Reflektoinnin voima, jakso 1: Reflektion hyödyt ja haitat

[musiikkia 00:00:02]

Marjo Huhtala [00:00:16]: Tervetuloa kuuntelemaan Metropolian podcastia Reflektion voima. Podcastissa etsimme uusia näkökulmia reflektion hyödyntämisen mahdollisuuksiin. Reflektoinnista voi tehdä tavan, joka vahvistaa sinua itseäsi ja yhteyttä muihin ihmisiin. Tässä podcast-jaksossa puntaroimme reflektion hyötyjä ja haittoja. Minä olen Marjo Huhtala, ja työskentelen Metropoliassa yritysvalmentajana Urbaania kasvua Vantaa -hankkeessa. Tänään vieraanani on toimittaja, tietokirjailija, ja vaikuttava puhuja Anna Perho. Lähdemme selvittämään, mikä merkitys reflektoinnilla on Annalle. Kiitos Anna, ja lämpimästi tervetuloa mukaan. Kerrotko hieman itsestäsi.

Anna Perho [00:01:06]: Tämä onkin aina se vaikein kysymys. Vaikka puhun ammatikseni, niin sitten aina kun joku kysyy että kerro itsestäsi, niin sitten hieman jäätyy. Mutta lähden tällaisesta turvallisesta kulmasta, eli olen pitkän linjan media-ammattilainen, olen 25 vuoden ajan tehnyt sisältöjä kaikkiin mahdollisiin mediakanaviin. Nykyään työskentelen itse asiassa suurimmaksi osaksi myöskin yritysvalmentajana, kuten sinäkin. Pitkään ongelmoin sitä siirtymää siitä sen toimittaja-labelin alta tähän valmentaja-labelin alle. Kunnes ymmärsin, että itse asiassa näissä kahdessa ammatissa on todella paljon samaa. Tai sanotaanko niin, että kaikki se, mitä olen mediassa oppinut, niin siitä on valtavasti hyötyä myös valmennushommissa. Olen lähes koko urani ajan työskennellyt yrittäjänä. Minulle on aivan karmea ajatus, että menisin vieraalle töihin. Sen sijaan olen tehnyt erilaisia kollaboraatioita. Mediassa yrittäjyys merkitsee usein alihankintaa, eli siirrytään projektien mukana työpaikasta toiseen. Ja tässä valmennushommassa olen kollaboroitunut nyt Trainers housen kanssa, ja sitä kautta pääsen kiinni hieman erilaiseen meininkiin kuin yksin nyhertäjänä.

Marjo Huhtala [00:02:48]: Tuossa syntyy paljon reflektion paikkoja, noissa erilaisissa rooleissa. Ja erityisesti siinä että sinulla on asiakas, ja sinulla on oikeastaan asiakkaan asiakas. Tällainen reflektio, siinähän on tarkoituksena pohtia kaikkia niitä omia ammatillisia, henkilökohtaisia tuntemuksia tehdystä ja koetusta. Mitä näissä erilaisissa rooleissa sinulle reflektio merkitsee työssäsi? Ja mitkä sen suurimmat hyödyt ovat?

Anna Perho [00:03:18]: Kun pohdin tätä aihetta etukäteen, tämä on hyvin mielenkiintoista. Pidän siitä, että uskalletaan rajata tarpeeksi tiukkaan, koska se nostaa kunnollisempaa ajattelua tuolta tajunnan pohjalietteestä. Havaitsin sellaisen asian, että reflektoiminenhan on täysin orgaanista ja jatkuvaa toimintaa yhdessä mielessä. Tiedostamaton ensimmäinen kaistahan tekee sitä aivan joka sekunti. Nyt näen kasvosi tässä tietokoneen ruudulla. Jossain täällä tämä kone reflektoi jatkuvasti sitä, että meneekö tämä oikeaan suuntaan, pitääkö hän minusta, ajatteleeko hän että olisipa hän jo hiljaa että voisin kysyä seuraavan kysymyksen. Mutta toki samaan aikaan ymmärrän, että se luultavasti, mistä tässä ohjelmassa puhumme, on tietoinen reflektointi. Ja tietoinen pysähtyminen ja tarkastelu, että mitä tässä ollaan tekemässä ja mitä on tapahtunut.

Marjo Huhtala [00:04:28]: Miten tietoisesti voi järjestää tällaisia hetkiä, tai järjestätkö sellaisia itsellesi?

Anna Perho [00:04:33]: Olisi kiva vastata että joo, minä aina teen sellaiset hienot purut aina kaikkien asioiden jälkeen. Mutta en. Sinänsä olen rutiinien ja systeemien ystävä, todennäköisesti sen takia että olen lähtökohtaisesti hyvin kaaottinen ihminen, olen joutunut todella paljon pohtimaan urallani ja elämässäni miten tähän kaaokseen saisi jonkinlaista järjestystä ja koherenssia. Jos joku on järjestelmällisempi kuin minä, niin ilman muuta siihen omaan tekemiseen kannattaisi aina tehdä pieni slotti sille, että kävisi läpi että mitä on tullut tehtyä. Nyt lunttaan tästä puhelimesta, kun en muista kirjoittajan nimeä. Mutta juuri luin erittäin pätevää, hetkinen. Keith J. Cunningham on kirjoittajan nimi, luen tällaista kirjaa kuin The road less stupid. Se kertoo periaatteessa siitä, että miten tehdä asioita hieman vähemmän tyhmästi. Ja hänellä on kokonainen houkutteleva kappale reflektoinnista. Eli hän käyttää, en muista miksi hän sen oli nimennyt, mutta hän päivittäin käyttää 30 minuuttia siihen, että hän pakottaa itsensä istumaan tietyllä tuolilla, täydellinen hiljaisuus ja häiriöttömyys ympärillä, ja sitten hän ajattelee. Kun aloin kuunnella sitä kappaletta, niin ajattelin että ei ole minun juttuni, en pystyisi tuohon. Mutta kun se paukuttaa ne argumentit miksi tämä on hyvä asia, niin se kuulosti todella houkuttelevalta. Luultavasti usein itse aiheutettu ongelma on se, että ei oteta sitä aikaa siihen pysähtymiseen ja pohtimiseen. Sitten kun olen pitkään ollut yksin yrittäjänä, niin tässähän se vaara on jatkuvasti. Kun sitä vertaispalautetta ei tule. Tulee asiakaspalautetta, ja sitä pyrin kyselemäänkin. Mutta ainahan se on parasta, kun joku joka syvällisesti ymmärtää sitä tekemistäsi ja työtäsi, pystyy analysoimaan ja antamaan palautetta. Koska mielestäni reflektointiin kuuluu vuorovaikutteisuus. Itseään on melko helppo pettää itseään siinä, että tämähän meni hyvin, ja eteenpäin vain. Usein asioita voi parantaa. Luultavasti se pysähdys minulla tulee helpoimmin silloin, kun jokin ei ole mennyt niin kuin olisi pitänyt. Tai jää sellainen tunne, että tämä ei nyt onnistunut. Jokin meni hieman pieleen. Niin se tuntuu niin pahalta, että se tunne pysäyttää, ja sitten täytyy ruveta miettimään että mitä tässä oikein tapahtui. Ja sitten kun sen ajan ottaa, niin kyllä uskon että jokainen rutinoitunut asiantuntija melko nopeasti, jos sietää sitä epämukavuutta, niin pääsee sen jäljille. Missä meni mönkään.

Marjo Huhtala [00:07:58]: Reflektio kytkeytyy melko läheisesti myös palautteeseen. Tässä onkin mielenkiintoista se, että miten palaute otetaan vastaan. Se yleensä uppoaa, mistä tulee vahva tunne. Howard Gardner on vieraillut Suomessa 2014. Professori Esa Saarinen esitteli minut hänelle, ja sain keskustelutilaisuuden hänen kanssaan. Kertoi, että johtajistakin parhaimmat aktiivisesti varaavat 10 prosenttia aikaa reflektointiin. Siten he saavuttavat parempia tuloksia työssään. Ehkä voisi sanoa, että reflektion hyöty olisi siinäkin, että lähtee tutkimaan tätä työelämässä, [?? 00:08:45]maailmassahan se onkin jo tuttu työkalu, siellä tehdään sitä kirjoittamisen kautta. Eli reflektoida voi myös hyvin monella tapaa. Ja mielestäni tuo yksi hyöty vielä minkä nostit tuossa esiin oli tuo dialogi ja keskustelu muiden ihmisten kanssa.

Anna Perho [00:09:04]: Dialogi joo. Ja tartun hieman tuohon kirjoittamiseen, sehän on erittäin hyvä reflektoinnin muoto. Ja se on minulle arkipäiväistä, ylinormaalia, että en tullut ajatelleeksi, että ajattelen ja reflektoin paljon kirjoittamisen kautta. En kirjoita päiväkirjaa, koska kirjoitan niin paljon kaikkea muuta. Mutta tiedän useita johtajia johtavassa asemassa, jotka pitävät suorastaan maanisen säännöllisesti päiväkirjaa. Ja sanovat kuinka hyödyllistä se on, en tiedä oletko joskus kuullut tällaisesta ilmiöstä kuin aamusivut. Aamusivukonsepti on Julia Cameron-nimisen luovuus-gurun konsepti, ja siitä on olemassa niin sanottu lahko, joka vannoo tämän nimeen. En ole viitsinyt sellaista tehdä. Mutta kyllä uskon, että kun sitä tajuntaansa seuloo jollakin tavalla jäsennellysti, mitä kirjoittaminen kuitenkin aina on, niin kyllä sieltä luultavasti kirkastuu niitä tietynlaisia pointteja ja tarinoita, joihin olisi syytä kiinnittää huomiota.

Marjo Huhtala [00:10:24]: Hyviä näkökulmia reflektointiin. Koska tähän ei voi sanoa, että mikä on kenellekin se oikea tapa. Olisitko valmis nyt kokeilemaan sen Cunninghamin kirjan pohjalta sitä reflektointia? Ja jos kyllä, niin mihin saisit sen omassa työssäsi, arjessasi ja kalenterissasi asettumaan?

Anna Perho [00:10:44]: Olen aamulla kaikkein parhaimmillani. Mutta pidän sitä niin arvokkaana työaikana, ja uuden tuottamisen aikaan, että olen siitä ajasta melko tarkka. Ja tiedän, että jos minä siinä kahden tymäkän mutteripannullisen jälkeen yrittäisin istua paikoillani ja hieman reflektoida, niin se ei onnistuisi. Good idea, doesn’t work. En rehellisesti sanottuna usko, että tulen tuolla tavalla toimimaan. Minulla on kyllä sellainen tapa, että juuri silloin kun jokin menee mielestäni pieleen tai huonosti, minulla automaattisesti lähtee tietynlainen itseterapointi- kautta reflektointikierros päälle. Saatan jutella jonkun kanssa, jonka näkemystä arvostan, tai johon luotan siinä kyseisessä asiassa. Voin hieman kirjoittaa, tehdä jotain että saan purettua sitä kokemusta. Mutta ei ole minun juttuni käytännössä. Koska jos olisi, niin se aika olisi siellä kalenterissa jo.

Marjo Huhtala [00:12:04]: Ja sitten se, että sitä reflektointia voi tapahtua juuri noin miten sanoit, eli se rakentuu sinne hetkiin ja tilannekohtaisesti. Ja sitten jos itsensä pakottaisi reflektoimaan keinotekoisesti ja päälleliimatusti, niin ehkä se ei olisi edes aitoa reflektointia.

Anna Perho [00:12:23]: Tuosta olen eri mieltä sillä tavalla, että jos me tekisimme asioita ainoastaan siltä pohjalta, että mikä tunne minulla on, niin me emme tekisi koskaan mitään. Ilman muuta sen oman työnsä purkamisen ja palautekeskustelut ja muut, miten sitä termiä tulkitseekin, totta kai sen voi systematisoida. Olisin kirjoittanut elämästäni ehkä puolitoista kolumnia, jos kysyisin itseltäni että hei Anna, miltä sinusta tuntuu, onko tämä nyt hieman päälleliimattua lähteä kirjoittamaan kun minulla ei ole mitään aihetta, ja neljän tunnin kuluttua on deadline. Minä olen niin ankara, etten suostu lähtemään tuohon. Mutta onhan niitäkin palautepalavereita, kuten sanoit ja mikä on täysin totta, että palaute ja reflektio ovat osittain samojakin asioita. Se on pinnallista ja väkinäistä silloin, jos se ei ole rehellistä. Ja rehellisellä en tarkoita julmuutta tai epäkohteliaisuutta, tai että joku haukutaan tai lytätään. Täytyy olla itselleen sillä tavalla rehellinen ja miettiä, että oliko tämä nyt parasta, tai kun kaikessa ei tarvitse pyrkiä parhauteen niin oliko tämä sitä seitsemän plussaa joka yleensä riittää. Ja jos ei ollut, miksei ollut. Ja vastaavasti asia joka aina unohdetaan, itsekin lähes aina sen unohdan, on se että kun joku menee erittäin hyvin, niin miksi. Esimerkiksi valmennuksissa on erittäin luontevaa puhua ongelmista, esimerkiksi että tämä ei toimi ja meillä on sellainen kulttuuri, minun esimieheni, Suomessa ei, aurinkokin nousi niin ei tästä mitään tule. Niin siitä huolimatta nämä yritykset ja organisaatiot toimivat, ja ne toimivat yleensä melko hyvin. Niin voisi välillä reflektoida sitä, että missä on onnistuttu ja mistä se johtuu. Onko esimerkiksi jossakin organisaatiossa jotain sellaista, jota voitaisiin monistaa. Että hei tuo onkin hyvä idea, tehdään näin. Kerro siitä, miten onnistuit. Mikään ei saa ihmistä iloisemmaksi kuin se, että hänet laitetaan kertomaan siitä mikä meni hyvin. Ja mikään ei saa meitä tsemppaamaan kuin jos joku meille tärkeä ihminen sanoo, että kerro miten teit tuon, niin totta kai haluat toistaa sitä kokemusta.

Marjo Huhtala [00:15:03]: Valmentajalla on erinomainen mahdollisuus rakentaa ihmisille reflektion hetkiä kysymällä hyviä kysymyksiä. Se, että lähdemmekö sille vatvomislinjalle vai ratkomislinjalle, vai kitinä- tai kiitoslinjalle. Ja sehän on se reflektion idea, että mitä olemme tehneet, miten se on mennyt, mitä voisi parantaa. Jos pelipaikkojen rakentamista reflektiolle miettii, niin onhan tämä työ jossa se todella tarjoutuu.

Anna Perho [00:15:33]: Jos tarkastelee valmentamista reflektion näkökulmasta, niin mielestäni on valtavan iso osa sitä prosessia. Itse tietenkin kun rakastan omaa ääntäni, niin jos tässä nyt hieman reflektoin, niin tulee melko paljon itse viisasteltua. Kun minä olen sitä mieltä, ja näin minä tekisin, sen sijaan että juuri oikeiden kysymysten kautta taluttaisi ihmisiä kohti heidän määrittelemäänsä hyvää lopputulosta tai edistymistä. Vaikeiden tunteiden läpikäynti, niihin vaikeisiin kysymyksiin vastaaminen rehellisesti, sehän on luottamuskysymys ja turvallisuuden… Ei aina, mutta usein long shotteja, että miten niitä suhteita luodaan, ja jos ollaan porukassa, mitä minäkin lähes pelkästään teen, ryhmä coachingia, niin se on hyvin vaativaa saada luotua sellainen ilmapiiri, että sellaista aitoa avautumista voi alkaa turvallisesti tapahtumaan. Tai sitten sitä lähestytään pienin askelin. Ja on olemassa kaikenlaisia työkaluja. Itse esimerkiksi pidän, vaikka välillä näitä kritisoidaan ja ymmärrän hyvin miksi, näistä profilointityökaluista, esimerkiksi Discista tai Peilistä tai vastaavista. Mielestäni niissä pystyy puhumaan melko hankalistakin asioista pienen etäännytyksen kautta. Voimme puhua esimerkiksi siitä, että meillä olisi todella erilaiset tavat kommunikoida, ja olisi ollut hankausta, niin siinä voimme melko turvallisesti puhua että joo, Marjo on keltainen ja Anna on punainen. Ja sitten kun Anna joutuu paineen alle, niin sitten hän alkaa hieman jyräämään ja olemaan pelottava, vaikka ei tarkoita sillä mitään muuta kuin että nyt äkkiä eteenpäin.

Marjo Huhtala [00:18:02]: Juuri näin.

Anna Perho [00:18:03]: Niin sehän on sillä tavalla vaikea tilanne lähteä sanomaan, että minua ärsyttää kun olet tällainen. Mutta sitten kun pääsemme jonkin kehyksen tai mallin kautta, mitä valmentaminen tietysti myös paljon on, että jäsennellään sitä puuroa, mikä siellä ihmisten välissä on.

Marjo Huhtala [00:18:22]: Kyllä, jäsentelytyökalut ovat tässä todella tärkeä keino. Ihminen saa melko turvallisesti ensin omassa päässään pohtia sitä. Mutta tuossa kun kerroit niistä osallistujista. Kun itsekin olen tässä Urbaania kasvua Vantaa -hankkeessa tehnyt näitä yritysvalmennuksia. Ja nyt viime syksynä minulla oli vedettävänä 11 kappaletta johdon työpajoja, erilaisten johtoryhmien kanssa. Ja huomasin siellä sen hyvin tyypillisen bisneselämän asian, että melko nopeasti halutaan rynnätä niihin ratkaisuihin, ja toisaalta taas asioita ei pohdita eikä välttämättä edes mallinneta. Itse asiassa vein sinne aina jonkin työkalun ja kanvaasin, pohjan, ajatuksen, jonka kautta pystyy auttamaan heitä saada siitä ajattelusta kiinni. Johtoryhmätkin ovat erilaisia. Siitä tuli palautetta heiltä jotka yritin pysäyttää ja houkuttelin siihen levollisempaan prosessiin ja ajatteluun, että ei kiirehditä, niin he kokivat että se olikin oikeastaan hyvä homma pysähtyä miettimään. Se oli sellainen konkreettinen havainto, kun sitä pääsi testaamaan. Kun huomasin, että heille pitää kertoa se, että nyt pysähdymme. Helpoin ja toimivin tapa usein saada se tapahtuma oli tämä tuttu Daniel Kahnemanin Thinking fast and slow -kirjasta systeemi yksi, systeemi kaksi. Jossa automaattisesti tämä Kahnemanin teoria kertoo tästä reflektoinnin hyödystä. Systeemi kaksi, jossa pysähdytään. Käytin tuota lenkkitossuvertausta, niin mietimme että miksi juoksen tällaisilla tossuilla. Ja ulkopuolisen rooli on tässä todella tärkeä.

Anna Perho [00:20:12]: Jos tämä valmennettava tässä tapauksessa saa itse jonkin tunnetason oivalluksen sen valmennuksen aikana siitä pysähtymisestä tai reflektiosta, kohtaus tuottaa joitain hyötyjä tai jotain myönteistä. Tai sellaisen hetken, jolloin ne jotkut synapsikset aivoissa kytkeytyvät. Niin silloin luultavasti hän haluaa hyödyntää sitä oppimaansa siellä omassa arjessaan ja muiden ihmisten kanssa. Mutta maailmahan olisi aikoja sitten ollut valmis, jos me oppisimme jotain neuvomalla. Tai jos kuulen tai luen jonkin hyvän neuvon, että tämä menee näin. Maailman vaikeinhan neuvo on että mitä jos noudattaisit niitä omia neuvojasi. Kysymys ei luultavasti ole siitä useinkaan että ihminen ei ymmärtäisi, että olisi välillä hyvä vetää käsijarrusta ja kuunnella muita ihmisiä enemmän. Sitten niissä tilanteissa se ensimmäinen systeemi jyrää. Sehän vaatii valtavaa ja alituista treeniä ylipäätään näiden itsen johtamisen ja tietoisuustaitojen kasvattaminen, että miten saamme sieltä sen ärsykkeen ja reaktion välissä vedettyä käsijarrua. Se on erittäin ison työn takana, eikä se siltikään koskaan ole aukotonta edes tiibetiläisellä munkilla, joka on treenannut sitä kehdosta asti. Ja sanon tämän lohdullisessa mielessä, aina voi treenata, ja jokainen kohtaaminen on tilaisuus siihen. Mutta ilman tunnetason omaa oivallusta tai kokemusta, en oikein usko että ihminen voi oppia. Ihminen voi lukea jostakin johtajan käsikirjasta, mutta silloin se muuttuu ulkokohtaiseksi. Sitten taas uskon että ihmiset haistavat, että vedät käsikirjasta käsin esimerkiksi johtamistasi. Sen täytyy versota jostakin sellaisesta, mikä on sinulle totta.

Marjo Huhtala [00:22:43]: Tätä reflektoimme vertaiskollegoideni kanssa, muiden valmentajien kanssa, tässä hiljattain. Jotkut antavat oikeita vastauksia litaniana siellä kun lähdemme käsittelemään jotakin asiaa. Ja sieltä tulee oikea lista. Ja oikeastaan reflektointi olikin sellainen työkalu, joka sitten paljasti, että kun heitä pyydettiin miettimään että miten tämä sinun arjessasi omakohtaisesti hyvä tiimijohtaminen toteutuu. Jotkut eivät jopa kuukauteen olleet olleet yhteyksissä tiimiläiseensä. Ja tästä lähdemme mielestäni siihen, että hienosti tämä lista syntyi, mutta se syntyi ulkokohtaisesti. Että laitamme ihmisiä reflektoimaan, tai joku laittaa meidät reflektoimaan, niin paljastaa sen, että missä on vielä kehittämisen paikkaa. Esa Saarinen on tehnyt suuren yhteiskunnallisen vaikutuksen ja vaikuttavuuden omalla työllään Aalto-yliopistossa, kun hän on laittanut teekkarit reflektoimaan eli ajattelemaan omaa ajatteluaan. Ja tuo Harvardin yliopistokin on noteeraanut sen hänen työnsä, jota hän on tehnyt myös Pafos-seminaareissa. Ja itsekin olen osallistunut Saarisen Pafos-seminaariin vuonna 2014. Siellä me olimme luennoilla aina viisi tuntia ja sitten reflektoimme. Ja tietysti keksin että meidän porukkamme menee uima-altaalle reflektoimaan.

Anna Perho [00:24:18]: Drinkkien kanssa, myönnä.

Marjo Huhtala [00:24:18]: No rehellisesti myönnettävä on, että näin teimme.

Anna Perho [00:24:23]: Se on parasta reflektointia mitä on. Sitten kun ravintolat ovat taas auki, niin sanon että lähden baariin hieman reflektoimaan.

Marjo Huhtala [00:24:33]: Hei hyvä idea. Hän on kyllä nostanut tätä ajatteluajattelua isosti esiin. Haluaa kannustaa ihmisiä ajattelemaan itse, mitä hän oli jäähyväisluennoissa ja lehdistöissäkin sanonut. Ja se, että hän kannustaa ihmisiä omaan ajatteluun ja ajanottoon ja irtiottoon totutuista laatikoista, ei suostuta latistuksen mankelin alle. Se on inspiroinut itseäni aivan valtavasti, lähinnä siksi että se on todella aitoa ja omalla tyylillä tehtyä ja vuosien työ. Millaiseen ajatteluun sinä kannustat ihmisiä?

Anna Perho [00:25:14]: Kontekstoituun. Olen aika lailla itseoppinut yhdessä mielessä. Paljoa ei ole tullut kouluja käytyä. Tai jos on, niin vääriä.

Marjo Huhtala [00:25:31]: Kauheaa.

Anna Perho [00:25:32]: Se on kauheaa. En tiedä, ehkä se juuri olisi hieman reflektoivampaa että ennen kuin ryntään tekemään täysin suvereenin johtopäätöksen tai analyysin jostakin asiasta, tai ajattelen hyvin yksisilmäisesti jostakin ideologiasta käsin, niin voisinko viedä ajatteluani laajempaan kontekstiin. Ja sitten minun lempiasiani on se, että mitä jos se mitä minä ajattelen ei olekaan totta. Muistaakseni Jyrki Lehtola sanoi kerran näin, että jos miljoona ihmistä katsoo yhteen suntaan, niin hän haluaa olla se joka katsoo sinne toiseen suuntaan, että mitä sinne jäi. Mitä siellä varjossa tai toisella puolella on. Olen suuri Jyrki Lehtolan fani. Asettaisit hieman omia ajatuksiasi johonkin isompaan kehykseen. Vaikka esimerkiksi itse säännöllisesti kuvittelee sillä tavalla, niin en kuitenkaan itse ole se maailman keskipiste, eikä jokainen minun ajatukseni ole täysin korvaamaton. Älä usko missään tapauksessa kaikkea mitä ajattelet, koska suurin osa siitä on valhetta ja pelkkää tulkintaa, Matrixia.

Marjo Huhtala [00:27:03]: Tuossa voi tulla jopa reflektoinnin haittapuoli esiin. Koska sitten kun alkaa miettimään tätä ajattelua, uskomuksia ja asenteita jotka olemme oppineet jostain, olemme imaisseet ne kasvuympäristöstämme. Pahinta on, jos uskomme että me emme voi muuttua ja mitään ei ole tehtävissä. Tai monella on niin, että isä tai äiti sanoivat lapsuudessa jotakin, isä ja äiti ovat voineet olla haudassa jo 20 vuotta ja ihminen edelleen heitä varten tekee jotain asiaa ja ajattelee, eikä ole kasvanut omaksi itsekseen. Jokin ääni päässä saa ihmisen edelleen tekemään näin. Kävin viime syksynä Teatteri Jurkan draaman käsikirjoittamisen kurssin, ja siellä oli mahtava ajatus, että maailma näyttäytyy monesta eri näkökulmasta. Ja niitä havaintoja on valtavasti. Kaikkeenhan ei voi edes tarttua. Mutta luultavasti pysähtymisen hetket tarjoavat sen reflektiomahdollisuuden siihen, että sellaisella vauhdikkalla ihmisellä tärkeä havainto ei menisi toistuvasti ohi.

Anna Perho [00:28:19]: Sitten tietysti, vastaan nyt hieman omaan huutooni, ja käännän tuon asian vielä kerran toisinpäin. Törmään myöskin säännöllisin väliajoin siihen ylianalysointiin ja yliajatteluun, pyöritään jonkin asian ympärillä loppumattomiin, ollaan jumissa jossakin. Niin silloin tällöin karkeasti sanottuna se pää kannattaa irrottaa sieltä omasta hanurista, ja nimen omaan miettiä jotain aivan muuta. Nyt hei hieman raitista ilmaa, ja elämässä eteenpäin. Totta kai tässä on asteita, yksi tapa tehdä tällaista työtä siellä toisessa päässä on mennä esimerkiksi terapiaan, tuli uskomuksista mieleen. Mutta sitten kevyimmillään se on sitä, että nyt se läppärin kansi kiinni ja lähde ulos, tai mene sinne baariin, tai juttele jonkun muun ihmisen kanssa kuin itsesi. Niin ne ongelmat tai asiat saattavat lähteä jo aivan sillä.

Marjo Huhtala [00:29:36]: Joo. Näinhän se on, että elämme ajatustemme kanssa. Kun se ajattelu lakkaa, niin usein sitä ympäristöään pitääkin muuttaa ja lähteä sieltä pois. Mainitsit Trainers housen, niin siellä opin aikanaan tällaisen sanonnan että tarina asuu tapeteissa. Tämä on kyllä totta, että edelleen tänäkin päivänä lähtekää hyvät ihmiset muualle. Ja juuri tällainen kävelykin voi auttaa, seisomaan nouseminen, jopa kun ihminen muuttaa fyysistä tilaansa, luo tilaansa. Ja nyt itse asiassa kun on siirrytty etäaikaan, jumppautan aina kolmen vartin välein perinteiseen tapaan ihmisiä. Ja sitten kun he palaavat tauolta, niin pyydän heitä kirjoittamaan chattiin että mitä teitte tauolla. Ja sieltä tulee uskomattoman hyviä vastauksia. Joku toimitusjohtaja on saattanut käydä hakemassa halkoja, joku on leikkinyt lapsen kanssa legoilla. Ja siinä yleensä on se ensimmäisen tunnin jälkeinen hetki, että näemme että täällä tyhjennettiin jo astianpesukonetta etätyössä. Miten löytäisi siihen keveyden ja ilon, että sen reflektion ei myöskään tarvitse olla hampaat irvessä tehtävää. Vaan sehän voisi olla sellaista, että hei, tämäpä mielenkiintoista. Kuten jos pöydällä olisi punainen pallo, katselet sitä ja toteat että siinä on punainen pallo.

Anna Perho [00:31:14]: Uskon todella paljon kontrasteihin ylipäätään. Että en näe, että tasainen rauhallisuus, villasukat, joogaaminen, hengittäminen, että ne toisivat sen onnen. Ne ovat hyviä asioita, mutta annosteltuna. Eli ajattelen että hyvä esimerkiksi että työpäivä rakentuu siitä, että joka päivä tulee tehdä jotain vaikeaa, mutta sen vastapainoksi pitää tehdä jotain naurettavan helppoa. Joka päivä pitäisi tehdä jotain maailman kannalta täysin hyödytöntä, mutta itselle hyödyllistä. Kyllä minua kaikkein tiukimpina aikoina on kantanut se, että joka päivä tiedän että tiettyyn kellonaikaan minulla on lounas, tai menen sohvalle ja luen pinnallisinta tekstiä, naistenlehteä, juorupalstaa, nukun, katson roskaa hetken aikaa. Jotta se pää saa happea. Usein työelämässäkin, varsinkin tässä etätyöajassa, työpäivät tahtovat mennä ultrajuoksuksi sen sijaan, että tehtäisiin satasen vetoja. Että vedettäisiin aivan täysillä ja sen jälkeen kunnon lepo. Paras ajattelu syntyy levänneillä aivoilla. Huomaan luetelleeni paljon asioita joita vastustan, esimerkiksi sitä että parhaat ideat tulevat suihkussa. I don’t know. Ehkä ne tulevat silloin kun olet rennossa mutta virittyneessä, kuten flown tyylisessä tilassa. Minua ärsyttää siinä se, että aivan kuin palavereissa ja keskittyneessä hyvässä vireessä tehdyssä ajattelussa, aivan kuin se olisi sekundaaria sille, että möllötät suihkussa tuntikaupalla miettimässä. Se on mielestäni turhan romantisoitu se että kaikki hyvät ideat tulevat sohvalla makaamalla. Ei tule, mutta niitä ei tule myöskään niin, että siellä sohvalla tai suihkussa ei koskaan makaa.

Marjo Huhtala [00:33:44]: Tällaiset tutkijat kuin Rock ja Siegel ovat tehneet Healthy mind platterin. Siellä on seitsemän osiota. Joissa uni, liikunta, reflektioaika, fokusaika, ja sitten tällainen aika että et tee mitään. Siellä on leikin aika, ja latausaika. Ja tästä mielestäni sinä kyllä puhuit, että tämä reflektio ei tosiaan itsessään ole arvokas, jos mieli ei saa näitä muitakin osa-alueita. Tämä ei ole kaiken kattava, vaan terveen mielen lautasmallista ainoastaan yksi naukkupala. Ja ehkä se suurin syy, miksi halusin tätä podcastia lähteä tekemään oli oikeastaan se, että tästä reflektiosta puhutaan. Ja juuri se oli todella tärkeää, että tunnistamme ne hyödyt ja haitat, ja osaamme suhtautua siihen ja tutkimme, että mitä se reflektio voi tarjota. Mihin saan reflektion paikkoja. Ja sitten meillä on niitäkin ihmisiä, jotka eivät koskaan pysähdy. Niin ajatus olisi se, että olisi hyvä jos pysähtyisi. Ja tietoisesti miettiä että pysähtyy, ja mieli saa vaellella vapaasti.

Anna Perho [00:34:56]: Aistin kahdenlaista linjaa. Siellä on monesti passiivis-aggressiivisuutta, tai turhautuneisuutta, siihen, että omassa elämässä ei ole tällä hetkellä niitä levon paikkoja. Ja sitten aletaan kehittää sellaista tarinaa, että ainoastaan jos en ole missään yhteydessä esimerkiksi työhön, niin silloin saan kaikki parhaat ideani. Tyypillistä, sekunti ennen kuin korona iski, kaikki sanoivat että eivät saa missään muualla niin hyvin tehtyä töitä kuin etäpäivänä kun olen yksin kotona. Sitten kun tämä iski, niin kului kahdeksan minuuttia kunnes Linkedinissa oli 6000 blogikirjoitusta joissa sanottiin, että aivan hirveää tämä etätyö, mitään ei saa aikaiseksi kun ei voi nimen omaan reflektoida työnkavereiden kanssa.

Marjo Huhtala [00:35:53]: Ja jää kaappikeskustelut tai kahviautomaattikeskustelut pois.

Anna Perho [00:35:58]: Juu, mikä on nyt globaalin työtä tekevän väestön valtava ongelma, joka kilpistyy sinne kahviautomaatille. Josta ajattelen, että me jäimme kaikki kiinni täydellisesti siitä, että kuinka heikossa hapessa ne itse johtamisen taidot ovat. Eli tuli se laskuvesi, niin oikein kellään ei ole niitä housuja. Me emme osaa ohjata omaa työprosessiamme, tai ylipäätään omaa ajankäyttöämme ja arkea niin, että siellä ei esimerkiksi voisi olla 15 minuutin taukoa. Sillä tavalla, että voisin syödä sen mikroateriani sen aikana. Senkin syön tässä ruudun edessä ja esitän työn tekemistä. Sehän on aivan naurettavaa.

Marjo Huhtala [00:36:52]: Itselle. Koska ei sitä kukaan muu näe.

Anna Perho [00:36:54]: Ei, eikä se ketään myöskään kiinnosta. Mutta jäimme siitä kiinni. Jos palaamme tämän haastattelun alkuun, missä puhuimme juuri siitä reflektioon käytettävästä puolesta tunnista. Niin sitä aikaa ei kyllä kukaan sinulle järjestä. Paraskaan johtaja, esimies, ihaninkaan organisaatio, ei pysty. Mitä sen pitäisi tehdä, sitoa sinun kätesi selän taakse ja sammuttaa kaikki laitteet. Niin ei tule tapahtumaan. Ja se on tämän aikuiselämän tragedia, että joudumme olemaan itse itsemme vanhempia. Joudun olemaan se äiti tai isä joka sanoo että nyt ne pelit pois, nyt rauhoitut, nyt nukkumaan. Me emme osaa tai halua ottaa sitä vastuuta, ja siksikin usein on vaikeaa.

Marjo Huhtala [00:37:55]: Pohditaan sitä, että miksi voidaan huonosti, sen sijaan että sanoisi että hei, päätän olla itselleni hyvä. Kuinka paljon tuohon lauseen sanomiseen meni? Pari sekuntia. Ja suuri vaikutus. Haluan olla itselleni hyvä. Jos minulle sanottaisiin että mikä on ensimmäinen asia itsensä johtamiseen, niin mielestäni että ihminen sanoo tuon lauseen itsellensä. Sitten rupeaa löytymään niitä ratkaisuja. Koska jos valmennuksissa saan ihmiset hakemaan halkoja 10 minuutin tauon aikana, niin ei kukaan tarvitse siihen ulkopuolista valmentajaa oikeasti. Jokainen voi itsekin katsoa että olen tässä nyt kaksi tuntia tehnyt, ja kalenteriin pystyisi tekemään tällaisia hauskoja ajastuksia. Ja voihan sinne laittaa sen että reflektoi. Ja lähtee miettimään, että minkälainen reflektointi minulle tässä sopii. Mutta se on aivan totta kuten sanoit, että kirjoittaminenkin, ei se lähde käyntiin jos et ala kirjoittamaan. Se on nähty ja opittu. Sinne lähtee jotakin tuottamaan, niin ihme kyllä jotakin syntyy. Senhän tiedämme tutkimusten valossa, että reflektio on voimakas keino luoda siihen omaan ammattilaisena kasvuun yhteys. Ja sitä hyvin tässä avasit, että se tulee tunnetason oivalluksen kautta. Erilaiset profilointityökalut ovat siihen hyviä. Ja tämä pää pois omasta hanurista -vinkki oli hyvä mielestäni, oma ajattelu ei ole välttämättä aina totta. Ei vaivuta liialliseen synkkyyteen eikä omiin ainoisiin ajatuksiimme totuutena todellisuudesta. Ja ajan ottamisen haaste jää jokaisen oman itsensä ratkottavaksi. Ja oikeastaan se tuli tuossa itsensä johtamisen osuudessa hyvin esiin. Ja toisaalta, että kontekstoidaan ja sidotaan asiayhteyteen sitä ajattelua, niin silloin me emme ainoastaan heitä one linereita. Tässäkin on melko onnistuneesti kontekstoitu niitä reflektion hyötyjä ja haittoja, sen sijaan että olisimme yleismaailmallisesti lähteneet tätä täysin tyhjentämään. Sieltä nousi monta asiaa. Ja täällä tuli hienoja kontrasteja, ja todella paljon kiitoksia. Oletko miettinyt onko sinulla kuulijoille loppuun vielä jotain mitä haluaisit heille sanoa?

Anna Perho [00:40:32]: En oikein osaa muuta tähän heittää kuin sen, että hieman palaan vielä siihen, että millaiseen ajatteluun kannustan. Niin vapaaseen. Ja lupien kyseleminen ei useinkaan edistä paljon omia toiveita tai tyytyväisyyttä. Rohkeasti vain, koska lopulta ketään ei oikein kiinnosta. Me kaikki olemme kaikista kiinnostuneimpia itsestämme ja siitä mitä muut ajattelevat meistä. Antaa mennä vain.

Marjo Huhtala [00:41:09]: Antaa mennä vain. Kiitoksia Anna Perho.

Anna Perho [00:41:14]: Kiitos. Oli ilo.

Marjo Huhtala [00:41:17]: Lämmin kiitos teille kaikille kuulijoille. Tämä on Metropodian Reflektion voima -podcast. Lisätietoja sivuiltamme podcast piste metropolia piste fi, jossa pääset käsiksi myös muihin podcasteihimme. Valoa ja voimaa.

[musiikkia 00:41:35]