Sukellus dialogiin 3: Dialogisuus työyhteisön voimavarana

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]

Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Annu Karkama

Puhuja 1 [00:00:10]: Dialogisuutta hyödynnetään monin tavoin korkeakouluopinnoissa, korkeakouluyhteisössä mutta myös muiden organisaatioiden oppimisessa. Usein sen tehtävänä on tarjota näkymä toisen ajatteluun ja siten reflektoida omia ajatuksia, omaa oppimista ja sitä kautta luoda yhteistä ymmärrystä. Tässä jaksossa pohditaan dialogin suhdetta oppimiseen. Olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta Metropolia-ammattikorkeakoulussa ja täällä meidän organisaatiossamme luomassa paikkoja dialogille ja tukemassa organisaatiota dialogisuutta kohti. Tähän jaksoon olen saanut vieraakseni Annu Karkaman Mukamas Learningista. Tervetuloa, Annu!

Puhuja 2 [00:01:02]: Kiitoksia, Minna! Mukava päästä tänään dialogin syövereihin. Katsotaan, mitä juttutuokio tuo mukanaan.

Puhuja 1 [00:01:09]: Kyllä vain. Kerro vähän, Annu, mitä itse teet ja mitä te Mukamaksella laajemminkin teette?

Puhuja 2 [00:01:16]: Joo, toimin oppimismuotoilun valmentajana. Mukamaksella olemme oppimismuotoilutoimisto, eli ihan valtakunnallisesti autamme suomalaisia organisaatioita luomaan oppivaa kulttuuria työyhteisön sisällä mutta tietenkin myös asiakkaiden kanssa. Meidän oppimiseemme ja oppimisen muotoiluumme kuuluu vahvasti dialoginen ajattelu ja yhdessä oppimisen tematiikka. Tämä on ehkä se, millä kärjellä minä tänään täällä olen mukana sitten.

Puhuja 1 [00:01:49]: Ihanaa, kun olet täällä mukana. Kerroitkin jo, että olette tukemassa organisaatioita ja yhteisöjä dialogisuudessa. Miten se käytännössä tapahtuu? Miksi dialogisuus on niin keskiössä siellä?

Puhuja 2 [00:02:07]: Jos mietitään oppimista, meillä on aina mahdollisuus oppia yksilöinä oman päämme sisällä ja hankkia tietoutta ja tutkia sitä, mutta dialogisuus on yhteisen oppimisen, jos me puhumme, oppimismuotoilussakin tämä perustuu tällaiseen sosiokonstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, eli siellä on sosio-sana eli tällainen yhteinen tekeminen ja nimenomaan yhteisen tiedon rakentaminen ja rakentuminen, mikä ajatuksen taustalla on. Jos me jäämme liikaa omien ajatustemme kanssa pyörimään, me emme oikein saa sellaista peilipintaa siihen, menenkö oikeaan suuntaan tai onko oppiminen validia, mihin haluaisin itseäni lähteä viemään. Siinä saattaa helposti vähän sokaistua, onko suunta oikea tai onko tämä edes oikea asia, mitä minun pitää oppia tässä, ja mitä tämä vie eteenpäin, viekö tämä minua yksilönä, viekö tämä meidän yhteistä tekemistämme. Sitten kun me pääsemme dialogisuuteen ja yhteisen tiedon jakamiseen, onhan se aika oleellista siinä, että me oikeasti kuljemme, varsinkin kun työkontekstissa puhutaan, että me kuljemme oikeaan suuntaan, sinne, minne organisaatio ja liiketoiminta ja mikä onkaan organisaation tavoite, että me kuljemme oikeasti yhteisesti samaan suuntaan, niin dialogi ja sanantaminen, keskinäinen dialogi ja sanantaminen on todella oleellista.

Puhuja 1 [00:03:27]: Kyllä. Aika usein, kun muutosta tapahtuu, välttämättä kenelläkään ei ole ihan selkeänä päämäärä tai maali. Voi olla, että strategia tai tavoitteet ohjaavat suuntaa, mutta monta kertaa polku haluttua tavoitetta kohti muotoutuu matkan varrella. Itse ainakin olen kokenut, että näissä paikoissa yhteiset keskustelun paikat ja yhdessä ääneen ajattelu monta kertaa kirkastaa sitä, että hei, näinhän me teemme, ja miksi me teemme näin, ja mitä ehkä seuraavaksi täytyisi tehdä. Se on myös keino, mutta se osaltaan myös muokkaa tekemisen tapaa ja suuntaa.

Puhuja 2 [00:04:05]: Kyllä. Ehdottomasti. Nyt kun me mietimme dialogin määrittelyä, en ole ihan varma, oletteko muissa jaksoissa sitä ehtineet jo määritelläkin, mutta mehän puhumme dialogisuudessa nimenomaan siitä, että me lähdemme luomaan yhteistä ymmärrystä ja tutkimaan yhteistä totuutta. Meillä ei tarvitse olla välttämättä samamielisyyttä tai tiettyä päämäärää, mihin siinä päästään, mitään agendallista juttua, vaan enemmän juuri se, että minun ajatukseni on tällainen ja sinun ajatuksesi on tällainen, ja lähdetään sen kautta tutkimaan, mitä yhteistä me löydämme tästä ja missä me ehkä olemme erimielisiä, niitä kosketuspintoja lähdetään hiomaan yhteen. Se on mielestäni todella antoisaa ja mielenkiintoista, miten me voimme lähteä luomaan yksilöiden polkua yhteiseen suuntaan, ja siitä tulee se yhteinen tie sitten.

Puhuja 1 [00:04:54]: Kyllä. Jonkin verran olen itse törmännyt, kun erilaisia uudistusprojekteja olen vienyt läpi, tietynlaiseen huoleen tai jopa epäluuloon siitä, onko todellakin niin, että kenelläkään ei ole pöytälaatikossa piilossa sitä tavoitetta tai oikeaa agendaa, ihan oikeastiko voidaan tänään pysähtyä puhumaan siitä, mistä juuri tänään täytyy puhua. Ainakin asiantuntijaorganisaatiossa ehkä päämäärähakuisuus tai tavoitekeskeisyys nostaa herkästi päätään ja ehkä hiukan hämmästellään. Onko tämä, Annu, tuttu reaktio?

Puhuja 2 [00:05:33]: Kyllä. En ehkä tuollaisenaan ole, mutta olen aistinut sen ehkä välistä. Juuri se, että yllätytään osallisuuden mahdollisuudesta. En tiedä, yleistänkö liikaa, mutta tuntuu, että sitä on ollut liikaa, että ohjataan juuri sieltä pöytälaatikkopamfleteista, että tuossa nyt on tavoite, nyt kuljetaan sitä kohti, että on vähän totuttu siihen, että meille tullaan vain sanomaan, että tässä ovat nyt linjaukset ja mennään tätä kohti. Siihen ei välttämättä aina osata tarttuakaan. Sitten kun on se mahdollisuus, että nyt keskustellaan, niin sieltä saattaa kuulua tämä, mihin nämä keskustelut oikeasti johtavat, että joku muuhan ne päätökset tekevät. Sellaista tietynlaista skeptisyyttä siitä, onko minun ajatuksillani oikeasti merkitystä ja viekö tämä oikeasti mihinkään. Tämä on ehkä nyt, jos mietitään dialogia esimerkiksi johtamisessa tai yleensäkin organisaation kulttuurissa, on ollut hieno suunta, että nyt on havahduttu siihen, että nimenomaan osallisuuden paikkojen tarjoaminen, ja ne ihmiset, jotka oikeasti työtä tekevät ruohonjuuritasolla, tietävä parhaiten, missä asiakkaiden ratkaisuja, miten niitä lähdetään sumplimaan, siellä ne taidot ja kaikki ne ajatukset ovat. Pitäisi ehdottomasti olla vielä enemmänkin osallisuuden paikko ja sitä, että lupaa, ja aikaa dialogille voitaisiin oikeasti tarjota. Tähän törmää.

Puhuja 1 [00:06:59]: Meillä Metropoliassa on vielä melko tuoreessa muistissa muutosmatka, kun tiivistettiin kampusrakennetta niin, että siirryttiin neljälle kampukselle. Kun lähdetään luomaan uusia tekemisen ympäristöjä, silloin tietenkin, näin itse vahvasti ajattelen, nimenomaan täytyy kutsua koolle ne henkilöt, jotka tiloja käyttävät, miettimään, miten tiloissa toimitaan ja minkälaista kulttuuria haluamme vahvistaa ja tukea. Tämä oli sellainen todella kiinnostava muutosmatka, paljon erilaisia dialogin paikkoja. Tässä Mukamas oli meitä auttamassa yhden kampuksen osalta. Osaatko sanoa, onko tämä tyypillinen paikka, jossa organisaatiot pyytävät sisäiseen dialogiin tukea ulkopuoliselta taholta?

Puhuja 2 [00:07:48]: Kyllä. Olemme useamminkin oltu sitä. Saisi olla enemmänkin mielestäni, mutta olemme todella usein auttaneet nimenomaan muutostilanteissa. Esimerkiksi on ollut joskus fuusioitumiseen, ja eri yksiköitä on yhdistynyt, ja on jouduttu miettimään vähän, mistä pitää opetella päästämään irti ja mikä on tulevaisuus. Näihin kannattaa ehdottomasti ottaa ulkopuolisia, koska se vapauttaa ajattelua ja siinä tulee vähän sellaista out of the box -tunnelmaa, että vähän uskaltaa laatikon ulkopuolelta ajatella, kun siinä on joku ulkopuolinen. Se ei tunnu tavallaan niin henkilökohtaiselta, kun kertoo tarpeista, mitä muutostilanteissa voi tulla esiin. Ulkoiset fasilitaattorit ovat todella hyviä. Teidänkin tapauksessa, meiltähän Vilma oli sitä vetämässä, ja hänkin teki tällaisen noston silloin, että on todella tärkeää, että teiltä oli myös kuitenkin siinä prosessissa omia sisäisiä fasilitaattoreita mukana myös avustamassa siinä. Siinäkin tavallaan rakennetaan sellaista pitkäjänteisyyttä, että se ei ole vain ulkoisen fasilitaattorin käsissä, vaan siinä pysyy jokin punainen lanka myös talon sisälle. Se on yksi tärkeä juttu, millä organisaation dialogin jatkuvuutta voidaan myös tukea.

Puhuja 1 [00:09:02]: Kyllä. Näin, voisiko sanoa, tilaajan ja kansan fasilitaattorin näkökulmasta, voisi ehkä nostaa vielä esiin sen, että sitten keskustelut pakottivat meitäkin ajattelemaan uusiksi, yksinkertaistamaan, selittämään, kirkastamaan, tiivistämään, eli paitsi että dialogi tukee matkaa, samalla se hioo myös sitä, miten tehdään ja mitä kohti mennään. Itse ainakin koen, että se, että saa siihen jonkun toisen haastamaan ajattelua ja vähän stimuloimaan osallistujia kohti dialogia on hyvä valinta ja helpottaa montaa muuten ehkä vähän haastavampaa kohtaa, joita väistämättä muutosprosesseihin aina mahtuu mukaan. Kiitoksia teille siis hyvästä yhteistyöstä tälläkin muutosmatkalla.

Puhuja 2 [00:09:49]: Kiitos! Minulla tekee mieli sitten kysyä sinulta, miten koet, että jos siellä, tällaisetkin muutostilanteet saattavat helposti nostaa tunteita pintaan, siellä on paljon juuri sellaisia kokemuksia, että halutaan kertoa iloista ja haasteita, joita muutostilanteisiin liittyy, miten koet, antoiko se mahdollisuuden tuoda esimerkiksi tunteita selkeämmin esiin tai nostaa negatiivisiakin ajatuksia, että kun siellä oli ulkopuolinen fasilitaattori? Huomasitko tällaista helppoutta tai jotain tällaista?

Puhuja 1 [00:10:21]: Huomasin, ja ehkä jossain määrin jopa yllätyin siitä, miten tunnepuhe nosti päätään, kun joku ikään kuin sanoitti, että nyt on lupa puhua siitä myös, miltä tuntuu, että ei olla pelkästään asian äärellä. Voisiko sanoa, että ne molemmat ääripäät, se hehkuttavampi, innostuneempi, nyt silmissä säteilee, kun olen innostunut tästä -tyyppinen, ja sitten taas sieltä toisesta ääripäästä ne ehkä aika vahvatkin ahdistuksen tai ehkä joka sellaiset epävarmuuden, pelon tunteet, ne tulivat mielestäni selkeämmin näkyviin, kun siinä oli joku muu, siis joku muu fasilitoimassa oman talon väkeä. Jotenkin me olemme valmiimpia ihmisenä sitten kuitenkin paljastamaan enemmän, kun tilanne on jotenkin siitä totutusta poikkeava, sanoitetaan, että nyt on lupa, ja joku ihan aidosti uutena asian äärellä ihmetellen kysyy, miltä tämä sinusta tuntuu. Se jollakin tavalla ainakin meillä resonoi. Iloisiakin yllätyksiä tuli, että aa, tästähän ollaan aidosti innoissaan tai ylpeitä, mikä oli ehkä jäänyt vähän sellaisen arkisemman alle. Sitten taas toisaalta ne oli todella arvokkaita myös näille henkilöillä, joilla oli tarvetta sanottaa pahaa oloaan tai ahdistustaan tai sitä, että tavallaan sillekin löytyi luonteva paikka.

Puhuja 2 [00:11:49]: Kyllä, Ulkopuoliselle fasilitaattorille dialogin laajentamisessa tietenkin on tärkeä paikka, mutta sitten totta kai herää myös se kysymys siitä, miten me voisimme tukea sitä, että dialogi olisi yhtä avointa ja luottamuksellista ihan jopa ilman niitä ulkopuolisia fasilitaattoreita, että on ne hetket ja kehittämishetket ja ajatukset, joskus jopa tiimiin dynamiikkaan tai johonkin tällaiseen liittyen, milloin kannattaa esimerkiksi hetkellisesti ottaa yhteen tai kahteen palaveriin joku ulkopuolinen, mutta se, että me pystyisimme kuitenkin ihan organisaation sisällä tukemaan dialogisuutta mutta myös niitä fasilitaatiotaitoja ihan yleisinä työelämätaitoina, koska aina, kun me olemme ihmisten kanssa tekemisissä, siinä tapahtuu aina sellaista tietynlaista ymmärryksen rakentumista, niin jos meillä on pieniäkin taitoja jotenkin fasilitoida, vaikkei se olisi mitään, että nyt minä pidän sinulle kehityspajan ja nyt muuten ajatellaan ja ideoidaan, vaan arjen tilanteita, että meillä on pieniä taitoja kysyä oikeanlaisia kysymyksiä ja mahdollistaa sitä kautta, vaikka ne olisivat kahvipöytäkeskustelujakin, niistä saadaan aina enemmän, ikään kuin päästään keskustelusta dialogin tasolle enemmän. Fasilitointitaidot ihan pieninäkin taidon hippusina osana kaikkea arkea ovat oikeasti aika tärkeitä dialogisemman kulttuurin luomisessa.

Puhuja 1 [00:13:10]: Kyllä, pedagogina olen täysin samaa mieltä. Kerrottakoon tähän makupalana, että nyt tänä syksynä Metropoliassa tarjotaan ylemmän ammattikoreakoulututkinnon opiskelijoille valinnaisena viiden opintopisteen mahdollisuutta syventyä osallistuvaan työotteeseen ja siellä fasilitointitaidot ja dialogin mahdollistaminen ja tukeminen tulokulmina, eli pieniä avauksia tähän suuntaan tehdään.

Puhuja 2 [00:13:34]: Mahtavaa.

Puhuja 1 [00:13:36]: Ylemmän tutkinnon opiskelijat vielä, kun he ovat aktiivisesti työelämässä, toivottavasti helpottaa siirtymää, että tämä osaaminen laajemminkin leviäsi.

Puhuja 2 [00:13:46]: Kuulostaa todella hyvältä.

Puhuja 1 [00:13:52]: Tuossa jo äsken vähän sivusimmekin sitä, että aina ei ihan tiedetä, mitä dialogin matkalla tapahtuu, ja puhuimme vähän siitäkin, että organisaatiossa pitää opetella siihen, että jokin asia voi olla keskeneräinen ja itse asiassa kenelläkään ei ole tietoa vielä siitä lopputulemasta. Miten näet itse, että tämä keskeneräisyys, miksi se on niin merkityksellistä dialogissa?

Puhuja 2 [00:14:22]: Keskeneräisyys merkityksellisessä dialogissa. Tässä nyt ensimmäisiä ajatuksia, mitä itselläni tästä tulee, on se, että ihminenhän ehkä aivojensa kautta pyrkii saamaan ratkaisuja saamaan asioita valmiiksi. Se on ehkä resurssiviisasta. Sitten voi tavallaan jättää asioita taakseen, ja sitten voi ehkä keskittyä uudelleen. Sitten kun me elämme sellaisen tietyn keskeneräisyyden kanssa, meillähän ajatus muhii koko ajan taustalla ja mieli hakee ratkaisuja niihin, ja sitä kauttahan meillä tapahtuu paljon oppimista ja nimenomaan oivaltamista niiden asioiden äärellä, että pystyn itse päässäni yhdistelemään puuttuvia palasia. Sitten kun meillä on dialogi, jossa meillä ei ole painetta siitä, että minulta täytyisi nyt asiantuntijana ja huippuosaajana löytyä tässä suoria vastauksia, vaan se, että voin sanoa, että en ihan vielä tiedä, mikä ajatukseni tässä on. Mielestäni on todella inhimillistä ja ihanaa, että me voimme asettua yhdessä siihen, että ei meidän tarvitse olla niin tiukasti jossain osaajaidentiteetissä kiinni, että meillä pitäisi olla valmiita vastauksia kaikkeen, vaan annetaan lupa yhteiselle ihmettelylle, lupa yhteiselle keskeneräisyydelle ja sitä kautta ajatusten muhimiselle ja hautumiselle. Sitten varsinkin, jos tietää, että dialogihetkiä tulee aika ajoin aina jonkin isomman teeman äärellä, niin aina ihan varmasti ajatus on asteen verran kypsempi, kun ei ole väkisin pyritty saamaan johonkin muottiin valmiiksi. Totta kai sekin on raskasta, että aina eletään keskeneräisyyden tunteessa. Joskus on hyvä saada jotain väli-closeja ajatuksille, mutta ehkä tässä nyt ensimmäinen ajatus keskeneräisyyden merkityksellisyydestä.

Puhuja 1 [00:16:15]: Hyvin samalla tavalla näen tuon. Minulla on itselläni kokemusta sekä osallistujana että dialogin tukijana siitä, että jotenkin henkilöllä itselläänkin kirkastuminen siitä, mitä itse ajattelen tästä asiasta, se syntyy nimenomaan sitä kautta, että sitä sanoittaa yhdessä toisten kanssa. Keskustelun hetki voi olla todella merkityksellinen, kun keskeneräistä ajatustaan pyrkii sanoittamaan toiselle, ja vielä, jos siinä on reflektoinnin paikka, että joku toinen sanoittaa sitä takaisin, että kuulin, että sanoit näin, ja mitä se sitten itsessäni herätti, niin ne ovat aika huikeita paikkoja. Tuosta, kun sanoit, että voi olla aika kuormittavaa, että aina ollaan sellaisessa ikään kuin hähmäisyyden tilassa, että kaikki vähän hioutuu, niin voisi ajatella, että jokin rytmitys tai vuorottelu, että selkeästi jotkin tapaamiset, ajatellaan esimerkiksi, että on tietty porukka kollegoita, niin osassa tapaamisissa voi olla aika selkeäkin ikään kuin asiatavoite ja agenda, ja sitten välissä ikään kuin tällaisia teemaltaan ja sisällöltään väljempiä, jolloin sitten ikään kuin kaikkien tarpeet ja toiveet tulevat paremmin kohdatuksi siitä. Sellainenkin päämäärähakuisempi ja ehkä suoraviivaisempi henkilö saa sitten ajatusta, että asiat menevät eteenpäin, mutta sitten huokoisuus on siellä jatkuvasti mukana. Tämän tyyppisellä vuorottelulla voi ikään kuin tukea ja edesauttaa tätä. Tämä on ainakin minun kokemukseni.

Puhuja 2 [00:17:45]: Kyllä, ehdottomasti. Nimenomaan erityyliset tapaamiset arjessa, mutta se, että nykyään varsinkin, kun puhutaan hybridityöstä ja kaikesta, niin mietitään myös dialogisuuden asynkronisuutta. Mehän helposti ajattelemme, että dialogi tapahtuu siinä hetkessä, ja sehän on parhaimmillaan sitä, mutta kun meillä voi olla, että kohtaamisen paikkoja ei ole niin paljon arjessa, että aina päästäisiin niitä hienoja dialogihetkiä pitämään, niin miten me ajattelemme ja sanoitetaan se, että myös asynkroninen, verkossa tai eri alustoilla tapahtuva eriaikainenkin ajatusten rakentaminen voi parhaimmillaan olla dialogia, ja annetaan myös arvo sille, että sinulla voi olla jokin verkkoalusta, oli se Teamsin kanava tai mikä vain, jonne rakennetaan ajatusta sitä myöten, miten se sopii sinun kalenteriisi ja ajatteluusi ja milloin ajattelu kypsyy, ja silloin otat osaa keskusteluun. Sitten meillä voi olla jokin dialogisempi hetki, johon me tulemme paikan päälle ja siinä samanaikaisesti, mutta ajatus on jo päässyt muhimaan asynkronisemman dialogin ja ajattelun kautta. Ne ovat myös hienoja hetkiä ja sellaisia, että ne huomioivat enemmän yksilöllisyyttä, koska jos me mietimme dialogissakin on todella vaikea saada ihmisiä, pakottaa, että nyt kaikki sanovat ajatuksensa ja nyt ollaan samassa rytmissä ja tahdissa. Meidän tulee huomioida se, että meillä on yksilöitä, jotka kypsyvät ajatteluun hyvin eri tahtiin. Asynkronisuus mahdollistaa myös yksilöllisyyden huomioimisen.

Puhuja 1 [00:19:16]: Kyllä. Tässä on paljon samoja periaatteita kuin siinä, kun tuetaan oppimisprosessia, eli tarjotaan mahdollisuuksia innostua tai syventyä tai pohdiskella siihen tahtiin, mikä omaan työpäivään tai työviikkoon tai elämäntilanteeseen sopii, ja kuitenkin taataan se, että on niitä paikkoja, jolloin yhdessä kokoonnutaan ihmettelemään ääneen. Joku on pohtinut jo aikaisemmin enemmän ja joku sitten vähemmän. Parhaimmillaan tämä tuo oppimisen arjen tekemisen aika luontevaksikin osaksi.

Puhuja 2 [00:19:50]: Kyllä. Vielä tämä keskeneräisyyden ajatus, jotenkin itselläni herää oppimisen linkittyminen vielä siitä, että meillähän työelämä muuttuu koko ajan todella paljon, niin tietyllä tavalla keskeneräisyys, oli se dialogissa tai oppimisessa tai missä vain, sen sietäminen on aika oleellinen osa siinä, että me pystymme elämään oppimisen aallossa mukana. Tässäkin on se, että me käymme keskusteluja ja dialogeja siitä, että saat olla keskeneräisiä, me emme oikeastaan voi olla muuta kuin keskeneräisiä työelämän hektisyydessä tietyllä tavalla. On hyvä, että siellä on tukipilareita, joissa me koemme olevamme ikään kuin valmiita, että nyt on hyvä ja tasainen olla tässä, mutta dialogin merkitys, nimenomaan siinä sanoitetaan, että keskeneräisyys on ok, ja se on oppimisen ja kaiken taustalla, sitä voi olla ihmisten vaikea hyväksyä, se tuntuu epämiellyttävältä, siihen liittyy paljon epävarmuutta. Kun me käymme yhdessä dialogin siitä, että tämä on ihan ok, niin ainakin minä koen, että se antaa helpompaa asettumista oppimiseen ja myös dialogisuuteen.

Puhuja 1 [00:20:56]: Kyllä. Vielä laajentaisin, että työn tekemiseen yleensäkin voisi ajatella, että jokaisessa tavoite- ja kehityskeskustelussa esihenkilö sanoisi, että keskeneräisyys on ihan ok, se itse asiassa kuuluu tämän päivän työelämään. Mitään muuta vaihtoehtoa ei olekaan.

Puhuja 2 [00:21:13]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:21:18]: Dialogihetkistä ja dialogipaikoista olemme jo vähän puhuneet, mutta voisimme vielä pysähtyä hetkeksi sen ääreen, miten paljon aikaa dialogisuus vaatii syntyäkseen ja miten aikaa ikään kuin organisaatiossa voidaan varata. Omassa dialogipäällikön työssäni minulla on siitä herkullinen näköalapaikka, että aika monet meidän yhteiset foorumimme ja yhteiset ihmisiä yhteen kokoavat tilaisuutemme ovat käsissäni aikatauluttaa, ja niihin ihan systemaattisesti pyrin varaamaan sekä tietopainotteisempaa aikaa mutta myös aikaa asioiden läpikäymiselle ja sulattelulle ja pureskelulle ja luoda dialogisuutta. Pienemmissä ryhmissä ehdottomasti osallistujia, kokoonpanoja vaihdellen, ja välillä myös sitten isomman joukon tullen. Tämä on yksi keino, joka on tuonut tutummaksi sitä ihmisille. On ollut hauska huomata, että nyt kun olen näitä jokusen vuoden näitä näkemyksiä tuonut, että rakenne toimii paremmin vuorottelulla, niin jotenkin tuntuu, että dialogi lähtee helpommin käyntiin, että siitä jää sellaista alun hapuilua ehkä pois, että ihmiset ovat ottaneet omaksi. Toisena huomiona, sitten joskus kun asiat vyöryvät ylitse, saa tiukkana poliisina pitää dialogin aikavarausta siellä. Tuntuu, että se vaatii valtavan määrän toistoja, että se vakiintuu osaksi asioiden totuttua käsittelytapaa. Tällaiset ehkä maistiaiset Metropolian näkökulmasta. Mitä, Annu, tästä tuumit?

Puhuja 2 [00:23:16]: Ensinnäkin ihanaa, että teillä on tuollaisia mahdollisuuksia. Minusta on ihanaa, että teillä panostetaan näin paljon siihen, että on ihminen, joka oikeasti on vastuussa siitä, että talossa käydään dialogia. Tämä on asia, mitä teillä Metropolialla arvostan todella paljon. On jännää, että kun me katsomme usein, että dialogi ei ole laskutettavaa työtä, varsinkin jos se on joku asiantuntijatyö, miten me annamme aika dialogille, kun pitäisi tehdä näitä oikeitakin töitä, tavallaan, niin se ensinnäkin tuo, että teillä on ikään kuin lupa sille, ja se on yksi tärkeä asia, että organisaatiossa on lupa sille, että me voimme käydä dialogia, ja teillähän lupa on vahvasti annettu. Sitten voi olla, että siihen tulevat ehkä ne arjen työt ja kiireet, että kun olisi tätä muutakin tekemistä päällä, niin sitten ei ehkä osata niin priorisoida ja arvostaa sitä. Tässä ehkä nousee esille se, että millä tavalla, jotta me voimme luoda dialogia arjessa, meidän pitää käydä ensin keskustelua siitä myös, mikä dialogin merkitys on, miksi me tätä oikeastaan teemme, että se ei ole vain sitä, että me kokoamme porukalla itsemme vain keskustelemaan kivasti ja yritämme ratkoa jotain, vaan siinä on oikeasti joku juttu ja tarkoitus, miksi me kokoonnumme. Teillä on ihan varmasti tätäkin todella hienosti sanoitettu. Sitten kun me ymmärrämme merkityksen, me osaamme sen jälkeen priorisoida aikaa. Kaikilla on aina kalenterit täynnä, mutta aina on aikaa niille asioille, jotka koetaan tärkeiksi. Sitten vielä organisaation tasolla, että kun me ymmärrämme, mitä dialogisuus tuo, sehän voi parhaimmillaan säästää meiltä myöhemmin aikaa, kun me osaamme käydä oikeaa dialogia oikeista asioista ja sitä myötä opimme. Työssä oppimisen tarkoituksena on tietyllä tavalla ymmärtää myös, mitä me voisimme tehdä toisin, mikä ei tällä hetkellä ole hyvää, mistä voisimme päästää irti, mikä ehkä vie turhaa resurssia, turhaa aikaa, että me emme vain elä laput silmillä ja mennä eteenpäin niillä samoilla vanhoilla, vaan käydään keskustelua siitä, mikä toimii, mikä ei toimi, mistä meidän tulee oppia pois ja mitä meidän tulee oppia tilalle. Niissä on todella tärkeää yhteinen keskustelu. Keskustelu vie aikaa ja dialogi vie aikaa, mutta parhaimmillaan se myös vapauttaa sitä, että me teemme oikeita asioita. Ehkä tällaisilla ajatuksilla.

Puhuja 1 [00:25:49]: Kyllä. Tunnistan tuon, että monesti sitten vasta jonkin prosessin loppupuolella huomaa, että tämähän meni itse asiassa todella sujuvasti ja kylläpä ihmiset ottivat todella hyvin vastaan tämän sisällön. Monta kertaa, kun tällaisia ilahtuneen ihmetteleviä kommentteja kuulen, niin pysäytän siihen kohtaan ja sanon, että hei, huomaatteko, että tässä nimenomaan kerätään nyt satoa siitä, että me teimme tämän prosessi esimerkiksi osallistuvalla otteella ja me kuulimme joka vaiheessa, kutsuimme ihmisiä, annoimme heille mahdollisuuden osallistua ja tuoda näkemykset, hioa tätä, ja niinpä tulos, joka sieltä lopputulemana tulee, onkin meidän näköinen ja kuuloinen ja oloinen, jolloin sitten taas ehkä joskus aikaisemmin, jos prosessi on tehty ikään kuin virtaviivaisemmin tai nopeammin pienemmällä porukalla, sitten ollaankin laitettu paljon paukkuja siihen, kuinka nyt lähdettäisiin jalkauttamaan asiaa. Tämä ikään kuin siirtää tekemisen painopistettä eri kohtaan, ja tässä koen, että moni oivaltaa hyödyn, että tosiaan, kyllä satsaus kannatti, koska välillä huomaan edelleenkin, emme me täälläkään missään onnelassa ole, välillä pitää perustella, miksi satsataan tähän, miksi käytetään aikaa, miksi varataan aikaa sille, että keskustelun paikka ja dialogia on aikaa käydä.

Puhuja 2 [00:27:21]: Kyllä, ja nimenomaan aina on se, että meillä on oikeat ihmiset paikan päällä, ja sitten myös, mikä esimerkiksi Sitran erätaukomenetelmässä korostuu, juuri tämä, keitä paikalla on keskustelussa sellaisia, joita siellä ei yleensä välttämättä ole, ketkä voisivat liittyä siihen mukaan, ne voivat joskus olla talon sisältäkin joitakin ihan yllättäviäkin tahoja, kenen olisi olennaista olla mukana, jotta ikään kuin se merkitys tapahtuu, mitä me siltä keskustelulta lopulta haluamme. Nämäkin ovat mielenkiintoisia kysymyksiä, mutta minä jotenkin niin pidän tuosta teidän meiningistänne.

Puhuja 1 [00:27:52]: Kyllä. Me käytämme ja hyödynnämme erätaukomenetelmää. Olen jotenkin päätynyt osallistumisessa siihen, että tietynlainen suunnitelma tukee ja auttaa, ja yrittää varata prosessiin sekä sellaisia paikkoja, että hei, kutsutaan nyt näistä ryhmistä ainakin edustajat, ikään kuin varmistetaan sitä, että saadaan oikeat ihmiset paikalle, ja sitten välillä kutsutaan kaikki, kuka tahansa, keneen tämä teema resonoi, kenellä siinä hetkessä on halu ja innostus jakaa omaa näkemystään, että molemmille olisi sijaa, jotta moniäänisyys ja odottamattomatkin kulmat tulisi käytyä läpi.

Puhuja 2 [00:28:32]: Juuri se, ja vaikka me oletamme, että paikalle pitäisi kutsua nämä ihmiset, siellä voi olla niin paljon ihmisiä, joista me emme tiedä, että heillä on mielenkiintoa tuoda sitä, sieltä voi tulla niin mullistavia ajatuksia, että avoin kutsu organisaation sisäiseen dialogiin on ihan mahtavaa, ja sitten se, miten me voimme välillä ottaa asiakkaamme mukaan dialogiin myös, että ei puhuta vain työyhteisön sisäisestä dialogista ja kehittämisestä, vaan otetaan koko ikään kuin egosysteemi ja sidosryhmistä ja asiakkaista ja loppukäyttäjistä, joita meidän palveluillamme on, kaikki mukaan aina silloin tällöin.

Puhuja 1 [00:29:03]: Kyllä, ei aina jokaiseen tilanteeseen, mutta aina silloin tällöin, kun se on tarkoituksenmukaista ja järkevästi, mielekkäästi toteutettavissa. Siinä on aika hyvä ohjenuora kaikille, jotka haluavat moniäänisyyttä mukaan dialogiin.

Puhuja 2 [00:29:19]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:29:24]: Annu, tähän loppuun haluaisin kysyä sinulta, mikä on sellainen onnistuminen tai huippuhetki, jossa itse olet kokenut, että nyt onnistuin dialogin edistämisessä.

Puhuja 2 [00:29:38]: Minulla tämä ei ehkä mene mitenkään työkontekstin puolelle vaan perhe-elämän puolelle ja omaan lapseen. Minulla on 6-vuotias eskarilainen, ja hänen kanssaan on nyt viime aikoina ollut sellainen, vaikka hän ei ehkä ymmärrä välttämättä dialogin käsitettä, mistä on kysymys, mutta siellä on tapahtunut sellaisia ihania oivalluksia, miten lapsen tasoisesti on pystynyt avaamaan keskusteluyhteyttä niin, että kumpikin ikään kuin rakentaa toisen ajatuksen päälle jotain uutta ja ymmärtää sitä kautta toistaa. On tuntunut välillä ihan uskomattomalta, että on voinut yhdistää työelämän kautta saatuja oppeja myös oman perhe-elämän kontekstiin. Se ehkä mielestäni tässä dialogipuolessa onkin hieno juttu, että se on todella voimakas työkalu, avoin rakentava dialogi, ja se ei ole vain asia, mikä parantaa työelämässä vointia ja ymmärretyksi tulemista, vaan se on ikään kuin kokonaisvaltainen taito, josta on ihan varmasti apua ystävyyssuhteessa, parisuhteessa, perhe-elämässä, työelämän kontekstissa, kaikessa, se on yksi minulle tärkeä arvo, ja tämä on ehkä minun yksi onnistumiseni, että olen päässyt lapseni kanssa tietynlaiseen rakentavaan dialogiin.

Puhuja 1 [00:30:54]: Kuulostaa ihanalta. Pitkällä opettajakokemuksella kun itsekin olen, niin se resonoi ja tuo mieleen monia sellaisia oppimisen hetkiä, kun on siellä oppimistilassa joukko nuoria, aika erityyppinen elämäntilanne ja kokemustausta kuin itselläni, ja aidosti pysähdytään jonkin asian äärelle, ollaan omina itsenämme kehittämässä, viemässä eteenpäin. Jotenkin tuntuu, että lähtee aina itsekin rikkaampana niistä hetkistä pois. Olen ihan samaa mieltä, että dialogi on voimakas työkalu, ja soisin, että sitä rohkeasti viljeltäisiin ja hyödynnettäisiin kaikenlaisissa koko elämän kirjoon liittyvissä tilanteissa, että ei unohdeta tai lukita sitä pelkästään työympäristöön tai mihinkään oppimisen organisaatioon, vaan viedään se perheisiin, parisuhteisiin, harrastuksiin, missä ikinä sitä tarvitaankaan.

Puhuja 2 [00:31:51]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:31:53]: Kiitos, Annu, kun tulit tänään keskustelemaan kanssani, ja kiitos sinulle, kuulija, joka kuljit matkassamme tässä kolmannessa jaksossa, jossa pysähdyimme dialogisuuteen oppimisen vauhdittajana.

Puhuja 2 [00:32:07]: Kiitos.

[äänite päättyy]