Korkeapainetta 7: Kirjoittaminen ja muu luova toiminta potilaan tukena
Kirjoittamisesta voi saada apua sairauden kohdatessa. Miten toimii sairastuneille suunnattu kirjoittajaryhmä ja millaista apua se voi antaa? Jaksossa keskustellaan myös siitä, miten luova toiminta voisi tukea potilasta kiinteänä osana sairaanhoitoa, miten luovien menetelmien osaaminen näkyy sairaanhoitajan koulutuksessa ja miten sairaanhoidon ammattilainen voi hyödyntää luovia menetelmiä oman työhyvinvointinsa tukena.
Aiheesta keskustelevat filosofian tohtori, kirjallisuusterapiaohjaaja, sairaanhoitaja Johanna Holopainen sekä sairaanhoitaja, terveystieteiden maisteri Elina Kettunen. Keskustelua johdattelee asiantuntija Elina Ala-Nikkola Metropolia Ammattikorkeakoulusta.
Tutustu kaikkiin Korkeapainetta-podcastin jaksoihin sekä Korkeapainetta-blogiin.
Tämä podcast on julkaistu avoimella Creative Commons Nimeä-EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen (CC BY-ND) -lisenssillä.
Jakson käsikirjoitus: Elina Ala-Nikkola, Johanna Holopainen, Elina Kettunen
Tallenteen kesto: 39 minuuttia
Podcast tiedostona: Lataa omalle laitteellesi (35.7MB)
MetroPodian RSS-syöte: RSS
[Alkumusiikki]
Spiikkaaja: Kuuntelet Korkeapainetta-podcastia. Tämä podcast tarkastelee kulttuurihyvinvoinnin edistämistä erilaisista näkökulmista käsin. Vieraina jaksoissa on alan tutkijoita, kehittäjiä ja asiantuntijoita. Keskustelujen äärelle johdattelevat kulttuurihyvinvoinnin asiantuntijat Metropolia-ammattikorkeakoulusta. Tervetuloa mukaan.
Elina Ala-Nikkola: Tänään puhutaan kirjoittamisen ja vertaisryhmän merkityksestä vakavan sairauden kohdatessa. Vieraana jaksossa on filosofian tohtori, kirjallisuusterapiaohjaaja, sairaanhoitaja Johanna Holopainen, joka on väitellyt kirjallisuusterapeuttisen ryhmän prosessista ja merkityksistä. Tervetuloa Johanna.
Johanna Holopainen: Kiitos.
Elina A-Na: Lisäksi vieraana on sairaanhoitaja, terveystieteiden maisteri Elina Kettunen, joka työskentelee Metropolia Ammattikorkeakoulussa sairaanhoitotyön tutkinnon tutkintovastaavana. Tervetuloa Elina.
Elina Kettunen: Kiitos.
Elina A-N: Ja minä olen Elina Ala-Nikkola. Työskentelen Metropoliassa kulttuurihyvinvoinnin osaamiskeskittymä CuWeRE:ssa. Ja toimin tässä jaksossa hoastina. Aloitetaan avaamalla Johanna sun väitöskirjan sisältöä. Millaista tällainen ryhmässä tapahtuva kirjallisuusterapeuttinen toiminta on?
Johanna: Joo. Tosiaan mulla oli rintasyöpään sairastuneiden ryhmä, joka fokusoitui nimenomaan kirjoittamaan rintasyöpään liitännäisistä kokemuksista. Ja me kirjoitettiin usealla eri tavalla. Ja aloitettiin aina kirjoittaminen sillein, että käytettiin jotain inspiraatiotekstiä. Se saattoi olla runo tai kaunokirjallinen teksti, mahdollisesti kuva tai laulu, musiikkia. Sarjakuvaa käytettiin. Kuvakortteja. Joskus maalattiin ja piirrettiinkin. Ja myös tehtiin aika paljon itse listoja, joista sitten osallistujat saivat valita sen kirjoittamisen aiheen, josta kirjoittaa enemmän. Sitten tämän orientaatiovaiheen jälkeen ryhdyttiin kirjoittamaan. Ja kirjoitettiin usein vapaalla tekniikalla elikkä ei välitetty välttämättä kieliopista eikä tehty tietynlaista tekstiä tai tietyn muotoista tekstiä. Mutta kirjoitimme myös runoja ja haikuja ja kirjeitä muun muassa. Ja tämän jälkeen sitten luettiin tekstejä toisille ääneen ja niistä keskusteltiin.
Elina A-N: No Johanna, minkälaisia asioita huomasit tässä sun tutkimuksessa, että tämmöinen toimintaa antaa osallistujille?
Johanna: No kyllähän uusista näkökulmista pystyttiin lähestymään, tai sain palautetta osallistujilta, että pystyivät lähestymään näitä sairauden kokemuksia. Ja sitten tietenkin toi kirjoittaminen, mä puhun reflektiivisestä kirjoittamisesta, millä tarkoitan, että se oli semmoista tutkiskelevaa ja pohdiskelevaa kirjoittamista, joka suuntautui näihin omiin kokemuksiin ja niihin liittyviin tuntemuksiin. Niin kyllähän sieltä sitten niitä oivalluksia ja sellaisia asioita nousi esiin, mitä he eivät olleet ehkä tulleet ajatelleeksi ja mitä he eivät olleet ehkä kertomalla sanallistaneet sitten tästä sairaudestaan. Että varmaan lisäsi kyllä itsetuntemusta myös sitten siltä osin.
Elina K: Ihan varmasti. Että kokonaisvaltaisesti tukenut sitä potilaan hyvinvointia. Ja voisin nähdä, että samantyyppinen muoto voi käydä monen muunkin potilasryhmän hoitoon ja siihen voimaantumiseen tai kokemukseen siitä eheytymisestä tai ymmärryksestä itsestä sen uuden elämäntilanteen kanssa. Kun kuitenkin sairaus, joka sitten vaikkakin ehkä paranee, tai sairaus joka sitten jää jollain tapaa siihen elämään, osaksi sitä elämää, niin tätä varmasti tarvittaisiin paljon laajemmaltikin, jotta nähdään se, että kuka minä olen ja mitä minä olen tämän sairauteni kanssa. Se on iso asia, joka pitää kohdata, on sitten kyseessä perhe tai itsenäisesti elävä ihminen. Eli potilaalle voi hyvin tulla tarve siihen semmoiseen kokonaisvaltaiseen reflektioon, mitä sitten ei välttämättä ehkä muuten tule tehtyä.
Johanna: Joo, kyllä mä olen samaa mieltä. Että niin kuin tuossa munkin ryhmässä tuli ilmi, että kun se rintasyöpä ei ole pelkästään sitä, että hoidetaan syöpä, vaan se vaikuttaa sitten kaikkinensa hirveän laajalti ihmiseen itseensä ja myös siihen lähipiiriin. Ja juuri niitä kokemuksia nousi myös esiin, mitä reflektoitiin sitten kirjoittamalla. Ja myös sitten semmoisia asioita, että käynnisti ikään kuin henkisen kasvuprosessin ja ruvettiin miettiin, että mikäs se tässä elämässä onkaan tärkeetä ja mitä minä haluan ja tarvitsen ikään kuin tämän sairauden jälkeen. Ja minkälaiseksi minä haluan elämääni muotoilla sitten olevilla mahdollisuuksilla.
Elina K: Juuri näin. Ja sitten jos ajattelee, että kuitenkin pitkät seuranta-ajat, niin minkälainen se aika sitten on, että jääkö minkälainen pelko ehkä osaksi sitä omaa elämää ja miten sen kanssa elää siitä eteenpäin.
Johanna: Kyllä, just näin. Että nimenomaan näitä tunnetiloja nousi esiin. Erityisesti just tämä, että aina kontrollikäynnin lähestyessä käy kaikenlaisia ajatuksia mielessä, että mitäs jos sieltä sitten löytyykin jotain ja muuta. Että nämä on hirveän tärkeitä. Ja sitten just kirjoittamalla voi kuitenkin säilyttää tavallaan myös sen oman tilan. Että vaikka tässäkin oli keskeistä sitten se kokemusten ja kirjoitusten jakaminen muiden kanssa, niin se oli sitten vapaaehtoista, että jokainen sai valita, että mitä kertoo tai lukee esimerkiksi kirjoittamastaan. Siinä se itsesäätely oli hyvin keskeinen, mikä toi sitten myös sitä semmoista hallinnan tunnetta ehkä siihen sairauteen ja sairauden kokemusten käsittelyyn. Kun usein hoitoprosessi koettiin sellaisena välttämättömänä ja hyvin tärkeänä ja sitä arvostettiin, mutta että siihen ei ehkä itse voitu sillain vaikuttaa.
Elina A-N: Tuossa sä nostit muuten, että se kirjoittaminen nimenomaan on tuommoinen asia, joka mahdollisti sen oman rajan vetämisen. Niin onko sulla on jotain ajatuksia tai havaintoja siitä, että mitä juuri se kirjoittaminen toi? Koska tämäntyyppisiä asioitahan voidaan käsitellä myös monella muulla tavalla.
Johanna: No mä uskoisin, että se kirjoittaminen toi ehkä myös sitten esiin sitä, että kun niitä sanallistettiin niitä asioita, keskusteltiin muiden kanssa, niin myös sitten sieltä sellaista omaa kyvykkyyttä ja niitä keinoja, että miten mä olenkaan selviytynyt tästä. Ja mihinkä kaikkeen musta vielä on siitä huolimatta, että mä olen sairastanut vakavasti ja käynyt läpi raskaat hoitoprosessit vaikutuksineen.
Elina K: Ja jotenkin ehkä hienoa kuulla myös se, että ei ollut pakko jakaa niitä omia tekstejä. Koska siinä myös tulee se, että silloin rohkenee kirjoittamaan ne omat ajatukset ja asiat sellaisena kuin ne on ilman pelkoa siitä, että uskallanko jakaa nämä ajatukset toisten kanssa. Että jotain voi pitää myös ihan itsellään.
Johanna: Kyllä, juuri näin. Ja sillain, että aina niihin kokoontumisiin osallistuminen oli vapaaehtoista. Ja myös se tekeminen vapaaehtoista. Että jos nyt tänään tuntui, että en nyt halua kirjoittaa, niin pystyi myös olemaan kirjoittamatta ja näin. Mutta että täytyy sanoa, että aika nopeasti se ryhmä myös muotoutui sellaiseksi, että niitä mielellään jaettiin niitä kokemuksia sitten joko kertomalla siitä, että mitä oltiin kirjoitettu tai lukemalla tekstejä. Koska sitten huomattiin myös se semmoinen vertaistuellinen ulottuvuus siinä. Että se oli myös merkittävä osa sitä ikään kuin kokemusten käsittelyä sitten ryhmässä se vuorovaikutteisuus.
Elina A-N: Meinasinkin just kysyä tässä siitä, että kun yksilölle tämä antaa paljon, mutta mikä se oli sen yhteisön ja sen ryhmän merkitys? Että olisihan tätä voinut tehdä vaan yksikin.
Johanna: Joo, kyllä siinä varmaan oli se, että se ikään kuin lisäsi yhteenkuuluvuutta se, että yhdessä oltiin samassa tilassa ja kirjoitettiin yhdessä. Ja sitten toisaalta ihan se, että sai kuulla, että millä tavalla muut oli kirjoittanut ja mistä he olivat kirjoittaneet. Ja oliko siellä samankaltaisia asioita ja tunnistettavia asioita. Vai oliko sitten toiset kokeneet jonkun asian eri tavalla. Että jokainen kuitenkin hoitoprosessi, vaikka siinä nämä pääpiirteet on samoja, niin on sitten yksilöllinen. Ja hirveästi vaikuttaa tietenkin jokaisen elämäntilanne ja miten niihin hoitoihin reagoi ja muuta. Mutta että kyllä siellä aina ilahduttiin sitten, kun hei, että minä olen kokenut ihan samanlailla tuon tai minulle tuli samoin näin ja noin. Että siellä tuli myös ihan selkeästi sitten se tavallaan jakamisen riemu siinä mielessä. Mutta myös se, että kun uskaltauduttiin jakamaan, niin saatettiin saada muilta sitten hyviä näkökulmia ja uusia näkökulmia siihen omaan kokemukseen. Joka sitten mahdollisti niin sanotusti uusien merkitysten luomisen myös, että niin, että sitä asiaa voi ajatella näinkin ja enpäs ole tullut ajatelleeksikaan tuosta näkökulmasta aiemmin.
Elina K: Saako kysyä tähän väliin, että ryhmä kun aloitti, niin oliko teillä keskustelua siitä, että se on luottamuksellinen se ryhmä? Että ne asiat, jotka siellä nousee esiin, niin pysyy siinä ryhmän henkilöiden tiedossa, että niistä ei puhuta sitten sen ryhmän ulkopuolelle?
Johanna: Joo, hyvä kysymys. Tämä on nimenomaan, tässä tullaan siihen kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan ja niihin tapaamisiin siinä mielessä, että tapaamisilla oli selkeä struktuuri. Että oli aloitus, työskentelyvaihe, tauko ja lopetus. Ja sitten sovittiin yhdessä yhteiset pelisäännöt ensimmäisessä tapaamisessa, missä muun muassa tuli esiin tämä luottamuksellisuus, että ryhmässä käsitellyistä ja keskustelluista asioista ei sitten keskustella niiden seinien ulkopuolella eikä jutella ulkopuolisten kanssa. Ja tarkoituksena luoda se luottamuksellinen tila ja ilmapiiri, jotta jokaiselle mahdollistuu sitten oman valintansa mukaan niitten omien kokemusten käsittely.
Elina A-N: Ja siinä varmaan näkyi just se, että mitä enemmän sitä luottamusta on, niin sitä enemmän se yhteisö alkaa avautua ja se ryhmä alkaa avautua toisilleen?
Johanna: Kyllä joo. Että siinä on tietysti hirveän tärkeä, että ollaan sitoutuneita siihen ryhmään ja noudatetaan tietysti niitä yhteisiä pelisääntöjä. Mutta myös se struktuuri. Ja tavallansa se ohjaajan rooli myös, että on siellä läsnä ja ohjaa ne kirjoitusharjoitukset. Antaa mahdollisia vaihtoehtoja, jos huomaa, että joku asia ei toimi. Ja miten mäkin sitten toimin ohjaajana, niin poimin esimerkiksi heidän keskusteluistaan ylös sellaisia asioita, jotka toistuvasti esiintyi, ja otin niitä sitten käsittelyyn myöhemmin suunnitellessani kokoontumisia etukäteen tavallaan sen turvallisen toimintaympäristön luojana.
Elina K: Ja varmasti toi, että on selkeä struktuuri, joka toistaa itseään, niin on myös semmoinen turvallinen tekijä siellä ryhmässä. Ja myöskin, että se on silloin ennakoitavaa, jolloin se vapauttaa energiaa siihen itse tekemiseen eli siihen kirjoittamiseen tai muuhun luovaan toimintaan.
Johanna: Kyllä, ehdottomasti.
Elina K: Ja näkisin, että tämä on varmasti, niin kuin aikaisemmin sanoin, niin nyt on ollut rintasyöpäpotilaiden kanssa tämä väitöskirjan aiheena, mutta miksei sitten voisi olla laajemmaltikin. Että monet muutkin potilasryhmät varmaan tarvitsisivat tämäntyyppistä…
Johanna: Joo.
Elina K: …tukea. Joo, tosi mielenkiintoista. Ja mä mietin myös näin sairaanhoitotyön näkökulmasta ja sieltä sairaanhoitajan antaman tuen näkökulmasta, niin oliko nämä tapaamiset tai osallistuminen tähän ryhmän toimintaan semmoista, mitä myös kirjattiin sitten potilaan tietoihin? Vai oliko se ihan tämmöistä kolmannen sektorin ja omaehtoista toimintaa, mikä menee ehkä sitten sinne vapaa-ajan puolelle?
Johanna: Kyllä se oli ihan omaehtoista toimintaa. Että mähän olin nimenomaan rajannut tuon ryhmäni sillain, että ne hoidot oli läpikäyty. Nimenomaan puhun nyt hoidoista siinä mielessä, että se leikkaushoito ja sytostaatti ja sädehoidot oli ohitse. Ja kolmas sektori oli sillä tavalla mukana tässä, että he auttoi mua rekrytoimaan sen ryhmän. Keski-Suomen Syöpäyhdistys ja Rintasyöpäyhdistys oli mukana siinä, että tavoitin nämä mahdolliset osallistujat sitten tähän ryhmään. Että ryhmä ei ollut millään lailla sidoksissa siihen rintasyövän hoitoon liittyen.
Elina A-N: Onko sillä muuten merkitystä, tuli mieleen, kun Elina sanoit, että monet muut potilasryhmät voisi hyötyä, niin onko sillä merkitystä, että tässä ryhmässä kaikilla on sama sairaus?
Johanna: Jaa, toi onkin mielenkiintoinen kysymys. Se on tietysti aina ohjaajan kannalta, jos on samat lähtökohdat, niin on ehkä helpompi rakentaa niitä tapaamisia. Mennä vähän yksityiskohtaisempiin teemoihin tai aiheisiin. Mutta toisaalta taas, niin miksei voisi olla. Että jos ajatellaan vaikka, että sairastaa jotain sairautta, mikä ei parane, että vaikka nyt tämmöistä kroonista ihotautia tai hengityselinsairautta tai muuta, mitä voi olla monia erilaisia. Niin kyllähän sieltä varmaan sillain löytyy ehkä niitä yhteisiä tekijöitä, minkä pohjalta sitten voidaan tarkastella niitä kokemuksia ja tuntemuksia ja sitä kautta keskustella niistä. Että ei se välttämättä tarvitse olla niin tiukasti rajattu, sanoisin.
Elina K: Ja jos mietitään erilaisia hoidon prosesseja, mitä on, että on kirurgisen potilaan hoitoprosessi ja sisätautisen potilaan hoitoprosessi. Niin minkälaisia yhtäläisyyksiä siellä eri potilasryhmien kesken on ja löytyisikö sieltä sitten näitä yhteisiä teemoja tapaamisille. Niin kyllä varmasti löytyisi. Ja silloin voisi myös päästä etenemään ja saada laajemmin sitä kokemusta, että millä tavalla kannattaisi lähteä vielä viemään eteenpäin.
Johanna: Kyllä, ehdottomasti. Toi on todella mainio lähtökohta ja ajatus, että laajentaa sitä reilusti kontekstia sitten.
Elina K: Ja sittenhän voidaan miettiä, kun Suomessa ollaan, tällaista kansallista näkökulmaa, että pääkaupunkiseudulla tai isoissa kaupunkikeskittymissä on paljon ihmisiä, paljon potilaita ja hoito on aika lähellä. Mutta sitten jos mennään maakuntiin ja vaikka pohjoiseen Suomeen, niin siellä sitten taas tulee erilaiset haasteet. Että olisiko sieltä semmoista yhteistä näkökulmaa näihin teemoihin ja niiden käsittelyyn, vaikka sitten sairaus ei olisikaan yhtäläinen siellä osallistujien kesken. Eli myös tämmöinen maantieteellinen näkökulma tähän ja se hoidon saavutettavuus.
Johanna: Totta, tuo on hyvä pointti kanssa. Ja varmasti on kokemuksia, mitä jakaa huolimatta siitä, että minkä vuoksi hoitoon sitten ollaan hakeuduttu. Niin erittäin hyvä. Mutta niin kuin sanoin, niin menetelmänähän tämä on semmoinen sovellettavissa oleva nimenomaan.
Elina K: Ja mielenkiintoinen, semmoinen yksi uudenlainen menetelmä tänne ehkä vähän perinteisempiin menetelmiin.
Johanna: Joo. Musiikkiahan on käytetty varmasti paljon ja kuvataidetta sitten myös ihan jo tuolla hoitotyössä.
Elina K: Kyllä.
Johanna: Ja esimerkiksi lasten ja nuorten parissa. Niin musiikkia käytetään tälläkin hetkellä varmasti paljon.
Elina K: Ja täältä koulutuksen näkökulmasta jos ajattelee, niin ihan siellä yleissairaanhoitajavaiheessa, niin näitä erilaisia luovia toimintoja siellä on osana koulutusta. Mutta onko sitten tämmöiseen kirjoittamiseen liittyvää ja lukemiseen liittyvää, niin ei ehkä vielä näykään siellä koulutuksen kesken niin paljon. Että toisaalta sekin on semmoinen hyvä näkökulma, että tuodaan myös tutuksi aihetta jos sitten koulutuksen aikana. Ja ihminen on kuitenkin niin iso kokonaisuus, että myös se henkinen hyvinvointi on valtavan isossa osassa siinä, että millä tavalla ihminen voi, millä potilas parantuu tai kokee sen oman parantumisensa riippumatta sitten siitä tilanteesta missä on. Tai hyväksyy sitten sen pitkäaikaisemman sairauden. Niin iso iso merkitys. Ettei pelkästään se, että onko lääkitys saatu kohdilleen tai miten hoidot on tehonneet, vaan myös se millä tavalla näkee itsensä siinä omassa tilanteessa.
Johanna: Joo, mä olen tosta ihan täysin samaa mieltä. Että sitä pitäisi melkein ehkä enemmänkin tuoda esille, että se on tärkeä osa sitä kokonaisvaltaista hoitoa ja sitä prosessia. Että oli tilanne sitten se, että todetaan sairaus, joka ei parane taikka sitten tulee tällainen sairaus, joka on parannettavissa. Mutta kuitenkin tavallaan tuo elämään tietyllä tavalla kriisiä ja rikkoo sitä arkielämää ja sitä turvallisuutta siitä, niin se varmasti tuottaa monenlaisia ajatuksia ja asioita, joita olisi kenties ihan terveellistä päästä sen toipumisen ja hoitojen ja kuntoutumisen kannalta käsittelemään.
Elina A-N: Ja nyt kuulen tässä, että ilmeisesti se ei vielä ole osa sitä prosessia, varsinaisesti tämäntyyppinen toiminta?
Elina K: Osana hoitotyön prosessia?
Elina A-N: Niin.
Elina K: Vähän niin kuin alussa keskusteltiin ja kysyinkin siitä, että onko tämä osana siellä ollut prosessia vai onko tämä tullut sitten jälkikäteen. Ja niinhän tässä nousi esiin, että on tullut jälkikäteen, ettei ole siellä osana hoidon prosessia kirjattuna sinne hoitotyöhön sisälle. Ja se onkin yksi mielenkiintoinen näkökulma, että tulisiko olla ja millä tavalla tuoda se siihen hoidon prosessiin sisälle. Ja kuka ottaa vastuun tämäntyyppisestä toiminnasta, että onko se sairaanhoitaja vai onko se jonkun muun vai onko se moniammatillinen työskentelyryhmä vai millä tavalla ohjataan ja otetaan prosessiin mukaan. Vai tehdäänkö ehkä yhteistyötä jo siinä vaiheessa sitten kolmannen sektorin kanssa tai kokemusasiantuntijoiden tai muuten. Että miten tämä tuodaan vielä entistä laajemmalti, tämmöisten erilaisten lempeiden, luovempien menetelmien käyttö, osaksi sinne potilaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemista jo hoitoprosessin aikana.
Elina A-N: Ja siihen onkin varmaan monia reittejä. Just mitä sanoitkin tossa, että voi olla, että se vastaus ei olekaan yksi ja ainoa reitti, millä se tehdään. Vai mitä Johanna ajattelet?
Johanna: Joo, mä olen samaa mieltä. Ja ei pidä unohtaa nyt kuitenkaan, että kolmas sektorihan tekee kyllä hienoa työtä ja heillä on myös tarjolla ollut tämmöisiä luovia menetelmiä hyödyntäviä ryhmiä. Ja varmaan on tarjolla osittain maantieteellisesti joissain. Mutta ongelmana on ilmeisesti ollut ehkä niitten se tavoitettavuus ja saavutettavuus. Ja myös se, että niistä ei välttämättä tiedetä. Eli sikälikin kannatan kyllä sitä ehkä sitten siihen hoitoprosessiin kirjaamista, että kuka tahansa sen sitten toteuttaa tai niitä tarjoaa, niin sikälikin, että se tehdään ensinnäkin näkyväksi, että tämmöisiä keinoja on. Että kyllähän paljon puhutaan sitä, että on mahdollisuus saada esimerkiksi keskusteluapua ja vertaiskokemusasiantuntijaa ja vertaistukea ja muut tällein näin. Mutta sitten lopulta, niin onko sitten käytäntö niin, että keinoja olisi kyllä, mutta ne ei jotenkin sitten löydä ikään kuin tietään tai ei saavuta niitä, ketkä niitä tarvitsee.
Elina K: Hyvä näkökulma. Ja varmasti hyvin merkityksellinen näkökulma, koska tässä ehkä noustaankin siihen, mitä sanoitkin, tietoisuuteen. Onko meillä tiedossa, että näitä menetelmiä on ja niitä on tarjolla. Niiden pariin potilaat voitaisiin vielä vahvemmin ohjata. Ja mistä se tietoisuus tulee, onko se osana perehdytystä työelämässä valmistumisen jälkeen. Millä tavalla sairaanhoitajakoulutuksen aikana jo näihin voidaan lisätä ja nostaa sitä tietoisuutta sinne meidän opiskelijoille, jotta heillä silmät aukeavat myös tähän puoleen. Että meillä hyvin vahvasti tulee kliinistä osaamista ja monipuolista sairaanhoitotyön osaamista, mutta entä sitten tämän luovemman puolen osaaminen ja potilaan tukeminen, miten se tuodaan osaksi koulutusta ja missä määrin ja millä tasolla.
Elina A-N: Miten tämmöinen näkyy tällä hetkellä siellä opetussuunnitelmissa ja koulutuksessa?
Elina K: Jokaisella ammattikorkeakoululla Suomessa on autonomia järjestää ja rakentaa se oma opetussuunnitelma. Toki sille antaa hyvin selkeän rungon ohjeistukset ja direktiivit, jotka sääntelee koulutusta. Ja tämän puolesta meillä on tietyt asiat, jotka siellä koulutuksessa tulee olla, jotka siihen täytyy sisältyä. Mutta siellä on myös mahdollisuus sisällyttää sellaisia asioita, joita välttämättä kaikissa ammattikorkeakouluissa ei ole. Ja meillä Metropoliassa luovia toimintoja tulee sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille. Meillä on Mahdollisuuksien maisema -niminen tapahtuma, jota sitten sisällytetään osaksi opintoja tietyille opintojaksoille. Ja tämä on esimerkiksi yksi mahdollisuus. Tehdään tietoiseksi meidän opiskelijoille ja valmistuville sairaanhoitajille ja myös muille sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, että tämmöisiä menetelmiä on käytössä, on olemassa. Niihin on näyttöä, että niistä on apua potilaalle. Koska se on kuitenkin se, mihin myös koulutuksessa nojataan, että meillä on näyttöön perustuva se hoitotyö. Ja ne menetelmät, joista on näyttöä, niin niitä voidaan silloin myös hyvin tuoda osaksi koulutusta. Ainakin tietyissä määrin.
Elina A-N: Mua kiinnostaa semmoinen, kun Johanna sä vedit tässä oikein, että sulla oli erillinen ryhmä. Mutta sitten ihan yksittäinen sairaanhoitaja omassa työssään siinä kiireisessä arjessa, mikä sairaanhoitajalla on, tai se voi olla joku muukin sotealojen ammattilainen, mutta tässä on kaksi sairaanhoitajaa nyt paikalla. Niin mitä se voisi olla siinä yksittäisen sairaanhoitajan työssä ja arjessa se, että siellä huomioitaisiin jotenkin luova toiminta?
Elina K: Mielenkiintoinen kysymys. Ja sitä varmaan siellä jo paljon on ja näkyykin. Ja se monilla jo ihan opintojaksoilla tulee sille, juuri niin kuin ollaan puhuttu, musiikin kautta ja kuvien kautta. Mutta millä tavalla se sitten siinä arjessa näkyy, niin varmaan on hyvinkin hoitajalähtöistä, että mikä se on se oma työnkuva, millä tavalla tämmöisiä asioita voi sinne tuoda. Ja mielenkiintoista on myös se, että mikä se tulevaisuuden sairaanhoitajan työnkuva tulee olemaan. Ja kenelle hoitajista, onko se sairaanhoitaja tai joku muu hoitotyön ammattilainen, jolla sitten on enemmän vastuuta tämäntyyppisestä toiminnasta ja tukemisesta.
Elina A-N: Ja onko siinä just vaikka se moniammatillisuus sitten, että tehdäänkin moniammatillisesti.
Elina K: Kyllä. Ja minkä verran esimerkiksi tulevaisuudessa tekoäly tai erilaiset teknologian muodot vapauttaa aikaa sille kohtaamiselle muulta työltä siellä hoitotyössä ja sairaanhoitajan ja potilaan välillä tai muun hoitoalan ja potilaan välillä ja luo sitten tilaa tämäntyyppiselle toiminnalle.
Elina A-N: Toi onkin mielenkiintoinen. Mitä sä näkisit, että mikä voisi vapauttaa sitä aikaa? Miten tekoäly sen tekisi?
Elina K: No tällä hetkellä on paljon asioita, mitä sairaanhoitaja tai muu hoitoalan henkilökunta tekee potilaan kanssa, ihan teknisiä ja nopeasti toteutettavia asioita, mitkä on kaikkien kanssa samanlaisia. Ja niihin on jo keksitty menetelmiä, että millä tavalla niitä voitaisiin tehdä tekoälyn turvin. Ja millä tavalla sitten tulevaisuudessa sairaanhoitaja esimerkiksi omassa työnkuvassaan käyttää sitä tekoälyn avulla saatua tietoa hyväkseen ja vie sitten potilaan hoitoa sen kautta eteenpäin. Ja aika vapautuu sitten siihen itse hoitotyön päätöksentekoon ja prosessin edistämiseen. Ja sitten toivottavasti myös tähän kohtaamiseen ja siihen aitoon läsnäoloon.
Elina A-N: Siinä varmaan pitääkin olla tarkkana, että sitten todella se vapautunut aika käytetään siihen kohtaamiseen ja läsnäoloon…
Elina K: Juuri näin.
Elina A-N: …että se ei sitten ala valumaankaan johonkin vaikka resurssien vähentämiseen tai mihin tahansa.
Elina K: Juuri näin. Mikä se onkaan se sairaanhoitajan työnkuva tulevaisuudessa, niin se onkin mielenkiintoinen asia.
Elina A-N: Ja siihen varmaan edesauttaa sitten se myös, että sitä tietoisuutta lisätään kohtaamisen…
Elina K: Juuri näin.
Elina A-N: …ja läsnäolon merkityksestä jo opiskeluaikana, jolloin sitten ne ammattilaiset, jotka siellä on, niin osaa myös sen puolesta puhua ja lähteä sillä omalla toiminnallaan viemään sitä.
Elina K: Tilantarpeen arviointia, lääkehoitoa, mutta myös sitä kohtaamista ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämistä.
Elina A-N: Kyllä.
Elina K: Kyllä. Mutta myös jo tällä hetkellä yksi sairaanhoitajan iso alue siellä hoitotyössä on potilaan ohjaaminen. Erityyppinen ohjaaminen, on se lääkehoidon ohjaamista tai kuntouttavaa ohjaamista esimerkiksi toimenpiteen jälkeen tai kotona pärjäämiseen liittyvää. Tai liikkumiseen liittyvää ohjausta. Monenlaista ohjausta on tällä hetkellä, mitä sairaanhoitaja tekee potilaiden kanssa. Niin miksei tätä voisi sisällyttää siihen ohjaamiseen, myös tämmöisiä luovien toimintojen huomiointia, että näitä kannattaa miettiä ja ottaa osaksi sitä omaa elämää. Ja miettiä niitä ehkä yhdessäkin siinä, että mikä olisi se oma tapa toimia, juuri sille potilaalle sopiva tapa toimia. Että onko se musiikin kuuntelu tai ehkäpä kirjoittaminen tai runojen lukeminen tai muu. Mikä se on se, mikä edistää sitä omaa hyvinvointia ja voimaannuttaa.
Elina A-N: Johanna, sä jossain kohtaa sanoit siitä hoitotyön ammattilaisen omasta kasvusta myös. Tai siitä, että miten tämäntyyppisiä luovia menetelmiä tai luovaa toimintaa voi käyttää siinä oman työn ja ammatin käsittelyssä. Kerro vähän siitä ajatuksia.
Johanna: Joo. Mä ajattelisin, siis no tietysti erityisesti kirjoittamisen näkökulmasta, mutta miksei muidenkin keinojen, luovien menetelmien näkökulmasta, että tiedetään että hoitotyö on raskasta ja kuormittavaa ja on resurssipulaa. Ja siellä joudutaan eri tilanteisiin, kohtaamaan vaikeita ja hankalia tilanteita ja hoidetaan haastavia potilaita. Niin mun mielestä on tärkeetä myös muistaa sitten sen ammattilaisen hyvinvointi siinä työn tekemisessä ja näin. Että nämä luovat menetelmät voisi toimia ja tukea myös sitten siinä mielessä, että esimerkiksi pystyttäisiin niitä jotakin tiettyjen tilanteiden aiheuttamia tuntemuksia purkamaan nyt vaikkapa kirjoittamalla. Ja sanallistamaan vähän, että mistä tilanne syntyi ja miten se meni ja aiheutti tällaisia tuntemuksia. Ja sitten ehkä sitä kautta pohtimaan myös asiaa sitten toisesta näkökulmasta, eikä pelkästään omastaan. Tai sitten jos on vaikka kollegoiden välillä ristiriita, niin sehän on hyvä keino sitten sitä kiukkua esimerkiksi purkaa kirjoittamalla vaikka kirje, jota ei koskaan lähetetä. Että tämmöinen ihan tunnettu keino, niin se kummasti sitten saa vähän niitä tunnetiloja tasaantumaan ja pystyy ehkä sitten kohtaamaan asiakkaita paremmin siinä. Mutta ylipäänsä, niin purkamaan sitä työn aiheuttamaa kuormitusta ja painetta. Niin luovilla menetelmillä voisi olla sijansa myös sitten siitä näkökulmasta.
Elina K: Kyllä. Ja miettisin myös tässä, että tätä voi jo koulutuksen aikana myös tästä näkökulmasta tuoda. Ei pelkästään siellä potilaan prosessissa, hoitoprosessissa, mutta myös siellä oman työhyvinvoinnin näkökulmasta, että minkälaisia toimintoja on olemassa. Koska monet meidänkin opiskelijoista tulee suoraan lukiosta tai toiselta asteelta eli aika nuorina aloitetaan opinnot. Ja siitä sitten, kun siirrytään työelämään, niin välttämättä näitä ei ole sitten tullut muualta. Eli ihan siihen työelämäosaamiseen liittyen myöskin, minkälainen hoitaja minä olen, minkälainen hoitaja minusta tulee. Ja miten pystyn käsittelemään sitten, meillä esimerkiksi sairaanhoitajilla paljon kohdataan töissä sitä eettistä päätöksentekoa, ja siinä voi olla hyvinkin ristiriitaisia tunteita välillä. Eli miten esimerkiksi sentyyppisissä asioissa, miten sitä reflektoida.
Elina A-N: Ja siihen just tämä kirjoittaminen on tosi hyvä. Ja niin kuin tässä on tuotu, että on myös monia muita tapoja siihen. Ja jos ajatellaan sillain luovuutta ja luovaa toimintaa tosi laajalla skaalalla, niin se voi olla vaikka luonnossa kävelyä tai maisemien katselua. Että ei myöskään tarvitse jumiutua jotenkin siihen taiteisiin ja kulttuuriin, vaan että me ajatellaan, luova ihminenhän on paljon, paljon laajempi se repertuaari, mitä voi käyttää.
Johanna: Ja sen haluaisin tuoda, että ainahan ei välttämättä tarvitse olla ongelmalähtöistä. Että voihan sitä, tuli mieleen vain tuosta työyhteisöstä, että voihan sitä vaikkapa kirjoittamalla innovoida yhdessä ja kehittää asioita ja sitä kautta luoda yhteisöllisyyttä työyhteisöön. Jopa leikkimielisestikin. Että koulutettu ohjaaja osaa ja keksii keinot sitten kuhunkin tilanteeseen soveltuviksi. Voi luoda vähän semmoisia hauskoja harjoituksia, toiminnallisia, jotka luo sitä yhteisöllisyyttä ja osallistaa sitä ja näin. Että tämmöinen työhyvinvointimerkitys kanssa tässä näin voisi tulla sitä kautta. Ja yleisesti ottaen, niin kirjoittaahan ei tarvitse [pieni naurahdus] pelkästään silloin, kun ahdistaa tai on vaikea olla tai on joku ongelma. Niin kuin tässä nyt on puhuttu, että oli mulla tämä rintasyöpään sairastuneiden ryhmä, mutta on myös paljon sellaisia niin sanottuja kasvuryhmiä, joissa käsitellään sitten toisenlaisia ongelmia. Usein joo saattaa olla haasteita, mutta muitakin asioita elämään liittyen. Vähän niin kuin vertaistuki. Vaikka nyt tulee mieleen, monikkovanhempien kirjoittajaryhmä voisi olla yksi sellainen. Sitä en tiedä onko järjestetty koskaan, mutta esimerkiksi, missä olisi ihan samanlaisesti todennäköisesti sellaisia yhteisiä asioita paljonkin.
Elina K: Ja tästä itse asiassa hyvänä aasinsiltana siihen, että opiskelijathan opintojen aikana kirjoittaa paljonkin reflektiota omasta oppimisestaan. Ja tämähän on oikeastaan sitä jo, mistä juuri puhumme eli kirjoittamisen kautta mietitään itseä, omaa toimintaa, omaa osaamista. Ja sitä kautta tehdään myös tietoiseksi sitä omaan esimerkiksi sairaanhoitajuuteen, ammatillisuuteen kasvua. Miksikäs sitä sitten ei olisi hyvä jatkaa siellä valmistumisen jälkeen ja työelämässä.
Johanna: Juu, muistan omista opiskeluista, että oppimispäiväkirjoja kirjoitettiin. Ja se on kiva kuulla, että ne on ilmeisesti edelleen mukana koulutuksessa. Ja sitä voi sitä kirjoittamista laajentaa ehkä sitten myös sen oppimispäiväkirjaformaatin ulkopuolelle…
Elina K: Juuri näin.
Johanna: …erilaisin ja paljon pienemminkin harjoittein. Että ei tarvitse uhrata sitten aikaa, että kirjoitan tässä oppimispäiväkirjakokonaisuuden, vaan ihan yksittäisillä pienillä, muutaman minuutin harjoituksillakin voi saada paljonkin hyötyä.
Elina A-N: Haluatteko kertoa, mikä on teidän reitti, nyt me ollaan puhuttu paljon asiakkaista ja potilaista ja näin, mutta mistä te löydätte sen luovuuden?
Elina K: No itse voi ainakin omasta puolesta sanoa, että yksi hyvä reitti luovuuden ja rauhan ja mietinnän luokse on maisemat ja erityisesti meri ja vesimaisemat, jossa sitten on tietynlaista rauhoittavaa liikettä ja semmoinen vahva luonnonläheisyys ja tuoksut ja kauneus. Että se on semmoinen hyvä ja rauhallinen ja mukava. Ja siinä silloin voi viettää pitkäkin aikaa ja antaa ajatuksen levätä. Ja ehkä keksiä uusia ajatuksia, voimaantua. Ja sitten taas toisaalta jättää sinne veden aalloille semmoisia, mitkä haluaa sinne jättää.
Elina A-N: Kiitos, Elina. Entäs Johanna?
Johanna: Kyllä, joo. Mä kanssa ehkä kääntyisin tonne luontoon. Ja mulle on hirveän tärkeetä myös semmoinen visuaalisuus, että mä inspiroidun siitä. Mutta se, että ihan vaan käveleminen luonnossa ja ympäristön tarkkailu. Ja tokikin sitten, niin mä hirveän usein inspiroidun sitten myös kirjoittamaan siitä, että mä en pelkästään tavallaan ajattele ja tunnustele. Mulla on myös sitten, mä itse harrastan tanssia, olen harrastanut pitkään, niin mulle on myös se liike semmoinen, että mä pystyn ikään kuin sitä kautta ilmaisemaan itseäni. Että varmasti jokaisella on mahdollisuus löytää sieltä semmoinen oma muoto ja sopiva muoto itselle ilman, että tarvitsee kovasti ahdistua siitä, että osaanko minä nyt juuri maalata, soittaa, laulaa tai tarvitseeko minun, että voidakseni hyvin tarvitseeko minun tehdä niin. Vaan että ihan saattaa riittää se, että lähtee rauhalliselle kävelylle. Tai vaikkapa silittää koiraa.
Elina K: Tätä meinasin juuri ehkä tuoda esiin. Koska myös liikunta on itselle semmoinen hyvin merkityksellinen. Ja se usein auttaa moneen. Milloin se on kävelyä ja milloin se on sitten vähän kovempitempoisempaa urheilua, niin se on kanssa yksi. Että ehkä sekin on tavallaan luovaa, että silloin sitä omaa kehoa siinäkin käytetään. Mutta että se on yksi semmoinen hyvin merkityksellinen, että silloin usein lenkille tai treenisalille tai uima-altaaseen tai tanssisalille jää monet ja sieltä sitten tulee ihan uudestisyntyneenä ulos.
Elina A-N: Kyllä. Ja se on sellaista, että se avaa tilaa sille meidän luovuudelle ja meidän mielikuvittelulle, just se, että vaikka kävelee luonnossa tai vaikka kirjoittaa. Niin kuin tässä ennen nauhoitusta kerroinkin teille, että itse kirjoitan semmoista yksi rivi päivässä -päiväkirjaa, jossa sitten näkyy vuosien varrelta ne edellisten vuosien lainit aina. Niin se on kanssa semmoinen hyvä tapa reflektoida. Ja sinne tulee milloin mitäkin ajatuksia. Hei, tätä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, tämä on ollut todella kiinnostavaa tämä keskustelu. Mutta onko vielä jotain mikä jäi sanomatta?
Johanna: Mä ehkä haluaisin antaa tässä meidän kuulijoille pienen vinkin, että kannattaa kokeilla kirjoittamista. Että vaikka nyt aiemmin sanoin, että ei tarvitse olla negatiivisiin tuntemuksiin liittymistä, mutta jos nyt vaikka ahdistaa tai vihastuttaa joku asia, niin jos pystyy muutaman minuutinkin irrottaan ja napata kynän ja paperia ja aloittaa vaikka lauseella, että olen vihainen koska… Tai mieleni on matalalla, koska… Ja sitten vaan jatkaa kirjoittamista siitä. Että ihan mitä mieleen tulee. Kirjoittaa vaan ne mitä mieleen tulee. Unohtaa kaikki kieliopit ja pilkut ja oikeinkirjoitusmuodot, yhdyssanat. Eikä sensuroi itseään, vaan antaa tulla kaiken siihen paperille, mitä siellä mielessä on, niin saattaa yllättyä. Että sitten kun lukee sen läpi sen tekstin, niin sieltä voi tarjoutua erilaisia asioita, mitä ei ole ehkä tietoisesti ajatellutkaan. Taikka sitten muuten vaan se olo voi tuntua huojentuneelta sen kirjoittamisen jälkeen. Ja tämä ei tosiaan vaadi kuin sen kynän, paperin ja pienen hetken aikaa ja aloilleen asettumista.
Elina A-N: Kiitos, Johanna. Tämä oli tosi hyvä vinkki. Ja kiitos Elina ja Johanna molemmille teille tosi mielenkiintoisesta keskustelusta.
Elina K: Kiitos.
Johanna: Kiitoksia.
Spiikkaaja: Kuuntelit Korkeapainetta-podcastia. Podcastia julkaistaan osana kulttuurihyvinvoinnin tutkimuksen ja koulutuksen osaamiskeskittymä CuWeRE:n toimintaa. CuWeRE:n toiminnasta vastaavat Metropolia-ammattikorkeakoulu ja Jyväskylän yliopisto. Tutustu toimintaamme verkkosivuilla cuwere.fi. Seuraa myös Korkeapainetta-blogiamme. Kiitos kun kuuntelit.
[Loppumusiikki]
Ei kommentteja