Opi arjessa 3: Itse- ja yhteisöohjautuvuus työssä oppimisessa

Äänitteen nimi: Opi arjessa_Itse- ja yhteisöohjautuvuus työssä oppimisessa.mp3
Äänitteen kesto: 00:41:07

[äänite alkaa]

Anne-Mari [00:00:01]: Moi ja tervetuloa mukaan meidän Opi arjessa -podcast-sarjan osaan, jossa keskustellaan tänään itseohjautuvuudesta ja yhteisöohjautuvuudesta työssäoppimisen ja oppivan organisaation kontekstissa. Toki ehkä varmaan sivutaan myös työelämää muutenkin laajemmin. Opi arjessa -podcast-sarja syntyi oikeastaan Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Vantaan kaupungin yhteisessä hankkeessa, joka sattumalta on myös nimeltään Opi arjessa. Hanketta rahoittaa Sitra, ja meillä on tässä tavoitteena kehittää yhteistyössä työssäoppimisen ketterää mallia Vantaan kaupungin organisaatio osaksi heidän osaamisen johtamisen kokonaisuutta. Eli ollaan hyvin ketterän oppimisen ja oppimismuotoilun ja yhteisöohjautuvuudenkin ja itseohjautuvuuden äärellä oltu tämä syksy. Nyt tässä podcast-sarjassa me tarkastelemme tätä työssäoppimista vähän erilaisten silmälasien kautta, ja tänään tosiaan itseohjautuvuudesta ja yhteisöohjautuvuudesta minulla on täällä kavereina keskustelemassa Vilma Mutka Mukamas Learning Designista ja Raisa Varsta, kollegani, Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Vilma, tervetuloa mukaan ja kerrotko lyhyesti ensin, että kukas oikein olet ja minkäs takia sinä täällä tänään olet meidän kanssa juttelemassa.

Vilma [00:01:18]: No hyvä kysymys heti alkuun. Varmaan siksi olen juttelemassa, että jotenkin ajattelen, että sydämeni sykkii oppimiselle, on aina sykkinyt, ja koen, että tehtäväni ehkä on olla työelämän oppimisaktivisti, sellaisen liikanimen joku minulle antoi. Ja totta kai yrittäjäksi ryhdyin ylipäätään 12 vuotta sitten ja perustin yrityksen siksi, että mielessä todella kirkkaana oli se kysymys työelämässä ollessani ja vähän sellaisen turhautumisen kautta myös kiteytynyt, että missä se oppiminen on. Ja etsin sitä ympäri maailmaa kirjaimellisesti, Melbournesta asti, Helsingissä kymmenen vuotta olin erilaisissa projektinjohtotehtävissä tapahtuma-alalla ja toin ihmisiä kohtaamaan yhteen erilaisissa tapahtumissa, ammattitapahtumissa, joissa sitten yksi puhuu ja muut kuuntelevat. Ja minä mietin, että onko tämä sitä oppimista, ja jotenkin sellainen kauhea tunne, että tässä on oltava paljon, paljon enemmän, ja tiesin, että siinä on. En lähde nyt Rooman ajoista asti kertomaan, mutta omaa oppimiskäsitystä ja omaa oppimishistoriaa leimaa vahvasti se kuva, joka minuun jäi ja se leima, joka minuun jäi Tiimiakatemiasta 90-luvun lopulta, kun opiskelin tiimiyrittäjänä Jyväskylän ammattikorkeakoulussa ja niitä oppeja kannan toki paljon kehittyneenä mukanani. Näinä päivinä haluaisin sitä samankaltaista ytimessä dialogi ja toisilta oppiminen ja itseohjautuvuus ja yhteisöohjautuvuus niin kuin on ollut myös mukana, jotenkin kannan myös urheilutaustani kautta, kilpaurheilutausta, joukkueurheilu, lentopalloa ja beach volleyta, niin jotenkin se on niin sydäntä lähellä, että en osaa muuta ajatella. Olen unelmatehtävässäni yrittäjänä ja näitä asioita työelämässä edistävänä.

Anne-Mari [00:03:24]: Joo, vau, eli ihan oikea ihminen, jes, mukana täällä keskustelemassa. No Raisa onkin ollut mukana jo muutamassa muussakin podcastissa täällä kanssani, yhdessä tätä hanketta puuhaillaan ja muutenkin tehdään paljon, opitaan yhdessä työelämässä ja ehkä myös välillä vapaa-ajallakin yhdessä. Mutta mitäs sinä Raisa haluaisit nyt kertoa, millä lailla sinä tänään haluaisit esitellä itsesi ja mitä haluaisit tuoda meille ja kuulijoille tiedoksi?

Raisa [00:03:48]: Oli ihanan inspiroiva tuo Vilman esittely, ja ajattelisin, että siinä oli paljon sellaisia asioita, joita itsekin haluan olla edistämässä ja joihin itse vahvasti uskon. Minä ajattelen, että meidän pitäisi myös huomata enemmän niitä tahattomia oppimisia, että olen itse paljon täällä koulutuksessa sellaisessa suunnitellun oppimisen äärellä tai ainakin yritetään suunnitella sitä oppimista. Mutta oikeastaan minun elämäni merkittävimpiä oivalluksia on ollut vähän sellaiset tahattomat jutut tai sivupolut ja oppimishetkien välillä syntyvät jonkunlaiset ristiinpölytykset tai mitä kaikkea ne milloinkin ovatkin. Niin sellaista oppimisen kaikenlaista moninaisuutta, moniäänisyyttä ja sitä, että mitä juuri me yhdessä voimme tai mitkä ovat niitä minun omia asioita, joissa minä voin oppia ja joista minä innostun ja mitä voin ehkä antaa myös muille. Että näillä ajatuksilla tänään tähän näin.

Anne-Mari [00:04:55]: Joo, ja hei minun nimeni tosiaan Anne-Mari Raivio eli Annis ja vedän tätä projektia. Varmaan ehkä itse tuosta Raisan puheesta sitten taas vuorostaan inspiroituneena ajattelisin sitä, että se mikä minua innostaa oppimisessa ylipäätään, niin on nimenomaan se vaihe, kun se oppiminen tehdään näkyväksi. Jos puhutaan työssäoppimisesta tai ihan perinteisestäkin oppimisesta, niin eihän oppimista oikeastaan, me emme tunnista emmekä osaa sanottaa sitä ennen kuin me pysähdymme sen äärelle ja opimme vähän reflektoimaan ja näkemään mitä siellä oli. Tähän liittyy mielestäni jollain ihanalla tavalla sellainen epävarmuuden, sietokykykin on mielestäni sanana sellainen, että me nyt siedämme sitä epävarmuutta, vaan nimenomaan oliko se Ira Lang vai Ilona Rauhala, kun puhui epävarmuudessa lepäämisestä, että siitä tulisi ihana paikka, jossa olla, oivaltaakin että tämä on ihmisyyttä parhaimmillaan. Että ei meillä olekaan kaikkea, mutta me olemme täällä oppimassa. Ja tällaisia olemme oppineet tässä vaiheessa ja tämäkään ei ole vielä lopullista ja ei ole vieläkään valmista. Jotenkin tällaisen jatkuvan oppimisen, elinkautisen oppimisen äärellä siinä, että ollaan matkalla koko ajan ja koko ajan opitaan, ja meillä on lupa oppia ja meillä on lupa myös poisoppia asioista. Tämä on mielestäni sellainen nyt tänään tuntuu, että oppimisen jotenkin ydintä minulle. Mutta jos ruvetaan puhumaan, kun me olemme puhuneet siis tässä hankkeessa ja mainittukin sitä työssäoppimista, niin ehkä tärkein ennen kuin lähdetään puhumaan syvällisemmin tai syvemmin muista, niin olisi ehkä määritellä myös tällä porukalla sitä, että mitä me ymmärrämme työssä oppimisella. Ja nyt oikeastaan Vilma, heitän sinulle sen kysymyksen, että miten sinä näet työssä oppimisen, jos sinun pitäisi se jollekin määritellä?

Vilma [00:06:43]: Tuo on ihan hyvä aloituskysymys. Helposta päästä. Sitä tapahtuu joka päivä haluttiin tai ei, mutta minä ajattelen, että se on juuri niin kuin sinäkin viittasit, että se pitää tehdä tietoisemmalle tasolle, niin silloin me voimme sitä ymmärtää ja toisaalta silloin edistää paremmin, vahvistaa, vauhdittaa. Koulussakin opitaan, ja opiskelijat, koululaiset oppivat opettajista huolimatta, niin se sama ajatus mielestäni työelämässä myös, että siinähän me opimme työtä tehdessä koko ajan. Se että miten me sitten hyödymme siitä, että savolaisetkin sanovat, että hullu saa olla muttei hölömö, niin ajattelen niin, että olisi kiva, että me oppisimme aina siitä tehdystä, jotta me voimme jatkuvasti parantaa ja kehittää, eikä tehdä samoja virheitä esimerkiksi uudelleen. Ihan tällainen yksi asia tuli siitä heti mieleen. Se on kaikkialla kaiken aikaa. Työ on oppimista ja oppiminen on työtä, sitä voidaan sitten yrittää johtaa ja fasilitoida. Siinä on monta tapaa.

Anne-Mari [00:07:56]: Tuosta tuli mieleen, kävin yhden kollegan kanssa eilen keskustelua siitä, että kun minä hänelle avasin tätä, että mitä me tässä hankkeessa teemme ja mitä minä ajattelen työssä oppimisesta ja muusta, niin hän kysyi minulta tietysti ihan hirveän hyvän kysymyksen, että no miten tuo eroaa mistään ihan tavallisesta työssä tapahtuvasta kehittämisestä. Ja sitten minä ajattelin, että ei se eroakaan. Ainut mikä sen erottaa, on se että sitä tarkastellaan ne oppimisen lasit päässä, me pysähdymme oppien ja oivallusten äärelle sanottamaan sitä, reflektoimaan sitä, että mitäs me opimme ja opimme löytämään sanoja ja sanoituksia sille, että tällä lailla meidän osaaminen on kehittynyt. Vilma, miten sinä kommentoit?

Vilma [00:08:36]: Tuohon voisin jatkaa sen verran, että minusta hyvin otit kopin siihen, että sehän on työn kehittämistä, se on työtapojen ja toimintatapojen kehittämistä, se on kaiken tämän kehittämistä ja se on yhteistoiminnan kehittämistä, mutta se on myös oman ajattelun kehittämistä, se on reflektiotaitojen, oppimisen taitojen, ajattelutaitojen kehittämistä. Sitten minulla oli joku juttu vielä, joka karkasi jonnekin linnun lailla. Ehkä nuo ajatukset tähän, sanon sen myöhemmin jos tulee mieleen. Että se on tosi monitasoista siellä yksilön, lähitiimin ja organisaation tasolla, ja tietenkin jos ajattelen, niin verkostoissahan me opimme niin kuin tuossa jo mainitsitte alkuesittelyssä, ja sen asiakkaan kanssa. Se on ihan äärimmäisen tärkeä juttu, että miksi organisaatio on olemassa, miksi työpaikka on olemassa, jos me työssäoppimisen kontekstissa puhumme, niin silloin se on tosi tärkeä juttu. Se antaa ison merkityksen oppimiselle, että jos sinä opit esimiestä varten, niin se on vihoviimeinen juttu.

Raisa [00:09:47]: Ihan juuri samoilla ajatuksilla olen itse tässä, ja minulla oma tausta myös, jonka kautta tarkastelen asioita, on työnohjaajan työ ja siinä minun sellainen iso oivallus ehkä työssä oppimisen kautta itse asiassa on se, että minun tehtäväni on auttaa niitä ihmisiä, joita minä työnohjaan oppimaan uutta. Eli juuri sitä, voisiko ajatella sitä oman työn kehittämistä, oman työn reflektointia ja tarkastelua, uudelleen jäsentämistä, ajoittain ja aika useinkin vaikka työn rajaamista, mikä on ehkä sellainen teema, joka yhteiskunnallisestikin näyttäytyy tällä hetkellä uupumus, väsymys, kaikki tällaiset ylikuormitustilanteet. Meillä on siinä paljon opittavaa, ja se oppi täytyy tapahtua työssä. Minä ajattelen esimerkiksi näin, että tätä on turha mennä kursseille kauheasti opiskelemaan. Sen opin pitää tapahtua työssä, ja vaikka työnohjaajana olen juuri näiden oppimisten äärellä ja autan ihmisiä oppimaan näitä asioita, että tavallaan aika monessa työssä ollaan sen työssä oppimisen äärellä, jos ollaan vaikka ohjaamassa tai koutsaamassa tai mitä tahansa, mutta olemmeko me ehkä käyttäneet näitä termejä välttämättä niin systemaattisesti. Mitä Vilma tämä sinussa herättää? Tai mitä sinulla tulee tästä mieleen, tai tuliko jotain muuta mieleen?

Vilma [00:11:21]: Nyt minä muistin sen linnun, joka karkasi, sen ajatuksen. Tuo juuri, että oikeastaan mekin olemme oppineet tässä työssäoppimismuotoilun parissa, että mitä se on, kun muotoillaan rakenteet, jotka tukevat oppimista ja mahdollistavat oppimista, eivätkä tukahduta oppimista. Niin oikeastaan se on hyvin paljon sitä, että tehdään myös se, että vielä tuohon äskeiseen meidän yhteisajatteluun niin, että joo sen työn kehittämistä kyllä, mutta sitten vielä sen lisä, sen oppimisen silmälasit niin kuin Anne-Mari sanoit ja tämä, että se osaamisen kehittyminen siinä ihan sillä… Tavallaan oppiminenhan on työtä, joka tuottaa osaamista, ja se on jatkuvaa, päivittäistä työtä. Niin että sen osaamisen kehittymisen näkökulman ottaa mukaan siihen keskusteluun ja reflektointiin. Tähän nostaisin esimerkkinä vaikka tällaiset monista projektikehittämisistä ja vaikkapa sovelluskehittämisen maailmasta, it-maailmasta tulleet retrospektiivit, jotka tiimeillä ja projektiryhmillä ovat säännöllisiä. Me puhumme oppimisretroista, eli tuodaan oikeastaan syvyyttä siihen retrohetkeen, että mietitäänkin, että mitäs osaamista me olemme havainneet, että meillä puuttuu tai että meidän asiakkaalla tulee muuttuvia tarpeita, että meidän pitää ikään kuin hankkia lisää osaamista. Joko joku lähtee syventymään, opiskelemaan asiaa itseohjautuvasti tai hankkimaan koulutusta, hankitaanko, palkataanko ulkopuolelta joku, tuodaanko tiimiin uusi jäsen. Miten me hankimme sen osaamisen? Ostetaanko ulkoa? Tämän tyyppisiä keskusteluja. Tavallaan se osaaminen, sillähän me töitä teemme. Se pääoma, yhteenlaskettu pääoma, se jolla sitä peliä pelataan.

Anne-Mari [00:13:13]: Tykkään tuosta sanottamisesta, että oppiminen on työtä, jonka tuloksena syntyy osaamista. Tuo tietyllä lailla riisuu myös oppimiselta sellaista, en nyt tiedä mikä sana, savuhuntua tai jotain sellaista mystistä, mitä me ajattelemme, että oppiminen on sitä kun menin koulunpenkille ja siellä sitten opin tai sitten istun vuoren lailla ja meditoin ja opin ja valaistun ja oivallan siinä. Vaan että se on työtä, jonka tuloksena meidän osaaminen kasvaa, ja me opimme sanottamaan osaamista, tekemään sitä näkyväksi, että mitä se on. Mutta hei tuossa Vilma mainitsit sen itseohjautuvuuden, eli lähdetään itseohjautuvasti vaikka sitten hakemaan ja kasvattamaan osaamista. Niin siirrytään vähän sinne itseohjautuvuuden äärelle, ja ennen kuin puhutaan syvemmin siitä, että mitä se tässä oppimisen kontekstissa on, niin itseohjautuvuus on ehkä sellainen termi, jota on ruvennut vilisemään mediassakin nykyään ihan hirveän paljon ja erilaisissa paikoissa. Minusta tuntuu, että sillä tarkoitetaan monenlaisia asioita, elikä se ei ole välttämättä ihan selvää, että mistä puhutaan, kun toisaalta puhutaan itseohjautuvuusteoriasta eli Ryan ja Decin psykologiset perustarpeet, jotta ihminen voi hyvin ja voi elää merkityksellistä elämää, hänellä pitää olla kokemus autonomiasta eli hän pystyy itse vaikuttamaan elämäänsä, kyvykkyyksistä, että hän pystyy tekemään niillä kyvykkyyksillä mitä on pääsee kehittämään ja kasvattamaan itseään. Ja sitten toisaalta kytkeytyminen, yhteenkuuluminen, kuuluminen johonkin isompaan yhteisöön. Tämä on siellä se pohja se itseohjautuvuusteoria, mutta sitten minusta tuntuu, että kun mediassakin puhutaan itseohjautuvuudesta tai muualla puhutaan itseohjautuvuudesta, niin siinä tavallaan toisaalta puhutaan kärjistetysti tilanteessa, jossa organisaatioissa ei ole esihenkilöitä ja johtoporrasta ja hierarkiat on purettu. Mutta sitten toisaalta siinä puhutaan yksilön vastuusta siitä, että sinun täytyy nyt itseohjautuvasti mennä. Minusta tuntuu, että siellä menee puurot ja vellit sekaisin, että minkä äärellä me nyt oikeastaan olemme. Mitä te ajattelette, kun me puhumme itseohjautuvuudesta, niin mitä me kolme nyt tässä haluamme sillä tarkoittaa? Vilma olisiko sinulla tähän joku napakka näkemys?

Vilma [00:15:26]: Juuri ajattelin, että haluaako Raisa aloittaa, mutta ihan miten vain. Minä voin heittää jonkun syötön täältä näin. Minä ajattelen kanssa, että pahimmillaan itseohjautuvuudella halutaan pestä kädet, huono johtaminen ja laissez-faire-johtaminen astuu kehiin.

Raisa [00:15:46]: Aamen!

Vilma [00:15:48]: Aamen! Että heitetään ihmiset oman onnensa nojaan, myös se että meillähän on kaikki vapaus oppia, sen kun opitte vain ja opiskelkaa vain ja meillä kyllä halutaan, että opitaan jatkuvasti työssä, ja se työntekijälupaus on tätä luokkaa. Mutta sitten kun mietitään, niin mihin ne mittarit ohjaavat, mihin kulttuuri ohjaa, tukeeko se yhtään sitä, että otetaan aikaa oppimiselle. Miten sinä voit itseohjautua, jos sinulla tavoitteet eivät tue sitä, se kulttuuri ei tue sitä ja myöskään sinulla ei esimerkiksi aikaa anneta siihen, että sinä tekisit työtä, oppimistyötä, jonka seurauksena sinä voisit kehittää sitä työssä tarvittavaa ja asiakkaiden ja pomon arvostamaa oppimista.

Raisa [00:16:44]: Juuri näin, ja ehkä en tiedä johtuuko se tästä meidän kulttuurista, tällaisesta sijainnista maapallolla vai mistä, mutta että meillä se itseohjautuvuus on minun mielestäni mennyt yksinohjautuvuuden suuntaan ja siitähän siinä ei ole kysymys. Ja jotenkin se, että jonkinlaista ohjausta, sparrausta, mentorointia, tukea, kaikkea sitä tarvitaan, ja tosiaan tämä ei ole mikään excuse jättää asioita tekemättä, vaan oikeastaan tällainen itseohjautuvuusajattelu vaatii entistä parempaa johtamista, tietoisempaa johtamista, systemaattisempaa tekemistä. Ja tähän itse mietin, kun tietenkin paljon katson sitä, että miten työelämässä menee ja keskustelen asiakkaideni kanssa myös siitä, että mitä se työ on ja ihan vaikka aivojen kuormittuminen tällä hetkellä on ihan jäätävää. Siis se on aivan hurja tilanne, jos mietitään, että miten sirpaleisia ihmisten työpäivät ovat ja milloin mitkäkin laittaa pimputtavat ja jatkuvaa ärsyketulvaa. Niin olen oikeasti alkanut miettiä sitäkin, että kuinka paljon se vaikuttaa meidän oppimiseen, että meidän ympäristöt ovat niin kuormittuneita, meidän päivät ovat niin täyteen lyötyjä. Ei ole taukoja, ei ole mahdollisuutta vapaaseen ajatteluun, joka on kuitenkin sen oppimisen ihan ehdoton edellytys. Että mitkä ovat ylipäätään ne yksilön edellytykset itseohjautuvasti oppia asioita. Totta kai aikaresurssi ja kaikki se kulttuuri on tärkeää, mutta myös se, että miten sitä työtä on jäsennetty siinä paikassa, jossa oppimista pitäisi tapahtua. Tässä on minusta vielä paljon tekemistä.

Anne-Mari [00:18:33]: Kiitos Raisa, meinasin sanoa tähän että aamen, täällä taas näitä aameneita jaetaan. Törmäsin MODe-hankkeeseen ja siinä julkaistuun loppuraporttiin. MODe-hankkeessa oli muun muassa Frank Martela mukana ja oli Aalto ja Haaga-Helia ja muita, ja he tutkivat nimenomaan, hetkinen se tulee sanoista minimalist organizational design, eli he tutkivat työyhteisöjä ja organisaatioita, joissa oli hyvin kevyt rakenne. Tämän loppuraportin esipuheessa Frank Martela jotenkin määrittää tätä kivalla tavalla ja hyvällä tavalla tätä, että minkä äärellä me olemme. Että yhtäältä meillä on itseohjautuvuus, jonka vastakohtana voisi olla ylhäältä päin ohjautuvuus, elikä tässä puhutaan henkilön, yksilön, työntekijän kyvystä tehdä oma-aloitteisesti sitä työtä, kehittää, kehittyä siinä ja niin edelleen. Tämä on yksi palanen. Sitten toinen palanen on juuri tämä itseorganisoituminen, jonka vastakohtana olisi hierarkinen organisaatio, eli millä lailla on purettu pois sieltä hierarkiat ja ollaan sillä tavalla itseorganisoituneita. Teal-yhteisöjä ja Laloux’n kirjat ja muut tällaiset vie siihen suuntaan, organisaation rakennetarkasteluun. Ja sitten on yhteisöohjautuvuus, joka mielestäni jotenkin nimittää ja puhuu siitä, jonka äärellä meidän pitäisi olla enemmän ja jonka äärellä me mielestäni tänään olemme myös ja olemme siinä meidän hankkeessa ja työssä oppimisen äärellä, elikä yhteisöohjautuvuuden vastakohtana voisi ajatella olevan esimiesohjautuva tiimi tai yhteisöohjautuva tiimi. Ja yhteisöohjautuva tiimi on tiimi, joka yhdessä… tiimin kykyä yhdessä oma-aloitteisesti ja itseohjautuvasti, tiimiohjautuvasti viedä sitä tiimiä eteenpäin ja tehdä siellä asiat. Tämä ei tarkoita sitä, että siellä ei ole kukaan vastuussa, vaan tämä tarkoittaa sitä, että se tiimi yhdessä päättää, miten me tämän meidän tehtävän hoidamme, miten me hoidamme tähän meidän tiimiin ja meidän asioihin liittyvät vastuukysymykset, esimieskysymykset, se esimiehen rooli muuttuu enemmän ehkä sellaisen yhteisöohjautuvuuden mahdollistajaksi eikä siksi, joka on se viimeinen sana siinä tai este asioitten tekemiselle. Elikä tämä yhteisöohjautuvuus, ja tartun nyt tuohon mitä Raisakin puhui haasteesta, joka itseohjautuvuuden eetoksesta helposti tulee, että yksilö on aika yksin. Että minun pitää tehdä esimieheni työt, omat työt, minun pitää tehdä kaikkien muidenkin työt, minun pitää osata nähdä, mihin minun pitää mennä ilman tukea. Tämä helposti voi mennä liian paineiseen paikkaan, mutta jotenkin tämä yhteisöohjautuvuus, että miten me tiiminä viemme asioita eteenpäin. Ja nyt jotenkin se, että miten tätä yhteisöohjautuvuutta voitaisiin organisaatioissa tukea. Se ei tarkoita sitä, että täytyy koko rakenne heittää muualle tai pois, vaan se tarkoittaa sitä, että siellä ruvetaan miettimään sitä organisaation tavoitteitakin uudella tavalla ja mietitään, että miten pystytään mahdollistamaan, miten rakenteet esimerkiksi voisivat tukea sitä, että meidän tiimit olisivat enemmän yhteisöohjautuvia.

Raisa [00:21:42]: Joo, herättää paljon ajatuksia, ja myös ehkä se tähän kaikkeen liittyen, mitä Annis sanoit, että miten meidän rakenteet ja vaikka se käytännön esimiestyö, niin miten se tukee. Huomaan, että kun me tulemme myös sellaisesta maailmasta, että meillä on hirmuinen tarve kontrolloida kaikkea. Niin tässä siirrytään heti sellaiselle maaperälle, että yhtäkkiä sinä et voikaan kontrolloida sitä, että oppimista on esimerkiksi tosi vaikea asettaa johonkin aikaraamiin, että se tapahtuu tietyssä ajassa, vaan se on ennalta määrittelemätöntä. Tai jonkun tavallaan sellaisen yhteisesti opitun ratkaisun synnyttäminen, niin emme me tiedä, mitä kaikkea siinä on matkassa, et sinä voi kontrolloida sitäkään prosessia. Tai että mihin suuntaan se oppiminen itse asiassa vie, että mitä me löydämmekään, kun me lähdemme ottamaan tällaisia askelia yhdessä. Että lähdetäänkin katsomaan kokonaan jotain uutta asiaa, niin sellainen kontrolloimisen tarve on mielestäni melkoinen pullonkaula tässä. Ja mietin nyt sitäkin vaikka juuri organisaatiostrategian ja isompien tavoitteiden, vision, muun näkökulmasta, että miten me voisimme tätä asiaa sieltä hieman tasoittaa tai jotenkin luoda siltaa sille tarpeelle kuitenkin edetä systemaattisesti kohti tavoitteita, mutta samaan aikaan sietää ja hyväksyä ja hyödyntää myös tämän oppimisen kontrolloimattomuutta, ja mitä me tarvitsisimme siihen lääkkeitä. Vilma onko sinulla tähän ajatuksia?

Vilma [00:23:21]: Lääkkeet meille heti! Tänä päivänä troppeja tarvitaan. Hyviä juttuja tuli mieleen tuosta, että niin omakohtaisesti tässä meidän Mukamas-tiimissä me pyrimme myös tekemään kokeiluja koko ajan tässä. Tietenkin me opimme myös asiakkaiden kanssa tehdyistä kokeiluista koko ajan, mitä muissa organisaatioissa tehdään. Minusta on tosi tärkeää olla silmät auki niihin hyviin käytänteisiin, ja minä en oikeasti usko hyviin käytänteisiin, koska niitä ei voi ottaa sinällään mistään mitään suoraan, vaan sinun on aina oltava valmis tekemään se työ, että sinä keksit uudelleen sen, monta sanaa voisi käyttää siitä. Mutta sinun täytyy keksiä ne jutut uudelleen myös niin, että sinä keksit nimet uudelleen, että se on sinulle merkityksellinen tapa, ja teidän organisaatioon, teidän tiimiin sopiva tapa. Minulla tulee mieleen, kun ihanasti Raisa kuvasit sitä, että mitä sitten jos ei kontrolloida, niin tuleeko siitä sellainen, että sitten me olemme ihan kuin Jokisen eväät, että me olemme joku ihme barbi, joka menee eri suuntiin. Mutta sehän ei ole se joko tai taaskaan, että siinä vaan se johtaminen ja johtajuus kuuluu kaikille ja tietyllä tavalla se yhteisöohjautuvuus vaatii sitä, että jokainen ottaa vastuuta niin työn tekemisestä kuin työssäoppimisesta. Ja se mikä on kaikista tärkeintä, niin on juuri se iso kuva, että se on riittävän yhteinen, huom. riittävän yhteinen, se ei koskaan voi olla kahden eri ihmisen päässä samanlainen täysin, minä uskon näin. Että se on joku niin kuin Peter Sengen jaettu visio, shared vision, Fifth Disciplinestä, niin joo se on riittävän jaettu. Että se on voimavara, se antaa energiaa, se kutsuu luokseen niin paljon, että me keksimme keinot ohjautua sinne yhteisöllisesti yhdessä. Ja samalla me opimme yhdessä. Minä ajattelen, että meidän ei tarvitse kontrolloida, niin meidän täytyy antaa, meillä on hashtag let your people learn, se tulee sieltä Patagonian tarinasta, en mene siihen nyt enempää, mutta siis se, että annetaan ihmisille vapautta ja vastuuta, jolloin voidaan kokeilla, voidaan tutkia, tutkiva oppiminen tyyppisesti, kannustetaan tällaiseen avaavaan, ja sitten kuitenkin jokainen ihminen on tulosvastuullinen siinä hommassa ja fasilitoi itse itseään. Mutta myös kannattelee sitä yhteisöllistä vastuuta, mutta tietenkin juuri johtajuus tarkoittaa tässä kohtaa sitä, että se ei häviä mihinkään niin kuin on monta kertaa sanottu ja tässäkin hetkessä, että johtajuus on vain erilaista. Että se ei ole sellaista, että johtaja kertoo, minne mennään ja miten mennään ja kuka menee. Vaan se suunta hahmotellaan yhdessä, että kaikki ovat riittävän samaa mieltä, että mihin olemme menossa ja miksi. Ja sitten me otamme siitä kukin oma vastuumme ja fasilitoimme yhdessä sitä matkaa. Ja vuorovedolla voidaan mennä. Minä olen käytännön ihminen, arvostan tutkijoita yli kaiken, luen paljon ja ajattelen aina, että meillä täytyy olla sekä se iso kuva että riittävästi työkaluja pakissa, koska jos me vain puhumme isosta kuvasta, mitään ei tapahdu, mutta jos me kauheasti teemme, teemme, teemme ilman että ymmärrämme isoa kuvaa, me voimme mennä kauhean kovaa vauhtia ihan pahasti syvälle metsään. Se on kaikista pahin asia itse asiassa, että tehdään hirveästi, ja ehkä tänä päivänä tuntuu, että se vika onkin siinä, ettei pysähdytä tarkentamaan, miksi tehdään näitä juttuja tai mitä pitäisi tehdä. Että se on sen pysähtymisen paikka, että minä olen haastanutkin yhdessä blogi-kirjoituksessa, että uskallatko pysähtyä oppimaan ja ajattelemaan ja uskalletaanko pysähtyä yhdessä riittävästi ajattelemaan ja oppimaan. Tuli tunteella nyt täältäkin.

Anne-Mari [00:27:38]: Palopuheita saa pitää, se on oikein. Raisa minkälaisia ajatuksia sinulla heräsi, näyttelit sieltä vähän meille jo peukkuja ja sydäntä?

Raisa [00:27:45]: Joo tämä oli niin naulan kantaan, myös tämä multitaskaamisen meininki siinä mielessä, että meillä on hirveän paljon agendalla asioita ja me emme oikeastaan keskity yhtään mihinkään kunnolla, jolloinka sitten helposti voi käydä niin, että lapsi meneekin pesuveden mukana, että meille ei synny niitä oppeja, joita me kipeästi olemme etsimässä, kun me emme malta pysähtyä. Että juuri sellainen, että heti mulle kaikki tänne -tyyppinen ajattelu sopii tähän maailmaan tosi, tosi huonosti. Ja se että uskallettaisiin tehdä myös niitä poisvalintoja, että mihin me emme nyt lähde tässä hetkessä hakemaan niitä kaikenlaisia ajatuksia, pohdintoja. Ja sitten toisaalta tuo, mitä tuossa alkuun jo ihan itsekin mietin on se, että sitten kun meillä on aikaa ja tilaa ja ilmaa hengittää ja tuumailuhetkiä, niin silloin syntyy tahattomia oppimisia. Voikin oivaltaa jonkun aivan keskeisen jutun jostain ihan muusta asiasta, joka on tiedostettu, että joo tämäkin meillä on vähän tällainen juttu, tätä tarvitsisi miettiä, mutta että jos sinun päiväsi on työnnetty täyteen kaikenlaista tavoitetta ja vuosikello on niin tiukka, ettei siellä ole hengähdyshetkiä, niin ei niitä sitten ehkä niin helposti tule. Elikä se, että me uskaltaisimme vapauttaa oppimiseen vapaata aikaa tai ajatteluaikaa, niin se voisi palvella aika monia tavoitteita sitten kuitenkin yhtä aikaa, koska ihminen on ratkaisevainen olento ja kyllä se meidän kone työskentelee tuolla välillä vaikka ei haluttaisikaan, niin kyllä se työskentelee. Mutta se tarvitsee happea ja tilaa ympärille ja pysähdyksiä.

Anne-Mari [00:29:38]: Jäin miettimään tässä sitä, että tässä keskustelun lomassa on tullutkin aika paljon, mutta ehkä ennen kuin ruvetaan lopettelemaan, niin voisi ruveta pikkuisen katsomaan sitä, että jos me puhumme yhteisöohjautuvuudesta ja tässä varmaan nyt ainakin meille on tullut selväksi ja olemme siitä olleet jo ehkä aikaisemminkin ihan harvinaisen samaa mieltä, mutta ehkä myös kuulijoillekin on välittynyt se, että se on ihan äärimmäisen tärkeää ja on tärkeää miettiä sitä, että mitä se on se itseohjautuvuus, mitä se on se yhteisöohjautuvuus, mitä se meillä tarkoittaa ja mitä se oppiminen meillä on ja miten me siihen suhtaudumme. Nämä molemmat ovat sellaisia asioita, että juhlapuheissa pystytään sanomaan hienosti, mutta se, että miten se siirtyy sinne käytäntöön, niin onkin sitten, kun ruvetaan pintaa raaputtamaan, niin on ehkä haastavampaa monissa paikoissa. Tässäkin peräänkuulutan sitä näkyväksi tekemistä ja systemaattisuutta jollain lailla, että se on sisään leivottuna siellä niin se oppimisen kuin se itseohjautuvuuden tai yhteisöohjautuvuuden tukeminen. Mutta jos me mietimme, että jos me haluamme yhteisöohjautuva tiimi, joka yhdessä lähtee oppimista tekemään ja oikeasti osaa hyödyntää ja jakaa osaamista ja oivalluksia ja oppeja keskenänsä ja laajemmaltikin, niin se vaatii yksilöltä tietynlaisia ominaisuuksia tai jotain se vaatii yksilöltä. En tiedä ovatko ne ominaisuuksia, nehän ovat opittavia asioita, mutta jotain se vaatii yksilöltä. Sitten se vaatii siltä tiimiltä jotain ja sitten se vaatii siltä organisaatiolta ja niiltä rakenteilta, ja nyt Vilma heitän, ei tarvitse vastata tyhjentävästi kaikkiin näihin, mutta heitän sinulle kysymyksen, koska te Mukamaksessa teette niin paljon nimenomaan tätä oppimismuotoilua, jossa te lähestytte ei pelkästään sen oppimismatkan kautta, vaan te myös katsotte sitä ympäröivää organisaatiota, kontekstia ja laajempaakin verkostoa ja sitä, että miten sieltä löytyisi oppimista tukeva kulttuuri ja rakenne. Niin mitä ehkä sellaisia oivalluksia ja oppeja te olette sieltä löytäneet, mitä voisi tässä ehkä jakaa, että mitä tarvitaan, että meillä tulee yhteisöohjautuvuutta ja työssäoppimista ja hyvinvointia?

Vilma [00:31:39]: Joo, meidän johtoajatushan on, että halutaan tässä maailmassa luoda työpaikkoja, työyhteisöjä auttaa luomaan ja muotoilemaan sellaisia työyhteisöjä, joissa sekä ihmiset että myös ne, mikä se kullakin on, oppilaitoksilla on omanlainen bisnes ja pörssiyhtiöllä omanlainen, niin ihmiset ja bisnes kukoistaa. Ja vielä tänä päivänä haluaisin lisätä sen kolmannen asian, elikä että planeettammekin voi hyvin. Tällaisessa työssä, äsköisestä tuli siis mieleen, jonka hetkeksi hukkasinkin sen ajatuksen, tuli onneksi takaisin, niin oppimiskäsitys, että se on hirveän paljon linkissä ihmiskäsitykseen ja se määrittelee paljon asioita kulttuurissa ja se on vähän sellainen jännä juttu, että kun vähän tonkasee seitä juttua, että miksi meillä tehdään näin, niin sieltä paljastuu se ihmiskäsitys. Luotetaanko me, annetaanko me, luotetaanko me enemmän kontrolliin. Eli se määrittelee tosi paljon, se kannattelee sitä oppimiskulttuuria, jos aloitetaan siitä isosta kuvasta siitä organisaatiotasosta, että minkälaista arkea me haluamme sinne työn tekemiseen ja työssäoppimiseen, osaamisen kehittämiseen, oppimisen johtamiseen luoda. Se määrittelee tosi paljon ja kannattelee niitä valittuja tai valintoja ihan, että mitä me valitsemme, onko meillä esihenkilöitä vai onko meillä itseohjautuvia tiimejä tai yhdessä ohjautuvia tiimejä, joita tuetaan esimerkiksi on tällaisia uusia rooleja syntynyt, tai en tiedä ovatko ne uusiakaan, mutta niitä on nimetty viime aikoina, learning facilitator, peer coach, tällaisia kamuja, jotka ovat meidän asiakkailta ihan tositarinoita, jotka siis niitten tehtävä on nimenomaan käydä niitä jatkuvia niin sanottuja oppimis- ja kehityskeskusteluja. Se ei ole sellainen esimiehen tai -naisen vuosittainen paineistettu prosessi, vaan se on jatkuvaa dialogia ja mennään vielä siihen ajatukseen, että mielestäni tämä on mieletön filosofia, että en puhu pelkästään siitä softasta, mitä niin kuin learning as a service, leadership as a service -ajatteluun viitaten, niin miten me voisimme tuottaa sitä palvelua joka päivä erilaisilla työkaluilla. Ja niin kuin sanoit, niin siellä on vähintään se kolme, neljä, viisi tasoa, yksilön oppimisen taidot ja valmiudet ja se turvallisuus kaikilla tasoilla, se psykologinen turvallisuus. Minulla on oikeus ja minulla on helppo sanoa, että olen keskeneräinen, minä en tiedä, minulla on kiva olla, vaikka en ole valmis, minun ei tarvitse esittää, että olen asiantuntija isolla A:lla koko ajan, se on hirveän rankkaa. Juuri tällainen haavoittuvaisuuden osoittautuminen, sehän on tosi tärkeä testi siihen, että otetaan puheeksi asioita ja uskalletaan sanoa, että nyt minä tarvitsen jeesiä ja toisaalta haluan auttaa sinua ja näin poispäin. Se yhdessä tekeminen, yhdessä oppiminen tiimitasollakin ihan älyttömän tärkeä, ja puhutaan tänä päivänä tosi paljon, kiitos koronan, hyviä asioita siitäkin on jäänyt ja toivottavasti jää pitkäksi aikaa meille, juuri tämä psykologisen turvallisuuden merkitys ja se yhteisöllisyyden tarve on ihan äärimmäisen tärkeitä. Toivon että tämä hyvä kriisi ei mene hukkaan siinäkin mielessä, työyhteisön kannalta. Ja sitten ehkä tämä, palaan jälleen kerran Peter Sengeen, koska hän on keksinyt 90-luvun alussa, god damn it, näitä juttuja, että vanhoja ajatuksia niin sanotusti, mutta loppujen lopuksi aika perustavaa laatua olevia juttuja siitä, että se tiimioppiminen, että yhdessä opitaan. Miten sen sitten kukin haluaa sanottaa. Se ei riitä se sinun yksin… Olet yksin hirveän hyvä ja sinulla on tehokkaat oppimisen tavat yksin, se ei riitä. Tästäkin voisi puhua taas puoli vuotta, mutta ehkä pysähdyn tähän, että jokaisella tasolla niitä kyvykkyyksiä ja taitoja ja valmiuksia ja halua oppia vaalitaan.

Raisa [00:36:05]: Minusta tosi tärkeä, ja tuo on sellainen asia, jota me täällä korkeakoulusektorillakin niin me edelleenkin saamme sitä harjoitella. Vaikka me olemme oppimisen asiantuntijoita, niin että me todella oivallamme se, että oppiminen ei ole vain meidän bisnes, kun tuossa puhuit bisneksestä, että se on kaikkien, se on koko ihmiskunnan, kun viittasit tähän globaaleihin haasteisiin ja siihen, että mitä vaikka asioita itse haluat edistää, niin juuri se, että meidän on kaikkien nyt opittava, meidän on kaikkien löydettävä näitä lääkkeitä. Ja se ratkaisu voi johonkin käsillä olevaan haasteeseen se oppi voi syntyä oikeastaan kenen tahansa päässä, koska kuten aivotutkijatkin sanovat, niin ihmisten aivoissa ei ole niin merkittäviä eroja, että kysymys on vain siitä, että minkälaisia ärsykkeitä sinne annetaan, että mitä sieltä sitten tulee, minkälaista oppia sieltä syntyy. Minä tykkään tosi paljon tuosta ajatuksesta, että se on meidän yhteistä juttua ja sitä yhdessä oppimista. Vaikkakin toki itse tunnistan sen, että esimerkiksi minä tällaisena introverttityyppinä, niin minä tarvitsen tosi paljon yksinoloaikaa ja ikään kuin imaista muilta niitä asioita ja sitten tuumailla niitä rauhassa itsekseni, jotta minä voin taas sitten ehkä tuottaa niitä taas muille ja altistaa niitä ajatuksiani keskustelulle. Mutta silti minä tarvitsen sen yhteisön ympärille, ne minun omat ajatukseni olisivat aika kapeita ja aika ehkä voisiko sanoa vähempi moniäänisiä tai yksinpuhelu ei ole kauhean rikastuttavaa.

Anne-Mari [00:37:51]: No hei, kiitos Raisa, tuossa oli hyvä kuvaus siitä, että mikä on sinulle sellainen tapa ehkä oppia ja oivalluttaa ja tuoda sitä omaa oppia ja tehdä näkyväksi myös itselle paitsi muille. Vilma mikä sinulle on se kaikkein paras tapa, jos ajatellaan yhteisöohjautuvuuden ja työssäoppimisen näkökulmasta, niin mikä on se sinun paras keino oppia ja tuoda sitä oppia sitten muillekin, altistaa itseä muitten opeille?

Vilma [00:38:18]: No siis tämä on hirveän hyvää itsetutkiskelua aina miettiä, että kun ihminen on hirveän hyvä, jos ihminen on sellaisessa työpaikassa ja roolissa ehkä ja tehtävässä, jossa voi pelata vahvuuksien kautta. Mutta silti myös tiedostaa ne, jotka eivät ole sinun vahvuuksia ja siitähän on kyse juuri ehkä tiimityössä ja tiimioppimisessa myös. Olen siitä onnellisessa asemassa, että meillä on ihan superihana tiimi, ja tiedän, että teillä on kanssa siellä ihana parrutiimi. Että se on ihan kaikki kaikessa. Minä ajattelen, että minun vahvuudethan ovat vahvasti siinä sellaisessa ison kuvan haltuunotossa ja verkostoissa ollut aina, olen ollut sellainen, että rakastan kiihkeitä keskusteluja ja ajatusten vaihtoa ja toisaalta perehdyn hirveän nopeasti asioihin yksin. Että sellainen nopeus. Minun haastehan on tietenkin se, että minä todellakin laitan ne lenkkarit jalkaan ja menen sinne metsäpolulle ja pohdin ja reflektoin yksin, ihan yksin. Minä joudun vähän patistamaan itseäni taas siihen tai kirjoittamiseen. Tiedän, että palan oikein halusta nytkin päästä kirjoittamaan asioita, ja se on hirveän ihanaa. Mutta se, että ihmisen pitää tiedostaa, että se tarvitsee molempia. Että ei jää vain siihen suorittamismoodiin tai siihen sinun lempi, helppoon, jossa sinulla ei vähiten energiaa kulu tietyllä tavalla, vaan sinä tietoisesti ohjaat itseäsi myös siihen reflektiiviseen tai moodiin, niin sehän tekee ihmiselle, niin sielulle kuin aivoille älyttömän hyvää. Se viisaus on minullekin tullut vasta iän myötä, että voi kun olisin saanutkin joskus aikaisemmin siihen hyvää ohjausta. Ehkä minä juuri opiskeluaikoina sain sitten siihen tärkeitä työkaluja myös, kirjoittamiseen ja reflektointiin, dialogiin, että oikeasti tästä on kyse, kun haluat syvällisesti oivaltaa jotain.

Anne-Mari [00:40:28]: Kiitos Vilma ja kiitos Raisa. Minä sytyn, opin ja oivallan kaikkein parhaiten tällaisissa tilanteissa, joissa asetutaan yhdessä äärimmäisen mielenkiintoisen teeman äärelle, vaihdetaan näkökulmia, keskustellaan niistä, näistä lähtee aina muuttuneena näistä kohtaamisista. Olen oppinut ja oivaltanut valtavasti teiltä tänään ja jo aiemminkin, koska olemme tehneet yhteistyötä jo pitkään sekä Vilman että Raisan molempien teidän kanssa. Ja siitä minä kiitän teitä nyt valtaisasti, kiitos teidän ajasta ja kiitos näistä opeista ja oivalluksista, joita olette minussa herättäneet. Jatketaan keskustelua sitten jossain toisessa kohtaa uudestaan.