioriväkeä, että kun se on niin jakautunut. Siellä on niitä, joilla ei oikeasti ole varallisuutta eikä ole mahdollisuutta käyttää, ja sitten siellä on niitä, niin tässä tulee just sitä sellaista, että joutuu ajattelemaan eri tavalla. Ettei me voida aina ajatella maailmaa niiden, joilla on varaa, niiden kautta, eikä myöskään vain niitten kautta, joilla varallisuutta ei ole, vaan jotenkin niiden yhdistäminen. Ja sitten mä yhden asian nostaisin kanssa, tämä käsitteiden käyttäminen, että kun me tullaan eri tieteenaloilta, me käytetään vähän erilaisia käsitteitä, plus sitten, että sitten kun me toimitaan vaikuttajaryhmäläisten kanssa, että miten me saadaan, miten me osataan siellä käyttää semmoisia käsitteitä, ettei se olisi sitä meidän jargottia, mitä voi olla vaikea ymmärtää. Se on ollut kanssa kauhean kivaa oikeastaan, se käsitteiden pohtiminen. Esimerkiksi mä ajattelen, että silloin kun puhuttiin palvelumuotoilusta ja lean startupista. Alussa se tuntui, että ne on ihan hirveän kaukana toisistaan, ja sitten huomasi, että lähemmäs menee ja oikeastaan löytyi yhtymäkohtia hyvinkin.

Riikka: Nyt me ollaan puhuttu hirveän paljon siitä, että mitä te olette tehneet ja ehkä myöskin vähän siitä, mitä olisitte halunneet vielä tehdä. Mutta jos me katsotaan nyt oikeasti eteenpäin, niin mitä te haluaisitte tehdä tämmöisen yhteiskirjoittamisen tai yhteisjulkaisemiseen saralla vielä tässä? Yhdessä tai erikseen jonkun toisen kollegan kanssa.

Hannele: Mä ajattelen, että yhteiskirjoittamiseen, meillä on tietysti hanke päättynyt tässä kohtaa, mutta mä ajattelen ylipäätään yhteiskirjoittamisen näkökulmasta, niin kuin tässäkin jo vähän keskusteltiin sitä, että vielä asiakkaan äänen kuuleminen, se olisi voinut tässä olla vielä. Mä ajattelin nyt ehkä näiden meidän teemojen pohjalta, että meillä olisikin ollut vielä siellä kirjoittamassa mukana joku seniori, niin se olisi ollut aika tärkeä, tai mielenkiintoista varmastikin, että se olisi voinut vielä tuoda ehkä lisäarvoa. Me yritettiin sitä ääntä tuoda kyllä esiin, mutta ehkä semmoisessa justiinsa, että itse ajattelen, että uskaltaa rohkeasti lähteä kirjoittelemaan kenen kanssa vaan, vaikka olisi eri alan ihmisiä, ettei tarvitse olla niin tuttu ihminen, ja sittenhän se konteksti tietysti määrittää, että onko siellä tällaiselle seniorille tai jollekin muulle äänelle tarvetta.

Riikka: Mitäs Arto?

Arto: Mä itse asiassa ihan nyt ajattelen käytännössä, että me tehdään tuolla Laureassa sellaisia kahden viikon kirjastoesittelyjä, ja mä katsoin justiin, että mitä materiaaleja. Meillä onkin tosi hienot materiaalit, me voidaan esitellä tämä Dallaten-juttu meidän opiskelijoille. Sitten kirjasto tekee vielä hakuja sinne ja hakee kirjoja, että me saadaan sellainen pöytäesittely sinne pariksi viikoksi. Se on sitten opiskelijapopulaatioille yksi sellainen juttu. Sitten me ollaan aina palaveerattu omalla porukalla, että mietitty, mitä tästä hankkeesta voisi syntyä, koska mehän tehdään, mä en nyt niin paljon, mutta palveluliiketoiminta tekee pienyrittäjien kanssa koko ajan hankkeita. Ja näistä, mitä on tehty tässä senioriympäristössä, niistä totta kai nyt hyvinvointialueuudistuksen jälkeen on valtavasti tarvetta saada tietoa siitä, miten pienyrittäjät on tässä kokonaisuudessa tuottamassa hyvinvointia osana tätä kokonaisuutta. Kyllä se sillä tavalla menee eteenpäin. Mutta jos sä kysyt ihan siitä, että miten se käytännössä, niin tämä on hyvä, että meillä on näitä yhteishankkeita. Niistähän syntyy se kokemus ja se osaaminen ja tutustuminen, ja on hirmu tärkeätä, että on eri aloilta ihmisiä saman ongelman kimpussa. Silloin syntyy sellaista, mitä ei perinteisessä tieteellisessä julkaisemisessa synny. Kun mulla on niin pitkä perinne, että on aina puhuttu poikkitieteellistä työstä. Se on tosi hankalaa tieteellisessä yhteisössä just sen julkaisemisen takia, koska sellaisia julkaisuja ei ole kuin ihan harvoja, joissa on poikkitieteellistä tai monitieteellistä. Niin sitten on helpompaa tehdä vain niihin hyviin spesifeihin juttuihin, mitä on sosiologiassakin varmaan toistasataa eri journaalia, johon voit työntää erilaisia juttuja. Se ei ole ollenkaan hyvä asia, että ne eriytyy hirveän paljon, tieteelliset diskurssit, ja mä tykkään siitä laaja-alaisuudesta ja monipuolisesta näkökulmasta, koska elämä on aika monipuolista [nauraa].

Riikka: Mun mielestä tuo on aika hyvä kohta päättää tämä keskustelu. Elämä on aika monipuolista. Kiitos tosi paljon, Hannele ja Arto, hyvästä keskustelusta.

 Hannele: Kiitos itsellesi. Oli mielenkiintoista.

Arto: Kiitos, tämä oli tosi kiva mahdollisuus jorista kaikennäköisiä asioita, mitä ei edes ajatellut puhuvansa.

Riikka: Haluan tässä kohtaa myös kiittää kollegaa Noora Montosta Laureasta, joka on suunnitellut tämän jakson sisältöä mun kanssa, ja ennen kaikkea kiitos kaikille, jotka kuuntelee. Te, jotka kuuntelette jaksoa tuolla. Kiitos teille.

Vieraat: Kiitos.

Spiikkaaja: Tarinoita yhteiskirjoittamisesta -podcast on tehty Haaga-Helian, Laurean ja Metropolian 3AMK-yhteistyönä.

[Musiikkia]

[Alkumusiikki, musiikki vaimenee taustalle]
Riikka Wallin: Tervetuloa MetroPodiaan kuulemaan tarinoita yhteiskirjoittamisesta. Me keskustellaan vieraiden kanssa siitä, mitä yhdessä kirjoittaminen antaa ja miksi sitä kannattaa tehdä. Pohdimme myös yhteistyön kiperiä tilanteita. Mä olen Metropolian julkaisuasiantuntija Riikka Wallin ja mä luotsaan näitä keskusteluja
[musiikki vaimenee]

Riikka: Mulla on täällä vieraana asiantuntija, projektipäällikkö Anniina Honkonen Laurea-ammattikorkeakoulusta ja lehtori ja tiimiesihenkilö Jennie Nyman täältä meiltä Metropoliasta. Tosi kivaa, että pääsitte tänne mun kanssa juttelemaan yhteiskirjoittamisesta. Te olette yhdessä kirjoittanut artikkelin, jonka nimi on Työhyvinvointi koostuu toisen kohtaamisesta, tunteista ja muutoksien hyväksymisestä. Ja se kokoaa teidän oppeja yhdestä ammattilaistapahtumasta, jossa te kävitte yhteisen hankkeen tiimoilta. Kuinka hyvin te tunsitte siinä vaiheessa, kun te lähditte kirjoittamaan tätä artikkelia? Haluatko sä vaikka aloittaa Anniina?

Anniina Honkonen: Joo. Yritän laskea kuukausia. Me ei nimittäin tunnettu kuin muutama kuukausi, mä olin aloittanut tässä Eloisa-hankkeessa hanketyöntekijänä syksyllä, ja sitten tämä tapahtuma oli maaliskuussa. Eli puolisen vuotta.

Riikka: Ja koitteko, että kuitenkin se oli ihan hyvä, että te vähän tunsitte siinä vaiheessa, kun te lähditte kirjoittamaan?

Jennie Nyman: Joo, no ehdottomasti. Ja se tapahtuma, missä me käytiin, niin siellähän myös päästiin tutustumaan toisiimme paremmin. Se oli kuitenkin semmoinen vapaamuotoisempi tilaisuus, joka kesti melkein koko päivän, niin siellä oli mahdollisuus sitten tutustua paremmin. Ja se auttoi kyllä mun mielestä siihen kirjoittamiseenkin.

Riikka: Kun porukalla päätetään tutkimus- tai kehittämishankkeessa, että lähdetään johonkin ammattilaistapahtumaan, niin siinä on tavoitteena yleensä aina jotenkin se, että halutaan oppia uutta siihen hankkeen aiheeseen liittyen. Niin miten tämä artikkelin yhteiskirjoittaminen sitten vielä tuki sitä yhteisen oppimisen kehittymistä siinä?

Jennie: Ainakin se, että päästiin silloin käymään tarkemmin läpi sitä, mitä me oltiin koettu sen päivän aikana. Ja kerrattiin vähän niitä aiheita ja tutustuttiin vähän tarkemmin siihen sisältöön, mitä sen päivän aikana oli tullut. Ja sitten siitä kun teki sen ikään kuin yhteenvedon ja mietti niitä omia kokemuksia siitä päivästä, niin siitä ainakin itse koin, että mä opin myös jonkin verran sitten lisää.

Anniina: Kyllä. Ja sitten se, että tapahtumassa oli tavallaan paljon yhtä aikaa eri ohjelmia, niin mehän myös vähän jakaannuttiin siellä, että mä menin kuunteleen tietyn puheenvuoron ja sitten taas Jennie toisen. Niin sitten pystyi siinä hyvin yhdessä jakamaan sitä, missä ei itse ollut paikalla, niin pystyi oppimaan sitten siitäkin toisen mukana olleesta. Niin tavallaan siinä sai lisää sitä kokemusta ja tietoa ja oppia.

Riikka: Tällaisia tapahtumista lähtöisin olevia artikkeleita, niin niitähän tehdään aika usein sillein aika nopsaan. Ja tavallaan tarkoituksena onkin nopeasti sisäistää ja ottaa sitä oppia hyödyksi siihen hanketyöhön. Niin kuinka nopeasti te lähditte sitten sen tapahtuman jälkeen työstämään tätä artikkelia?

Anniina: Oikeastaan samana päivänä jopa. Tapahtuman jälkeen me taidettiin mennä yhdessä lounaalle ja vähän siinä samalla jo juteltiin, että mitä oppeja sieltä on tullut ja miten ne voitaisiin kirjoittaa. Ja mietittiin vähän sitä, että mitä tehdään ja mitkä on ne seuraavat stepit. Niin oikeastaan saman tien, koska siinä ei tainnut mennä kuin kuukausi, niin sitten se oli jo se meidän teksti julkaistu. Että se oli hyvinkin nopealla tahdilla. Toki kun hankekin eteni nopeassa tahdissa ja meillä oli tämä meidän isompi yhteisjulkaisu samaan aikaan työn alla, niin tämä oli rykäistävä vähän kerralla kokoon siinä mielessä.

Riikka: Sä sanoit, että kuukaudessa, niin sehän on ihan sillein aika nopeakin aikataulu. Riippuen tietenkin vähän julkaisukanavasta ja tekstityypistä. Mutta miten te varasitte sitä aikaa ja miten te työskentelitte nyt siitä tapahtuman ja sitten sen julkaisuhetken välillä?

Anniina: Jos mä oikein muistan, niin taidettiin tehdä niin, että mä varmaan aloitin sen kirjoittamisen ja loin meidän sen tiedoston. Ja vähän sinne kokosin niitä omia ajatuksiani ja sitten jaoin sen Jennielle, että pääsee mukaan kirjoittamaan sitä sitten ja lisäämään sinne niitä omia ajatuksia. Ja meillä oli mukana siellä tapahtumassa kolmaskin meidän hankkeen työntekijä, niin hänkin pääsi sitten sitä lukemaan. Mutta hän totesi, että hänellä ei ole siihen nyt aikaa kirjoittaa, että hän jätti sen meille. Sanoi, että me saadaan samat asiat ulos kuin mitä hänkin sitten. Mutta hän pystyi lukemaan sen ja kommentoimaan sitten halutessaan.

Riikka: Ja oliko teillä jotain semmoisia, että ihan yhteisesti olitte sen dokkarin äärellä vai teittekö te vuorotellen? Vai miten se organisoitui?

Jennie: No siis me tehtiin kyllä vuorotellen. Että meidän fyysiset tapaamiset on niin harvassa ja sitten ei sovittu myöskään mitään tämmöistä etätapaamista siihen. Mun mielestä me saatiin oikein hyvin toteutettua, vaikka me kirjoitettiin vuorotellen.

Riikka: Vähän semmoinen vetoketjumalli niin kuin tuolla, kun kehälle ajetaan. [naurahtaa]

Jennie: Kyllä, samalla tyylillä. Ehdottomasti.

Anniina: Kyllä. Ja saattoi olla, että meillä oli sitten joku tämmöinen yhteinen hankkeen tapaaminen kyllä sen kirjoittamisprosessin aikana, niin me siinä sitten vähän juteltiin ohimennen siitä. Mutta ei erillistä tapaamista.

Riikka: Miten tämä teistä tukee sitä jotenkin yhteisen ymmärryksen syntymistä, että vuorotellaan sen tekstin äärellä?

Anniina: Mun mielestä se ainakin tukee sitä hyvin. Koska kun sinne saa kirjoittaa omassa rauhassa omat ajatukset ja sitten toinen pääsee niitä lukemaan, niin sitten pystyy siinä ehkä jotenkin, että rauhassa lukee sen, mitä toinen on kirjoittanut ja ajatellut, niin ehkä vielä paremmin siihen pystyy keskittymään ja pohtimaan sitä siinä. Kun että sitten vaan, että kun keskustelu yleensä rönsyilee ja se menee… Niin tavallaan siinä pystyy vaan keskittymään siihen lukemiseen ja siihen, mitä toinen on sanonut.

Jennie: Joo. Ja mä haluaisin lisätä vielä sen kyllä tuohon, että sitten oli niin ihailtavaa, kun mä huomasin, että oi miten Anniina on osannut hienosti kuvailla ja miten hän on poiminutkin sieltä niitä hyviä asioita, että olipa hyvä. Ja siihen pystyi sitten ne omat näkökulmat vielä lisäämään. Niin mä ajattelen kanssa, että on helpompi rauhassa kirjoittaa. Mä olen tosi huono kirjoittaan, jos joku istuu vieressä ja pitäisi sillä tavalla yhdessä lähteä kirjoittamaan. Niin sitten tuntuu, ettei saa tuotettua sitä tekstiä samalla tavalla.

Riikka: Toi on ihanaa, kun sä sanoit, että tavallaan mä löydän tuosta sen, että sä olet oppinut siitä aiheesta Anniinalta, kun sä sanot, että oli ihana huomata, mitä asioita Anniina nosti esille. Ja siitähän siinä on myöskin just kyse, että on sitä yhdessä oppimista sen kirjoittamisen kautta.

Anniina: On. Ja sitten siinä on myös ehkä se, mitä toisilta kollegoilta on kuullut, että joillakin on myös sitten se valkoisen paperin kammo. Että tavallaan se kirjoittamiseen lähteminen on se iso kynnys. Niin sitten ehkä auttaakin, kun joku on jo kirjoittanut sinne jotakin, niin sitten se ei ole se tyhjä paperi, mihin pitäisi nyt alkaa suoltaa sitä omaa ulosantiaan. Vaan että siellä on jo joku kirjoittanut jotakin, niin sitten siellä on niitä kohtia, mihin voi tarttua. Ja siihen voi sitten lisätä sen oman juttunsa.

Riikka: Toi on hyvä pointti, että miksi kannattaa lähteä kirjoittamaan nimenomaan yhdessä jonkun kanssa.
[vauhdikasta musiikkia, musiikki vaimenee]

Riikka: Ymmärsinkö mä oikein, että kun sä sanoit, että teillä oli se isompi julkaisu tässä samaan aikaan tekeillä, niin oliko tämä siis se hankkeen loppujulkaisu?

Anniina: Joo.

Riikka: No niin. Eli mulla olikin täällä jo ajatuksena, että miten tämä tuki sitä, kun teillä oli sitten kuitenkin siinä hankkeen loppujulkaisussa, joka oli artikkelikokoelma, niin vähän erilaiset roolit. Että sä olet Jenni ollut siinä kirjoittamassa. Mutta Anniina, sähän vedit sitä koko tuotantoprosessia ja myöskin toimit sisällöllisesti toimittajana siinä teoksessa. Niin auttoiko se, että te olitte tehnyt myöskin tätä artikkelia, niin sen loppujulkaisun prosessia?

Anniina: Mun mielestä auttoi. Ja itse asiassa molemmin päin auttoi. Koska sitä loppujulkaisuahan tehtiin jo siinä vaiheessa, niin mä myös olin jo päässyt lukemaan Jennien tekstiä ennemmin sen loppujulkaisun ohessa. Niin mä myös vähän tiesin, että miten toinen kirjoittaa ja mikä hänen se tyylinsä on. Niin oli helppo siihen sitten mukauttaa sitä omaa tyyliä myös.

Jennie: Joo. Ja jotenkin mä itse ajattelen kanssa, että kun oppi tutustumaan toiseen ja sitten tietää, miten toinen toimii ja on vaikka sen kirjoittamisprosessin äärellä, niin sitten oli helpompi kanssa kommunikoida sen artikkelikokoelmaprojektin kanssa. Että se kommunikaatio siinä ja vuorovaikutus oli sujuvampaa. Ehkä mä sanoisin näin.

Anniina: Niin ja tavallaan siinä on semmoinen rentous sitten jo myös.

Jennie: Niin.

Anniina: Että uskaltaa myös sanoa, että hei mä olen tästä nyt tätä mieltä ja mä näkisin, että tuon voisi kirjoittaa näin. Tai tuossa kohtaa voisi käyttää tällaista tyyliä tai tekniikkaa tai kuvaa tai jotain muuta. Että ylipäätänsä kaikessa kirjoittamisessa, mitä enemmän tekee yhdessä, niin siihen hitsautuukin ja siihen muovautuu, niin se on aina helpompaa.

Riikka: Niin ja se tavallaan on ehkä helpompaa muotoilla sellaiselle kollegalle, jonka tuntee niin, että tietää miten joku henkilö vastaanottaa palautetta parhaiten.

Jennie: Joo. Ja oli kyllä tosi rento ja mukava prosessi toimia Anniinan kanssa. Ettei tullut semmoista kynnystä etteikö olisi uskaltanut kysyä tai just ihmetellä asioita. Vaan aika matalalla kynnyksellä mä olin ainakin muistaakseni yhteydessä aina.

Riikka: Jos ajatellaan noin yleisesti, niin mikä teistä edistää semmoista sujuvaa yhteiskirjoittamista? Onko avain esimerkiksi se, että tuntee toisen henkilön?

Anniina: No on se aika tärkeä siinä mielessä jotenkin omasta mielestä ainakin, että sitten vähän kun tietää sitä persoonaakin ja tietää ihmistä, ja tietää hänen ajattelutapojaan, niin siinä pääsee jotenkin sillein nopeammin siihen kirjoittamisenkin alkuun. Että tavallaan kun tämä suomalainen small talk on niin vähäistä, niin tavallaan kun se on hoidettu jo pois alta [naurahtaa], niin siinä myös pääsee sitten siihen asiaankin. Ja sitten myös tosiaan se, että osaa rohkeammin ja pystyy rohkeammin sitten sanomaan, että mä olen tätä mieltä. Ja mä ajattelen, että voitaisiin tehdä näin ja muuta. Ja sitten tietää toisen sen ehkä kirjoitustyylin tai sen tavan tehdä sitä. Että toinen tykkää kirjoittaa aamusella ja toinen tykkää enemmän, herää vasta silloin iltapäivällä -tyyppisesti tai muuta. Että myös se, että miten toinen kirjoittaa. Että haluaako ensin tehdä sinne listan asioista ja sitten vasta lähteä ne avaamaan. Vai onko joku, joka suoltaa ne suoraan ne asiat sinne tai muuta.

Riikka: Mitä sä Jennie ajattelet, että onko muita asioita, jotka edistää sitä yhteiskirjoittamista? Varsinkin sitä sujuvaa yhteiskirjoittamista.

Jennie: Joo. Mä ajattelen, että siinä täytyy ehkä joskus itsensä kanssa harjoitella sitä, että löytää sen rohkeuden antaa toisen lukea tämmöistä tekstiä, mikä ei ole valmista vielä. Että mä olen itse ainakin saanut aika paljon harjoitella sitä silloin kun aloitin kirjoittamaan. Erityisesti kun suomi ei ole mun ensimmäinen kieli, niin silloin kun mä aloitin suomeksi kirjoittamaan enemmän, niin se oli aika jännittävää. Ja sitten se, että jos jonkun tekstin toimittaja, tai kenen kanssa nyt työskentelikään silloin alkuun, niin jos huomasi, tai kun huomasi, että hän on ihan, että se on ihan ok, vaikka sinne tulee niitä kirjoitusvirheitä. Tai ei tarvitse osata ilmaista kaikkia asioita niin sataprosenttisen hyvin, vaan että se tuki tulee sieltä. Niin sitten oppii siihen. Niin sillä, jos nyt voidaan puhua vaikka toimittajasta, niin hänen rooli on kyllä tosi tärkeä. Mä ajattelen, että Anniina tekee kyllä loistavaa työtä siinä, että on se matala kynnys olla tekemisissä. Ja mulla on siis kynnys madaltunut ihan tosi paljon siihen kirjoittamiseen näitten vuosien aikana, kun on saanut kirjoittaa niin paljon. Ja ei enää tunnu pelottavalta. Että sitten pitää vaan kirjoittaa paljon. Ja sitten oppii siihen, että siihen keskeneräiseenkin tekstiin on ihan mielekästä saada niitä kommentteja.

Riikka: Mä tunnistan kanssa tuon kieliasian, kun mä olen kaksikielinen. Ja mulla koulusivistyskieli on ruotsi. Ja ennen kuin mä tulin Metropoliaan, niin tein paljon töitäkin ruotsiksi tai kaksikielisesti. Ja sitten kuitenkin on julkaisuasiantuntijana töissä ja pääkielenä suomi. Niin kyllä mullakin, kyllähän se on kehittynyt koko ajan. Ja sitten mä huomaan myöskin sen, että kun mä itse kirjoitan, niin mun se kieli kehittyy ja monipuolistuu jotenkin, sujuvoituu. Ja nyt tuntuu tosi tosi kököltä, kun pitää kirjoittaa jotain ruotsiksi, kun sitä ei harjoittele [naurahtaa]. Vaikka se on ihan yhtä vahva kieli kuin se suomikin.

Jennie: Joo. Mulla on ihan sama. Ja sitten mä olen kirjoittanut myös jonkin verran englanniksi ihan tutkimusartikkeleitakin, niin sitten se ruotsin kieli on jäänyt tosi vähälle just kirjoittamisen osalta.

Riikka: Ehkä me kirjoitetaan yhdessä ruotsiksi.

Jennie: No kirjoitetaan ehdottomasti. [Riikka naurahtaa] Tuletko sä mukaan Anniina?

Anniina: Joo, voin tulla. Tämä mun ruotsin kieli on sitten hyvinkin… Että sitten te saatte olla nyt se parantelija siinä kohtaa. [naurahduksia]

Jennie: Jes.

Riikka: No mutta eikö se ole hauskaa, että vähän roolit vähän vaihtuu välillä?

Anniina: On on, kyllä.

Jennie: Sitten pääsee taas uudelle, sekin on ehkä semmoinen, että pääsee hyppäämään uudelle, oman mukavuusalueen ulkopuolelle siinä kirjoittamisessakin. Että on se nyt sitten tämä kieli tai joku uusi aihe. Että hankkeessakin pääsee monesti vähän uusille alueille. Niin sitten taas tässä kirjoittamisessakin, että vaihtaa sitä kieltä, niin sekin voi ehkä tuoda siihen jotain uutta.
[vauhdikasta musiikkia, musiikki vaimenee]

Riikka: Me ollaan jo päästy vähän tähän, että hankkeessa ja kirjoittamisessa, niin yksi pääasia on se uuden oppiminen. Toiselta oppiminen tai ylipäätänsä, vaikka kirjoittaisi yksinkin, niin sehän on aina ajatteluprosessi. Mitä minä ajattelen tästä, mitä mä haluan sanoa siitä myöskin ääneen. Ja sen myötä myöskin sitä oppimista. Mutta mitä te olette nimenomaan yhteisen kirjoittamisen aikana oppinut toisiltanne?

Anniina: No ainakin siitä aiheesta, jos ihan alkaa näin… Nyt mietin sekä sitä meidän yhteistä tekstiä, mutta sitä meidän hankejulkaisuakin, niin ehkä siitä aiheesta. Koska itse kun tuli hankkeeseen aika myöhäisessä vaiheessa, ja mulle annettiin ensimmäiseksi tehtäväksi, että hei me tarvitaan loppujulkaisu, hoidatko sen. Niin sitten oli itse, että mitä mun pitää tehdä ja mikäs se aihe nyt oli. Tavallaan että pääsi siihen aiheeseen sisälle. Kun taas sitten muut oli ollut paljon pidempään jo hankkeessa ja he oli käynyt ne keskustelut hankkeen teemoihin ja näihin liittyen. Niin sitä kautta siinä julkaisussa pääsi myös tavallaan paremmin kiinni siihen, niihin hankkeen teemoihin ja muuhun. Että taas sitten pystyi just esimerkiksi vaikka Jennien tekstin kautta lukeen sitä ja siitä pääsi sisälle siihen paremmin. Että koska se keskustelu oli käyty, he oli käynyt sen jo, niin nyt kun sitä pääsi itse lukemaan, niin oli vähän samalla tasolla sitten siinä tiedossa. Ja ainakin se, ihan tämmöinen asiasisältö. Että koska hankkeessa monesti ollaan niin, jokainen tuo sen oman asiantuntijuuden ja osaamisen, niin sehän on, siinä pääsi tosi paljon lukemaan ja oppimaan toisilta.

Riikka: Mitä sä olet Jennie oppinut Anniinalta?

Jennie: No ensimmäisenä tulee mieleen semmoista hyvää rakentavaa asennetta. Että mä muistan, kun Anniina tulit meidän hankkeeseen, ja juuri nimenomaan näin, että loppujulkaisun vaiheessa. Ja hanke oli ollut tosi intensiivinen ja nopeatempoinen. Ja mietittiin, että miten tämä loppujulkaisu nyt saadaan sitten tässä lyhyessä ajassa vielä vietyä maaliin. Niin Anniinan asenne ja semmoinen johdonmukaisuus siinä vaativassa hommassa tässä porukassa, missä me oltiin, monipuolisessa porukassa, niin oikein loistavasti saatiin se maaliin.

Riikka: Mä tunnen teidät molemmat kollegoina. Ja mun analyysi on sellainen teistä, että te aika rohkeasti lähdette kokeilemaan uusia juttuja, jänniä juttuja. Sä puhuitkin siitä, että pääsee sinne epämukavuusalueelle joskus, niin mitä te haluaisitte seuraavaksi kokeilla yhteiskirjoittamiseen tai ehkä laajemmin yhteisjulkaisemiseen liittyen? Joko te kaksi yhdessä tai sitten ihan itsenäisesti jonkun toisen kollegan kanssa.

Jennie: No mä voin ainakin sanoa sen, että mä en ole ikinä ollut mukana toimittamassa mitään julkaisua. Että mä olen aina ollut vaan kirjoittajana niissä.

Riikka: [naurahduksia] Ei se ole mikään vaan.

Jennie: Ei, ei. Mutta tarkoitan sitä, että en ole ollut mukana toimituskunnassa koskaan. Että semmoiseen voisi olla ihan mielenkiintoista, jos se aihe, mistä kirjoitetaan on jotenkin tuttu, niin voisi olla mielenkiintoista olla miettimässä niitä tekstejä. Semmoista roolia mulla ei ole ikinä ollut.

Riikka: Miettimässä myöskin sitä kokonaisrakennetta.

Jennie: Joo.

Riikka: Että sehän on…

Jennie: Kyllä.

Riikka: …siinä toimitustyössä myöskin ihan tosi tärkeä osa, että se kokonaisuus kulkee.

Jennie: Niin, kyllä. Se punainen lanka ja semmoinen johdonmukaisuus. Se voisi olla mielenkiintoista.

Riikka: Mitäs Anniina?

Anniina: No totta kai tuo toimituskuntatyö siinä mielessä, että erityyppisiä, että nyt kun on tehty pari hankejulkaisua, missä on ollut toimituskunnassa mukana, niin ehkä just joku semmoinen, missä tehdäänkin hankerajoja ylittäen. Eli ei yhden hankkeen julkaisua, vaan ehkä enemmän vaikka sosiaali- ja terveysalaan liittyvä. Tai joku muu, mihin tuleekin ihan eri hankkeista vaikka, ja eri osaamisesta, että tavallaan vähän erityyppisesti sitä julkaisua. Mutta toisaalta taas meillä Lempeä hoiva -hankkeessa mietitään tällä hetkellä, että miten lääkkeettömät menetelmät saataisiin hoivatyöntekijöille tiedoksi. Ja me ollaan heitetty puoliksi vitsillä, että aletaanko tiktokkaamaan. Että ehkä se on sitten tämmöinen videotyyppinen, mikä voi olla se seuraava julkaisutyyppi, että miten saadaan se tieto heille helpolla tavalla. Koska se lukeminen ja kirjoittaminen ei ole kaikille se omintakeinen, millä saadaan se tieto. Niin jos se onkin esimerkiksi video tai tämmöinen podcast, niin ehkä ne on sitten seuraava. Ei tiedä. Nyt kun sen sanoo ääneen, niin…

Riikka: [naurahduksia] Kohta sä olet tekemässä kuule semmoisia humoristisia TikTok-videoita.

Anniina: Niin, se voi olla, että 2024, niin apua. [naurahduksia]

Riikka: Mutta sehän voisi olla hauska kokeilu ainakin. Että jotenkin ihanaa nähdä just se, että kuinka monipuolinen tämä hankkeista julkaiseminen tai hankeviestintäkenttä, julkaiseminen on kuitenkin hankkeen viestintää, yksi osa sitä, niin kuinka paljon ja kuinka erilaisia juttuja siellä voidaan tehdä. Ja toi on mun mielestä hyvä lähtökohta sille, että mietitään, että okei nämä on ne, joille me haluttaisiin tämä viesti saada, niin mitkä ne oikeat keinot siinä sitten on. Ettei aina lähde miettimään, että mikä tulee luonnostaan ensimmäisenä mieleen ja tekee tutuilla tavoilla, vaan aina miettii sitä tarkoituksenmukaisuutta.

Anniina: Kyllä. Ja siinäkin pääsee itse taas oppimaan. Pääsee tekemään niitä videoita tai podcastia tai muuta.

Riikka: Hei kiitos teille kahdelle tosi hyvästä keskustelusta.

Anniina: Kiitos.

Jennie: Kiitos.

Riikka: Ja sitten mä haluan vielä kiittää myöskin mun kollegaa [vauhdikasta musiikkia alkaa soimaan taustalla] Anna Laakkosta tuolta Laureasta, joka on suunnitellut tämän jakson sisältöä mun kanssa. Ja etenkin kaikkia, jotka kuuntelee tällä hetkellä tätä jaksoa. Kiitos oikein paljon.

Anniina: Kiitos.

Jennie: Kiitos.

Riikka: Tarinoita yhteiskirjoittamisesta -podcast on tehty Haaga-Helian, Laurean ja Metropolian 3AMK-yhteistyönä.

[Loppumusiikki]

[Alkumusiikki, musiikki vaimenee taustalle]

Riikka Wallin: Tervetuloa MetroPodiaan kuulemaan tarinoita yhteiskirjoittamisesta. Me keskustellaan vieraiden kanssa siitä, mitä yhdessä kirjoittaminen antaa ja miksi sitä kannattaa tehdä. Pohdimme myös yhteistyön kiperiä tilanteita. Mä olen Metropolian julkaisuasiantuntija Riikka Wallin ja mä luotsaan näitä keskusteluja.

[musiikki vaimenee]

Riikka: Mulla on täällä vieraana Johanna Isosävi, ranskan kielen apulaisprofessori Helsingin yliopistosta. Ja Camilla Lindholm, pohjoismaisten kielten professori, myöskin Helsingin yliopistosta. Tosi kivaa, että te pääsitte tänne mun kanssa juttelemaan yhteiskirjoittamisesta.

Johanna Isosävi: Kiitos, oli kiva tulla.

Camilla Lindholm: Todellakin.

Riikka: Te olette kirjoittanut yhdessä Yhteisöllisen kirjoittamisen oppaan. Ja siinä kirjan esipuheessa te sanotte, että ensimmäinen teos eli Väitöksen jälkeen on aloittanut teidän kirjoitusyhteistyön. Ja että se sujui niin hyvin, että te halusitte jatkaa [pieniä naurahduksia]. Niin mikä siitä ensimmäisen kirjan prosessista teki niin sujuvaa, että te päätitte, että ehdottomasti haluatte jatkaa yhteistyötä?

Camilla: Se prosessi vaan jotenkin sujui tosi saumattomasti. Että yhdessä ideoiden, kirjoittaen, vuorotellen. Työnjako, silloin kun toisella ei ollut aikaa tehdä yhteistä tekstiä, niin toisella oli aikaa. Se vaan jotenkin sujui hyvin saumattomasti. Mä en oikeastaan pysty sitä paremmin ehkä kuvailemaan.

Johanna: Niin. Ja jotenkin jos monesti puhutaan, että kirjoittamista kannattaa suunnitella, ja niinhän mekin siitä puhutaan, jotenkin melkein jopa tuntuu pahalta sanoa näin, mutta ihan niin kuin sitä ei olisi melkein tarvinnut edes hirveästi suunnitella. Mikä on vähän jotenkin outoa. Että me jotenkin niin luontevasti jatkettiin sitä toisen työtä. Ja ehkä me oltiin niin valtavan innostunut tästä aiheesta, väitöksen jälkeen, että minkälaisia uraneuvoja ihmisille kannattaisi antaa. Että se oli myös aihe, jota me oltiin Camillan kanssa keskusteluissa pohdittu useita vuosia. Että sitten jotenkin, kun tämä idea tuli, niin meillä oli ehkä sitä luettua tietoa ja keskustelua niin paljon. On tietysti ehkä vähän liioiteltua sanoa, että kirja kirjoitti itse itsensä, mutta [naurahtaa] jotenkin ollaan jo vähän sinne päin, että se jotenkin se kirja halusi tulla ulos meidän kauttamme.

Riikka: Eli ilmeisesti te tunsitte toisenne kuitenkin aika pitkältä ajalta jo? Eikä tämä ollut sillein, että hyppäsitte tähän kirjaprojektiin ja tutustuitte sen myötä?

Camilla: No ei. Meillä on kyllä tämmöinen, just laskin, että me ollaan tavattu 18 vuotta sitten akateemisen englannin kurssilla. Ja tässä vuosien varrella tutustuttu, ystävystytty. Ja niin kuin Johanna tuossa sanoi, niin me ollaan käyty semmoista pitkää pallottelua ja vuoropuhelua akateemisesta maailmasta ja sen reunaehdoista. Ja akateemisesta urasta ja kaikista…

Johanna: Hiljaisesta tiedosta.

Camilla: Kyllä. Että sen takia ehkä tämä kirjoittamisprosessi oli niin helppo, koska niitä asioita oltiin pohdittu jo niin pitkään ennen kuin ruvettiin niitä ikään kuin kirjoittamaan.

Johanna: Mutta meidän suhde oli ensisijaisesti ystävyyssuhde. Että ei mikään semmoinen työsuhde, vaikka me ollaan molemmat kielitieteilijöitä ja näin. Mutta että se lähti siitä, että me tunnettiin toisemme. Ja kun oli sitten niin paljon näitä yhteisiä kiinnostuksenkohteita, niin sitten ne tuli ulos tämmöisen kirjan muodossa.

Riikka: Yksi tämmöinen reunaehto, mikä ohjaa sitä kirjoittamista, on aika [naurahtaa]. Ja te kirjoitattekin teidän kirjassa, että ajanpuute on oikeastaan suurin syy sille, miksi yliopistolla työskentelevät ei kirjoita. Mä tunnistan sen ihan omasta työstänikin. Mäkin kirjoitan osana mun työtä. Ja sitten se, että miten sille löytää aikaa, miten sille varaa aikaa, niin vaihtelee. Ja myöskin laajemmin ammattikorkeakoulukentällä tämä on ihan selkeä, ihan tunnistettavissa…

Johanna: Kyllä.

Riikka: …oleva asia. Kun mä luin teidän kirjaa, niin olin sillein, että no tuossa voisi laittaa yhtä kuin -merkkiä ammattikorkeakouluun. Että ei millään tavalla eroa siitä. Niin miten te olette varannut sitä aikaa teidän yhteisten teosten tekemiseen?

Johanna: No sehän tässä ehkä oli jotenkin kummallista, että melkein kuin sitä ei olisi tarvinnut varata, että se ikään kuin jotenkin tuli, että kun toinen teki jotain, niin toinen jatkoi siitä. Mutta toki nämä kirjoitusprojektit erosi aika paljon. Että kun tämä ensimmäinen Väitöksen jälkeen -kirja kirjoitettiin ensimmäisen korona-aallon aikaan, kun oli suljettu yhteiskunta, ja tavallaan tehtiin tosi nopealla aikataululla. Niin sitten toinen kirja ei mennyt ihan samalla tavalla. Että mulla oli itsellä silloin vähän liikaa niitä kirjoitusprojekteja ja Camilla oli oikeastaan päässyt jo [naurahtaa] hyvin pitkälle. Ja sitten tuli pitkä tauko, kun mun piti saada aikaisempia projekteja siitä pois. Että kirjoittamisessa täytyy myös aina miettiä, että mitkä on ne projektit, jotka on jotenkin pisimmällä ja täytyy saada valmiiksi. Haluatko sä Camilla jatkaa tuosta jotenkin?

Camilla: Niin, mä voisin oikeastaan, tämä ei ehkä liity varsinaisesti siihen ajan varaamiseen. Mutta meillähän jotenkin aika olennaista näissä meidän molemmissa projekteissa on se, että me ollaan kirjoitettu sitä, tai sitä tiedostoa on työstetty onlinealustalla.

Johanna: Kyllä.

Camilla: Että molemmilla on ollut pääsy siihen vaikka samanaikaisesti. Ja mä olen ainakin aina kokenut sen, sekä näissä projekteissa että muissa yhteiskirjoitusprojekteissa, että se on tosi kannustavaa ja inspiroivaa. Just sen takia, että vaikka mulla ei olisi jonakin tiettynä aikana aikaa työstää tekstiä, niin mä ehkä näen, että okei nyt tämä mun kanssakirjoittaja on käynyt sitä edistämässä. Ja sitten itse palaa sen tekstin pariin, ehkä kommentoi jotakin ja näin. Että sillä tavalla se teksti ehkä pysyy mielessä silloinkin, kun sitä itse ei ole aktiivisesti työstämässä. Että se oli ehkä semmoinen aika olennainen asia, mikä mun mielestä kiritti ainakin näiden meidän yhteisten kirjojen kirjoittamista.

Johanna: Ehdottomasti.

Riikka: Oletteko te viettänyt aikaa sen tekstin äärellä myöskin samanaikaisesti?

Camilla: Kyllä muistaakseni.

Johanna: Joskus ollaan, joo.

Camilla: Joo.

Johanna: Ei ehkä hirveän usein. Mutta sehän on oikeastaan kauhean hauskaa [naurahtaa]. Näkee kun toinen…

Camilla: Niin.

Johanna: Teksti etenee ja ollaan ikään kuin siinä. Mutta useimmiten ehkä sillain peräkkäin kuitenkin. Ja kuten sanottu, vähän tuli taukoa tuossa toisessa projektissa. Mutta joo.

Riikka: Ehkä editointivaihe on kanssa semmoinen, että silloin mahdollisesti on samaan aikaan. Tai keskustelee tai tiiviimmin… Vai miten se teidän työskentelyssä näyttäytyy?

Camilla: No musta tuntuu, että se keskusteluyhteys on kyllä ollut koko ajan semmoinen tosi tiivis. Että vaikka ei niinkään aina olisi ollut samaan aikaan ihan fyysisesti kirjoittamassa alustalla, niin silti on jotenkin jatkuvasti raportoitu, kerrottu toiselle, että nyt mä olen edistänyt tätä. Ja käyppä katsomassa, että mitä mieltä olet ja kommentoi. Tai että nyt mä jätin sulle muutaman kysymyksen. Että kyllä jotenkin tuntuu, että se yhteistyö on ollut, tai jotenkin se keskusteluyhteys on koko ajan ollut tosi tiivis silloin, kun me ollaan kirjoitettu yhdessä.

Johanna: Kyllä. Ja kustannustoimittaja silloin sanoi, että meillä on jotenkin yhtenäinen se teksti ja muuta, että me ei oltu mustasukkaisia niistä omista pätkistämme. Että ei olla käytetty mitään track changes -toimintoja, että sitä saa käpälöidä toinen sitä tekstiä myös. Että ehkä sellainen siinä editointivaiheessa, että jos toinen tuotti sitä raakatekstiä, Camilla on tosi hyvä, nopea tuottamaan esimerkiksi sitä raakatekstiä, ja sitten jos mä oon vaikka sitä editoinut, niin olen saanut sitä käpälöidä.

Camilla: Joo. Ja se tietysti vaikuttaa myös siihen, että mun mielestä ne kirjat on kuitenkin semmoisia tosi yhtenäisiä. Että vaikka meillä oli eri vastuut ehkä eri luvuista, että toinen ehkä tuotti ensimmäisen version jostakin luvusta ja toinen toisesta luvusta, niin siinä ei mun mielestä, niissä lopputuotoksissa se ei näkynyt. Että ei kuulunut ikään kuin kaksi eri ääntä. Paitsi silloin, kun me haluttiin kertoa erityisesti meidän omista kokemuksistamme.

Riikka: No ehkä lukijana voin sanoa, että joo, ei kyllä munkaan mielestä [naurahduksia] ainakaan lopputuotoksessa näin ole. Että sitten se tavallaan, että mikä on ollut se teidän ja sitten kustannustoimittajan rooli. Mutta kyllä se hyvin yhtenäinen ja yksi ääni on. Ja mun mielestä jopa tosi hienosti tavallaan sitä, kun te kuitenkin kerrotte paljon teidän omista kokemuksista, niin siellä näkyy se, että Camilla ja Johanna ja me yhdessä. Ja näin me ajatellaan tästä asiasta esimerkiksi. Että mun mielestä sitä on kiva lukea.

Johanna: Tosi kiva kuulla. [pieniä naurahduksia]

Riikka: Ja tosiaan se käsittelee yhteisöllistä kirjoittamista, ei niinkään yhteiskirjoittamista, se teidän teos.

Johanna: Tärkeä ero. [naurahtaa]

Riikka: Niin [naurahtaa]. Ja se kollegiaalinen tuki, mikä siinä oikeastaan on, että päästään eteenpäin erilaisissa kirjoitusprosesseissa, niin millaisissa kirjoittajayhteisöissä te olette mukana?

Johanna: Pitäisikö meidän muutama sana muuten sanoa Camilla tuosta, mitä se yhteisöllinen kirjoittaminen on? Haluaisitko sä määritellä?

Camilla: Niin, miten me ollaan määritelty tässä kirjassa yhteisöllinen kirjoittaminen, niin se on yksinkertaisesti sitä, että joku yhteisö, joku ryhmä kokoontuu yhteen, vaikka fyysisesti samaan huoneeseen tai sitten samaan Zoom-kokoukseen. Ja että siinä ikään kuin ollaan toisilleen ja läsnä samassa tilassa, virtuaalisessa tai fyysisessä tilassa, mutta jokainen kirjoittaa sitten kuitenkin omia tekstejään. Että se ei ole niinkään, että yhdessä työstettäisiin samaa tekstiä. Mutta että jaetaan ikään kuin se kokemus kirjoittamisesta. Ja se tila, missä kirjoitetaan. Mutta ei niinkään kirjoiteta samaa tuotosta.

Johanna: Ja mehän ollaan kumpikin tuotu tätä yhteisöllistä kirjoittamista omiin yhteisöihin. Että itse perustin, itse asiassa meille tulee kaksi vuotta täyteen ihan hetken päästä, Pen Drivers, se oli osallistujien valitsema nimi meidän perjantaiaamun kirjoitusryhmälle, jossa yhdessä kirjoitetaan. Joka on kahden osaston yhteinen meillä, suomalaisen ja pohjoismaisten kielten osastojen yhteinen. Että siellä on hyvin eri uravaiheista ihmisiä, että on väikkäritekijöitä ja yliopistonlehtoreita ja professoreita myös. Ja postdoceja. Että tavallaan perjantaiaamuisin työstetään yhdessä tekstejä. Ja yksi meidän osallistuja on merkinnyt kalenteriinsa tämän meidän viikoittaisen tapaamisen nimellä Friday Fun [naurahduksia]. Kuvastaa ehkä hänen asennettaan tähän. Että me tavataan Zoomissa, koska sitten on helppo ihmisten osallistua. Tämä on se, mikä on mun perustama yhteisö. Ja sä olet Camilla ollut kanssa?

Camilla: Niin, mä perustin myös. Mä olin muutaman vuoden Tampereen yliopistolla töissä ja perustin siellä vastaavan ryhmän, jossa oli sitten monenlaisia kielten yksikön kirjoittajia ihan väitöskirjatutkijoista professoreihin asti. Mutta sitten ollaan molemmat myös löyhästi mukana muunlaisissa yhteisöissä. Että on kansainvälisiä yhteisöjä, siis ryhmiä, joissa ollaan mukana. Ja on kirjoitettu joskus Zoomin kautta myös joittenkin kansainvälisten kumppanien kanssa. Ja sittenhän meillä on myös tämä meidän oma Facebook-ryhmä, joka on kaikille avoin, nimeltään Kirjoitan vaikka ei ole aikaa. Jonka me olemme muodostaneet tukiryhmäksi kaikille kirjoittajille, jotka joskus kamppailevat kirjoittamisensa kanssa.

Johanna: Ja sitten kun puhuttiin aluksi tästä ajasta ja ajanpuutteen myytistä, niin huomaatte heti [naurahtaa] mistä tämä ryhmän nimi on saanut inspiraationsa.

Riikka: Ja näitä teidän yhteisöjä ilmeisesti olette hyödyntänyt myöskin näissä teidän yhteisissä kirjoitusprosesseissa?

Johanna: Joo, kyllä. Että varsinkin tätä Yhteisöllisen kirjoittamisen opasta olen itsekin meidän ryhmissä kirjoittanut. Ja tuolla Kirjoitan vaikka ei ole aikaa -ryhmässämme kysellään joka työpäivä ihmisiltä, että mitä sinä kirjoitat tänään. Ja ollaan raportoitu varmasti tämänkin kirjan etenemisestä ja edistämisestä.

[vauhdikasta musiikkia, musiikki vaimenee]

Riikka: Mikä teistä on se kollegiaalisen tuen suurin anti?

Camilla: Se on jakaminen. Ylipäänsä siis ihan sen kirjoitushetken jakaminen, että siinä on helpompi keskittyä. Kun siinä on jotain maagista, että kun toiset on ikään kuin samassa tilassa, että vaikka ei puhuttaisi tai mitään, mutta tietää, että toisetkin keskittyy kirjoittamiseen, niin se antaa semmoisen rauhan keskittyä. Ja sitten kun me ollaan molemmat käyty myös kirjoitusretriiteissä, niin siinä on myös se jakaminen ihan siis sillä tavalla, että myös keskustellaan kirjoittamisesta, keskustellaan kirjoittamisen iloista ja haasteista. Että myös silläkin tavalla, jakaminen on ehkä se sana, minkä mä haluaisin nostaa tässä esille.

Johanna: Se on hyvä sana. Ja mä voisin käyttää jopa sellaista adjektiivia kuin taianomainen. Että jotain ihan kumman taianomaista siinä tilanteessa tapahtuu. Että se konseptihan kuulostaa ihan valtavan yksinkertaiselta. Voi joku ajatella, että no, mitäs tuossa on niin ihmeellistä. Mutta voin sanoa esimerkkinä, että tänään sain viestin yhdeltä, joka ensimmäistä kertaa osallistui, yliopiston henkilökuntaan kuuluva, tähän Pen Drivers -toimintaan. Ja hän laittoi aivan innostuneena viestin, että ihan kuin hänen kirjoituslukkonsa olisi jotenkin heti avautunut, että tämä on aivan ihana ryhmä. Ja se oli hänen välitön kokemuksensa. Ja tosi paljon sitä kuulee. Että jotenkin kun me ollaan yhdessä toisten ihmisten kanssa, koska kirjoittamista monesti pidetään turhaankin pelkästään yksinäisenä, että siellä jossain tornissa nyt kirjoitan ja en voi olla kehenkään ihmiseen yhteydessä. Että kirjoittaminenhan on tosi kompleksista toimintaa niin kuin me tiedetään. Tosi monimutkaista ja vaikeaa. Ja siinä on valtavasti haasteita. Että siinä voi saada sitä tukea. Ja myös sellaista fyysistä hyvinvointia, koska yhteisölliseen kirjoittamiseen kuuluu tärkeänä osana se, että pidetään taukoja ja noustaan välillä seisomaan ja jaloittelemaan. Että ei sitten mennä semmoisessa jossakin innostuksen puuskassa, kirjoitetaan ylipitkiä päiviä ja sitten ei haluta nähdä sitä tekstiä pitkään aikaan, kun me ollaan niin väsyneitä siitä. Että harjoitellaan myös semmoisia terveellisiä ja kestäviä työskentelytapoja. Että kun me pystytään asettamaan tavoitteita sille kirjoittamiselle, me pystytään sitä suunnittelemaan paremmin ja hallitsemaan paremmin, niin aika monia taitoja siinä myös oppii.

Riikka: Toi kuulostaa mun mielestä hyvältä. Just se, että siinä on sekä se tekeminen, se tavoite, sen julkaisun, artikkelitekstin, mikä onkaan, niin siihen liittyvät tavoitteet. Mutta sitten toi työhyvinvoinnillinen puoli yhtä tärkeänä. Että tunnistan myös sen, että varsinkin sitten, jos on koneen äärellä, niin kyllä se keho kaipaa sitä, että välillä nousee. Ja sitten että sinä aikana, kun on tauko jostain, niin sitten ei katso sähköposteja esimerkiksi [naurahtaa, myötäilyjä].

Camilla: Joo. Kyllä toi on vahvasti, kun mä olen nyt myös viime aikoina perehtynyt esimerkiksi tähän kirjoitusretriittejä koskevaan kirjallisuuteen, niin kyllä siellä tosi vahvasti jotenkin ne työhyvinvointiteemat tulee tai nousee esille. Aika monellakin tavalla ihan siitä, koskee sekä fyysistä että henkistä hyvinvointia. Ja ylipäänsä esimerkiksi, kun me tullaan yliopistokontekstista, niin siellä on monesti aika vanha semmoinen kilpailullinen elementti, joka sitten voi vaikuttaa kielteisesti työhyvinvointiin. Niin tämähän on jollain tavalla radikaali vastaveto semmoiselle kilpailulle, että tässä tulee se kollegiaalinen tuki vahvana.  

Johanna: Ja usein puhutaan siitä tuottavuudesta, mutta kyllä hyvinvoiva työntekijä on paljon tuottavampi. Ja jotenkin mä haluaisin ajatella sitä asiaa nimenomaan ensisijaisesti hyvinvoinnin kautta, jonka sitten tuloksena on myös tuottavuutta. Ja sekin tuottaa meille iloa ja hyvää mieltä, kun me saadaan valmiiksi niitä tekstejä. Ja monesti kirjoittamiseen kuuluvat prosessit on tosi pitkiä ja ne projektit kestää kauan. Mutta sehän on suuri ilo, kun ne saa valmiiksi. Ja voidaan iloita siitä ja lukijat pääsee sitä lukemaan. Että aika monia ulottuvuuksia tässä on.

Riikka: Täsmäkysymys vielä tuohon prosessin pituuteen liittyen. Niin kuinka pitkä prosessi teillä oli vaikka nyt tämän Yhteisöllinen kirjoittamisen oppaan kanssa? Joka on ehkä, kun se ei ole korona-aikana tehty, niin ehkä semmoinen tavallisempi prosessi. Niin siitä kun te rupesitte ideoimaan siihen, kun se julkaistiin. Ja miten koette esimerkiksi sen, että kun siinä oli mukana kaupallinen kustantaja, niin millä tavalla se vaikutti siihen aikajänteeseen?

Johanna: No mä voin vaikka sanoa, että se oli aika tasan tarkkaan kaksi vuotta siitä ideasta ja ensimmäisistä luonnoksista siihen, että meillä oli se kirja kädessä. Ja tosiaan Camilla aika paljon sitä ehti silloin aluksi työstää. Ja sitten tajusin itse, että nyt on mun julkaisuputkessa niin paljon, mitä pitää saada valmiiksi, että jätetään se vähän hautumaan. Ja toisaalta ajattelin itse, että mulla oli vähän semmoinen tarve myös perehtyä kirjallisuuteen ja oppia siitä itsekin lisää. Että vähän semmoinen, aloitettiin, sitten se jäi vähän lepäilemään. Ja sitten, sanotaan, että reilun vuoden päästä itselle tuli semmoinen sopiva aika ja oli lukenut sopivasti, niin pystyi ikään kuin jatkamaan sen loppuun. Niin, kaupallinen kustantaja, ja se on tietysti hyvä kokemus. Ja taas tavallaan erilainen kokemus. Mitä sä Camilla, miten sä näit tämän? Oliko se erilaista, kun meillä oli kaupallinen kustantaja, jos vertaa noihin?

Camilla: No mä en näe, että siinä se kaupallinen kustantaja oli se ydinasia. Mutta tietysti nämä meidän molemmat kirjat, että niitten nämä prosessit on ollut jonkun verran nopeampia verrattuna siihen semmoiseen tiedejulkaisemiseen, jossa esimerkiksi nämä käsikirjoitukset käy läpi tämmöisen tieteellisen vertaisarvioinnin.

Johanna: Kyllä.

Camilla: Ja joissa kestää useita kuukausia. Ja sitten korjataan palautteen mukaan. Että siinä tulee ikään kuin yksi lisäkerros, -kierros siihen prosessiin.

Johanna: Ja montakin kierrosta.

Camilla: Niin.

Johanna: Kun sitten voi tulla toinen arviointikierros ja uusia arviointeja. Että se on totta, ehkä se suurin oli, että tavallaan tämä on tietokirja, ei tiedekirja. Niin sitten luotetaan meidän asiantuntemukseen. Ja totta kai kustannustoimittaja on siinä mukana. Mutta että ehkä se on semmoinen prosessia nopeuttava tekijä.

Camilla: Kyllä, kyllä.

Johanna: Ja tavallaan ollaan ehkä sillain enempi puikossa sen sisällön kanssa, kun sitten vertaisarvioijat voi haluta hyvinkin erilaisia asioita. Että ehkä tietysti kaupallinen kustantaja joutuu jonkin verran ajattelemaan sitä myyntiä ja muuta. Mutta ehkä se, mikä kaupallisen kustantajan kanssa meillä oli kokemus, että oli hyvin huolellista se semmoinen viimeinen editointi, että mitä ei sitten välttämättä tuolla tiedepuolella ole oikeastaan, joko hyvin vähän tai jopa ei lainkaan. Tai se pitää itse [naurahtaa] sinun jollain lailla hommata tai maksaa tai muuta. Että se oli semmoinen vähän ehkä uusi kokemus, että joku niin tarkkaan sitä tietyllä tavalla vielä luki ja korjasi, että olisi mahdollisimman virheetön. Tietysti on vaikea myydä kirjaa, jos sinne on jäänyt vaikka paljon painovirheitä tai muuta. Että he otti semmoista vastuuta. Vastuuta ehkä jaettiin vähän enemmän kuin tiedemaailmassa.

Riikka: Ja jos mä nyt luen tätä oikein, niin tavallaan siellä on sitä tukea ja kommentointia sisältöön, mutta aika erilaisista näkökulmista ja lähtökohdista riippuen sitten siitä, että kuka on sen julkaisu ja minkä tyyppinen se julkaisu on.

Johanna: Kyllä, juuri näin.

[vauhdikasta musiikkia, musiikki vaimenee]

Riikka: Me ollaan puhuttu siitä, että mitä te olette tehneet [naurahduksia]. Mutta jos me katsotaan nyt tulevaisuuteen, niin mitä on semmoisia asioita, mitä te haluaisitte seuraavaksi kokeilla yhteiskirjoittamisen tai yhteisjulkaisemisen näkökulmasta?

Johanna: Niin, kyllähän sitä kirjoittamista riittää. Ja täytyy miettiä, että on sopivasti niitä kirjoitusprojekteja, että ne saa myös valmiiksi. Itsellä on tämmöinen kansainvälinen kirjoitusyhteistyö, joka on jo alkanut. Niin niitä prosesseja ja niitä projekteja jatketaan. Että ehkä semmoinen, on tietenkin ollut aika erilainen kokemus kirjoittaa yhdessä kansainvälisen tiimin kanssa. Meillä on jo aikaerohaasteita, kun toiset on Australiassa ja toiset on Ranskassa ja toiset Englannissa, niin [naurahtaa] meillä on kaikilla vähän oma aika. Ja jos tavallaan se, mitä me Camillan kanssa, oli jotenkin niin saumatonta ja niin helppoa. Niin miettii, että on tämmöinen kansainvälinen tiimi professoreita, joilla on valtavasti kirjoitushankkeita, ja se ei välttämättä aina ole se ykköshanke heille juuri sinä hetkenä. Että semmoinen projektin johtaminen, mitä tässä saa tehdä, ja neuvotella ja saada ihmiset tekemään ajoissa asiat. Että tämmöisen kansainvälisen kirjoitusyhteistyön ja uusien kumppaneiden hankinta on tässä itsellä menossa. Että ne voi olla hyvin erilaisia ne kokemukset kyllä. Ja haastavimpia.

Camilla: No mulla on käynnissä ehkä tällä hetkellä just semmoinen johtamistyö kahdessakin kirjaprojektissa. Että yksi, joka on juuri tullut, josta juuri saatiin kollegan kanssa vertaisarviot. Ja nyt on kohta tämä seuraava editointi, muokkauskierros. Ja sitten toinen, joka on myös semmoinen yhteistyö muiden kollegoiden kanssa, joka olisi tarkoitus ensi vuoden puolella lähteä sitten kustantajalle. Ja mä kyllä tykkään näistä kirjoista, mutta nyt alkaa tun-, ne on aika suuria projekteja. Varsinkin, niin kuin Johanna sanoi, että jos on iso ryhmä mukana. Ja varsinkin tässä toisessa teoksessa lukuja on paljon ja kirjoittajia on paljon, niin se tuo ihan omat kommervenkkinsa siihen sen projektin johtamiseen, kun tulee jo niin paljon yhteydenpitoa eri ihmisten kanssa. [naurahduksia]

Riikka: Kuulenko mä tästä, että sun haaveena olisi ehkä, että voisit kirjoittaa yksin [naurahduksia] tai yhdessä yhden kollegan kanssa seuraavaksi jotain, että saa vähän vaihtelua siihen?

Camilla: Joo. Mä olen nyt kyllä ajatellut, että mä tässä keväällä, että mä rupeisin nyt ihan jotain artikkelia, jota mä kirjoittaisin yksin [naurahduksia]. Se tuntuu nyt, että se on rajattu työ ja sitten mä olen itse tavallaan, sitten johdan vain itseäni. Niin vähän tämmöistä erityyppistä kirjoittamista tosiaan kaivataan.

Johanna: Joo. Kyllä sitä tarvitsee vähän semmoista vaihtelua. Ja on hyvä ottaa haasteita vastaan, mutta sitten on välillä kiva, että on semmoisia kivoja projekteja [naurahtaa], yhteisprojekteja. Tietää, että se sujuu jonkun kanssa.

Riikka: Hei kiitos tosi paljon teille tästä keskustelusta. 

[vauhdikasta musiikkia alkaa soimaan taustalla] 

Johanna: Kiitos ja…

Camilla: Kiitos.

Johanna: …kannattaa kokeilla yhteisöllistä kirjoittamista. Vaikka yhteiskirjoittamiseen tai omaan projektiin…

Camilla: Kyllä.

Johanna: …jos et ole vielä kokeillut.

Riikka: Ja etenkin me varmaan kaikki kiitetään meidän kuulijoita.

[vauhdikasta musiikkia]

Riikka: Tarinoita yhteiskirjoittamisesta -podcast on tehty Haaga-Helian, Laurean ja Metropolian 3AMK-yhteistyönä.

[Loppumusiikki]