Pedagogin hetki 8. Häiriötön oppiminen

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Markus Norrena
Puhuja 2 Juhana Kokkonen

Puhuja 1 [00:00:07]: Tervetuloa Pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, että vaikka teemme tätä podcastia työaikana, niin se, mitä sanomme, ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä tänään keskustelemassa on minä, Markus, ja kollegani Juhana.

Puhuja 1 [00:00:37]: Moi, Juhana!

Puhuja 2 [00:00:38]: Terve vaan!

Puhuja 1 [00:00:39]: Pitkästä aikaa taas mikrofonin äärellä.

Puhuja 2 [00:00:41]: Kyllä, joo, tuli vähän taukoa tässä, mutta mukava päästä taas vähän höpisemään.
Puhuja 1 [00:00:46]: Näin on, joo, kyllä. Nyt on suuret odotukset, että kaikki odottavat superjaksoa pitkän tauon jälkeen.

Puhuja 2 [00:00:55]: Kyllä, kyllä. Me olemme valmistautuneet monta kuukautta tähän uuteen koitokseen.

Puhuja 1 [00:01:00]: Juuri näin. Siksi tässä vierähti tovi. Tämän jakson teemana, puhuimme etukäteen, että aiheena on keskittymiskyky ja häiriöttömyys. Ehkä epämääräisesti määritelty, että vain keskittymiskyky ja häiriöttömyys, mutta näillä lähdetään. Kiinnostavia teemoja. Mietitäänkö ensin, miten tämä teema, sinun mielestäsi, liittyy tämän podcastin aiheeseen eli pedagogiikkaan ja opettamiseen.

Puhuja 2 [00:01:31]: Tietenkin todella monella tavalla. Itse olen huomannut, ja moni muukin opettaja on huomannut, että jollain lailla sekä opiskelijoiden että oma keskittymiskyky on jollain tavalla huonontunut vuosien saatossa. Mekin olemme sen verran pitkään olleet opettajia, että on muistikuvia joistain ajoista ja tästä ajasta, mutta ehkä minulla itselläni sellainen henkilökohtainen, jos kerron tarinan omasta näkökulmastani, miten tämä on tullut hyvin tärkeäksi osaksi, mielestäni, sitä omaa opettamisen ajattelua, on se, että olen joskus itse aloittanut peda-alan opiskelun vuonna 1998. Meillä oli kaikilla omat tietokoneet luokissa, ja sitten minä aika nopeasti sen jälkeen, kun olimme aloittaneet, aloin huomaamaan, että en pysytkään keskittymään siihen, mitä joku opettaja luennoi luokan edessä, vaan minulle tulee valtava halu kurkata esimerkiksi sähköpostiin tai kurkata jokin tieto jostain tai jotain sellaista. Se jäi vähän mietityttämään, mitä tämä on. Silloin siihen ei ollut itselläni mitään mallia tai ymmärrystä, mikä se juttu on. Minä vain muistan sen, että olen tällaisen huomion tehnyt. Sitten kun aikaa kului ja päädyin opettajaksi, aika lailla siinä alkuvaiheessa, itse tietäen, että tällainen on, itse asiassa sisustettiin meidän silloinen opetusluokka sillä tavalla, että ne samat henkilökohtaiset pöytäkoneet laitettiin luokkien seinustoille, jotta sitten kun olemme jossain vuorovaikutuksessa keskenämme tai kuuntelemme luentoa tai teemme jotain muuta sellaista, missä ei konetta tarvita, ihmiset voivat kääntyä toisin päin, ja sen huomaa, jos joku ei käänny. Se oli sellainen ensimmäinen kokeilu ja toimikin minusta aika hyvin. Sittenhän se myöhemmässä vaiheessa vuosia myöhemmin vielä jaloistui tähän leirinuotioideaan eli sellaiseen kalustemööpeliin, joka meillä on meidän omissa luokissamme tällä hetkellä kaikissa. Sen ideana on se, että siinä on näyttöjä joka suuntaan ja sitten opiskelijat ja opiskelijat kaikki istuvat ringissä sen ympärillä ja tarkoituksena olisi, että siinä ei ole välissä mitään tietokonetta tai pöytiä, vaan että ollaan sen ympärillä silloin, kun ollaan ikään kuin keskustelemassa ihmisten kanssa. Jos tämän palauttaa siihen kysymykseen, mitä tekemistä tällä on pedagogiikan kanssa, ajattelen sillä tavalla, että suurin osa oppimisesta tapahtuu jonkinlaisessa kuuntelun ja dialogin vaihtelussa. Me kuuntelemme muuta ihmisiä, me omaksumme siitä asioita, ja sitten me mahdollisesti jollain tavalla kommentoimme sitä, käymme dialogia muiden kanssa. Tämä kaikki on viime aikoina, tai ainakin sieltä vuosituhannen vaihteesta lähtien, kun internet yleistyi, niin tämä on vaikeutunut koko ajan, ja sen takia keskittymiseen ja häiriöttömyyteen on mielestäni tärkeää kiinnittää huomiota, kun suunnitellaan opettamista tai opetustilannetta.

Puhuja 1 [00:04:46]: Joo, siinä oli aika paljon eri asioita ja paljon eri ajateltavia pointteja, joita voi pohtia, onko dialogi oppimisen keskeisin pointti? Ehkä sillä ei oikeastaan edes ole väliä, koska on kuitenkin osoitettu, että ilman fokusta ei voi oppia, eli jos ajatuksesi koko ajan harhailevat muualle, keskittyminen, ymmärtääkseni, aktivoi hippokampuksen, joka pitää huolen siitä, että se, mitä kuulet, myös jää muistiin. Se ei jää muistiin, jos et pysty samalla keskittymään siihen, mitä teet. Sitten jäin miettimään, että tällainen keskittyminenhän riittää, että se on yksi henkilö, joka keskittyy yhteen asiaa, että siinä ei tavallaan sitä dialogiaspektia.

Puhuja 2 [00:05:24]: Joo. Tietenkin on monenlaisia. Tietenkin ihan esimerkiksi lukemalla oppii tai mitä tahansa sellaista. Ehkä ajattelin, että se dialogia on siinä mielessä tärkeää, että se yleensä syventää sitä opittua, koska dialogin kautta saat uusia näkökulmia siihen aiheeseen. Näet, että eri ihmiset mahdollisesti ymmärtävät sen eri tavalla tai näkevät sen asian kokonaan eri tavalla. Se saattaa tuoda sellaista syvyyttä siihen oppimisprosessiin.

Puhuja 1 [00:05:53]: Joo. Tässä on niin useita eri asioita. Varmasti opiskelijalla itsellään voi olla eri tulokulma tai juuri se, että haluaa keskittyä johonkin ja haluaa pystyä olemaan vuorovaikutuksessa sen kanssa ja saamaan eri näkökulmia, ja opettaja haluaa, että opiskelijat keskittyvät siihen, mutta haluaa myös, tai tavallaan, että opiskelijalla on sellainen kapea ehkä keskittyminen joskus ja opettajalla pitää olla laaja, että hän pystyy seuraamaan koko luokkaa, mitä tapahtuu, ja sitten haluaa häiriöttömän tilan luoda, että kaikki voivat mahdollisimman hyvin keskittyä siihen aiheeseen. No, joo, mietin siis vain, että on useita eri näkökulmia, useita eri tulokulmia koko tähän asiaan ja eri asioita, mitä halutaan. Okei. Tällainen jo kreikkalaisten, ymmärtääkseni, harrastama demokraattinen lähestymä, että ollaan ringissä ja ollaan tasa-arvoisia, niin tämä oli yksi lähestyminen mielestäsi.

Puhuja 2 [00:06:43]: Niin, se mielestäni jollakin tavalla tehostaa vuorovaikutustilannetta, että kaikki näkevät toistensa kasvot verrattuna sellaiseen perinteiseen luokka-asetelmaan, jossa ihmiset näkevät toistensa niskat. Jos halutaan dialogia tai vuorovaikutusta, se on mielestäni oleellinen osa. Samalla se tekee vaikeammaksi sellaisen piipahtamisen muissa maailmoissa erilaisilla digilaitteilla, koska olet tavallaan kaikkien näkyvissä. Vaatii vähintäänkin paatuneisuutta, että alatkin seurata kännykkää, kun olette keskustelemassa koko ryhmän kanssa.

Puhuja 1 [00:07:21]: Joo. Opettajan näkökulmasta ehkä se tehokas työn tekeminen on keskeistä. En tiedä, onko joku huomiotalous jo vanhentunut termi vai puhutaanko siitä yhtä, kai se on yhä ajankohtainen, elikkä se, että eri applikaatiot ja eri jutut koko ajan kilpailevat meidän huomiostamme ja se on arvokasta, niin sitten ehkä on tärkeää, että me kaikki työssämme ja opettajana myös voimme tehdä valistuneita päätöksiä tai pystymme itse vaikuttamaan siihen, mihin me arvokasta huomiotamme ohjaamme koko ajan.

Puhuja 2 [00:07:51]: Joo. Ylipäänsäkin, miten me haluamme aikamme käyttää, kun olemme yhdessä oppimisen äärellä. Kaikkien aika on arvokasta, niin sitten se on kurjaa, jos se jollain tavalla vesittyy sen takia, että puolet ihmisistä ei ole edes henkisesti läsnä siinä tilanteessa.

Puhuja 1 [00:08:09]: Pitäisikö lyhyesti, miksi laitteet ovat niin koukuttavia ja vievät huomion. Miksi me haluamme koko ajan katsoa kännyköitämme?

Puhuja 2[00:08:19]: Siihen on varmaan monta syytä. Yksi keskeinen näkökulma on suunnittelunäkökulma, että tällaisten palveluiden suunnittelussa käytetään menetelmiä, joiden keskeisin pyrkimys on koukuttaa ja luoda vahvoja tapoja ja sen tyyppisiä tapoja, että mahdollisimman vahvasti koukuttuisit siihen palveluun, jotta palaisit sinne mahdollisimman usein ja käyttäisit siellä mahdollisimman paljon aikaasi. Se on tietenkin yksi näkökulma.

Puhuja 1 [00:08:48]: Eikö siinä ole tavallaan se huomiotalous. Aika on rahaa, niin se huomio, että saat ihmisten huomion, niin se on myös yrityksille rahaa.

Puhuja 2 [00:08:58]: Se on rahaa, koska sitä kautta myydään mainoksia tai niitä tietoja tai, mitä sitten mikäkin palvelu kerää käyttäjistään. Se on myös sellaisille palveluille, jotka eivät periaatteessa tarvitsisi tällaista kilpailijoita, niin ne joutuvat tietyssä mielessä lähtemään siihen mukaan, koska muut ovat siinä toiminnan logiikassa mukana. Jos et ole mukana huomiokilpailun logiikassa, sinulle ei käytännössä vain ole palvelua.

Puhuja 1 [00:09:26]: Ehkä tuohon, ihan fysiologisesti on osoitettu, niin kuin sanoit, ne on suunniteltu, jotta ne koukuttavat, että ne aiheuttavat fysiologisesti ihan dopamiinin eritystä eli hyvän olon tunnetta käyttäjissä. Se on fyysisestikin osoitettavissa, että ne ovat koukuttavia ja siitä tulee hyvä olo, kun koko ajan katsot sitä uudestaan. Tuntuu, että olet tehnyt jotain järkevää.

Puhuja 2 [00:09:48]: Kyllä. Sen lisäksi, että ne tuottavat dopamiinia, niiden lähtökohta on se, että pyritään hyväksikäyttämään ihmisten negatiivisia tunteita, eli pyritään ikään kuin lievittämään jotain negatiivista tunnetta, kuten ahdistumista, tylsistymistä, jotain tämän tyyppistä.

Puhuja 1 [00:10:06]: Itse asiassa valmistautuessani tähän podcast-kertaan, selasin läpi tämän Nir Eyalin Indistractable-kirjaa, tiedät Nir Eyalin varmasti hyvin kirjailijana, hänen pääpointtinsa on se, että [?? 00:10:20] eli, mikä se on, häiriö, alkaa aina sisältä, se, että haluamme paeta jotain epämukavaa tunnetta, mitä meillä on, ja sitten se lähestyminen, niin siis nämä teknologiayritykset ratsastavat tällä epämukavalla tunteella, joka meillä kaikilla on, tai hyödyntää sitä, hänen lähestymisensä on juuri se, että pitäisi oppia tiedostamaan, että meillä on epämukavia tunteita ja me mielellämme pakenemme niitä esimerkiksi katsomalla kännykkää tai mitä tahansa häiriötä, siitä tunteesta haetaan niitä, ja näitä pitäisi hyväksyä, on se hänen ohjeensa.

Puhuja 2 [00:10:59]: Se on vaikea juttu. Vaikka tiedostaisit, että haluat usein tai tietyin väliajoin harhautua johonkin, mitä sinun ei todellakaan kannattaisi juuri siinä hetkellä tehdä, impulssit saattavat olla niin vahvoja, että silti teet niin.

Puhuja 1 [00:11:16]: Me pääsimme tahdonvoimaan, joka on sitten myös aspekti koko tätä häiriöttömyyttä ja muuta, ja sehän ei ole mikään helppo asia, siis tahdonvoima, yleensäkään, mutta sehän vaikuttaa siihen myös. Muita ohjeita, joita minulla tuli vastaan, oli se, että tahdonvoimaa voi vastustaa, näitä voi harjoitella tekemällä ihan mitä tahansa säännöllisesti, eli esimerkiksi, jos päätät, että teet joka päivä 15 punnerrusta, niin tämä jo kehittää tahdonvoimaasi, tai siis, että on jokin sellainen, joka ei saa olla sinulle liian miellyttävä asia, mutta kun teet säännöllisesti, se kehittää tahdonvoimaa. Näin ainakin väitetään. Tässä samassa joukossa oli myös meditaatio siinä mielessä, koska se on sellaista, että sitä on vaikea tehdä säännöllisesti koko aikaa, useimmille ainakin, niin pakottamalla itsesi tekemään sen joka päivä, se kehittää myös tahdonvoimaasi ja kontrolliasi elämässä.

Puhuja 2 [00:12:09]: Joo. Suhtaudun jotenkin tietyin varauksin tahdonvoiman olemassa oloon. Varsinkin tässä yhteydessä, jos meidän elämämme pitää perustua aktiiviselle kieltäytymiselle, se kuulostaa mielestäni vähän dystooppiselta, että me kehitämme ikään kuin sellaista muskelia, jotta me selviäisimme arjesta, joka vaatii valtavasti energiaa, se ei kuulosta kivalta. Lähtisin ehkä avaamaan sitä problematiikkaa, tällaisille käyttäjille tulevaa keskittymisongelmaa kontekstin kautta, millainen olisi hyvä konteksti, jossa toimii, jossa ei olisi esimerkiksi lainkaan laitteita, sinulla ei olisi ainakaan vähän ajan päästä tarvetta päästä niille laitteille. Se, että meillä on ne, aiheuttaa tarpeen, ja se aiheuttaa tavallaan sen tahdonvoiman. Siitä tavallaan tullaan siihen juurisyyhyn, mistä koko ongelma tulee, on se, että meidän kaikki laitteemme ovat moneen eri asiaan, jollain tavalla mahdollistavia asioita. Niissä on äärettömät mahdollisuudet. Tietokoneessa tai kännykässä tai padissa sinulla voi olla satoja tai tuhansia eri ohjelmia ja verkkosivuja ja ties mitä, jotka ovat aina vain kahden napin painalluksen tai yhden jonkin hiiren liikkeen tai svaippauksen takana. Se aiheuttaa tavallaan sen ongelmat, että kun me yritämme keskittyä johonkin, se on vähän sellainen, että yrittäisimme syödä puuroa karkkikaupassa. Meillä on ne kaikki herkulliset asiat siinä ympärillä, mutta sitten me yritämme keskittyä siihen, että puuro on kuitenkin se, mitä me haluamme syödä. Tämä on tavallaan sellainen ihan rakenteellinen ongelma meidän teknologiassamme tällä hetkellä. En näe, että sitä pystyttäisiin mitenkään ratkaisemaan. Meillä on jonkin verran tällaisin single task -laitteista, että ollaan riisuttu laitteet minimiin, että me olemme [?? 00:14:23] [?? 00:14:23], [?? 00:14:24] ei voi mitään muuta kuin lukea, tai sitten jollain erilaisilla kirjoituslaitteilla pystyy vain kirjottamaan tekstiä mutta ei mitään muuta. Sellaisia on, mutta emmehän me voi koko meidän internettiämme pilkkoa tällaiseksi yhden asiaan laitteeksi. En tiedä tavallaan, mitä tälle tekisi.

Puhuja 1 [00:14:45]: Joo. Tuo näkökulma oli hyvä pointti ja hieman yllätti minut. Minä en ehkä niinkään ajattele, että ongelma on teknologia tai että sillä voi tehdä monta eri asiaa, vaan ongelma ehkä kuitenkin aika pitkälle on siinä käyttökulttuurissa, miten me niitä käytämme, mitä me niiltä odotamme. Nykyään varsinkin on olemassa useita eri tapoja vähentää sitä [?? 00:15:08] näistä kaikista laitteista, esimerkiksi kännykästä ja läppärillä, tietokoneella saat pois niitä eri muistutuksia ja kaikkea muuta, voit ajastaa, mihin kellonaikaan voit mennä verkkoon ja kaikkea muuta tällaista, mutta kaikkihan eivät osaa niitä käyttää, joten se vaatii vähän aktiivisuutta, ja se vaatii halua, ja se vaatii ehkä sitä tahdonvoimaa, että haluat tehdä muutosta. Esimerkki käyttökulttuurista, joka mielestäni on ongelma, on se, että sähköpostinhan ei mielestäni pitäisi missään nimessä olla tällainen Instan messagen, että heti, niin kuin joku WhatsApp-viestittely tai jotain muuta, mutta tämän päivän yrityksissä ja yhteiskunnassa sitten aika monessa paikassa tuntuu olevan se, tai ihmisillä on se asenne, että sähköpostiin odotetaan vastaus tosi nopeasti. Meillä on sellainen käyttökulttuuri, että asioihin pitää reagoida heti. En tiedä, mistä se tulee myöskään. Ajattelen, että se syy ei sinänsä, teknologia tietenkin mahdollistaa sen, mutta silti ajattelen, että se on enemmän kuin teknologian vika, se on kulttuurin vika, ihmisten vika, se, miten me niitä käytämme.

Puhuja 2 [00:16:16]: Okei. Tämä vaatii nyt kaksi eri vastausta. Ensimmäinen on tietenkin se, että meillä on sosiaalinen konteksti myös mukana, ja se, miten me olemme tottuneet käyttämään asioita, on tietenkin suuri syy niille tavoille, joita mielle on kehittynyt. Esimerkiksi tuossa Cal Newportin A World Without Email -kirjassa käsitellään nimenomaan sähköpostia ja kaikkia sellaisia palveluita, jotka toimivat sähköpostimaisesti, oli ne sitten Instagramin Messagereita tai mitä tahansa, ja niissä tavallaan toistuu tämä sama, sellaisen nopean vastauksen oletus. Itse asiassa niitä on varmaan pikkuhiljaa myös kehitetty siihen suuntaan, että ne toimisivat sen tyyppisesti. Jos miettii nykytyöaikoja meidän alallamme, siellä on käytössä kaiken maailman sellaiset palvelut, joissa tavallaan oletetaan, että kaikki ovat siellä chatissa koko ajan ja heti saatavilla. Se on se yksi vastaus tai jonkin lainen vastausyritys tähän, että tietenkin näin on. Mutta sitten jos mietitään tilanne, jossa esimerkiksi pitäisi lukea kirja, ja sinulla on kaksi erilaista skenaariota, toisessa on se, että luet kirjaa huoneessa ja olet aktiivinen Facebookin käyttäjä ja olet jättänyt puhelimesi toiseen huoneeseen, versus se, että luet sitä tietokoneelta ja sinulla on toisessa ikkunassa Facebook auki, niin se, että se on mahdollisimman lähellä siinä koska tahansa saatavilla ilman vaivaa, mielestäni on erittäin ilmiselvää, että esimerkiksi Facebookissa käyminen kesken kirjan luvun katsomassa, mitä siellä olikaan, lisää jonkinlaista impulsiivisuutta, kuin se, että joutuisit nousemaan avaamaan oven, avaamaan puhelimen ja menemään sillä tavalla. Kyllä se, että ne ovat siinä heti saatavilla, sillä on myös jonkinlainen sellainen houkuttelevuus tai jokin sellainen.

Puhuja 1 [00:18:20]: Tuo on ihan varmasti totta, joo. Jos tämä juuri vertaus tähän laitteeseen, jossa on kaikki asiat yhdessä, se on siinä mielessä ongelma. Sitten pääsemme takaisin siihen, että Facebookin voi piilottaa oven taakse ja piilottaa avaimen tyynyn alle, vaikka se on vertauskuvannollisesti kännykässä. On näitä ongelmia, jotka tekevät, tai osa ihmisisistähän poistaa esimerkiksi Facebook Applikaation, ja sitten he loggaavat ulos, että he menevät vain selaimella sinne, ja joka kerta pitää syöttää sekä käyttäjätunnus että salasana sinne, että he eivät salli sitä, että se muistuu siellä ja tulee automaattisesti. Se tekee siitä niin paljon monimutkaisempaa, niin se harventaa niitä kertoja, kuinka usein käyt siellä katsomassa. Se on yksi ohje, miten lähestyä tätä. Jos haluat tehdä asian A ja asia B häiritsee sinua tekemästä asiaa A, niin tee asia B mahdollisimman vaikeaksi, siirrä se mahdollisimman kauaksi.

Puhuja 2 [00:19:19]: Sanoisin, että mieti kontekstia, missä olet, mitä kaikkea haluat mahdollistaa kontekstissasi, se voi olla fyysinen tai digitaalinen konteksti, koska myös sellaiset asiat vaikuttavat tietenkin, onko hälyä ympärillä, siis häiriöasiaan, onko hälyä ympärillä, onko esimerkiksi muita ihmisiä tarkkailemassa sinua tai muuta, niin vaikuttaa myös valtavasti. Varsinkin nyt, kun puhutaan oppimisesta, yksinolollakin on suuri merkitys oppimiselle. Olikohan 1950-luvulla, sellaien Robert [?? 00:19:56] teki torakoilla testejä, ei nyt käydä sitä tarkemmin läpi, mikä se testi oli, mutta lopputulos oli se, että kun muita torakoita on katsomassa, oppiminen vaikeutuu torakoilla. Se on sitten sen jälkeen testattu kaikilla muilla eläimillä ja ihmisillä, ja se tavallaan pätee meihin kaikkiin. Oppimiseen pitäisi sisältyä myös yksin tehtyä ajattelutyötä, tai mitä se nyt sitten milloinkin on. Jollain tavalla se liittyy tähän kontekstiin sillä tavalla, että täytyy olla myös täysin häiriötön konteksti.

Puhuja 1 [00:20:27]: Joo. Tähän samaan törmäsin myös tässä, että vaaditaan tällaista niin sanottua hiljaista aikaa, Quiet timeä, jolloin saa olla ihan itse rauhassa omien ajatusten kanssa. Tämä on ilmeisesti pakollista, jos haluat, että se, mitä on oppimassa, menee pitkäkestoiseen muistiin, että se siirtyy sinne, niin pitää olla tällaista rauhallista aikaa. Toinen kiinnostava tutkimus, joka tuli mieleen tuosta torakkatutkimuksesta ja joka minulla tuli vastaan, on sellaista toisen käden häiriöitymistä elikkä secondhand distraction. Se oli tutkimus, että jos ympärilläsi on muita, jotka katsovat koko ajan kännykkäänsä, niin se vaikuttaa sinuun, että sinä haluat tehdä sitä. Ei tarvitse olla kännykkä vai mikä tahansa ihmisiä, jotka eivät keskity, jos yrität kuunnella luentoa ja sinun vieressäsi on henkilö, joka ei syystä tai toisesta keskity siihen, ihan sama, mitä hän tekee, niin tämä tarttuu sinuun ja sinä et myöskään tee sitä. Kiinnostava on se toiseen suuntaan menevä. Jos sinulla on ympärilläsi ihmisiä, jotka keskittyvät todella aktiivisesti, tämä tarttuu sinuun myös. Muilla ihmisillä on merkitystä ympäristöön, mutta se voi myös parantaa oppimista, jos kaikki ovat yhtä motivoituneita tai jos on tehty sellainen päätös, että nyt hitto me keskitymme ja kuuntelemme, jotenkin.

Puhuja 2 [00:21:42]: Tämän takia mielestäni ei ole mitenkään täysin pöyristyttävää miettiä, että joskus olisi, ei tietenkään aina, mutta että olisi välillä sellaisia opetustilanteita, joissa kaikki laitteet ovat täysin kiellettyjä, että ei ole mahdollista ainakaan sinne häiriintyä. Se on mielestäni ihan validi vaihtoehto joissain tapauksissa, joissa haluttaisiin nimenomaan, että keskitytään.

Puhuja 1 [00:22:07]: Minua kiinnostaisi ehkä juuri se variaatio näiden eri tilanteiden ja laitteiden käytön ja muun välillä, että tämä olisi yksi työkalu, jota hyödynnetään välillä.

Puhuja 2 [00:22:16]: Joo, sillä lailla se mielestäni pitäisi mennä, eli että meillä on erilaisia moodeja ja sitten meillä on jonkinlaiset selkeät säännöt, missä moodissa milloinkin ollaan. Meillä on tavallaan niitä yksityöskentelyvaiheita, joissa tietenkin on sitten vielä monta eri moodia. On työstömoodi, joka voi olla sekavampi, ja sitten on esimerkiksi juuri tällaisia lukumoodeja tai jonkin uuden asian omaksumisen moodeja, jotka vaativat vielä enemmän sellaista häiriötöntä keskittymistä. Sitten on tietenkin näitä erilaisia yhteistyömoodeja, on dialogi, jossa keskitytään, sitten on tekemisen moodeja yhdessä, jossa tehdään yhdessä, jossa keskittymisen ei tarvitse olla ihan samanlaista. Sitten on varmaan sellaisia jonkinlaisia, oleellista on myös, että on jonkinlaisia haahuilumoodeja, että ei oikein tiedä, mitä edes tehdään, vaan haetaan tavallaan inspiraatiota tai jotain muuta. Nehän voivat olla hyvinkin sellaisia häiriökeskeisiä, että haetaan esimerkiksi internetistä maanisesti erilaisia juttuja tai yritetään vain törmätä vain uusiin asioihin tavalla tai toisella.

Puhuja 1 [00:23:26]: Näitä käytetään työkaluina näitä eri moodeja, niin näistä pitäisi sitten keskustella ja sopia varmasti, että ollaan jotenkin yhteisymmärryksestä, mikä on tavoite, miksi näytä käytetään ja mitä tehdään.

Puhuja 2 [00:23:40]: Joo. Kyllä. Juuri näin. Se varmasti vaatisi sitä, että jollain tavalla miettisi, mitkä ovat omaan opetusaiheeseen oleelliset moodit, koska ne eivät välttämättä ole aina samat. Sitten ne pitäisi jollain tavalla pystyä käsitteellistämään sillä tavalla, että olisi sellaiset kommunikoitavat termit, jotka kaikki ymmärtävät, että hei, nyt siirrytään tähän ja tähän hommaan.

Puhuja 1 [00:24:04]: Joo. Myös luen, tämä nyt tukee sitä, mitä äsken sanoit, onko siitä vähän yli vuosi, kun luin vähän enemmän luovuudesta ja teorioita luovuuden ympäriltä, siinä oltiin sitä mieltä, että tällainen ei yhteen asiaan keskittyvä tai ei keskittynyt ajattelu vaan enemmän sellainen unelmoiminen, sen työn vapaa ajatuksen juoksi ja se, että saa olla vähän sotkua ajatuksessasi ja ympäristössäsi, voit hypätä asiasta toiseen ja muuta, tämä luo ympäristön luovuudelle, että sieltä voit saada näitä vaikutteita ja ideoita, joiden pitääkin jäädä tavallaan pyörimään alitajuntaasi, ja niistä tulee sitten joku lopputulos joskus myöhemmin.

Puhuja 2 [00:24:45]: Jos puhutaan oivalluksista, se syntyy niin, että otat ensin inputtia, näet vaivaa sen inputin jollain tavalla käsittelyyn, sitten se jää jonnekin takaraivoon raksuttamaan, ja sitten juuri silloin, kun et odottanut, se jollain tavalla synnyttää jonkin oivalluksen. Tämä on ikään kuin sellainen, mielestäni voi olla sellainen riski, että tätä ei välttämättä tapahdu enää niin paljon, koska näitä vaiheita, voi olla, että kaikki näistä vaiheista häiriytyvät jollain tavalla, että et ota inputtia sisään, et käsittele inputtia, koska olet häiriintynyt tai yrität tehdä jotain muuta, tai sitten, että se ei oikein takaraivossa oikein prosessoidukaan, koska sinulla on niin paljon muuta inputtia tulossa, että se tavallaan häiriintyy, tai sitten et huomaa, että sait oivalluksen, koska olet jollain tavalla häiriintynyt jonnekin muualle.

Puhuja 1 [00:25:40]: Joo. Pelottava kuva mutta mahdollinen. Sittenhän on olemassa, tai puhuit juuri, että pitää sopia, miten näitä moodeja käyttää tai keskustella. Mielestäni tämä on ratkaisu, kun oli puhetta teknologian käyttökulttuurista tai muusta, tähän instant heti-kulttuurin sähköpostissa ja muussakin, periaatteessa, tai ratkaisuehdotus, johon suunta mielestäni pitäisi mennä, on se, että vaikka työympäristössä tai opiskelijoiden tai muiden kanssa keskustelee tästä asiasta ja sopii siitä tai sanoo, minkälaisia työkalut ovat ja millä tapaa me haluamme käyttää ne. Onko oikeasti järkevää pyrkiä sellaiseen käyttökulttuuriin meidän työympäristössämme, opiskelijoiden tai opettajien kesken, että odotetaan vastaus sähköpostiin puolen tunnin sisällä vai mitä me haluamme. Tavallaan tällainen ongelman esiin tuominen ja siitä keskusteleminen voisi olla hyvä ensimmäinen askel mielestäni näissä ongelmissa tai näissä asioissa.

Puhuja 2 [00:26:36]: Työelämähän on kuitenkin ainakin meidän alallamme menossa tähän suuntaan muutenkin, että aika paljon on jo näkyvissä sellaista, että sovitaan esimerkiksi, että aamupäivällä ei odoteta keneltäkään mihinkään vastausta esimerkiksi tai että on joku tällainen säännös, että johonkin tiettyyn aikaan kaikki saivat keskittyä täysin siihen, mitä heidän sillä hetkellä täytyy kaikista eniten tehdä, ja sitten on joitain tiettyjä aikoja, jolloin odotetaan, että käydään kommunikaatiota muiden välillä. Tämäntyyppiset jututhan olisivat erittäin terveitä myös koulumaailmaan. Yksi sellainen asia, jota mietin tähän häiriöttömyyteen ja häiriöttömään oppimiseen liittyen, on myös tämä ihan klassinen flipped classroom -malli, jossa on mielestäni paljon hyvää siinä mielessä, että siinä tiedon omaksuminen tapahtuu yksin jossain valitussa paikassa ja siinä ei ole myöskään sellaista aikarajoitetta, että tiedon omaksumisen täytyy kestää tämän tai tuon verran. Sitten kun tullaan koululle, ei oleteta, että tarvitsisi olla koko ajan superkeskittynyt esimerkiksi jonkun yhden ihmiseen puheeseen, vaan voidaan ikään kuin käydä dialogia ja tehdä omaksutun tiedon pohjalta jotain yhdessä. Se on mielestäni sellainen, sen halusin nostaa sellaisen yhtenä mallina, joka tukee mielestäni häiriöttömämpää oppimista, jos vain kykenee omaksumaan tiedon sitten, kun on yksin. Se vaatii tietenkin siltä opiskelijalta nimenomaan sitä, mitä se sitten onkaan: motivaatiota tai tahdonvoimaa, tai miksi sitä haluaa kutsua.

Puhuja 1 [00:28:18]: Tähän on tietenkin kaikenlaisia kikkoja olemassa, mikä helpottaa, kun olet yksin, miten kannattaa opiskella. Se, mitä me olemme meidän opiskelijoidemme kanssa välillä käyneet läpi ja keskustelleet, on Pomodoro-tekniikka. Mielestäni on ihan hyvä mainita, koska se on aika laajasti kai tunnettu ja käytetty, mutta se on myös tosi hyvä. Jos on joku, joka ei tiedä, miten se toimii, Pomodoron perusteethan on se, että tarkoitus on, että jos sinun pitää keskittyä, saada jotain aikaiseksi, tämä on hyvä tekniikka. Ensimmäiseksi valitse sinne jokin tehtävä, mitä aiot tehdä. Sitten laitat ajastimen päälle, muistaakseni perusaika on 25 minuuttia, ja sitten tämän 25 minuutin aikana et tee mitään muuta kuin sitä tehtävää, jonka olet päättänyt, että teet, eli puhelin ja sähköposti ovat pois ja Facebook, ihan kaikki muut, teet vain sitä yhtä asiaa, keskityt siihen. Tämä on helpompaa, koska tiedät, että se on vain 25 minuuttia, kello soi 25 minuutin päästä. Sitten kun se soi, on viisi minuuttia aikaa seuraavaksi ottaa tauko ja tehdä ihan mitä haluaa, jopa silleen, että kannattaa palkita itsensä. Se on osa tätä, että tee jotain, mitä haluat tehdä, että se on palkitsevaa. Tämä tauko on myös neuropsykologisesti tärkeä siinä vaiheessa, koska aivot, kun ottaa tauon, pystyy paremmin käsittelemään ja lokeroimaan sen omiin aivoihin sinne kohtiin, minne se nyt meneekin ja muuta. Tauolla on tärkeä funktio muutakin kuin motivoimisen kannalta. Sitten tällaisia 25 minuuttia plus viiden minuutin kierroksia tehdään kai kolme kappaletta.

Puhuja 2 [00:29:58]: Tai neljä.

Puhuja 1 [00:30:00]: Tai neljä, ja sen jälkeen otetaan pidempi 30 minuutin tauko. Näitä Pomodoro-kelloja, ajastimia, verkossa vaikka kuinka paljon, vaikka tomatotimers.com on sellainen, jota olen käyttänyt.

Puhuja 2 [00:30:14]: Se on hyvin toimiva systeemi, ja siinä juuri nimenomaan näkyy se, kuinka et itse asiassa tarvitse tahdonvoimaa, kun olet tehnyt päätöksen, että teet jotain asiaa.

Puhuja 1 [00:30:24]: Vai tarvitseeko? Vaatiiko päätös alkujaankin tahdonvoiman?

Puhuja 2 [00:30:27]: Se saattaa vaatia, mutta sen jälkeen, kun olet tehnyt päätöksen, että nyt keskityn tähän tämän ajan, se ei ole vaikeaa. Tavallaan jonkinlainen priorisointikyky nousee tärkeäksi asiaksi, kun tiedät, että tämä on nyt niin tärkeä juttu, että tätä kannattaa edistää ja nyt päätän, että teen tälle jotain tämän ja tämän verran aikaa.

Puhuja 1 [00:30:49]: Oikeastaanhan kaiken taustalla todella vahvasti on motivaatio yleensäkin, mitä syitä sinulla on tehdä tämä asia tai tehdä se. Jos oikeasti haluat todella paljon tehdä jotain, niin onhan se todella paljon helpompi tehdä se. Sanotaan, että jos nautit todella paljon kitaran soittamisesta, onhan se helppoa sitten löytää aikaa ja keskittyä ja uppoutua siihen. Emme ole käsitelleet flow-tilaa vielä, mutta sehän liittyy keskeisesti tähän myös, jos haluat tehdä sitä, pääset helpommin flow-tilaan, kun teet sitä, ja toisinpäin, että jos opiskelet jotain, joka ei oikeastaan houkuttele sinua, sinä et ehkä usko siihen alaan, jos et ole motivoitunut sekä tuntuu väärältä ja sitten opettaja sanoo, että sinun on pakko tehdä näin, sitten se on ehkä vähän vaikeampaa keskittyä siihen. Sekin on mahdollista pakottaa itsensä.

Puhuja 2 [00:31:44]: Tämä pitää paikkansa. Siihen tietenkin lisämausteensa tuo tämä meidän digiteknologiamme, joka sekoittaa meidän priorisointikykyämme. Kun kaikesta tulee vähän sellaisia tulipaloja, että kaikki on jotenkin tärkeää, niin jossain vaiheessa, kun on riittävän pitkällä sellaisessa erilaisten palvelujen impulsiivisen uudelleen katsomisen suossa, et enää muista tai tunnista, mitkä olivat oikeasti niitä tärkeitä asioita, vaan kaikki tuntuvat yhtä tärkeältä, ja se priorisointi katoaa täysin, jolloin olet täysin omien impulssiesi vietävissä. Sellaista ainakin silloin aikoinaan, kun some nosti päätään joskus vuonna 2007. Omassa käyttäytymisessäni huomasin se, että asiat eivät enää ole, oikeasti tärkeillä asioilla ja täysin triviaaleilla asioilla ei tunnu olevan enää mitään järjestystä, vaan kaikki tuntuu vain todella tärkeältä, heti, tässä ja nyt.

Puhuja 1 [00:32:46]: Jotenkin tästä kaikesta tulee mieleen tämä sinun dystopiayhteiskuntakuva, jossa me elämme kieltämisen kautta. Tekee mieli vain heittäytyä syvälle tähän kaikkeen, ja sitten kaikki menee sekaisin, ja me haluamme kaikkea heti, ja pakko oppia kieltäytymään.

Puhuja 2 [00:33:03]: Sen takia, ettei tarvitsisi koko ajan kieltäytyä, niin kannattaa tehdä sellainen, minä olen sitä mieltä, että kannattaisi tehdä hyvin tarkkaan pohdittuja päätöksiä, mihin leikkiin ryhtyy. Nekin ovat [?? 00:33:15] kirjoissa, joissain ainakin on nimenomaan tästä, että pitäisi tehdä sellaista kartoitusta, mistä esimerkiksi palveluista on minulle aidosti niin paljon hyötyä, että minun kannattaa käyttää siihen niin paljon aikaa ja antaa sen häiritä minun kaikkia tekemisiäni, että jään käyttämään sitä. Pitäisi olla pokkaa poistua niistä palveluista, joita ei koe niin hyödyllisiksi, tai varsinkin niistä, jotka kokee jopa haitallisiksi. Yleensä kuitenkaan ihmiset eivät näin edes tee, vaan sitä jäädään tavallaan vähän niin kuin roikkumaan kaikkialle.

Puhuja 1 [00:33:53]: Ajattelen, että tässä on vähän eri, tuo on totta ja vähän eri tasoja, tai tavallaan se kuulostaa niin absoluuttiselta, että on pakko poistua siitä palvelusta sitten. Tuo ajatushan pitää ilman muuta paikkansa, että jos puhutaan esimerkiksi notifikaatioista kännykällä, mitkä notifikaatiot annan, että ne saa pitää ääntä ja sanoa bling, niin sehän pitää lähteä juuri siitä, mistä koen, että on hyötyä, haluan saada tasatunnein muistutuksen, että nouse seisomaan, tai haluan, että kaikki omaan perheeseen liittyvät WhatsApp-viestit, sano bling ja häiritse minua, mitä tahansa minä teenkin, mutta sitten muut asiat, niiden pitää olla hiljaisia muistutuksia, paitsi osa, jotka eivät saa muistuttaa ollenkaan, että ne on koko ajan poissa, ja tietenkin osa applikaatioista deletoidaan, koska en halua liittyä siihen ollenkaan, tai tavallaan tällaisia tasoja. Tuntuu, että muutenkin ehkä, siis kun kävin läpi näitä eri aiheeseen liittyviä verkkosivuja eilen, niin oli joku, joka oli luokitellut, että on olemassa tällaisia eri leveleitä, häirittömyyttä, on olemassa se monk-level, se munkki, joka asuu siellä luostarissa eristyksissä yksin, silloin nimenomaan tätä teknologiaa, jossa yksi asia tekee ainoastaan yhden asian kerrallaan eikä mitään häiriöitä tule ja ympärillä on hiljaista ja kaikki muut. Sitten on näitä, siitä pikkuhiljaa asteittain menevää, ei ihan niin radikaaleja versioita tästä. Ihminen ehkä voi löytää sen oman paikkansa, että siinä on joku versio juuri, että laittaa notifikaatiot pois, on yks level, toinen on se, että sulkee, ettei pääse internetiin tiettynä aikana, ja toinen on, että on yksikseen, ja toinen, että sallii ihmisiä ympärilleen ja tällä tavalla. Siinä on kuitenkin mielestäni tällaista liukumavaraa, että ei ole pakko olla siellä absoluuttisessa ääripäässä.

Puhuja 2 [00:35:35]: Joo, joo. Ehdottomasti. Ja sehän tästä tekee ongelmallista. Meillä on niin paljon erilaisia tarpeita ja ihmisiä, että jokaisen täytyisi tavallaan itse tehdä tuo työ, ja se on valtava työ, ja se on jatkuvaa työtä, koska palvelut muuttuvat, sinun elämäntilanteesi muuttuu, niin tulee kaikenlaisia juttuja, tulee koko ajan uutta, jotkin asiat poistuvat. Sitten tavallaan sitä täytyisi koko ajan jotenkin jaksaa työstää tuollaisella ihmeellisellä metatasolla, mitä haluan elämältäni suhteessa teknologiaan.

Puhuja 1 [00:36:11]: Nimenomaan kuin sanoit, ja kaiken lisäksi vaikka yritykset sanovatkin muuta, niin ne taistelevat sinua vastaan. Ne yrittävät saada mahdollisimman paljon huomiotasi ja häiriötä, vaikka ne itse väittävät jotain ihan muuta. on tosiaan tehtävä aktiivisesti töitä ja yritettävä jotenkin päihittää nämä yritykset.

Puhuja 2 [00:36:31]: Olisiko tässä lopussa vielä hyvä käydä vähän läpi sellaisia ongelmakohtia, mitä, oppimiseen liittyen, näistä erilaisista häiriöistä ja keskittymisen herpaantumista syntyy? Yritin ainakin listata joitain sellaisia, mitä olen huomannut, että aika usein tulee vastaan opetuksessa. Voidaan niistä vaikka kaikistakin keskustella. Ensimmäinen on ihan se, että ei seurata opetusta tai keskustelua. Ylipäänsä ei olla edes paikalla. Minusta se on aika yleistä nykyään.

Puhuja 1 [00:37:08]: Joo. Mahdollisesti ollaan fyysisesti läsnä mutta ei henkisesti. Joo, tämä on kyllä, olen samaa mieltä. Tämä on ongelma, joka seuraa.

Puhuja 2 [00:37:17]: Tämä tietenkin koskee myös opetushenkilökuntaa. Jokainen on ollut joskus kokouksessa, jossa on tullut tehtyä ihan jotain muuta kuin oltua läsnä. Se on tavallaan tuttua meille kaikille.

Puhuja 1 [00:37:29]: Sehän on kiinnostavaa juuri se, että sehän on tavallaan itsekästä käyttäytymistä. Usein jos ei ole läsnä, johtuu ehkä siitä, että tekee jotain muuta ja kokee, että on käyttänyt ajan paremmin, mutta samaan aikaan on haaskannut muiden aikaa, tai toivottavasti oli jokin syy, miksi se kokous oli kutsuttu, ja sinä tavallaan pilaat sen muilta ja ne muut tavoitteet.

Puhuja 2 [00:37:50]: Tässä on mielestäni se hauska yksityiskohta, että tämän aika usein tunnistaa sellaisesta tietyntyyppisestä hymystä. Jos joku hymyilee esimerkiksi luokassa, hän ei todennäköisesti ole paikalla.

Puhuja 1 [00:38:03]: Surkea ilme on se, mitä me tavoittelemme.

Puhuja 2 [00:38:06]: En tiedä, että kun ihmiset vastaavat esimerkiksi jossain pikaviestinnässä ystävilleen, niin se tapahtuu hymyn kanssa. Sellainen epäilyttävä hymy on yleensä viesti jostain.

Puhuja 1 [00:38:18]: En ole kiinnittänyt huomiota, mutta ehkä, joo.

Puhuja 2 [00:38:22]: Toinen, mitä mietin, että on ongelma, on se, että jos on esimerkiksi jotain lukemistoa tai podcastia tai videoita tai jotain sellaista, niin tekstit silmäillään ja tallenteet pikakelataan joko niin, että sitä hypitään tai kuunnellaan vähintäänkin jollain kaksinkertaisella nopeudella. Molemmat ovat mielestäni ongelmallisia. Tietenkin tekstin silmäily on vielä ongelmallisempaa, koska siinä ei edes lueta, mitä siinä tulee läpi, mutta myös ihan se, että kuuntelee todella nopealla nopeudella jotain esimerkiksi keskustelua tai luentoa, niin siinä kuitenkin jää ajatteluaikaa niin paljon vähemmän kuin mitä siihen on alun perin tarkoitettu. Sekään ei voi olla välttämättä oppimisen näkökulmasta hyvä asia.

Puhuja 1 [00:39:10]: Tästähän oli se tutkimus ihan äskettäin. Oikein hyvä ja suhteellisen laaja tutkimus, joka osoitti, että audiokirjoja kuunnellessa ei menettänyt yhtään, vaikka nopeuden nosti 1,75 asti. Kaikki jäi mieleen, ja sinä muistit ihan yhtä paljon kuin jokin toinen ryhmä, joka oli kuunnellut nopeudella 1. Tuplanopeudella, 2 kohdalla ja siitä ylöspäin, alkoi kadota eikä muistanut. Sehän on sitten erillinen juttu, siitä, mitä sanoit, että siinä on vähemmän aikaa sen prosessoimiseen, tuo on tosi keskeistä. Jos kuuntelet hitaasti, ehdit enemmän miettiä muita asioita siihen liittyen, jos kuuntelet 1,75:llä, ehkä se jää mieleen yhtä hyvin ja kaikki muu, mutta kannattaa ehkä harkita sitten itse, olisiko hyvä laittaa kuitenkin sellainen viisi minuuttia tyhjää aikaa sen jälkeen ylimääräistä, ihan vain, että prosessoi sen tai antaa vähän aikaa miettiä sitä ja muuta, että ei koko ajan tule uutta asiaa ja uutta asiaa ja uutta asiaa ja tuplanopeudella koko ajan kaikki. Tämähän on sama kuin siinä Pomodoro-tekniikassa ja näissä, että ihmisillä on rajallinen keskittymisaika, mitä pystyt keskittymään. Joissakin tutkimuksissa sanotaan, että se on 20 – 25 minuuttia per asia, ja se pidempi on 60 tai 90 minuuttia, uskoakseni vähän riippuen tutkimuksesta ja muusta ja ihmisistä, ihmisissäkin variaatioita. Ymmärtääkseni lisäksi on osoitettu, että digiympäristöissä se on vähän lyhyempi kuin paperiympäristössä. Se vielä lyhenee, kuinka kauan pystyt yhteen asiaan keskittymään. Sit sen jälkeen pitäisi aina ottaa tauko, jotta aivot ehtivät nollautua, sisäistää, mitä juuri tuli opittua tai mitä tuli vastaa, ja sitten vasta voi jatkaa. Muuten se katoaa. Ei ainakaan jää pitkäaikaiseen muistiin sitten.

Puhuja 2 [00:41:02]: Joo. Sitten minulla oli täällä tällainen kuin epämääräisyyttä tai tylsyyttä ei siedetä. Varsinkin tylsyys on nykyihmiselle jotenkin todella hankala asia. Sitten jos mietin oppimista, sellaisia isoja oppimiskokemuksia tai isoja yhteisiä oivalluksia esimerkiksi, niin se tulee monesti tylsyyden kautta, että jonkinlaista juuri sitä tyhjäkäyntiä on riittävän pitkään, että jotain uutta saattaa nousta, jokin uusi näkökulma tai uusi oivallus tai jokin. Jos ei koskaan ikään kuin voi tylsistyä, jotenkin oppiminen jää helposti sellaiselle ihmeelliselle konkretian ja pintatason puolelle.

Puhuja 1 [00:41:46]: Samaa mieltä, vaikka se on vähän vaikeaa hahmottaa. Siihen samaistun ihan sataprosenttisesti, että on todella vaikea sietää näitä tunteita ja hyväksyä sen ja se on todella yleistä. Mikä siinä jää puuttumaan, ellei tylsisty, niin siihen minun on vaikea saada konkreettisesti, mikä se on, mutta olen ihan samaa mieltä, että siinä on jotain.

Puhuja 2 [00:42:07]: Ainakin sellaisessa kirjassa, Sherry Turklen kirjassa, Reclaiming Conversation, puhutaan tästä, että yleensä varsinkin keskusteluissa, että jos on keskustelutilanteita, niin yleensä päästään uusille urille ja täysin yllättäviin suuntiin vasta sen kautta, että me olemme ensin vähän käyneet sellaista tyhjänpäiväistä keskustelua, joka ei tunnu vievän yhtään mihinkään, vasta sitten päästäänkin itse asiaan, se keskustelun alkupuoli, vaikka se tuntuisikin, että puhutaan asiasta, saattaa olla tavallaan sitä, mitä me jo tiedämme, mutta sitten sen tylsyyden harmaan alueen läpi mentyämme pääsemme jonnekin, joka on jotain yllättävää tai uutta.

Puhuja 1 [00:42:56]: Kiinnostavaa. Joo. Tästä näen suoraan sellaisen korrelaation tähän podcastien tekemiseen, pitäisikö jaaritella vähän pidempään kuitenkin alussa aina.

Puhuja 1 [00:43:05]: Täytyy alkaa tehdä pidempiä podcasteja. Kyllä. Sitten yksi ongelma, mikä mielestäni liittyy tähän häiriöön jollain tavalla tai siihen, että olemme tässä nykytilanteessa, jonkinlainen sellainen monimutkaista ajattelua esittelevä kirjoittaminen on suurimmalle osalle ihmisistä ihmisistä nykyään vaikeaa. En tiedä, onko se ollut aina näin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että varsinkin opiskelijoista harva kykenee kauhean kompleksisia ajatuksia ilmaisemaan millään tavalla. Sitten kun itse ajattelen, että kirjoittaminen on helpoin tapa saada aikaan monimutkaisia ajatuksia, se on jollain tavalla hyvin haasteellista nykyään.

Puhuja 1 [00:43:53]: Onko tämä se, mistä aika paljon syytetään sitä, että ihmiset eivät keskity luettuun tekstiin vaan niitä silmäillään läpi lähinnä ja hypitään ja niin pois päin. Eikö tämä ole se sama, mitä olen joskus lukenut, että ainakin syytetään tai epäillään, että tämä tuhoaa sitten sen kyvyn, että pystyy itsekään tuottamaan sellaista monimutkaista ja syvään menevää tekstiä ja ajatusta.

Puhuja 2 [00:44:21]: Niin, kyllä se varmaan niin on. Jos et ole tutustunut vaikeisiin ja monimutkaisiin ajatuksiin, sinun on itse asiassa mahdotonta niitä tuottaakaan. Sitten tämä nyt liittyy ylipäänsä tämä ongelma. Jotenkin on sellainen, vaikkei sitä ehkä ääneen haluta lausua aina, on joku sellainen uskomus, että luullaan, että tiedon löydettävyys voi korvata tällaisen sisäistämiseen perustuvan oman ajattelun. Tavallaan kun meillä on kaikki tieto saatavilla, niin meidän ei kannattaisi enää sisäistää mitään, se on niin kuin ajan hukkaa. Siinä on mielestäni isoja riskejä ylipäänsä siihen, minkälaista tieto-taitoa ja sellaista ymmärtämisen syvyyttä oppilaitoksissa saavutetaan.

Puhuja 1 [00:45:08]: Joo. Sehän ei pidä paikkaansa se väite, tai se nimenomaan on näin, että jos kaikki tieto on ulkoistetut ja haet sitä vain silloin, kun tarvitset, siitä jää puuttumaan jokin aspekti, jossa voit hyödyntää sitä muissa yhteyksissä, että jos sinun pitää erityisesti mennä hakemaan se, jotta saat sen tiedon. Siinä on selvä ongelma. Onko tällainen ajatustapa voimissaan? Ajatellaanko näin? Ehkä ajatellaan niin tosiaankin, että ei kannata enää opetella asioita, koska kaikki löytyy kuitenkin internetistä.

Puhuja 2 [00:45:41]: En minäkään nyt osaa sanoa, onko tämä nyt. Tämä on ihan täysin ajateltu asia. Jotenkin ajattelen, että ainakin tällainen tekosyy saattaa välillä olla tai löytyä, että ei minun kannata tätä nyt opetella, koska tiedän, että se nyt löytyy tuolta sitten, jos minä sen tarvitsen. Kyllähän tähän itsekin koko ajan sortuu. Maailma on tosiaan täynnä kiinnostavia asioita, eikä oikeasti kaikkeen riitä aika, niin täytyy välillä ikään kuin, tai välillä tulee ajateltua, että no, se löytyy tuolta, että luen sen joskus myöhemmin, ja sitten ei enää ikinä, koskaan palaa siihen.

Puhuja 1 [00:46:24]: Se on tosi tuttu minulle. Siksi minulla on 120 selainikkunaa auki tuossa, että luen ne sitten myöhemmin.

Puhuja 2 [00:46:32]: Sitten vielä mietin, onko sellainen erillinen ongelma, taas palataan tähän dialogiin, voiko olla sellainen dialogiin kykenevyys jollain tavalla heikkenemässä ainakin tilanteessa, jossa on riittävästi häiriötä ja ihmiset ovat monessa asiassa samaan aikaan, niin sellainen aito dialogi ei pysty tapahtumaan, koska se vaatisi 100-prosenttisen läsnäolon, ja se aiheuttaisi sellaisen moni-ilmeisyyden, moninäkökulmaisuuden katoamisuuden tai heikkenemisen tai jonkin muun tällaisen.

Puhuja 1 [00:47:12]: Joo. En ollut ajatellut tuota, mutta tuntuisi, että se on looginen, että niin tapahtuu, jos ihmiset eivät ole läsnä siinä dialogissa, niin sitten se dialogi heikkenee. Kyllähän siinä on pakko kadota, jotain katoaa silloin siitä, se ehkä muuttuu pinnallisemmaksi tai ei ole yhtä jatkuva, yhtä pitkä, yhtä syvälle menevä, mitä vain. Kiinnostava ajatus.

Puhuja 2 [00:47:34]: Sitten viimeisenä minulla on sellainen, en tiedä, kysymys, tiedämmekö me, että me keskitymme oikeisiin asioihin. Tämä liittyy siihen, että jos priorisointi on jotenkin kateissa, niin mihin keskittyä? Kun priorisointi niin helposti karkaa, jos on paljon häiriöitä, ja vaikka olisi tunne, että nyt keskityn oikeaan asiaan, niin keskitynkö minä sitten kuitenkaan oikeaan asiaan? Oppimisessakin tuo tulee monessa kohtaa esiin. Joku esimerkiksi on etsinyt jotakin täysin jollain tavalla irrelevanttia tai sellaista hajanaista tietoa jostain asiasta, joka ei ole se ydin tai jotain tällaista.

Puhuja 1 [00:48:16]: Liittyykö tähän sellainen epävarmuuden sietokyky, voiko sitä koskaan tietää -tyylisesti?

Puhuja 2 [00:48:25]: Ei varmaan. Se onkin enemmän, ajattelen, että se on enemmän kysymys, jota pitäisi ehkä pitää yllä, onko tämä nyt oikeasti kaikista tärkein asia.

Puhuja 1 [00:48:39]: Joo. Tämä liittyy, minulla oli ehkä vähän käytännöllisempi lähestyminen, ei ihan niin teoreettinen tähän, mietin tällaisia käytännön juttuja. Yksi keskeisimpiä juttuja on miettiä, mitä haluat tehdä. Eikö se ole siinä, että siinä vaiheessa sinun täytyy priorisoida, koska tavallaan, jos haluat tehdä jotain, sinun pitää tietää, että haluat tehdä sen, eli sinun pitää tehdä se päätös, mitä aiot tehdä tänään, ehkä tavallaan ihan hyvät työkalut, tai mitä itse käytän, on itse asiassa kalenteri ja kello. On tiettyjä asioita, mitä haluan tänään saada tehtyä, ja sitten niille laitetaan tietyt blogit kalenteriin, käytännön vinkkinä, ja sitten niillä jokaisella on tietty aika, mitä laitan niihin joka päivä, ja sitten kun tämän tekee, ei saa sortua siihen, että jokainen viisiminuuttinen blokki on täyteen buukattu tai varattu johonkin, vaan jos haluaa, että tämä toimii, että oikeasti saa jotain aikaiseksi ja se on luovaa, ja pitää myös hyväksyä se, että häiriöitä tulee, vaikka tämän yksi pointti on se, että pystyn silloin keskittymään tähän ja minimoin kaikki muut häiriöt, niin kyllä niitä häiriöitä aina joka tapauksessa tulee. Tämä pitää pystyä tekemään tarpeeksi ilmavasti, sinun täytyy jättää sinne tyhjää aikaa niihin kalenterin blokkeihin. Tällä tapaa olen tehnyt päätöksen, mihin haluan keskittyä. Sitten toivon, että ne ovat ne ne oikeat asiat, ainakin olen sitten yrittänyt tehdä sen päätöksen jossain vaiheessa, mihin keskityn. Sitten minulla on sellainen menetelmä, että tänä aikana teen vain tätä asiaa ja yritän sitten minimoida ne muut häiriöt kykyjeni mukaan samalla kuin, ehkä ei pidä olla liian tiukka, että sitten heittää tietokoneen seinään, jos tulee häiriöitä, vaan nimenomaan keskeistä on hyväksyä se, että kyllä niitä tulee.

Puhuja 2 [00:50:24]: Joo. Näitä tekniikoita on tosi erilaisia, tosi monen tyyppisiä. Itse ehkä olen päätynyt jollain tavalla sinne munkkiaspektille sillä lailla, että pidän siitä ajatuksesta, että yritän nähdä metsän puilta ja keskittyä ainakin ensimmäiseksi siihen oikeasti merkittävään asiaan, jonka edistäminen on tärkeää, ja pienemmät pikkuasiat joko tyystin unohdan tai sitten hoidan ne joskus sitten, kun en enää jaksa muuta tehdä. Mutta yritän mahdollisimman paljon antaa aikaa sellaiselle hiljaisen työskentelyn ajalle silloin, kun varsinkin valmistelen opetusta tai jotain sellaista.

Puhuja 1 [00:51:14]: Sehän on tärkeä vaihe sitä, ja sille pitääkin kalenterista varata aikaa.

Puhuja 2 [00:51:18]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:51:18]: Tai se pitää olla mahdollista. Tietenkin riippuu opetuksesta, mutta että jos yhtään haluaa, joutuu uudistamaan sitä tai olemaan ajan tasalla ja muuta, niin sitten se vaatii myös ajattelun mahdollisuutta. Minulla oli ehkä näissä käytännön vihjeissä, lähestymisissä, vielä tosi nopeasti nostan muutaman jutun esille. Yksi oli ehkä se, että multitaskingista puhutaan aina, että pahantekijä on tehdä kahta asiaa samaan aikaan, koska se häiritsee sinun keskittymistäsi, niin se ei ihan pidä paikkaansa. Ei voi tehdä kognitiivisesti vaativaa asiaa samaan aikaan, mutta esimerkiksi voi kävellä ja kuunnella audiokirjaa tai leikata nurmikkoa ja kuunnella podcastia, niin sellainen toimii. Mutta multitaskingissa, jos siirryt yhdestä asiasta toiseen, niin sitten se pakka leviää käsistä. Siihen menee enemmän aikaa. Tästä on tuhansia tutkimuksia. Joo, muuten jos jotain yhteenvetoa tästä, niin aika laajasti myös teoreettisesti pohdittiin tätä, ja onko yhteenveto se, että pitää olla tietoinen ja aktiivinen tilanteista ja tehdä valintoja ja keskustella muiden kanssa? Vai mikä nyt olisi järkevä yhteenveto tästä kaikesta, mitä olemme keskustelleen?

Puhuja 2 [00:52:31]: mikä tästä nyt olisi sitten järkevää? Tämä on vaikea asia, joka ei tule helpottamaan tulevaisuudessa vaan todennäköisesti entisestään vaikeutuu, varsinkin kun tulee uudet sukupolvet vielä opiskelemaan, jotka ovat entistä enemmän tottuneet sellaiseen jatkuvaan häiriökäyttäytymiseen. Tähän ei minun mielestäni ole mitään selvää ratkaisua, eikä tämä tule katoamaan tämä haaste, mutta toivottavasti löytyisi juuri sellaisia, ehkä jos jotain haluaisin tästä yhteen vetää, että olisi loistavaa, jos lähdettäisiin jotenkin yhdessä ja yhteisesti pohtimaan juuri esimerkiksi tällaisia esimerkiksi oppimisen moodeja ja niistä kommunikointia, että meillä olisi jonkinlainen kehikko, jonka voisi ottaa käyttöön, josta voisi valita näitä erilaisia moodeja, ja ne voisi jollain tavalla helposti kommunikoida myös opiskelijoille, niin se voisi olla sellainen hyödyllinen asia.

Puhuja 1 [00:53:36]: Se olisi hyödyllinen ja kiinnostava. Se on ihan hyvä yhteenveto, vaikka aina, sä aloitit sen taas negatiivisesti, että asia vain pahenee tästä, siinä missä minun tulokulmani on enemmän se, että kyllä, kunhan vain nukutte kunnolla ja muistatte ottaa taukoja, kävellä, saatte vähän valoa ja muuta, niin kyllä se siitä. Ehkä sellaen [?? 00:53:55] out vielä, kun puhuttiin näistä teknologian ongelmista ja, miten ne on suunniteltu viemään kaiken meidän huomiomme ja muuta, niin haluan mainita vain sen [?? 00:54:04] [?? 00:54:05] [?? 00:54:05], että olisi hyvä, mitä useampi ihminen käy katsomassa ja seuraamassa niiden podcasteja ja kaikkia julkaisuja. Löytyy ihan www.humantech.com, human tech, todella kiinnostava ja hyvä, mikä se nyt on, organisaatio, joka tekee hyvää työtä liittyen hyvin keskeisesti tähän aiheeseen.

Puhuja 2 [00:54:27]: Joo, jäin miettimään. Se on siis humain tech.

Puhuja 1 [00:54:31]: Joo, niin on, huimain.

Puhuja 2 [00:54:33]: Joo.

Puhuja 1 [00:54:34]: Joo. Mutta kiitoksia tästä kerrasta. Kiinnostava aihe, josta olisi voinut vielä jutella pidempäänkin. Huh huh, mutta kiitos myös kuuntelijoille. Löydät meidän Metropolian Metropodia-podcast-sarjasta ja myös, mistä nyt yleensä kuuntelet podcasteja. Lähettäkää mielellään palautetta, kysymyksiä ja aiheideoita osoitteeseen pedagogiheikki@metropolia.fi.

[äänite päättyy]