Pedagogin hetki 6: OnePage ja kriittinen ajattelu

[äänite alkaa]
Haastattelija 1 Markus Norenna
Puhuja 1 Jukka Kaisla
Haastattelija 2 Juhana Kokkonen
Haastattelija 1 [00:00:08]: Tervetuloa Pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, että vaikka teemme tätä podcastia työaikana, mitä sanomme, ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä keskustelemassa tänään ovat minä, Markus, kollegani Juhana sekä ensimmäinen vieraamme koskaan. Meillä on kanssamme täällä Jukka Kaisla, liiketalouden yliopettaja, joka on muun muassa kehittänyt kiinnostavan OnePage-menetelmän, josta tänään puhumme. Tervetuloa Jukka!

Puhuja 1 [00:00:52]: Kiitoksia.

Haastattelija 1 [00:00:53]: Onko jotain, mitä haluaisit esitellä kuulijoille itsestäsi?

Puhuja 1 [00:00:58]: Olen tosiaan Metropolian liiketalouden yksikössä, ja sen edeltävissä versioissa, työskennellyt vajaat 20 vuotta. Olen taustaltani taloustieteilijä ja erikoistunut psykologiseen taloustieteeseen, joka on vähän erikoisempi taloustieteen alalaji. Olen opettanut pitkään, ja sitä kautta lähestynyt, noin vuosikymmen sitten, menetelmää, josta tänään keskustelemme tarkemmin.

Haastattelija 1 [00:01:30]: Eli menetelmä on ilmeisesti syntynyt ihan käytännön työn ja tarpeen kautta?

Puhuja 1 [00:01:37]: Joo, juuri näin. Ensimmäiset seitsemän, kahdeksan vuotta opettelin talon tavoille. Niille tavoille, joita opiskelijat soveltavat. Liiketaloudessa on yleinen trendi ollut, silloin erityisesti 2000-luvun alkupuolella, että siirryttiin paljon pois tenttaamisesta. Enää tällaisia perinteisiä tenttejä ei järjestetty, vaan siirryttiin kohti itsenäistä työskentelyä. Raporttipohjaista oppimista. Ensimmäiset seitsemät vuotta olivat hyvin voimakkaasti tällaisten erilaisten raporttien lukemista. Raporttien, joita opiskelijat joko yksin tai tiimeissä tuottivat. Se oli poljento ennen tämän menetelmän pakkokehittämistä. Juuri kuten sanoit, sille oli merkittävä tarve. Voin kuvata ja avata tilannetta tässä, jos haluatte.

Haastattelija 1 [00:02:55]: Ehkä meidän pitäisi kuitenkin mennä siihen, että avaamme vähän sitä menetelmää, jotta kuulijat tietävät, mistä puhumme ja mistä tässä on kyse. Tämä OnePage-menetelmä, jota ilmeisesti, ainakin verkkosivuillasi, kutsut menetelmäksi kriittiseen ajatteluun. Itselläni ei ole kokemusta tästä. Lisätään se vielä. Juhanalla taas on kokemusta. Hän on kokeillut sitä. Minä olen tällainen aloittelija siinä mielessä, että olen lukenut verkkosivuiltasi kuvauksen siitä, mutta olen vielä copy-paste-vaiheessa. En ole kokeillut sitä, enkä syventänyt osaamistani sen suhteen.

Puhuja 1 [00:03:32]: Se on tosiaan menetelmä kriittiseen ajatteluun. Siinä perusideana on se, että menetelmä auttaa oppijaa käynnistämään kognitiivisia prosesseja, joiden avulla oppiminen, mikä ikinä onkaan sen kohteena, johtaa tiedon omistajuuteen. Ihan näin yksinkertainen asia, kun opimme jotain, meillä on yleensä sellainen oletus, että kun opimme, ikään kuin omistamme sen, mitä olemme oppineet. Kykenemme käyttämään opittua erilaisissa paikoissa ja ympäristöissä. Tämä on oletus, joka ei välttämättä toteudu lainkaan. Kriittinen ajattelu, joka on siellä taustalla, edellyttää… Toiminta- ja ajattelutapana se synnyttää prosesseja mielessämme, jotka automaattisesti tuovat meille omistajuuden. Mitä ikinä tarkastelemmekaan. Kun käynnistämme nämä ajattelun prosessit, on lopputuloksena jotain sellaista, mikä ikinä lopputulemamme tai ymmärryksemme onkaan. Vaikka se kuinka puutteellinen olisikin, me tiedämme, miten olemme päätyneet siihen. Tätä kautta omistamme ajattelumme. Siinä on tämän kaltainen tavoite. Oppiminen on pysyvämpää ja se mahdollistaa ideaalin ajatuksen siitä, että oppiminen rakentuu aina aiemman oppimisen päälle. Oppiminen itsessään on kumuloituva prosessi. Voimme rakentaa olemassa olevan päälle.

Haastattelija 1 [00:05:29]: Tämä kuulostaa nimenomaan kaiken oppimisen tavoitteelta. Siltä, mihin teoriassa aina pyritään. Se mitä opitaan: Tiedämme mistä se tulee, ja se sitoutuu eheäksi osaksi sitä, mitä ennestään osaamme. Maailmankuvaamme, joka kuitenkin on jokaisella hieman erilainen. Pitää muodostaa oma versio kaikesta opitusta, jotta sen todella voi omistaa, kuten sanot. Jos tulkitsen tätä…

Puhuja 1 [00:06:03]: Kyllä, juuri näin. Tämän tyyppisestä asiasta on kysymys. Sillä tavalla se oli hämmentävää tunnistaa ja myös tunnustaa itselleen silloin 10 vuotta sitten, että se, mitä siellä tapahtui ennen kuin lähdin tätä menetelmää kehittämään, oli hyvin kaukana tästä käsityksestä. Tämä yleinen käsitys oppimisesta. Tulokset olivat aika järkyttäviäkin siinä mielessä. Kun vähän raapaisi pintaa, havaitsi, että oppijoille ei ollut jäänyt mitään käyttökelpoista, kun puhutaan oppimisen kohteista, jotka oli vastikään käyty läpi. Vähän jouduin puolivahingossa testaamaan. Kun jatkokurssille mentiin, niin millä tavalla opiskelijaryhmä tunnistaa asioita, joita olimme juuri käyneet läpi. Ohuus oli hämmästyttävää. Siellä ei tunnistettu oikeastaan mitään. Tietyllä tavalla väkisin… Opettajan oletus ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Se sai tämän tarpeen liikkeelle. Piti valita, että joko lähtee muihin töihin tai sitten tekee jotain. Jotain muuta täytyy tehdä, jotta mielekkyys sekä opettamiseen että oppimiseen… Tunsin, että molemmat osapuolet tekivät ikään kuin turhaa työtä.

Haastattelija 2 [00:07:42]: Tulee itselle mieleen sellainen, että olen aina uusille ykkösillemme, kun he tulevat kouluun… Meillä on sellainen metataitokurssi heti siinä alussa. Sanon siellä, että pitää tunnistaa oppiminen ja opiskelun tai oppimisen näytteleminen. Monesti opiskelijat peruskoulussa ja muussa koulutuksessa oppivat hyvin näyttelemään oppimista, mutta se on eri asia. Sama varmasti koskee vähän opettajia. He tavallaan näyttelevät, teatteri pyörii. Sen tunnistaminen on jo yksi asia. Ymmärtää, että hetkinen, välttämättä ne keinot, joilla on pärjännyt koulussa, eivät olekaan olleet varsinaisia oppimisen keinoja, vaan oppimisen näyttelyn keinoja.

Puhuja 1 [00:08:32]: Se on juuri näin. Se on jännää, että käytät tätä tismalleen samaa termiä, jota itsekin pohdin paljon. Näytelmää ja sitä, että saavutamme ikään kuin… Olemme teatterialan ammattilaisia. Sekä opiskelijat että opettajat. Teemme ikään kuin roolisuorituksen siellä.

Haastattelija 2 [00:08:54]: Miten tuo OnePage menetelmänä? Haluatko lyhyesti kertoa siitä? Mitkä vaiheet siihen kuuluvat? Mikä niiden funktio on kokonaisuuden näkökulmasta?

Puhuja 1 [00:09:06]: Joo. Siinä oppimisen prosessi jaetaan karkeasti kahteen osaan. Se on kaksivaiheinen prosessi. Ensin, normaalisti opiskelijat aika nopeasti, kun he saavat tehtävän, heittäytyvät tehtävän kimppuun ja lähtevät heti tuottamaan, kirjoittamaan tai jollain tavalla tekemään tuottamispuolta. Tässä ensimmäinen vaihe on tutkimusvaihe. Siinä ei ole mitään mysteeriä. Tutkiminen tällaisena inhimillisenä toimintana on samankaltaista riippumatta siitä, tarkastelemmeko pieniä lapsia tai tieteellistä tutkimustyötä. Peruspalikat ovat samanlaisia. Haluamme ymmärtää, mistä on kysymys. Mikä ikinä kohde onkaan. Ymmärtäminen on aina samankaltaista. Olen pitänyt kiinni siitä, että en liiaksi lähde määrittelemään, kuinka kukin oppija tutkimusvaihetta vie eteenpäin. Meillä kaikilla on omanlaiset tekniikkamme. Yksi tykkää enemmän lukea, toinen taas toisentyyppisiä keinoja. On tärkeää, ja se oikeastaan kuuluukin tutkimusmatkaan, että jokainen kulkee omaa reittiään ja löytää välineitä. Eli tässä oppiminen kohdistuu, ei pelkästään annettuun kohteeseen, vaan myös menetelmiin. Millä kaikilla menetelmillä pääsemme eteenpäin ja ymmärtämään paremmin? Tutkimusvaihe on keskiössä. Se vaatii hieman opettelua, kärsivällisyyden opiskelua oppijalta. Ei heti lähdetä itse tuottamaan, vaan ensin perehdytään ja tutkitaan kohdetta mahdollisimman monipuolisesti ja laajasti. Prosessin tutkimusvaiheen aikana tapahtuu luonnollinen kyllääntyminen, saturaatio. Kun opiskelijat kysyvät, mistä tietää, milloin voin alkaa kirjoittaa? Sanon, että te tiedätte, koska teille tulee pakottava tarve siihen. Kun olemme tehneet jotain: Olemme selvittäneet itsellemme jotain asiaa. Jossain vaiheessa syntyy ymmärrys. ”Okei, nyt tiedän, mistä on kysymys. Nyt haluan sanoa tästä jotakin.” Kun halu syntyy, tiedämme, että olemme saapuneet jonnekin. Sitten lähdemme työstämään nimensä mukaisesti sitä OnePagea, eli yhden sivun mittaista käsittelyä, jossa haluamme kertoa lukijalle, mitä olemme löytäneet ja mitä me päättelemme näistä asioista. Tämä hakeutuu aika luonnolliseen tapaan. Tässä ei ole mitään pakotettua tai epäintuitiivista todellisuudessa, mielemme toimintaan liittyen. Ainoa epämukavuus liittyy siihen, kun oppija ensimmäistä kertaa tulee menetelmän pariin, tuntuu hämmentävältä, että emme päätä pahkaa ryhdykään kirjoittamaan jotain. Ensin tutkimme rauhassa, annamme asian kypsyä, ja kun se kypsyy mielessä, tuotamme sen, mitä haluamme kertoa. Juju yhden sivun mittaisuudessa on se, että ennen tätä menetelmää se, mitä opiskelijat tuottivat, oli, että he googlasivat laajasti. Katsoivat, mitä sieltä löytyy ja sitten siirsivät sieltä sujuvasti sivutolkulla hyvää luettavaa omaan raporttiinsa. Sovin silloin alkuvaiheessa opiskelijoiden kanssa, että tehdään vaihtokauppa. Sovitaan, että teidän ei tarvitse tuottaa niin paljoa per osatehtävä. Vähempikin riittää, mutta se, mitä tuotatte, on omaa ajatteluanne. Siitä syntyi yhden sivun pituus. Osatehtävän pituus on yksi sivu. Tämä myös osoittaa sitä, että nämä menetelmät eivät ole valmiita kertaheitolla. Minäkään en olettanut tai tiennyt, että yhden sivun rajoitteella on toinen, aivan merkittävä vaikutus, jota en osannut ennakoida. Koska tämä liittyi enemmänkin tähän vaihtokauppaan, että tämä riittää. Sitten kävikin niin, että kun näitä opiskelijoiden materiaaleja kävimme läpi ja heidän arviointejaan siitä, miten se on vaikuttanut oppimiseen, niin tällä rajoitteella näyttikin olevan aivan merkittävä vaikutus itse ajattelutoimintaan. Nyt ei pelkästään se, että oppija pääsee itse luomaan viestin, jonka haluaa kertoa, vaan myös se, että hän joutuu valikoimaan hyvin huolellisesti, mitä sanoo mistäkin asiasta. On vain rajallinen tila, joten se vielä lisäksi käynnistää tällaisia laadullisia vertailuja. Tällaisia prosesseja. Jokainen ymmärtää, että kaikkea ei voi sanoa, joten mitä valitaan ja millä perusteella. OnePage, yhden sivun mitta menetelmänä löysi näin perusteita enemmän kuin alun perin itse ajattelin.

Haastattelija 2 [00:15:28]: Tuossa oli vielä, nyt kun olen tätä itse muutamia kertoja testannut. Pidän siitä todella paljon. Siinä on kolmaskin hyvä puoli. Se on helppo myös opettajalle tarkistaa, koska siinä on ensinnäkin vähän luettavaa, mutta toisekseen siitä pystyy helposti hahmottamaan, minkälaista rakennetta, kaarta tai muuta opiskelija on siihen hakenut. Se on myös kustannustehokas opettajan näkökulmasta.

Puhuja 1 [00:16:01]: Kyllä. Se mikä siinä on yllättävää, on juuri tämä, että se paljastaa kirjoittajan ajattelua, eli päättelyä aivan toisella tavalla kuin jos meillä olisi 10 sivun raportti. Se alkaa olla rakenteellisesti jo niin monipuolinen, että sinne voi mahduttaa monenlaista asiaa. Kun on vain yksi sivu, on se hyvin paljastava väline. Se, mitä kirjoittaja ajattelee, suorastaan huutaa paperista ulos. Näin kirjoittaja päättelee asian.

Haastattelija 1 [00:16:43]: Tämä on selvästi opettajalle helpompi tarkistaa, käydä läpi ja löytää ydin, jota opiskelija viestii. Mutta opiskelijalle tämä kuulostaa olevan aika paljon vaativampi. Tämä kuulostaa aika raskaalta prosessilta. Tai ehkä kyse on myös uskalluksesta. Pitää uskaltaa luottaa itseensä, eikä vain… On niin helppoa vain copy-pasteta muiden ajatuksia.

Puhuja 1 [00:17:09]: Ehdottomasti näin. Menetelmän on nyt käynyt läpi yli 7000 opiskelijaa. Kaikki opiskelijat, sen jälkeen, kun kurssi on käyty, reflektoivat menetelmän vaikutuksia nimenomaan oppimiseen. Sitä kautta olemme keränneet aika paljon tietoa siitä, minkä tyyppisiin asioihin oppijat kiinnittävät huomiota. Mitkä ovat hankalia asioita? Mitkä aiheuttavat ongelmia? Kyllä se on, voi sanoa näin yhteisenä nimittäjänä näin, että itsenäiseen ajatteluun tottuminen on yllättävän haastavaa. Se on keskeisin teema, joka toistuu. Syystä tai toisesta koulutusjärjestelmämme ei tuota niinkään, tai siellä ei pyritä itsenäiseen ajatteluun. En puhu korkeakouluista pelkästään, vaan koko oppimisen polusta. Se ei tuota sen kaltaista, vaan enemmän referointiin liittyvää osaamista. Suomalainen koulujärjestelmä on sillä tavalla osaava, että oppijat osaavat hyvin referoida. Annetaan materiaali. Referoijan tehtävä on käydä materiaali läpi ja kertoa omin sanoin, mistä tässä on kysymys. Referoinnissa jälleen se prosessi, joka toimii mielessämme, ei ole sen kaltainen, jossa joutuisimme itse rakentamaan todellisuutta, vaan tehtävämme on kertoa, miten tekstin kertoja on asian jäsentänyt. Tietyllä tavalla lainaamme kaiken aikaa todellisuutta, jonka joku muu on muotoillut. Omin sanoin kerromme, että näin tässä on tapahtunut. Tällä tavalla referoija ei ole varsinaisesti vastuussa siitä, mitä hän ajattelee. Olemme koko ajan etäällä. Jos kritiikkiä osoitetaan, voi aina todeta, että siitä vaan. Se on se kohde, jota tässä kritisoidaan, eikä suinkaan omaa ajatteluani. Siinä mielessä juuri näin, kuten sanoitte. Pelko ja vaaran tunne menetelmässä liittyvät siihen, että nyt joudumme olemaan alttiita kritiikille ensinnäkin. Jos joku on eri mieltä asioista kanssamme, se on me, jotka olemme tuottaneet tuotoksemme itsenäisesti. Kritiikki kohdistuu meihin, meidän omaan ajatteluumme. Totta kai se on aika ymmärrettävää ja inhimillistä, että ihminen pyrkii tavalla tai toisella suojautumaan tämän kaltaiselta. Tietty prosentti oppijoista tuntee kyllä olonsa aika epämukavaksi. Ainakin alussa, kun lähdemme tätä menetelmää soveltamaan. Siellä on epävarmuuden ja kenties jopa ahdistuksen tunteita, jotka liittyvät haavoittuvuuteen.

Haastattelija 2 [00:20:34]: Saako muuten kysyä, onko sinulla tämä käytössä niin, että sinä olet se, joka lukee OnePaget? Vai lukevatko opiskelijat toistensa OnePageja?

Puhuja 1 [00:20:45]: Tässä liiketalouden versiossa opiskelijat eivät tyypillisesti lue toistensa tuotoksia, vaan tyypillisesti minä, joka olen kurssin vetäjänä, teen arviointityön. Siinä ei tällaista ristiinpölytystä kovasti ole tapahtunut. Tämä saattaa liittyä, kun otit tämän esille. Tämä on aika mielenkiintoinen kysymys. Tämä saattaa liittyä mallioppimiseen, jota olen vähän pohtinut tässä viime vuosien aikana. Toistaiseksi minulla on ollut sellainen kanta, että ensinnäkin ihan systemaattisesti kaikilla kursseilla, joilla tätä menetelmää sovelletaan, opiskelijat aina melkein ensimmäisenä kysyvät, voisitko näyttää jonkin mallin. ”Voisitko näyttää mallin? Näytäpä tähän eteen, miten tämä tapahtuu.” Minä sitten kerron heille, että en aio näyttää teille mallia. Siihen on tietyt syyt, miksi nimenomaan vältän mallin kautta oppimista. Totta kai varmasti löytyy, voisin tarjota oikein hienon käsittelyn jostakin aiheesta, mutta pidän sitä vähän vaarallisena siinä mielessä, että kriittisen ajattelun päämääränä on itsenäinen ajattelu ja sen harjoittaminen. Harjoitamme itsenäistä ajattelua. Kaikki valinnat, joita teemme… Olisi hyvä, että ne tapahtuisivat myös virheiden kautta. Opimme virheiden kautta ihan merkittävästi. Mallin kautta oppimisessa on se vaara tai hankaluus, että tietyllä tavalla kenties ruokimme, annamme oppijoille, implisiittisesti tai muuten, pieniä vinkkejä, että hei muuten, tee tällä tavalla. Tämä olisi oikea tapa. Kriittisen ajattelun harjoittamisessa ei ole oikeita ja vääriä tapoja. Kuten sanoin, virheiden kautta oppiminen on ihan keskeistä. Pyrin korostamaan sitä, ja nämä tehtävät, joita teemme, eivät ole suljettuja. Tietyllä tavalla se, mitä opiskelijat usein kysyvät halutessaan mallia: He kysyvät, kun he ovat tottuneet siihen, että heille annetaan suljettuja tehtäviä. Suljettu tehtävä tarkoittaa sitä, että tehtävän tekijä tietää jo kuullessaan tehtävän, kuinka se suoritetaan oikein ja kuinka väärin. Nämä ovat suljettuja tehtäviä. Sitten taas kun harjoitamme kriittistä ajattelua, ovat kaikki tehtävät avoimia. Se tarkoittaa sitä, että tekijä ei voi tietää, miten hän päätyy oikeaan ratkaisuun. Siksi oppijat aina kysyvät, että ”kerro nyt, mikä on oikea ratkaisu tähän”. Kaikki kysymykset liittyen oikeaan ja väärään tai malliin johdattelevat tietyllä tavalla juuri siihen turvalliseen maailmaan, josta tulemme tähän menetelmään. Sen takia välttelen mallien kautta käsittelyä ja oikean ja väärän kautta tarkastelua. Kun oppijat haluavat tietää, että ”mistä minä sitten tiedän”. Sanon, että sinun täytyy luottaa omaan ajatteluusi. Niin se lukijakin aikoo. Lukija arvioi, voiko tähän luottaa. Kysymys on nimenomaan matkan tekemisestä, eikä siitä, miksi hän päätyy juuri tiettyyn suuntaan. Suunnat ovat jokaisella ainutlaatuisia, mutta kysymys on, miten kukin matkaansa OnePagella taivaltaa ja miten hän tuottaa luottamusta lukijalle. Tästä on kysymys, eikä siitä, että mallin mukainen suoritus on kiitettävä. Jotenkin näin.

Haastattelija 2 [00:25:06]: Ajattelin itse enemmän niin, että kun kaikilla on valmista, voisi olla kiinnostavaa yhteisesti keskustella eri lopputulemista ja saada kritiikkiä myös vertaisilta lopputuloksesta.

Puhuja 1 [00:25:22]: Ehdottomasti!

Haastattelija 2 [00:25:25]: Se voi olla myös tällainen, teillä taitaa olla aika isot ryhmät.

Puhuja 1 [00:25:32]: Juuri tulin tähän, että tämä olisi ehdottomasti se, mitä olisi kiva tehdä. Ja vaikka kuinka paljon jatkaa sen jälkeen, kun kaikki on valmista. Ikävä kyllä resurssit tulevat tässä vastaan. Meillä ei ole sitä mahdollisuutta. Päin vastoin jopa niinkin, että suunta tuntuu olevan siihen suuntaan, että arviointiin ei kyetä laittamaan niin paljon aikaa ja resursseja kuin mitä se ehkä vaatisi. Joudumme tekemään kompromisseja tässä mielessä, mutta ehdottomasti tuo, mitä Juhana sanoit. Olisi hienoa, jos pystyisimme käymään läpi vähän tarkemmin sitä.

Haastattelija 1 [00:26:14]: Jäin vielä miettimään tätä, että jos ensin on tutkimusvaihe, jossa kerätään mahdollisimman paljon tietoa niin kauan kuin tarvitsee. Sitten kun on valmis, lähtee kirjoittamaan OnePagea, hyvin tiukasti rajattua määrää omia ajatuksiaan ulos. Kenelle hän kirjoittaa tätä yhtä sivua? Onko se lehtiartikkeli, muille opiskelijoille, opettajille? Se vaikuttaa siihen, millaisia asioita siihen laitetaan. Onko tässäkin oma arvio? Mikä olisi ohjenuora?

Puhuja 1 [00:26:54]: Ohjenuorana on, että oppijat kirjoittavat asiantuntijayleisölle. Se eräällä tavalla helpottaa kirjoitustyötä. Kun tila on hyvin rajattu, niin kaikki… Meillähän tyypillisesti tällaisissa osatehtävissä on ensin luennot, joiden puitteissa opitaan. Opettaja opettaa tiettyjä, vaikka talouteen liittyviä malleja. Ne käydään yhdessä läpi, minkä jälkeen tehtävä, johon kukin ryhtyy, lähtee soveltamaan näitä malleja jossain halutussa ympäristössä. Tämä on tyypillinen asetelma. Se, mikä helpottaa siinä, että kohderyhmänä on asiantuntijayleisö, on, että sivusta ei tarvitse käyttää tilaa ihan perusasioiden esittelyyn. Esimerkiksi kun mallit on jo annettu oppijalle, ei oppijan tarvitse palauttaa tällaista yleisesittelyä, että tässä mallissa on kysymys siitä, tästä ja tuosta. Hän pääsee aika nopeasti suoraan itse asiaan, eli soveltamiseen. Kirjoittaja voi aina kirjoittaa sillä oletuksella, että kohdeyleisö tuntee perusteet. Päästään soveltamaan ja kerrotaan, kuinka malli toimii. Keskitytään syy- ja seuraussuhteisiin. Siitä on kysymys. Tässä mielessä se on helpompaa, kun ei tarvitse käyttää kovasti energiaa sen turvaamiseen, kerronko riittävän selkeästi ja täydellisesti jostain asiasta, jotta lukija ymmärtää ja pysyy kärryillä.

Haastattelija 1 [00:28:49]: Tämähän kuulostaa tosi hyvältä! Tämä helpottaa opettajan työtä. On vähemmän lukemista, ja opiskelijoiden oppimistulokset ovat parempia. He kehittyvät ajattelijoina. Onko tässä jotain raskasta tai hankalaa opettajan näkökulmasta? Miksi kaikki kaikkialla eivät vielä käytä tätä? Tämähän kuulostaa tosi hyvältä.

Puhuja 1 [00:29:12]: Olen pohtinut tätä kysymystä. Toistaiseksi ajattelen niin, että opettajan näkökulmasta ei ole välttämättä kovin helppoa siirtyä perinteisestä opettamista tämän kaltaiseen. Pari vuotta sitten kirjoitin lyhyen artikkelin, jossa kuvaan menetelmän ensimmäistä yhdeksää vuotta ja sitä, miten se on toteutunut. Siinä yritän vähän valottaa sitä, että jotta menetelmä toimii rakenteellisesti ja systemaattisesti läpi koko opintokokonaisuuden, niin eri osatekijöiden pitäisi tukea kriittisen ajattelun harjoittamista. Otan esimerkin. Kun meillä on luentoja kurssin aikana, niin luennot itsessään olisi syytä olla kaiken aikaa kriittisen ajattelun harjoittamista. Opettajan, joka luentoa pitää, oman ajattelun olisi hyvä seurata kaiken aikaa kriittisen ajattelun periaatteita. Tarkalleen ottaen kysymys on syy- ja seuraussuhteiden tarkastelusta. Kun puhumme todellisuuden ymmärtämisestä, puhumme kaiken aikaa syy- ja seuraussuhteista. Tarkastelemme erilaisia kausaalisuhteita, virheitä ja tulkintoja. Pyrimme kaiken aikaa, matkamme on kohti todellisuutta. Tiedämme, että todellisuus näyttäytyy eri tavoin eri ihmisille. Ymmärrämme subjektiivisuuden olosuhteen, mutta kykenemme kuitenkin jakamaan ymmärrystä muiden ihmisten kanssa. Tietyllä tavalla kaiken aikaa keskustelun, jota luennoilla käydään, tulisi rakentua kriittisen ajattelun periaatteelle. Sen jälkeen tehtävä, joka annetaan oppijalle, täytyy suunnitella niin, että se on avoin, eikä suljettu. Se mahdollistaa sen, että kukin lähtee viemään sitä siihen suuntaan, mihin suuntaan kenenkin matka vie. Joten ajattelen ehkä niin, että jos opettaja on koko uransa soveltanut perinteisempää tapaa, niin siitä yhtäkkiä siirtyminen kriittisen ajattelun harjoittamiseen vaatii työtä. Varmasti jotain pedagogiaan ja omaankin ajatteluun liittyvää muutosta. Se ei ole niin helppo asia, että okei, yksi sivu. Ratkaistaan se sillä, että osatehtävä on vain yhden sivun pituinen. Se ei sitä itsessään, kokonaisuudessa ratkaise sitä asetelmaa.

Haastattelija 1 [00:32:20]: Ehkä opettajana uskallan tunnustaa, että koska en itse ole saanut oppia tämän mallin mukaisesti, vaan perinteisellä tavalla, on helpompaa jatkaa niin kuin on itse oppinut. Kuvittelisin, että mitä useampi opettajakin olisi joutunut käymään läpi tällaista kriittisen ajattelun… Tai tiivistämistä ja kaikenlaisia asioita, jotka liittyvät menetelmään, niin sen helpompi se olisi ottaa käyttöön. Mehän olemme, myös opettajat, varovaisia paljastamaan, kuinka vähän tiedämme maailmasta tai muuta.

Haastattelija 2 [00:32:57]: Minulle tulee tästä mieleen se… Yhdestä tällaisesta nimenomaan kriittisen ajattelun opettamiseen liittyvästä artikkelista poimin tällaisen. Joku APA:n asiantuntijapaneeli on kriittisen ajattelun määritelmään kirjoittanut näin, että minkälainen on kriittinen ajattelija. Jos opettajan täytyy täyttää nämä kriteerit… Se on aika kova kriteeristö. Tässä lukee, tämä on siis pitkä. Ihanteellinen kriittinen ajattelija on tottumuksiltaan kyselevä, tietämystä tavoitteleva, järkeilyyn luottava, avarakatseinen, joustava, arvioissaan tasapuolinen, henkilökohtaisten ennakkoluulojensa tunnistamisessa vilpitön, arvostelmissaan harkitsevainen ja halukas harkitsemaan uudelleen, ongelman asettelussa selkeä, monimutkaisia aiheita käsitellessään järjestelmällinen, relevanttia informaatiota etsiessään huolellinen, kriteerejä asettaessaan järkiperäinen, tutkimuksessaan asiaan keskittynyt ja sinnikäs pyrkiessään tuloksiin, jotka ovat niin täsmällisiä kuin aihe ja tutkimuksen olosuhteet sallivat.

Puhuja 1 [00:34:11]: Kohtalaisen vaativa lista. Minulla on mielessä metafora. Usein metaforat hyvin kiteyttävät asiaa. Tässä kriittisen ajattelun harjoittamisessa jälleen tämä talometafora. Taloahan käytetään moneen tarkoitukseen. Tämäntyyppinen talon käyttö kriittisessä ajattelussa, että kriittinen ajattelu eräällä tavalla ratkaisee kahden ääripäättelytavan ongelmia. Toinen ääripää edustaa sen kaltaista ajattelua, jossa ihmisellä on hyvin voimakkaita mielipiteitä kaikista asioista. Mitä ikinä tälle ihmiselle tarjotaankaan, hänellä on hyvin voimakas kanta. Mielipiteitä ei juuri muuteta. Usein sanotaan, että on vahvat mielipiteet. Tämän kaltainen ihminen. Tällainen ihminen, jolla on vahvat mielipiteet, tyypillisesti saattaa juontua siitä, että tällainen ihminen haluaa suojella ydintään. Hän haluaa suojella sitä, mitä ikinä ajatteleekaan maailmasta. Tilanne, jossa potentiaalisesti käsityksiä pitäisi muuttaa, on vaarallinen. Näin ollen on parempi suojella. Sillä tavalla pysyy suojassa, kun pitää tiukasti kiinni omista mielipiteistään ja hyvin nopeasti kertoo, mitä ajattelee, ja mistä asiasta tahansa. Se on toinen ääripää. Toisessa ääripäässä on sellainen ihminen, joka ottaa vastaan monenlaista, mutta jonka ajattelu perustuu siihen, että hän uskoo asioita. Kun hänelle kerrotaan asioita, hän luottaa ja uskoo sitä mukaa, kun asioita tarjotaan. Hän rakentaa puolestaan ajattelun uskomusten varaan. Kriittinen ajattelu ratkaisee näitä molempia ääripäitä. Talo tulee tässä käyttöön tällä tavalla, että jos mielemme on ikään kuin talo. Iso kartano vaikkapa. Siellä kulkee henkilökuntaa paikalla. Siellä on ulko-ovi, joka johtaa eteisaulaan. Eteisaulassa on taas seuraava ovi, joka johtaa sisätiloihin. Nämä kaksi ovea siinä, ulko-ovi ja sisempi ovi. Ne kuvaavat tätä asetelmaa. Ihminen, jolla on hyvin vankat mielipiteet kaiken aikaa kaikista asioista. Hän on talometaforassa… Hän on kartano, jonka ulko-ovet ovat kiinni kaiken aikaa. Ne on lukittu. Sinne ei kukaan pääse. Matkamiehet saavat kulkea tyhjin käsin ohi, ja sinne ei hevillä päästä sisään. Sitten taas uskomuksiin perustuva ymmärrys on sellaista, jossa sekä ulko-ovet ovat auki että aulasta sisätiloihin kulkeva ovi. Molemmat ovat auki. Kaikki kulkijat pääsevät – eivät pelkästään aulaan, vaan kulkemaan myös sisätiloihin. Haahuilemaan, mihin haluavat. Kriittinen ajattelu tuo tietyllä tavalla tasapainon tähän malliin. Pidämme ulko-ovia auki. Matkamiehet ja -naiset pääsevät sinne levähtämään. Saavat istua aulassa. Henkilökunta tarjoaa heille siellä lämpimiä juomia. Mutta seuraava ovi on kyllä sitten kiinni. Aulan ja sisätilojen välisellä ovella on vartija. Jokainen matkamies tentataan. Heidät haastatellaan. Millä asialla ollaan? Millä perusteella? Vasta kun perusteet ovat kunnossa, päästään kenties sisätiloihin. Tämän tyyppinen tasapainokysymys tässä on. Vältämme ääripäitä ajattelussa. Ei liian joustamatonta, eikä liian joustavaa. Tasapaino tapahtuu tällä tavalla. Se kuulostaa vähän vaativaltakin. Meidän pitäisi kaiken aikaa olla, kuten Juhana tuossa luki, valmiita muuttamaan omia käsityksiämme, kun näyttää siltä, että evidenssiä on siihen suuntaan. Meidän pitää kyseenalaistaa ensisijaisesti omia kantojamme. Mutta ei tietenkään niin, että heti kun kuulemme mitä tahansa, olemme vaihtamassa mielipidettä. Tässä on selvästikin kyseessä tasapainoilu näiden äärilaitojen välillä.

Haastattelija 1 [00:39:21]: Voisin kysyä mielipidettäsi. Mitä mieltä olet sellaisesta: Minulle tuli mieleen, kun luin tästä menetelmästä… Mitä jos sen veisi pois tästä yhdestä sivusta? Tai kirjoittamismaailmasta. Tämähän on sukua tavallaan tällaiselle perinteiselle elevator pitchille, hissipitchaukselle, jossa sinulla on 30 sekuntia aikaa myydä ajatus jollekin toiselle. Tai mikä se on, Pecha Kucha, jossa sinulla on rajallinen määrä kalvoja, joita saat näyttää. Saat puhua korkeintaan 20 sekuntia per kalvo. Rajoitetaan myös siinä, kuinka paljon on aikaa ja paljonko materiaalia. Miten näet: Onko tämä kammotus, jos sen vie pois paperilta? Voisiko tämä olla suunta, johon kehittää tätä?

Puhuja 1 [00:40:10]: Se täysin mahdollista. En ole ihan ajatellut sitä näin, mutta pidän kyllä ihan mahdollisena sitä, että napakkuus ja tietty asioiden yksinkertaistaminen voisi olla siinä päämääränä. Kokemus on näyttänyt, että yksi sivu, kun tila käytetään tehokkaasti. Emme voi käyttää korkeita rivivälejä, vaan sivu täytyy käyttää tehokkaasti. Sinne saa mahtumaan sellaiset tuhat sanaa. Sinne saa yllättävän monimutkaista argumentointia ja päättelyä. Se on lukukokemuksena ainakin, jos ei kirjoittamiskokemuksena, hyvin hidas. Siitä puuttuu jotenkin… Yritän tässä vähän muotoilla, miten… Kun kuulen tällaisen ajatuksen, että se liittyisi vaikkapa puhemuodossa tällaiseen hissipuheeseen. Minulle tulee mieleen, että tämä on tuotoksena huomattavan paljon hitaampi ja laajempi asia kuin mitä liittäisin hissipuheeseen. Se liittyy vähän tämän tyyppiseen asiaan kuin… Tätäkin opiskelijat kysyvät usein. Tai se ei ole niinkään kysymys, vaan tulee sellainen tietty väittämä silloin tällöin vastaan. Se toistuu. Opiskelija sanoo näin, että ”nyt on hankaluutena se, että tämä sivun mitta on niin rajallinen, että en kykene ilmaisemaan ajatustani”. Jos hän saisi kaksi sivua, kykenisi hän ajatuksensa ilmaisemaan. Yleensä vastaan niin, että tiedätkö, koko universumin rakenteen pystyy ilmaisemaan tarpeen tullen kolmella lauseella. Sivukin on jo erittäin pitkä ilmaisu, jos sen haluaa käsitellä. Yritän kertoa siitä, että tila ei itse asiassa millään muotoa rajaa ajatteluamme. Kun joku sanoo, että nyt on niin, että en pysty ajattelemaan tätä asiaa loppuun, kun minulla ei ole riittävästi tilaa, tarkoittaa sitä, että ajatteluprosessi on vielä kesken. Emme vielä osaa sanoittaa asioita. Emme omista ajatusta vielä. Olemme silloin vähän puolimatkassa vielä. Joudumme vähän lainailemaan, että saisimme kokonaisen jutun. Se kuvastaa enemmän sitä, että se ei ole vielä valmis. Mutta sitten, kun se valmistuu, eli saamme sellaiset 1000 sanaa sivulle. Jostain syystä, sanokaa te, miten te ajattelette, mutta minulle se on lukukokemuksena hidas ja vaativa ja onnistuessaan paljon merkittävämpi kuin hissipuhe, joka väkisinkin joutuu olemaan hyvin… Kolmella sanalla hyödyt. Hyödyt täytyy sanoa heti, jotta kuulija jaksaa kiinnostua. Tämä on sillä tavalla hyvinkin kaukana sellaisesta maailmasta, jossa pitää muutamalla sanalla sanoa, vaikka tällaisia hyötyseikkoja. Miten te ajattelette? Minulla on tämäntyyppinen oletus.

Haastattelija 2 [00:43:36]: Minulle tuli tuosta Markuksen kysymyksestä mieleen. Minäkään en lähtisi tuohon suuntaan. Jos lähtisin pois tekstistä, lähtisin dialogiin, joka on luonteeltaan ihan erityyppinen. Sellainen klassinen sokraattinen metodi, jossa keskustelemalla löydetään joku synteesi esimerkiksi ajatuksista tai päädytään johonkin tiettyyn: Tämä on nyt tässä tapauksessa oikein. Se olisi ehkä enemmän sellainen, joka tehostaisi nimenomaan kriittisen ajattelun puolta. Kaikki kuuntelevat ja ovat avoinna kaikille vaihtoehdoille. Yhteisesti tullaan johonkin lopputulokseen. Se voisi olla ei-kirjallinen metodi.

Puhuja 1 [00:44:21]: Joo, tuo kuulostaa ehkä juuri hitautensa ja reflektoinnin näkökulmasta siltä suunnalta. Voisin hyvin kuvitella, että tuo edustaisi sitä. Se toisi nimenomaan päättelyä esiin. Olemme kaiken aikaa kiinnostuneita päättelystä. Miten ajattelu kulkee A:sta B:hen ja siitä eteenpäin? Millä perusteella ajattelija sanoo, että näin edetään? Tämä on kaiken aikaa meillä keskiössä. Hissipuheessa joudutaan tietyllä tavalla ohittamaan. Se perustuu siihen, että meidän täytyy olettaa, että kuulijalla ei ole kärsivällisyyttä. Hän haluaa pihvin heti. Se täytyy heti sanoa. Jos pihvi ei ole riittävän mehukas, niin ei armoa.

Haastattelija 2 [00:45:27]: Ajattelen ehkä, että hissipuheessa on jopa, jos menemme talovertauskuvaan, niin yritämme tiirikoida auki seuraavan oven tai tunnemme pamfletteja pakolla oven alta sisään. Ylipuhua kaikin keinoin. Pitää saada toinen uskomaan.

Puhuja 1 [00:45:47]: Tuo on aika hyvä. Saa herätettyä henkilökunnan, kun laittaa oven alta mehukkaan lapun, jossa on hyvä tarjous.

Haastattelija 1 [00:46:00]: Onko jotain keskeistä vielä tähän menetelmään liittyen, mitä emme ole käsitelleet tai mitä pitäisi vielä mainita?

Puhuja 1 [00:46:06]: Sellainen, mikä tulee mieleen, mikä on tullut mainittua ohimennen ainakin. Menetelmän, en ehkä niinkään ajattele tätä OnePagea, vaan kriittisen ajattelun harjoittelua laajemmin. Sen merkitys erityisesti korkeakouluympäristössä. Tietyllä tavalla ymmärrämme tai hyväksymme, täytyy hyväksyä se, että koulujärjestelmämme ei välttämättä tuota kriittisitä ajattelua sillä voimakkuudella kuin olisi suotavaa. Mutta tiedämme nyt tulevaisuudesta aika paljon: Mihin suuntaan, vaikka työelämä tai teknologia ovat kulkemassa. Ymmärrämme sen, että yhä vähemmän ihmiselle jää sellaisia alueita, joita ihmisen kannattaa koneiden sijaan tehdä maailmassa. On se sitten liiketoimintaa tai mitä tahansa toimintaa. Nyt, kun näitä listoja eri aikoina on tuotettu, että mikä on ihmisen osa tässä maailmassa. Se lista tuntuu koko ajan vain lyhenevän. Yhä vähemmän jää ihmiselle. Melkein nykyään näyttää olevan, että kriittinen ajattelu ja luovuus: Luovuus ja kriittinen ajattelu ovat sellaisia, jotka ovat meidän osiamme. Kyllä sen hyvin voi ymmärtää, jos nyt ajattelemme tarjoamaamme koulutusta, niin eivät yritykset, jotka koulutettua väkeä tarvitsevat. Eivät he tarvitse googlettajia: Kaikki osaavat googlettaa. Ei se ole mikään taito, joka erottaisi, ja josta syntyisi pitkäkestoista menestystä. Tietyllä tavalla kaikki tiedämme jollain tasolla, mikä roolimme, ihmisen rooli on tulevaisuudessa työntekijöinä ja organisaatioissa. Mielestäni meidän pitäisi kaiken aikaa ponnistella. kun kerran ymmärrämme ja tiedostamme, mitä tuleman pitää, meidän pitäisi myös koulutusjärjestelmä jollain tavalla saada vastaamaan juuri näihin tarpeisiin. Ja että se olisi luontevaa, että korkeakoulussa toiminta perustuisi nimenomaan itsenäisen ajattelun harjoittamiseen. Näitä itsenäisesti ajattelevia ihmisiä organisaatiot tarvitsevat. Toistoon ja matkimiseen liittyvät toiminnot pystytään automatisoimaan, tulevaisuudessa erityisesti automatisoidaan niitä tehtäviä. Ajattelisin, että olemme aika keskeisen asian kanssa tekemisissä. Juuri tätä tavalla tai toisella, eri menetelmillä. Tämä nyt on vain yksi, mutta eri menetelmillä pitäisi harjoittaa.

Haastattelija 2 [00:49:11]: Juu, samaa mieltä tästä. Vaikka tie voikin olla raskas, niin mitä pidemmälle pääsee, sitä paremmin itsenäistä ajattelua hallitsee, niin sen vapaampi on… Uskon, että opiskelijat ovat. Se tuo pääomaa sinnekin kaikin puolin. Minustakin tuntuu, että tämä on suunta tai asia, johon korkeakoulujen pitäisi satsata jopa enemmän. Tai kiinnittää enemmän huomiota siihen.

Haastattelija 1 [00:49:38]: Joo. Kello alkaa olla paljon. Kiitos Jukka ajastasi ja että tulit tänne! Mistä kuulijat löytävät lisätietoa tästä, jos he haluavat perehtyä lisää menetelmään?

Puhuja 1 [00:49:49]: Helposti. Googlaamalla Jukka Kaisla, samannimisiä ihmisiä ei ole kuin yksi, päätyy väkisinkin jukkakaisla.fi-sivustolle. Siellä on menetelmää käsittelevää materiaalia, ohjeistusta ja lyhyitä artikkeleita, joissa kuvataan menetelmän soveltamista. Sieltä löytyy!

Haastattelija 2 [00:50:14]: Kannattaa käydä siellä!

Haastattelija 1 [00:50:16]: Hyvä, kiitoksia!

Puhuja 1 [00:50:17]: Kiitos, kiitos että kutsuitte ja sain tulla keskustelemaan!

Haastattelija 2 [00:50:22]: Kiitos tosi paljon!

Haastattelija 1 [00:50:22]: Ilo oli meidän. Ja kiitos myös kuulijoille. Löydätte meidät Metropolian MetroPodia-podcast-sarjasta, ja mistä nyt yleensä kuuntelet podcasteja. Lähettäkää palautetta, kysymyksiä ja aiheideoita meille osoitteeseen pedagoginehetki[at]metropolia.fi.

[äänite päättyy]