Digitaalisten tuotteiden ja palveluiden mahdollisuudet, osa 6/7

Panu Karhinen: Tervetuloa TUTTU-netin podcast-sarjaan, jossa keskustellaan tulevaisuuden teknologioiden ja palveluiden tuotekehityksestä. Tällä kertaa meillä on aiheena digitaalisten tuotteiden ja palveluiden mahdollisuudet. Palveluasumisella tarkoitetaan tuettua asumista sekä kotona että palveluasumisyksikössä. Tässä tämän kevään 2020 aikana ollaan nähty digiloikkaa, hallittua tai hallitsematonta, monilla suunnilla. Digitalisaatiomurros on yleisemminkin näkyvissä palveluasumisessa. Keskustelukumppaneina meillä on Kajo-apuvälineiden apuvälineasiantuntija Miikka Kyllönen. Tervetuloa.

Miikka Kyllönen: Kiitos.

Panu Karhinen: Ja Metropolia Ammattikorkeakoulun ICT-asiantuntija lehtori Aarne Klemetti videon päässä, tervetuloa.

Aarne Klementti: Kiitos.

Panu Karhinen: Mun nimi on Panu Karhinen ja tulen Metropolia Ammattikorkeakoulusta, ja lisäkseni täällä on kollegani Toini Harra Metropolia Ammattikorkeakoulusta myös keskustelua virittelemässä.

Toini Harra: Tervehdys.

Panu Karhinen: Miikka, sinulla on pitkä kokemus teknologisten apuvälineiden käyttöönotosta. Olet nähnyt sitä ihmisten arjessa, että minkälaisia asioita sillä teknologialla ollaan pyritty ratkaisemaan. Tänään me keskitytään nimenomaan digitalisiin ratkaisuihin eli ratkaisuihin, joissa liikkuu data. Mitä mieltä olet, että millaiset digitaaliset ratkaisut ovat osoittautuneet toimiviksi?

Miikka Kyllönen: Varmaan niin kuin tässä keskustelun aikanakin tulee ilmi, niin se monesti liittyy siihen ympäristöön, missä toimitaan. Tässä esimerkiksi nyt voisi ottaa yhden esimerkin, kun täällä Suomessa ympäristö on semmoinen, että terveydenhuolto on huippuluokkaa ja sitten sanotaan, että teknologia on huippuluokkaa verrattuna moneen maahan niin yksi semmoinen hyvin konkreettinen case on matkapuhelimet. Elikkä että silloin aikanaan matkapuhelimet rupesi yleistymään ja sitten jo vuonna 2005-2006 meidän asiakkaat rupesivat kyselemään, että mitenkäs kännykkää pystyy käyttämään kun on vaikka vammautunut tai muuten sairas. Siitä oikeastaan lähtenyt sitten sen apuvälineen kehitys. Ja silloin 2006 ensimmäiset. Mietittiin että miten jos ei pysty suoraan niitä, ei ollut vielä edes kosketusnäyttöjä, vaan suoraan piti näpytellä puhelinta, niin millä tavalla se onnistuu. Ja nyt sitten sanotaan, että tänä päivänä puhelinta pystyy käyttämään jo hyvin erilaisilla tavoilla. Toki jotkut pystyy sillä suutikulla eli se itse tekniikka on jo mahdollistanut sen, että välttämättä ei tarvitse edes apuvälinettä jos pärjää suutikulla. Mutta sitten mä näen, että meidän tehtävänä on miettiä niitä vaihtoehtoisia keinoja. Elikkä nyt voi käyttää kytkimellä tai puheella tai sitten jopa katseella jos se on yhdistetty tämmöiseen katseohjattavaan tietokoneeseen. Se on hyvä esimerkki siitä, että miten se ympäröivä yhteiskunta ja maailma sitten myös vaikuttaa tähän apuvälinealaan. Ne tukevat toinen toisiaan. Se on tosi vaikea tyhjästä lähteä kehittämään, vaan että monesti se tänä päivänä menee, että niihin olemassa oleviin ratkaisuihin kehitellään semmoista, että nämä meidän asiakkaat, jotka ovat eriasteisesti toimintarajoitteisia, niin he pystyy niitä sitten käyttämään.

Toini Harra: Mihin kaikkiin tarkoituksiin, mitä sulle tulee mieleen, että puhelinta voi tänä päivänä käyttää?

Miikka Kyllönen: Joo. Edelleenkin ehkä se tässä omassakin puhelimessa hämärtyy, että niin sillä pystyy soittamaankin, mutta se on tietysti yksi. Mutta sitten tänä päivänä sä pystyt puhelimen kautta hallitsemaan ympäristöäsi eli että sulla aikanaan oli niin, että oli aina eri laitteet eri toiminnoille. Jos sä haluat vaikka ovenavauksen, oli oma juttu ja sitten oli jollekin muulle oma juttu ja sitten puhelin oli vaikka joku kaiutinpuhelin, mutta tänä päivänä sä pystyt puhelimella ohjaamaan ympäristöä. Elikkä avaamaan ovet ja tilaamaan hissit ja tekemään turvahälytykset ja näin pois päin, mutta sen lisäksi sitten pystyt soittamaan, vastaamaan, lähettämään tekstiviestejä, käyttämään Whats Appia ja mitä sitten sillä puhelimella. Jotkuthan sitä käyttävät tosi monipuolisesti, että jos vain muuten toimintakyky riittää vaikka puhelimelta tai isommalta tabletilta vaikka käyttää internetiä, niin sekin onnistuu näiden apuvälineiden kautta. Tavallaan se on taas sama, että me mahdollistetaan se käyttötapa. Että millä tavalla käytetään, on se sitten puheella tai kytkimellä ja sitten mietitään, mitä kaikkea se asiakas tarvitsee.

Toini Harra: Kyllä. Mua edelleen harmittaa se, että meillä on pöydällä kaksi kaukosäädintä esimerkiksi tv:n käyttöön. Minusta on niin upeaa, että me voidaan yhden laitteen avulla hallita kaikkia niitä ympäristön toimintoja. Se on huikeaa kehitys mitä on tapahtunut.

Miikka Kyllönen: Itse asiassa joillakin asiakkailla tulee jo ihan se, että aikaisemmin mulla oli viisi kaukosäädintä niin nyt mä saan ne johonkin yhteen ikään kuin lähettimeen ja siihen voidaan lisätä ne muut ympäristön toimet, on se sitten ovenavaukset tai tosiaan valot tai ikkunat tai mitä muuta. Tämä on yksi. Että tavallaan, että se olisi mahdollisimman helppo ja jouhea käyttää sille asiakkaalle.

Toini Harra: Kyllä. Tuosta tulee mieleen vielä, että sen lisäksi että se on helppoa ja jouheaa, niin nyt mä käännyn Aarnen puoleen. Sä oot puhunut siitä, että miten kaikista parasta teknologiaa ja ympäristön hallintaa on se, joka on huomaamatonta. Että sen helppouden ja nopeuden lisäksi se on myös huomaamatonta. Sä olet joskus puhunut siitä, että miten näitä sensoreita voidaan asettaa esimerkiksi kasveihin niin että pystytään kontrolloimaan ympäristöä sillä, että sä kosketatkin jotain kukkaa lähelläsi. Kertoisitko sä vähän siitä?

Aarne Klemetti: Joo. Kyse on siitä, että täytyy ensin olla ne digitaaliset palvelut olemassa, joihin me sitten liitytään. Sitten tämä liittyminen, siitä puhutaan, että mitä huomaamattomammaksi sen saa, niin sen paremmin se on silloin käytettävissä esimerkiksi puheentunnistus, eleiden tunnistus, liikkuminen ja sitten tämä, mihin sä viittaat tuossa varmasti on juuri tämä kasvijuttu. Elikkä se on aika yksinkertainen tekniikka loppujen lopuksi. Meillä on kännyköissä tämmöinen sensori siinä pinnassa, joka tunnistaa että mihin me sormet tungetaan. Se käyttää tämmöistä kapasitiivista tekniikkaa elikkä meidän sormessa täytyy olla jonkun näköinen tämmöinen sähköinen kenttä. Me voidaan sitä ohjata. Me voidaan se sama sähköinen toteutus tehdä juuri kasville. Me lyödään piuhat kiinni siihen, sitten me voidaan huonekasvilla säädellä valaistusta tai äänenvoimakkuutta tai vaikkapa avata noita ikkunoita, ovia ja muuta tämmöistä. Se on hyvin tärkeätä, että me ymmärretään se, että näitten palveluiden täytyy tulla entistä enemmän tämmöiseksi, käytetään joko, tai tämmöistä termiä kuin nollakäyttöliittymä. Eli tavallaan kun on olemassa jo tätä sormenjälkitunnistusta, kasvojen tunnistusta ja niin edelleen niin se on meidän passi siihen palveluun. Sen jälkeen vaikkapa jos ajatellaan kodin valaistusta, jota ohjataan paikkatiedolla, että siinä vaiheessa kun mä saavun alueelle, niin silloin syttyy valot, silloin voi tulla lämmitys päälle. Mitä tahansa mitä mä olen itse määritellyt. Nämä ovat sellaisia asioita, joihin täytyisi paljon enemmän kiinnittää huomiota ja onneksi niihin kiinnitetäänkin ja sen kautta tulee luontainen liittymä näihin digitaalisiin palveluihin.

Miikka Kyllönen: Tuosta jatkoa, tuo on todella mielenkiintoista. Tuossa ympäristöhallinnassa itse asiassa oli jo 80-90-luvulla oli tämmöinen ehkä vähän isompi trendi kuin nykyisin, adaptiivisuus. Eli puhutaan että sun adaptiivisia vastaanottimia, sanotaan vaikka infrapunavastaanotin, jotka nimensä mukaan ottaa vastaan, mutta samaan aikaan lähettää tämmöistä adaptiivisuussignaalia elikkä lähettää ja sitten kun se tunnistaa, esimerkiksi asiakkaalla saattoi olla joku tämmöinen lähetin. Sitten kun ne tunnistaa toisensa, niin tosiaan esimerkiksi ovi avautuu. Tai sitten tunnistaa, että kun ollaan tietyssä huoneessa niin siihen tulee tietyt toiminnot. Tai näin pois päin. Ja se on ehkä nyt, ei oo enää nyt ollut vähään aikaan pinnalla, mutta nyt taas nimenomaan tästä näkökulmasta. Ja tuo kapasitiivnen näyttö on sama juttu mitä hyödynnetään esimerkiksi meidän yhdessä ohjelmassa. Ne asiakkaat, joilla käden motoriikka sallii tämmöiset massaliikkeet, pystyy esimerkiksi koskettamaan puhelimen näyttöä tosi hyvin, mutta ei pysty painelemaan tarkasti. Sitten on tehty niin, että vaikka puhelin soi, niin se koko näyttö muuttuu tämmöiseksi isoksi painikkeeksi. Se on vaan punainen väri tai vihreä väri. Eli kun sä kosketat mihin tahansa kohtaan näyttöä niin vaikka puhelu aukeaa. Sitten taas mihin tahansa, niin se puhelu menee kiinni. Ei tarvitse liu’uttaa mitään tai muuta. Tavallaan just nämä, että olemassa olevat tekniikat niin sitten mahdollistavat myöskin tämmöisille vähän kuin vammautuneille tai erityisryhmille. Sehän voi olla myöskin ikähimiset tai sehän voi olla hyvinkin laaja, ettei pitäisi vain ehkä ajatella, että pelkästään tosiaan vammautuneet, vaan se esteettömyys loppujen viimeksi hyödyttää kaikkia.

Panu Karhinen: Tuo on tosi tärkeä. Tämä on se, muistan aikaisemmissa keskusteluissa Aarnenkin kanssa on tullut tämä esille, tämä olemassa oleva teknologia mahdollistaa todella paljon erilaisia ratkaisuja. Mutta että mielenkiintoinen kysymys onkin se, että mitä pitäisi ratkaista ja mille on nyt kysyntää. Mitä te ajattelette?

Miikka Kyllönen: Sanotaan, että meidän siinä on monta näkökulmaa tietysti, mutta sitten jos ajatellaan toista meidän semmoista vahvaa aluetta tuon ympäristöhallinnan lisäksi on kommunikaatio. Mutta sekin on hyvin laaja, ehkä enemmän puhutaan vuorovaikutuksesta, mutta sama juttu niin kuin kännykkä. Jos sä ajattelet, miten mä nyt jos mä haluaisin olla vaikka mun poikaan tai vaimoon yhteydessä, jotka on siellä Ylöjärvellä, niin puhelin mahdollistaa tämän etäkommunikaation. Mitä sitten taas aikaisemmin esimerkiksi vammaisilla ihmisillä ei ollut mahdollista. Niin sama sitten laajemmassa merkityksessä, jos sulla on joku kommunikointiväline, mitkä aikaisemmin oli tämmöisiä vähän niin kuin kirjoituskoneen tyyppisiä ja sä pystyit hoitamaan sen lähikommunikaation ihan ok. Mutta kyllähän ihmisen vuorovaikutuspiiri ulottuu huomattavan paljon laajemmalle. Niin sitten kun sulla onkin tietokone, mitä sä pystyt ohjaamaan vaikka katseella, niin sitten sä pääsetkin käsiksi sähköpostiin tai Whata Appiin tai sosiaaliseen mediaan ja näin pois päin. Että yksi semmoinen on ollut tässä viime vuosina vähän niin kuin taas tulee sieltä yhteiskunnastakin nämä erilaiset sosiaalisen median ratkaisut ja miten niitä saataisiin vielä koko ajan helpommaksi ja helpommaksi. Elikkä nyt on esimerkiksi muistaakseni Twitteriin on tulossa semmoinen ominaisuus, että sä pystyt helposti vaikka puhumaan niitä ääneen vaikka videoita mitä siellä on, tai uutisia. Eli nyt sitten nämä isotkin yritykset alkavat enemmän tätä accessibility-teemaa, tietysti se on osittain tämmöistä PR-hommaa, mutta että koko ajan myöskin sinne tulee ratkaisuita, mitkä helpottaa esimerkiksi näkövammaisia tai tämän tyyppisiä asiakkaita, että sä pystyt vaikka niille asiakkaille sitten helposti lukemaan ääneen tiettyjä juttuja. Että se on just tätä miten se yhteiskunta kehittyy niin monesti ne tarpeet tulee myöskin sieltä, mutta että esimerkiksi yksi on semmoinen monipuolinen kommunikointi ja vuorovaikutus on yksi iso teema.

Panu Karhinen: Se mitä mä kuulen tuossa mitä kerrot, niin tämmöiset yksilölliset ratkaisut.

Miikka Kyllönen: Kyllä.

Panu Karhinen: Elikkä monessa lauseessa totesit, että mitä nyt kukakin tarvitsee. Tavallaan että se varmaan korostuu.

Toini Harra: Tuossa on, mä iloisena kuuntelin tuota, koska siinä tulee jotenkin niitä samoja asioita, mitkä on ollut meillä HIPPPA-hankkeessa tärkeitä, että pyritään mahdollistamaan sitä, että ihmiset voisivat niistä omista toimintakyvyn rajoitteistaan huolimatta elämään omannäköistä elämää. Siinä juuri yksilöllisyys on yksi tärkeä asia. Mutta sitten sä toisaalta puhuit myös siitä, mitä mä ajattelen, että se vuorovaikutus ja kommunikaatio on. Se on yksi keino osallistua ja ne osallistumisen mahdollisuudet hyvin eri tavoin mitä mä ajattelen, mitä toivottavasti teknologian avulla voidaan tehdä on se, että sä pääset liikkumaan lähelle toisia tai sä voit keskustella toisten kanssa. Sä voit kokea toisten ihmisten läheisyyttä ja tämän kaltaisia asioita. Me tutkittiin tuolla Myllypuron nykyisessä seniorikeskuksessa asukkaiden ja henkilökunnan ja vapaaehtoistyöntekijöiden ja omaisten ajatuksia siitä, että mitkä asiat olisivat tärkeitä tässä digiteknologiassa ja sen kehittämisessä sieltä käyttäjänäkökulmasta. Ja sieltä tuli tämä yhteisöllisyys ja yksilöllisyys. Pitäisi mahdollistaa molemmat. Sitten toisaalta semmoinen ihmisten vapaus ja toisaalta sitten sääntöjen kunnioittaminen. Että siitä syntyy semmoinen jännä arvokehikko, missä tulee sekä tämmöinen saavutettavuus esimerkiksi ja kodikkuus ja muuntojoustavuus sillä tavalla, että ne samat laitteet voivat sopia sekä yhteisölliseen toimintaan että siihen yksilön toimintaan. Ja sitten tietysti turvallisuus. Minkälaisia ajatuksia tämmöinen pitkä alustus herättää teissä?
[naurua]

Miikka Kyllönen: Se on juuri näin niin kuin sanoit, että siinäkin on tietysti monta näkökulmaa, mutta sitten ihan jos mennään sinne, kelataan vähän hommaa taaksepäin, ajatellaan tuommoista apuvälineen käsitettä, yleensä. Jos sä ajattelet, että on tämmöinen juustohöylä, minkä sä vaikka ostat IKEAsta, mutta vaikka reumaatikko ei pystykään sitä, koska juustohöylä, sehän on apuväline. Että sä saat höylättyä juustosta pienempiä siivuja, se on itsessään jo sama. Mulla on silmälasit, ne on ikään kuin apuväline. Siis mehän käytetään apuvälineitä koko ajan, mutta sitten mikä tekee siitä semmoisen, että esimerkiksi reumaatikko pystyisi, niin sitten siinä pitää vain laittaa se 90:n asteen kulmaan, että sä pystyt höyläämään. Sama juttuhan nyt, ja aikanaanhan tämä oli se apuvälineiden tämmöinen, ja edelleenkin tehdään paljon muutostöitä. Elikkä tavallaan yksilöllistetään näitä. Me ollaan siinä mielessä meidän alalla hyvä, että tämä digitalisaatio mahdollistaa sen yksilöllistämisen paljon helpommin. Elikkä se onkin enemmän sitten laitetaan bittejä vähän eri järjestykseen. On se ohjelma, mikä asiakkaalla on niin se voidaan yksilöllistää, on sitten minkälaista kuvaa tai tuleeko sieltä puhepalautetta tai millä tavalla sitä ohjataan tai sitten vaikka puhelimen näyttöäkin, niitäkin pystyy vaihtelemaan. Mutta yksi esimerkki tuohon on myöskin se, mitä digitalisaatio on voinut mahdollistamaan esimerkiksi kommunikaatioon. Nyt ihan viime vuosina on tullut suomenkielisiä erilaisia puhesynteesejä. Se on se, mitä esimerkiksi muistan kun mun äiti oli joskus aikanaan lasten neurologisella osastolla niin se sanoi, että oli aika karmeaa kun siellä on vaikka syöpäsairas lapsi tai on vaikka aivokasvain tai muu ja ei pysty puhumaan ja sitten sille annetaan kommunikaattori niin sitten se puhuu semmoisella [imitoi robottia:] möreällä robottimiehen äänellä. Vaikka se saa sen asiansa sanottua, mutta se ei välttämättä tunnu siitä komminkoijasta kauhean kivalta.

Toini Harra: Niin siitä puuttuu semmoinen inhimillisyys.

Miikka Kyllönen: Nyt sitten on suomenkieliset lasten puheäänet ja nyt on sitten suomenkielistä mies- ja naisäänet ja nyt on jopa mahdollista tehdä myös ihan yksilöllisiä ääniä. Elikkä sä keräät, me ollaan muutama projekti nyt tehty, että vaikka ollut ALS-sairas henkilö, niin kerätään ääninäytteitä ja lähetetään yhteistyökumppaneille Code-Q:lle tuonne Ouluun ja he muokkaavat siitä tavallaan semmoisen sen asiakkaan kuuloisen äänen. Ja nämä on sitten tavallaan semmosia todella yksilöllisiä ja persoonallisia ja esimerkiksi just tuo Ruskiksen (Ruskeasuon) koulu mikä tuossa on lähellä, niin siellä on paljon näitä esimerkiksi lapsen puheäänen synteesejä käytössä. Siellä puheterapeutti sitten kertonut, kuinka valtava merkitys sillä on. Vaikka itse ei välttämättä mieti, että no, kunhan saat asiasi sanottua, mutta sitten kun se on tämmöinen yksilöllinen ja näitä kaikkia puheääniä voidaan myöskin vielä säätää, on se sitten korkeampi tai matalampi ja millä tavalla niin se on yksi esimerkki. On se yksi laite, mutta sitten siitä saadaan hyvinkin yksilöllinen riippuen kuka sitä käyttää.

Panu Karhinen: Kyllä. Onko näitä, tuosta tuli mieleen, että onko näitä paljon käytössä? Näitä puheohjaus- tämmöisiä Alekseja mitä näitä nyt on kaikkia? Siri. Onks ihmisillä, onks teillä tietoa?

Miikka Kyllönen: On niitä jonkin verran. Ja nehän on ihan mahtavia vaikka johonkin, ja jokuhan pärjää sillä vallan hyvin. Mutta tässä tulee se hyvä esimerkki, että ne on tietyllä tapaa apuvälineitä, mutta sitten mikä niistä puuttuu, niin se säätömahdollisuus. Elikkä sä pystyt niitä käyttämään tiettyyn rajaan saakka, mutta jos sulla on vähän puheessa ongelmatiikkaa, on se sitten cp-vammainen tai muuten tai sitten että sun puheääni on heikko, niin sä voit mikrofonilla niitä jonkin verran, mutta sitten näissä, ikään kuin apuvälineiksi suunnitelluissa ohjelmissa, niin siellä on paljon enemmän niitä säätömahdollisuuksia. Elikkä kuinka herkkä se on, mitä käskysanoja sä käytät ja mitä tarvitsisi vahvistaa. Sitten pystytään tekemään jopa ihan, meillä on muutama ollut että on käyttänyt vaikka tämmöistä hengitysmaskia. Sitten ollaan tehty ihan yksilöllinen akustinen malli. Jos ei muuten ole pystytty säätämään ja on koettu, että se on niin tärkeä se apuväline, niin on pystytty säätämään, mutta tämmöistä ainakaan vielä Apple tai [nauraa] Androidit tarjoa, että tehtäisiin yksilöllinen äänimalli. Ne riittää, joille se riittää, mutta siinä se tulee, että voi miettiä onko se sitten apuväline, koska niitä ei sitten pysty säätämään.

Panu Karhinen: Aivan. Ehkä tulevaisuudessa sitten.

Miikka Kyllönen: Juu!

Panu Karhinen: Tällä hetkellä me saadaan tätä tietoa, kerätään monista eri lähteistä ja monessa eri muodossa, esimerkiksi tätä sensoridataa ihmisen toiminnasta. Kerätään ja syntyy tämmöistä big dataa, open dataa, mitä se sitten onkin, mutta että olosuhteista ja tätä seurantatietoa meillä on paljon, mutta ilmaisesti haasteena kumminkin on se tiedon kerääminen yhteen. Sillä lailla, että sen käsittelyanalysointi hyödyttäisi sekä sitä ihmistä, joka tarvitsee tukea omassa elämässään, mutta myöskin niitä palveluiden suunnittelijoita. Aarne, mitä ajattelet että millä keinoin me voitaisiin tätä ongelmaa lähteä ratkomaan?

Toini Harra: Heitit pikku haasteen Aarnelle. [nauraa]

Panu Karhinen: Ja minuutti aikaa!
[naurua]

Panu Karhinen: Ei vaiskaan.

Aarne Klemetti: Ratkaisenko yhdellä lauseella? [kysyjät nauravat] Mikä on elämän tarkoitus. Joo. Silloin kun me puhutaan yleensäkin datasta, niin tämä big data -käsite, joka tuli reilu tuommoisen 15 vuotta takaperin. Siitä tuli tämmöinen hype. Silloin ongelmana oli se, että mitä saadaan kerättyä, mutta se on nyt moninkertaistunut se ongelma. Meidän ongelma ei ole enää mihin me saadaan ja miten me saadaan sitä dataa, vaan se, että mitä se data on. Sen sijaan, että puhuttaisiin tästä big datasta, me voitaisiin ehkä ajatella, että se on wide data, joka tarkoittaa sitä, että meillä on hyvin leveältä spektriltä tulee sitä dataa, eri laitteistoista kytketään yleistä dataa ja sitten tätä henkilökohtaista tietoa, tätä niin sanottua my dataa. Siinä on noussut aika mielenkiintoiseksi se, että me ollaan täällä Suomessa melkoisessa lintukodossa, koska meillä on luottamus siihen, missä tämä data säilötään. Sitä esimerkiksi Euroopan laajuisesti ei ole ollenkaan samalla lailla. Elikkä meillä on ihan toisenlaiset mahdollisuudet täällä Suomessa tehdä erilaisia kehitysaloitteita, joissa me kytketään ihmisen tietoa. Meillähän on siinäkin mielessä aika jännä asetelma, että meillä on tämmöinen Omakanta, jossa on meidän henkilökohtainen tieto lääkärissä käynneistä, resepteistä ja muista tämmöisistä. Me ikään kuin haetaan lupaa, pankkitunnusten kautta, että me saadaan käydä omaa dataa katsomassa. Se on ihan Euroopasta tarkasteltuna aivan mystillistä. Sitten meille annetaan tämmöinen sovellus, joka tarkkailee sitä, että ollaanko me oltu altistuneita koronalle. Yhtäkkiä 30% väestöstä on ladannut sen omalle kännykälleen ollenkaan miettimättä sitä, että meneekö tämä nyt jollekin NSA:lle tai muualle. Että meillä on luotto siihen, mitä tällä tehdään. Se on todella iso driver ollut tässä. Toki tuo koko datan käsite, mitä oikein se data tarkoittaa missäkin yhteydessä niin siinä tulee sitten luontevasti se. Panu sanoi tuosta analytiikasta ja sen datan jalostamisesta niin siellä on olemassa hyvin mielenkiintoisia tekniikoita, jotka koko ajan kehittyy. Eli tässä on ne tärkeimmät pointit mitä tästä on.

Toini Harra: Tuossa tulee mieleen se, että yhtäältä tämmöistä laajaa tietokantaa, joka koostuu mun henkilökohtaisesta tiedosta, my datasta ja sitten oliko se wide data?

Aarne Klemetti: Wide eli leveä.

Toini Harra: Wide data. Eli leveä data. Ne kun yhdistyy niin mä voisin käyttää sitä myös tässä oman terveyteni edistämisessä, mä voin saada sieltä vinkkejä että aa, mulla tulee puhelimeen tällä hetkellä, että ”aika seisoa, voi olla vielä mahdollista, että saavutat tavoitteesi tälle päivälle” ja tämän kaltaisia. Miten te näette nämä mahdollisuudet tulevaisuudessa? Ja myös toisaalta siihen liittyviä riskejä. Sä vähän viittasitkin, Aarne, mun mielestä näihin riskeihin, mutta mitä on ne mahdollisuudet ja riskit oman terveyden tai hyvinvoinnin tai osallistumisen kautta ja sitten toisaalta sen tiedon käytön kautta?

Aarne Klemetti: Mä lähtisin esimerkin kautta tässä liikkeelle. Esimerkiksi jos ajatellaan yhdysvaltalaisen kansalaisen näkökulmaa, niin he ei ole ollenkaan niin avoimia sen takia, että he tietävät, että ennemmin tai myöhemmin tämä tieto menee vaikkapa vakuutusyhtiölle, joka alkaa suoraan vaikuttaa vakuutusmaksuun, miten sä elät. Eli jos et sä urheile säännöllisesti, nautit tämmöistä niin sanottua roskaruokaa, niin pikkuhiljaa se alkaa heijastua sun vakuutusmaksuun ihan samalla lailla kuin autoissa on se, että jos ajat kolarin herkemmällä autolla, mikä on mun mielestä outo käsite, mutta se vaikuttaa auton vakuutusmaksuun. Koska siellä kaikki mitataan rahassa, se on ihan erilainen mielenmaisema kuin mikä on meillä. Tietysti se data voi livahtaa. Nythän on ollut puhetta siitä, että Suomessa on kerätty genomidataa puolelta miljoonalta ihmiseltä. Sitten kun se on ikään kuin annettu ulkomaisille lääketehtaille niin siitä oli nousemassa jo pikkuisen meteliä, että mikä juttu tämä on. Mutta se pitää kääntää toisin päin. Nyt meillä on mahdollisuus siihen seuraavaan todella isoon askeleeseen, joka on henkilökohtainen lääkemääräys/annostaminen, joka tulee sitten sen my datan ja laajan datan kautta, että me päästään aivan uudelle tasolle juuri tässä lääkehoidossa. Esimerkiksi.

Toini Harra: Kyllä.

Miikka Kyllönen: Mahdollisuudet on huimat, mutta niin kuin sanoitkin että taas se, että mikä meillä on valmius kerätä ja analysoida. Sehän on, että esimerkiksi tietyt firmathan tarjoavat niitä palveluita, että siellä on tämmöisiä moniala- vaikka wiriä, joka on nyt monessa turvallisuuteen liittyvässä, mutta siellä yksi on myöskin tavallaan dataturvallisuus. Elikkä siis että saattaa olla, että jonkun kaupungin kaikki tiedot menee jonkun heidän serverin ja he sitten huolehtii, että tietyt jutut poistetaan ja jotain sitten analysoidaan. Jos ajattelee meidän just tämmöistä ruohojuuritason juttua, mistä voisi olla hyötyä, niin taas digitalisaatio tuo sen, että hyvin monet laitteet ja meidän ohjelmat ja muut keräävät lokitietoa. Ne tekevät sitä jo ja on ollut jo ensimmäisiä vähän semmoisia ajatuksia, että miten sitä voisi esimerkiksi terapiassa hyödyntää. Vaikka silleen, että sulla on joku kommunikoinnin apuväline ja siihen monesti liittyy tämmöinen käytön opastus ja sitten harjoitellaan sitä tietynlaista käyttöä. Sitten sä voisit sieltä, puheterapeutti esimerkiksi katsoo että nyt se on ollut siellä kuukauden että minkälaisia lauseita on muodostettu. Ja onko se mennyt niin kuin on sovittu ja onko niitä, ikään kuin harjoitteita tehty ja onko se lähiympäristö ikään kuin integroitunut sen apuvälineen käyttöön tai näin. Toinen puoli on se, että ihan yhtä lailla kun sä ohjaat vaikka jotain tämmöistä ympäristöhallintalaitetta, koska yksi iso tämmöisen apuvälineen hankintaprosessissa, mihin kuuluu tarpeen arviointi ja luovutus ja käytön opastus ja huolto, mutta myöskin pitäisi kuulua se käytön seuranta. Elikkä kun monesti on niin, että se apuväline ei ole välttämättä kaikista tarkoituksenmukaisin, jos se on siellä ihan samanlaisena 10 vuotta. Varsinkin jos vaikka on lapsesta kyse ja se kasvaa niin kuin ihminen muuttuu. Tässä on se, että sä voisit katsoa, että miten sitä laitetta on käytetty. Esimerkiksi just niin, että kuinka monta kertaa on avattu ovea tai tilattu hissiä tai nythän jo on hyötyä siitä vaikka turvahälytyksestä, niin voidaan turvajärjestelmissä mitata sitä että kuinka monta kertaa joku asukas on pyytänyt apua ja mikä sen vasteaika on ja näin pois päin. Kyllähän jo näitä tämmöisiä ihan käytännön sovelluksia, puhumattakaan siitä, että miten sitä suunnittelussa voitaisiin hyödyntää. Minkälaisia tarpeita on ja onko jossakin semmoinen pullonkaula tai joku ei toimi tai muuta. Sitten niiden ympäristöjen suunnittelussa, että varmasti, mutta sanottuna niin tavallaan se analyysihän siinä on tosi tärkeää, miten se tehdään ja miten sitä kerätään ja muuta.

Panu Karhinen: Kyllä. Tästä tämmöinen aasinsilta tasa-arvoisuuteen, tasavertaisuuteen. Miten tää digitaalinen teknologia, niin mitä te ajattelette tasavertaisuuden ja tasa-arvoisuuden mahdollisuuksien näkökulmasta? Voidaanko sillä lisätä tasa-arvoisuutta, tasavertaisuutta yhteisössä ja yhteiskunnassa? Vai voidaanko? Vai toimiiko se enemmän, että onko siellä myös sitten, että se saattaa toimia tämmöisenä eristävänä tekijänä ja eriarvoistavana tekijänä? Miten ajattelette, että miten sitä voisi maksimoida sitä tasa-arvoisuuden toteutumista digitaalisen teknologian avulla? Mitä ajatuksia teille tulee?

Aarne Klemetti: Jos mä otan kiinni tästä tämmöisen insinöörin näkökulman. Sehän on ihan todella aivan radikaali, se hyppy sinne digitaalisuuteen. Se antaa mahdollisuudet siihen, täydelliseen tasa-arvoon, mutta sitten me saavutaan sille alueelle, että jos ei ole pääsyä sinne digitaalisiin palveluihin? Sitten ollaan ongelmissa. Kyllä tämä koko ajan, se vaan lisääntyy ja lisääntyy. Palaan taas tähän alun teemaan elikkä käytettävyys. Miten näitä asioita sovelletaan, että yksinkertaisimmillaan se, jos lähtee ennakkoluulottomasti soveltamaan näitä palveluita, niin sieltä saa myös todella paljon. Vaikkapa nämä kauppaketjujen erilaiset etupalvelut, nehän on hyvin pitkälle vietyjä, verrattuna siihen, että aikaisemmin vilautettiin korttia ja saatiin se prosentti-pari palautetta. Nyt sieltä tulee ruokalistoja, kohdistettuja tarjouksia ja niin edelleen. Tietysti siinä on sekin, että sen voi kokea häiritsevänä ja valvontana, mitä se hyvin pitkälti onkin tänä päivänä. Kyllä jokainen meistä tietää, joka on käynyt verkkokaupassa, että kun ostat uudet lenkkarit sieltä, niin pari seuraavaa viikkoa sulle mainostetaan lenkkareita, vaikka sä oot juuri ostanut ne. Se kertoo vain sen, että miten kehittymätöntä se analytiikka vielä on. Mutta siellä pellin alla kyllä kuohuu kovasti, että tulemme näkemään lähivuosina todella isoja muutoksia tuohonkin puoleen. Mä ainakin odotan innokkaasti.

Panu Karhinen: Ajatteletko, että se käytettävyys tulee nimenomaan kehittymään?

Aarne Klemetti: Kyllä. Ja se tulee nimenomaan siitä, että me ollaan läsnä. Eli me olemme itse oma käyttöliittymämme ja se vaatii semmoista ajattelutavan muutosta. Otan taas esimerkin, kun oli puhe siitä kapulasta, jolla ohjataan telkkaria. Näissä uusimmissa kapuloissahan on mikrofoni. Eli sitä voi kyllä nyt ohjata jo sitten puheentunnistuksella, että voi vaan mölistä sille kapulalle ja sitä kautta ohjata näitä viihdelaitteita. Mikään ei oo aukotonta. Vielä.

Miikka Kyllönen: Joo, tuohon jatkoksi sitten, tietysti meidän duunia on se, että pystyttäisiin näitä mahdollisuuksia tarjoamaan myöskin toimintarajoitteisille ihmisille, mutta se taas kulkee käsi kädessä. Sitten kun on esimerkiksi tämmöisiä palveluita tai sosiaalista mediaa tai muuta, niin sitten, tai millä tavalla se henkilö pääsee näihin sitten käsiksi. Se on semmoinen iso juttu ja sitten tietysti jos ajattelee, me ollaan myös osa tämmöistä eurooppalaista ja globaalia apuvälineyhteisöä myöskin, että kun jonkin verran on näitä omia tuotteita, mitä viedään, niin sitten tietysti jos maailmanlaajuisesti ajattelee, niin kyllähän Suomi on sanotaan sen terveydenhuollon ja muunkin, niin siellä ihan korkeimmassa prosentissa. Jos ajattelee tätä, mutta siitä huolimatta on sitten kun taas tarkastelee Suomea niin voi siinä ajatella silleen, että sitten meidän apuvälinepalveluiden, että miten ne järjestetään, että onko ne tasa-arvoisia. Siinä on totta kai sitten tekemistä noin yleisellä tasolla. Kyllähän Suomessa on silleen tosi hyvät mahdollisuudet saada ja varsinkin apuvälineitä, kun ne on lakisääteisiä, niin se ei ole varallisuuteen suoraan sidoksissa, mitä se sitten monissa maissa saattaa olla. Siinä mielessä kyllä. Sitten vaan täytyy kehittää niitä vielä esteettömämmäksi, vielä helpommin käytettäviksi ja näin pois päin.

Toini Harra: Tässä tuli hyvin mun mielestä sekä siitä käytettävyydestä että saavutettavuudesta. Toisaalta sitten tulee jo tämä tämmöinen tarjontakin tuli tuossa Aarnen esimerkissä niistä lenkkareista, että tarjotaanko sitten niitä lenkkareita vai voisiko tulla vaikka juoksuhousut välillä.
[naurua]

Panu Karhinen: Tässä kohtaa kiitokset keskustelusta ja jos aihe kiinnostaa ja haluatte lisää tietoa tästä niin käykää katsomassa tuttunet.fi.