Osallistuen 6: Parhaat opit ryhmäprosessien ohjaamisesta

[Alkumusiikki]

Spiikkaaja: Tervetuloa kuuntelemaan osallistuen podcastsarjaa. Tässä sarjassa osallisuudesta innostuneet asiantuntijat asettuvat ihmettelemään osallisuutta, sen mahdollisuuksia, karikoita ja riemun hetkiä työelämässä. Keskustelujen äärelle johdattelevat Metropolia-ammattikorkeakoulun asiantuntijat. Kiva, että olet kuulolla.

Elina Ala-Nikkola: Osallisuuteen liittyy aina tavalla tai toisella ihmisten välinen tekeminen, ihmisten välinen työskentely ja vuorovaikutus. Tässä jaksossa tarkastellaan sitä, miten saadaan luotua hetkiä, joissa ihmiset voi kokea osallisuutta käsiteltävään yhteiseen aiheeseen ja osallisuutta toisiinsa. Mä olen Elina Ala-Nikkola. Työskentelen Metropolia Ammattikorkeakoulussa muun muassa osallistuvan työotteen asiantuntijana. Ja tänään tätä aihetta mun kanssa on ihmettelemässä kollegani Anne-Mari Raivio, jonka kanssa ollaan tämän aiheen äärellä oltu monen monituista kertaa. Ja tänään nyt sitten yhdessä täällä keskustellen. Annis, kerro itsestäsi.

Anne-Mari Raivio: Joo, hei Elina. Ja ihana olla täällä sun kanssa taas kerran [pieni naurahdus] juttelemassa näitä asioita lävitte. Tämä on mulle monella tapaa sillä lailla merkityksellinen aihe. Että mä tosiaan olen sunkin kanssa yhteistyössä, ollaan oltu tässä yhteisessä osallistuvaa työotetta kehittävässä tiimissä Metropoliassa. Eli tämä osallisuusnäkökulma on mulle tärkeä ja merkityksellinen. Ja sitten sen lisäksi mä olen toiminut pitkään meidän liiketalouden osaamisalueella englanninkielisten viestintä- ja vuorovaikutustaitojen opettajana. Eli sitten sitä kautta just tämä, niin kuin sä sanoit, että tiimien tai ryhmän väliseen vuorovaikutukseen liittyen tässä tänään myös ollaan ihmettelemässä, niin se. Plus sitten se, että opettajan työstä pitää tämmöinen ryhmien prosessin ohjaaminen, mikä on jollain lailla tämmöisen osallistuvan työotteen ytimessä, niin se on mulle kanssa semmoinen innostava ja tärkeä asia. Joten onpa hauska katsoa, että mihin me tämän teeman kanssa päästään. Niin kuin sanoit, niin me ollaan tässä ihmettelemässä yhdessä keskeneräisten ajatusten kanssa. Ja saapahan nähdä, mihin kaikkialle meidän ajattelu tänään meidät vie.

Elina: Kyllä. Ja se onkin muuten se keskeneräinen ajattelu yksi semmoinen keskeinen asia tässä, kun me puhutaan ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja ryhmäprosesseista, että sallitaan se keskeneräisyys. Ja sallitaan se, että asioiden kanssa ei olla vielä valmiita, että sä voit tulla sellaisena kuin sä olet.

Anne-Mari: Tämä on ihan äärimmäisen jotenkin tärkeä ja tämä myös ihan äärimmäisen vaikea asia. Että mä en tiedä eletäänkö me jotenkin semmoisessa niin, onko se suorituskeskeisyyttä vai mitä se sitten on, mutta että sellaisessa maailmassa, missä keskeneräisyys on jotenkin vaje tai virhe. Ja mä jotenkin haluaisin ajatella, että keskeneräisyys, sehän on hyve. Siis se, että me ei olla koskaan valmiita niitten meidän näkemysten kanssa. Ja meidän pitäisi normalisoida se, että se, mitä me tässä nyt yhdessä pohditaan, niin eihän tämä vielä välttämättä ole, eikä sen tarvitse olla, se viimeinen totuus tai se viimeinen vastaus johonkin asiaan. Vaan että on ihan ok haparoida ja miettiä ja yhdessä lähteä rakentamaan dialogissa tätä yhteistä ymmärrystä jotenkin eteenpäin.

Elina: Kyllä. Ja tätä kannattaa sanoittaa ääneen. Että jos on vaikka semmoinen ryhmätilanne, jossa sitten olet esimerkiksi itse vetäjänä, niin sanoittaa sitä ääneen, että hei tämä on ihan ok täällä ajatella ääneen. Tai ajatella paperille tai ajatella mihin tahansa [pieni naurahdus]. Mutta ajatella keskeneräisiä ajatuksia, että niitä ei tarvitse ottaa totuutena. No tässä oli yksi tämmöinen asia, että kun ollaan ryhmän kanssa, niin voidaan sanoittaa ääneen sitä keskeneräisyyttä. Mutta minkälaisin muin keinoin… Kun me puhutaan tästä onnistuneesta ryhmäprosessista, niin silloinhan me puhutaan aika pitkälti psykologisesta turvallisuudesta ja sen rakentamisesta. Että ilman sitähän meillä ei ole onnistunutta vuorovaikutustilannetta ihmisten välillä. Niin tämä keskeneräisyyden ääneen sanottaminen on yksi semmoinen. Mutta mitä muita me tässä voitaisiin tunnistaa sellaisia asioita, joilla voidaan luoda sitä psykologista turvallisuutta ja luottamusta, joka on kaiken toiminnan a ja o?

Anne-Mari: No mun mielestä ennen kuin lähdetään siihen, että mitä keinoja siihen on, enkä mä tiedä onko mulla vastauksia siihen, mutta on ehkä tärkeä sanoittaa se, että mitä se psykologinen turvallisuus tarkoittaa. Amy Edmondsonhan on ehkä tunnetuin nimi, joka tätä luottamuksen rakentamista ja psykologista turvallisuutta toimivissa ja hyvin toimivissa tiimissä, huipputiimeissä, on tutkinut ja sanoittanut. Ja jotenkin hänen ajatuksiaan lainaten, niin jotenkin semmoinen keskeinen ja tärkeä asia ymmärtää on se, että psykologinen turvallisuus ei tarkoita sitä, että meillä on kaikilla koko ajan mukavaa ja me pysytellään siellä mukavuusalueella. Vaan päinvastoin, psykologisesti turvallisessa tiimissä sä uskallat heittäytyä sun epämukavuusalueelle myös. Eli silloin just tämä keskeneräisyys, minkä sä mainitsit tuossa, tai mistä puhuttiinkin jo. Mutta sen lisäksi myös sitten se, että mä uskallan tuoda nämä mun ideat tähän kuultavaksi, mä uskallan kysyä näitä kysymyksiä, mitä mulla on, oli ne sitten minkälaisia kysymyksiä tahansa. Mä uskallan myös nostaa esille epäkohdat ja ne kielteiset asiat, mitä tähän keskusteltavaan tai käsiteltävään asiaan liittyy ilman, että mun tarvitsee pelätä tulevani tyrmätyksi tai että mua pilkataan tai mua vähätellään tai muuta. Eli psykologisesti turvallisessa tiimissä se, mitä sä ajattelet, mitä sä tunnet, niin se on lupa tuoda jotenkin tähän yhteiseen pöytään ja siihen suhtaudutaan arvostavasti ja kunnioittaen.

Elina: Kyllä. Ja jokaisen tiimiläisen täytyy tuntea sitä psykologista turvallisuutta. Että jos on yksikin, joka ei sitä tunne, niin se heti vaikuttaa siihen ryhmään. Ainakin hänen osaltaan. Mutta myös mun mielestä muihin, jotka siihen osallistuu.

Anne-Mari: Kyllä, ehdottomasti. Ja tässä täytyy muistaa tietysti se, tai jotenkin ajattelen niin, että sehän on hyvin yksilöllinen kokemus. Se mikä mulle on psykologista turvallisuutta, ei välttämättä mun kollegalle ole. Eli tämähän tietyllä lailla tarkoittaa sitä, että meidän kaikkien täytyisi pystyä reflektoimaan sitä, että mitä minä tarvitsen voidakseni kokea oloni turvalliseksi. Ja miten minä vaikutan tähän ryhmän yhteiseen psykologisen turvallisuuden tunteeseen. Eli jos palataan siihen kysymykseen, että millä tavoin näitä voisi, muuta kuin se, että sanoitetaan ääneen, että hei se keskeneräisyys on sallittua, niin miten muuten tätä psykologista turvallisuutta voitaisiin lähteä rakentamaan. Niin esimerkiksi just nimenomaan sitä kautta, että me käydään sitä yhteistä keskustelua ja yhteistä reflektiota siitä, että mitä me ymmärretään psykologisella turvallisuudella, mitä se konkreettisesti tarkoittaa minulle, ja mitä se tarkoittaa sitä kautta tälle tiimille. Rakennetaan yhteisen toiminnan periaatteita tai pelisääntöjä. Tai miksikä niitä nyt haluaa sitten kutsuakaan.

Elina: Kyllä. Ja näitä yhteisen toiminnan periaatteita voi rakentaa, on sitten semmoinen tilanne, missä ollaan vain yhden päivän tai puolikkaan päivän ajan, joku yksittäinen työpajatilanne, tai sitten ihan tiimissä, jossa ollaankin pidempään, jossa on tärkeää, että se ihmisten välinen vuorovaikutus toimii. Mä näkisin, että yksi semmoinen tärkeä on kuulluksi tulemisen mahdollistaminen. Ja sen muistuttaminen, että ihmiset muistaisi sen lisäksi, että ne puhuu itse, niin myös kuunnella, mitä toinen sanoo. Eli tämmöisiä dialogin perusperiaatteita. Ja sitä voidaan sitten hyvin monin tavoin vahvistaa, esimerkiksi vahvistamalla reflektiota ryhmätyöskentelyssä. Että hyödynnetään erilaisia reflektion keinoja, että ihmiset oppii aidosti kuuntelemaan. Tai muistaa, kyllähän ihmiset osaa kuunnella, mutta muistavat siinä tilanteessa kuunnella toisiaan. Mitä muita tämmöisiä sääntöjä sulla tulee mieleen, mitä voisi olla?

Anne-Mari: Muita periaatteita tai asioita, mitä ehkä siinä psykologisen turvallisuuden luomisessa voisi lähteä miettimään, ihan konkreettisia keinoja esimerkiksi on se, että millä tavoin me varmistetaan, että jokaisella on mahdollisuus osallistua. Ja tämä on ehkä sitten tilanteessa, kun sä toimit vetäjänä tai ohjaajana tai vaikkapa opettajana, niin just sen miettiminen, tämä on jotenkin semmoinen johtotähti, tämä on se kysymys, mikä mulla on mielessä aina, että mitenkä mä rakennan tämän yhteisen kohtaamisen sellaiseksi, että jokaisella on mahdollisuus osallistua. Ja toisinaan voi olla syytä lähteä miettimään erilaisia keinoja esimerkiksi sitä kautta, että mahdollistetaan yksinajattelu hetken aikaa ennen kuin otetaan asiat yhteiseen keskusteluun. Tai sitten se, että mahdollistetaan pienryhmissä työskentely. Jotta se turvallisuus, jotta mulla on sellainen olo, että mä olen päässyt mukaan tähän keskusteluun, mä olen voinut vaikuttaa tähän käsiteltävään asiaan, niin mä olen voinut tehdä sen ensin pienryhmässä. Ja mun ei tarvitse saman tien tehdä sitä koko ryhmän edessä.

Elina: Joo. Yksi semmoinen hyvä toimintaperiaate on myös, joka kannattaa sanoittaa ääneen. Mä olen huomannut, että kun vetää erilaisia ryhmiä, niin tämä yleensä auttaa ihmisiä vapautumaan siinä tilanteessa. Niin on se, että sanoittaa ääneen, että tähän voi tulla sillä intensiteetillä kuin just tänään on. Että voi olla, että olet nukkunut huonosti. Voi olla, että bussi on ollut myöhässä ja olet juossut paikalle. Voi olla, että olet elämäsi kunnossa ja innoissasi kaikesta. Niin tässä tilanteessa saa olla just sillä intensiteetillä kuin siinä hetkessä on. Ja tähän liittyvä asia on myös semmoinen aitous. Kun vetäjä on oma luonnollinen itsensä, niin se myös heijastuu niihin siellä paikan päällä oleviin ja myös he uskaltaa olla omia itsejään.

Anne-Mari: Joo. Tuosta on hauska esimerkki itse asiassa mulla tämän syksyn ajalta, kun me kollegan kanssa oltiin aloittamassa yhtä valmennusprosessia ja meillä oli meidän kick-off-päivä. Ja se alku meni aivan häslingiksi. Siinä tapahtui kaikenlaista. Me ei oltu huomattu huomioida sitä, että kampuksen ovet onkin lukossa. Ja oli kaksi ovea vähän etäällä toisistaan, mistä molemmista saattoi jengiä tulla sisään. Ja sitten me juostiin siellä hikikiekot kainalossa ovelta toiselle ja yritettiin aina olla, että oletkos nyt tähän tulossa vai oletko vaan tavallinen [naurahtaa] kaduntallustaja ohi kulkemassa. Ja sitten kun me päästään sinne tilaan, missä meillä on, niin eihän siellä tekniikka toimi. Ja siellä on siis kerta kaikkiaan vaan just semmoinen, jokaiselle, joka on koskaan mitään ryhmäprosessia, opetusta, työpajaa ollut vetämässä, niin aivan painajaisaloitus. Ja sitten me siinä kollegan kanssa jossain kohtaa vaan kerta kaikkiaan, että rupesi vaan naurattamaan, että eihän tälle enää voi mitään. Ja me ruvettiin sanoittamaankin sitä ääneen, että niin kuin näette, niin tämä ennakkoon suunnittelu ja yksityiskohtien tarkka miettiminen ei taida olla meidän kummankaan vahvuus, että sitä on pelattava niillä vahvuuksilla, mitä on. Ja siis tiekkö, naurettiin itsellemme siinä tosi jotenkin avoimesti. No meillä sattui olemaan siis tämä psykologinen turvallisuus itse asiassa teemana myös siinä sitten sen ryhmän aloituksen kanssa. Ja ryhmä pääsi pienissä ryhmissä keskustelemaan ja juttelemaan siitä, että miten he ymmärtää, mikä heille tarkoittaa psykologista turvallisuutta, mikä tuo psykologista turvallisuutta heille, mitä he tarvitsee. Ja siinä käytiin sitten heidän havaintojaan ja ajatuksiaan lävitte, niin sitten sieltä muutamastakin tiimistä tai ryhmästä ruvettiin sanoittamaan sitä, että hei kuule, että kun me ruvettiin miettimään, että oliko tämä teidän alun sählinki ihan suunniteltu juttu, että te sillä tavoin madalsitte sitä kynnystä ikään kuin meillekin olla keskeneräisiä ja meidänkin sählätä ja mokata. Ja sitä, ettei aina tarvitse olla niin homma hanskassa. Ja sitten ajateltiin sillein, että no voi että, kun voisikin sanoa, että joo oltiinkin pedagogisesti niin näppäriä. Mutta ei, kyllä tämä oli ihan [naurahtaa] puhdasta sattumaa ja näin vaan kävi. Mutta sai ajattelemaan just nimenomaan tota, mitä sunkin kanssa on moneen kertaan puhuttu, että tämä vetäjän oma esimerkki on äärimmäisen tärkeä tekijä siinä, että minkälaisen ilmapiirin sä saat rakennettua siihen jengiin. Miten sä omalla toiminnallasi vaikutat siihen psykologiseen turvallisuudentunteeseen siinä hetkessä niin, että jokaisella on mahdollisuus olla just tasan niin sählääjä kuin on tai just sellainen kuin on.

Elina: Joo. Toi on tosi hyvä esimerkki siitä. Ja siitä tulee mieleen, että sillä ei ole merkitystä, minkä tyyppinen se vetäjä on, minkä tyyppinen luonne esimerkiksi se on, kunhan se on vaan oma itsensä. Että mä tunnen tosi monia hyviä ryhmänvetäjiä, jotka on hyvin erilaisia ihmisinä. Ja niiden työpajoissa voi syntyä se ihan samanlainen psykologinen turvallisuus silloin, kun he omia itsejään. Silloin ihmisen on helppo tulla siihen, kun se voi kokea, että no tuon vetäjän kanssa tässä on helppo olla. Mun on hyvä olla tässä ja mä uskallan luottaa. Mulla tulee mieleen myös semmoinen asia, että on tosi tärkeä hyödyntää kaikenlaisia muitakin tapoja kuin puhetta. Että se, että me hyödynnetään sitä tilaa, missä me ollaan. Me hyödynnetään sitä, että ihminen on muutakin kuin suusta tulevia sanoja, että meillä on se koko keho. Koska joku voi kokea esimerkiksi ajattelun helpompana silloin, kun se liikkuu tai vaikka seisoo. Ja toinen taas tykkää mieluummin istuen ajatella. Joku tykkää ajatella niin, että katselee ikkunasta ulos eikä sitä kumppania, kenen kanssa puhuu. Niin ikään kuin sallitaan myös kaikki tämmöinen, että käytät sitä kehoasi sillä tavalla, missä sun on kaikista luontevinta olla. Ja sitä kautta rakentuu se turvallinen tunne olla siinä tilassa. Että tämäkin on niitä asioita, mikä kannattaa sanoa ääneen. Koska meidän kulttuurissa on se, että helposti mennään ja istutaan. Ja sitten jos sä olet tyyppi, jolle se istuminen on haastavaa, niin se on ihanaa jos vetäjä sanoo, että hei täällä on ok myös seistä, niin silloin kukaan ei ihmettele sitä, että joku seisoo. Ja samalla tavalla sitä tilaa voi käyttää hyödyksi. Että ei meidän aina tarvitse olla siellä jossain neuvotteluhuoneessa, vaan me voidaankin lähteä sieltä toisiin tiloihin työskentelemään tai vaikka jopa pihalle hetkeksi kävelemään. Puhuit tuosta pienryhmätyöskentelystä ja muusta, niin kaikkea semmoista voidaan hyödyntää. Se myös luo sitä parempaa vuorovaikutusta ja myös sitä psykologista turvallisuutta.

Anne-Mari: Myös sen huomioiminen, että me ollaan erirytmisiä ja erityylisiä vaikkapa ajattelutavoiltamme. Eli tämmöisen kognitiivisen diversiteetin huomioiminen esimerkiksi siinä, kun sä suunnittelet tai mietit sitä, että minkälaisen työpajan sä rakennat. Ja niitä asioita, mitä ehkä pitää sanoittaa ääneen osana sitä, kun tehdään, luodaan niitä periaatteita, että miten tässä toimitaan. Niin esimerkiksi siitä näkökulmasta, että osa meistä, niin kuin minä esimerkiksi olen tämmöinen, että mun pitää kuulla mitä mä ajattelen ja mä puhun sen takia ihan tosi paljon. Että mä puhun auki niitä asioita tähän mun eteen, jotta mä itse ymmärrän, mitä mä ajattelen. Sen takia mun jututkin lähtee vuodesta miekka ja kivi ja niin edelleen [pieni naurahdus] eteenpäin. Eli että multa tulee puhetta ja mä myös hyvin helposti vien sen puheilmaherruuden tai miksikä ikinä sitä sanotaan. Eli jos mulle vaan annetaan mahdollisuus, niin kyllä tätä tulee täältä. Ja sitten samaan aikaan on olemassa ihmisiä, jotka on harkitsevaisempia. Joilla menee hetken aikaa pidempään ennen kuin he sanoittavat ääneen niitä ajatuksia, mitä heillä on, koska pitää päästä ajattelemaan ensin oman pään sisässä, oman pään rauhassa sitä asiaa ennen kuin sen sanoittaa ääneen. Ja jotenkin tämän tiedostaminen molemmin päin on ihan tosi tärkeää. Että mä myös oivallan, että mun luontainen vuorovaikutustyylini ja mun luontainen tyylini on tämä rönsyilevä puhe, jota tulee kyllä kuin apteekin hyllyltä koko ajan. Että tämä on tämä mun luontainen tyylini, mun täytyy ehkä huomioida sitä, että mä pikkasen rupean antamaan tilaa enemmän muille. Että mä olen itse tietoinen siitä, että mikä on se tila, minkä mä siitä vuorovaikutuksen tilasta otan tällä omalla puheellani. Ja sitten samaan aikaan rohkaista toisia ottamaan sitä tilaa itselleen ja sanoittaa. Että vaikka se olisi sulle luontaisempaa niin, että mä tätä pohdiskelen ja sitten ehkä huomenna tiedän mitä mä ajattelen, tai tunnin kuluttua, ja mä tulen sitten vasta sanomaan ääneen. Että mä en haluaisi tätä keskeneräistä ajattelua vielä tehdä näkyväksi. Niin entäpä jos mä tässä yhteisessä työpajassa tai tässä yhteisessä kohtaamisen hetkessä lähtisin sanoittaan rohkeammin ja ottaisin vähän itselleni enemmän tilaa. Eli että oltaisiin molemmin puolin tietoisia siitä omasta luontaisesta tavasta ja pyrittäisiin pikkasen tulemaan toisiamme vastaan.

Elina: Kyllä. Me ollaan nimenomaan vastuussa siitä, että ne toiset voi kokea osallisuutta. Meillä on tässä Osallistuen-podcast-sarjassa jakso, missä on vieraana Anna-Maria Isola, THL:n johtava osallisuustutkija. Ja Anna-Maria puhuu siellä siitä, että mä olen vastuussa siitä, että sä voit kokea osallisuutta. Mä en ole tavallaan vastuussa omasta osallisuudestani, vaan siitä, että tässä tilassa nämä kaikki muut voi kokea osallisuutta. Ja silloin just, kun kiinnittää huomiota siihen, että mitkä on mun luontaiset tavat toimia ja miten mä voin niitä tässä käyttää niin, että nämä muut voi kokea sitä osallisuuden tunnetta, niin se on se juttu, millä se saadaan aikaan. Ja silloin tullaan siihen ajatukseen, että se ei olekaan se onnistunut osallistuva ryhmähetki kiinni pelkästään siitä vetäjästä ja miten hän toimii, vaan se on kiinni myös niistä kaikista ihmisistä, jotka siellä on paikan päällä. Mutta jotta ne ihmiset oivaltaa tämän, niin vetäjän vastuulla on sanoittaa sitä. Että hei rakennetaan esimerkiksi tälle porukalle nyt toimintaperiaatteita tähän meidän hetkeen tai tähän meidän tiimiin, toimintaperiaatteita, millä me mahdollistetaan sitä psykologista turvallisuutta niin kuin tuossa alussa puhuttiin.

Anne-Mari: Mun tehtävä on myös kertoa, missä ne mun rajat menee. Mun tehtävä on sanoittaa ääneen, mikä mulle on psykologista turvallisuutta, mitä minä tarvitsen, että minulla on tässä hyvä olla. Mä en voi jäädä odottamaan, että muut ymmärtää sen mun puolesta, jos en mä ikään kuin tuo sitä yhteiseen pöytään ja kerro, että hei mulle tämä tarkoittaa psykologista turvallisuutta. Ja se on sellaista yhteistä neuvottelua, merkitysneuvottelua jatkuvasti. Ja tähän tarvitaan sitä vetäjän ammattitaitoa, että tämä yhteinen merkitysneuvottelu käynnistyy. Mutta sitten siihen, että se merkitysneuvottelu etenee ja siitä oikeasti syntyy jotain sellaista, mikä auttaa ryhmää eteenpäin, niin se on ryhmän ihan jokaisen jäsenen vastuulla.

Elina: Hyvä ratkaisu jossain semmoisissa nopeammissa tilanteissa, joissa kuitenkin täytyy luoda se semmoinen ilmapiiri, missä ihmiset uskaltaa tuoda ajatteluaan ja ajatuksiaan, niin nopeampi ratkaisu voi olla esimerkiksi käyttää jotain valmiita toimintaperiaatteita, jotka vetäjä käy alussa läpi ja esittää toiveen, että kaikki kunnioittaa niitä. Hyvä esimerkki tästä on toi Erätauko-säätiön Erätauko-dialogi, joka on ihan rakennettu konsepti, jonka kuka tahansa voi tuolta ottaa käyttöön. Ja siinähän on valmiit ikään kuin, taitaa olla pelisäännöt-nimellä ihan siinä, tai dialogin säännöt tai arvostavan keskustelun säännöt. Niin siinä ne annetaan suoraan, jolloin ikään kuin päästään nopeammin siitä eteenpäin. Mutta sitten kun ollaan syvemmässä prosessissa, niin silloin on tosi tärkeä, että se porukka on itse luonut niitä toimintaperiaatteita, että ne on heidän näköisiään ja he voi kokea osallisuutta.

Anne-Mari: Nämä on ihan äärimmäisen tärkeitä. Hirveän jotenkin tietyllä lailla yksinkertainen asia, mutta samaan aikaan mä myös tällä kokemuksella, mikä mulla on, 20 vuoden opettajakokemus vaikka, niin mä tiedän, että tämä ei ole mitenkään helppo nakki. Ei tämä tapahdu tuosta vaan. Vaan se vaatii oikeasti sellaista pysähtymistä tämän asian äärelle.

Elina: Hyvän ryhmäprosessin vetämisessä tai hyvänä ryhmän osallistujana me ei olla koskaan valmiita. Vaan me aina voidaan oppia siitä lisää ja tarkastella jokaisessa hetkessä, missä me ollaan vuorovaikutuksessa toistemme kanssa, niin sitä, että miten me niissä toimitaan ja miten niissä rakentuu juuri sitä psykologista turvallisuutta, joka tunnistettiin sen kaiken ytimeksi. Eli jos tähän loppuun vielä jotenkin tiivistäisi, niin ehkä semmoinen, että olet sä sitten vetäjänä tai osallistujana, niin ole tuntosarvet tosi herkkänä kaikissa tilanteissa. Ja eri tilanteet toimii erilailla. Että jossain tilanteessa toimii tämmöinen ja jossain tuollainen. Että samat asiat ei toimi eri tilanteissa. Kiitos Annis, tämä on ollut tosi hersyvää keskustelua ja innostavaa keskustelua jälleen kerran sun kanssa. Ja jatketaan tästä toivottavasti toisella hetkellä lisää. Kiitos myös kuulijoille.

Spiikkaaja: Kuuntelit Osallistuen-podcastia. Mikäli aihe kiinnostaa sinua enemmän, tutustu Osallistuen töissä -verkkojulkaisuun, josta löydät lisää tietoa, kokemuksia ja käytännön vinkkejä osallistuvaan työotteeseen työelämässä. Julkaisun löydät osoitteesta osallistuen.metropolia.fi. Kiitos, kun kuuntelit.

[Loppumusiikki]