Osallistuen 1: Mitä osallisuus on ja miten sitä voidaan vahvistaa?

[Alkumusiikki]

Spiikkaajat: Tervetuloa kuuntelemaan Osallistuen-podcastsarjaa. Tässä sarjassa osallisuudesta innostuneet asiantuntijat asettuvat ihmettelemään osallisuutta, sen mahdollisuuksia, karikoita ja riemun hetkiä työelämässä. Keskustelujen äärelle johdattelevat Metropolia-ammattikorkeakoulun asiantuntijat. Kiva, että olet kuulolla.

Elina Ala-Nikkola: Tervetuloa tähän Osallistuen-podcastin sarjan ensimmäiseen osaan. Tässä ensimmäisessä osassa me lähdetään tutkailemaan, mitä osallisuus oikeastaan on. Mä olen Elina Ala-Nikkola, työskennellyt useita vuosia erilaisissa tehtävissä osallisuuden ja osallistuvan työotteen parissa. Tehnyt myös kulttuurihyvinvoinnin edistämistyötä, viestintää, ekosysteemimäistä työotetta myös tutkaillut. Ja kaikkiin on jotenkin liittynyt semmoinen osallisuus. Siitä tulokulmasta tulen tähän. Mukana meillä myös Anne-Mari.

 

Anne-Mari Raivio: Hei vaan. Mä olen Anne-Mari Raivio, Metropolia-ammattikorkeakoulusta kuten kollegani Elina myös. Ja olen Elinan kanssa tehnyt muutaman vuoden tässä jo yhteistyötä tämän osallisuuden ja osallistuvan työotteen parissa. Ja sitten olen toiminut opettajana, jossa sitten osallisuus ja osallistuvuus ja osallistavuus on hyvinkin keskeisessä roolissa ainakin mun tämmöisessä pedagogisessa lähestymistavassa. Ja tässä ollaan nyt sitten keskustelemassa osallisuudesta osallisuuden varsinaisen asiantuntijan kanssa. Anna-Maria Isola, tervetuloa.

 

Anna-Maria Isola: Kiitos.

 

Anne-Mari: Mitäs sä kerrot?

 

Anna-Maria: No en tiedä olenko osallisuuden varsinainen asiantuntija, koska ajattelen, että mä olen sellainen osallisuuden ihmettelijä. Koska se on edelleenkin hyvin semmoinen laaja asia. Ja mun mielestä se saakin olla. Mutta mä olen löytänyt osallisuuden äärelle köyhyyskokemusten tutkimuksen myötä. Ja siellä havaitsin, että köyhyys on sen aineellisen puutteen lisäksi jotakin aineetonta puutetta. Että vähän mitä se on, niin sitä sitten olen käsitteellistänyt sen osallisuuden kautta. Työskentelen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella johtavana tutkijana. Ja sitten tällä hetkellä myös Turun yliopistossa sosiaalityössä, missä tutkin osallisuutta ja köyhyyttä.

 

Elina: Mahtavaa Ami, että olet täällä meidän vieraana. Sä olet tutkinut tosi monesta näkökulmasta osallisuutta, niin kerro vähän meille, että mitä se osallisuus oikeastaan tarkoittaa.

 

Anna-Maria: No osallisuus tarkoittaa ihan hirveän monta asiaa. Ja se on vähän niin kuin kesytön käsite. Ja mun mielestä se saakin olla tietenkin sellainen. Kun tehdään tutkimusta, niin on tietty tosi tärkeetä, että määritellään se, että mitä osallisuus on. Mutta yleisesti, niin kaikkein tärkeintä on se jonkun tyyppinen olemus ymmärtää, että mitä sillä tarkoitetaan. Ja sen voi ymmärtää tosi monella tavalla. Mutta jotenkin se käsittää sellaisia asioita, että no, jos sanoo lyhyesti, että ihminen kokee olevansa merkityksellinen osa jotakin kokonaisuutta, jossa se pystyy vaikuttamaan omaan elämäänsä ja omiin asioihinsa, mutta myös sen kokonaisuuden asioihin. Ja siinä on tosi tärkeitä seikkoja se, että ihminen tietää, että miten se kokonaisuus toimii tai miten se toimintaympäristö toimii ja miten siellä toimitaan. Puhutaan vaikka saavutettavuudesta ja esteettömyydestä. Ja vaikka siitä, että tietää, voi olla varma, että toimeentulo tulee silloin, kun sen pitää tulla. Sitten se tarkoittaa sitä, että on mahdollisuutta osallistua erilaisiin yhteisiin asioihin, jossa solmitaan suhteita ja yhteyksiä muihin ihmisiin tai luontoon. Ja että kokee kuuluvansa. Ja että siinä kokonaisuudessa myös saa sellaista palautetta, että voi kokea, että ne omat tekemiset tai se oma oleminen, niin on merkityksellistä.

 

Anne-Mari: Mä kuulen tuossa paljon ja olen itse lähtenyt sanottamaan ja miettimään sitä, että jotenkin loppupelissä se asia, mitä tuossa tehdään, on ihmisen toimijuuden tunteen vahvistamista. Eikä pelkästään tunteen, vaan sen oikean aidon toimijuuden vahvistamista. Että mä olen tykännyt lähestyä osallisuutta sitä kautta, että nimenomaan nämä, mitä sä juuri tuossa äsken avasit, niin mä näen, että ne on jotenkin hyvin olennainen osa sitä toimijuutta. Ja silloin, puhutaan me sitten toimijuudesta osana yhteisöjä, yhteiskuntaa, työyhteisöjä, työpaikkoja, työelämää, niin jollain lailla mä näen, että osallisuus on sellainen työ-, mä en tiedä, työkalu on varmaan ehkä väärä asia. Se kutistaa sen liian jotenkin, siinä on liian paljon reunoja silloin. Mutta että se on jotenkin… Mutta toimijuuden siis rakentamista, vahvistamista. Eikö niin? Korjaa sä, kerro sä nyt se, mitä mä olin ajattelemassa [naurahtaa].

 

Anna-Maria: Kiitos Annis. Koska mä unohdin sanoa tuossa äsken, että mä ajattelen, että osallisuus on prosessi. Kun me ollaan totuttu vaikka hyvinvointitutkimuksessa tarkastelemaan lopputulosta, sitä hyvinvointia. Että onko ihmisillä sairautta tai minkälaista on ja miten he kokee elämänsä. Niin tässä osallisuus on se prosessi, missä se syntyy tai murtuu se hyvinvointi. Ja samalla tavalla mä ajattelen, että osallisuus on se prosessi, jossa ihmisen toimijuus kanssa muuttuu ja liikkuu vähän riippuen, että kehen suhteessa se on. Että sehän ei ole mikään sellainen staattinen tai kivettynyt se toimijuus. Vaan sehän aina riippuu siitä, että olenko mä nyt suhteessa vaikka sosiaalityöntekijään tai opettajaan tai professoriin. Mä aina itse menin aivan lukkoon, kun mä en uskaltanut mennä proffan vastaanotolle [pieni naurahdus]. Ja silloin mun toimijuus oli aika semmoista suppeeta, koska mä en saanut ilmaistua itseäni. Tai sitten, jos on semmoisessa seurassa, jossa tulee kuulluksi ja saa tosi paljon hyvää palautetta, niin siinähän se toimijuus aika helposti laajenee ja uskaltaa tehdä enemmän asioita. Että sillein mä näen, just sillein kuin sä sanoit, että ne on yhteydessä.

 

Anne-Mari: Kyllä, ehdottomasti. Ja jotenkin tuosta lähti jotenkin ajatukset menemään siihen suuntaan, että koska juurikin näin on, että se toimijuus vaihtelee. Ja just tuossa, että suhteessa kehen. Niin kun me lähdetään miettimään osallisuutta ja osallisuuden vahvistamista erilaisissa paikoissa, puhutaan nyt, me keskitytään aika paljon työelämään tässä meidän Osallistuen-julkaisussa ja tässä podcastsarjassa. Niin kun puhutaan osallisuuden vahvistamisesta vaikka työelämässä, niin mehän päästään sitten jo valtakeskusteluun ja nimenomaan siihen, että minkälaisessa suhteessa me ollaan niihin muihin ihmisiin, keiden kanssa me sitä osallisuutta ollaan tekemässä. Ja nämä on itse asiassa aika tärkeitä asioita ottaa huomioon siinä, kun niitä lähdetään tekemään. Saatteko kiinni, mitä mä jotenkin yritän haparoida tässä?

 

Anna-Maria: Ilman muuta.

 

Anne-Mari: Hyvin keskeneräisiä ajatuksia.

 

Anna-Maria: Mutta oliko sulla Elina jotain?

 

Elina: Niin, mä jotenkin kanssa innostun tästä keskustelusta tosi paljon. Ja toi, että se osallisuus on prosessi. Ja että se toimijuus voi muuttua matkan varrella. Niin mä lähdin miettimään just sitä, että miten me voidaan vahvistaa ikään kuin sitä siellä matkan varrella, että sua ei enää jännitäkään mennä sen professorin luokse. Tai että sä koet jossain työelämän tilanteessa vaikka, että sä pystyt vaikuttaan siihen sun työelämässä olevaan asiaan paremmin. Että minkälaisin keinoin me voidaan sitä vahvistaa, sitä toimijuutta.

 

Anna-Maria: Niin ja mehän tuodaan työelämäänkin se aikaisempi elämä ja se itsellemme kerrottu elämä. Mutta jännää on se, että jos tässä hetkessä mä saan vaikka ihan valtavan hyvää palautetta siitä mun jostakin haparoivasta ajatuksesta tai ideasta tai läsnäolosta, niin sitten mä voimaannun siitä, mä voin jopa kertoa sen menneisyyden jotenkin toisin. Kun mä ajattelen sillein, että miten sitä voidaan vahvistaa tai muuttaa, niin osallisuus on ennen kaikkea vallan uusjakoa. Sitä, että ne jotka on vaikka hierarkiassa totutusti ylempänä, ne tiedostaa sen oman valtansa, ovat tietoisia siitä. Ja pyrkivät ottamaan sen huomioon, että eivät toimi niin, että hiljentäisivät tai aiheuttaisivat sitten jollekin toiselle vähän semmoisia alemmuuden kokemuksia.

 

Anne-Mari: Toi on tosi tärkee näkökulma mun mielestä, toi, että se joka on siinä hierarkiassa ylempänä, jolla sitä valtaa on enemmän, niin tiedostaa sen, että on sitä valtaa enemmän. Ja tiedostaa myös sen, miten se saattaa vaikuttaa siihen suhteeseen tai siihen tilanteeseen, missä ollaan. Ja tämähän pitää paikkansa puhutaan me sitten yhteiskunnasta, puhutaan me työpaikoista, puhutaan me mistä tahansa. Niin jotenkin tämä, että millä lailla ne vallassa olevat, ne hierarkiassa korkeammalla olevat ihmiset jotenkin tiedostaa ja oppii tiedostaan sen oman valtansa. Ja miten sen tekee näkyväksi sen tiedostamisen muillekin. Elina, sulla tuli joku ajatus?

 

Elina: Niin, mä mietin vaan sitä tässä, että kun me ollaan aika paljon puhuttu tässä, kun on tehty tämän tämmöisen osallistuvan työotteen parissa töitä, niin sitä, että jotenkin on hirveen tärkeetä sanottaa ihmisille, että millä tasolla he voivat vaikuttaa tässä asiassa. Ja silloin tavallaan ne, kellä on enemmän valtaa, niin on varmaan tärkeetä, että he sanottaa, että hei nyt sä voit vaikuttaa tässä niin, että sä voit antaa ideoitasi, mutta minä teen tämän päätöksen. Tai sitten, että hei nyt sä voitkin vaikuttaa tässä ihan niin, että me tehdään yhdessä tässä tämä päätös. Että me ollaan puhuttu jonkun verran semmoisista osallisuuden ulottuvuuksista, että on tavallaan semmoista kertovaa, että minä kerron ja sinä teet -tyyppistä, jossa ei ole kauheasti sitä osallisuutta. Sitten on semmoista osallistavaa, jossa tullaan kysymään ideoita jostain vaikka työelämässä kehitettävästä asiasta. Ja sitten on osallistuvaa, jossa on se aito dialogi ja semmoinen jotenkin syvempi osallisuuden ulottuvuus, missä ihmisillä on kaikista syvin se osallistumisen mahdollisuus. Saat sä kiinni yhtään Ami tästä?

 

Anna-Maria: Juu.

 

Elina: Ja miltä tämä kuulostaa, kun sä olet asiaa tutkinut meitä paljon enemmän?

Anna-Maria: Todellakin. Siis kun mä mainitsin alussa sen, että osallisuuteen kuuluu olennaisesti se, että ihminen tietää, miten se toimintaympäristö toimii, miten se kokonaisuus toimii. Niin siinä, että kerrotaan, että mitkä ne mahdollisuudet on, niin on just sitä, että se ihminen tietää ne raamit. Ja sitten se tietää, että kannattaako lähteä panostamaan siihen vai ei. Ja se on tosi tärkeetä sen takia kertoa sitä, että miten tässä toimitaan, mikä se toimintalogiikka on. Ja siitä voidaan toki poiketakin joskus perustellusti. Sitten mulla+ tuli mieleen sellainen, tuosta Elina sun puheenvuorosta, mulla tuli mieleen sosiaalityöntekijä ja asiakas, jossa on aika semmoiset vakiintuneet hierarkiat. Ja tämä liittyy myös siihen, mitä Annis puhui aikaisemmin. Niin siinä, että miten se valta voidaan jakaa uusiksi tai vähän tasaisemmin, niin vaikka se, että asiakas lähtee kertomaan jostakin pelistä tai he pelaa yhdessä. Niin yhtäkkiä sosiaalityöntekijä onkin sellaisella alueella, että hupsista, enpä osaa, mitä, kerro lisää. Ja tällöin se asiakas saa sen kokemuksen, että hän pystyy vaikuttamaan johonkin, liikuttamaan jotakin itsensä ulkopuolella. Ja sitten mä ajattelen sillä tavalla, että työelämässä, niin jotenkin sellainen, että jos on vaikka seniori ja juniori, niin seniori voi havaita juniorissa jonkun tietyn erityisosaamisen ja antaa just siinä sen tilan. Ja sanoa, että koska mä en osaa tätä, niin vedä sä tätä pientä juttua. Ja siitähän se sitten lähtee.

 

Elina: Joo.

 

Anne-Mari: Mutta tässä hyvin olennaisena tavallaan elementtinähän on se, että meillä olisi rohkeutta tuoda myös sitä meidän ei-tietämistä tai epävarmuutta tai keskeneräisyyttä näkyviin. Että mä näen jotenkin sen keskeneräisyyden, ja me ollaan paljon puhuttu Elinan kanssa tästä keskeneräisyyden-, sietokyky on hirveen huono sana mun mielestä keskeneräisyyden yhteydessä, vaan se on joku, jotain muuta. Se on siinä lepäämistä, muistaakseni Ira Lange on näin sanonut, keskeneräisyydessä lepäämistä. Niin jotenkin tavallaan se, että me uskallettaisiin tuoda se keskeneräisyys, koska sillä tavallahan me myös annetaan sitä osallistumisen mahdollisuutta, vahvistetaan sitä toimijuutta siinä, kenen kanssa me sitten ollaan. Varsinkin tämmöisessä hierarkkisessa valtarakennelma-asioissa, siinä vallan uudelleen jakamisessa, mistä sä puhuit Ami. Niin mä näen keskeneräisyyden tosi merkityksellisenä asiana siinä.

 

Anna-Maria: Ja tosi vaikee, niin kuin sä sanoitkin. Mä muistan sitten puolestaan, Kirsti Lonka on maininnut, puhunut myöskin keskeneräisyydestä. Ja kuinka se voi muuttua tuottavaksi tilaksi silloin, kun siihen uskaltaa heittäytyä. Että ei tiedetäkään vaikka ratkaisuja. Ja sitten kun ollaan siellä keskeneräisyyden luovassa tilassa, niin sitten sieltä alkaakin syntyä ihan uusia ratkaisuja.

 

Elina: Kyllä. Ja nyt kun sanoit tuon luova tila [pieni naurahdus] ja keskeneräisyys siihen, niin mä jotenkin ajattelin tässä sitä, että se on tosi tärkeetä, että se keskeneräisyys voi mahdollistua. Että me annetaan aikaa asioille. Että me ollaan aika kiireisiä nykyisessä työelämässä eikä ikään kuin anneta tilaa sille keskeneräisyydelle, vaan että siellä täytyy tehdä päätöksiä nopeasti ja mennä asioissa eteenpäin. Ja silloin meillä puuttuu se luova tila kokonaan. Että meidän pitäisi antaa jotenkin sille luovuudelle myös lisää tilaa, joka voisi ehkä mahdollistaa sitä osallisuutta, toimijuutta, merkityksellisyyden kokemuksia myös. Vai mitä ajatuksia teillä?

 

Anna-Maria: No se on justiinsa noin. Että jotenkin yhteiskunnassa retorisesti vielä varmaan osataan arvostaa semmoista joutilaisuutta ja hitautta. Mutta aika on ehkä semmoinen, että sille on yhä vähemmän tilaa tai että siitä pitää huolehtia, että sitä on. Ja sittenhän, kun sille hitaudelle ei ole tilaa, niin eihän sieltä sitten pulpahtele niitä asioita. Että itse mä huomaan sen, että ei synny mitään uutta ja kaikki menee pieleen ja rupeaa stressaan [naurahduksia] kun ei ole aikaa.

 

Elina: Kyllä. Me ollaan vedetty Anniksen kanssa aika monia esimerkiksi tämmöisiä työpajoja, missä me ollaan toimittu fasilitoijina ja annettu siellä ihmisille aikaa ajatella. Niin kyllä sen huomaa, että silloin kun siinä työpajassa on riittävän vähän tavoitteita ja niillä ihmisillä on aikaa keskittyä siihen keskusteluun ja yhdessä oivaltamiseen ja yhdessä ajattelemiseen, niin kyllä sieltä alkaa syntymään aivan erilaisia asioita kuin mitä syntyisi, jos niillä olisi tunti aikaa ja nyt tässä täytyy käsitellä kaksikymmentä asiaa.

 

Anna-Maria: Voidaanko sanoa siis suorastaan, että aika on osallisuutta, aika luo osallisuutta.

 

Elina: Niin.

 

Anna-Maria: Koska pelkästään se jotenkin se kiire ja se tiukkuus ja se niukkuus. Ja ihmisissä varmaan siellä tietojenkäsittelyjärjestelmässä tapahtuu jotakin semmoista, että sitten rupeaa käpertymään. Ja sitten se alkaa jo kehkeytyä siinä se osattomuuden kokemus.

 

Elina: Kyllä. Just tänä aamuna kuuntelin Huotilaisen Minnan, aivotutkijan, haastattelua. Ja hän just tätä siinä sanoi, että se on tosi tärkeetä, että olisi sitä aikaa. Ja toi on hyvin sanottu, että jotenkin aika luo osallisuutta.

 

Anna-Maria: Ja se on myös sitten varmaan semmoinen vallankäytön väline, että ei anneta ihmisille aikaa. Ja toisaalta se on myös sitä vallan uusjakoa, että annetaan aikaa miettiä ja oivaltaa. Ja plumpsauttaa niitä ideoita ja järjestystä haastavia asioita.

 

Elina: Joo. Tämä valta on tosi keskeinen asia tässä kaikkinensa. Että vallalla voidaan määrittää se, että paljon on mahdollisuus vaikuttaa. Ja sitten vallalla voidaan päättää se, että mihin se työaika vaikka käytetään. Ja miten paljon on valtaa sitten sillä yksittäisellä ihmisellä ja miten hän voi sitä omaa valtaansa jotenkin kasvattaa niissä puitteissa, miten hänelle on annettu, mitä yksilö voi tehdä. Niin hänellä on tietyt raamit, jonka ympärillä yksilö toimii. Mutta mitä yksilö voi itse päättää lisätäkseen omaa osallisuutta? Onko teillä siihen ajatuksia tai vinkkejä?

 

Anna-Maria: No toi on siis ihan, joo, siis niinpä [naurahduksia]. Kun niin, eihän se siis, yksilön pitäisi voida tehdä muutakin kuin koittaa sopeutua vaikka hallinnollisiin tehtäviin, jotka ihan valtavasti vie aikaa asiantuntijatyössä. Ja jotenkin ne kokee semmoiseksi, että sen edessä kokee voimattomuutta. Ja sittenhän se ratkaisuhan on monesti se, että no sopeutuu siihen. Mutta osallisuushan, senhän pitäisi olla myös sitä, että niihin pystyisi jotenkin vaikuttamaan. Tai sanomaan, että tehdään toisin. Ja vähintäänkin, että tulisi kuulluksi se viesti. Vaikka ne kaikki järjestelmät, niin ne ehkä on siellä ja niitä ei voi poistaa, mihin syötetään niitä tietoja ja numeroita ja muita. Mutta tavallaan se, että pelkästään, että tulisi kuulluksi sen ahdistuksen ja huolen ja hädän kanssa, että kun tämä on tämmöistä. Sittenhän keinoksi jää vaan olla rebel ja jättää tekemättä tai tehdä toisin. [naurahduksia]

 

Anne-Mari: Ihana, lopetetaankin tähän näin ja ruvetaan kaikki rebeleiksi. Ei me enää jakseta tehdä. Ei vaan, siis kiitos Elina, että nostit tuon. Koska mä tuossa justiinsa mietin sitä, että kun me puhutaan, ja puhuttiin tuossa äsken vielä siitä, että vallan uusjako ja se, kenellä on sitä valtaa pitää tulla tietoiseksi siitä, että on ja tavallaan vaatii tiettyjä asioita, keskeneräisyyttä sieltä suunnasta myös. Ja keskeneräisyydessä lepäämistä ja niin edelleen. Ja mä rupesin miettiin, että kun me käytetään termiä osallisuus tai kun me puhutaan osallistuvasta työotteesta, osallistuvasta kulttuurista, osallistuvasta toimintatavasta, tai mistä ikinä me puhutaan, niin sehän vaatii kaikilta jotain. Että tavallaan nyt tämä kysymys, minkä sä esitit, mitä yksilö voi tehdä, niin tavallaan mä rupesin kanssa miettimään sitä, että mitä, että eihän yksilö ole passiivinen osallistamisen kohde vaan. Tai että mä tässä odotan, että mua nyt osallistetaan ja sitten mä sanon jotain. Tai että kyllähän meillä on myös yksilöinä tietynlainen vastuu siitä niissä raameissa, missä meillä on mahdollisuus vaikuttaa, osallistua.

 

Anna-Maria: Niin, tässä ollaan asian ytimessä. Osallisuus on mun mielestä siitä aivan valtavan ihana asia, että kukaanhan ei voi rakentaa osallisuuttaan itse yksin.

 

Anne-Mari: Just näin.

 

Anna-Maria: Vaan se tapahtuu vuorovaikutuksessa sen ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Siinä tarvitaan se, että ympärillä myös ihmiset antaa sitä myönteistä palautetta ja tilaa.

 

Anne-Mari: Kyllä.

 

Anna-Maria: Mutta jokainen pystyy rakentamaan muiden osallisuutta sillä, että katsoo silmiin hyväksyvästi ja antaa myönteistä palautetta, jää kuuntelemaan.

 

Elina: Niin tavallaan me ollaan vastuussa muiden osallisuudesta eikä omasta osallisuudestamme.

 

Anna-Maria: Niin.

 

Elina: Ja sitä kautta se osallisuus alkaa muodostua, kun me jokainen kiinnitetään huomiota siihen, että onko sulla hyvä olla, onko sulla hyvä olla. Joo. Mieletön ajatus kyllä. Mites Ami, sä sanoit tuossa siitä kuulluksi tulemisen kokemuksesta, niin onko teillä kokemuksia tai ajatuksia siitä, että miten me voidaan edistää sitä kuulluksi tulemisen tunnetta? Ja sitä kokemusta, että siitä tulee semmoinen, että aidosti tulin kuulluksi? Että monesti saattaa olla vaikka, että no esimerkiksi työelämässä voidaan vaikka järjestää jotain työpajoja, joissa hirveästi ajatellaan yhdessä ääneen ja joo olipa ihanaa ja tultiin kuulluksi. Mutta sitten ihminen ei koskaan kuule sen jälkeen, että mitä niille asioille tapahtuu tai hän näkee pahimmillaan, että on päätetty jotain aivan muuta, mitä siellä on ollut. Miten edistää jotenkin sitä kuulluksi tulemisen tietoisuutta tai kokemusta?

 

Anne-Mari: Kuulluksi tulemisessa tai siinä kokemuksessa, että tulin kuulluksi, niin mun mielestä jotenkin tavallaan me ruvetaan liikkumaan dialogin ja dialogisuuden ympärillä. Ja mun mielestä siinä on hirveen tärkee elementti, että se ei ole pelkästään se tunne siitä, että minä tulin kuulluksi. Vaan se pitää myös sisällään sen, että minä kuulen. Joka mun mielestä sitten, tämmöisessä kohtaamisessa esimerkiksi se, että silloin se on täydellistä tai täyteläistä. Tai se on dialogista, kun mulla on olo, että mä olen kuullut sua. Me ollaan luotu joku yhteys, joku sellainen, että me olemme molemmat asettuneet tähän tilaan. Ja se, mitä meidän välillä tapahtuu on jotain enemmän kuin vaan vuoropuhelua tai vuorovaikutusta. Vaan että mä oikeasti kuulen sua. Ja sitä kautta mä saan sen tunteen, tai että mulla pitää tulla myös se tunne, että minua on myös kuultu. Eli se, mä jotenkin ajattelen, että sen kuulluksi tulemisen kokemuksessa ihan äärimmäisen tärkeetä on semmoinen aito kohtaaminen, tässä hetkessä kohtaaminen. Ja nyt kun me puhuttiin siitä kiireestä ja siitä ajan niukkuudesta ja kaikesta siitä, niin mun mielestä tavallaan sehän on yksi asia, mikä syö sitä tunnetta siitä kohtaamisesta. Eikö niin? Että me ei ollakaan, en mä kerkee kuunteleen kato sua nyt, kun mun pitää tässä samalla miettiä, että mitä mä teen tuossa seuraavassa asiassa ja niin edelleen. Ja jos me yritetään saada aikaan osallisuutta, jos me yritetään rakentaa osallistavia tai osallisuutta mahdollistavia kohtaamisia, niin niihin pitää varata tilaa, niihin pitää varata aika, niihin pitää varata rauha. Elina, mitäs sä ajattelet?

 

Elina: Joo, siinä on oikeastaan, vastaus tuohon mun kysymykseen tuli tässä. Ja tuli myös siellä Amin aikaisemmissa kommenteissa jotenkin, että me luomme toisillemme sitä osallisuutta. Me emme luo sitä itsellemme, vaan toisillemme. Me luodaan sitä katseilla, kuuntelemisella, keskittymisellä siihen, mitä sä sanot. Ja sitten kun se, kenen kanssa vaikka keskustelet tai olet muussa vuorovaikutuksessa, kun se antaa sitten palautteena takaisin sen saman, niin silloin se on semmoinen itseään ruokkiva positiivinen kehä. Ami?

 

Anna-Maria: No mä kävin hiljattain lääkärissä. Mä ensin menin väärään paikkaan, mut ohjattiin väärään paikkaan. Ja sitten se paikan nimi oli aivan kauhea, siis mä olin kontrollissa, mutta Syöpäkeskus. Ja sitten mä olin tosi vihainen, kun mä menin sinne odotushuoneeseen. Ja sitten, että nyt mä sanon kyllä suorat sanat, tai ei se varmaan ehkä kannata. Ja sitten kun lääkäri tuli vastaanottamaan, hän hymyili ja oli sillein avoin, niin se mun osattomuuden kokemus suli siinä hetkessä. Että siitä ainoastaan siitä mun äkäisyydestä jäi sitten merkintä korkeasta verenpaineesta [naurahduksia], mikä ei ole muuten ongelma. Niin just tällä vaan, tarina liittyy tähän, mitä Annis kertoi ja Elina vahvisti sitten siinä. Mutta mun tuli myös mieleen sitten vaikka virallisemmissa yhteyksissä, kun pyydetään ja kuullaan asukkaita tai asiakkaita. Niin siellähän monesti voi tulla se kokemus, että ne valuu jonnekin hukkaan. Ja tulee se voimattomuuden ja toivottomuuden kokemus, että ei kannatakaan mennä tuonne, kun ehkä vaan tässä nyt näennäisesti kuullaan, mutta siitä ei seuraa mitään. Niin mä luulen, että ihmiset kyllä ymmärtää, että ne vaikka muutosprosessit tai poliittiset prosessit on vaikeita, kunhan heille selitetään. Just niin kuin Elina alussa mainitsikin, että kerrotaan, että miten tämä homma toimii. Tai sitten se, että ne ehdotukset, mitä tulee asiakkailta tai asukkailta tai ihmisiltä yleensä, niin ne kirjataan johonkin näkyviin. Mun mielestä silläkin on jo ihan tosi iso voima, sillä että ihminen näkee, että se mun ehdotus on nähty niin tärkeäksi, että se on kirjoitettu tuonne jonnekin seinälle.

 

Elina: Joo. Noi on aivan totta. Ja mun mielestä tässä tullaan siihen sellaiseen, mä olen paljon miettinyt osallisuuden ja viestinnän yhteyttä, kun mä olen paljon viestinnän alan töitä tehnyt. Niin musta tuossa tullaan just siihen, että miten osataan se viestiä ihmisille, että mihin tämä juttu nyt vaikutti. Ja tuo esimerkiksi, että se kirjoitetaan seinälle, että sä näet, että no tässä se on. Tai se lukee jossain, että hei me on kuultu näitä ja näitä ihmisiä tässä prosessissa.

 

Anna-Maria: Että vaikka itsekin olen paljon saanut vaikuttaa ja paljon on työtä tullut näkyviin, niin sitten se on ihan semmoinen, se tuntuu ruumiissa se, kun se oma ehdotus jotenkin tulee, joku toistaa sen tai se on jossakin näkyvillä.

 

Elina: Joo.

 

Anna-Maria: Mun mielestä se kertoo siitä, kuinka ihminen tarvitsee sitä. Tai että se tynnyri, se semmoisen, että tulla näkyväksi ja kuulluksi ehdotuksineen, niin se on aika iso.

 

Anne-Mari: Kyllä.

 

Elina: Joo, osallisuuskin on kehollinen kokemus myös. Ja tuossa tulee se, että me ollaan todella kokonaisuuksia, että me tarvitaan se psykofyysissosiaalinen kokonaisuus siihen, että toi osallisuuskin täytyy. Onpa ollut mielenkiintoista keskustelua. Miten te haluisitte vielä tähän loppuun, onko joku semmoinen asia, mikä on jäänyt sanomatta tai mistä vielä olisi tärkeetä mainita?

 

Anna-Maria: No mä haluaisin sanoa sen, että meillä THL:llä tehtyjen tutkimusten mukaan, niin erityisesti kaikkein heikoimmassa olevien osallisuuden kokemusta on aika helppo vahvistaa. Kun ajatellaan, että ne on, tämmöiset ihmiset, joilla on paljon vaikeuksia, niin on aika monessa tukalassa pinteessä ja on paljon ongelmia tai asioita ratkottavana. Ja yhteiskuntakaan ei ehkä osaa suhtautua oikealla tavalla. Siellä voi olla erilaisuutta, jota karsastetaan ja muuta. Niin sitten aika pienilläkin asioilla pystytään vahvistamaan ihmisen osallisuuden kokemusta. Ja se mun mielestä luo toivoa.

 

Elina: Joo. Ja erityisesti kaikista heikoimmassa asemassa olevien.

 

Anna-Maria: Niin.

 

Elina: Joo.

 

Anna-Maria: Erityisesti niissä. Että sitten kun se osallisuuden kokemus on melko vahva, niin se aika hyvin siellä pysyy. Että se saattaa heilahdella vähän, mutta sitä on aika vaikea nostaa enää. Mutta siellä, jossa ongelmat on kasautunut, niin siellä se vahvistuu.

 

Elina: Onpa ihana ajatus. Ja jotenkin luo semmoista hyvää toivoa. Joo.

 

Anna-Maria: Joo.

 

Elina: Mites Annis, onko sulla jotain mitä sä loppuun haluaisit sanoa?

 

Anne-Mari: En mä tiedä. Mä jäin jotenkin, kiinnityin kovasti tuohon, mun mielestä toi on tosi tärkeä jotenkin asia nostaa esille, että se on suhteellisen helppoa siellä, missä on pimeintä, niin tuoda sitä valoa. Ja niin kuin sä sanoit, että se antaa toivoa. Ja jotenkin ylipäätään siitä, että me ei olla minkään mystisen asian äärellä, vaan mehän ollaan ihmisyyden ja kohtaamisen äärellä. Ja kohtaamisen taitojen äärellä siinä kuulluksi tulemisessa ja kuulemisessa, nähdyksi tulemisessa ja näkemisen maailmassa jotenkin. Että ihmisyyttähän tietyllä lailla tämä on. Että se ei ole vaikeata välttämättä. Mutta sitten samaan aikaan se on ihan kamalan vaikeeta. Että nämä on tärkeitä asioita, kiitos Ami tästä.

 

Elina: Kyllä. Ihmisyyttä ja myös yhteyttä koko planeettaan. Koska kiinnityin tässä siihen, että Ami sanoi jossain alkuvaiheilla myös luontoyhteyttä ja tällaista, että tämähän on yhteyttä monipuolisesti koko tähän planeettaan, missä me oleillaan.

 

Anna-Maria: Ja myös mielikuvitusmaailmoihin.

 

Anne-Mari: Juu.

 

Elina: Niin.

 

Anna-Maria: Ihminen voi silloinkin kokea vahvaa osallisuutta.

 

Elina: Niin, mielikuvittelukyky ja leikillisyys ja kaikki, niin siitä me voitaisiin puhua toisen podcastin verran [naurahduksia]. Ja varmaan puhutaankin jossain vaiheessa, koska sieltähän avautuu ihan oma uusi maailmansa. Mahtavaa, että Ami tulit meidän vieraaksi. Ollaan siitä tosi kiitollisia.

 

Anna-Maria: Oli ihana tulla.

 

Elina: Ja seuraavassa jaksossa sitten seuraavia asioita. Kiitos seurasta.

 

Anne-Mari: Kiitos seurasta.

 

Spiikkaajat: Kuuntelit Osallistuen-podcastia. Mikäli aihe kiinnostaa sinua enemmän, tutustu Osallistuen töissä -verkkojulkaisuun, josta löydät lisää tietoa, kokemuksia ja käytännön vinkkejä osallistuvaan työotteeseen työelämässä. Julkaisun löydät osoitteesta osallistuen.metropolia.fi. Kiitos kun kuuntelit.

[Loppumusiikki]