Yrittäjyyden aalloilla 5: Yrittäjyyden myytti – Yrittäjä on yksin taloutensa suunnittelun kanssa.

Helena Miettunen: Tervetuloa podcast-sarjaan Yrittäjyyden aalloilla. Podcast-sarjassa käsittelemme yrittäjyyteen liittyviä myyttejä ja tänään käsittelyssämme on aihe ”Yrittäjä on yksin rahoituksensa ja taloutensa suunnittelun kanssa”. Tämä on Euroopan sosiaalirahaston rahoittaman Katse tulevaisuuteen -hankkeen podcast-sarjan viides jakso. Kanssani teemasta on puhumassa Finnverasta Marjo Seppälä. Hankkeesta ja yrittäjyyteen liittyvistä teemoista löydät lisätietoja osoitteesta www.metropolia.fi/katsetulevaisuuteen. Minä olen Helena Miettunen, lehtori ja tutkintovastaava Metropolia Ammattikorkeakoulusta ja toimin asiantuntijana Katse tulevaisuuteen -hankkeessa.

Tervetuloa murtamaan myyttiä siitä, että yrittäjän täytyy yksin suunnitella rahoitus- ja talousasiansa. Joillain yrittäjillä voi olla sellainen käsitys, että yrittäjän täytyy hallita kaikki yritykseensä liittyvät asiat, myös rahoituksen suunnittelut.

Kertoisitko, Marjo, kuka olet ja mistä tulet.

Marjo Seppälä: Hei. Kiitos paljon kutsusta. Olen Marjo Seppälä ja toimin meillä Finnverassa aluepäällikkönä täällä Uudenmaan alueella.

Miettunen: Kiitos. Mitä ajattelet tästä, että yrittäjän täytyisi yksin suunnitella rahoitus- ja talousasiansa? Joillakin yrittäjillä voi olla tosiaan sellainen käsitys, että yrittäjän täytyisi hallita ihan kaikki yritykseen liittyvät asiat, myös ne rahoituksen suunnittelut.

Seppälä: Meillähän on Suomessa erittäin paljon esimerkiksi hyviä Uusyrityskeskuksia, jotka auttavat maksutta yrittäjiä suunnittelemaan talousasioita ja yrittäjiä ihan perustamaankin yrityksiä jo tässä yrityksen perustamisvaiheessa. Eli kehotetaan kyllä ehdottomasti yrittäjiä olemaan yhteydessä näihin asiantuntijoihin, jotta he sitten voivat auttaa tekemään laskelmia ja sparrailemaan myös näitä yritysideoita ihan alusta saakka. Mitä rahoitukseen tulee, niin me Finnverassa voidaan rahoittaa aloittavia yrityksiä ja tietysti Suomessa toimii paljon pankkeja ja muita rahoituslaitoksia, jotka ovat sitten niitä ensisijaisia rahalähteitä tässä yrityksen perustamisvaiheessa. Ja halutaan muistuttaa, että aina semmoista suurta omarahoitusosuutta siinä yrityksen alkuvaiheessa ei välttämättä tarvitse olla.

Miettunen: Tuo oli varmaan lohduttava tieto monelle yrittäjälle. Jos palataan taaksepäin vähäsen siihen Uusyrityskeskukseen, niin miten yrittäjä voi löytää niitä, tai tuleva yrittäjä, löytää niitä Uusyrityskeskuksia?

Seppälä: Joo. Näitä toimii Suomessa alueellisesti erittäin paljon. Esimerkiksi täällä Helsingissä, Vantaalla toimii, Itä-Uudellamaalla, Porvoossa Posintra ja Espoossakin on oma, eli näitä löytyy ihan kyllä googlaamalla reilusti ja niitä on useita kymmeniä koko Suomessa.

Miettunen: Teettekö tekin yhteistyötä heidän kanssaan?

Seppälä: Joo. Me tehdään yhteistyötä myös eli sieltä sitten yleensä neuvotaan ottamaan yhteyttä pankkiin tai Finnveraan, kun rahoitustarve tulee ajankohtaiseksi.

Miettunen: Joo. Jos ajatellaan ihan, että yrittäjä tarvitsee sitä rahoitusta, niin mikä ero on Finnveralla sitten niinkuin pankkiin nähden?

Seppälä: Meille tietysti on tärkeätä, että sillä yrityksellä on aina hyvä pankkisuhde. Eli yritys tarvitsee kuitenkin pankkia siihen maksuliikenteen toimimiseen ja tämmöisiin niinkuin laskutusasioihin, eli johonkin ne asiakkaiden rahat täytyy kuitenkin aina ohjata, eli yrityksellä täytyy olla tili. Ja ensi sijaisesti yrittäjän kannattaa hakea sitä rahoitusta omasta pankista. Mutta sitten myös Finnverasta voi hakea suoraa lainaa, ja yleensä aloittavien yritysten kanssa tehdään niin, että pankki myöntää rahoituksen, ja Finnvera voi sitten taata sitä rahoitusta pankille, jolloin pankki on sitten halukkaampi sen rahoituksen myöntämään, ja se yrityksen vakuustarve on pienempi. Eli tällä tavalla sitten Finnvera valtion yhtiönä pystyy tukemaan sitä aloittavankin yrityksen rahoitusta.

Miettunen: Eli Finnvera on niinkuin valtion rahoituksen kautta tukemassa yrittäjiä?

Seppälä: Joo. Me ollaan valtio-omisteinen yhtiö ja nimenomaan paikataan sitä semmoista rahoitusmarkkinoiden vajetta, mitä tiedetään, että sitten voidaan ottaa isompaa riskiä, kun yrityksiä rahoitetaan.

Miettunen: Joo. Siellä on… mainitsitkin, että oli ne Uusyrityskeskukset, sitten on pankit ja sitten on Finnvera. Mitä ne vaihtoehdot pitävät vielä tarkemmin sisällään, jos mietitään sitä yrittäjän suunnitelmaa tai toimintaa?

Seppälä: Joo. No tietysti yrittäjäksi voi ryhtyä monella tapaa. Eli yksi vaihtoehtohan on se, että esimerkiksi ostaa toimivan yrityksen. Ja tämmöisissä omistajanvaihdostilanteissa, yrityskauppatilanteissa pankki ja Finnvera voivat olla rahoittamassa sitä kauppasummaa. Eli se on aika hyvä tämmöinen oikotie yrittäjyyteen monesti, eli voi ostaa toimivan yhtiön. Mutta sitten, jos lähtee perustamaan aivan uutta yritystä, niin tietysti silloin kannattaa miettiä, niinkuin yrityskauppatilanteissakin, että yrityksen pyörittäminen vaatii monesti jonkinlaista käyttöpääomaa eli siellä syntyy kuluja, varsinkin aloittavalla yrityksellä hyvin aikaisessa vaiheessa eikä välttämättä sitä laskutettavaa liikevaihtoa vielä ole. Niin siihen kannattaa varautua. Ja tietysti on olemassa tiettyjä alkuinvestointeja vähän toimialasta riippuen, eli yhtiö tarvitsee sitten kuitenkin jotain, kenties kalustoa, koneita, laitteita, jotain muuta sen yritystoiminnan pyörittämiseen. Niin tämmöisiin investointeihin kannattaa tietysti varautua ja niihin alun kuluihin, mitä siinä sitten syntyy. Ja yleensä tämmöisiä käyttöpääoma- tai investointitarpeita rahoitetaan pankkien tai meidän lainoilla tai tämmöisillä luotollisilla tileillä, eli tili, joka sitten joustaa tarvittaessa, kun niitä kuluja tulee ja tuottoja ei vielä ihan samassa suhteessa. Että hyvin monenlaisia vaihtoehtoja kyllä löytyy ja me ja tietysti muut rahoittajat pyritään sitten neuvomaan aina yrityksiä, että mikä olisi juuri siihen tilanteeseen se sopiva ratkaisu.

Miettunen: Miten te sitten kartoitatte sitä yrittäjän suunnitelmaa? Onko teillä liiketoimintasuunnitelma pohjana? Puhuttiin viime kerralla – täällä oli vieraana Nordean Sami Heikkilä – niin puhuttiin liiketoimintasuunnitelmasta ja tämmöisestä, että täytyy olla visio siitä yrityksen tulevaisuudesta, niin minkälainen ajatus teillä on tämän suhteen?

Seppälä: Me tietysti aina tarkastellaan sitä yrittäjän tekemää liiketoimintasuunnitelmaa, ja siihenhän löytyy hyviä pohjia – niitä on maailma pullollaan – mutta tarkistellaan sitä, että sillä yrittäjällä on edellytykset pyörittää sellaista liiketoimintaa kuin hän suunnittelee eli katsotaan, että siihen on valmiudet tällä yrittäjällä itsellään.

Miettunen: Mitä se tarkoittaa käytännössä?

Seppälä: Riippuu tietysti vähän, että minkä tyylistä, mutta että yrittäjällä on sopiva kenties koulutus tai jokin kokemus jo taustalla. Esimerkiksi jos puhutaan vaikka yrityskaupasta, niin että yrittäjällä on selvästi valmiudet siihen, että hän pystyy sitä ostettavaa yritystoimintaa pyörittämään tai jos suunnitellaan jotain konsultointitoimintaa tai jotain muuta, niin tietysti, että siihen on sitten sopiva tausta itsellä. Ja yrittäjän osaamisen tai ominaisuuksien lisäksi tietysti tärkeintä on se liiketoimintasuunnitelma, eli yrittäjällä on tarkasti mietittynä, että mitä aiotaan tehdä ja miten tietysti myös se sitten rahoitetaan. Eli kyllä ne hyvät laskelmat ja etukäteissuunnittelu on sellainen asia, mitä toivotaan. Eli yrittäjä olisi miettinyt, yleensä hieman ehkä varovaisestikin, että milloin sitä liikevaihtoa alkaa kertymään, mitä myydään ja kenelle, ja ehkä tekisi vähän tällaisia herkkyyslaskelmia siitä, että entäs jos ennusteet eivät menekään ihan niin kuin on alunperin ajatellut, niin millä kuitenkin pystytään vielä pärjäämään ja tulemaan toimeen ja ehkä maksamaan se rahoituskin takaisin. Että vähän tehtäisiin semmoisia vaikka eri skenaarioita, eli miten se yritystoiminta sitten lähtee käyntiin.

Miettunen: Saako teiltä apuja noitten lukujen hahmottamiseen tai muuhun vai onko ne sieltä Uusyrityskeskuksesta?

Seppälä: Yleensä toivotaan, että yrittäjä olisi tehnyt niitä esimerkiksi tämmöisten maksuttomien neuvojien kanssa valmiiksi, mutta kyllä me toki niitä tarkastellaan yrittäjien kanssa sitten ja pohditaan sitä, onko ne realistisia juuri sillä toimialalla ja myös sillä markkinalla. Eli tietysti katsotaan, että sellaiselle palvelulle, mitä yrittäjä aikoo tehdä ja mihin hakee rahoitusta, on kysyntää juuri kyseisellä markkinalla tietysti. Ja mitä sitten aina pohditaan, on se, että yrittäjät miettisivät myös sitä rahoituskustannusta. Eli tietysti Finnveran rahoitus ja pankkien rahoitus on kaikki vastikkeellista eli siitä maksetaan korkoa. Ja nyt varsinkin, kun rahoitusympäristö on mennyt tällaiseksi, että rahan hinta on noussut merkittävästi, niin että sitä mietittäisiin tosiaan, että kuinka paljon se sitten oikeasti tarkoittaa sitä lainanlyhennystä tai korkoa vuodessa. Että se ei tule sitten yllätyksenä, että se on mukana siellä laskelmissä. Mutta tosiaan hyvät laskelmat ja ennakkopohdinta siitä, että mitä se myynti tarkoittaa ja kuinka paljon pitää oikeasti myydä, että päästään tämmöiseen niin sanottuun break-even -tasoon eli pystytään selviämään velvoitteista. Että mikä on se minimi liikevaihto, jolla pystytään vielä kaikki kulut kattamaan. Ja vähän ehkä semmoista pohdintaa, että entä jos nostan tuotteen tai palvelun hintaa tämän verran, niin kuinka paljon lisää se tuottaa ja toisaalta, jos kysyntä vähän vähenee, niin kuinka paljon sitten tarvitsee ehkä hintaa alentaa, että saa lisää kaupaksi. Ihan tämmöisiä peruslaskelmia tietysti toivotaan, että yritykset paljon pohtisivat.

Miettunen: Joo. Mitä se rahoittaja miettii sen lisäksi, mitä äsken mainitsit, että minkälaisia yrityksiä ne lähtevät tukemaan? Jos ajatellaan ihan niinkuin laajemmalla sektorilla.

Seppälä: No tietysti me halutaan aina rahoittaa kannattavaa liiketoimintaa. Eli nähdään, että sillä yrityksellä on kannattavan liiketoiminnan edellytykset. Jos se on jokin uusi yritys tai perustettava tai vaikka ostettava, niin se on tietysti tärkeintä, että se liiketoiminta on kannattavaa. Ja sitten tietysti toivotaan, että jos on jo toimiva yritys, joka hakee meiltä rahoitusta, niin se yritys ei velkaannu liikaa eli se ei ole meidän kenenkään etu, että yrityksestä tulee kovin velkainen. Ja sitten jos tulee tämmöisiä maailmantalouden negatiivisia shokkeja, mitä tässä nyt valitettavasti on viime vuodet nähty, niin se yritys ei sitten ajautuisi vaikeuksiin. Eli tietysti kaikki pyritään siihen, että Suomessa yritystoimintaa olisi mahdollisimman helppo ja hyvä harjoittaa, ja se palvelee meitä kaikkia kun yritykset työllistävät ihmisiä. Mutta ymmärretään toki se, että varsinkin nyt varmasti on ollut vaikea ehkä kerryttää puskureita sitä liiketoiminnan pyörittämistä varten, että pyritään mekin Finnverassa auttamaan yrityksiä yli tämmöisistä vaikeista ajoista, että päästään sitten toivottavasti taas uuteen kasvuun ja nousukauteen tässä tämän jälkeen.

Miettunen: Vastasitkin jo minun seuraavaan kysymykseen, jonka ajattelin, että miten tämän puskurin kerryttäminen, että miten ohjeistatte yleensä yrityksiä siihen puskuriin? Onko siihen jokin laskentakaava vai miten se yrittäjä voi ajatella, että miettii sitä puskuria eteenpäin?

Seppälä: Joo. Se riippuu aika paljon tietysti toimialasta, että millä ollaan ja tietysti hyvin moni yritys vaatii semmoista tiettyä rahoitusta, puhutaan käyttöpääomarahoituksesta eli kun monesti kulut vaikka kasautuu tiettyyn kohtaan vuodessa tai kuukaudessa, jolloin sitten taas tulot ehkä tuloutuu myöhemmin, jos tehdään tämmöistä projektityyppistä liiketoimintaa esimerkiksi. Niin kyllä me se tiedostetaan, että se vaatii sitten tämmöistä ehkä ulkopuolista velkarahoitteista käyttöpääomaa. Mutta tietysti toivotaan, että siellä sitten jonkinlaista puskuria syntyy eli sitten kun tulee tämmöisiä vaikeampia aikoja tai jos yrittäjä esimerkiksi sairastuu ja siinä tulee jonkinlainen katkos laskutukseen, niin sitten se yritys ei heti ajautuisi vaikeuksiin. Eli jonkinlaista pientä puskuria olisi hyvä olla toimialasta riippumatta.

Miettunen: Kyllä. No miten sitten, jos yrittäjä hakee teiltä rahoitusta, niin mitä hänellä on oltava sen liiketoimintasuunnitelman lisäksi ja sitten sen liikeidean lisäksi ja vision lisäksi?

Seppälä: Jos puhutaan vaikka ihan investoinnin tekemisestä tai tämmöisestä rahoituksesta, joka tulee kasvattamaan sen yrityksen liiketoimintaa, niin silloin tietysti toivotaan, että on mietitty tosiaan valmiiksi se, että kuinka paljon se uuden ehkä isomman liiketoimintamallin pyörittäminen sitten vaatii rahoitusta ja vaatiiko se jotain uutta siltä yrittäjältä. Eli että siinä olisi sitten otettu myös tämmöiset asiat huomioon. Monesti innokkaasti lähdetään laajentamaan toimintaa mutta ei oteta huomioon, että siinä tulee sitten kerrannaisvaikutuksia myös kuluihin. Ja että laskelmat tietysti ja tämmöiset tarkat pohdinnat siitä, että onko se investointi esimerkiksi kannattava. Ja tietysti jos puhutaan sitten ihan muusta toimialasta tai semmoisesta, että haetaan rahoitusta johonkin, vaikka yksinyrittäjän yrityksen pyörittämiseen, niin sitten tietysti toivotaan sitä, että on tehty mahdollisimman hyvät perustelut siitä, että miksi se on tälle yritykselle kannattavaa esimerkiksi sitä toimintaa sitten kasvattaa tai laajentaa tai vaikka vaihtaa kokonaan sen yritystoiminnan suuntaa. Niitäkin nähdään paljon, että on nähty, että tämmöinen yritystoiminta ei nyt välttämättä kannata, mutta nähdään markkinarako sitten jossain muualla. Ja se on tietysti ihan tervettä, että yritykset uudistuu ja uusiutuu, ja sitä pyritään tietysti tukemaan.

Miettunen: Kyllä. Mutta tarviiko mitään takauksia lähipiiriltä tai jostain muualta sitten miettiä?

Seppälä: Tietysti Finnvera ja pankki voi sitten vaatia vakuuksia näille rahoituksille, eli hyvin tyypillistä on esimerkiksi yrityskiinnitykset. Finnvera ei koskaan ota mitään yrittäjän henkilökohtaista, esimerkiksi kotia, vakuudeksi mutta sitten voidaan vaatia joitain pieniä…

Miettunen: Kerrotko, miksi ei ota?

Seppälä: Se ei kuulu meidän politiikkaan. Pankki tietysti saattaa vaatia, mutta Finnvera ei koskaan ota esimerkiksi yrittäjän omaa kotia vakuudeksi. Toki jokin tämmöinen ehkä kiinteistövakuus, jos on jokin teollisuushalli vaikka, missä pyörittää liiketoimintaa, niin semmoista voidaa ottaa vakuudeksi. Mutta ei haluta sitä yrittäjän omaa kotia ottaa. Mutta saatetaan vaatia joitain pieniä yleistakauksia, henkilökohtaisia, mutta niissäkin aina maksimisumma on 20.000 euroa per henkilö, eli ei puhuta mistään liian ehkä suurista summista sitten kuitenkaan.

Miettunen: Joo. Puhuttiin jo aiemmin tuossa puskureista. Meillä on ollut tässä Katse tulevaisuuteen – hankkeen työpajoissa, ollaan käsitelty taloutta kestävän kehityksen kannalta. Ja sitten usein sen resilienssin lisäksi on noussut esiin semmoinen käsite kuin tämä taloudellinen puskuri ihan tässä muodossaan, mistä puhuttiin äsken. Mitä ajattelet, että miten se kestävä kehitys näkyisi jatkossa, kun se näyttää olevan tulossa vähän yhteen jos toiseen asiaan tämä käsite kestävä kehitys, kestävä työ, sosiaalinen kestävyys, ekologinen kestävyys, taloudellinen kestävyys. Miten se tulee näkymään jatkossa rahoituksessa?

Seppälä: Se on todella laaja aihe. Niinkuin sanoit, että siihen liittyy tietysti paitsi ehkä tämmöinen ympäristövastuu, mikä yrityksissä varmasti on nykypäivänä ehkä itsestään selvääkin – toivottavasti näin on – niin myös sitten tämmöinen sosiaalinen vastuu ja kestävyys, eli kyllä nähdään se, että jatkossa varmasti on niin, että ympäristölle negatiivisia hankkeita ei ehkä enää voida rahoittaa. Eli kukaan toimija ei halua ottaa sitä riskiä siitä, että on rahoittanut tämmöistä hanketta, ja esimerkiksi sijoittajat sitten vaikka pankeissa katsoisivat sitä huonosti tai huonolla silmällä. Mutta varmasti on näin, että tämmöisiä negatiivisia vaikutuksia pyritään rajaamaan, ja sitten toisaalta sellaiset hankkeet, mitkä ovat ympäristölle positiivisia tai tukevat tämmöistä kestävää kehitystä, niin niiden hankkeiden on helpompi saada rahoitusta. Eli sitten toisaalta tämmöinen positiivisten vaikutusten korostaminen, eli varmasti sitten siinä rahan hinnalla ja saatavuudella pystytään ohjaamaan sitä, että sitä rahaa jatkossa kanavoituisi kestävän kehityksen hankkeisiin. Eli olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että jokaisen yrittäjän ja yrityksen sitä täytyy pohtia, että miten sitä omaa toimintaa pystyy parantamaan, että se olisi ympäristön ja muun kannalta kestävämpää. Ja sitten toisaalta myös tässä nähdään paljon liiketoimintamahdollisuuksia, eli suomalaiset yritykset pystyvät sitten ehkä keksimään ihan täysin uusiakin liiketoimintamalleja, ja näin sitten saadaan kasvua myös tähän kansantalouteen ja toivottavasti myös vientiin.

Miettunen: Joo. Olisiko tämä, että yritysten ostaminen tai yrityksen ostaminenkin voisi olla yksi tämmöinen toimi?

Seppälä: Kyllä. Sekin on tavallaan mun nähdäkseni tämmöistä sosiaalisesti kestävää, eli tiedetään se, että Suomessa on paljon ikääntyviä yrittäjiä, ja yritystoiminta jos lakkaa, niin se on kuitenkin aina yhteiskunnalle huono asia. Ja tutkimusten mukaan yrityskaupan jälkeen yrityksillä itse asiassa menee huomattavasti paremmin kuin se, että olisi lopetettu yritys ja joku toinen olisi aloittanut sitten sen saman liiketoiminnan aivan alusta. Eli suuri osa yrityskaupoista kyllä onnistuu, ja sen jälkeen päästään kasvuun. Ehdottomasti lämpimästi suositellaan sitä, että yrityskauppoja tehtäisiin paljon enemmän ja siinä on kyllä paljon mahdollisuuksia. Että jos haaveilee yrittäjyydestä ja yrittämisestä, niin se on kyllä yksi hyvä tapa ryhtyä yrittäjäksi.

Miettunen: Joo. Koska jos ajattelee, että pitää aloittaa ihan tyhjältä pöydältä, niin tottakai se vie ensinnäkin aikaa ja sitten se vie hirveästi semmoista henkistä resurssia ja ehkä muitakin resursseja sitten ruveta rakentamaan kaikki alusta lähtien että kuin se että ne ovat jo olemassa valmiina.

Seppälä: Kyllä. Ja rahoitusta yrityskauppoihin löytyy kyllä eli siinäkin, jos joku ajattelee, että ei ole semmoista rahaa itsellä laittaa, mitä yrityksen ostaminen vaatii, niin kyllä pankista ja sitten Finnverasta pystytään järjestelemään rahoitusta yrityskauppoja varten, että jos vaan yrittäjällä on siihen kapasiteettia ryhtyä, niin suositellaan ehdottomasti.

Miettunen: Kyllä. Osaatko sanoa jonkinlaisia prosentuaalisia osuuksia, mitä on hyvä varata siihen? Pitääkö olla omakustanteista vai voiko yrityksen aloittaa ihan tyhjästä?

Seppälä: Tietysti rahoittajat aina toivovat sitä, että yrittäjä jotenkin itse sitoutuu siihen esimerkiksi vaikka rahoittamalla osan siitä kauppahinnasta itse. Mutta esimerkiksi hakemalla pankista lainaa kauppahinnan maksuun, Finnvera voi taata sitä lainaa ja meillä on myös tämmöinen yrittäjälaina, jota voidaan myöntää yrittäjälle henkilökohtaisesti juuri yrityskauppoja varten. Niin omarahoitusosuutta ei tarvita niin merkittävästi mitä ehkä monet kuvittelee, että semmoinen sanotaan 10 – 20 prosenttia kauppahinnasta, niin sekin yleensä on jo ihan riittävä. Tai ei välttämättä ihan niinkään paljon.

Miettunen: Joo. Onko jotakin semmoisia liikeideoita tai yritysideoita, jotka torppaantuvat hyvin nopeasti?

Seppälä: Meillä on tietysti Finnverassa muutamia semmoisia toimialoja, mitä ei pystytä rahoittamaan, mikä tulee ihan lainsäädännöstä eli esim. maatalouden alkutuotanto. Nyt on tämän vihreän siirtymän takia kielletty rahoitus esimerkiksi hiilivoimaloihin ja tämmöisiin liitännäisiin toimialoihin, mitä katsotaan ympäristölle haitallisiksi ja tietysti kryptovaluutat ja tämmöiseen perustuva liiketoiminta. Mutta hyvin laajalla skaalalla pystytään kyllä auttamaan ja tietysti, jos vähänkin mietityttää, niin meille voi aina soittaa ja kysyä, niin me sitten kyllä katsotaan, että onko se semmoinen toimiala, mitä voidaan rahoittaa. Mutta pääasiassa kyllä kaikkea voidaan.

Miettunen: Joo. No hei, jos nyt kuulijoissa on joku, joka kamppailee sen myytin kanssa, että yrittäjän täytyisi itse tietää kaikki asiat ja vastata kaikesta ja viettää unettomia öitä sen takia, niin mitä neuvoisit, mitä tehdä?

Seppälä: Konkreettista apua on kyllä tarjolla valtavasti ja myös maksutonta, eli sitä kannattaa kyllä hyödyntää. Varsinkin näiden laskelmien tekemiseen ja ihan tähän yrityksen perustamiseen. Kuulin juuri sellaisen luvun, että Business Helsingin kautta perustetut yritykset esimerkiksi, jotka ovat sieltä neuvoja saaneet, niin lähes tuplaten todennäköisesti ovat vielä toiminnassa viiden vuoden päästä versus sellaiset yritykset, jotka eivät ole käyttäneet neuvontapalveluita. Eli kyllä siitä on valtavasti hyötyä.

Miettunen: Eli se, että lähtee hakemaan tukea siihen omalle toiminnalle, on aika merkittävässä roolissa.

Seppälä: Kyllä. Ettei missään nimessä kannata jäädä yksin niitä asioita pohtimaan. Ja sitten kun yritystoiminta ja se idea on keksitty ja ehkä yritys perusteilla – ei ole välttämättä vielä tarpeellista, että se on juuri rekisteröity jo kaupparekisteriin, kun esimerkiksi Finnverasta tai pankista hakee rahoitusta – niin meihin vaan ajoissa yhteyttä, niin sitten katsotaan, että onko se semmoinen toimiala ja yritys- ja liikeidea, mitä voidaan rahoittaa. Ja me sitten tietysti ohjataan aina eteenpäin toivottavasti oikeille tahoille, jos me emme itse pysty sitä rahoittamaan, mutta sitten jotkut muut tahot.

Miettunen: Joo. Eli mistä voi lähteä liikkeelle?

Seppälä: No sanoisin, että kun ensin keksii sen oman liikeidean tai ehkä löytää sen ostettavan yrityksen, niin hyvä liiketoimintasuunnitelma – se auttaa myös monesti sitä yrittäjää itseään jäsentelemään niitä asioita ja näkemään sen, että tekee vähän niitä laskelmia, että minkälaista myyntiä pitäisi saada. Ja hyvät laskelmat ja tietysti ennusteet ja sitten näitä neuvontapalveluita. Ja monesti myös hyvä kirjanpitäjä auttaa sitä uutta yrittäjää. Ja sitten voi ottaa meihin rahoittajiin yhteyttä, jos se yritystoiminta tai liikeidea semmoista rahoitusta vaatii.

Miettunen: Kyllä. Hirveän hyviä ohjeita tuli sulta jo valmiiksikin. Hyvä kirjanpitäjä ja sekin kertoo sitä, että yrittäjän ei tarvitse välttämättä osata niitäkään asioita vaan voi joko verkostoitua tai sitten ostaa sen palvelun myös. Ja sitten tosiaan tämä liiketoimintasuunnitelma, siihen palataan aina uudestaan ja uudestaan. Yrittäjyydessä itsekin olen sen aikanaan tehnyt ja silloin todella tarkasti täytyy miettiä ihan pitemmän ajan päähän, että mitä se työ pitää sisällänsä ja kulurakenteet ja kaikki.

Seppälä: Kyllä. Ja monesti, jos yrittäjä pystyy sen oman liiketoiminnan kiteyttämään pariin minuuttiin selkeästi, niin silloin tietää, että hän itsekin on jotenkin päässyt siihen omaan liiketoimintaan sisälle, eli pystyy sen ydinbisneksen siinä aina kiteyttämään, eli mistä se liikevaihto sitten syntyy ja mikä siinä on se ansaintalogiikka.

Miettunen: Kyllä. Hyvä. Kiitos, Marjo.

Seppälä: Kiitos.

Miettunen: Oli kiva, kun tulit, ja varmasti kuulijat ovat tyytyväisiä tähän. Mä luulen, että moni on huojentunut näistä tiedoista, mitä annoit tässä podcastissa. Ja Finnveraan yhteys. Onko Finnvera kuinka laajalti toimiva?

Seppälä: Meillä on Suomessa 15 toimipistettä eli toimitaan kyllä yrittäjiä lähellä. Ja meillä on myös valtakunnallinen puhelinpalvelu, mihin soittamalla joka arkipäivä saa kyllä varmasti vastauksia kysymyksiin. Meidät saa kyllä puhelimella kiinni, jos jotain kysyttävää tulee. Ja meidän verkkosivuilla on chattia ja muita kanavia kyllä. Eli rohkeasti vaan meihin yhteyttä, jos tulee mitään kysyttävää rahoituksesta.

Miettunen: Tämä oli Euroopan sosiaalirahaston rahoittaman Katse tulevaisuuteen -hankkeen podcast-sarjan viides jakso. Kiitokset kuulijoille ja oikein hyvää loppuvuotta kaikille. Lisätietoja hankkeesta löydät osoitteesta www.metropolia.fi/katsetulevaisuuteen.

[musiikkia]

[äänite päättyy]

Helena Miettunen: Tervetuloa podcast-sarjaan Yrittäjyyden aalloilla. Podcast-sarjassa käsittelemme yrittäjyyteen liittyviä myyttejä ja tänään käsittelyssämme on ”konkurssi tai konkurssin uhka on yrittäjän loppu”. Mukanani aiheesta on keskustelemasta Nordea-pankista Sami Heikkilä. Tämä on Euroopan sosiaalirahaston rahoittaman Katse tulevaisuuteen -hankkeen podcast-sarjan kolmas jakso. Hankkeesta ja yrittäjyyteen liittyvistä teemoista löydät lisätietoja osoitteesta www.metropolia.fi/katsetulevaisuuteen. Minä olen Helena Miettunen, lehtori ja tutkintovastaava Metropolia Ammattikorkeakoulusta ja toimin asiantuntijana Katse tulevaisuuteen -hankkeessa.

Tervetuloa murtamaan myyttiä siitä, että konkurssi tai konkurssiuhka on yrittäjän tai yrityksen loppu.

Nordeasta Sami Heikkilä. Kertoisitko kuka olet ja mistä tulet.

Sami Heikkilä: Olen Heikkilän Sami. Asun Oulussa ja olen Nordean aluejohtaja yrityspankissa. Yritysasiakkaitten parissa työskentelen. Juristi olen koulutukseltani. 20 vuotta yli olen ollut pankissa töissä ja mulla on myöskin yhtymäkohtia yrittämiseen. Mun vaimoni on ollut välillä yrittäjä ja sitten mä olen sijoittanut joihinkin pieniin yrityksiin ja ollut siellä myös neuvonantajana ihan harrastepohjalta.

Miettunen: Hyvä. Eli yrittäjyys on sulle tosi tuttua niiltä osin.

Heikkilä: Rakasta ja tuttua. Kyllä.

Miettunen: Kyllä. Yritykset ja yrittäjät laativat aina semmoisen liiketoimintasuunnitelman ja siihen yrittäjän täytyy miettiä ne kaikkein keskeisimmät ja tärkeimmät asiat yrityksensä toiminnan kannalta. Kulurakenne on varmasti yksi semmoinen liiketoimintasuunnitelman ydinkohtia ja siinä voisi olla hyödyllistä pyytää esimerkiksi ammattilaisen tukea ja neuvoa, että miten siitä liiketoiminnasta tehdään kannattavaa. Mitä ehdotuksia tai ajatuksia sinulle tulee, Sami, tästä suunnitelmallisuudesta yrityksen alkuvaiheessa mieleen?

Heikkilä: Jos ajatellaan yrityksen alkuvaihetta, niin kun lähdetään miettimään sitä yrittämistä, niin varmaan ensimmäisenä ajatuksena on jokin taito, josta muodostuu palvelu, tai jokin tuote, jota aiotaan myydä tai sille löytää asiakkaita. Mä ajattelen sitä liiketoimintasuunnitelmaa ensin sillä lailla, että mikä on se ikään kuin sen oman osaamisen tai tuotteen tai palvelun tuottama lisäarvo ja sitä kautta miettisin sitten, onko asiakkaita, onko tällaiselle tuotteelle ja palvelulle kysyntää.  Ja oikeastaan siitä sitten kun menee eteenpäin, niin ne monet liiketoimintasuunnitelman osat alkavat muodostua, että mitä tarvii sen palvelun tai tuotteen toteuttamiseksi. Ja oikeastaan ne kulut tulevat sitten siellä mukaan, kun alkaa valjeta, tarviiko vaikka liiketilan jonkin palvelun tuottamiseksi tai tarviiko ostaa jotain asiantuntijapalvelua tai komponentteja, jos on jokin tuote esimerkiksi suunnitteilla. Ja sitten kun se ikään kuin tuotteen tai palvelun tekemisen kulu tulee selville, niin sitten oikeastaan se kääntyy niinpäin, että paljonko pitäisi saada myyntiä ja asiakkaita, jotta se on kannattavaa. Ja sitä kautta pystyisi muodostamaan sellaisen ajatuksen, että kun vaikka palvelua tuottaa, paljonko siitä syntyy kuluja ja paljonko se oma ansaintatarve on ja se alkaa määrittää sitä hintaa sille asiakkaalle. Ja kun ymmärtää vähän sitä, kuka se asiakas voisi olla, mistä se löytyy ja onko se valmis sellaista summaa maksamaan, niin se on vähän sellaista niinkuin kehittyvää ajattelua se liiketoimintasuunnitelma ennenkuin se paperille syntyy.

Miettunen: Kyllä. Mikä siinä voisi auttaa siinä laskemisessa?  Mistä saisi semmoisia lukuja tai miten voisi päätellä semmoisia lukuja, että tietäisi sitä…

Heikkilä: Kustannusrakennetta.

Miettunen: Niin.

Heikkilä: Otetaan nyt esimerkiksi, että olisi semmoinen hyvin selkeästi ymmärrettävä palvelu kuin vaikka kampaamo. Jos tarvii siihen liiketilan sanotaan vaikka 60 neliötä ja vuokraa sen, niin selvittäisi ensin, että minkä suuruiset vuokrat sillä omalla paikkakunnalla on ja siihen liittyisi sitten se kampaamotuoli yksi tai kaksi alkuun, montako ostaa ja muut varastot hoitoaineille ja näille,  niin ne hinnathan pystyy selvittämään. Siitä syntyisi tämmöisessä palvelussa esimerkiksi se kulurakenteen ydinosa.  Sitten varmaan se seuraava olisi se, että minkälaista yrittäjän tulovirtaa itse haluaa siitä. Ja siitä aika äkkiä lähtee muodostumaan se minimi liikevaihto ja sitten sitä kautta, että paljonko palvelun hinta on ja montako asiakasta tarvitsisi päivässä löytää ja mistä ne löytyy. Ihan tällä tavalla aika konkreettisesti miettimällä.

Miettunen: Hyvä. Kiitos. Korona-aikana monen yrityksen tulovirta tyssäsi ja tämä vaikutti heidän toimintaansa vakavasti. Olisiko, Sami, sinulla esimerkkejä tämmöisistä tilanteista?

Heikkilä: Varmasti. Jos me ajatellaan koronaa ja sen vaikutuksia, niin se vaikutti eri toimialoilla toimiviin yrityksiin hyvin eri lailla. Osa pärjäsi paremmin kuin aikaisemmin, esimerkiksi ihmiset alkoivat investoimaan kodin remontteihin ja rakentamaan terasseja ja ostamaan pihakalustoja, huonekaluja ja tämmöistä niinkuin televisioita ja uusimaan kaikenlaista tavaraa muun muassa, ostamaan mökkejä ja tän tyyppiset toiminnot, jotka näissä toimivat eli kaupat ja kiinteistövälittäjät ja…

Miettunen: Eli heillä meni paremmin.

Heikkilä: Heillä meni paremmin. Mutta sitten kun ihmiset eivät voineet liikkua ja käyttää palveluita, joitten ostaminen vaatii liikkumista ihan ravintoloista lähtien, kuntosalit, tämmöiset missä ollaan lähikontaktissa palvelun tuottajan kanssa, kuten kauneudenhoitopalvelut tai jopa kampaamot joutuivat rajoittamaan vähän toimintaa tai pitämään paikkoja kiinni. Ja sehän totta kai vaikutti erittäin paljon.  Myös taksit ja hotellit kärsivät tästä. Ja aikalailla pääsääntöisesti tämmöinen palveluliiketoiminta, jota on hyvin monenlaista, niin näitten rajoitusten vuoksi tuli sitten haasteita yrityksille. Ja ehkä sillä lailla haasteita vielä, että sen vähän pitemmän aikajakson aikana oli sellaisia jaksoja, joissa oli rajoituksia ja vähän vähemmän rajoituksia, mutta sitten aika paljon oli kiinni siitä, että lähtikö ihmiset kuitenkaan liikkeelle.

Miettunen: Ravintolat ja kahvilat ja…

Heikkilä: Kyllä ja vielä varmaan edelleenkin, kun tätä koronaa on ja rajoituksia ei ole, vieläkin voi olla, että osa ihmisistä ei samalla tavalla käytä palveluita kuin aikaisemmin.

Miettunen: Kyllä. Tässä meidän Katse tulevaisuuteen -hankkeessa me ollaan työpajoissa on pohdittu myös johtamisen näkökulmia. Ja esiin on tullut muun muassa hyvän muutosjohtamisen merkitys. Silloin kun yritys, jolla on työntekijöitä, ajautuu huomattaviin taloudellisiin vaikeuksiin, on johtamisessa otettava vankkaa roolia asioitten hoitoon. Millaisia taitoja tai ominaisuuksia johtajuus erityisesti tällaisissa tilanteissa vaatii, Sami? Jos mietitään, että on tilanteita, joissa niitä kahviloita tai ravintoloita on pitänyt sulkea pitemmäksikin aikaa, niin mitä se johtamistaidoilta vaatii tämmöisissä muutoksissa?

Heikkilä: Kaiken kaikkiaan minun mielestä johtamisen pitää olla rehellistä ja läpinäkyvää, hyvin avointa.  Ja niillä toimilla myös vaikeissa tilanteissa pääsee hyvin pitkälle, kun avoimesti kertoo työntekijöille, jos on työntekijöitä, että mikä tilanne on yrityksellä, mitä yrityksen tilanteeseen vaikuttaa ja millä toimilla voidaan yrityksen toimintaa siinä vaikeassa tilanteessa muuttaa tai vaikka laittaa yritys tauolle tai mikä ikinä se toimi on, niin hyvä johtaminen edellyttää, että työntekijät otetaan mukaan siihen mietintään. Heiltä voi tulla myös ideoita, vaikkapa lyhennettyä työaikaa tai erilaista vuorojärjestelmää, tai mikä se ikinä sen yrityksen silloisessa tilanteessa on paras. Hyvin tämmöistä avointa johtamista. Mutta myös samaan aikaan tietysti koko ajan, vaikka yritys ei olisikaan ongelmissa, pitäisi miettiä erilaisia skenaarioita, että mitä voisi tapahtua. Nythän me eletään hetkeä, jossa inflaatio on erittäin korkea ja näkyy energiahinnassa, kaikkien tuotteitten ja palveluitten hinnassa se näkyy, myös korot ovat nousseet ja se asettaa myös rasitteita. Näitä voisi myös etukäteen vähän yrittäjä aina pohtia, että mitäs jos vuokra vaikka nousee tosi paljon tai sähkölasku, niin miten sitten toimittaisiin. Kun on valmiiksi vähän pohtinut semmoisia erilaisia tilanteita niin sitten kun se tilanne aikanaan tulee kohdalle, niin voi paljon paremmin toimia sitten.

Miettunen: Kyllä. Meillä on ollut tuossa Katse tulevaisuuteen -hankkeessa semmoinen tulevaisuuden muistelu -menetelmä, jossa on visioitu yrityksen haluttu tulevaisuus vuoteen 2027. Miten ajattelet, että miten tämmöisessä tulevaisuuden muistelussa voisi ottaa huomioon nämä asiat?

Heikkilä: Nämä asiat varmaan on vähän sellaisia lyhyemmän ajan mietintöjä loppujen lopuksi.  Tämmöinen vaikka energiahinta tai jokin muu tilannehan voi tulla aika nopeasti. Mutta jos halutaan oikein pitkälle miettiä sitä omaa yritystä ja minne se halutaan viedä, niin mun tapa on miettiä  oikeastaan sillä tavalla sitä, että minne maailma on menossa. Ja aika usein mä käytän itse, se riippuu vähän henkilön tilanteesta, mutta vähän ne omat ajatukset, miten uskoo, että maailma menee. Mä olen tän ikänen, että olen melkein 50, mun pojat on aika nuoria niin mä aika usein katson heitä ja heidän käytöstään, että miten he käyttäytyvät. Niin mä arvelisin, että kun he 10 vuoden päästä ovat 25-30 vuotiaita, niin he ovat niitä palveluitten käyttäjiä, kuluttajia, ja he eivät varmaan ole samanlaisia kuin minä itse olen. Ja sitten semmoisia isoja trendejä, mitä maailmalla on, niistä pystyy löytämään tietoa netistä, googlesta tai lehdistä lukemalla. Vaikka tämä kestävyystrendi, sustainability, on yksi ja terveystrendi on yksi, ihmiset panostavat omaan terveyteen, ehkä ulkoiluun. Nythän korona-aikaan työmarkkinoilla on puhuttu erilaisesta muutoksesta, että ihmiset ovat ruvenneet miettimään sen työn merkitystä ja mielekkyyttä. Löytyykö näistä isoista trendeistä sellaisia tekijöitä, joissa se oma yritys voisi ollakin sitten 2027 vuonna menestyvä. Että ikään kuin hyvin ajoissa nähdä se visio, missä maailma on ja missä yritys voisi silloin olla. Ja tietenkin se sitten edellyttää niitä etappeja ja steppejä, joita joutuu ottamaan matkalla ja ehkä muuttaa suuntaakin sitten, jos ympäristö muuttuu.

Miettunen: Uudelleenarviointia.

Heikkilä: Kyllä, uudelleenarviointia.

Miettunen: Nostitkin esiin tuossa tuon kestävän kehityksen ja sehän on meillä tässä Katse tulevaisuuteen -hankkeessa ollut aika keskeinen asia ja kaikki ne ulottuvuudet, taloudellinen kestävyys, ekologinen kestävyys ja sosiaalinen kestävyys, ne ovat olleet meillä mielessä, kun ollaan yritysten kanssa työskennelty. Äsken puhuttiin siitä tulevaisuuden visiosta, niin mitä ajattelisit, kun tämä on tämä nouseva trendi ja jos me palataan taas siihen liiketoimintasuunnitelmaan, niin pitäisikö sinne ihan yksilöidä niitä tavoitteita, jos ajatellaan, että asiakkaat mitä todennäköisemmin haluavat olla sellaisten yritysten asiakkaina, jotka keskittyvät tämmöisiin asioihin?

Heikkilä: Varmaan niitä omia arvoja kannattaa miettiä ja sitä kautta sen yrityksen arvoja sinne liiketoimintasuunnitelmaan. Voisi vaikka ajatella, että missä valmistettuja tuotteita yritys ostaa, jos palvelussaan käyttää niitä, miten yritys toimii työntekijöitä kohtaan noudattaen velvollisuuksia.  Ja sitten, jos siihen yritykseen liittyy semmoisia tekijöitä, jotka vaikuttavat ympäristöön, esimerkiksi jätehuollon järjestäminen, kierrättäminen tai energiankäyttö, niin kyllä ne kannattaa miettiä jo valmiiksi, koska tulevaisuudessa hyvin paljon, just puhuin nuorista vähän aikaisemmin miten he katsovat asioita sitten 10 vuoden päästä, arvelisin, että he myöskin tekevät ostopäätöksiä jonkin verran sen muun kuin hinnan perusteella.

Miettunen: Kyllä. Olen huomannut että sitä tapahtuu lähipiirissä jo nyt nuoremmalla väellä.  Ettei enää osteta lapsille kaikkein uusimpia juttuja, vaan vähän kierrätetään. Vaikka on ennenkin kierrätetty mutta nyt ehkä vähän enemmänkin sitten.

Heikkilä: Kyllä näin.

Miettunen: Kyllä. Miten sitten, jos ajatellaan, että sille yrittäjälle tulee sellainen tilanne, että se kulurakenne, suunnittelu ja realismi eivät sitten kohtaakaan. Ja sitten tulee isoja rahavaikeuksia, maksuvaikeuksia ja asiakkaita ei ole tai sitten tulee jopa ihan se konkurssiuhka. Mitä neuvoisit, Sami, siinä tilanteessa yrittäjää tekemään?

Heikkilä: Yrittäjän luonnehan on sellainen, että ei anna helpolla periksi ja se on hirveän haastavaa, jos ongelmia alkaa syntymään ja ne eivät oikein oikene, niin monesti, niinkuin minun kokemuksella, päätyy parempaan lopputulokseen, jos ajoissa tekee sen ratkaisun, että tavalla tai toisella pyrkii ajamaan alas sen yritystoiminnan. Se voi tietenkin päätyä myös konkurssiin, jos ei yksinkertaisesti löydy järjestelyillä mahdollisuutta hoitaa yrityksen ulkoisia velkojia ja laskuja. Mutta usein sitten käy niinkin, ja ihan sellainen tilanne, että on pyritty auttamaan sitä yritystä ja pelastamaan sitä pitkään ja otettu esimerkiksi ihan siellä viime hetkillä henkilökohtaista velkaa.  Yrittäjän kannattaa pohtia siinä vaiheessa, kun ne ongelmat alkaa, että mikä mahdollisuus tai todennäköisyys on sille, että saa liiketoiminnan kääntymään. Ja varmaankin siinä aika alkuvaiheessa, jos huomaa ongelmia, kannattaa hyvin avoimesti ottaa yhteyttä niihin, jotka on myynyt, joilta on laskuja, tai on pankista velkaa tai verottajaa, niin kannattaa heidän kanssa keskustella, löytyykö joustokohtia sieltä. Jos on hyvä suunnitelma sen yrityksen pelastamiseksi. Kyllä se vaatii… se ehkä liittyy siihen aikaisempaan kommenttiin siitä, että yrityksen pitäisi koko ajan ennakoida sitä omaa tilannettaan ja pikkuisen aavistaakin, vaikka esimerkiksi justiin tämä korona-aika otettiin huomioon, sitähän ei voinut tietää toki etukäteen. Se tuli niin yhtäkkiä, mutta jos ajattelisi, että jokin trendi maailmalla muuttuu ja alkaa aavistella sitä, että tämän tyyppistä tuotetta ei kukaan oikein enää halua jostain syystä, niin silloin kannattaisi jo alkaa miettiä, pystyykö muuttamaan sitä yrityksen toimintaa vai kannattaisiko se hyvässä vaiheessa jo ajaa alas, ja pystyy maksamaan velat. Sehän on aina hyvä tilanne, jos yrittäjälle menee…. tai olen joskus sanonutkin näin ihan käytännön elämässäkin, että aina kun tipahtaa maanpinnalle, niin on parempi tilanne kuin joutua semmoiseen syvempään kuoppaan, josta kestää aikaa kiivetä ulos.

Miettunen: Kyllä. Tuo, kun sanoit, että ottaa vaikka niihin velkojiinkin yhteyttä, niin varmaan ne velkojatkin ovat tyytyväisempiä siihen, että päästään neuvotteluihin kuin se, että ne rahat jää kokonaan saamatta.

Heikkilä: Kyllä. Kyllähän verottaja ja pankit ja kaikki laskuvelkojatkin ovat ihmisiä yleensä ja ihmisten edustamia laitoksia tai yrityksiä ja pyrkivät aina keskustelemaan ja löytämään järkevän ratkaisun. Että siihen kannustan. Mutta aika usein se tilanne on raskas ja henkisesti raskas voi olla ja muutenkin ollut vaikeuksia, niin voi olla, että sitten voimat ehtyvät ja siinä lopussa sitten pahenee se tilanne sen takia, että ei vaan enää kykene. Silloinhan kannattaisi miettiä, onko lähipiirissä tai onko semmoisia palveluntarjoajia, jotka pystyvät tulemaan avuksi ajoissa auttamaan niitten velkojen ja laskujen järjestelyssä ja yrityksen muun toiminnan järjestelyssä.

Miettunen: Kyllä. Eli konkurssiuhka ei ole välttämättä yrityksen loppu.

Heikkilä: Ei välttämättä. On maailma täynnä esimerkkejä, joissa tosi vaikeasta tilanteesta yritys on selvinnyt, mutta se vaatii yleensä sen yrittäjän tai yrittäjien uskon ja tekemisen. Ihan käänteisesti samalla tavalla aika harvoin käy niinkin, että voi maailma muuttua, vaikkapa tämä korona on taas hyvä esimerkki, tai jokin muu tilanne – voi vaan ympäristö muuttua niin hankalaksi, että ei millään toimilla yritys selviä. Mutta normaalitilanteessa kyllä siellä yrityksen epäonnen takana aika usein on huono johtaminen.

Miettunen: Aivan. Mitä se voisi se huono johtaminen silloin pitää sisällänsä?

Heikkilä: Yksi hyvä esimerkki on, missä on tavallaan tietyt syyt taustalla, että esimerkiksi yritys jakaa energiansa tai kykynsä liian moneen linjaan. Eli lähdetään tekemään – perinteisessä esimerkissä – lähdetään tekemään kolmea eri tuotetta, kun resurssit riittäisivät vain yhteen tuotteeseen. Ja unohdetaan se aika-ajattelu. Tässä on semmoinen filosofinen ajattelu, että länsimaissa aika on jana mutta Aasiassa se on ympyrä.  Meillä pitäisi saavuttaa tietyllä janalla se tilanne ja se johtaa monesti siihen, että halutaan hirveän nopeasti saavuttaa jokin piste. Mutta lopputulos saattaisi olla parempi, jos tehtäisiin yksi tuote, saataisiin se markkinoille ja alettaisiin tekemään toista ja saataisiin se markkinoille. Mutta eihän siihen yksittäistä vastausta ole. Mutta tämmöinen kykyjen liiallinen jakaminen, se voi olla rahaa tai käsipareja tai ajattelua tai mitä tahansa kykyä, joka ei sitten riitäkään niihin kaikkiin hankkeisiin, joita ollaan tehty.

Miettunen: Aivan. Hauskasti lähetyt, vaikka et tiennytkään, meidän seuraavaa aihetta ”resurssien suuntaaminen”. Seuraava podcast Titta-Maria Kettusen, meidän projektipäällikön, kanssa tehdään parin viikon päästä.

Heikkilä: Resurssien suuntaaminen noin yleensäkin, sehän koskee meitä ihmisiä elämässäkin, kun meillä on 24 tuntia aikaa, josta pitää nukkua, meillä on tietyt tarpeet, joita pitää täyttää. Voi olla perhettä, työtä, liikuntaa, mitä se kelläkin on ja eihän ihmisen aika riitä sen enempään. Jos ajatellaan yritystä, niin ihan samalla tavalla yrityksellä on tietty määrä työntekijöitä, tietty määrä rahaa, tietty määrä tuotantokoneistoa tai palvelupisteitä tai kampaamotuoleja, millä vaan ei yksinkertaisesti voi sen enempää kuin päivässä voi tehdä.

Miettunen: Niinpä. Ketkä voisivat olla siinä yrittäjällä muuten apuna? Mitä ehdottaisit?

Heikkilä: Varsinkin aloittavalla yrittäjällä, niin kyllä mä olen nähnyt, että tällaisista toimijoista kuten esimerkiksi Uusyrityskeskus on erittäin paljon hyötyä. Siellä on kokeneita yritysneuvojia, jotka voivat käydä sen liiketoimintasuunnitelman läpi ja esittää hyviä kysymyksiä, että oletko miettinyt. Pankista löytyy kokeneita ihmisiä, ja minusta hyvä tapa lähestyä aloittavaa yrittäjää tai yrittäjää yleensäkin on, kun eihän me kukaan olla sen viisaampia maailmassa, että mikä on oikea tapa tehdä, niin on lähestyä kysymyksillä ja löytää sellaisia huomioita ja havaintoja, joita ehkä yrittäjä ei ole miettinyt, ja sillä tavalla jalostaa sitä ajattelua.

Miettunen: Itsekin olen ollut 17 vuotta yrittäjä ja aikanaan sain Uusyrityskeskuksesta tosi paljon hyviä kysymyksiä siihen yrityksen aloittamisen lähtökohtiin. Ainakin silloin se oli vielä ihan maksutonta palvelua. Luultavasti vielä nykyäänkin osa palveluista on maksutonta.

Heikkilä: Kyllä. Ja tavallaan yrittäminen on silloin kun on paljon sen tyyppisiä yrityksiä, joissa myydään sitä, voisko sanoa intellektuellia, sitä  pääomaa, osaamista, niin siinähän aika harvoin joutuu ottamaan isoja taloudellisia riskejä välttämättä. Mutta sitten on toinen laita, jossa tämmöinen uusi tuote, jonka tuotekehitys saattaa maksaa todella paljon, eli se on hyvin yksilöllinen se tilanne. Uusyrityskeskuksesta ja pankeista ja Finnvera mukaan lukien ja erilaiset muut tämmöiset yrityshautomot ja -neuvojat pystyvät jopa joskus toimialan erityispiirteitä nostamaan esille. Voi olla, että itse ei muista kaikkea tai ei ole hoksannut jotain juttua selvittää. Ja sitä kautta sieltä voi saada ihan hyvänkin avun. Joskushan se on niinkin, että huomaa, ettei tätä kannata tehdäkään ja se voikin olla paras neuvo sitten ja vaihtaa vaikka johonkin toiseen.

Miettunen: Joo, sitten suunnata huomio muualle.

Heikkilä: Kyllä.

Miettunen: Finnvera on meillä kanssa tulossa podcast-sarjan haastatteluun loppuvuodesta. Mitäs muuta neuvoisit yrittäjälle tämmöisen kulurakenteen suunnitteluun, konkurssiuhan tai yleensä tämmöiseen rahavirran käsittelyyn yrittäjällä? Jos verrataan, että olisi semmoinen pienempi yrittäjä ja sitten vähän isompi yritys.

Heikkilä: Mun omassa ajattelussa on aina se, että olkoonkin kotitalous tai pienyritys tai iso yritys, niin täytyy tuntea se oma rahavirta, se oma kassavirta. Ja siihen löytyy aika hyviä oppaita ja laskentapohjia, excel-pohjia myös ihan googlaamalla. Ja niinkuin ymmärtää se koko ajan, että jos minun liikevaihto on vaikka 1000 euroa päivässä, paljonko siitä jää myyntikatetta minulle, josta sitten myyntikatteesta mitä siitä maksetaan sitten, ne kiinteät vaikka vuokrat ja sitten jää, onko osakeyhtiö vai kommandiittiyhtiö, että miten se palkka rakentuu. Mutta ymmärtää koko ajan se kassavirta. Mun oma lähestymistapani yrityksiin on aina ollut sellainen – vaikka olenkin pankkiiri – niin en mielellään ensimmäisenä katso niitä lukuja vaan enemmänkin yritän ymmärtää sen yritystoiminnan, koska siitä ymmärtää sitten sen, miten sen yritystoiminnan muutokset vaikuttavat sinne lukuihin. Ja sillä tavalla jos oppii ymmärtämään sitä omaa yritystä, niin heti tietää, melkein  sitten ilman niitä laskelmiakin, että millainen päivä on. Ja sitten myöskin ymmärtää ne liikkeet suunnitella, että jos näkee että nyt on ollut myynti hieman alle sen, mitä pitäisi olla että mitä keinoja voisi tehdä, että löytyy lisää asiakkaita ja niin pois päin. Itse näen sen, että pitäisi tunnistaa, että ketkä ja missä ne omat asiakkaat on ja miten heitä voi lähestyä. Ja sen myyntityön aktiivisuutta ei voi koskaan korostaa, sehän voi tarkoittaa jollain toisella markkinointia Facebookissa tai lehti-ilmoitusta paikallisessa lehdessä; jollakin se voi olla jopa myyntimiehen palkkaaminen, joka kiertää tapaamassa asiakkaita tai on messuilla tai mikä se oma tapa onkin, se vaihtelee yrityksittäin.

Miettunen: Joo. Se aktiivisuus siinä.

Heikkilä: Aktiivisuus. Joo.

Miettunen: Ja vähän ennakointia.

Heikkilä: Ennakointia ja oman tilanteen tunnistaminen, että ymmärtää ikäänkuin sen oman, vähän niinkuin kotitalouskin. Jos talous on hallussa, niin tietää, että minun palkka on tämä X ja mulla on tällainen lainanlyhennys ja tällainen sähkölasku ja tällainen puhelinlasku, tämän verran menee ruokaan, niin tää on sitä mun kulutusvaraa, että paljonko mulle jää.  Ihan samalla lailla yrityksillä käy. Jos yritys ei ymmärrä, mikä se kulutusvara on, se voi johtaa myös siihen konkurssiin. Kassavirta ei riitä.

Miettunen: Joo ja itse näkisin, että silloin kannattaa niitä alojen ammattilaisia ottaa mukaan, jos itsellä ne laskelmat eivät suju.

Heikkilä: Kyllä. Ja siinäkin on se Uusyrityskeskus tai oman pankkinsa yhteyshenkilö voi olla, tai jos Finnveralta hakee jotain alkutakauslainaa tai vastaavaa, niin kyllähän nekin vaatii ne laskelmat.

Miettunen: Ja suunnitelmallisuutta.

Heikkilä: Ja suunnitelmallisuutta. Kaikki yrittäminen on arvokasta ja vaikka ajatellaan aina niin, ehkä ei pitäisi kategorisoida liikaa, että pieni yritys – iso yritys. Toki isolla yrityksellä on isommat eurot ja he saavat palkattua ammattilaisia helpommin mutta aivan yhtä tärkeätä pienellekin yritykselle on tunnistaa se oma liiketoiminta ja olla ajan tasalla ja hieman ennakoida.

Miettunen: Joo. Mut ensin varmaan tarvitaan se semmoinen intohimo johonkin asiaan.

Heikkilä: Ilman intohimoa on vaikea yrittää. Olen itse joskus huumorilla sanonut, että kun on juristi koulutukseltaan ja 22 vuotta ollut pankissa, josta ison osan yrityspankkitoiminnassa, niin ei ole ihan paras lähtökohta yrittämiselle, koska on niin paljon tietoa. Ehkä yrittäminen vaatii myöskin semmoista rohkeutta, ettei ihan kaikkia riskejä, vaikka kannustankin tässä tunnistamaan kaikki riskit, niin sitten toisaalta ei anna niitten riskien masentaa ja uskoo siihen omaan toimintaan ja on se intohimo lähteä yrittämään. Siihen riskienhallintaan mun mielestä riittää se, että ymmärtää, mihin on lähdössä ja ottaa sellaisia riskejä, joitten kanssa pystyy elämään. Että ei tule sellaista, joista on kaikki varmasti joskus nähnyt tarinoita, että on lähdetty yltiöpäisesti johonkin valtavan isoon hankkeeseen ja sitten jos jää semmoinen iso velkataakka kohtuu nuorella iällä hoidettavaksi, niin kyllähän se sitten lamaannuttaa ihmistä. Että kannattaa olla tietoinen riskeistä mutta riskejä kannattaa ottaa, jos uskoo.

Miettunen: Rohkea ei ole semmoinen joka ei pelkäisi vaan se, joka pelosta huolimatta yrittää.

Heikkilä: Kyllä.

Miettunen: Ja siksi ehkä yrittäjä, vaikka se tuntuu välillä hassulta sanalta, niin ’yrittäjä’ kuvastaa sitä, että mitä se yritystoiminta ja yritystoiminnan ylläpitäminen on.

Heikkilä: Ja ehkä se kulttuuri Suomeenkin hiljalleen tulee, ja on tullutkin osittain, että eihän epäonnistuminen aina tarkoita että se yrittäjä se ihminen olisi huono…

Miettunen: Erittäin tärkeä asia.

Heikkilä: …vaan siinä ajanhetkessä, ajankohdassa tai se tuote tai palvelu ei siinä hetkessä ollut sellainen, jolle oli kysyntää. Ja jossakin eri kulttuurissa, vaikka Yhdysvalloissa, voi esimerkiksi olla kasvuyrityspuolella, että on vaikea saada pääomasijoitusta, jos ei ole tehnyt konkurssia, koska ehkä se usko siellä on se, että jos on nähnyt sen epäonnistumisen niin se on myös opettanut.

Miettunen: Kyllä. Nimenomaan, että kokemukset ovat tuoneet sitä osaamista ja muuta. Hyvä. Kiitokset kuulijoille ja kiitos, Sami.

Heikkilä: Kiitos oikein paljon. Oli mukava jakaa näitä kokemuksia. Toivottavasti joku näistä kokemuksista saa ajatuksia ja ideoita omaan yrittämiseen.

Miettunen: Ihan varmasti. Ja mä luulen, että se tärkein tuki tulee siitä, että ei ole yksin niitten asioitten kanssa, vaan että apua löytyy aina.

Heikkilä: Apua löytyy, kun uskaltaa kysyä.

Miettunen: Kyllä. Tämä oli Euroopan sosiaalirahaston rahoittaman Katse tulevaisuuteen -hankkeen podcast-sarjan kolmas jakso. Kiitokset kuulijoille siis ja tulkaa kuuntelemaan seuraavaa podcastia, jossa käsittelemme resurssien suuntaamista. Lisätietoja hankkeesta löydät osoitteesta www.metropolia.fi/katsetulevaisuuteen.

[musiikkia]

[äänite päättyy]

Litterointimerkinnät

• sa- sana jää kesken
• (sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
• (-) sana, josta ei ole saatu selvää
• (–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
• [tauko 10 s] vähintään 10 sekunnin tauko puheessa
• , . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Luovuus ja taide kuuluu kaikkien elämään ja voi olla voimavara ja elämän rikkaus kaikille ihmisille. Minun nimeni on Laura Huhtinen-Hildén. Toimin Metropoliassa yliopettajana, tutkijana ja tutkintovastaavana Creativity and Arts in Social and Health Fields -koulutuksessa.

Tänään kanssani täällä on keskustelemassa Ruka Toivonen Kulttuuria kaikille -palvelusta. Me Rukan kanssa keskustelemme Kaikukortin inspiraatiovideoista. Kerrotko Ruka, mitä nämä videot on ja miksi ne on tehty?

RUKA TOIVONEN:

No, Kaikukortti on siis osa Kulttuuria kaikille -palvelua, jonka tehtävä on edistää saavutettavuutta, yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta kulttuurikentällä. Kaikukortti sit taas on tämmöinen kortti ja palvelu, joka on tarkoitettu tiukassa taloudellisessa tilanteessa oleville ihmisille. Sit Kaikukortissa me on nyt muutama vuosi tehty töitä tämmösessä Kulttuurihyvinvointia ikäihmisille -hankkeessa. Se on osa-hanke, jota Taiteen edistämiskeskus Taike on koordinoinut. Se päättyy tänä vuonna, ja siinä on mukana semmoset, yhteistyössä semmoset toimijat kuin AILI-verkosto ja Teatterikeskus Kulttuuria kaikille -palvelun lisäksi. Osana tätä hanketta tai oikeestaan tän hankkeen päätteeksi päädyttiin siihen, et halutaan tuottaa semmosia inspiroivia videoita, joiden tavoite on tarjota erilaisii esimerkkejä siitä, et millä tavalla saavutettavuutta ja moninaisuutta ikäihmisten keskuudessa on huomioitu erityisen hyvin kulttuurialalla.

[musiikkia]

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Siellä, kun mä katoin niitä videoita läpi, niin kun siellä Jenni Hoppi puhuu, että taide taide kuuluu kaikille, taiteen tulisi kuulua kaikille. Keinoja on, hän sano. Niin mitä sä näkisit, millasii ne keinot on? Millä tavalla sitä taidetta ja luovuutta vois tehdä enemmän jokaisen ihmisen saavutettavaksi?

RUKA TOIVONEN:

Toi on äärimmäisen hyvä kysymys, ja Jenni ihanasti sen kyllä sano tässä videolla, sen että kyllä keinot on, koska he ovat ammattilaisia. Jenni on siis KokoTeatterilla töissä ja on KokoTeatterilla tehny Sateenkaariseniorien kanssa myös paljon yhteistyötä sekä Pride-viikon yhteydessä että muulloin ja aika tämmöst monitaiteista, et siihen on liittynyt kirjoittamista ja sitten semmost lukudraamaa lavalla ja erilaisii vaiheita.

Sen enempää Jenniä siteeraamatta, niin mä ajattelen, että tilat ja tilojen esteettömyys on yksi saavutettavuuskysymys. Se, että kuka ylipäänsä fyysisesti pääsee vaikkapa sitten teatteriin. Sen lisäks aika moni ehkä varsinkin, jos on taloudellisesti tiukassa tilanteessa, niin sellainen ihminen, joka ei välttämättä teatterissa myöskään paljon käy, saattaa miettiä, et voiks hän, onks tää teatteri mua varten ollenkaan. Onks mulla sellasii vaatteita, missä mä kehtaan mennä teatteriin? Mitä teatteriin pitää laittaa päälle? Jos ei oo pitkään aikaan käynyt teatterissa, niin voi olla, et ihminen ei oikeasti tiedä.

Sitten semmoset aisteihin liittyvät saavutettavuusratkaisut, mitkä, jos ajatellaan esimerkiks kuulon alentumista, niin sehän on sellanen ikäihmisillä erittäin yleinen haaste, jos ei siihen tarjota sit ratkaisuja. Esimerkiks nyt induktiosilmukkaa tai muita ratkaisuja. Ehkä ikäihmiset on myös aika iso semmoinen kuulovammaisten ryhmä, jotka ei esimerkiks puhu viittomakieltä. Mikä on sitten taas, viittomakielen tulkkaus on yksi tapa tarjota saavutettavuutta erilaisille ihmisryhmille.

Näit on monenlaisia kysymyksiä. Sit ehkä siihen sosiaaliseen saavutettavuuteen liittyy myös semmonen, minkä kanssa nyt sitten Jenni on painiskellu, on se moninaisuuden huomioiminen sekä lavalla niissä representaatioissa. Puhutaan, et kenen tarinoita siellä taiteessa, ehkä ei pelkästään lavoilla mut taiteessa ylipäänsä, niin ketä se taide kuvaa ja sit kuka niitä saa kertoa ja millä tavoilla. Et esimerkiks nyt tässä kyseisessä projektissa, missä Jenni oli mukana, tuotettiin lukudraama, jossa ikäihmiset oli siis itse kirjoittanut oman sateenkaarihistoriansa. Sitten nuoremmat teatterialan ammattilaiset luki ne tarinat lavalla. Eli he saivat sekä osallistua tekijöinä, että istua yleisössä ja kuulla sen oman tarinan, mikä on aika hieno ja merkittävä hetki varmasti.

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

On ja siinä oliko se nyt juuri Risto, joka sitä siinä videolla sanoikin, et miten se tuntu merkitykselliseltä se, että sai kuulla toisen lukemana sen oman tarinansa.

RUKA TOIVONEN:

Kyllä.

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Mä jäin tossa pohtimaan, kun sä puhuit siitä sosiaalisesta saavutettavuudesta, et tavallaan ne semmoset fyysiset erilaiset, jotenkin ehkä näkyvätkin saavutettavuuden teot tai tavat, jolla saavutettavuutta edistetään, on ehkä helpoin semmosena ensimmäin-. Toki ne pitää olla kunnossa. Niit pitää saattaa kuntoon. Mut ne on ehkä sillä tavalla semmoset just tämmösinä näkyvinä ja fyysisinä helppo muistaa ja laittaa kuntoon. Mut sit tää just tää tämmönen, että millä tavalla kokee,, että tämä tilanne tai tämä tila kutsuu myös minut. Tai niinku sanoit, että kenestä tarinat kertoo, kenen taidetta, kenen kulttuuria ne.

RUKA TOIVONEN:

Kyllä. Nimenomaan. Meillä on Suomessa esteettömyysstandardit, joita jossain määrin valvotaan. Sit on erilaisia resursseja, mitä vaaditaan siihen, et sitä esteettömyyt parannetaan. Siihen vaaditaan aika isoi materiaalisii, rahallisii resursseja, jos täytyy tehdä jotenkin suurii muutoksia. Mitä nyt niinku Tampereen teatterissa, jossa Arttu Haapalainen on, yhdellä videolla esiintyy, niin siel on esimerkiksi aika ison remontin tarve. Mutta sitten taas tämmönen moninaisuuteen ja erilaiseen käsikirjoittamiseen ja representaatioihin ja semmoiseen saavutettavuuteen liittyvä ehkä osaaminen ja resurssien tarve on aika erilaista. Et se vaatii ymmärrystä ja se vaatii jollain tavalla asiantuntemusta mut ehkä myös kokemusasiantuntemusta, jota sitten nyt vaikka Risto ja Kuisma täs videolla myös edustaa.

[musiikkia]

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

No, toinen semmonen tärkee teema, mikä tuolla noissa videoissa nousi, oli se, et miten taiteellisen ilmaisun tai taidekokemuksesta keskustelun kautta voi liittyä yhteen toisten ihmisten kanssa. Mitä ajatuksia sulla on siitä?

RUKA TOIVONEN:

No, sehän on hirveen tärkeetä. Just täs kyseisessä Sateenkaariseniorien ja Jennin eli siis KokoTeatterin oikeestaan yhteistyökuviossa, niin oli mahdollisuus kokee sitä taidetta. Mut Sateenkaariseniorit sen lisäks hirveen paljon myös tekee itse, menee itse paikkoihin, harrastaa siis taidetta yhdessä. Risto on puhunut siitä, et miten se on ikäihmisille valtavan merkittävää ja miten se elävöittää heidän elämää. Tuo yhteen mutta myös jotenkin korostaa ihan erityisesti sitä moninaisuutta. Et vaikka he ovat yksi vähemmistö, niin sen vähemmistön sisällä on valtavasti moninaisuutta, sukupuolen moninaisuutta ja sit on seksuaalisuuden moninaisuutta. Sitten toisaalta se moninaisuus näkyy siinä, et jokainen tulkitsee eri tavalla taideteoksia. Se kokemus on aika erilainen ja yksilöllinen. Sen ei tarviikaan olla sama, ja sit sen jakaminen voi olla rikkaus. Sit, kun meil on vielä sen lisäks moninainen taidekenttä, joka tuottaa tosi erilaisia sisältöjä, niin sehän on rikkaus kaikille riippumatta siitä, että minkälaiseen vähemmistöön kuuluu tai ei kuulu, koska se kasvattaa meidän ymmärrystä ja se avaa ovia erilaisiin maailmoihin.

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Mulle on tutkijana ollu tärkee huomio se, että miten luovassa toiminnassa se, että ihminen kokee hyväksyntää ja voi jakaa sitä omaa kokemustaan, niin niil on semmonen hyvin tärkeä semmonen hyvinvointii lisäävä merkitys. Must se tuli näissäkin kokemuksis kauheen selkeesti esiin, että oli se sitten siitä taidekokemuksesta keskustelu tai sitten se, että itse taiteen tekemisen tai taiteelliseen toimintaan osallistumisen kokemuksen jakaminen toisten kanssa, niin miten tärkee liima se on meijän toisiimme liittymisessä. Jotenkin aattelen myös niin, että se semmonen moniäänisyys on semmonen yhteiskunnallinen vahvuus. Ja miten moninaisuutta ymmärretään ja miten se voi elää tässä yhteiskunnassa, niin se tekee sitä semmosta jokaisen ihmisen potentiaalin, mahdollistaa sitä, että ihmiset on osana tässä yhteiskunnassa paremmin.

RUKA TOIVONEN:

Kyllä, ehdottomasti. Ja ehkä se moninaisuuden huomioiminen ja arvostaminen toisaalta taidekentällä ja kulttuuripalveluissa mut ihan yhteiskunnassa ylipäätään, niin se yhdessä saavutettavuuden kanssa, niin sehän takaa kulttuurioikeudet kaikille ihmisille. Et ku puhutaan kulttuurioikeuksista, siitä et kaikilla ihmisillä on oikeus omaan kulttuuriin, mut toisaalta ehkä myös siihen ihan vaan nauttimiseen siitä ja siihen hyvinvointiin, minkä siit saa. Se on ikäihmisten keskuudessa aika suuri kysymys, koska tavallaan sit taas monilla ikäihmisillä se osallisuus on se iso kysymys. Et millä tavalla vois pysyä osallisena tai sitten päästä osalliseksi, jos vaikka toimintakyky on huonontunu? Silloin siin ollaan tavallaan aika perustavanlaatuisten asioiden äärellä. Se kulttuurihyvinvointi voi olla myöskin, se voi olla osa laajempaa osallisuutta ja pääsyä just vaikka ystäväpiiriin tai pääsyä osaksi johonkin semmoseen yhteiskuntaan ja semmoseen toimintaan, mistä ois muuten jääny täysin pois.

[musiikkia]

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Siinä yhdellä videolla Kuisma nosti esiin sen, et miten myös semmonen tässä tapauksessa Sateenkaarisenioreiden toiminnasta ja elämästä tiedon levittäminen oli tärkee teema myös, kun tehdään yhteistä taideprojektia. Mulle tuli siinä mieleen semmonen muistisairaudesta tietoa paljon levittänyt lauluryhmä kuin Muistilangat tuolta Päijät-Hämeen Muistiyhdistyksestä. Et sen lisäks, että he esiintyy lauluryhmänä hirvittävän mukaansatempaavasti ja hauskasti, niin sen lisäksi heillä on ihan siellä aina semmosia tieto-osioita, että tavallaan siinä sen taiteen keinoin ja taiteen lisäksi niissä esityksissä on aina se kokemusasiantuntijan ääni mukana. Se tekee siitä hirveen vaikuttavaa. Mun mielestä tässäkin nousi se sama teema, miten siinä paitsi on se taiteen ja jakamisen teema, niin sit on myös tää ihan niinku tieto.

RUKA TOIVONEN:

Kyllä ehdottomasti. Ja ajattelen, että ehkä sillä tiedon tasolla yksin voi olla aika vaikee välittää jotain viestiä moninaisuudesta. Varsinkin silloin, jos sitä viestiä ei kaikki halua ehkä ottaa vastaan. Silloin se taide on keino välittää jotain muutakin. Et vaikka me ajatellaan, että me olla rationaalisia eläimiä, niin oikeastaan ehkä me tarvitaan joku tunnekokemus tai joku. Luovuuden äärellä se mahdollistaa ihan erilaisten viestien välittämisen. Että tuo on ihan totta, ja se on hirveän arvokasta.

Ehkä Sateenkaariseniorien kohdalla tää muisti liittyy siinäkin mielessä, että esimerkiksi tässä KokoTeatterin projektissa oli kyse semmosista aiheista ja semmosista sateenkaari-ihmisten muistoista, et ne sijoittu ajalle ennen vuotta 99, jolloin Suomesta on poistettu kehotuskielto, eli homoseksuaalisuuteen kehottaminen on ollut laitonta. Eli toisin sanoen meillä ei ollut minkäänlaisia julkisissa kanavissa, tiedotusvälineissä minkäänlaista representaatiota, joka olis mitenkään positiivisesti käsitellyt vaikka homoseksuaalisuutta, saati sitten sukupuolen moninaisuutta. Niin silloin se tarinoiden kertominen ja se välittäminen tarkoittaa myös sitä, että joku muistijälki välitetään eteenpäin. Ikäihmisillä ja sateenkaari-ikäihmisillä se pelko siit, et heidät unohdetaan, et heidän olemassaolo unohtuu täysin sit, kun he katoaa ja poistuu, niin se on ihan aito pelko. Se on nyt yks iso osa tätä työtä myöskin, mitä Sateenkaariseniorit tekee. Tehdään näkyväksi sitä, et he on olemassa.

Sitten tietenkään ne asiat aina, niinku myöskin ihminen ei oo vaan yhtä asiaa, ei oo vaan yhtä identiteettiä. Et jos on esimerkiks muistisairas, niin silloin ois tärkeetä, et meil ois sekä kulttuurialalla et sote-alalla sensitiivisiä sitä kohtaan, että myös ikäihmisistä löytyy vaikka sateenkaari-ihmisiä. Et siinä se taiteen rooli on aika iso ja merkittävä myöskin semmonen tiedon välittämisen keino. Toki tää pätee moniin vähemmistöihin Suomessa, joiden historia on jääny aika paljon kirjottamatta. Et se voi olla tapa prosessoida ja tuoda sitä esille ja näkyväksi. Jos mietitään vaikka saamelaisten kulttuuriperintöä tai romaniyhteisön itselleen mut myös toisille jotenkin tekemää taidetta. (Niin mä ajattelen) [0:15:24], et se kantaa myös semmosta, välittää semmosta viestiä heidän olemassaolosta ja (-) arvosta, ihmisarvosta.

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Kyllä. Se on tosi tärkeetä. Ja se semmonen yhteiskunta, jossa semmonen moniäänisyys, ihmisten kaikkinainen moninaisuus on läsnä, niin semmonen on vahvempi, koska siinä myös kaikkien potentiaali tulee käyttöön. Kaikki voi tasa-arvoisemmin olla läsnä ja kehittämässä yhteisiä asioita.

RUKA TOIVONEN:

Kyllä. Nimenomaan. Silloin meil toteutuu yhdenvertaisuus ja sit toteutuu myös kulttuurioikeudet yhdenvertaisella tavalla, koska siihen on kaikilla jollain tavalla pääsy, ja pääsyjä on monenlaisia.

LAURA HUHTINEN-HILDEN:

Nää on tärkeitä asioita ja tärkee, että niistä lisääntyy tieto ja ymmärrys, jotta me voidaan tehdä yhä esteettömämmäksi myös tätä taidetarjontaa ja taidepalveluita.

[musiikkia]

[äänite päättyy]

[äänite alkaa]
Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Laura Arikka

[Musiikkia. 00:00:01]

Puhuja 1 [00:00:10]: Tervetuloa pysähtymään tänään miettimään Mikä ihmeen dialogi? -teeman äärelle. Tässä jaksossa saan vieraakseni Laura Arikan Erätauko-säätiöstä. Ja edelleen tässäkin jaksossa keskustelua johdattelemassa olen minä, Minna Kaihovirta Dialogipäällikkö Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Omassa työssäni edistän dialogisuutta ja luon kohtaamisen ja dialogin paikkoja ammattikorkeakoulussa. Tervetuloa Laura, taidat tehdä samaa työtä, mutta vielä isommilla areenoilla, eikö niin?

Puhuja 2 [00:00:52]: No kiitos Minna ja mukava olla tänään tässä podcastissa mukana.

Puhuja 1 [00:00:58]: Kertoisitko Laura vähän, mistä Erätauko-säätiössä on kysymys. Mistä tulet tänne tänään vieraaksi?

Puhuja 2 [00:01:05]: Joo. Työskentelen tosiaan Erätauko-säätiössä, joka on on nyt vähän yli kolmevuotias toimija. Meidän perustajiimme kuuluu Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Sitra, Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska kulturfonden. Meidän tehtävänämme on yhdessä yhteistyökumppaneiden kanssa vahvistaa suomalaista keskustelukulttuuria ja nykyään tehdään myös jonkin verran kansainvälistä yhteistyöstä. Mutta ollaan tämmöinen voittoa tavoittelematon, riippumaton toimija ja tehdään tosiaan yhteistyötä dialogin tukemiseksi eri toimijoiden kanssa.

Puhuja 1 [00:01:41]: Kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta työkentältä. Tähän alkuun voisi todeta, että dialogi käsitteenä nousee esiin yhä useammin ja ainakin minulle on välittynyt sellainen, että myös dialogisuuden merkitystä ymmärretään yhä paremmin. Kyse on moniulotteisesta ja todella mielenkiintoisesta käsitteestä. Tässä jaksossa yhdessä Lauran kanssa pysähdymme pohtimaan dialogia ja sen reseptiikkaa, jos niin voisi sanoa. Lähdetäänkö ihan tästä sanasta liikkeelle. Mistä, Laura, sinun mielestäsi dialogissa on kysymys? Miten se eroaa esimerkiksi tavallisesta keskustelusta?

Puhuja 2 [00:02:29]: No, varmaan ihan tavallinenkin keskustelu voi olla hyvä dialogi. Ja minä ehkä itse ajattelen niin ja me Erätauko-säätiössä ajattelemme niin, että dialogi on tällainen rakentava ja tasavertainen tapa keskustella, jossa tähdätään toisten ymmärtämiseen, mutta ei välttämättä yksimielisyyteen. Ja se, että pyritään ymmärtämään itseä ja muita ja maailmaa paremmin, niin parhaimmillaan se tuo myös uusia oivalluksia ja tukee uudenlaista ajattelua. Dialogia voi käydä oikeastaan mistä aiheesta tahansa, mutta ehkä se semmoinen kannatteleva ajatus siinä on, että on kyse sitten kahdesta tai useammasta ihmisestä, niin pyritään syventämään ymmärrystä ja tukemaan sitä, että kaikki, jotka siinä dialogissa ovat mukana, niin heillä on mahdollisuus halutessaan kertoa omia ajatuksiaan ja näkökulmia ja kokemuksia siitä käsiteltävästä aiheesta.

Puhuja 1 [00:03:26]: Hyvin samalla tavalla itsekin käsitän dialogisuuden. Ehkä toisin tähän vielä lisää, nyt kun edustan itse asiantuntijaorganisaatiota. Me usein muistuttelemme dialogiin osallistujille, että dialogiin on lupa tuoda myös keskeneräisiä asioita. Se on paikka ajatella ääneen ja parhaimmillaan se on yhdessä ajattelua, jolloin ehkä itselläkin kirkastuu se, mitä ajattelinkaan siitä asiasta. Eli kun asiantuntijaorganisaatiossa aika usein tullaan se asiantuntijakulma edellä ja ikään kuin halutaan olla aika valmiita ja halutaan aika valmiita kokonaisuuksia niistä asioista, niin dialogisuus, näin itse koen, on meillä ehkä antanut lupaa siihen, että voi sanoa sen hioutumattoman timantinkin ääneen ja antaa sen ikään kuin yhteiseen hiontaan. Miltäs tämä kuulostaa?

Puhuja 2 [00:04:25]: Kuulostaa aivan erinomaiselta. Ja yhdyn kyllä ja liityn tähän teidän ja sinun ajatukseesi. Ajattelen, että meillä ehkä se ajatus tukee myös sitä dialogin määritelmää, juuri tämä mahdollisuus siihen keskeneräiseenkin. Että semmoinen keskustelu, mitä ehkä jotkut ajattelisivat, ettei välttämättä ole dialogia, niin me yritämme välttää sitä, että kauhean vahvasti tehtäisiin niitä raja-aitoja, mikä on onnistunut dialogi ja mikä on oikein mennyt dialogi ja mikä ei. Koska huomataan, että monilla ihmisillä on vähän erilainen näkemys siitä, mitä se hyvä keskustelu ja hyvä dialogi on. Ja meillä on niin erilaiset myöskin keskustelu- ja vuorovaikutustaidot ja saadaan tosi erilaisia eväitä elämään, niin ihan jo sekin vaikuttaa siihen, miltä se dialogi kuulostaa ja miten se etenee. Ja silti se voi olla kaikille hyvä dialoginen kokemus. Tämä dialogi on vähän semmoinen kuin moni muukin aihe, että tähänkin liittyy omia koulukuntia ja erilaisia ajatuksia siitä, mikä on oikeanlaista dialogia ja miten sitä käydään. Mutta me yritämme sitten taas kutsua entistä enemmän mukaan ihmisiä pohtimaan yhdessä myös ehkä sitä dialogin käsitettä.

Puhuja 1 [00:05:42]: Eli ehkä mieluummin kuin että rajaisi dialogisuutta jotenkin poissulkevasti, että tämä tai tämä tai tämä ei kuulu, niin pikemminkin ajatus siitä, että dialogi vahvistuu silloin, kun mahdollistetaan mahdollisimman erilaisille toimijoille se osallistuminen, tarjotaan kaikille se kokemus kuulluksi tulemisesta ja niiden omien ajatusten ja käsitysten arvosta tai siitä, että ne ovat kuulemisen ja jakamisen arvoisia. Ja sitten muistetaan, että dialogisuus pohjautuu siis vuorovaikutustaitoihin. Kukaan vauva ei synnytyssairaalassa ole vuorovaikutusosaavampi kuin toinen, vaan nämä kaikki ovat taitoja, joita elämän varrella voi kehittää. Niissä voi parantaa taitoaan. Ja yhtäältä tietysti jonkin verran nojaavat persoonaan, toiset ovat ehkä matalammalla kynnyksellä jakamassa omia ajatuksia, mutta vuorovaikutusosaamista voi oppia kuka tahansa. Tässä ehkä nyt vähän jo innostun, opettajatausta minullakin on pitkä ja nimenomaan vuorovaikutustaitoja opiskelijoille opettaessani niin ehkä jossain kohti vähän hämmästyinkin sitä, kuinka syvässä oli se ajatus, että joku vain nyt on taitava ja joku ei ole taitava, kun kysymys on opittavissa olevista taidoista.

Puhuja 2 [00:07:06]: Minun mielestäni hienosti sanottu ja laitettu ja ei haittaa ollenkaan. Minun mielestäni on tärkeää, että dialogisuudesta myös puhutaan ja sitä opetetaan ja käsitellään yhdessä oppilaiden tai opiskelijoiden kanssa. Ajattelen ihan samalla tavalla, että nämä ovat taitoja, joita voi opetella. Meillä kaikilla on vahvuuksia tähän liittyen ja toisaalta meillä on myös niitä kehittymisen paikkoja ja niitä voi sitten tosiaan harjoitella. Ehkä armollista ja mukavaa on se, että ikinä tässä ei tule valmiiksi. Me ihmiset olemme ihmisiä ja tulemme kohtaamaan koko elämämme aikana erilaisia vuorovaikutustilanteita ja erilaisia ihmisiä ja aina täytyy vähän viilata eteenpäin, miten mennään ja tullaan toimeen keskenään. Mutta nämä ovat tosiaan sellaisia, että eri ihmiset tarvitsevat erilaisia työkaluja ja valmiiksi ei tule. Ja se on vaan hyvä asia, niin ei tule liikaa ehkä sitä arvottamista.

Puhuja 1 [00:08:04]: Mm. Erittäin hyvä muistaa. Ja muistutetaan tässä kohti vielä, että vuorovaikutustaitoja ja vuorovaikutusosaamisen kehittymistähän on tutkittu paljon, ja tähän löytyy myös tuolta kirjallisuuden ja tutkimuksen puolelta paljon hyviä apukeinoja sille omalle elämänmittaiselle oppimismatkalle evääksi.

Puhuja 2 [00:08:25]: Joo, juuri näin. Ja ehkä meidän isoin oppimiskokemuksemme tälle Erätauko-säätiössä on viime vuosina ollut myös se, että monelle ihmiselle se dialogi alkaa jo siitä, kun heidät kutsutaan mukaan. Vähän mitä itsekin tuossa ehkä sanoitit, että vaikka ei välttämättä osallistuisi aktiivisesti tai veisi keskustelua aktiivisesti eteenpäin tai liittyisi siihen, mitä muut ovat sanoneet. Mutta tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa monella on juuri se kuulluksi tulemisen tarve, mistä itsekin puhuit, ja halu myös kuunnella muita. Ja se on jotenkin tosi rohkaisevaa ja myös sen ymmärtäminen, että jo se on sitä dialogia monelle, kun he pääsevät istumaan siihen samaan piiriin tai tulemaan siihen samaan etäkeskusteluun. Nämä dialogin alustatkin on semmoinen oma juttunsa sitten, mitä voi pohtia, että mikä kenellekin sopii.

Puhuja 1 [00:09:18]: Kyllä. Ja itse asiassa näihin erilaisiin alustoihin, niin näihin paneudumme tämän podcast-sarjan toisissa jaksoissa. Eli jos erilaiset dialogin paikat kiinnostavat, niin kannattaa pysyä kuulolla.

[Musiikkia. 00:09:31]

Puhuja 1 [00:09:34]: Sitten voitaisiin siirtyä tuohon toiseen osaan. Hiukan jo tuossa äsken, Laura, sivuttiinkin dialogia yhteiskunnassa. Teillä varsinkin Erätauko-säätiössä on hyvinkin tällainen yhteiskunnallinen tulokulma dialogiin. Kerrotko vähän, miten yhteiskunta ja dialogi liittyvät teidän näkökulmastanne toisiinsa.

Puhuja 2 [00:09:59]: No joo. Meillä tosiaan tarkoituksena on tukea nimenomaan yhteiskunnallista dialogia ja keskustelua. Ja siinä se meidän tavoitteemme erityisesti on kutsua sellaisia ihmisiä mukaan keskusteluun, jotka eivät yleensä osallistu. Ja tämä tarve nousee ehkä monesta tutkimuksesta ja ajankohtaisesta ilmiöstä, eli ajankohtaisten kyselyjen ja muiden tutkimusten mukaan enemmistö suomalaisista kokee, että kotimainen keskustelukulttuuri on muuttunut huonompaan suuntaan. Neljännes suomalaisista ei enää halua osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, koska pelkää meidän muiden reaktioita. Ja valtaosa suomalaisista kaipaa lisää kunnioitusta, erityisesti sosiaalisen median ja median keskusteluihin. Mutta paljon hyviäkin asioita löytyy, ja yksi on esimerkiksi se, että valtaosa suomalaisista kertoo nauttivansa syvällisistä keskusteluista, ja kun me olemme kysyneet sitä, mitä se hyvä keskustelu suomalaisista on, niin sieltä nousee melkein sadan prosentin tarkkuudella, että kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen ja keskustelukumppanin kunnioittaminen esimerkiksi kuuluu hyvään keskusteluun. Eli kun me puhumme siitä yhteiskunnallisesta dialogista, niin tuntuu, että suomalaisilla on siihen ensinnäkin tarve. Ja tuntuu, että yhteiskunnassa siihen on tarve, koska osa meistä hiljenee. Ja sitten toisaalta meillä suomalaisilla on jo hyvä näky siitä, mitä se hyvä dialogi ja keskustelu on, joten meillä on erinomaiset lähtökohdat myös sitä yhteiskunnallista dialogia tukea. Mutta se meidän ajatuksemme…

Puhuja 1 [00:11:34]: Mm.

Puhuja 2 [00:11:34]: [Naurahtaa. 00:11:34] Anteeksi, sanon vielä sen, että se meidän ajatuksemme on myös, että yhteiskunnallinen keskustelu tukee myös demokratiaa ylipäätään, eli se miten ihmiset voivat osallistua tärkeistä aiheista keskustelemiseen, niin se on myös meille tärkeää.

Puhuja 1 [00:11:51]: Mm. Ja yksi erinomainen esimerkki siitä, miten tuette tätä yhteiskunnallista dialogia, ovat nämä dialogin perusrunko ja dialogin säännöt, jotka olette antaneet kaikkien toimijoiden käyttöön. Metropolia Ammattikorkeakoulu järjesti valtakunnalliset AMK-päivät keväällä 2022, ja me otimme näille päiville vähän niin kuin tällaiseksi tukirakenteeksi nämä Erätauko-dialogin rakenteet. Koulutimme kaikki työpajan vetäjät tähän menetelmään siellä yhteistyössä teidän kanssanne, ja kyllä se palaute, joka työpajaosuuksien vetäjiltä ja osallistujilta tuli, oli sen suuntaista, että oli helppo saada kaikki mukaan. Ja ehkä erityisesti tällaiset henkilöt, joiden oma kokemus oli, että eivät ole heti ensimmäisenä nostamassa kättä tai avaamassa suutaan, niin oli jotenkin ehkä siitä helppoudesta, että nyt koin, että pääsin helposti mukaan keskusteluun. Eli tässä tällainen tuore kokemus siitä, kuinka teidän tukitoimenne ihan käytännössä sitä keskustelua sujuvoittavat ja dialogin käynnistymistä helpottavat.

Puhuja 2 [00:13:11]: Joo, kiitos tästä mahtavasta kokemuksen jakamisesta. Tämä on tosiaan meillä tosi tärkeää, että tämä Erätauko-menetelmä, jota me hyödynnämme, joka on tämmöinen dialogimenetelmä. Kehitettiin Sitrassa tuossa 2016 ja -17 ja etenkin meille siitä on suurta iloa ollut. Ja yhteistyökumppaneille, että sitä on näin kestävällä tavalla kehitetty sitä menetelmää. Siinä on ollut mukana dialogisuuden asiantuntijoita ja yhteiskunnallista kehittäjäryhmää ja palvelumuotoilua ja sitten ihan käytännön kokeiluja Kemijärveltä Helsinkiin. Eli sitä menetelmää itsessään on testattu ja työstetty hyvin pieteetillä. Ja nyt sitten tosiaan Erätauko-säätiö muiden kouluttavien tahojen kanssa kuljettaa tätä menetelmää eteenpäin. Kyseessä on tosiaan ihan avoin ja ilmainen menetelmä, eli ei ole mitään maksua eikä lisenssiä eikä muuta, vaan kuka tahansa toimija voi hyödyntää erätauon materiaaleja. Kaikki ne materiaalit löytyvät ihan ilmaiseksi meidän sivuiltamme kolmella, ja nykyään itse asiassa neljällä eri kielellä, niin siellä ne ovat kaikkien iloksi jaossa.

Puhuja 1 [00:14:23]: Puhutaan kohta siitä, minkälaisia muitakin menetelmiä dialogin tukemiseen voi olla, mutta näitkö itse, että onko jotain haastetta siinä, että kun ikään kuin sitä vuorovaikutusta ohjataan jonkun tietyn menetelmän avulla? Tuoko se mukanaan jotain ongelmaa tai haastetta?

Puhuja 2 [00:14:47]: No ehkä sanoisin, että valtaosin me saamme todella hyvää palautetta. Ja ajattelen, että ehkä se johtuu just siitä, että vaikka tästä dialogisuudesta on puhuttu tuhansia vuosia ja on just erilaisia koulukuntia ja erilaiset filosofit ja teologit ja muut ihmiset ovat näitä asioita pohtineet eteenpäin. Mutta jotenkin se on jäänyt semmoiselle vähän abstraktille, ehkä akateemisellekin tasolle. Ja sellaisten ihmiset asiaksi, jotka ovat tästä aiheesta hyvin kiinnostuneita. Se, mikä tuntuu Erätauko-keskustelumenetelmässä puhuttavan ihmisiä ja koskettavan, on nimenomaan juuri se yksinkertaisuus ja semmoinen liikkeelle lähtemisen mahdollisuus. Ja ehkä se on semmoinen, minkä me haluamme myöskin pitää ja säilyttää ja kehittää koko ajan eteenpäin, että se säilyisi hyvin matalan kynnyksen tapana lähteä liikkeelle dialogista tai oman vuorovaikutuskulttuurin kehittämisestä tai vuorovaikutustaitojen kehittämisestä. Tällaisena se tuntuu toimivan erittäin hyvin. Mutta ehkä sitten se ajatus siitä, että dialogi on yksi tapa monen muun keskustelutavan ja vuorovaikutustavan lisäksi avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa, mutta dialogi ei sovi kaikkiin tilanteisiin ja kaikkiin kohderyhmiin ja juttuihin ja muuhun, vaan me tarvitsemme vapaassa yhteiskunnassa myös muita keskustelun ja kohtaamisen muotoja. Me tarvitsemme väittelyjä ja asiantuntijakeskusteluja ja me tarvitsemme eduskunnan kyselytunteja. Dialogi on yksi tapa tukea demokratiaa. Mutta ehkä sitä kannattaa aina pohtia, missä sitä dialogia käyttää, vaikka se on hyvin monikäyttöinen ja voi tukea eri tavoin, mutta se ei ole kaikkien paikkojen ja hetkien menetelmä. Tämä on ehkä semmoinen, mitä mekin yritämme koulutuksissa ja kun Erätauosta puhutaan, niin nostaa aina esiin. Että kannattaa aina funtsia, missä sitä dialogia olisi hyvä käyttää ja missä sitten taas tarvitaan jotakin muuta menetelmää tai tapaa.

Puhuja 1 [00:16:57]: Todella mielenkiintoinen näkökulma. Minun oma taustani on tuolla viestintätieteissä, ja tuntuu, että siellä asetutaan ikään kuin kiinnostuneena tarkkailijana seuraamaan vuorovaikutustilanteita ja luokitellaan ja ryhmitellään esimerkiksi erilaisia osallistumistapoja tai tunnistetaan ryhmän keskustelun tavoitetta tai sitten pysähdytään yksilön viestinnällisten piirteiden äärelle ja tunnistetaan vaikka viestintätyylejä. Mutta ehkä se, mitä kanssa itse olen kaivannut, että mikä sitten tuo sen sinne arkeen, mikä voisi olla arjessa avuksi. Ja tässä ehkä nimenomaan näen tällaisten konseptien, kuten vaikka tämä teidän Erätauko-dialogi, että se ikään kuin saa sen pallon liikkeelle, saa sen keskustelun käyntiin. Ja oikein käytettynä, sopivissa tilanteissa voi olla juuri se, joka mahdollistaa sen tasapuolisen osallistumisen kokemuksen ja sen, että asian käsittely etenee. Mutta hyvä muistaa, kuten sanoit, että tässäkään ei ole ihmelääke kaikkiin tilanteisiin. Ajattelisi vaikka joku napakka puuttumiskeskustelu, niin se on syytä pitää tietynlaisena, avoin dialogisuus ei taivu ihan joka kohtaan, sekään.

Puhuja 2 [00:18:14]: Näin se on, ja moni esimerkiksi meidän yhteistyökumppaneistamme käyttää Erätaukoa juuri jonkun, vaikka prosessin tai päätöksentekojutun osana tai jos halutaan viedä jotakin asiaa eteenpäin. Että yhtenä esimerkkinä vaikka se, että ensin käydään Erätauko-dialogi jostakin aiheesta, mistä sitä ymmärrystä halutaan syventää. Ja sitten kun on saatu sitä syvempää ymmärrystä ja opittu ehkä uutta tai käsitelty asiaa laajemmin tai tasavertaisemmin, niin sitten sen jälkeen järjestetään työpaja, missä sitten ihan konkreettisesti työstetään asioita. Tai sitten sen Erätauko-keskustelun jälkeen on helpompi tehdä kestävämpiä päätöksiä, kun on kuultu ja ymmärretty ehkä syvemmin, mitä siellä taustalla on ja minkälaisia kokemuksia asiaan liittyy. Mutta tässäkin sitten just aina erotellaan vähän sitä, mikä tapa ja tyyli milloinkin toimii missäkin tilanteessa. Kyllä me tarvitsemme just niitä nopeita ja tärkeitä tapaamisia, joissa tehdään myös päätöksiä tai ollaan muilla tavoin vuorovaikutuksessa.

Puhuja 1 [00:19:17]: Voisiko ajatella, että ihan niin kuin osaavan ammattilaisen tunnistaa siitä, että hän osaa valita oikean työkalun oikeaan tarpeeseen, niin tässäkin ammattilainen osaa nähdä, minkälainen viestinnällinen työkalu taipuu mihinkin tarpeeseen ja valita sen tilanteen mukaan. Eikä koita vaikka sorkkaraudalla ratkaista jokaista tilannetta, jos tätä työkalumetaforaa nyt jatkaa.

Puhuja 2 [00:19:40]: Joo, juuri näin. Näin minäkin tämän asian koen, että se on myös semmoinen osaamisen tapa pohtia, että millä mennään eteenpäin missäkin vaiheessa ja tilanteessa.

[Musiikkia. 00:19:50]

Puhuja 1 [00:19:53]: Kolmas teema, josta tänään, Laura, haluaisin kanssasi pysähtyä keskustelemaan, on dialogisuus yhteisön valintana. Oikeastaan tämä teema kumpuaa siitä, että olen nyt muutaman vuoden toiminut dialogipäällikkönä Metropoliassa, ja Metropolia Ammattikorkeakoulu on tehnyt vahvan valinnan siihen, että haluamme lisätä keskustelun paikkoja, osallistuvaa työotetta erilaisiin kehittämisprojekteihin tai yhteistyöfoorumeihin tuoda lisää moniäänisyyttä. Ja yksi toimija tätä edistämässä on dialogipäällikkö. Toinen meillä varsin näkyvä toimija on Parru-tiimi, joka tuo osallistuvaa työotetta ja sparraa metropolialaisia sen käyttöön. Kun ollaan aloitettu tätä tekemistä, niin ei ole aina ollut ihan helppoa löytää verrokkeja tai sparrauskumppaneita tai muita tarinoita organisaatioista, joissa tätä työtä on lähdetty tekemään. Minkälainen sinun näkemyksesi on siitä, että valitsevatko yhteisöt dialogisuuden, onko se aktiivinen valinta, edistetäänkö sitä aktiivisesti vai onko se vain jotain, joka tapahtuu?

Puhuja 2 [00:21:23]: Kyllä minä ajattelen, että sitä yleensä edistetään aktiivisesti tavalla tai toisella, jotta se dialogisuus on mahdollista tai että se vuorovaikutuskulttuuri kehittyy tietynlaiseksi. Ja siinä voi olla monia eri tapoja edistää, mutta kyllä se vaatii yleensä ihmisiä, jotka vievät sitä ajatusta ja kulttuuria eteenpäin, ja sitten yleensä myös johdon ymmärrystä ja halua. Että ihan sitä strategista näkyä siitä, että näin halutaan tehdä. Ja ymmärretään se, että siinä on hyötyjä ja se voi viedä vähän resursseja eri tavalla, mutta että loppupeleissä kuitenkin asia on hyvä. Tämä on ehkä se meidän huomiomme, että tarvitaan sekä niitä aktiivisia etunojaihmisiä erilaisissa tehtävissä organisaatioissa ja yhteisöissä, mutta tarvitaan myöskin semmoista johdon ja esihenkilöiden tukea siihen, että varataan myös resursseja ja aikaa sille dialogisuudelle. Tämä yleensä tuo sitten niitä parhaita käytäntöjä. Ja ehkä just mitä itsekin sanoit, että ei ollut helppo löytää niitä verrokkeja, niin ajattelen, että tämä on myös sellainen, mikä on… ehkä liittyy myös tähän, mitä äsken sanoin siitä, että tämä on jäänyt vähän ehkä tämä dialogisuus sellaiseksi ylätason abstraktiksi asiaksi, josta siitä kiinnostuneet ovat kiinnostuneet ja vievät eteenpäin. Me taas nyt sitten yritämme vähän niin kuin isommalla volyymillä tukea sitä, että olisi niitä liikkeelle lähtemisen paikkoja, kuten Erätauko. Tässä ajattelen niin, että se ymmärrys siitä, että kun organisaatiot tai yhteisöt pyrkivät vahvistamaan tai kehittämään sitä keskustelukulttuuria, niin se vie välillä pitkän aikaa. Ja siihen on hyvä varautua. Kuten mekin olemme tässä sinun kanssasi, Minna, puhuttu, niin meillä kaikilla on erilaisia taitoja ja kun niitä lähdetään kehittämään, niin se on ihan kuin se kaurapuuron syöminen aamupalaksi, että siihen täytyy vähän totutella, että siitä tulee osa sitä omaa arkea. Ja dialogisuudesta tulee osa sitä yhteistä työ- tai vapaaehtoistyön arkea. Niin se vaatii sitä treenaamista, ja sitä, että niitä paikkoja etsitään ja löydetään. Yksittäinenkin dialogi voi olla tosi hyvä ja tärkeä, mutta jos siitä halutaan semmoinen tapa ja arkinen juttu omassa yhteisössä, niin se vaatii sitten toistoja ja paneutumista.

Puhuja 1 [00:23:44]: Kyllä. Ihan tunnistan näitä elementtejä, joita nostat esiin. Sen verran voin jakaa omasta kokemuksesta, että kyllä Metropoliassa jonkinlaisen käännekohdan sai aikaan se, kun johtoryhmälle räätälöitiin ihan tällaisia omia Nuotio-dialogeja, joissa oli tämmöinen tietty, ohjattu dialogisuutta tukeva rakenne. Ja joka ikään kuin heidät pysäytti sen dialogisuuden äärelle. Pysykää kuulolla, yhdessä jaksossa kutsunkin kaksi Metropolian johtoryhmän jäsentä kertomaan, minkälainen kokemus se oli ja miten se vaikutti heidän johtajuuteensa. Mutta nyt jo pystyn itse sanomaan, että sillä on ollut kyllä valtava merkitys. Tuo toisto, totuttelu, niin kuin käytit tuota hauskaa kaurapuuroesimerkkiä. Ja sitten sanoisin vielä, että tietynlainen joustavuus. Täytyy vaan hyväksyä se, että joskus joku foorumi ikään kuin lipeää takaisin tuttuun, vaikka PowerPoint-diaesityskeskeisempään muotoon ja sitten sitä vaan hellästi sieltä nykii ja tukee, että se palaisi takaisin keskustelevampaan ja vuorovaikutteisempaan suuntaan. Ja sitten taas, että joskus vaan on niin paljon asiaa, että kaikista ei ehditä keskustella, että tulee sellaista tiedotustyyppisempää. Mutta että ei anna sen unohtua jotenkin sen dialogisen pohjavireen ja aina silloin tällöin pysäyttää ihmiset muistuttelemaan, että hei että muistattehan, näistä syistä tämä on meille kaikille tärkeä asia.

Puhuja 2 [00:25:23]: Näin se on, ja kuulostaa tutulta ja hyvältä. Hienosti sanoit tuossa, avasit sen meidän ja minunkin kokemukseni siitä, että välillä kun käydään Erätauosta puhumassa tai kouluttamassa, niin se vastaanotto saattaa olla vähän semmoinen, että mistä tästä on kyse ja miten tämä toimii. Sen vuoksi meillä omissa koulutuksissa nykyään aina käydään ihan Erätauko-dialogi, koska mekin olemme huomanneet, että kyllä se kokemalla oppiminen on tosi tärkeää tässä. Asia ei ole vaikea ja itse asiassa se on hyvin yksinkertainen. Mutta jotenkin me tarvitsemme sitä kokemusta siitä, että okei, tällä tavalla tämä toimii. Sitten hyvin harvoin löytyy sitä, jotenkin sellaista ajatusta, että tämä ei olisi hyvä asia. Että yksikään dialogi ei välttämättä ole aina täydellinen, että sen ymmärtäminen on myöskin hyvä sisäistää, mutta ylipäätään kyllä ihmiset yleensä pitävät siitä, että he pääsevät keskustelemaan toistensa kanssa ja ei ole kiire ja kaikilla on mahdollisuus kertoa ja jakaa omia ajatuksiaan, niin se tuntuu puhuttelevan tässä ajassa hyvin laajasti.

Puhuja 1 [00:26:31]: Mm. Voisiko summata jotenkin niin, että kokemuksellisuutta ja jonkinlaista semmoista kipinää, jonka ehkä ulkoinenkin henkilö voi tuoda, niin niitä tarvitsee dialoginen kulttuuri kehittyäkseen. Mutta taustalla on sitä suunnitelmallisuutta ja tietynlaista sitkeyttä ylläpitää niistä sovituista tai tavoitelluista asioista?

Puhuja 2 [00:26:54]: Joo, näin se kyllä on. Ja just sen ymmärtäminen, että jos halutaan sitä dialogisuutta tukea, niin sille pitää varata aikaa ja sille pitää varata niitä tekeviä käsiä ja suunnittelevia ja toteuttavia toimia. Mutta ehkä se omakin ajatus ja teesi on, että kun käyttää aikaa dialogiin, niin itse asiassa säästää aikaa pitkällä tähtäimellä. Eli kun ollaan valmiit kuuntelemaan ja tukemaan tasavertaista, ymmärrystä syventävää keskustelua, niin sittenhän ne päätöksenteko- ja ratkaisukeskeisetkin tapaamiset voivat mennä nopeammin eteenpäin. Ja se voi tukea luottamusta siinä yhteisössä ja monin tavoin ennaltaehkäistä monia asioita, mitkä sitten veisivät paljon aikaa, kun niitä lähdetään selvittämään ja setvimään ja purkamaan. Eli kannattaa käyttää aikaa siihen dialogisuuden tukemiseen. Koska pitkällä tähtäimellä se säästää aikaa.

Puhuja 1 [00:27:51]: Kyllä. Olen aivan samaa mieltä, se on oikeaan paikkaan satsaamista, kun annetaan aikaa, tilaa ja tukea dialogisuuden syntymiselle ja kasvamiselle.

[Musiikkia. 00:28:03]

Puhuja 1 [00:28:06]: Näiden podcast-jaksojen lopuksi kysyn aina keskustelukumppanilta jotakin sellaista onnistumista tai huippuhetkeä, jossa juuri sinulle on jäänyt kokemus siitä, että olet onnistunut dialogin edistämisessä. Mikä, Laura Arikka, olisi sinulle tällainen hetki?

Puhuja 2 [00:28:25]: No tämä minun valitsemani hetki tapahtui muutama viikko sitten. Me koordinoimme Ylen kanssa tämmöistä Hyvin sanottu -hanketta, jossa on mukana yli 160 yhteistyökumppania. Ja tuossa syys-lokakuun vaihteessa järjestettiin Suomen ensimmäiset keskustelufestivaalit Hämeenlinnassa. Hyvin sanottu -keskustelufestarit, joihin kutsuttiin ketä tahansa paikallista tai ympäristössä asuvaa ihmistä mukaan keskustelemaan tärkeistä asioista. Siellä oli julkisia keskusteluja ja oli luottamuksellisia erätaukoja ja sitten tämmöisiä julkisia pop up -keskusteluja, mihin kävijät saivat halutessaan liittyä ja heitä siihen tuettiin. Mukana oli yli 55 järjestäjää ja yli 80 eri keskustelua kouluruokailusta metsään ja hyvästä elämästä kateuteen ja turvallisuudesta teatteriin ja jääkiekkoon. Palaute on ollut todella hyvää tästä tapahtumasta kävijöiden ja järjestäjien osalta ja tämä on ollut jotenkin aivan huikea kokemus tältä syksyltä. Ollaan tehty uudella tavalla jotakin, pyritty kutsumaan mukaan heitä, jotka eivät yleensä osallistu ja pääsemään sieltä paneelikeskusteluista semmoiseen yhteiseen keskusteluun. Tämä tuntui nyt onnistuvan ja puhuttelevan ihmisiä, hyvin eri taustoista tulevia ja eri organisaatioista tulevia. Ja siellä oli niin mahtava meininki, että sekin oli jotenkin mainio, että siellä oli semmoinen innostunut festaritunnelma ja tuntui, että ihmiset tulivat hyvillä mielin. Tätä tullaan nyt sitten jatkamaan myöskin ensi vuonna, niin tämän kokemuksen halusin jakaa.

Puhuja 1 [00:30:08]: Ihan huikea esimerkki. Vau, keskustelufestarit. Ja ihan huikea kirjo noita eri teemoja, joista siellä on keskusteltu. Ihan pakko sanoa tähän näin, että erityisesti resonoi tuo paneelikeskustelujen maailmasta luopuminen. Itsekin olen tässä tämän syksyn aikana muutamassa tilaisuudessa saanut järjestäjät vakuuttumaan, että paneelikeskustelu voidaan korvata jollain muulla, ja meillä on muutama hyvä kokemus yhteistyödialogista, joka on järjestetty perinteisen paneelikeskustelun tilalle. Eli kokeilemalla ja tekemällä asiat kehittyvät ja muuttuvat pikkuhiljaa. Kiitos Laura, kun pääsit vieraakseni tähän podcastiin. Kaikkea hyvää sinulle ja koko Erätauko-säätiölle. Teette tärkeää työtä.

Puhuja 2 [00:30:58]: Kiitos Minna ja samoin, teette Metropoliassa hienoa työtä. Meillä kyllä tiimissä ja itsellä on aina iloa siitä, että teillä on oma dialogipäällikkö. Se on kyllä huikea juttu, että kiitos myös teille kaikesta yhteistyöstä ja hyvästä työstä.

[Musiikkia. 00:31:14]

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Anna Muukkonen
Puhuja 3 Elina Ala-Nikkola

[musiikkia]

Puhuja 1 [00:00:18]: Tervetuloa sukeltamaan dialogiin. Dialogi käsitteenä nousee esiin yhä useammin ja oma kokemukseni on, että sen merkitys ymmärretään yhä paremmin. Tässä jaksossa pysähdytään pohtimaan dialogin synnyttämistä ja tukemista. Olen saanut tänne kanssani keskustelemaan kaksi metropolialaista dialogin synnyttäjää. Ihan kohta annan teille hetken esitellä itsenne. Sitä ennen kerron, että olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta Metropolia ammattikorkeakoulussa luomassa paikkoja dialogiin ja edesauttamassa dialogin syntymistä. Ja tänään seurassani on Anna Muukkonen, tervetuloa Anna.

Puhuja 2 [00:01:10]: Kiitos, Minna. Mahtavaa olla täällä mukana. Jos esittelen itseni, niin olen tosiaan muotoilija sekä täällä Metropoliassa luovan dimensioyhteistyöalustan koordinaattori ja vielä kolmanneksi Parru-tiimin jäsen, eli osallistuvaa työotetta sparraavan tiimin yksi kuudesta jäsenestä.

Puhuja 1 [00:01:35]: Ihanaa, Anna, että olet täällä ja tervetuloa myös Elina Ala-Nikkola.

Puhuja 3 [00:01:40]: Kiitos, Minna. Olen tosiaan Elina ja minä olen taas sitten kultturituottaja. Minun kulttuurituottajan tehtävä on aina pyörinyt jotenkin tällaisen osallistuvan työotteen ja ihmisistä käsin lähtevän työn parissa, niin kuin ihmisten äänellä tehtävää työtä. Tänään on kiva päästä juttelemaan dialogista ja olen tosiaan myöskin tuon Parru-tiimin jäsen, eli ollaan Annan kanssa kollegoita.

Puhuja 1 [00:02:11]: Kyllä, täydennyksenä vielä kerrottakkoon, että myös itse toimin tässä samassa Parru-tiimissä eli useasti olemme koolla sen äärellä, että miten saisimme luotua, miten saisimme tuettua dialogisuutta ja tänään näitä teemoja vähän yhdessä pyöritellään.

Puhuja 1 [00:02:32]: Lähdetään liikkeelle dialogin edellytyksistä, minkälaiset asiat täytyy olla kunnossa, jotta se dialogi lähtee käyntiin. Paikalle tarvitaan ainakin oikeita ihmisiä ja henkilöitä kiinnostava aihe, mutta riittääkö se? Mitä tuumitte?

Puhuja 3 [00:02:59]: Minä jotenkin haluaisin ehkä lähteä ensin miettimään sitä, että mitä ylipäänsä me ajatellaan että dialogi on. Kun dialogi on vähän eri asia kuin vaikka tällainen, oikeastaan vähän eri asia kuin puhuminen tai vuorovaikutus tai debatti tai väittely tai näin. Dialogi on jotain vähän syvempää ja minua on ainakin tosi paljon auttanut siinä dialogin ohjaamisessa se, että tämä tällainen määritelmä mikä on aika monessa paikassa, muun muassa Kai Alhanen on muistaakseni tätä määritelmää tuonut, että dialogi on sellaista missä pyritään ymmärtämään itseä, mitä minä tästä asiasta ajattelen. Pyritään ymmärtämään mitä toinen ihminen siitä asiasta ajattelee ja sitten pyritään ymmärtämään jotenkin myös sitä asiaa, jonka äärellä ollaan dialogissa. Minun mielestäni siinä ehkä keskeisintä on se, että me ei pyritäkään samanmielisyyteen vaan me pyritään ymmärtämään sitä läsnä olevaa juttua sekä toisten ja omia ajatuksia siitä. Se ehkä johtaa sitten sen äärelle, että miten sitä dialogia voidaan myös fasilitoida tai edesauttaa. Mitä sinä Anna ajattelet?

Puhuja 2 [00:04:19]: Minä itse ajattelin heti, että täytyy muistaa selvittää. Itse ainakin tässä keskustelussa tulen puhumaan kohtaamisesta ja niistä hetkistä missä joko virtuaalisesti tai fyysisesti läsnäollen harjoitetaan dialogia tai tähdätään siihen. Dialogiahan voi toki käydä vaikka kirjeenvaihdolla tai internetissä tai somessa. Itsellä se oma työkenttä on näissä oikeissa kohtaamisissa, jotka yleensä toki painottuva siihen, että siinä hetkessä on sitä dialogia ja sitten voidaan se tavallaan niiden vaikka fasilitoitujen työpajojen tai hetkien jälkeen jatkua muualla ja muilla tavoin. Mutta pari kohtaa mihin myös tartuin Minnan ja sinun Elina puheenvuoroissa. Sinun avauksesi dialogista resonoi tosi paljon ja allekirjoitan sen. Minä kirjoitin sanat ylös: ”oikeita ihmisiä ja läsnäolo” eli oikeastaan mikä minun mielestäni on tärkeintä, että varsinkin nykyisessä kiireisessä ajassa niin keitä tahansa siihen kohtaamisen hetkeen tuleekaan on se, että saadaan ihmiset oikeasti läsnä siihen hetkeen. Jätetään ne sähköpostit ja muut ajatukset tai murheet ja tällaiset pois, ja saadaan jokainen osallistuja oikeasti tulemaan siihen, että ei voida olla monessa paikassa samaan aikaan. Sen lisäksi tykkäsin tästä kun Minna kysyit, että vaaditaan ainakin oikeat ihmiset. Aloin miettiä, että itse asiassa jotenkin oma kokemus on, että kaikki ihmiset, jotka siihen hetkeen vain tulevat ovat oikeita, koska se voi olla, että siellä on meillä vaikka töissä opiskelijoista asiantuntijoihin tai alueen asukkaita, jotka on tällaisia kokemuseksperttejä. Kenen tahansa joku näkemys tai kommentti voikin kirvoittaa jonkun toisen henkilön oppimaan siitä asiasta tai omasta käsityksestä. Enemmän ainakin juuri se, että ehkä läsnäolo itsellä tuntuu olevan se avain tähän.

Puhuja 1 [00:06:27]: Hienosti tarrasitte minun heittämään koukkuun, oikeat ihmiset paikalle. Ajattelen ihan samalla tavalla, että juuri ne ihmiset, jotka ovat sillä hetkellä paikalla ovat se oikea kokoonpano. Olennaista on se, että jokainen tai näin itse ajattelen, että jokainen joka on paikalla, niin kokee että hän on arvokas ja arvostettu siinä omassa roolissaan, sinä omana henkilönään. On hän sitten edustamassa jotain tiettyä asiaosaamista tai tiettyä vaikka henkilöryhmää, niin kuin vaikka tuossa opiskelijaesimerkissä, jonka Anna nostit esiin. Dialogisuus, näin sen ajattelen, niin syntyy silloin kun nämä ihmiset pystyvät kohtaamaan sen asian äärellä, pysähtyä kuuntelemaan mitä toisilla on sanottavaa ja jotenkin antaa sen ymmärryksen jalostua siinä yhteisen keskustelun aikana.

Puhuja 3 [00:07:22]: Teidän puheista minulla resonoi se, että jotenkin itse käytän tosi paljon jos ohjaan dialogia tai vaikka itse osallistuisinkin dialogiin, niin minä aina ajattelen sitä, että jokainen hetki ihmisellä on erilainen ja ainutlaatuinen. Minä Elinana olen tänään erilainen kuin huomenna, eli minä tulen eri tilanteisiin eri intensiteetillä riippuen siitä miten hyvin olen nukkunut tai miten olen syönyt tai miten paljon minulla on ollut tekemistä päivän aikana, aikaa rentoutua. Tavallaan minä usein ohjaajana kannustan ihmisiä siihen, että tule sellaisena kuin olet eli tule sillä intensiteetillä mikä juuri tässä hetkessä juuri nyt on. Jos se intensiteetti on vaikka se, että tänään tuntuu siltä että en haluakaan hirveästi sanoittaa asioita, niin se dialogi ei aina ole puhetta pelkästään, vaan se voi olla myös sitä, että minä tosi aktiivisesti kuuntelen mitä muut sanovat ja pyrin ajattelemaan sitä, että mitä minä itse olen tästä mieltä, mitä minä ajattelen. Olen huomannut, että tämä auttaa yleensä ihmisiä myös, ihmiset rentoutuvat että apua, minun ei ole pakko tässä nyt tuottaa jotain valtavan suurta.

Puhuja 1 [00:08:43]: On ihana tuo ajatus siitä minkä Elina toit esiin, että tule sellaisena kuin olet. Toisaalta kun me työssämme mahdollistamme dialogia, niin ajattelen myös, että me voidaan auttaa myös päästämään irti niistä asioista, jotka ehkä jylläävät mielessä tai on vaikuttaneet siihen sen hetkiseen vireystilaan esimerkiksi antamalla pieni hetki laskeutua juuri siihen hetkeen, sen aiheen äärelle. Hetki hengittää tai sitten joskus voisiko sanoa, että kovemmat keinot käyttöön kehottamalla laittamaan vaikka sen läppärin pois tai kännykän pois tai nousemaan seisomaan siitä omalta paikalta eli hellästi tuuppaamalla kohti sitä keskittymisen tilaa, niin voidaan auttaa. Ja kun siihen yhdistetään tuo tietynlainen armollisuus, näin Elina kuulin, että puhuit, niin silloin minun mielestäni alkaa olla aika hyvät edellytykset sille, että se keskustelu voi lähteä viemään eteenpäin. Mitä Anna tuumit?

Puhuja 2 [00:09:50]: Komppaan kyllä teitä molempia. Mietin, että kysymys oli että millaisilla seikoilla luodaan edellytykset dialogille, niin juuri tämä virittäytyminen. On se sitten se laskeutuminen ja asettautuminen siihen tilaan, mutta myös sen lisäksi se, että tuodaan jollain tavalla sellainen ehkä temaattinen virittäytyminen minkä äärellä ollaan. Monesti me kaikki puhutaan meidän omista lähtökohdista niin kuin tutuilla yhteisillä sanoilla ja yhteisillä termeillä, mutta me tullaan eri aloilta. Silloin esimerkiksi tosi tärkeää jaksaa avata tosi paljon siinä keskustelussa, että jos minä puhun konseptista, niin arkkitehtuurissa konsepti-termi on aivan eri asia kuin vaikka muotoilussa konsepti. Jaksetaan kertoa, vähän avata mistä lähtökohdista tullaan, minkä teeman äärellä ollaan, vaikka se tuntuisi vähän hölmöltä tai hitaalta. Toinen mille kannattaa antaa aika dialogissa on juuri sitten se ajattelu. Mehän ollaan arjessa, aikalailla pitää saada aikaan ja suorittaa, niin se että myös hyväksytään, että dialogissa on hiljaisia hetkiä ja se on enemmän kuin hyvästä ja sitten vasta voi tulla yllättäen loppupuolella ne oikein syvät oivallukset ja pointit. Se voi ihmisiä vähän hermostuttaa, jos ei ole siihen tottunut arjessa.

Puhuja 1 [00:11:20]: Kiitoksia erinomaisista ajatuksista. Näillä eväillä ollaan siis saatu dialogi käyntiin, ollaan luotu otolliset edellytykset. Siirrytään seuraavaksi miettimään mitä sen jälkeen.

[musiikkia]

Puhuja 1 [00:11:41]: Näin me olemme saaneet dialogin käyntiin, dialogi on alkanut. Osallistujat osallistuvat, joku ehkä jo innostuu. Joskus tässä kohtaa piilee sellainen notkahduksen paikka. Seuraavaksi ajattelisin, että voitaisiin hetki keskustella siitä miten tukea ja ylläpitää sitä dialogia. Mikä saa keskustelun oikein leimahtamaan vauhtiin tai toisaalta miten se hyytyy hyvin alettuaan. Mitä Elina ajattelet?

Puhuja 3 [00:12:18]: Minusta sellainen tärkeä asia mistä oikeastaan jo vähän johdateltiin noissa alun puheenvuoroissa on se, että pystyy ylläpitämään koko ajan sitä psykologista turvallisuutta siinä tilanteessa, kun ollaan dialogissa. Jos dialogilla on ohjaaja, niin se on erityisesti ohjaajan tehtävä luoda sitä psykologista turvallista tilaa, jossa on luottamus sanoa, luottamusta olla oma itsensä. Esimerkiksi minä huomaan ohjaajana, että siihen minulla on auttanut se, että siinä alussa puhuu vähän niin kuin sellaisesta, se on vähän huono sana tässä sanoa pelisäännöt, koska minun mielestäni dialogiin ei tavallaan kuulu pelisäännöt tai tällaiset näin kovat asiat. Mutta vähän ikään kuin luo sellaista luottamuksen tilaa sillä omalla puheellaan, omalla ohjaajan rauhallisuudellaan ja ennen kaikkea sillä, että sinä tulet myös ohjaajana dialogiin omana itsenäsi. Jos sinä yrität olla siinä jotain muuta mitä sinä olet, niin silloin myös ne dialogissa mukana olevat ihmiset eivät välttämättä tule omina itsenään, vaan yrittävät ehkä esittää siinä jotain. Myös hyvää dialogia ei voi ehkä suunnitella tarkkaan valmiiksi miten se etenee, vaan ohjaajan pitää olla hyvin herkällä korvalla siinä, että mitä tässä tapahtuu ja miten minä vien tätä tilannetta eteenpäin. Se vaatii aika paljon sellaista opettelua, kokemusta ja ohjaajallekin jokainen dialogi on oppimismatka.

Puhuja 1 [00:14:04]: Erinomainen kulma tuo oman itsen peliin laittaminen, omalla persoonalla työn tekeminen. Jos et tee sitä itse, niin on huono edellyttää tai toivoa sitä myöskään osallistujilta eli tämänkin takia voi olla vaikea antaa sellaista ohjetta tai toimintatapaa, joka sopisi jokaiselle, koska meistä jokainen lähtee viemään sitä tilannetta oman persoonan, omien vahvuuksien, oman näkökulman kautta eteenpäin. Sitä ei tarvitse pelätä, se usein tuo siihen sen mausteen ja sen henkilökohtaisen tunnun. Anna?

Puhuja 2 [00:14:43]: Itse asiassa minä kirjoitin tällaisen ammattivinkin tähän vielä alkuun. Juuri tämä, että kuten Elina sanoit, varsinkin jos on fasilitaattori paikalla, se vaatii herkkää korvaa ja mukana olemista, niin vaikka työpajan suunnitelma saattaa näyttää hyvin yksinkertaiselta ja kevyeltä, niin samaan päivään ei todellakaan kannata buukata liian monia sessioita. Nämä on todella intensiivisiä ja ne ottaa kyllä paljon, kun siellä mennään syville ja pitää olla ihan eri tavalla läsnä, eli vaikka näyttää paperilla helpolta, niin ei se ihan heittämällä ja vasemmalla kädellä koskaan tule. Sille on hyvä antaa se kunnia ja arvostus. Toinen, minä komppaan paljon näitä niin sanottuja pelisääntöjä, eli juuri se miten tavallaan siinä kohtaamisessa käyttäydytään ja miten ikään kuin vaikka olisi fasilitaattori paikalla, niin on aina hyvä muistaa, että me kaikki ollaan vastuussa siitä hetkestä, että se onnistuu. Ikään kuin sanoittaa sellaista, muistuttaa tahtotilasta, että mitä me tahdotaan tältä hetkeltä, varmasti kaikki onnistumista ja hyvää tilannetta. Sitten on ihan hyvä myös aina kirkastaa sellainen, että miksi me olemme täällä, mitä me olemme tekemässä, mikä on tavoite. Ihan todella simppeleitä asioita, mutta jotenkin ne monesti aina siinä vauhdissa unohtuvat.

Puhuja 3 [00:16:22]: Se on totta, komppaan tätä kaikkea ja ennen kaikkea tuo tavoite on sellainen tärkeä. Se tavoite pitää olla, mutta sekään ei saa olla liian tarkka. Se pitää olla aika sellainen laaja, mutta kuitenkin kun ohjaajalla on tiedossa se minkä teeman äärellä tai minkä tavoitteen äärellä me ollaan tässä, niin silloin hän pystyy ohjaamaan sitä tilannetta koko ajan siihen suuntaan, että sen äärellä pysytään ja myös muistuttamaan ikään kuin aina välillä sitten niistä pelisäännöistä. Jos tuntuu, että alkaa tahmaamaan, niin sitten muistuttaa siitä, että hei, että dialogilla tarkoitetaan sitä että me ei pyritäkään samanmielisyyteen, väittelyyn tai muuhun, vaan että me pyritään ymmärtämään tässä tätä asiaa. Useinhan sellainen pitkällinen asian yhdessä ajatteleminen johtaa kyllä sitten päätöksiin ja tämmösiin, mutta se on hyvä huomata, että sen tavoite ei ole se päätöksenteko vaan yhdessä ajatteleminen.

Puhuja 1 [00:17:25]: Tuossa Anna puhuit suunnitelman tekemisestä ja Elina kivasti viittasit siihen, että miten se keskustelu usein johtaa siihen, että jotenkin se asia tiivistyy tai kehittyy tai ollaan ehkä lähempänä toistemme näkemyksiä. Nämä ovat minun mielestäni niitä kohtia, joissa dialogia voi tukea. Voi esimerkiksi sanoa ääneen, että kuulen että nyt ei tunnu tulevan enää kovin paljon uusia ideoita vaikka tai nyt minulle näyttäytyy siltä, että eikös me itse asiassa näistä kahdesta kun puhutaan, niin puhutakin aikalailla saman sukuisista asioista tai jotenkin sanoittaa sitä, että miten itse näkee ja kuulee sen keskustelun etenevän, koska se saattaa selkeyttää myös sitä kokonaisuutta sellaisille kuulijoille, jotka ovat enemmän ehkä sen oman näkökulmansa varassa tai katsoa vahvasti jostakin tietystä kulmasta. Tällainen kokemus minulla ainakin on.

Puhuja 2 [00:18:25]: Juuri tuollainen niin tunteiden kuin käsittämisen tulkkaus on ihan tosi tärkeää fasilitaattorilla, eli juuri osata ja uskaltaa kysyä tavallaan avaavia lisäkysymyksiä. Tarkoititko tätä tai minä kuulin, ja että mahdollisimman vähän jäisi jokaisen oman olettamuksen varaan, että jaksetaan puhua. Juuri tavallaan sitä, että kun puhutaan, mennään termeihin tai muihin, niin sitten vielä nämä että minkä vaikka alan tai tieteen termistössä ollaan. Kuitenkin meillä on sanoja, sanoilla on moninaisia merkityksiä.

Puhuja 1 [00:19:07]: Joskus toki sitten se tarkoittaa myös sitä, että hillitään. Nythän tässä tavallaan tuettiin sitä tekemistä. Joskus ryhmä voi ikään kuin rynnätä tai sännätä aika nopeastikin lähdetään miettimään vaikka konkreettisia asioita, niin joskus pitää muistuttaa ryhmää että hei, että pohditaanko vielä ensin miten päädyttiinkään tähän vaihtoehtoon tai olisiko meillä ollut tähän jotain muita vaihtoehtoja. Tai hei, että olisiko hyvää ottaa jotakin realiteetteja, esimerkiksi resursseja huomioon. Niin ihanaa kun on nähdä ryhmän innostus ja sellainen kipinöinti, joka siitä tulee, niin näkisin että vastuullinen dialogin ohjaaja myös katsoo, että mikä on sen kokonaistuloksen kannalta hedelmällinen etenemisnopeus. Joskus se vaatii kannustamista ja joskus taas jarruttelua, näin ainakin oma kokemukseni on. Mitäs Elina ajattelet?

Puhuja 3 [00:20:03]: Tuossa juuri tullaan siihen, että kun sillä vetäjällä on riittävän tarkkana se tavoite, mikä se on. Joskushan se tavoite on se, että pitää päästä johonkin tiettyyn maaliin, mutta juuri sitten jos puhutaan ihan siitä puhtaasta dialogista niin se on se, että ei välttämättä ollakaan samanmielisiä, mutta pystyy jotenkin oivalluttamaan niitä ihmisiä siitä toisten ajattelusta. Mitä mahdollisesti tuo toinen ajattelee, vaikka niiden lisäkysymysten kautta esimerkiksi. Aina palataan siihen tavoitteeseen, se on kyllä tärkeä juttu. Oliko sinulla Anna tähän jotakin?

Puhuja 2 [00:20:43]: Minä olin tänne laittanut muistiin juuri myös tuollaisen, mitä Minna sanoit ehkä toppuuttelemisesta. Me ollaan sosiaalisia eläimiä ja yleensä usein halutaan ehkä miellyttää toisia ja ryhmäytyä, ja mennä sinne samanmielisyyteen, koska siihen me ollaan totuttu työelämässä ja muutenkin. Mutta juuri sellainen, että fasilitaattorilta olisi tosi fiksu veto välillä, vaikka dialogi on vuorovaikutusta, niin sanoa että hei, kuulostelepa hetki itseäsi että miltä nyt tuntuu. Tavallaan, että uskaltaa puuttua siihen tilanteeseen, vaikkakin dialogisissa hetkissä usein ajatellaan, että pitää malttaa antaa aikaa, niin kumpaankin suuntaan.

Puhuja 3 [00:21:27]: Sitten tuli mieleen tällainen ajatus, että dialogiahan voi tukea sellaisilla käytännön asioilla, kun monestihan se saattaa olla niin, että ryhmässä on vaikka pari tosi puheliasta ihmistä ja sitten he vievät ikään kuin sen kaiken tilan siitä tilanteesta. Sitten ohjaajanahan sinä voit tehdä sen tyyppisiä keinoja, että sinä annat vaikka jokaiselle sen vuoron puhua rauhassa asiansa loppuun. Voi tehdä vaikka ihan siten, että antaa jotain minuuttimääriä, hei että nyt jokaisella on kolme minuuttia aikaa rauhassa puhua, jolloin tavallaan myös se kaikkien ääni tulee siellä kuuluviin. Dialogia voi myös mahdollistaa sillä, että antaa tällaisia niin kuin reflektiovuoroja. Sinä ikään kuin kerrot, että kuka tässä nyt reflektoi tuon toisen puhujan ajattelua, jolloin tavallaan kunnioitetaan niitä dialogin sääntöjä ikään kuin huomaamatta eli sitä, että siellä on se aktiivinen kuuntelu eikä vain se odotusarvo, että kohta minä pääsen sanomaan tämän minun mielipiteeni tästä asiasta enkä kuuntele toista. Minun mielestäni hirveän hyvä dialogin yksi sellainen klassikkomääritelmä on William Isaacsin neljä jakoa. Sen voi monella tavalla suomentaa, mutta minä olen suomentanut sen suurin piirtein näin, että kuuntele, kunnioita, odota ja puhu suoraan. Ohjaajana kun sinä koko ajan pidät mielessä ne, että sinä annat mahdollisuuden ihmisille siihen oikeaan aktiiviseen kuunteluun, jossa sinä oikeasti kuuntelet mitä se toinen ajattelee. Sinä kunnioitat sen toisen mielipidettä, et yritä korjata sitä. Sinä pysähdyt odottamaan ennen kuin muodostat välttämättä oman mielipiteesi ja kun on sinun vuorosi, niin sinä puhut suoraan.

Puhuja 1 [00:23:29]: Erinomainen tiivistys siitä.

Puhuja 3 [00:23:31]: Se on aika hyvä.

Puhuja 2 [00:23:33]: Kyllä, ja välillä tuo käännetään, että puhu suoraan sydämestä eli siinä näet sen linkityksen siihen omaan persoonaan. Annetaan sen oman tahtotilan ja tunteen, jotenkin sen asian merkityksellisyyden myös tihkua läpi. Se on luvallista, jopa suositeltavaa dialogissa.

Puhuja 3 [00:23:54]: Kyllä, ja tuossa tullaan juuri siihen psykologiseen turvallisuuteen. Jos sinä onnistut luomaan sen luottamuksen sen ryhmän ympärille missä sinä olet vetäjänä, niin silloin he uskaltavat heittäytyä siihen, että he puhuvat suoraan aitoina omina itsenään, mutta he myös kuuntelevat, kunnioittavat ja odottavat mitä se toinen sanoo. Silloin syntyy sellainen niin kuin taikahetki, joka joskus syntyy hyvässä dialogissa.

[musiikkia]

Puhuja 1 [00:24:27]: Nyt ollaan keskusteltu siitä, että miten dialogia voi tukea ja edistää. Toivoisin, että pysähdytään vielä hetkeksi sen äärelle mitä se tila, se fyysinen tila, jossa keskustellaan, on se sitten fyysinen huone tai on se sitten vaikka virtuaalinenkin tila, miten se vaikuttaa siihen dialogiin ja minkälaisia vinkkejä me voitaisiin koota sen tilan hyödyntämiselle? Mitä ajattelette? Anna, ole hyvä.

Puhuja 2 [00:25:01]: No ihan tällaisia simppeleitä juttuja, eli pienillä muutoksillakin voi tavallaan vapauttaa sitä tilannetta. Jälleen kerran, että paljon ollaan totuttu vaikka kokoustilassa tai luokkahuoneessa tai missä tahansa, niin se että muuttaa sitä järjestystä, että ei välttämättä istutakaan pöydän ääressä. Virittäytyminen tai esittäytyminen tehdään jollain luovalla tavalla, kuvakortteja käytetään tosi paljon. Jotain pikkuisen erilaista, pikkuisen siitä arkisesta tekemisestä eroavaa. Sen ei tarvitse olla mitään hullun villiä, mutta se auttaa tavallaan jotenkin ravistelemaan meidät siitä perushommasta ja käsittämään, että nyt tässä on hitunen jotain muuta.

Puhuja 1 [00:25:48]: Ja kohtuullisen kokoisilla ryhmillä se dialogiympyrä eli tuolien, istuinten asettaminen niin, että jokainen keskustelija näkee toisensa. Siinä ei ole välttämättä mitään pöytiä tai muita ikään kuin esteitä paikalla, niin on yksi tapa ikään kuin rikkoa sitä totuttua asetelmaa ja suunnata sitä huomiota nimenomaan toisiin ja siihen hetkeen.

Puhuja 3 [00:26:12]: Ja dialogiympyrästä tulee juuri se, että kun dialogihan on paljon muutakin kuin vain tätä puhetta, mitä nyt esimerkiksi tässä podcastissa kuullaan. Meidän kuulijat eivät näe, te kuulijat ette näe sitä, että mitä me täällä elehditään käsillä ja ties millä, te voitte vain kuvitella. Dialogihan on paljon muutakin kuin vain sitä puhetta. Silloin jos me ollaan live-tilassa tai virtuaalitilassa, niin myös se, että meillä on se ympyrä tai ne kasvokuvat tai muut, että me nähdään sitä toisten elekieltä ja sitä sanatonta dialogia myöskin, niin se on tosi tärkeää. Sitten sellainen ehkä käytännön asia minkä minä olen kokenut hyvänä on sitten se, että tuossakin käytetään sitä tilaa niin, että jokaisella on mahdollisuus olla siinä tilassa sillä omalla intensiteetillään. Me ei toisaalta pakoteta myöskään kaikkia istumaan siinä ympyrässä. Meillä saattaa olla vaikka joku erityisryhmä, jossa onkin parempi, että joku istuukin vähän sivummalla ja haluaa kuunnella, ja tulla ehkä siihen sitten kun hänestä tuntuu hyvältä tai tuntuu epämiellyttävältä olla siinä piirissä. On sellaisia ihmisiä, esimerkiksi minä kuulun niihin, että minä ajattelen paljon paremmin kun minä seison tai kävelen, jolloin annetaan mahdollisuus siihen, että hei, jos tuntuu että haluat nousta seisomaan, niin ole hyvä. Se vapaus valita myös se oma tapa olla siinä. Se lisää sitä luonnollisuutta ja turvallisuuden tunnetta.

Puhuja 1 [00:27:43]: Tilanneherkkyys ja joustavuus auttaa siis pitkälle tässäkin asiassa.

Puhuja 3 [00:27:49]: Kyllä.

Puhuja 2 [00:27:50]: Kyllä, ja juuri nimenomaan tuo moninaisuuden kunnioittaminen ja jos itselle on uutta tällainen dialogisten sessioiden vetäminen, niin kuten Minna sanoit kanssa aikaisemmin, niin on helpompaa aloittaa pienillä ryhmillä ja tietysti siellä tulee se, sanotaan että en yli kymmenen ihmisen helposti menisi tai sitten pitää olla vaikka useampia pöytäryhmiä tai muuta. Kannattaa pitää ne mahdollisimman pieninä, se helpottaa sekä fasilitaattoria että sitten niitä osallistujia.

[musiikkia]

Puhuja 1 [00:28:32]: Tähän loppuun pyytäisin teitä molempia jakamaan yhden onnistumisen tai sellaisen huippuhetken, jossa teille itsellenne on jäänyt kokemus siitä, että olette onnistuneet dialogin edistämisessä. Aloitatko vaikka Elina?

Puhuja 3 [00:28:49]: Ensimmäisenä täytyy sanoa, että rohkaisen kaikkia kokeilemaan, harjoittelemaan ennakkoluulottomasti. Dialogista löytyy paljon kaikenlaista materiaalia ja ihmisiä, jotka on sitä tehneet ja mielellään auttavat ja sparraavat. Tässä itsekin on tehnyt sitä tosi paljon, mutta tulee niitä hetkiä, että apua, menipäs aivan huonosti. Ja sitten taas tulee niitä tähtihetkiä, eli tavallaan me ollaan koko ajan oppimassa. Mutta yksi sellainen tähtihetki tulee mieleen. Olen vetänyt sellaisia työpajoja aika paljon, missä ollaan dialogissa sen äärellä, että mitä on luovuus työelämässä ja miten sitä luovuutta voidaan hyödyntää osana työelämää. Siellä on useammassakin työpajassa tullut sellainen tähtihetki, että wau miten nämä ihmiset pääsevät tämän aidon dialogin äärelle. Siellä päästään sellaisiin keskusteluihin, joissa ollaan eri mieltä. On näkemyksiä erilaisia, mutta aidosti pysähdytään kuuntelemaan sitä toisen näkemystä ja jotenkin sitä kautta avarretaan sitä maailmaan. Esimerkiksi luovuus on jokaiselle täysin erilainen kokemus ja yksilöllinen kokemus, ja jokainen etsii ne omat reittinsä siihen luovuuteen, niin siellä on juuri näkynyt sitä, että ihmiset oivaltavat erilaisia tapoja. Juuri tämä kuuntelu, kunnioittaminen, odottaminen, sydämestä puhuminen. Ne on olleet kyllä upeita sessioita.

Puhuja 1 [00:30:29]: Kiitos, Elina. Upeus ihan kuuluu tuosta hymystä sinun äänessäsi. Mitäs Anna?

Puhuja 2 [00:30:35]: Itse vaikutuin tässä vähän aikaa sitten oli Mahdollisuuksien maisemia, tämä Metropolian tapahtuma liittyen luovuuteen, miten sitä on ihan kaikkialla ja kaikilla aloilla. Olin kollegani kanssa vetämässä kestävään kehitykseen liittyvää, EU-aloitteeseen liittyvää työpajaa. Me ollaan useampia niitä kyllä vedetty vähän erilaisille sidosryhmille. On tuntunut, että kun on sanoja kuten EU, hankkeet ja tällaiset, niin ihmisten on vähän vaikea ehkä saada siitä kiinni, vaikka kestävä kehitys sinällään on tosi kiehtova ja tärkeä aihe. Jonkinlainen taika tapahtui tuossa tapahtumassa, kun pidettiin työpajaa. Siellä oli opiskelijoista ammattilaisiin paikalla, oli tosi moninainen ryhmä. Sen lisäksi, että siellä oli äärimmäisen hyvää ja inspiroivaa dialogia, niin ehkä kaikkein vaikuttuneimpia olimme minä ja kollegani, kun me opimme siitä asiasta ja sen asian äärellä kohtaamisesta aivan uusia asioita, mitä ei todellakaan odotettu ja nyt meillä on uusi työpajakonsepti sitten näiden pohjalta syntynyt, mitä me halutaan todella pian päästä toisintamaan. Joskus käy näinkin päin, että tuntuu että kaikki lähtivät sieltä tapahtumasta ihan, että saimme kaikki enemmän kuin odotimmekaan.

Puhuja 3 [00:32:09]: Tiedätkö Anna, pakko kommentoida tähän, että meidän molempien tätä hyvää kokemusta yhdistää se, että molemmilla on ollut todella moninainen ryhmä siinä dialogissa mukana. Siellä on ollut hyvin eri lähtökohdista tulevia ihmisiä. Se usein mahdollistaa sen sellaisen tosi hyvän dialogin, koska silloin päästään niihin erilaisten ajattelutapojen jakamiseen ja jonkun uuden löytämiseen.

Puhuja 2 [00:32:37]: Ja varmasti juuri tavallaan mitä tässä ollaan puhuttu, että mitä moninaisempi ryhmä, niin sen yksinkertaisempana ja simppelimpänä pitää ne työpajat ja kohtaamiset pitää, ja jaksaa tulkata ja avata ja olla siinä läsnä, niin näköjään ollaan sitten onnistuttu soveltamaan näitä omia oppeja.

Puhuja 3 [00:32:56]: Se on muuten totta, me on monesti todettu Annankin kanssa tässä kun on tehty paljon yhdessä töitä, että sitten kun alkaa meistäkin vaikuttaa joku homma liian monimutkaiselta, niin se on ehkä hankala. Yksinkertaisuus on aina valttia ja silloin syntyy hyvää jälkeä.

Puhuja 1 [00:33:12]: Tähän ajatukseen on hyvä lopettaa. Kiitos Anna, kiitos Elina ja kiitos kuulijat, jotka jaksoitte pysyä seurassamme koko tämän jakson ajan. Lisää jaksoja luvassa, kun sukellamme dialogiin. Kiitos.

[musiikkia]

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]

Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Annu Karkama

Puhuja 1 [00:00:10]: Dialogisuutta hyödynnetään monin tavoin korkeakouluopinnoissa, korkeakouluyhteisössä mutta myös muiden organisaatioiden oppimisessa. Usein sen tehtävänä on tarjota näkymä toisen ajatteluun ja siten reflektoida omia ajatuksia, omaa oppimista ja sitä kautta luoda yhteistä ymmärrystä. Tässä jaksossa pohditaan dialogin suhdetta oppimiseen. Olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta Metropolia-ammattikorkeakoulussa ja täällä meidän organisaatiossamme luomassa paikkoja dialogille ja tukemassa organisaatiota dialogisuutta kohti. Tähän jaksoon olen saanut vieraakseni Annu Karkaman Mukamas Learningista. Tervetuloa, Annu!

Puhuja 2 [00:01:02]: Kiitoksia, Minna! Mukava päästä tänään dialogin syövereihin. Katsotaan, mitä juttutuokio tuo mukanaan.

Puhuja 1 [00:01:09]: Kyllä vain. Kerro vähän, Annu, mitä itse teet ja mitä te Mukamaksella laajemminkin teette?

Puhuja 2 [00:01:16]: Joo, toimin oppimismuotoilun valmentajana. Mukamaksella olemme oppimismuotoilutoimisto, eli ihan valtakunnallisesti autamme suomalaisia organisaatioita luomaan oppivaa kulttuuria työyhteisön sisällä mutta tietenkin myös asiakkaiden kanssa. Meidän oppimiseemme ja oppimisen muotoiluumme kuuluu vahvasti dialoginen ajattelu ja yhdessä oppimisen tematiikka. Tämä on ehkä se, millä kärjellä minä tänään täällä olen mukana sitten.

Puhuja 1 [00:01:49]: Ihanaa, kun olet täällä mukana. Kerroitkin jo, että olette tukemassa organisaatioita ja yhteisöjä dialogisuudessa. Miten se käytännössä tapahtuu? Miksi dialogisuus on niin keskiössä siellä?

Puhuja 2 [00:02:07]: Jos mietitään oppimista, meillä on aina mahdollisuus oppia yksilöinä oman päämme sisällä ja hankkia tietoutta ja tutkia sitä, mutta dialogisuus on yhteisen oppimisen, jos me puhumme, oppimismuotoilussakin tämä perustuu tällaiseen sosiokonstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, eli siellä on sosio-sana eli tällainen yhteinen tekeminen ja nimenomaan yhteisen tiedon rakentaminen ja rakentuminen, mikä ajatuksen taustalla on. Jos me jäämme liikaa omien ajatustemme kanssa pyörimään, me emme oikein saa sellaista peilipintaa siihen, menenkö oikeaan suuntaan tai onko oppiminen validia, mihin haluaisin itseäni lähteä viemään. Siinä saattaa helposti vähän sokaistua, onko suunta oikea tai onko tämä edes oikea asia, mitä minun pitää oppia tässä, ja mitä tämä vie eteenpäin, viekö tämä minua yksilönä, viekö tämä meidän yhteistä tekemistämme. Sitten kun me pääsemme dialogisuuteen ja yhteisen tiedon jakamiseen, onhan se aika oleellista siinä, että me oikeasti kuljemme, varsinkin kun työkontekstissa puhutaan, että me kuljemme oikeaan suuntaan, sinne, minne organisaatio ja liiketoiminta ja mikä onkaan organisaation tavoite, että me kuljemme oikeasti yhteisesti samaan suuntaan, niin dialogi ja sanantaminen, keskinäinen dialogi ja sanantaminen on todella oleellista.

Puhuja 1 [00:03:27]: Kyllä. Aika usein, kun muutosta tapahtuu, välttämättä kenelläkään ei ole ihan selkeänä päämäärä tai maali. Voi olla, että strategia tai tavoitteet ohjaavat suuntaa, mutta monta kertaa polku haluttua tavoitetta kohti muotoutuu matkan varrella. Itse ainakin olen kokenut, että näissä paikoissa yhteiset keskustelun paikat ja yhdessä ääneen ajattelu monta kertaa kirkastaa sitä, että hei, näinhän me teemme, ja miksi me teemme näin, ja mitä ehkä seuraavaksi täytyisi tehdä. Se on myös keino, mutta se osaltaan myös muokkaa tekemisen tapaa ja suuntaa.

Puhuja 2 [00:04:05]: Kyllä. Ehdottomasti. Nyt kun me mietimme dialogin määrittelyä, en ole ihan varma, oletteko muissa jaksoissa sitä ehtineet jo määritelläkin, mutta mehän puhumme dialogisuudessa nimenomaan siitä, että me lähdemme luomaan yhteistä ymmärrystä ja tutkimaan yhteistä totuutta. Meillä ei tarvitse olla välttämättä samamielisyyttä tai tiettyä päämäärää, mihin siinä päästään, mitään agendallista juttua, vaan enemmän juuri se, että minun ajatukseni on tällainen ja sinun ajatuksesi on tällainen, ja lähdetään sen kautta tutkimaan, mitä yhteistä me löydämme tästä ja missä me ehkä olemme erimielisiä, niitä kosketuspintoja lähdetään hiomaan yhteen. Se on mielestäni todella antoisaa ja mielenkiintoista, miten me voimme lähteä luomaan yksilöiden polkua yhteiseen suuntaan, ja siitä tulee se yhteinen tie sitten.

Puhuja 1 [00:04:54]: Kyllä. Jonkin verran olen itse törmännyt, kun erilaisia uudistusprojekteja olen vienyt läpi, tietynlaiseen huoleen tai jopa epäluuloon siitä, onko todellakin niin, että kenelläkään ei ole pöytälaatikossa piilossa sitä tavoitetta tai oikeaa agendaa, ihan oikeastiko voidaan tänään pysähtyä puhumaan siitä, mistä juuri tänään täytyy puhua. Ainakin asiantuntijaorganisaatiossa ehkä päämäärähakuisuus tai tavoitekeskeisyys nostaa herkästi päätään ja ehkä hiukan hämmästellään. Onko tämä, Annu, tuttu reaktio?

Puhuja 2 [00:05:33]: Kyllä. En ehkä tuollaisenaan ole, mutta olen aistinut sen ehkä välistä. Juuri se, että yllätytään osallisuuden mahdollisuudesta. En tiedä, yleistänkö liikaa, mutta tuntuu, että sitä on ollut liikaa, että ohjataan juuri sieltä pöytälaatikkopamfleteista, että tuossa nyt on tavoite, nyt kuljetaan sitä kohti, että on vähän totuttu siihen, että meille tullaan vain sanomaan, että tässä ovat nyt linjaukset ja mennään tätä kohti. Siihen ei välttämättä aina osata tarttuakaan. Sitten kun on se mahdollisuus, että nyt keskustellaan, niin sieltä saattaa kuulua tämä, mihin nämä keskustelut oikeasti johtavat, että joku muuhan ne päätökset tekevät. Sellaista tietynlaista skeptisyyttä siitä, onko minun ajatuksillani oikeasti merkitystä ja viekö tämä oikeasti mihinkään. Tämä on ehkä nyt, jos mietitään dialogia esimerkiksi johtamisessa tai yleensäkin organisaation kulttuurissa, on ollut hieno suunta, että nyt on havahduttu siihen, että nimenomaan osallisuuden paikkojen tarjoaminen, ja ne ihmiset, jotka oikeasti työtä tekevät ruohonjuuritasolla, tietävä parhaiten, missä asiakkaiden ratkaisuja, miten niitä lähdetään sumplimaan, siellä ne taidot ja kaikki ne ajatukset ovat. Pitäisi ehdottomasti olla vielä enemmänkin osallisuuden paikko ja sitä, että lupaa, ja aikaa dialogille voitaisiin oikeasti tarjota. Tähän törmää.

Puhuja 1 [00:06:59]: Meillä Metropoliassa on vielä melko tuoreessa muistissa muutosmatka, kun tiivistettiin kampusrakennetta niin, että siirryttiin neljälle kampukselle. Kun lähdetään luomaan uusia tekemisen ympäristöjä, silloin tietenkin, näin itse vahvasti ajattelen, nimenomaan täytyy kutsua koolle ne henkilöt, jotka tiloja käyttävät, miettimään, miten tiloissa toimitaan ja minkälaista kulttuuria haluamme vahvistaa ja tukea. Tämä oli sellainen todella kiinnostava muutosmatka, paljon erilaisia dialogin paikkoja. Tässä Mukamas oli meitä auttamassa yhden kampuksen osalta. Osaatko sanoa, onko tämä tyypillinen paikka, jossa organisaatiot pyytävät sisäiseen dialogiin tukea ulkopuoliselta taholta?

Puhuja 2 [00:07:48]: Kyllä. Olemme useamminkin oltu sitä. Saisi olla enemmänkin mielestäni, mutta olemme todella usein auttaneet nimenomaan muutostilanteissa. Esimerkiksi on ollut joskus fuusioitumiseen, ja eri yksiköitä on yhdistynyt, ja on jouduttu miettimään vähän, mistä pitää opetella päästämään irti ja mikä on tulevaisuus. Näihin kannattaa ehdottomasti ottaa ulkopuolisia, koska se vapauttaa ajattelua ja siinä tulee vähän sellaista out of the box -tunnelmaa, että vähän uskaltaa laatikon ulkopuolelta ajatella, kun siinä on joku ulkopuolinen. Se ei tunnu tavallaan niin henkilökohtaiselta, kun kertoo tarpeista, mitä muutostilanteissa voi tulla esiin. Ulkoiset fasilitaattorit ovat todella hyviä. Teidänkin tapauksessa, meiltähän Vilma oli sitä vetämässä, ja hänkin teki tällaisen noston silloin, että on todella tärkeää, että teiltä oli myös kuitenkin siinä prosessissa omia sisäisiä fasilitaattoreita mukana myös avustamassa siinä. Siinäkin tavallaan rakennetaan sellaista pitkäjänteisyyttä, että se ei ole vain ulkoisen fasilitaattorin käsissä, vaan siinä pysyy jokin punainen lanka myös talon sisälle. Se on yksi tärkeä juttu, millä organisaation dialogin jatkuvuutta voidaan myös tukea.

Puhuja 1 [00:09:02]: Kyllä. Näin, voisiko sanoa, tilaajan ja kansan fasilitaattorin näkökulmasta, voisi ehkä nostaa vielä esiin sen, että sitten keskustelut pakottivat meitäkin ajattelemaan uusiksi, yksinkertaistamaan, selittämään, kirkastamaan, tiivistämään, eli paitsi että dialogi tukee matkaa, samalla se hioo myös sitä, miten tehdään ja mitä kohti mennään. Itse ainakin koen, että se, että saa siihen jonkun toisen haastamaan ajattelua ja vähän stimuloimaan osallistujia kohti dialogia on hyvä valinta ja helpottaa montaa muuten ehkä vähän haastavampaa kohtaa, joita väistämättä muutosprosesseihin aina mahtuu mukaan. Kiitoksia teille siis hyvästä yhteistyöstä tälläkin muutosmatkalla.

Puhuja 2 [00:09:49]: Kiitos! Minulla tekee mieli sitten kysyä sinulta, miten koet, että jos siellä, tällaisetkin muutostilanteet saattavat helposti nostaa tunteita pintaan, siellä on paljon juuri sellaisia kokemuksia, että halutaan kertoa iloista ja haasteita, joita muutostilanteisiin liittyy, miten koet, antoiko se mahdollisuuden tuoda esimerkiksi tunteita selkeämmin esiin tai nostaa negatiivisiakin ajatuksia, että kun siellä oli ulkopuolinen fasilitaattori? Huomasitko tällaista helppoutta tai jotain tällaista?

Puhuja 1 [00:10:21]: Huomasin, ja ehkä jossain määrin jopa yllätyin siitä, miten tunnepuhe nosti päätään, kun joku ikään kuin sanoitti, että nyt on lupa puhua siitä myös, miltä tuntuu, että ei olla pelkästään asian äärellä. Voisiko sanoa, että ne molemmat ääripäät, se hehkuttavampi, innostuneempi, nyt silmissä säteilee, kun olen innostunut tästä -tyyppinen, ja sitten taas sieltä toisesta ääripäästä ne ehkä aika vahvatkin ahdistuksen tai ehkä joka sellaiset epävarmuuden, pelon tunteet, ne tulivat mielestäni selkeämmin näkyviin, kun siinä oli joku muu, siis joku muu fasilitoimassa oman talon väkeä. Jotenkin me olemme valmiimpia ihmisenä sitten kuitenkin paljastamaan enemmän, kun tilanne on jotenkin siitä totutusta poikkeava, sanoitetaan, että nyt on lupa, ja joku ihan aidosti uutena asian äärellä ihmetellen kysyy, miltä tämä sinusta tuntuu. Se jollakin tavalla ainakin meillä resonoi. Iloisiakin yllätyksiä tuli, että aa, tästähän ollaan aidosti innoissaan tai ylpeitä, mikä oli ehkä jäänyt vähän sellaisen arkisemman alle. Sitten taas toisaalta ne oli todella arvokkaita myös näille henkilöillä, joilla oli tarvetta sanottaa pahaa oloaan tai ahdistustaan tai sitä, että tavallaan sillekin löytyi luonteva paikka.

Puhuja 2 [00:11:49]: Kyllä, Ulkopuoliselle fasilitaattorille dialogin laajentamisessa tietenkin on tärkeä paikka, mutta sitten totta kai herää myös se kysymys siitä, miten me voisimme tukea sitä, että dialogi olisi yhtä avointa ja luottamuksellista ihan jopa ilman niitä ulkopuolisia fasilitaattoreita, että on ne hetket ja kehittämishetket ja ajatukset, joskus jopa tiimiin dynamiikkaan tai johonkin tällaiseen liittyen, milloin kannattaa esimerkiksi hetkellisesti ottaa yhteen tai kahteen palaveriin joku ulkopuolinen, mutta se, että me pystyisimme kuitenkin ihan organisaation sisällä tukemaan dialogisuutta mutta myös niitä fasilitaatiotaitoja ihan yleisinä työelämätaitoina, koska aina, kun me olemme ihmisten kanssa tekemisissä, siinä tapahtuu aina sellaista tietynlaista ymmärryksen rakentumista, niin jos meillä on pieniäkin taitoja jotenkin fasilitoida, vaikkei se olisi mitään, että nyt minä pidän sinulle kehityspajan ja nyt muuten ajatellaan ja ideoidaan, vaan arjen tilanteita, että meillä on pieniä taitoja kysyä oikeanlaisia kysymyksiä ja mahdollistaa sitä kautta, vaikka ne olisivat kahvipöytäkeskustelujakin, niistä saadaan aina enemmän, ikään kuin päästään keskustelusta dialogin tasolle enemmän. Fasilitointitaidot ihan pieninäkin taidon hippusina osana kaikkea arkea ovat oikeasti aika tärkeitä dialogisemman kulttuurin luomisessa.

Puhuja 1 [00:13:10]: Kyllä, pedagogina olen täysin samaa mieltä. Kerrottakoon tähän makupalana, että nyt tänä syksynä Metropoliassa tarjotaan ylemmän ammattikoreakoulututkinnon opiskelijoille valinnaisena viiden opintopisteen mahdollisuutta syventyä osallistuvaan työotteeseen ja siellä fasilitointitaidot ja dialogin mahdollistaminen ja tukeminen tulokulmina, eli pieniä avauksia tähän suuntaan tehdään.

Puhuja 2 [00:13:34]: Mahtavaa.

Puhuja 1 [00:13:36]: Ylemmän tutkinnon opiskelijat vielä, kun he ovat aktiivisesti työelämässä, toivottavasti helpottaa siirtymää, että tämä osaaminen laajemminkin leviäsi.

Puhuja 2 [00:13:46]: Kuulostaa todella hyvältä.

Puhuja 1 [00:13:52]: Tuossa jo äsken vähän sivusimmekin sitä, että aina ei ihan tiedetä, mitä dialogin matkalla tapahtuu, ja puhuimme vähän siitäkin, että organisaatiossa pitää opetella siihen, että jokin asia voi olla keskeneräinen ja itse asiassa kenelläkään ei ole tietoa vielä siitä lopputulemasta. Miten näet itse, että tämä keskeneräisyys, miksi se on niin merkityksellistä dialogissa?

Puhuja 2 [00:14:22]: Keskeneräisyys merkityksellisessä dialogissa. Tässä nyt ensimmäisiä ajatuksia, mitä itselläni tästä tulee, on se, että ihminenhän ehkä aivojensa kautta pyrkii saamaan ratkaisuja saamaan asioita valmiiksi. Se on ehkä resurssiviisasta. Sitten voi tavallaan jättää asioita taakseen, ja sitten voi ehkä keskittyä uudelleen. Sitten kun me elämme sellaisen tietyn keskeneräisyyden kanssa, meillähän ajatus muhii koko ajan taustalla ja mieli hakee ratkaisuja niihin, ja sitä kauttahan meillä tapahtuu paljon oppimista ja nimenomaan oivaltamista niiden asioiden äärellä, että pystyn itse päässäni yhdistelemään puuttuvia palasia. Sitten kun meillä on dialogi, jossa meillä ei ole painetta siitä, että minulta täytyisi nyt asiantuntijana ja huippuosaajana löytyä tässä suoria vastauksia, vaan se, että voin sanoa, että en ihan vielä tiedä, mikä ajatukseni tässä on. Mielestäni on todella inhimillistä ja ihanaa, että me voimme asettua yhdessä siihen, että ei meidän tarvitse olla niin tiukasti jossain osaajaidentiteetissä kiinni, että meillä pitäisi olla valmiita vastauksia kaikkeen, vaan annetaan lupa yhteiselle ihmettelylle, lupa yhteiselle keskeneräisyydelle ja sitä kautta ajatusten muhimiselle ja hautumiselle. Sitten varsinkin, jos tietää, että dialogihetkiä tulee aika ajoin aina jonkin isomman teeman äärellä, niin aina ihan varmasti ajatus on asteen verran kypsempi, kun ei ole väkisin pyritty saamaan johonkin muottiin valmiiksi. Totta kai sekin on raskasta, että aina eletään keskeneräisyyden tunteessa. Joskus on hyvä saada jotain väli-closeja ajatuksille, mutta ehkä tässä nyt ensimmäinen ajatus keskeneräisyyden merkityksellisyydestä.

Puhuja 1 [00:16:15]: Hyvin samalla tavalla näen tuon. Minulla on itselläni kokemusta sekä osallistujana että dialogin tukijana siitä, että jotenkin henkilöllä itselläänkin kirkastuminen siitä, mitä itse ajattelen tästä asiasta, se syntyy nimenomaan sitä kautta, että sitä sanoittaa yhdessä toisten kanssa. Keskustelun hetki voi olla todella merkityksellinen, kun keskeneräistä ajatustaan pyrkii sanoittamaan toiselle, ja vielä, jos siinä on reflektoinnin paikka, että joku toinen sanoittaa sitä takaisin, että kuulin, että sanoit näin, ja mitä se sitten itsessäni herätti, niin ne ovat aika huikeita paikkoja. Tuosta, kun sanoit, että voi olla aika kuormittavaa, että aina ollaan sellaisessa ikään kuin hähmäisyyden tilassa, että kaikki vähän hioutuu, niin voisi ajatella, että jokin rytmitys tai vuorottelu, että selkeästi jotkin tapaamiset, ajatellaan esimerkiksi, että on tietty porukka kollegoita, niin osassa tapaamisissa voi olla aika selkeäkin ikään kuin asiatavoite ja agenda, ja sitten välissä ikään kuin tällaisia teemaltaan ja sisällöltään väljempiä, jolloin sitten ikään kuin kaikkien tarpeet ja toiveet tulevat paremmin kohdatuksi siitä. Sellainenkin päämäärähakuisempi ja ehkä suoraviivaisempi henkilö saa sitten ajatusta, että asiat menevät eteenpäin, mutta sitten huokoisuus on siellä jatkuvasti mukana. Tämän tyyppisellä vuorottelulla voi ikään kuin tukea ja edesauttaa tätä. Tämä on ainakin minun kokemukseni.

Puhuja 2 [00:17:45]: Kyllä, ehdottomasti. Nimenomaan erityyliset tapaamiset arjessa, mutta se, että nykyään varsinkin, kun puhutaan hybridityöstä ja kaikesta, niin mietitään myös dialogisuuden asynkronisuutta. Mehän helposti ajattelemme, että dialogi tapahtuu siinä hetkessä, ja sehän on parhaimmillaan sitä, mutta kun meillä voi olla, että kohtaamisen paikkoja ei ole niin paljon arjessa, että aina päästäisiin niitä hienoja dialogihetkiä pitämään, niin miten me ajattelemme ja sanoitetaan se, että myös asynkroninen, verkossa tai eri alustoilla tapahtuva eriaikainenkin ajatusten rakentaminen voi parhaimmillaan olla dialogia, ja annetaan myös arvo sille, että sinulla voi olla jokin verkkoalusta, oli se Teamsin kanava tai mikä vain, jonne rakennetaan ajatusta sitä myöten, miten se sopii sinun kalenteriisi ja ajatteluusi ja milloin ajattelu kypsyy, ja silloin otat osaa keskusteluun. Sitten meillä voi olla jokin dialogisempi hetki, johon me tulemme paikan päälle ja siinä samanaikaisesti, mutta ajatus on jo päässyt muhimaan asynkronisemman dialogin ja ajattelun kautta. Ne ovat myös hienoja hetkiä ja sellaisia, että ne huomioivat enemmän yksilöllisyyttä, koska jos me mietimme dialogissakin on todella vaikea saada ihmisiä, pakottaa, että nyt kaikki sanovat ajatuksensa ja nyt ollaan samassa rytmissä ja tahdissa. Meidän tulee huomioida se, että meillä on yksilöitä, jotka kypsyvät ajatteluun hyvin eri tahtiin. Asynkronisuus mahdollistaa myös yksilöllisyyden huomioimisen.

Puhuja 1 [00:19:16]: Kyllä. Tässä on paljon samoja periaatteita kuin siinä, kun tuetaan oppimisprosessia, eli tarjotaan mahdollisuuksia innostua tai syventyä tai pohdiskella siihen tahtiin, mikä omaan työpäivään tai työviikkoon tai elämäntilanteeseen sopii, ja kuitenkin taataan se, että on niitä paikkoja, jolloin yhdessä kokoonnutaan ihmettelemään ääneen. Joku on pohtinut jo aikaisemmin enemmän ja joku sitten vähemmän. Parhaimmillaan tämä tuo oppimisen arjen tekemisen aika luontevaksikin osaksi.

Puhuja 2 [00:19:50]: Kyllä. Vielä tämä keskeneräisyyden ajatus, jotenkin itselläni herää oppimisen linkittyminen vielä siitä, että meillähän työelämä muuttuu koko ajan todella paljon, niin tietyllä tavalla keskeneräisyys, oli se dialogissa tai oppimisessa tai missä vain, sen sietäminen on aika oleellinen osa siinä, että me pystymme elämään oppimisen aallossa mukana. Tässäkin on se, että me käymme keskusteluja ja dialogeja siitä, että saat olla keskeneräisiä, me emme oikeastaan voi olla muuta kuin keskeneräisiä työelämän hektisyydessä tietyllä tavalla. On hyvä, että siellä on tukipilareita, joissa me koemme olevamme ikään kuin valmiita, että nyt on hyvä ja tasainen olla tässä, mutta dialogin merkitys, nimenomaan siinä sanoitetaan, että keskeneräisyys on ok, ja se on oppimisen ja kaiken taustalla, sitä voi olla ihmisten vaikea hyväksyä, se tuntuu epämiellyttävältä, siihen liittyy paljon epävarmuutta. Kun me käymme yhdessä dialogin siitä, että tämä on ihan ok, niin ainakin minä koen, että se antaa helpompaa asettumista oppimiseen ja myös dialogisuuteen.

Puhuja 1 [00:20:56]: Kyllä. Vielä laajentaisin, että työn tekemiseen yleensäkin voisi ajatella, että jokaisessa tavoite- ja kehityskeskustelussa esihenkilö sanoisi, että keskeneräisyys on ihan ok, se itse asiassa kuuluu tämän päivän työelämään. Mitään muuta vaihtoehtoa ei olekaan.

Puhuja 2 [00:21:13]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:21:18]: Dialogihetkistä ja dialogipaikoista olemme jo vähän puhuneet, mutta voisimme vielä pysähtyä hetkeksi sen ääreen, miten paljon aikaa dialogisuus vaatii syntyäkseen ja miten aikaa ikään kuin organisaatiossa voidaan varata. Omassa dialogipäällikön työssäni minulla on siitä herkullinen näköalapaikka, että aika monet meidän yhteiset foorumimme ja yhteiset ihmisiä yhteen kokoavat tilaisuutemme ovat käsissäni aikatauluttaa, ja niihin ihan systemaattisesti pyrin varaamaan sekä tietopainotteisempaa aikaa mutta myös aikaa asioiden läpikäymiselle ja sulattelulle ja pureskelulle ja luoda dialogisuutta. Pienemmissä ryhmissä ehdottomasti osallistujia, kokoonpanoja vaihdellen, ja välillä myös sitten isomman joukon tullen. Tämä on yksi keino, joka on tuonut tutummaksi sitä ihmisille. On ollut hauska huomata, että nyt kun olen näitä jokusen vuoden näitä näkemyksiä tuonut, että rakenne toimii paremmin vuorottelulla, niin jotenkin tuntuu, että dialogi lähtee helpommin käyntiin, että siitä jää sellaista alun hapuilua ehkä pois, että ihmiset ovat ottaneet omaksi. Toisena huomiona, sitten joskus kun asiat vyöryvät ylitse, saa tiukkana poliisina pitää dialogin aikavarausta siellä. Tuntuu, että se vaatii valtavan määrän toistoja, että se vakiintuu osaksi asioiden totuttua käsittelytapaa. Tällaiset ehkä maistiaiset Metropolian näkökulmasta. Mitä, Annu, tästä tuumit?

Puhuja 2 [00:23:16]: Ensinnäkin ihanaa, että teillä on tuollaisia mahdollisuuksia. Minusta on ihanaa, että teillä panostetaan näin paljon siihen, että on ihminen, joka oikeasti on vastuussa siitä, että talossa käydään dialogia. Tämä on asia, mitä teillä Metropolialla arvostan todella paljon. On jännää, että kun me katsomme usein, että dialogi ei ole laskutettavaa työtä, varsinkin jos se on joku asiantuntijatyö, miten me annamme aika dialogille, kun pitäisi tehdä näitä oikeitakin töitä, tavallaan, niin se ensinnäkin tuo, että teillä on ikään kuin lupa sille, ja se on yksi tärkeä asia, että organisaatiossa on lupa sille, että me voimme käydä dialogia, ja teillähän lupa on vahvasti annettu. Sitten voi olla, että siihen tulevat ehkä ne arjen työt ja kiireet, että kun olisi tätä muutakin tekemistä päällä, niin sitten ei ehkä osata niin priorisoida ja arvostaa sitä. Tässä ehkä nousee esille se, että millä tavalla, jotta me voimme luoda dialogia arjessa, meidän pitää käydä ensin keskustelua siitä myös, mikä dialogin merkitys on, miksi me tätä oikeastaan teemme, että se ei ole vain sitä, että me kokoamme porukalla itsemme vain keskustelemaan kivasti ja yritämme ratkoa jotain, vaan siinä on oikeasti joku juttu ja tarkoitus, miksi me kokoonnumme. Teillä on ihan varmasti tätäkin todella hienosti sanoitettu. Sitten kun me ymmärrämme merkityksen, me osaamme sen jälkeen priorisoida aikaa. Kaikilla on aina kalenterit täynnä, mutta aina on aikaa niille asioille, jotka koetaan tärkeiksi. Sitten vielä organisaation tasolla, että kun me ymmärrämme, mitä dialogisuus tuo, sehän voi parhaimmillaan säästää meiltä myöhemmin aikaa, kun me osaamme käydä oikeaa dialogia oikeista asioista ja sitä myötä opimme. Työssä oppimisen tarkoituksena on tietyllä tavalla ymmärtää myös, mitä me voisimme tehdä toisin, mikä ei tällä hetkellä ole hyvää, mistä voisimme päästää irti, mikä ehkä vie turhaa resurssia, turhaa aikaa, että me emme vain elä laput silmillä ja mennä eteenpäin niillä samoilla vanhoilla, vaan käydään keskustelua siitä, mikä toimii, mikä ei toimi, mistä meidän tulee oppia pois ja mitä meidän tulee oppia tilalle. Niissä on todella tärkeää yhteinen keskustelu. Keskustelu vie aikaa ja dialogi vie aikaa, mutta parhaimmillaan se myös vapauttaa sitä, että me teemme oikeita asioita. Ehkä tällaisilla ajatuksilla.

Puhuja 1 [00:25:49]: Kyllä. Tunnistan tuon, että monesti sitten vasta jonkin prosessin loppupuolella huomaa, että tämähän meni itse asiassa todella sujuvasti ja kylläpä ihmiset ottivat todella hyvin vastaan tämän sisällön. Monta kertaa, kun tällaisia ilahtuneen ihmetteleviä kommentteja kuulen, niin pysäytän siihen kohtaan ja sanon, että hei, huomaatteko, että tässä nimenomaan kerätään nyt satoa siitä, että me teimme tämän prosessi esimerkiksi osallistuvalla otteella ja me kuulimme joka vaiheessa, kutsuimme ihmisiä, annoimme heille mahdollisuuden osallistua ja tuoda näkemykset, hioa tätä, ja niinpä tulos, joka sieltä lopputulemana tulee, onkin meidän näköinen ja kuuloinen ja oloinen, jolloin sitten taas ehkä joskus aikaisemmin, jos prosessi on tehty ikään kuin virtaviivaisemmin tai nopeammin pienemmällä porukalla, sitten ollaankin laitettu paljon paukkuja siihen, kuinka nyt lähdettäisiin jalkauttamaan asiaa. Tämä ikään kuin siirtää tekemisen painopistettä eri kohtaan, ja tässä koen, että moni oivaltaa hyödyn, että tosiaan, kyllä satsaus kannatti, koska välillä huomaan edelleenkin, emme me täälläkään missään onnelassa ole, välillä pitää perustella, miksi satsataan tähän, miksi käytetään aikaa, miksi varataan aikaa sille, että keskustelun paikka ja dialogia on aikaa käydä.

Puhuja 2 [00:27:21]: Kyllä, ja nimenomaan aina on se, että meillä on oikeat ihmiset paikan päällä, ja sitten myös, mikä esimerkiksi Sitran erätaukomenetelmässä korostuu, juuri tämä, keitä paikalla on keskustelussa sellaisia, joita siellä ei yleensä välttämättä ole, ketkä voisivat liittyä siihen mukaan, ne voivat joskus olla talon sisältäkin joitakin ihan yllättäviäkin tahoja, kenen olisi olennaista olla mukana, jotta ikään kuin se merkitys tapahtuu, mitä me siltä keskustelulta lopulta haluamme. Nämäkin ovat mielenkiintoisia kysymyksiä, mutta minä jotenkin niin pidän tuosta teidän meiningistänne.

Puhuja 1 [00:27:52]: Kyllä. Me käytämme ja hyödynnämme erätaukomenetelmää. Olen jotenkin päätynyt osallistumisessa siihen, että tietynlainen suunnitelma tukee ja auttaa, ja yrittää varata prosessiin sekä sellaisia paikkoja, että hei, kutsutaan nyt näistä ryhmistä ainakin edustajat, ikään kuin varmistetaan sitä, että saadaan oikeat ihmiset paikalle, ja sitten välillä kutsutaan kaikki, kuka tahansa, keneen tämä teema resonoi, kenellä siinä hetkessä on halu ja innostus jakaa omaa näkemystään, että molemmille olisi sijaa, jotta moniäänisyys ja odottamattomatkin kulmat tulisi käytyä läpi.

Puhuja 2 [00:28:32]: Juuri se, ja vaikka me oletamme, että paikalle pitäisi kutsua nämä ihmiset, siellä voi olla niin paljon ihmisiä, joista me emme tiedä, että heillä on mielenkiintoa tuoda sitä, sieltä voi tulla niin mullistavia ajatuksia, että avoin kutsu organisaation sisäiseen dialogiin on ihan mahtavaa, ja sitten se, miten me voimme välillä ottaa asiakkaamme mukaan dialogiin myös, että ei puhuta vain työyhteisön sisäisestä dialogista ja kehittämisestä, vaan otetaan koko ikään kuin egosysteemi ja sidosryhmistä ja asiakkaista ja loppukäyttäjistä, joita meidän palveluillamme on, kaikki mukaan aina silloin tällöin.

Puhuja 1 [00:29:03]: Kyllä, ei aina jokaiseen tilanteeseen, mutta aina silloin tällöin, kun se on tarkoituksenmukaista ja järkevästi, mielekkäästi toteutettavissa. Siinä on aika hyvä ohjenuora kaikille, jotka haluavat moniäänisyyttä mukaan dialogiin.

Puhuja 2 [00:29:19]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:29:24]: Annu, tähän loppuun haluaisin kysyä sinulta, mikä on sellainen onnistuminen tai huippuhetki, jossa itse olet kokenut, että nyt onnistuin dialogin edistämisessä.

Puhuja 2 [00:29:38]: Minulla tämä ei ehkä mene mitenkään työkontekstin puolelle vaan perhe-elämän puolelle ja omaan lapseen. Minulla on 6-vuotias eskarilainen, ja hänen kanssaan on nyt viime aikoina ollut sellainen, vaikka hän ei ehkä ymmärrä välttämättä dialogin käsitettä, mistä on kysymys, mutta siellä on tapahtunut sellaisia ihania oivalluksia, miten lapsen tasoisesti on pystynyt avaamaan keskusteluyhteyttä niin, että kumpikin ikään kuin rakentaa toisen ajatuksen päälle jotain uutta ja ymmärtää sitä kautta toistaa. On tuntunut välillä ihan uskomattomalta, että on voinut yhdistää työelämän kautta saatuja oppeja myös oman perhe-elämän kontekstiin. Se ehkä mielestäni tässä dialogipuolessa onkin hieno juttu, että se on todella voimakas työkalu, avoin rakentava dialogi, ja se ei ole vain asia, mikä parantaa työelämässä vointia ja ymmärretyksi tulemista, vaan se on ikään kuin kokonaisvaltainen taito, josta on ihan varmasti apua ystävyyssuhteessa, parisuhteessa, perhe-elämässä, työelämän kontekstissa, kaikessa, se on yksi minulle tärkeä arvo, ja tämä on ehkä minun yksi onnistumiseni, että olen päässyt lapseni kanssa tietynlaiseen rakentavaan dialogiin.

Puhuja 1 [00:30:54]: Kuulostaa ihanalta. Pitkällä opettajakokemuksella kun itsekin olen, niin se resonoi ja tuo mieleen monia sellaisia oppimisen hetkiä, kun on siellä oppimistilassa joukko nuoria, aika erityyppinen elämäntilanne ja kokemustausta kuin itselläni, ja aidosti pysähdytään jonkin asian äärelle, ollaan omina itsenämme kehittämässä, viemässä eteenpäin. Jotenkin tuntuu, että lähtee aina itsekin rikkaampana niistä hetkistä pois. Olen ihan samaa mieltä, että dialogi on voimakas työkalu, ja soisin, että sitä rohkeasti viljeltäisiin ja hyödynnettäisiin kaikenlaisissa koko elämän kirjoon liittyvissä tilanteissa, että ei unohdeta tai lukita sitä pelkästään työympäristöön tai mihinkään oppimisen organisaatioon, vaan viedään se perheisiin, parisuhteisiin, harrastuksiin, missä ikinä sitä tarvitaankaan.

Puhuja 2 [00:31:51]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:31:53]: Kiitos, Annu, kun tulit tänään keskustelemaan kanssani, ja kiitos sinulle, kuulija, joka kuljit matkassamme tässä kolmannessa jaksossa, jossa pysähdyimme dialogisuuteen oppimisen vauhdittajana.

Puhuja 2 [00:32:07]: Kiitos.

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Raisa Varsta

Puhuja 1 [00:00:03]: Tervetuloa sukeltamaan dialogiin. Dialogiin ja dialogisuuteen otetaan helposti myönteinen asenne. Nähdään edut ja osallistamisen tarpeellisuus. Ihan niin yksinkertaisia nämä asiat eivät kuitenkaan ole. Kun tehdään valinta lähteä dialogiin, tullaan samaan aikaan monen eettisen pohdinnan äärelle. Tässä jaksossa pysähdytään pohtimaan dialogin eettisiä haasteita. Olen Metropolian dialogipäällikkö Minna Kaihovirta ja tässä podcast-sarjassa tuon esiin oman työroolini kautta vastaan tulleita kokemuksia dialogisuuden eri puoliin liittyen. Omassa työssäni edistän ja luon dialogin paikkoja ja mahdollisuuksia Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Tähän jaksoon olen saanut vieraakseni Raisa Varstan, joka toimii Metropoliassa ylemmän tutkinnon tutkintovastaavana. Tervetuloa Raisa.

Puhuja 2 [00:01:11]: Kiitos, Minna.

Puhuja 1 [00:01:13]: Kerrotko heti alkuun vähän itsestäsi ja omasta taustastasi, miksi juuri sinä valikoiduit keskustelemaan näistä eettisistä teemoista tähän podcast-sarjaan?

Puhuja 2 [00:01:24]: No siinäpä onkin kysymys, [Nauraa 00:01:26] jota varmaan tässä itsekin saan hieman miettiä, mutta tosiaan sen lisäksi että olen jo 15 vuotta ollut täällä korkeakoulusektorilla, niin olen myöskin tällainen dialogisesti työskentelevä työnohjaaja ja sitä kautta ehkä löytänyt sellaisia eväitä, paitsi opettajan tehtävään niin myöskin sitten esimerkiksi tehtävääni esihenkilönä ja ylipäätään tämmöisessä kollegiaalisessa yhteistyössä mitä tällä hetkellä täälläkin, näissäkin tehtävissä vaaditaan aika paljon, niin sen takia se ehkä sitten sillä lailla on minulle itselleni ollut merkityksellinen oivallus, että tämä on tärkeä asia ja tästä on apua arjessani.

Puhuja 1 [00:02:15]: Kollegiaalisista oivalluksista voisin nostaa omalta puoleltani esiin sen, että olemme sinunkin kanssasi lukuisia yhteisiä osallistavia tilaisuuksia ja prosesseja olleet suunnittelemassa ja vetämässä, miettineet erilaisia keinoja tukea sitä dialogisuutta, ja koen että sinulta on tullut monet sellaiset pysäyttävät kysymykset että miksi teemme näin tai mitä me itseasiassa saamme kun teemme näin. Sinä olet vähän semmoinen mietintämyssyn päähän laittaja, koen ainakin itselleni että sinun on ollut tällaista, eli nyt kokeillaan jos saisimme joitain näitä oivalluksia jaettua tässä meidän kuulijoidemme kanssa, ja toivottavasti heillekin tulisi jotakin semmoista oivaltamisen iloa tai ainakin ajatusten virittelyä tähän suuntaan.

Puhuja 2 [00:03:04]: Joo. Hyvä.

Puhuja 1 [00:03:05]: Kun eettinen kulma on nyt tähän nostettu esiin niin lähdetään liikkeelle ihan siitä että minkälaisi eettisiä pohdintoja dialogisuus valittuna toimintatapana pitää sisällään? Mitä siinä on syytä pysähtyä miettimään?

Puhuja 2 [00:03:23]: Minulla yksi sellainen asia mitä olen itse tosi paljon miettinyt on sellainen ylipäätään, että miten me ymmärrämme mitä dialogi on. Koko se käsite, siinä on vähän riskiä että se jotenkin tässä vesittyy, koska huomaamme että se on tärkeä juttu ja se on myöskin yhteiskunnallisesti esiin nostettu asia, haluamme lisää dialogia ja osallisuutta asioihin, niin sitten samaan aikaan on mahdollista että ymmärrämme se myöskin käsitteenä, otteena hyvin eri tavoin. Jos mietimme vaikka jotain elokuvamaailmaa, siellä käydään myöskin dialogia, kirjoitetaan dialogia, se on joku ennalta ajateltu asia joka kuvataan tämmöisenä vuoropuheluna, mutta sitten taas miten minä ymmärrän dialogisuuden ja ajattelen dialogia on se että se on nimenomaan sitä yhdessä ajattelua, yhdessä pysähdytään, yhdessä tuumaillaan, voidaan esittää niitä keskeneräisiäkin ajatuksia ja toinen sieppaa siitä ja tuo ehkä jonkun oman keskeneräisen ajatuksensa siihen. Sitten kun puhumme tästä, niin mielestäni yksi tosi tärkeä eettinen näkökulma jota emme välttämättä ole niin paljon ehkä aina pohtineet, että mikä on meidän kuuntelun taito? Dialogisuudessa korostuu mielestäni nimenomaan kuuntelu eikä niinkään myöskään sitten ihan pelkästään se puhe, että se kuuntelun taito. Oma guruni Jussi Onnismaa, joka on tämmöinen ohjauksen monitaituri ja näistä teemoista kirjoittanut, niin hän myöskin tuo esiin tämän kuuntelun merkityksen ja miten tärkeää olisi että pystyisimme kuuntelemaan myöskin tyhjänä tauluna, tai sillä lailla että meillä ei olisi semmoista vertailevaa kuuntelua niin paljon silloin kun olemme dialogissa. Helposti kun kuuntelemme toista meillä lähtee oma ajatus liikenteeseen, lähdemme vertailemaan mitä tuo toinen nyt sanoo ja miten se liittyy aiempiin kokemuksiini tai miten se liittyy siihen mitä minä haluan tästä yhteisestä tuokiosta, niin kuuntelutaito, ja sitten toinen se että tavallaan sitä dialogia ei voi käsikirjoittaa, koska jos me oikeasti asetumme kuuntelemaan, niin sieltä voi lopputuloksena tulla ihan mitä vaan. Jotenkin tässä eettisessä pohdinnassa pitäisi ehkä ensin käydä dialogia dialogista.

Puhuja 1 [00:06:02]: Kyllä, ja jotenkin varmistaa se että lähtee riittävän avoimella mielellä, että ennen sitä keskustelua ei jotenkin lataa itseään täyteen niitä asioita että nämä ainakin haluan saada läpi tai näitä haluan edistää, ja sitten juuri niin kuin sanoitkin, keskustelun aikana antaa ikään kuin sen tilan ja sen tyhjän taulun sille toiselle osallistujalle, malttaa kuunnella, sitten siitä kehkeytyy jotain mitä ei kukaan oikeastaan voi tietää etukäteen. Eli jos dialogisuutta haetaan niin ne semmoiset suunnitellut agendat pitää malttaa jättää sivuun.

Puhuja 2 [00:06:42]: Kyllä, ja sitten pääsemme mielestäni heti seuraavaan semmoiseen eettiseen kysymykseen, että mihin me ikään kuin sitä dialogia tungemme tai käytämme, eli dialogille on paikkansa, ja silloin pitää olla valmis luopumaan kaikesta kontrollista, dialogiin ei sovi kontrolli, ja silloin me emme juuri voi mielestäni mennä sinne että nyt minulla on tämä agenda. Kerran juttelin yhden ihmisen kanssa, hän käytti tällaista että hänelle oli sanottu, että olisiko siitä sinun dialogista apua että saisimme tämän jonkun muutoksen läpi, niin dialogi ei mielestäni ole paikka jossa voimme etukäteen asettaa mitään tavoitteita. Toki sitten siinä kun yhdessä ajattelemme, niin siinähän voi jo lähteä jotain kehkeytymään, mutta juuri se ristiriita ja semmoinen eettinen dilemma voi tulla siitä, jos joku tuleekin agendalla ja yrittää käyttää ikään kuin sitä tilannetta jonkun oman suunnan vakuuttamiseen tai pakottamiseen. Mutta miten luopuisimme siitä kontrollista, miten uskallamme luopua kontrollista niissä tilanteissa, ja sitten tavallaan mitä siitä seuraisi kun uskallamme päästää irti? Sieltä voi lähteä syntymään jotain sellaista mitä emme olisi osanneet kuvitellakaan, ikinä omassa pienessä mielessä tullut vähäisintäkään ajatusta siihen suuntaan. Siellä on se palkinto, jos me uskallamme heittää sen kontrollihatun pois päästämme.

Puhuja 1 [00:08:11]: Kyllä. Eli voisiko ajatella niin että dialogi ei sovi silloin jos on ennalta jo mielessä lopputulos, jos on kovin tiukka aikataulu, jos on mahdotonta kutsua moniäänisesti siihen ihmisiä mukaan, tällaisissa tilanteissa se dialogisuus ei ole vastaus tai ratkaisu. Mutta jos nämä ehdot ikään kuin täyttyvät, että pystytään irrottamaan kontrollista, uskalletaan heittäytyä katsomaan mitä kehkeytyy, niin sanoit ihanasti että siellä se palkinto sitten odottaa.

Puhuja 2 [00:08:43]: Kyllä, ja mielestäni osana tätä eettistä tarkastelua on tosi tärkeä tunnistaa että meillä on myös muita varsin hyviä vuorovaikutuksen muotoja. Meillä on olemassa neuvottelu, meillä on kokousta, on työpajamuotoja joissa voidaan toimia sitten tavoitteellisesti jotakin asiaa kohden, mutta että jotenkin oltaisiin siinä huolellisia mitä käsitettä käytetään missäkin kohtaa, sitten meillä on ikään kuin se koko keinovalikoima käytössä että ihmiset sitoutuu aina silloin kun käytetään sitä jotain keinoa, juuri sen keinon kanssa toimimiseen. Meillä on paljon muitakin hyviä vuorovaikutuksen muotoja.

Puhuja 1 [00:09:26]: Kyllä, ja näen että tästä on kysymys myös odotusten hallinnassa. Kun olen menossa neuvotteluun niin odotukset ovat hyvin eri tyyppiset kun olen menossa taas sitten käymään dialogia. Tai sitten johonkin hankaliin tilanteisiin on myös olemassa ihan omanlaisiaan vuorovaikutusmalleja ja niitä voidaan nimittää erilaisilla nimillä, jolloin ikään kuin kaikki osapuolet tietävät mihin ovat menossa, ja silloin ollaan aika oikean asian äärellä kun avoimesti tiedetään ja kerrotaan mitä on odotettavissa.

Puhuja 2 [00:09:59]: Juuri näin. On ikään kuin selvää alusta asti olenko tulossa debattiin vai dialogiin. [Nauraa 00:10:05]

Puhuja 1 [00:10:06]: Kyllä, ja näillä kahdella on vissi ero.

Puhuja 2 [00:10:08]: Niillä on vissi ero, ja se on jotenkin sitä että eettisesti käytän oikeissa tilanteissa oikeita asetelmia, ja asetun itsekin, tuon itseni sellaisena siihen tilanteeseen kuin se on tarkoitettu.

Puhuja 1 [00:10:27]: Yksi sellainen konkreettinen sudenkuoppa, joka dialogiseen tekemiseen liittyy, on näennäisosallistaminen. Itse ajattelen, että se on vähän niin kuin tämmöistä yhteiskehittelyn ja osallistuvan työotteen vihrepesua. Saadaan asia näyttämään siltä että tätä on työstetty ja tehty yhdessä, mutta sehän on ihan muuta kuin mitä oikeasti on tehty. Pysähdytään hetkeksi tämän näennäisosallistamisen äärelle, mistä siinä on kyse, ja pohditaan vähän että miten sitä voisi välttää. Miten sinä Raisa näet, mistä on kysymys kun puhutaan näennäisosallistamisesta, tai tunnistetaan sitä, ehkä siitä ei niinkään puhuta, mutta pikemminkin tunnistetaan että sellaisesta on kyse?

Puhuja 2 [00:11:11]: Joo, no siinä on tietenkin varmasti paljon erilaisia mahdollisia taustamuuttujia että sellaiseen tilanteeseen sitten päädytään, mutta minulla on sellainen tuntuma, että usein ehkä semmoisen vähän hätäpäisesti suunnitellun prosessin, että on kiire ja on vähän jopa paniikki päällä että nyt pitää nopeasti löytää joku ratkaisu, niin silloin sitten lähdetään ihmisiä osallistamaan johonkin, jota ei ole ihan loppuun asti mietitty. Eli ajattelen niin että usein semmoisen osallistavan prosessin alkuun olisi hyvä olla dialogi siitä mistä tässä asiassa on kysymys ja mitä me oikeasti tästä mietimme, mikä on se tilanne missä nyt olemme. Käytäisiin siitä ihan avointa dialogia että missä olemme nyt, sieltä ehkä lähtisi muotoutumaan sitten sitä, että onko tässä edes tarve osallistaa hirveästi vai onko tämä vaan, että nyt tehdään päätös ja sitten sen päätöksen mukaan ryhdytään toimimaan. Se osallistaminen on helposti tullut semmoiseksi ajatukseksi että nyt meidän on pakko myöskin osallistaa. Ei minun mielestäni kaikkea tarvitse aina osallistaa, joskus jo lähtökohtaisesti kun osallistut johonkin osallistamiseen tiedät, että ei tästä ole nyt niin hyötyä. Sekin on se mahdollinen. Tai sitten toisaalta vaikka se asia on jotenkin niin monimutkainen, että siihen on tosi vaikea osallistaa kuin hyvin pienesti jostain ehkä reunasta, tai joltain osin, niin sitten olisi hirmu tärkeää rakentaa siihen ympärille sitä sellaista dialogia ja kohtaamista, missä kuullaan ihmisten huolia, vaikka siihen johonkin muutokseen liittyen. Se on ihan erilainen taas sitten toiminta-ajatukseltaan ja malliltaan kuin semmoinen, että lähdetään puuhaamaan jotakin semmoista työpajamaista toimintaa.

Puhuja 1 [00:13:18]: Ollaan siis itseasiassa valintojen ja poisvalintojen äärellä, sen tunnustamisen äärellä että jokaiseen paikkaan osallistuva ote ei sovi, vähän samaan tapaan kuin äsken puhuttiin siitä että dialogikaan ei ole oikea valinta jokaiseen tilanteeseen. Itse olen löytänyt apua näihin haasteisiin paitsi siitä alun avoimesta dialogista, niin myös sellaisesta osallistumissuunnitelmasta, eli koitetaan jäsentää niin hyvin sitä prosessia kuin mahdollista, tunnistetaan missä kohdissa aidosti on tarvetta ja hyötyä siitä että kutsutaan ihmisiä mukaan, ja sitten eletään sen kanssa että joku toinen kohta on paljon parempi edistää pienemmällä porukalla tai valmistella aika pitkällekin, ja sitten ehkä hakea taas jossain kohti laajemman joukon näkemystä. Tuo oli minusta aika kiva tuo sinun tuomasi ajatus että siinäkin kohti kun pienempi ryhmä vaikka työstää, niin voidaan silti pysähtyä kuulemaan vaikka niitä huolia, tai niitä muita ehkä tunteita, joita se nostaa pintaan että tiedetään että joku työryhmä nyt jossain valmistelee, eli ei hyssytellä tai vaienneta, vaan tunnistetaan, että silloin on kyse erilaisesta osallistumisen paikasta kuin silloin kun pääsee siihen sisältöön suoraan vaikuttamaan.

Puhuja 2 [00:14:33]: Joo, ja sitten tässä ehkä minun mielestäni vielä yksi sellainen sudenkuoppa on se, että sanotaan että meillä on joku oikeasti vaikea tilanne johon liittyy paljon vaikka kielteisiä tunteita, jotenkin raskasta historiaa tai semmoisia mutkikkaita näkökulmia, niin ajattelen itse, että tietyllä tapaa se pohja pitää rakentaa ensin sille osallistamiselle. Me emme voi lähteä hakemaan ratkaisuja liian aikaisin, ja vaikka työnohjauksen kontekstissa olen huomannut, että usein tulee semmoista kommenttia, että nyt niin kuin vellotaan. Mutta kun sille vellomiselle on myöskin annettava se aika ja paikka, että ihmiset saa oikeasti kertoa miltä tämä joku asia heistä nyt tuntuu, mikä on se kokemus, ja joku ottaa sen vastaan, että oikeasti kuullaan se asia ja ilman sitä vertailevaa kuuntelua että no miten tämä suhteutuu johonkin, vaan se että oikeasti kuulen, että nyt on paha olla tai nyt on joku hirmuinen huoli. Se on semmoinen kanssa että jos sitten siinä tilanteessa lähdetään hakemaan niitä ratkaisuja vaikka työpajamallisella työstämisellä tai kovin riuskalla valmentavalla otteella, niin sitten ihmisille tulee se tunne että heitä ei ole kuultu ja nyt tämä on tämmöistä näennäisosallistamista, että ei nämä asiat nyt palvele sitä mitä minä tässä tarvitsisin. Sitten toinen on myös sellainen näkökulma tuohon että, paitsi että sitä dialogia olisi hyvä käydä siellä ihan alkuun, se olisi myöskin tosi tärkeä käydä siellä ihan loppuun, että olisi sitten se reflektiopaikka ja -aika siitä että no mitä tässä itseasiassa syntyi? Syntyikö tässä sellaisia asioita mitä me toivoimme ja miten ne yhdessä tuotetut ratkaisut näkyvät siellä minun arjessani, vai näkyvätkö ne itseasiassa? Katosivatko ne, pim, johonkin mustaan aukkoon, vai tuntuuko että itseasiassa ne ratkaisut eivät nyt ehkä palvelleetkaan sitä alkuperäistä tarkoitusta vai hei, onko tämä nyt juuri sitä mitä me toivoimme? Että tulisi se palaute myös sitten siihen osallistamisen prosessiin, miltä se nyt tuntuu kun minua on tähän osallistettu ja olen ollut osa tätä ratkaisua?

Puhuja 1 [00:16:58]: Tämä voisi ehkä myös jotenkin helpottaa sitä osallistujalle jäävää kokemusta, että nyt osallistaminen oli näennäistä, minua ei aidosti arvostettu, antamaani panosta, aikaa, pohdintaa ei arvostettu. Näen että se on erityisen ikään kuin huolestuttava piirre näennäisosallistamisessa, että me kutsumme, innostamme, houkutellaan ihminen, hän antaa aikaansa, ajatuksiaan, osaamistaan, ja sitten jälkikäteen hänelle jää se kokemus että sitä panosta ei arvostettu. Me jokainen olemme inhimillisiä yksilöitä ja ymmärrämme sen, että jos tällainen kokemus toistuu yhden tai kaksi kertaa, niin siitä vielä pääsee yli, mutta sanoisin että toinen kerta, kolmas viimeistään, on sellainen että sitten, vaikka olisi minkälainen houkuttelu, ei enää innostutakaan lähtemään mukaan, ja sitten saattaa päätyä sellaiseen tilanteeseen, että organisaatiossa pohditaan, että no kyllä me kutsuimme mukaan, mutta eipä saatu tähän osallistujia, ja tämä viimeistään on mielestäni sellainen peiliin katsomisen paikka. Kyllä ihmisillä, näin itse ajattelen, on lähtökohtaisesti halu vaikuttaa itseensä vaikuttaviin asioihin, olla mukana kehittämässä ja tekemässä päätöksiä, ainakin silloin kun se teema jotenkin itseään resonoi, ja jos tämä on jotenkin tukahdutettu, en nyt haluaisi käyttää niin vahvaa sanaa kuin tapettu, mutta jotenkin jähmetetty tämä halu, niin silloin kyllä on organisaatiolla, tai sitä osallistavaa otetta siellä eteenpäin vievillä tahoilla, peiliin katsomisen paikka, että mitä on tapahtunut, koska tämä on vähän niin kuin virhetilanne. Silloin asiat eivät ole menneet niin kuin niiden olisi ollut suotavaa mennä.

Puhuja 2 [00:18:49]: Kyllä, ja se on itseasiassa tuplapettymys, eli että sinua on osallistettu ja siitä ei seuraa yhtään mitään, tulee se tunne että minua ei ole kuultu, ja sitten itseasiassa tästä ei tullut senkään vertaa kuin mitä oli toivottu, silloin ihmiset kyynistyvät ja alkavat vetäytyä, ja se on ihan inhimillistä, sitten alan itseasiassa suojautua siltä uudelta pettymykseltä. Sitten tullaan mielestäni yhteen sellaiseen niin kuin dialogin kannalta aivan kriittisimpään elementtiin, ja olen tässä ajatuksessa vähän ehkä kärkevä, [Naurahtaa 00:19:24] mutta minä ajattelen että semmoisessa epäluottamuksen ilmapiirissä, organisaatiossa missä psykologinen turvallisuus ei toteudu, niissä ei myöskään voi olla aitoa dialogia, koska silloin ihmiset eivät uskalla haastaa, eivät uskalla tuoda sitä esiin mitä he oikeasti ajattelevat, ja silloin myöskin dialogista tulee näennäistä. Minulla pitää olla turvallinen olo, että uskallan sanoa, tuoda kritiikkiä, tuoda omat ajatukseni tähän yhteiseen keskusteluun, ja sitten toisaalta tiedän että ne otetaan vakavasti ja niihin suhtaudutaan arvostavasti ja en joudu vaikka vaikeuksiin siitä mitä sanon, tai sitten että kun annan itsestäni, niin se ei mene hukkaan, vaan se minun panokseni oikeasti hyödynnetään. Mitä työyhteisöissä käyn keskustelua esihenkilöidenkin kanssa, kun puhutaan vaikka organisaatiossa olevasta tämmöisestä vastarinnasta tai muutosvastaisuudesta, niin usein sanon, että siellä on taustalla pettymys ja se että minua ei ole kuultu. Semmoinen psykologisen turvallisuuden, luottamuksen luominen sinne organisaatioon, se on aivan ensimmäinen juttu mitä pitää tehdä, jos halutaan tuoda aitoa dialogisuutta organisaatioon, sillä tavalla kuin minkä itse sen ymmärrän.

Puhuja 1 [00:21:04]: Kyllä. Minulla olisi tähän kaksi näkökulmaa, yhtäältä tuo psykologinen turvallisuus, olen ihan samaa mieltä kanssasi siitä, ja jos juuri sinua, joka kuuntelet tätä podcastia, kiinnostaa se millä keinoilla tätä psykologista turvallisuutta voi luoda ja tukea, niin vinkkinä että useammassa jaksossa tätä sivutaan tavalla tai toisella, erityisesti kakkosjaksossa, missä Metropolian Parru-tiimin jäsenet pohtivat sitä millä tavalla voi tukea dialogia ja lähteä vahvistamaan sitä hentoa liekkiä joka kenties syttyy. Toisena tartun tuohon kun sanoit, että otat vähän kärkevänkin kulman, mielestäni tämä on kyllä sellainen paikka missä kannattaa reippaasti lyödä kantapäät maahan ja laittaa jarrutus käyntiin. Jos tunnistaa näennäisosallistamista, se täytyy ottaa puheeksi, täytyy jotenkin se kissa uskaltaa nostaa pöydälle, ja meillä esimerkiksi Parru-tiimissä, joka edistää osallistuvaa työotetta Metropoliassa, on ihan toimintaperiaatteena se että me emme ole mukana näennäisosallistamisesta sisältävissä prosesseissa, jos me tunnistamme, niin se on ikään kuin veto-oikeus, että silloin me emme ole käytettävissä. Toki olemme mielellämme mukana sitten käymässä sitä keskustelua, että miten sen saisi aidosti osallistavaksi tai mitä ehkä muita tapoja olisi viedä eteenpäin, mutta tämä on myös minusta paikka missä saa ja pitääkin olla aika vahvasti sitä mieltä jonka kokee että on aidosti oikea.

Puhuja 2 [00:22:36]: Joo, ja tämä on minusta niin tärkeä juttu, koska mielestäni dialogisuus on ihan ykkösjuttu, ja silloin kun haluamme saavuttaa jotakin yhdessä, tai kun meidän pitää löytää vaikeisiin tilanteisiin ratkaisuja, niin kuin se minkä äärellä ihmiskunta on, sen äärellä tarvitsemme paljon dialogia, ja sama tilanne on monessa organisaatiossakin, haasteet on vain aikamoisia ja toiminta ympäristö tuottaa niitä koko ajan lisää. Me tarvitsemme yhdessä ajattelua, ja sen takia haluan myöskin suojella sitä mitä se dialogisuus on, ja varmistella että sitä sitten oikeassa paikassa tuodaan oikeilla tavoilla, oikeilla asenteilla. Pidän tosi paljon tuosta, [Nauraa 00:23:25] miten te ajattelette, että puolustetaan sitä semmoista oikeanlaista eettisesti kestävää toimintatapaa. Tosi tärkeä näkökulma.

Puhuja 1 [00:23:39]: Nyt on ollut ihanaa oikein luvan kanssa pysähtyä tällaisen eettisen kulman äärelle. Sellainen mikä askarruttaa varmasti montaa on se, minkä verran dialogin yhteydessä näistä eettisistä ulottuvuuksista ylipäätään olisi syytä puhua ääneen ja keiden kanssa? Keitä siihen keskusteluun tulisi kutsua? Mikä on Raisa sinun kokemuksesi siitä, että missä kohti nousee tarve nostaa eettinen kulma esiin?

Puhuja 2 [00:24:12]: Minun mielestäni heti silloin kun alamme puhua dialogista tai dialogisesta toimintatavasta tai johtamisesta. Haluaisin että käytämme sitä sanaa silloin kun sille on se oikea paikka, ja nyt ihan ensin, aina kun lähdemme hyödyntämään sitä dialogisuutta, kävisimme sitä keskustelua että mitä se dialogisuus on? Miten me organisaatiossamme sen ymmärrämme, mitkä siinä ovat niitä meille tärkeitä periaatteita, mitä haluamme varmistaa että toteutuu että siitä olisi jonkunlainen yhteinen ymmärrys, jopa ehkä sillä tavalla sopimus, vaikka se nyt ei dialogiin sinänsä se sopimus liity, mutta se että käytäisiin dialogia. Sitten ehkä yhdessä myöskin sovittaisiin niistä semmoisista periaatteista, vaikka että on se aika, paikka, rauha ja turvallisuus niissä keskusteluissa missä sitten ollaan, ja vaikka se että kun minä olen jäsenenä missä hyvänsä, niin muistaisin sen että se dialogi on oikeasti vielä enemmän kuuntelua kuin puhumista. Tämmöisiä niin kuin paikkoja itsereflektiolle, toiminko minä itse eettisesti, sitten sille yhteiselle reflektiolle, miten me toimimme eettisesti, niitä pitäisi olla runsaasti, ja jatkuvaa semmoista systemaattistakin tietyllä tapaa, että olisi niitä altistuksia sille että olemmeko me menossa oikeaan suuntaan? Se on vähän sama kuin tämmöisenä jo aikuisiksi lapset saaneena äitinä, [Naurahtaa 00:26:00] ne oli niitä ihan jatkuvia keskusteluja kotonakin, että mitkä on ne pelisäännöt millä me toimimme erilaisissa tilanteissa tai mitkä ovat hyviä tapoja toimia kavereiden kanssa kun on teini-ikäisiä lapsia. Ajattelen että tämä on hyvin sama, tämä on tietyllä tapaa inhimillistä, jos me emme vähän väliä sitä muistuttele ja käy siellä peilin ääressä, niin sitten se saattaa lähteä vesittymään, tällainen osaaminen rapautuu.

Puhuja 1 [00:26:30]: Joo, juuri näin, sen pitää olla siinä arjessa mukana, ja tietysti tämmöiset erilaiset nivel- ja taitekohdat ovat luontevia. Ajatellaan vaikka, että meillä aloittaa uusi ryhmä opiskelijoita, niin heidän kanssaan käydä, että nyt kun olet saapunut Metropoliaan, niin miten täällä käydään dialogia ja miten asettaudutaan yhteisten asioiden äärelle, samalla tavalla kun vaikka tiimin tai osaamisalueen kokoonpano muuttuu, niin silloin on aina hyvä muistutella. Mutta vaikka ei olisi uusia tulijoita, ei ne teini-ikäiset siellä perheessäkään vaihdu säännöllisesti, vaan ne on ne samat naamat vuodesta toiseen, jos tartun tähän kulmaan, niin samalla tavalla sitä muistuttelua tarvitaan säännöllisin väliajoin. Eli voisiko ajatella niin että meidän vinkkimme olisi se, että sitä ei kannata turhaan säästää sellaiseen tiukkaan paikkaan tai odottaa että jotain ongelmia tulee, ikään kuin vähän mennä peukut pystyssä siihen asti, että toivottavasti menee hyvin, vaan rohkeasti ottaa alusta asti esille sitä että hei, nyt meillä on valta päättää miten teemme tai miten emme tee, millaista toimintatapaa me luomme, omalla esimerkillä näytämme, ja mihin itse lähdemme mukaan, ja sitten, jos mahdollista, pysähdymme välillä reflektoimaan yhdessä. Mutta tuo oli tosi kiva, Raisa, tuo kulma minkä nostit esiin, että jokainen voi sitten myös itsereflektiolla miettiä kuinka hyvin tässä projektissa, tässä tehtävässä, tällä viikolla, tässä kokouksessa onnistuin tuomaan eettisesti sen dialogisen kulman tai osallistumaan itse siihen tekemiseen.

Puhuja 2 [00:28:10]: Joo, tämä on minusta hyvä. Sitten esimerkiksi työnohjauksesta, joka kerta kun ohjaan, kysyn lopuksi että olemmeko me tässä tapaamisessa jutelleet niistä asioista mistä oli tärkeää jutella, olemmeko puhuneet oikeista asioista, ja sitten kysyn, olemmeko me puhuneet niistä semmoisella tavalla mikä sinua auttaa, mikä on sinulle hyödyksi ja sinua voimavaraistaa. Ajattelen sitä että dialogi on mahdollisuus, se on paikka eheytyä, se on paikka voimavaraistua, se on paikka kasvaa, ja minä tarkistan sen joka kerta kun tapaan asiakastani. Jotenkin tätä ajatusta olen yrittänyt tuoda myöskin vähän opetukseen ja kaikkeen missä liikun, että tarkistettaisiin vaikka joka kerta kun olemme jossain tilanteessa olemmeko me puhuneet oikeista asioista, olemmeko me puhuneet niistä oikealla tavalla.

Puhuja 1 [00:29:08]: Tässä mainio muistipalanen itse kullekin mukaan otettavaksi minkä tahansa tapaamisen, kohtaamisen päätteeksi. Voit kysyä itseltäsi, tai mikä vielä parempi, voit kysyä siltä toiselta tai niiltä toisilta henkilöiltä jotka olivat mukana. Ihanaa Raisa että ehdit pysähtymään tämän erittäin mielenkiintoisen ja moniulotteisen tematiikan äärelle tässä hetkessä. Tähän loppuun vielä pyytäisin sinua jakamaan jonkun sellaisen onnistumisen tai huippuhetken, jossa itse olet kokenut onnistuneesi dialogin edistämisessä tai sen toimintaedellytysten luomisessa.

Puhuja 2 [00:29:50]: Ehkä haluaisin jakaa tähän sen suurimman oivallukseni silloin aikanaan kun opiskelin työnohjaajaksi ja mietin että apua, minkälaisia kaikenlaisia haasteita organisaatioissa on ja miten minä osaan ihmisiä auttaa niissä haasteissa. Sitten kun oivalsin että ei, ei minun tarvitse niitä ratkaista, vaan minä menen sinne mahdollistamaan sen että ihmiset yhdessä ajattelevat, niin se on se ratkaisu, ja se toimii, voin luottaa siihen prosessiin ja voin luottaa siihen että dialogi aina auttaa silloin, kun tilanteet ovat myöskin haastavia. Tätä ajatusta olen sitten soveltanut tosi monessa tilanteessa ja tuossa jo mainitsinkin että tämmöinen yhteinen kehittäminen ja kollegiaalisuus, niin minulla on ihan lukuisia esimerkkejä siitä, että kun olen malttanut sen oman pääni rauhoittaa ja pysähtyä kuuntelemaan sitä kollegaani ja saanut niitä ihan mahtavia juttuja kuulla ihmisiltä, ja sitten ehkä lähtenyt ja heittäytynyt itse siihen keskusteluun, vaikken aina olisi ollutkaan ihan mikään superasiantuntija juuri siinä jutussa, niin me olemme saaneet aika mielettömän hienoja juttuja ja oivalluksia aikaiseksi ja semmoisia niin kuin kokonaisuuksia mistä voin olla vilpittömästi ylpeä. Eli kun vaan malttaa kuunnella, luopua kontrollista ja sitten vielä asettuu itse siihen niin että toisella on turvallista olla, niin voisin sanoa, että kaikki merkittävimmät jutut opeurallani ovat syntyneet sellaisella tavalla. Tämä ehkä semmoisena, että se kannattaa aina, aina kun asettuu näin niin siitä tulee aina jotain hyvää.

Puhuja 1 [00:31:37]: Kiitos tästä onnistumisesta. Tämä antaa meille jokaiselle, jotka koitamme oppia lisää ja ymmärtää enemmän dialogin perusolemusta, jotenkin mielestäni toivoa myös, että ne eivät ole sen ihmeellisempiä taikakaluja, malttia olla hiljaa, luoda edellytykset sille dialogille ja varmistaa, että kaikilla on hyvä ja turvallinen olla, niin sieltä niitä ihmeitä voi sitten lähteä tapahtumaan. Ei joka kerta eikä automaationa, mutta kasvualusta on silloin mahdollinen.

Puhuja 2 [00:32:09]: Nimenomaan, ehkä se kärsivällisyys voisi olla vielä se yksi mitä täytyy siihen lisätä. [Naurua 00:32:13]

Puhuja 1 [00:32:15]: Jäädään harjoittelemaan sitä. Kiitos Raisa, kun pääsit tänne kanssani keskustelemaan, ja kiitos sinä, joka jaksoit kuunnella tämänkin jakson, tämänkin sukelluksen dialogiin. Tässä sarjassa erilaisista kulmista pysähdymme tarkastelemaan dialogisuutta ja siihen liittyviä ilmiöitä.

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]

Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Anne-Mari Raivio

Puhuja 1 [00:00:20]: Edetään yhdessä dialogiin. Dialogi on mahdollisuus ja samalla myös välttämättömyys. Sitä voi tukea ja siinä voi kehittyä. Olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta Metropoli ammattikorkeakoulussa. Ja vieraakseni tähän podcastiin olen kutsutunut asiantuntijoita, jotka työssään edistävät dialogisuutta. Tässä sarjassa sukellamme dialogisuuteen eri konteksteissa. Muun muassa oppimisen ja johtamisen tukena. Pohdimme myös eettisiä näkökulmia ja verkon mukanaan tuomia erityispiirteitä. Tervetuloa mukaan!

Puhuja 1 [00:01:01]: Digitaaliset yhteistyön paikat tulivat koronan etäaikojen myötä jäädäkseen. Tavallinen palaveri, niikuin hyvin tiedämme, hoituu tarvittaessa niukemmallakin vuorovaikutuksella. Mutta entäpä sitten, jos yhdessä pitäisi ideoida ja kehittää tai luoda satapäiselle webinaarin osallistujajoukolle dialoginen kokemus. Mikä silloin avuksi? Tässä jaksossa keskitytään dialogiin verkkoympäristössä. Olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta ja tähän jaksoon olen kutsunut vieraakseni Anne-Mari Raivion Metropoliasta. Terve tuloa Anne-Mari!

Puhuja 2 [00:01:42]: Kiitos Minna! Ja mukava olla täällä juttelemassa tästä asiasta mikä on ollut lähellä sydäntä varmaan meillä kaikilla, jotka opetustoimessa on toimittu viimeisinä vuosina. Ja muutenkin tämän hetkisen työni puolesta, kun toimin meidän parru-tiimissä eli me mietitään parru-tiimissä tämmöisiä osallistumisen ja dialogin paikkoja. Miten me saataisiin meidän valtavaa asiantuntijoiden joukkoa mukaan, kehittämään ja ideoimaan ja auttamaan päätöksenteossa. Koronahan teki sen, että hypättiin aika vauhdilla tekemään tätä kaikkea verkkoympäristössä. Ja siinä yhteydessä olen tätä dialogisuutta pohtinut aika paljonkin kollegoiden kanssa.

Puhuja 1 [00:02:22]: Samoin omassa dialogipäällikön roolissa katseet kääntyvät minua kohti, että miten loihtisimme tähänkin tilaisuuten dialogisen ja samaan suuntaan tekevän ilmapiirin. Koetaan jos saadaan jotakin ammennettua meidän kokemusvarastosta. Sellaista, että siitä olisi toisillekkin apua ja hyötyä. Mitä kaikkea se verkkovälitteisyys dialogissa muuttaa, kun ei ollakkaan kasvokkain vaan siinä on joku väline välissä. Mikä siinä muuttuu?

Puhuja 2 [00:02:58]: Ensin haluaisin pysähtyä sen ajatuksen äärelle, että dialogi on dialogia teki sen missä tahansa. Dialogisuuteen liittyy tietyt periaatteet siitä, että me ollaan tasavertaisina kumppaneina yhdessä rakantamassa jotain sellaista, mihin me ei kumpikaan yksistään pystytä tai päästä. Ollaan sen yhteisen asian ympärillä ja me tarkastellaan sitä. Siinä ei ole Minna ja Annis puhumassa vaan siinä ollaan me yhteisesti rakentamassa tätä näkymää. Olen aina pitänyt itselläni ohjenuorana, että yritän muistaa tämän periaatteen, kun lähden miettimään sitä dialogin rakentamista. Sitten kun siirrytään verkkoympäristöön, täytyy miettiä sitä, että mitä se täällä verkossa onkaan, miten tämän saman kokemuksen mahdollistan itselleni ja muille tähän dialogiin osallistuville. Se ei siinä dialogisuudessa sinänsä muuta mitään, mutta täytyy vaan löytää uudet keinot tai erillaiset tavat mahdollistaa se. Mitä sinä ajattelet?

Puhuja 1 [00:04:11]: Aika kiva tulokulma. Kun itse mietin, että mikä muuttuu niin peruspalikat pysyvät. Tietyt asiat ovat ja pysyvät. Varmaan se joka tekee kustakin tilanteesta sen ainutkertaisen on se, että ollaan vuorovaikutuksessa toisen kanssa, saadaan aikaan jotain mitä yksin ei saataisi ja tulee se kokemus kohdatuksi tulemisesta. Siinä ollaan aika lähellä inhimillisyyden ydintä. Se on perustarve, joka meillä kaikilla on ja johon onnistuneessa vuorovaikutuksessa pystytään jollain tavalla vastaamaan.

Puhuja 2 [00:04:49]: Kun ollaan verkkovälitteisesti niin jotta tämän kohdatuksi kokemisen saisi aikaan, niin siinä täytyy miettiä aina sitä, että minkä kanssa me pystytään pelaamaan. Meillähän on kehon kielestä paljon vähemmän käytettävissä. Vaikka nykypäivänä pitää ymmärtää, että niitä videokameroita kannattaa käyttää. Koska se, että näet sen toisen ihmisen, niin se tekee siitä toisesta ihmisestä lihaa ja verta. Silloin yhteyden muodostaminen sen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen aikaansaaminen on paljon helpompaa.

Puhuja 1 [00:05:33]: Sieltä saa niitä pieniä vihjeitä poimittua. Huomaa esimerkiksi jos toisella keskittyminen herpaantuu tai jotain muuta. Ja pystyy reagoimaan niihin pieniin vihjeisiin, joita ei välttämättä sanallisesti tule välitettyä lainkaan.

Puhuja 2 [00:05:45]: Täytyy muistaa, että osa kehosta on kokonaan pois. Sieltä ei näe, jolloin tietyllä lailla, mitä minä olen ajatellut paljon on se, että ehkä mitä verkkoympäristö toi tähän dialogiseen kohtaamiseen on sitä, että meidän täytyy paljon enemmän sanottaa asioita. Jos katse lähtee harhailemaan johonkin, sen huomaa selkeämmin verkkoympäristössä kuin kasvokkaisessa tapaamisessa. Silloin on ehkä syytä lähteä sanottamaan, että minä katson tuolta yhden jutun.

Puhuja 1 [00:06:18]: Voi lähteä sanottamaan tai voi lähteä toisen tunnetiloihin tai aktiivisuuteen reagoimaan niin olennaista lienee se, että siinä on molemmilla hyvä ja turvallinen olla. Se joka ehkä helpommin syntyy kasvokkain, se vaatii minun kokemuksen mukaan enemmän verkkoympäristössä ja aktiivista roolia siinä, että kertoo itsestään jotain. Antaa itsestään jotain. On henkilönä siinä paikalla. Tuo tunnetasoa sen asian ohelle näkyviin ja esiin.

Puhuja 2 [00:06:58]: Ehdottomasti. Hirveän helposti verkkoympäristössä mennään asiakeskeiseksi, kun vertaa siihen, että sinulla olisi tapaaminen tai kokous jonkun porukan kanssa kasvokkain. Siihen tulee ihan luontaisesti ilman ajattelua kohtaamista ja tulee vähän höpöttelyä ja naureskelua. Sellaista mikä ei liity siihen asiaan vaan se on sitä semmoista meidän yhteyden rakentamista. Sitä liimaa mitä me tehdään siihen. Sitten kun mennään verkkoon, niin helposti ollaan asiakeskeisiä. Tätä yhteyden luomista täytyy tietoisesti tehdä, siihen täytyy oikeasti panostaa ja miettiä miten otetaan se rennompi vaihde päälle, että ollaan tässä yhdessä.

Puhuja 1 [00:07:44]: Jos vielä peilataan tuohon mitä aluksi mainitsin. Saattaa olla isojakin tilaisuuksia, satojakin osallistujia. Niin se, että tilaisuuden vetäjä aktiivisesti antaa mallia ja kertoo itsestään, on omana itsenään. Ei täydellisenä ei virheettömänä, se antaa aika kivan mallin toisille. Kokemus on osoittanut, että silloin kohtaamisesta tulee jollain tavalla inhimillisempia ja muutkin kokevat, että tämä tunnetaso on siinä sallitusti mukana.

Puhuja 2 [00:08:15]: Ehdottomasti. Minun mielestä kaikessa kohtaamisessa, oli se verkkossa tai livenä, niin eihän meillä ole mitään muuta kuin tämä oma persoonamme jonka kanssa pelataan. Että miksi minä olisin mitään muuta kuin mitä olen. Sehän rentouttaa, kun ihmiset vaistoaa ja aistii sen, että tuo ihminen on oma itsensä. Se rentouttaa sitä tilannetta niin verkossa kuin kasvokkainkin. Psykologiseen turvallisuuden tunteeseen mihin viittasit, että täytyy kaikille varmistaa, että meillä on turvallinen olla. Mikä on dialogin perusperiaatteita, kaikilla täytyy olla turva ja turvallinen olo tässä sanoa ja olla juuri sitä mitä on. Yksi semmoinen, mitä itse jossain vaiheessa havahduin, että käytin aika paljon sellaista minkä verkkoympäristö mahdollistaa ja mitä live tilanteessa ei välttämättä samalla lailla saada aikaan työympäristössä. Verkko mahdollistaa sen, että minä voin avata minun kotini ovet vaikka minun kollegoille. Kun minulla on kamera päällä ja en laitakkaan sinne sitä taustakuvaa vaan siellä onkin joku tauluseinä siinä takana. Että minä kerron vähän jotain itsestäni ja omasta persoonastani. Se on rakennuspalikka sille psykologiselle turvallisuuden tunteelle myös verkkoympäristössä.

Puhuja 1 [00:09:30]: Hyvä huomio. Jos se oman kodin avaaminen ei ole luontevaa niin tämän saman voi hakea vaikka sillä, että ottaa siihen jonkun persoonallisen kahvikupin josta juo. Ja vähän näyttää jotain enemmän. Sitten taas, jos on valmis avaamaan vähän enemmän, niin mieleenjäävimpiä ovat ne hetket, kun jollain on ollut hetken aikaa lapsi tai lemmikki siinä sylissä kurkistamassa kameraan. Silloin tuntuu, että pääsee oikeasti varsin lähelle sitä keskustelukumppania eikä enää muistakkaan, että välissä on ruutu.

Puhuja 1 [00:10:09]: Mitä verkkoalusta antaa dialogisuudelle. Jos tietyt asiat on jollakin tavalla kasvokkain ja jollakin tavalla verkossa. Niin helpottuuko joku asia kun ollaan verkossa?

Puhuja 2 [00:10:22]: Olen monesti miettinyt sitä, että semmoinen kynnys osallistua madaltuu. Me kaikki ei olla suulaita ekstroverttejä joista on hirveän mukavaa jutella ja on mielipiteitä kaikista asioista. Osa tarvitsee enemmän aikaa asioiden prosessiin. Kaikki ei halua olla esillä tai tuoda niitä ajatuksiaan ääneen kaikille kuultavaksi. Kun on mahdollisuus hyödyntää chattiä, niin se ehkä madaltaa kynnystä osallistua. Huomaan itsestäni, että jossakin koulutuksessa alan chatin kautta kommentoimaan, mutta jos kysytään, että onko jollakin jotakin kysyttävää, niin se on tuo mikrofonin päälle laittaminen niin vaivalloista että. Se ainakin on yksi semmoinen selkeä lisä mitä verkkoympäristö on dialogisuuteen ja kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen tuonut.

Puhuja 1 [00:11:19]: Toinen ihan selkeä lisä on ne erilaiset reaktionapit, joita minun mielestä me aika hyvin opimme käyttämään. On todella kiva nähdä se, että vaikka toisensa tunteman ryhmän tai tiimin kesken siellä annetaan ablodeja tai siellä punaiset sydämet sykkii, kun joku mainitsee jotankin henkilökohtaisempaa. Se on todella kiva tapa tuoda sitä tunnetasoa siihen asian rinnalle. Ja sitten se antaa myös niille, jotka eivät olisi sanoneet asiaa ääneen mahdollisuuden reagoida, että tuo kosketti tai ompa hieno juttu.

Puhuja 2 [00:12:04]: Mehän tehdään tuota samaa livetilanteissa, että nyökytellään ja katsotaan hyväksyvästi ja kannustetaan. Ainakin opettajana olen saanut niskat kipeäksi, kun olen nyökyttämällä yrittänyt kannustaa opiskelijoita, että hyvin menee. Nämä emojit, hymiöt mitä ikinä ne merkit onkaan, nehän antaa sen mahdollisuuden, että pystyy varioimaan erilaisia tunnetiloja. Sydämellä voit kannustaa tietyllä tavalla ja siellä on naurunaamaa ja ablodeja ja mitä kaikkea. Niin se on jotenkin rikastanut sitä.

Puhuja 1 [00:12:42]: Jotain saadaan enemmänkin. Yksi keino mitä jossakin yhteisessä koulutuksessa ollaan sinun kanssasi kokeiltu, niin on pyydetty jakamaan joku kuva joka kertoo esimerkiksi itsestä tai menneestä kesälomasta tai mistä nyt milloinkin. Eli tarjotaan joku muu kuin sana väyläksi jakaa kokemus. Minun mielestä siinä tulee jälleen se tietynlainen tasa-arvoisuus. Eli kun kaikki kaivaa sen jonkun kuvan, niin siellä ei ole vain sen ulospäin suuntautuneen ekstrovertin kuva vaan siinä on ne kaikki kuvat kavalkaadina tai kollaasina. Jolloin myös samalla rakennetaan sitä ryhmän yhtenäisyyttä ja vahvistetaan sitä keskenäistä sitovuutta.

Puhuja 2 [00:13:26]: Tekninen alusta on antanut mahdollisuuksia rikastaa näitä vuorovaikutustilanteita. Uudenlaisia keinoja ehkä siihen, miten minä voin kertoa itsestäni ja tulla tähän keskusteluun mukaan. Ehdottomasti.

Puhuja 1 [00:13:50]: Vielä voisimme pysähtyä hetkeksi sen äärelle, että minkälaisia keinoja sen dialogin tukemiseen verkossa on? Miten itse kukin meistä voi edesauttaa sitä, että kohtaamista tulisi antoisia ja hyviä ja ne veisi asiaa toivottuun suuntaan. Minkälaisia eväitä sinulle tulee mieleen?

Puhuja 2 [00:14:08]: Ihan ehdottomasti ensimmäisenä se mistä jo vähän puhuttiinkin, se suunnittelu. Verkossa tiettyjä asioita täytyy tietoisesti suunnitella mukanaan. Että se saattaa tuntua dialogin vastaiselta ikään kuin valmiiksi miettiä niitä kohtia tai keinoja saada sitä dialogisuutta sinne tai saada sitä vuorovaikutusta. Kyllä verkkoympäristössä niin helposti unohdutaan siihen asiayhteyteen tai asiapitoiseen keskusteluun, niiden hetkien suunnittelun mukaan tai ainakin niiden jonkinmoinen pohtiminen, että miten minä tämän toteutan. Se on ainakin ehdottomasti semmoinen mitä minun mielestä kannattaa lähteä tekemään. Siinäkin tulee paremmaksi siinäkin tulee luontevammaksi, mutta jos sitä ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt niin siinä ei ole mitään pahaa, että sen ihan tietoisesti suunnittelee ne paikat. Että tuossa tehdään tällä tavalla.

Puhuja 1 [00:15:04]: Minun kokemus on ihan samansuuntainen. Aikasemmin mainitsinkin siitä, että tilaisuuden vetäjä omalla tekemisellään näyttää esimerkkiä, niin itse olen kokenut, että varsinkin se tilaisuuden alkupuoli määrittää sen sävyn millä sitä tilaisuutta vedetään. Jos vaikka haluaisin, että noita tunnereaktionappeja käytetään niin johonkin aika alkuun voisi ottaa sellaisen alkufiiliksen. Että millä mielellä tänään liityt mukaan. Ja sopivin palasin sinne matkalle. Vähän samaan tapaan kuin melko huonosti toimii se, että ei anna mahdollisuutta vuorovaikutukseen ja ihan lopuksi kysyy, että olikos jollain jotain kysyttävää. Verkkoympäristössä ihan yhtä huonoa on se, että painakaapa nyt jotakin nappia, että miltä tämä tuntui. Vaan kutsua siihen dialogin vuorovaikutukseen läpi sen tilanteen.

Puhuja 2 [00:16:01]: Juuri näin. Oli se sitten kasvokkain tai verkkossa tapahtuva. Kuten sanoin tuossa alussa, niin tietyt asiat on samoja. Eihän se sinällänsä muutu mihinkään. Samalla lailla sitä täytyy dialogisuutta rakentaa jatkuvasti yhteisesti siinä tilanteessa.

Puhuja 1 [00:16:25]: Ajattelisin osallistumisen kynnystä, jonka tuossa aikaisemmin mainitsitkin, että on työlästä laittaa se mikrofoni tai kamera päälle. Kun halutaan tukea dialogisuutta niin matalalla kynnyksellä, pienellä mukaan kutsumisella, kommentoikaas lyhyesti chatissa ja sen jälkeen palaute, että ompa kiva kun noin moni jakoi oman ajatuksensa. Että vähän kuin taimia kasvattaisi niin hellästi kohtelee niitä pieniä ituja ja tarjoaa heille huomiota ja kasvualustaa. Itse olen huomannut, että se vuorovaikutus voi lähteä siitä rikastumaan ja saa useampia ääniä mukaan keskusteluun.

Puhuja 2 [00:17:12]: Se on juuri näin. Osallistumisen tappaa aika helposti se, että sitä ei huomata tai huomioida. Jos ajatellaan, että halutaan tulla kuulluksi, halutaan se kokemus, että meidät on kuultu tai nähty. Ja me halutaan se kokemus, että minä olen kuullut ja minä olen nähnyt. Niin kyllä se täytyy olla vastavuoroista ja näitä osallistumisen ituja täytyy syöttää ja niitä täytyy huomata ja vastaanottaa ihan jatkuvasti. Jos olet vaikka kokouksen vetäjänä niin sinun täytyy reagoida siihen mitä sieltä tulee. Yksi semmoinen, mikä aika usein on verkkokouksissa haasteena, että paikalla on iso porukka. Verkossa se päällekkäin puhuminen ei onnistu yhtä luontevasti kuin se onnistuu normaalisti kasvokkaisessa tapaamisessa. On aika vaikea, että jos meitä on isompi porukka, että kaikki pääsee ja tulee kuulluksi ja pääsee sanomaan ja tuomaan sen oman näkemyksensä esiin. Varsinkin, jos sitä chattiä ei käytetä siinä rinnalla. Yksi tietysti on, että voisi laittaa pienempiin ryhmiin ihmisiä keskustelemaan ja sitten kerätään ryhmistä ne tärkeimmät oivallukset koko porukan yhteiseen keskusteluun. Jotain tämän kaltaisia pieniä asioita, mitä voisi tehdä, että mahdollistetaan että ihmiset pääsee yhdessä pohtimaan asioita.

Puhuja 1 [00:18:38]: Varsin hyvin ihmiset mielestäni toimiikin. Pientä katoa voi joskus käydä kun jaetaan pienempiin ryhmiin, mutta toisaalta moninkertaisesti sen korvaa se palaute mitä tulee, että meillä oli tosi hyvät keskustelut. Olipa kiinnostavaa. Ikäänkuin tullaan voimaantuneina takaisin siihen isomman joukon yhteiseen keskusteluun. Eli keinoja itseasiassa löytyy aika paljon, kun niitä malttaa vähän suunnitella ja miettiä etukäteen. Tekee löyhän käsikirjoituksen kullekkin kokoukselle tai tilaisuudelle tai mikä nyt onkaan kyseessä.

Puhuja 1 [00:19:19]: Loppuun vielä pysähdytään onnistumisten äärelle. Onko sinulla Annis joku tapahtuma tai muu kokemus joka on jäänyt erityisenä onnistumisena mieleen?

Puhuja 2 [00:19:32]: Kuulin tämän kysymyksen jo aikaisemmin, että aiot kysyä tätä. En ehkä osaa nostaa jotain yhtä hienoa tarinaa sieltä. Mutta mietin erityisesti sitä ensimmäistä koronavuotta 2020 kevättä, kun kaikki pysähtyi ja yhtä-äkkiä oltiin uuden äärellä, että nyt täytyy lähteä verkkoon. Olimme juuri aloittaneet mainitulla parru-tiimillä tekemään osallistavaa työtä eli erilaisten työpajojen vetämistä ja fasilisointia. Sitten jouduttiin aika nopeasti lähteä miettimään, että miten tämä kaikki mitä on totuttu tekemään kasvokkain niin miten tämä viedään verkkoon. Koko se kevät tavallaan oli huikeittein oivallusten sarjaa siitä, että mitä osallistuminen voi olla verkossa. Miten siellä sitä dialogisuutta ja saadaan ihmiset innostettua mukaan. Koko se kehityskaari mitä näki paitsi itsessään niin kollegoille joille niitä työpajoja veti. Ensin arasteltiin ja sitten kohta sujuvasti tehtiin ja oltiin, uskallettiin ottaa osaa. Laitettiin automaattisesti kamerat päälle, jotta me saadaan aikaan se tunne siitä katsekontaktista, kun me katsotaan kameran kautta ihmisiä. Ollaan läsnä tässä yhteisessä tilassa. Jotenkin se kirkastui semmoisessa tilanteessa missä kävi sitten meidän oman organisaation ulkopuoliselle henkilölle pitämässä keskustelevaa työpajaa. Ja tajusi, että meidän porukat laittoivat kaikki kamerat päälle ja osasivat heti aktiivisesti hyödyntää chattiä ja muuta. Muut olivat, että hetkinen mikäs tämä tämmöinen meininki on. Siinä koki semmoista, että me ollaan tehty jotain oikein ja ollaan oikean äärellä. Kun se palaute oli, että me saatiin aikaan asioita ja olipa ihana nähdä. Ja kun ihmiset kaipasivat sitä kohtaamista siinä hetkessä, kun oltiin niin eristyksissä sen koronan takia. Ja siitä tuli tunne, että pääsi olemaan kollegojen kanssa ja näkee ihmisiä. Jotenkin tämmöinen fiilis, nostaisin sen onnistumisen kokemukseksi.

Puhuja 1 [00:21:41]: Minulle tulee verkkovälitteisen dialogin mahdollistamisesta mieleen vähän samantyyppinen onnistumiskokemus. Järjestetiin isoa kansainvälistä konferenssia, joka oli suunniteltu kasvokkain pidettäväksi, mutta siirtyi olosuhteiden pakosta verkkoon. Siinä oli tämmöinen aamuosio, jossa ihmiset liittyivät mukaan ja olin siinä paikalla jututtamassa ja luomassa hyvää tunnelmaa. Pikkuisen oli semmoinen olo, että mistä sitä juttelisi seuraavaksi. Sitten minulle tuli mieleen, että minkäslainen sää teillä on, kun te liitytte eri puolilta Eurooppaa. Niin sitten tuli todella jotenkin tunnelmaltaan mukava ja sieltä juuri sopivasti tuli sitä osallistumista. Ja sitten vähän kommentoitiin, että paistaisipa meilläkin aurinko ja voi teillä jo sataa lunta. Ihmiset liittyivät ja he halusivat kuulla ja he halusivat jakaa ja kuinka helppo siitä oli sukeltaa sitten sinne asiapitoiseen ohjelmaan. Ihmiset olivat ikäänkuin läsnä ja oltiin yksi yhtenäinen, tämän tietyn teeman pariin kokoontunut joukko. Vaikka tultiin eripuolilta Eurooppaa. Helmet on sellaisia, että ne tulevat vähän odottamattakin ja on kuitenkin ihan hyvä pysähtyä niiden äärelle, koska niistä voi jonkun oivalluksen poimia jota voi ehkä jossain toisessa tilaisuudessa hyödyntää.

Puhuja 2 [00:23:03]: Sen muistaminen, että dialogisuudessa on kyse siitä, että minut on nähty ja minut on kuultu ja minä olen nähnyt ja minä olen kuullut. Ei se sen kummallisempaa ole ja yhtä aikaa se on kamalan hankalaa. Jos tätä asiaa miettii ja lähtee pohtimaan, että millä tavalla minä pystyn tällä alustalla ja tässä tilanteessa, niin miten minä pystyn auttamaan sitä, että meille kaikille tulee semmoinen olo. Kyllä siihen ne keinot löytyy. Ei se olo semmoista kikkailua vaan se on oikeasti, kyllä sinä löydät siihen ne tavat. Ja mikä tahansa mikä edesauttaa sitä on just oikein hyvä ratkaisu siihen tilanteeseen.

Puhuja 1 [00:23:43]: Evääksi jonkin verran suunnittelua ja oman persoonan hyödyntämistä. Niin siinä on jo eväät onnistuneen dialogiin vaikka olisi verkkoympäristössä. Kiitos Anne-Mari kun pääsit juttelemaan tästä teemasta.

Puhuja 2 [00:24:00]: Kiitos. Tulen mielelläni toistekkin.

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Liisa Salo
Puhuja 3 Heidi Rontu

Puhuja 1 [00:00:01]: Tervetuloa sukeltamaan dialogiin. Olen Metropolian dialogipäällikkö Minna Kaihovirta. Omassa työssäni edistän dialogisuutta ja luon kohtaamisen paikkoja Metropoliassa. Tänään olen saanut vieraakseni Liisa Salon ja Heidi Ronnon. Tervetuloa. Kertoisitteko lyhyesti keitä olette.

Puhuja 2 [00:00:34]: Kiitos Minna kustusta tulla mukaan podcastiin. Oli ilo. Olen Liisa Salo ja toimin Metropoliassa viestintäpäällikkönä.

Puhuja 3 [00:00:41]: Samoin kiitos Minna kutsusta. On mukava päästä tänne keskustelemaan dialogisuudesta. Itse työskentelen jatkuvan oppimisen johtajana ja vastaan kaikesta oppimisesta ja koulutuksesta Metropoliassa.

Puhuja 1 [00:00:56]: Hienoa saada teidät tänne mukaan. Olette molemmat Metropolian johtoryhmän jäseniä ja dialogi on etenkin johtajan työn olennainen tuki. Teette työtä yhdessä vertaisten ja alaisten kanssa, ja dialogi siellä useimmiten läsnä tavalla tai toisella. Johtoryhmän dialogisuutta on tuettu aktiivisesti nyt muutaman viime vuoden ajan. Yksi konkreettinen tukimuoto, voisi sanoa, ovat olleet nuotiodialogit. Niissä ollaan ohjattu dialogia siten, että ollaan tasoitettu osallistumista, kiinnitetty erityistä huomiota reflektiivisyyteen ja myöskin pysähdytty vähän pohtimaan sitä, miten se keskustelemisen tapa vaikuttaa siihen mitä keskustelussa tapahtuu. Olen ollut itse luomassa konseptia ja nyt olisi todella mielenkiintoista kuulla miten se on teille äyttäytynyt. Miten olette itse kokeneet tällaiset vähän erityyppiset dialogiset kohtaamiset. Heidi olet uudempi Metropolialainen ja taisit päästä aika kylmiltään suoraan sukeltamaan nuotiodialogeihin, muistelisin heti kohta työuraasi täällä aloittaessasi. Minkälaisia kokemuksia, minkälaisia ajatuksia nuotiodialogiin liittyen?

Puhuja 3 [00:02:29]: Kiitos Minna. Kuvasit hyvin mielestäni nuotiodialogin kokonaisuutta ja ideaa. Itselläni nuotiodialogi on ollut erittäin voimaannuttava kokemus, sanoisin, ja mainio tapa perehtyä sekä johtoryhmän työskentelyyn, mutta myöskin perehtyä omaan tehtävänkuvaani, omaan työhöni. Ja myöskin itseeni johtamistehtävässä. Meidän johtoryhmän nuotiodialogikerrat ovat olleet, aina vähän eri tavoin, hyvin antoisia. Ja jotenkin vieneet meidän, johtoryhmän yhteistyötä, yhteistä keskustelua aina mielestäni askeleen eteenpäin. Ja sitten myöskin olen omaan johtamistyöhöni pieniä ituja ajateltavaksi ja vietäväksi eteenpäin.

Puhuja 1 [00:03:35]: Mukava kuulla. Hauska, että jokainen kerta, vaikka on ainutkertainen, niin tuo vähän eri tavalla jotain lisää. Jotain uutta. Entä sitten Liisa, sinulla on pitempi kokemus johtoryhmätyöskentelystä. Mitenkä sinä reflektoisit nuotiodialogeja osana johtoryhmän yhteistä tekemistä ja työskentelyä?

Puhuja 2 [00:04:01]: Nuotiodialogi on ollut aivan ihana kokemus. Mietin, että mikä siinä on ollut kaikista antoisinta, niin kokisin, että se on syventänyt toistemme tuntemusta ja luottamusta johtoryhmän jäseninä. Sitä kautta olemme oppineet tuntemaan toisiamme paremmin, ehkä tapaamme ajatella ja jäsentää maailmaa. Se on auttanut myös ymmärtämään niitä päätöksentekoprosesseja ja tapoja, joita johtoryhmässä on tehty. Ja sitten siinä on ollut yksi iso oppi, että dialogista puhutaan niin monesti ajatellaan, että se on sitä, että kaikki pääsee keskusteluun mukaan ja muuta. Mutta nuotiodialogissa tavallaan se iso ymmärrys siitä, kuinka tärkeä on oppia myös kuuntelemaan tai jopa kuulemaan. Eli yhtä tärkeä miettiä, mitä itse haluaa tuoda yhteiseen keskusteluun on todella syventyä siihen kuulemiseen. Tämä on ollut ihanaa, kun siinä on ollut ihan minuutti aikaa kuinka kauan keskitytään kuuntelemaan vain yhtä puhujaa, ollenkaan miettimättä mitä itse haluan siihen sanoa. Henkilökohtaisella tasolla pakko vielä todeta, että aina päivät kun tiesin, että tänään meillä on nuotiodialogi, oli jo edellisenä iltana kutkuttavan ihana tunne siitä, että huomenna saan hetkeksi pysähtyä jonkun asian äärelle. Se oli todella voimaannuttava, ihan niin kuin Heidikin totesi.

Puhuja 1 [00:05:20]: Mukava kuulla. Nuotiodialogissa tosiaan ei anneta dialogin soljua ihan vapaasti, vaan siinä on ollut tietyillä kerroilla tarkastikin määritelty teema, tietyillä kerroilla olette saaneet lähteä keskustelemaan siitä, mistä juuri sinä päivänä tai siinä hetkessä tuntuu hyvältä tai tärkeältä puhua. Tosiaan on ihan kellottamalla taattu se, että jokaisella on aika ja rauha omaan puheenvuoroon ja myös nimetty muutama henkilö, jotka keskittyvät kuuntelemaan sillä korvalla, että voivat reflektoida ääneen kuulemaansa. Tässä ehkä pähkinänkuoressa tiivistettynä se, mistä nuotiodialogi -konseptissa on kysymys.

-musiikki-

Puhuja 1 [00:06:08]: Voisi ajatella, että nuotiodialogi on ikään kuin tällaiseen laboratorioympäristöön vietyä dialogisuutta. Mahdollistajan näkökulmasta ajattelisin, että siinä on karsittu kaikki turha pois. Ei ole mitään visuaalista, johon keskittyä. Ei ole mitään laitteita, jotka veisivät huomiota. Ei oikeastaan ole muuta kuin kohtaaminen ja samaan tilaan asettuminen. Tämä ehkä osaltaan tuo rauhan tunnetta, johon Liisa tuossa viittasit, että saa pysähtyä ja on lupa pysähtyä asian äärelle. Kerroinkin tuossa, että välillä on valittu joku teema. Toki sen tyyppinen teema, joka hyödyttää työn tekemistä ylipäätään. Välillä annettu teeman nousta sitten keskustelijoilta. Miten te ajattelisitte, että tällainen verrattuna normaaliin työskentelyyn, jossa ehkä on agenda ja asialista ja ehkä vähän aikapainettakin, niin mikä muuttuu kun keskustelu onkin nuotiodialogi, eikä normaali vaikkapa johtoryhmän kokous?

Puhuja 3 [00:07:19]: Aika paljonkin muuttuu sanoisin, en tiedä onko Liisa tästä samaa mieltä. Ehkä sen, mitä Minna jo aika hyvin toit esille. Siinä nimenomaan keskitytään sekä rauhallisesti tuomaan se, joka puhuu nuotiodialogissa, hänellä jolla on vuoro puhua, on aikaa jäsentää omia ajatuksiaan ja rauhassa miettiä. Muistelenkin, että meillä aika useinkin saattanut olla sellaisia tilanteita, että kun on annettu tietty aika niin saattaa olla, että hän, joka on puheenvuorossa puhuu ensin päällimmäiset ajatukset ja sitten tulee hiljaisuus. Mutta vielä on aikaa jäljellä, jolloin ehkä lyhyen tai pidemmänkin tauon jälkeen vielä tulee lisää ajatuksia, jotka ehkä sitten juurikin osuvalla tavalla täydentävät ensimmäistä puhetulvaa. Eli on aikaa, aikaa rauhoittua asian äärelle, ja samalla tavalla se, että on määritelty… meillä on yleensä ollut kaksi henkilöä, jotka ovat sitten enemmän kuunnelleet ja myös reflektoineet kuulemaansa, myös varmuus siitä, että hän joka puhuu, häntä kuunnellaan. Tavallaan koko ryhmä kuuntelee, mutta myös varmuus siitä, että on kaksi kuuntelijaa, jotka antavat takaisin omat ajatukset kuulemastaan. Oikeastaan kaikki nämä elementit, ainakin omasta mielestäni, luovat rauhallisen dialogitilanteen. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään, on tosiaan aikaa pohtia kuulemaansa, ja sitten sillä kertojalla on aikaa rauhassa kertoa asiaansa. Ja jos taas mietin meidän normaaleja johtoryhmän kokouksia, missä meillä on tiukka agenda ja aikapaine…

Puhuja 1 [00:09:02]: Seuraako paljastuksia?

Puhuja 3 [00:09:07]: …ollaan ehkä ainakin ajoittain kaukanakin tuosta nuotiodialogitilanteesta. Joskin kyllä ehkä voisin sen kokemuksen tuoda tähän, että mielestäni se on myös vaikuttanut meillä näihin meidän niin sanotusti normaalisti aikataulutettuihin johtoryhmän kokouksiin. Siellä ehkä voidaan muistuttaakin toisiamme joskus siitä, että kuunnellaan. Kuunnellaan joku loppun asti ja sitten kommentoidaan. Mielestäni se on myöskin tuonut siihen työskentelyyn tiettyjä elementtejä lisää. En tiedä mikä on Liisan kokemus.

Puhuja 2 [00:09:44]: Joo, jaan ihan kaikki nämä ajatukset, joita Heidi kertoi. Itse ajattelen vielä sillä tavalla, että on ollut mielenkiintoista, kun on tultu näihin nuotiodialogitilanteisiin, niin aina ei ole tiedetty mikä aihe tai teema on. Mietin normaalia johtoryhmän kokouskäytäntöä, meillähän aina tietty agenda ja jokainen miettii mielessään niitä asioita, joihin agendan ympärillä haluaa nostaa keskusteluun. Mutta tässä olen jotenkin kokenut ihanaksi sen tavan tulla, aloittaa oma puheenvuoro, jolloin ei olekaan täysin jäsentynyt loppuun saakka mitä haluaa sanoa. Alkaa puhua sitä asiaa, ja kun puhuu ja puhuu, vähän niin kuin Heidikin kuvasi, siitä ehkä lähtee pintakerros ensin pois. Ja sitten sieltä alkaa vasta tulla sitä syvällisempää. Ei aina pohditumpaa, mutta ehkä oikeasti sen asian mukaisempaa ajattelua. Mielenkiintoista on ollut kun reflektoijat ovat kertoneet, mitä he kuulivat. Itse olen kokenut, että se on vähän niin kuin lahja. Monesti kokee, että on puhunut vähän niin kuin tajunnanvirtaa, mutta ehkä siellä tajunnanvirrassa on kuitenkin joku ajatus ollut, joka on pinnan jälkeen tullut kun on saanut rauhassa puhua, jotka kuulijat sitten kuulee. Se on itse asiassa aika mielenkiintoinen kokemus. Ihan samalla tavalla koen kuin Heidi sanoi, että se on tuonut meidän johtoryhmän ihan kokousten keskusteluun sellaista moniäänisyyttä. Ja ehkä myös ymmärrystä siitä, että nämä ovat rakentaneet luottamusta. Meillä jokaisella on tavallaan omanlaisensa tulokulma, orientaatio omasta asemasta, roolista riippuen. Niin auttaa ymmärtämään, että joku lähestyy asiaa tuosta näkökulmasta, mitä itse voi tuoda siihen lisää. Tämä on ollut kyllä todella voimaannuttava monessakin mielessä, ihan sinne arkeenkin ajatellen.

Puhuja 1 [00:11:28]: Voisi ajatella, että vuorovaikutusosaamisen opettaminen ja siinä kehittyminen, oppiminen ei ole aina ihan yksinkertaista. Täytyy aika tarkkaan miettiä mistä löytyvät keinot, jotka aidosti toisivat jotain lisää siihen arjen työhön ja tukisivat ja auttaisivat. Voisi ehkä ajatella niin, että kun monet meidän arkiset tilanteemme, kokoukset tai palaverit, ovat aika formaaleja. Me olemme, ehkä suomalaisellekin kansanluonteellekin tyypillisesti, puristaneet tehokkuuden jotenkin äärimmilleen. On asialista ja saattaa olla jopa ihan oletetut käsittelyajat tietyille teemoille. Ja kaikki pyrkivät siihen, että asiat saataisiin mahdollisimman liukuhihna- ja tehdasmaisesti hyvin hoidettua, ja pääsimmepä listan loppuun ja saimme käsiteltyä kaikki. Jolloin ehkä tällainen ajatusmatkalle lähteminen, tai sanotaan vaikka oman arvopohjan reflektointi, niin jos se nyt ei ole ihan kiellettyä, niin saattaa muutama ehkä huokaista syvään ja vilkaista sivusilmällä kelloa. Jos nyt hiukan kärjistän. Voisi ajatella, että nuotiodialogeissa on pyritty riisumaan näitä tehokkuusvaatimuksia ja palauttamaan osallistuja kohtaamisen äärelle. Ja sen, että ollaan ihmisinä ihmisille. Aidosti läsnä ilman, että tämä vie asiantuntijuutta mihinkään pois.

Puhuja 2 [00:12:58]: Se on juuri noin Minna, niin kuin sanoit. Itseäni koskettaa, ja oikeastaan palautuu mieleen, että johtoryhmätyössä keskitytään hyvin usein asioiden johtamiseen. Mutta nuotiodialogin kautta olemme tulleet myös ihmisinä paremmin ikään kuin läsnä, ja opittu tuntemaan toisemme ihmisinä. Jotenkin uskon, että se kantaa. Se on juuri ehkä taito, joka tämän päivän monimutkaisessa maailmassa tarvitaan.

Puhuja 3 [00:13:26]: Nimenomaan näin. Ja minä oikeastaan pari asiaa vielä lisäisin tässä kun kuuntelin. Erittäin hyvin minusta sekä Minna että Liisa tätä kiteytitte. Minä ehkä sellaisen vielä nostaisin, mitä mietin. Nuotiodialogi on varmasti voinut tuoda juurikin esimerkiksi johtoryhmätyöskentelyyn, joka tosiaan hyvin Minna kuvasit tällaista aika tyypillistä, ehkä suomalaisen asiantuntijaorganisaation kokouskäyttäytymistä. Uskaltaisin sanoa, että mielestäni johtoryhmään voidaan tuoda nyt asioita aika puolivalmiissa tilassa, aika luonnostilassa vielä. Ei tarvitse olla loppuun asti mietittyä. Voidaan esittää joku ajatus, tarjota se muille pohdittavaksi. Eli lähdetään vähän ikään kuin nuotiodialogimaisesti keskustelemaan jostain asiakokonaisuudesta. Uskoisin, että se tulee varmaan lopputulemana siitä, että on luottamusta ja olemme avautuneet tässä nuotiodialogissa, olemme näyttäneet millaisia olemme ihmisinä ja miten näemme asioita, ja juurikin sitä eri näkökulmaa, jota meillä on omasta taustastakin johtuen. Sitten toinen asia, jota ehkä toisin tähän esille, mitä luulen tai ainakin toivon, että olisi syventynyt ymmärrys. Toki me johdamme asioita, mutta itselläni johtamisessa hyvin vahvasti pohjautuu siihen, että emme voi johtaa asioita, jos emme johda ihmisiä. Ihmiset tekevät asiat. Sitten taas, että puhuttelet ihmisiä, niin siinä täytyy tulla lähelle ihmisiä ja myös itse avata itseään ihmisenä. Myös johtajana täytyy olla ihmisten kanssa, tavallaan kanssaihmisten kanssa ja saada sitä kautta asioita avattua. Haettua motivaatiota, ymmärrystä ja sillä tavalla saada asioita vietyä yhdessä eteenpäin. Ehkä vielä sellaisen vähän anekdootin toisin tähän suomalaiseen kokouskulttuuriin. Itselläni on myös Ruotsista ja sen jälkeen vielä suomenruotsalaisten kanssa työskennellyt paljon, jossa on aika samantyyppistä toimintakulttuuri. Uskaltaisin sanoa niin, että ei ruotsalaisissa kokouksissa eikä suomenruotsalaisissa kokouksissa ihan voida toimia tiukasti asialistan mukaan. Tai siis voidaan toimia, mutta sitten asiat eivät mene eteenpäin. Eli siellä täytyy olla inhimillisyyttä ja sitä ihmisenä olemista kokoustilanteessa, ja täytyy nähdä ja huomioida ihmiset, että sellainen tiukka asialistan tikottaminen loppuun asti voi ikään kuin luoda illuusion tehokkuudesta ja asioiden eteenpäin saamisesta. Mutta välttämättä yhtään mitään ei tapahdu. Tavataan uudestaan kahden tai neljän viikon päästä ja todetaan, että jaha, asiat eivät olekaan edistyneet, koska ei olla oltu ihmisinä läsnä siinä, eikä olla puhuteltu ihmistä. Toinen ihminen ei ole puhutellut toista ihmistä ikään kuin. Tämän ehkä voisin tuoda tähän vielä lisänä, mitä mielestäni nuotiodialogimainen tapa oppia vuorovaikutteisuutta tuo siihen yhteiseen tekemiseen.

Puhuja 1 [00:16:28]: Kuulen tässä, että ollaan ihan dialogisuuden ytimessä siinä, että kun asetutaan kohtamaan toisia henkilöitä niin tarkoitus ei ole jakaa valmiita viimeiseen asti hiottuja ja kiillotettuja ajatusmalleja, vaan jakaa keskeneräinenkin ajatus, joka lähtee jalostumaan. Luottaa siihen, että se ryhmä kannattelee, ja ikään kuin hiotaan ja täsmennetään sitä, ja sitten voidaan yhdessä ehkä myös eri tavalla olla ylpeitä siitä, että hei tämä on nyt meidän ajatustyön ja meidän kehittelyn tulos. Eikä niin, että Liisa toi tällaisen timantin, katsotaan me kaikki, että kylläpä se on hieno. Jotenkin tavoitatte mielestäni tässä reflektiossa jotain ihan olennaista dialogisuudesta.

Puhuja 3 [00:17:09]: Joo, toi oli tosi hienosti sanottu, että haluaa vain sen oman suuren [?? 00:17:15] on juuri se, että luottaa siihen, että dialogi kantaa. Uskaltaa tuoda hyvin keskeneräisenkin ajatelman siihen yhteiseen keskusteluun ja luottaa, että yhdessä dialogi kantaa, jalostaa, synnyttää ehkä timanttejakin joskus.

-musiikki-

Puhuja 1 [00:17:32]: Tuossa jo vähän sivusittekin molemmat sitä, että tällainen nuotiodialogeihin heittäytyminen on herättänyt ajatuksia omasta tekemisestä. Ja tietysti missä tahansa missä toimintaa kehitetään niin ajatus ja tahtotila olisi, että siitä saisi jotain eväitä siihen omaan arkityöhön tai miksei ihan ihmisenä olemiseen ja toisten kohtaamiseen. Nyt kun olemme tätä prosessia pitkäjänteisesti teidänkin kanssa käyneet, niin olisipa kiva kuulla, että onko sillä ollut jotain vaikutusta muutenkin työnne tekemiseen. Tai ihan ihmisenä olemiseen, tuleeko jotain mieleen, mitä haluaisitte jakaa.

Puhuja 2 [00:18:16]: Itse voisin nostaa tavallaan tällaisen näkökulman, että nythän on syksyn kiihkeä aika kun suunnittelemme ensi vuoden toimintaa, ja rakennamme kylkeen budjettia. Ehkä siihen aikaisempaan tapaani pohtia ja miettiä tätä kokonaisuutta, olen jollain uudella tavalla rohkaistunut siihen, että olen lähtenyt viemään aika ajatusrakennelmia siitä, että mistä toiminnan suunnitelma ehkä rakentuu, minkälainen budjetti sitä tukee. Ja lähtenyt käymään dialogia eri tahojen ja eri yksiköiden kanssa tässä organisaatiossa. Tavallaan luottaa siihen, että yhdessä me synnytämme kokonaisuuden, eikä tarvitse olla mitään kauhean valmista. Jotenkin se on ollut vapauttavaa, mutta on ollut aivan upeaa huomata, että omassa päässä ei todellakaan ole se viisaus, ei edes pieni osa siitä, vaan yhdessä se syntyy ja jalostuu. Tämä on ollut jotenkin hienon polun alku, sanotaan näin.

Puhuja 1 [00:19:16]: Hauska rinnastus, dialogisuus toiminnan ohjauksen, toiminnan suunnittelun ja budjetoinnin vauhdittajana. Eli ei ehkä tyypillisin soveltamispaikka, mutta hauska kuulla, että niitä eväitä voi jotenkin luovasti monessa paikassa nähdä. Mites Heidi?

Puhuja 3 [00:19:32]: Minä itse asiassa jatkaisin tuosta mitä Liisa aloitti. Menen vielä syvemmälle, menen nimenomaan budjetointiin. Olemme käyneet omien, oman kokonaisuuden, eli sitä johtavien, omien suorien alaisten ja päälliköiden kanssa, jatkuvan oppimisen kaikkien päälliköiden kanssa, keskustelua oikeastaan heti kun tässä palasimme kesälaitumilta syksyn alkuun, koska meillä alkaa toiminnan ja talouden suunnittelu heti syksyn alusta. Se on tietysti erityisesti päälliköitä mietityttävä asia, ja nimenomaan pyrin, ja sanoinkin sen useaan kertaan, että nyt me keskustelemme tästä asiasta. Me kuuntelemme toisiamme, me otamme esille ne kysymykset, huolet, onnistumiset ja ilon aiheet, uudet oivallukset, ja olemme käyneet nyt useammassakin meidän sisäisessä kokouksessa keskustelua siitä tilanteesta. Siinä on noussut kysymyksiä, aika tiukkaa haastamistakin välillä, ja oma johtoajatus kaikessa tässä on ollut se, että me käymme keskustelua yhdessä. Me rakennamme ymmärrystä yhdessä, minä en pysty missään nimessä tarjoamaan siihen ratkaisuja. Ei ole missään nimessä vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin. Meillä on ollut siellä henkilöistä muista yksiköistä, vaikkapa strategiayksiköstä, auttamassa ja tuomassa omaa tietoaan siihen. Mutta kaikkein keskeisin pohja keskustelulle on nimenomaan yhdessä ymmärryksen rakentaminen. Miten olisi järkevintä suunnitella, mitä asioita olisi järkevä painottaa, mitä ehkä vähän vähemmän priorisoida? Oma kokemukseni siitä on ehkä se, että mielestäni me olemme käyneet hyvää keskustelua, ja ehkä myös yhdessä sen välillä kovan työkuorman jakaminen, ja tietty turhautumisen ja tuskankin jakaminen, on myös tuottanut yhteistä; olemme tässä asiassa yhdessä viemässä tätä eteenpäin -tunnetta. Se on se, mitä ensisijaisesti itse tavoittelen, sitä ymmärrystä, että me kaikki omalta osaltamme muodostamme kokonaisuuden, jossa toimimme.

Puhuja 2 [00:22:02]: Ikään kuin olemme yhdessä kerääntyneet asian äärelle, eikä olla vastakkain…

Puhuja 3 [00:22:04]: Juuri näin.

Puhuja 2 [00:22:07]: … jotenkin riitelemässä, että mihin suuntaan tätä viedään. Vaan yhdessä ihmetellään, välillä löytyy ratkaisuja ja välillä ei löydy niin helposti.

Puhuja 3 [00:22:14]: Kyllä. Mielestäni olemme päässeet siinä eteenpäin, ja jos vaikka mietin aikaa kun aloitin täällä reilu vuosi sitten Metropoliassa. Tulin vähän kesken vuoden, ja sukelsin tähän samaiseen aikaan. Olin juuri ollut ihan hetkisen aikaa töissä, ja sitten alkoi vuosi takaperin vastaavan tyyppinen suunnittelu. Silloin ehkä enemmän vielä itse seurasin sitä keskustelua hieman sivusta, ihan tarkoituksellisestikin, jotta ymmärtäisin miten asioita tehdään. Ja nyt oikeastaan tavoitteena nimenomaan on ollut se, että me opimme tekemään tämän yhdessä ja pyrimme koko ajan myös varmistamaan, että ymmärrämme toisiamme kaikissa niissä hankalissakin valinnoissa, mitä on pakko tehdä kun ihan kaikkea ei tietenkään voida toteuttaa. Siinä oikeastaan paljon nimenomaan tästä dialogisuudesta olen ammentanut, mitä olemme myös johtoryhmätyöskentelyssä nuotiodialogimaisen toiminnan kautta saatu luotua.

Puhuja 1 [00:23:19]: Todella mukava kuulla. Tässä kohti kerrottakoon, että tehän olette johtoryhmänä olleet koekaniineja tämän menetelmän, koulutusmenetelmän kehittämisessä. Mukava kuulla, että se on selkeästi herättänyt paitsi oivalluksia myös tietynlaista tunnetason syventymistä työskentelyyn. Erityisen hauska kuulla, että sovelluskohteet ovat aika yllättäviä ja aika monenlaisia, mihin opit ja oivallukset siellä arjessa päätyvätkään. Katsotaan, mihin [?? 00:23:50] tiimi päätyykään tätä nuotiodialogimenetelmää soveltamaan, joitain ajatuksia meillä jo ehkä on. Niistä sitten lisää tuonnenpana.

-musiikki-

Puhuja 1 [00:24:02]: Ihan tähän loppuun kysyisin teiltä molemmilta, että jakaisitteko jonkun onnistumiskokemuksen, jonkun huippuhetken, jossa itse olette kokeneet, että itse olette onnistuneet dialogin edistämisessä.

Puhuja 2 [00:24:18]: Voisin ottaa ehkä tällaisen itsensä kasvuun ja kehittymiseen liittyvän näkökulman tässä. Ajattelen tällaisen esihenkilön rooliin kuuluu aika paljon erilaisia arjen haasteita. Joskus niitä on enemmän ja joskus vähemmän. Niitä yrittää aina ratkoa sitten mahdollisimman nopeasti ja muuta. Nyt tavallaan tämä nuotiodialogi on tuonut ymmärryksen siitä, että ei aina tarvitse ratkoa. Auttaa, jos pysähtyy kuuntelemaan ja kuulemaan asioiden äärelle, ja käymään ehkä yhdessä jonkun tahon kanssa keskustelua. Monesti ne asiat vaan lähtevät ikään kuin ratkeamaan itsessään. Eli ratkaisukin voi syntyä siinä yhdessä dialogissa. Tämä on ollut itselleni iso kasvun ja kehittymisen paikka, jolla matkalla olen edelleen.

Puhuja 1 [00:25:12]: Varmaan huojentavaa monille muillekin esihenkilötyön haasteiden parissa toimiville. Voisin kuvitella, että tuo tilanne on aika tuttu monelle muullekin. Entäs Heidi?

Puhuja 3 [00:25:21]: Vaikea kysymys, minkä tässä nyt jakaisi ja miettisi, sellainen huippuhetki. Ehkä minä tähän tuon sen, että olen täällä Metropoliassa ollut aikanani, saanut kutsuja ja päässyt vierailemaan esimerkiksi meillä ihan tällaisten koko osaamisalueiden kehittämispäiviin, tai osaamisalueiden johtotiimeihin. Tai jos katsoo jonkun jatkuvan oppimisen kokonaisuutta, niin siellä tiimipalavereihin. Ne ovat oikeastaan olleet itselleni dialogisuuden huippuhetkiä, eli olen päässyt keskustelemaan, auttamaan, edesauttamaan, kuulemaan, kuuntelemaan itse eri ihmisten kysymyksiä. He ovat jakaneet hyviä kokemuksiaan, huoliansa, kysyneet, kommentoineet, haastaneet. Ne ovat sellaisia aivan ainutlaatuisia. hetkiä. Itse koen ne hyvin vahvasti, saan kurkistuksen ihmisten arkeen, mitä pidän todella tärkeänä oman työni kehittymisen, ja itseni kehittämisen ja kehittymisen kannalta. Oikeastaan vielä viittaan tuohon, mitä Liisa mielestäni hienosti sanoi. Myös on sellaisia joitain tähtihetkiä ollut siellä, jossa yhteinen keskustelu on lopulta saattanut ikään kuin tuottaa ratkaisun kysymysten ja kommenttien… ja siis itse en todellakaan ollut tuottamassa sitä, että sanonut jotain ratkaisua… vaan se on syntynyt siinä keskustelun lopputulemana.

Puhuja 1 [00:26:48]: Ilahduttavaa kuulla, että teillä molemmilla huippuhetket löytyvät sieltä arjesta, arkisen työn parista. Se ei ole jossain [?? 00:26:58] juhlapuheen yhteydessä nyt oivalsin, vaan ne ovat siellä pieninä hippusina arjen joukossa. Lähdetään niitä hippusia keräämään lisää. Kiitos Liisa, kiitos Heidi.

-musiikki-

[äänite päättyy]

[äänite alkaa]

Puhuja 1 Helena Miettunen
Puhuja 2 Jaana Meriläinen

Puhuja 1 [00:00:13]: Tervetuloa podcast-sarjaan Yrittäjyyden aalloilla. Tässä podcast-sarjassa käsittelemme yrittäjyyteen liittyviä myyttejä ja tänään käsittelyssämme on yrityksen arvoihin ja perehdytykseen liittyvä myytti. Tarvitseeko yrittäjän miettiä arvoja? Tämä on Euroopan sosiaalirahaston rahoittaman Katse tulevaisuuteen -hankkeen podcast-sarjan toinen jakso. Hankkeesta ja yrittäjyyteen liittyvistä teemoista löydät lisätietoja osoitteesta www.metropolia.fi/katsetulevaisuuteen. Minä olen Helena Miettunen, lehtori ja tutkintovastaava Metropolian ammattikorkeakoulusta ja toimin asiantunijanan Katse tulevaisuuteen -hankkeessa. Kanssani tänään keskustelemassa yrityksen arvoista ja perehdytyksestä on Katse tulevaisuuteen -hankkeen asiantuntija Jaana Meriläinen. Jaana, kerrotko lyhyesti, kuka olet.

Puhuja 2 [00:01:07]: Kiitos. Minä olen Jaana Meriläinen ja Katse tulevaisuuteen -hankkeen asiantuntija. Työskentelen Metropoliassa psykologian lehtorina ja olen koulutukseltani psykologi ja kasvatuspsykologian maisteri.

Puhuja 1 [00:01:24]: Yrityksen alkuvaiheessa yrittäjä usein miettii liiketoimintasuunnitelmaa laatiessaan vaikkapa sellaisia asioita, että mitkä ovat keskeisiä seikkoja sen yrityksen toiminnan kannalta. Ja niitä siellä liiketoimintasuunnitelmassa kysytäänkin aika tarkasti. Suunnitelmassa kuitenkin kysytään myös tulevaisuuden visiota eli ajatusta siitä, että missä ja miten haluaa yritystoimintansa toimivan vaikka viiden vuoden päästä. Näiden erilaisten säädösten ja lakien viidakossa voi unohtua se, että mikä sitä omaa yritystoimintaa ohjaa. Sitä kautta tulikin mieleen, että täytyykö yrittäjän pohtia yrityksensä arvoja tai miten ne näkyvät yrittäjän toiminnassa. Mitäs Jaana sanot?

Puhuja 2 [00:02:11]: Kyllä minä ajattelisin, että yrittäjän on varmasti hyvä pohtia omia arvojaan ja yrityksensä arvoja. Arvot kertovat kuitenkin siitä tavasta, miten yrityksessä toimitaan. Arvoja voi monella tavalla määritellä, mutta esimerkiksi Arto Pietikäinen, joka on psykologi ja psykoterapeutti, paljon näistä arvoista puhuu ja on kirjoittanut, niin hän määrittelee arvot näin, että ”arvot kertovat siitä, miten haluat olla suhteessa itseesi, muihin ihmisiin ja ympäristöön. Ja tätä voi soveltaa niin yrittäjän itsensä kuin yrityksenkin tasolla.” Meillä Katse tulevaisuuteen -hankkeessa arvoja on havainnollistettu sillä tavalla, että jos visio määrittää sen määränpään, mihin yrityksessä matkustetaan, niin arvot toimivat kompassina, joka auttaa vaikeissa paikoissa ja tien risteyksissä päättämään, mihin suuntaan matkaa juuri siinä paikassa jatketaan. Käytännössä sanoisin, että arvot näkyvät aina jossain muodossa yrittäjän toiminnassa, joko tiedostettuna tai tiedostamattomana työelämän arjessa ja siinä tyylissä, miten työtä tehdään. Jos tulee joku tiukka paikka työn arjessa eteen, täytyy tehdä joku valinta. Pitäisi vaikka miettiä, että miten vastaan, asiakkaalta on tullut joku kipakka viesti tai palaute, niin arvot voivat auttaa valitsemaan sitä tyyliä, millä vastaa tai ylipäätään sitä tyyliä, miten yleensäkin toimii. Jos minulla olisi arvona vaikka kunnioitus, ystävällisyys tai semmoinen asia, mitä pidän itse tärkeänä, niin sitten varmasti miettisin siinä vastauksenkin tyylissä, että edustaako tämä sitä arvoa, mikä minulla on tai meillä yrityksessä on. Tai jos pitäisi valita kahdesta vaihtoehdosta, jos olisi kiire työ ja pitäisi valita, kumman työtehtävän teen ensin, niin saisiko niistä arvoista jonkun ohjenuoran siihen, että mikä olisi nyt kaikista tärkeintä.

Puhuja 1 [00:04:43]: Tässä päästiin näihin toimintamalleihin, toimintatapoihin ja -tyyleihin, niin jos yrittäjä toivoo, että työntekijät tekisivät asioita tietyllä tavalla, niin miten arvokeskustelu voisi liittyä tähän tilanteeseen? Vähän tuossa jo sanoit siitä, että jos on kiirettä ja muuta, mutta mitä muuta ajattelet, mikä voisi näkyä siinä perehdytyksessä esimerkiksi? Ja se arvokeskustelu, miten se voisi liittyä tähän tilanteeseen?

Puhuja 2 [00:05:14]: Perehdytykseen nimenomaan?

Puhuja 1 [00:05:15]: Mmm.

Puhuja 2 [00:05:17]: Perehdytyksessä tietenkin on paljon ihan semmoisia käytännön asioita, mitä on hyvä käydä läpi, että uusi työntekijä tietää, että mihin on tullut ja mitä hommia tekemään. Mutta ajattelen, että arvot nimenomaan antaisivat työntekijälle suuntaviivoja siihen tyyliin, millä siellä työpaikalla toimitaan. En tiedä, onko se ihan ensimmäinen asia, mitä yrityksessä käydään läpi, mutta varmasti jossain vaiheessa tärkeä käydä ne yrityksen arvot.
Puhuja 1 [00:05:56]: Mitä muuta ajattelet, että miten se arvokeskustelu voisi käydä sitten, kun se on ajankohtaista, vaikka siellä perehdytyksessä ei. Ja missä se voisi tulla vastaan? Minkälaisissa tilanteissa se tulisi vastaan? Jos mietitään sitä työntekijää, joka aloittaa uutena.

Puhuja 2 [00:06:18]: Se tietenkin riippuu, että missä määrin ne arvot ovat siellä työyhteisössä jaettu. Onko kaikki muutkin työntekijät siinä yhteisössä tietoisia siitä, mitä ne meidän arvot ovat. Joskus on tarpeen varmasti käydä semmoista laajempaa yhteistä keskustelua arvoista ylipäätään, mitä ne meidän arvot ovat ja miten ne siinä käytännössä näkyvät. Mutta mietitkö, että erityisesti yksittäisen uuden työntekijän kanssa, että miten niitä hänen kanssaan kävisi?

Puhuja 1 [00:06:54]: Joo. Kun mietin ihan sitä, että miten se yrittäjä haluaa, että mikä sen yrityksen kuva on. Ja ne työntekijät jakaisivat sitä samaa kuvaa, että ne olisivat samalla niin sanotusti alustalla ne ihmiset, ne jakaisivat samaa maailmaa ja ajattelua.

Puhuja 2 [00:07:15]: Ajattelisin, että niitä pitää käydä varmasti konkreettisten esimerkkien kautta, työtilanteiden tai että mitä siellä arjessa oikeasti nousee, että miten sinä tätä arvoa ilmentäisit. Ei se riitä, että sanoo, että meillä on nyt vaikka tässä yrityksessä tämmöinen arvo, kuin asiakaslähtöisyys tai joku tämmöinen vaan, että mitä se [?? 00:07:40] ja varmasti pitää laittaa ihmisiä, työntekijöitä itsekin sitä miettimään, että se ei riitä, että vain ylhäältäpäin sanoo, että näin se näkyy ja näin me toimimme. Tietenkin siihen perehdytykseen kuuluu semmoistakin varmasti, että kerrotaan, että näin meillä on tapana toimia.

Puhuja 1 [00:07:59]: Tarvitaanko yleensä sitä arvokeskustelua? Jos mietitään, että perehdytyksessä tai yleensä, tarvitaanko työyhteisön sisällä sitä arvokeskustelua?

Puhuja 2 [00:08:11]: Näkisin, että se selkeyttää paljon sitä, että sitten ollaan samalla sivulla siinä työyhteisössä, jos tiedetään, että mitä ne arvot ovat. Kun tulee arjessa joitain tiukkoja paikkoja tai vähemmänkin tiukkoja, mutta kaikki tietävät, mikä on se meidän tyyli. Tietenkin ehkä tiedetään se visio, mihin me olemme oikeasti matkalla, mikä tässä on olennaista, mutta että osataan vetää yhtä köyttä siinä, kun nämä arvot ovat jaettuja. Kyllä ajattelen, että se on tosi olennainen juttu.

Puhuja 1 [00:08:56]: Varmasti eri asia, että tavoitellaanko voittoa vai mitä, että mitkä ne yrityksen arvot ovat ja miten ne näkyvät siinä työn tekemisessä, konkreettisessa tekemisessä.

Puhuja 2 [00:09:08]: Varmasti jossain määrin voittoa tarvitsee yrityksen tavoitella aina, mutta että tietää, miten sitä priorisoidaan. Yritetäänkö hankkia mahdollisimman paljon uusia asiakkaita vai [?? 00:09:23] vanhoista kiinni tai vakiinnutettua vakioasiakkaita. Ja mitkä ovat ne arvot, mitä halutaan välittää asiakkaille, vaikka että miten heidät saisi sitoutumaan tai miten heillä tulisi sellainen fiilis, jos halutaan, että siellä olisi pysyviä asiakkaita.

Puhuja 1 [00:09:44]: Se on juuri sitä toimintakulttuuria, mitä siellä harrastetaan, siellä työyhteisössä. Mitä ajattelet Jaana, vaikuttaako työpaikan valintaan, jos arvot ovat näkyvissä tai selvillä?

Puhuja 2 [00:09:58]: Luulisin näin. Tai tämmöistä kuvaa, että nykyaikana arvot voisivat olla entistä merkittävämmässä asemassa siinä, kun ihmiset valitsevat työpaikkaa. Ehkä varsinkin nuorille työntekijöille voi olla vielä tärkeämpää, kuin aiemmin, valita ihan työpaikka, että onko sen työpaikan arvot linjassa minun omien arvojeni kanssa. Nykyään puhutaan paljon työn merkityksellisyydestä ja monille ihmisille on tullut yhä tärkeämmäksi se, että työssä voisi kokea toimivansa omien arvojensa mukaisesti ja sillä lailla voida siellä työpaikalla paremmin, että voi kokea, että tämä on minulle merkityksellistä työtä tai minä teen semmoisia asioita, jotka ovat minulle tärkeitä tai että en ainakaan joudu tekemään työtä, mikä tuntuu olevan arvojeni kanssa ristiriidassa. Niin siinä mielessä kyllä. [?? 00:11:11] että kuinka moni lukee yrityksen arvoja.

Puhuja 1 [00:11:19]: Vielä palaan tähän perehdytykseen. Äsken puhuttiin arvoista perehdytyksessä ja toimintakulttuurin siirtämisestä työntekijälle. Mitä muita asioita ajattelet siinä perehdytyksessä olisi hyvä olla?

Puhuja 2 [00:11:35]: Ajattelen, että perehdytyksessä varmasti se tärkein asia olisi, että uudelle työntekijälle tulisi semmoinen olo, että sinä olet tervetullut tänne ja haluttu uusi jäsen meidän työyhteisöömme. Miten sitä fiilistä saadaan välitettyä? Huolehditaan, että hän pääsee mukaan jokaiseen tiimiin, postituslistaan ja tulee kutsut kokouksiin tai sillä lailla, että ei tule semmoinen olo, että jää jo heti vähän pihalle siitä, että mitä täällä tapahtuu. Sitten ylipäätään pitäisin tärkeänä sitä, että perehdytystä on ja siitä on ehkä jonkinlainen suunnitelma olemassa myös, että se ei ole satunnaista, että kuka nyt milloinkin ehtii kertomaan, vaan olisi kirjattu niitä asioita ylös, johonkin perehdytyssuunnitelmaan. Voisi näkyä sille uudelle työntekijälle, että missä vaiheessa olen itse tässä tai mitä minä nyt osaan, mitä minun pitäisi vielä ottaa haltuun.

Puhuja 1 [00:12:40]: Ja seurantaa siihen, että ne ovat toteutuneet.

Puhuja 2 [00:12:43]: Niin tai on käyty. Ja myös, että siihen olisi ehkä nimetty henkilöitä, että kuka huolehtii mistäkin osiosta siinä perehdytyksessä. Vai onko nimetty yksi mentori, joka kertoo enemmän nimenomaan niistä työtehtävistä, mihin uusi työntekijä on palkattu. Vai onko enemmän jaettu sitä vastuuta monille. Mutta ajattelisin, että monelle asialle työelämässä tärkeää olisi se, että sille on varattu aika ja paikka. Ja siitä on tehty joku suunnitelma ja se lukee jossain, niin sen voi tarkistaa. Ei pidetä itsestäänselvyytenä, että ”no kyllä tämän kaikki tietää, miten täällä toimitaan”. Perehdytyksessä on hyvä pitää mielessä myös ihan yleisinhimilliset, niin kuin meidän tiedonkäsittelyt, että kun tulet ekaa päivää uudelle työpaikalle, niin huomio voi olla ihan jossain muussa, kun ehkä vähän jännittää tai ei muista, että missä on vessa tai missä on taukotila ja miettii semmoisia asioita ja sitten meneekin ihan ohi. Nyt jos vaikka alettaisiin niistä arvoista puhumaan, niin ei se sitten välttämättä jää mieleen, kun yrittää muistaa vaikka oman esihenkilön etunimen. Kaikki ei tartu kerralla mieleen. Senkin takia ajattelisin, että on tärkeää niitä aina kirjata ylös, mistä niitä voi tarkistaa.

Puhuja 1 [00:14:22]: Nekin lisäävät sitä psykologista turvallisuutta siinä työyhteisössä, että tietää, että on joku backup, joku, josta voi tarkistaa, jos joltain ei ehdi kysyä. Sitten tietää, että minulla ei ole mitään hätää, kun tiedän, mistä löydän ne asiat ja tiedot.

Puhuja 2 [00:14:43]: Näin se on. Ajattelisin, että se psykologinen turvallisuus on varmasti työpaikalla tärkeä tekijä, mutta varsinkin siinä uuden työntekijän kohdalla. Helposti sanotaan uudelle työntekijälle, että kysyt sitten vaan ja ei ole tyhmiä kysymyksiä ja ei haittaa, jos mokaat, mutta miten se ihan käytännössä varmistetaan, että oikeasti uskaltaa kysyä esimerkiksi. Ei se ole helppoa uuden työntekijän myöntää, että en minä ihan vielä osaakaan tätä juttua tai en minä ihan tajuakaan, mitä täällä pitäisi tehdä tai en minä tiedä, keneltä minun pitäisi kysyä tai on semmoinen epämääräinen olo. Se vaatii aika paljon turvallisuuden tunnetta. [?? 00:15:33] sen myöntää vielä, kun ihan uudessa ympäristössä ja muutenkin voi olla epävarma fiilis.

Puhuja 1 [00:15:40]: Katse tulevaisuuteen -hankkeessa on hirveän paljon puhuttu myös tästä psykologisesta turvallisuudesta ja sitten juuri siitä, että se vuorovaikutuksen merkitys ja asioiden jakaminen ja läpinäkyvyys ovat aika keskeisiä myös johtamisen kautta, että sen työyhteisön itseohjautuvuuden kanssa. Tähän liittyy hyvin keskeisesti sekä tähän hankkeeseen että nykyisiin työmalleihin, kestävä työ ja kestävä kehitys. Mitä ajattelet Jaana tästä kestävästä työstä ja kestävästä kehityksestä näihin asioihin liittyen?

Puhuja 2 [00:16:24]: Ajattelen, että ne liippaavat hyvinkin läheltä, varsinkin näitä arvoja. Jos mietitään sitä, puhuttiin vähän siitä, että miten ihmiset saattavat valita työpaikkaa enemmän omien arvojen mukaisesti. Kestävä kehitys on tällä hetkellä koko yhteiskunnassakin aika pinnalla oleva asia. Itse näkisin, että myös semmoinen arvokysymys, että tavoitellaan sitä kestävyyttä monillakin elämän osa-alueilla. Se voi olla ihmisille hyvinkin merkittävä juttu, esimerkiksi ekologinen kestävyys, että ympäristöarvot voivat olla ihmisille tosi tärkeitä. Itse näen siinä hyvinkin semmoista yhteyttä, että jos työpaikalla esimerkiksi edistetään kestävän kehityksen periaatteita ja pyritään kestävään työhön, niin silloin voidaan toimia semmoisella tavalla, joka kohtaa työntekijöiden arvot. Ja että se työ tuntuu merkitykselliseltä, kun tuntuu, että tässä ollaan oikeasti tärkeiden ja merkittävien asioiden äärellä. Itse näkisin, että kestävä kehitys on juuri semmoinen. Tai vaikka itse koen, että jos työssä saa edistää kestävän kehityksen asioita, niin se tuntuu itsellekin merkitykselliseltä ja tärkeältä työltä.

Puhuja 1 [00:17:59]: Mitä muuta se kestävä kehitys voisi olla, jos ajatellaan ekologisia lähtökohtia? Mitä muuta se voisi olla, jos mietitään tähän perehdytykseen ja arvoihin liittyen?

Puhuja 2 [00:18:14]: Kestävään kehitykseen kuitenkin liittyy aina sen ekologisen osa-alueen lisäksi myös taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys. Ja onhan se ylipäätään, että huolehditaan perehdytyksestä, niin silloin varmistetaan, että kaikki työntekijät toimivat oikealla tavalla siellä yrityksessä, sen taloudellisen kestävyydenkin kannalta. Oikeasti mennään siihen suuntaan, mihin sitä yritystä halutaan viedä. Ja varmistetaan sitä, että se tuottaa vaikka sitä taloudellista voittoa, niinkuin yritysten on tarkoitus tuottaakin. Tai sitten jos mietitään sosiaalista kestävyyttä, sitä, että ihmisillä olisi ylipäätään työpaikalla hyvä olla tai että työntekijöitä kohdellaan tasa-arvoisesti, niin tottakai siinäkin on olennaista se, että silloin on henkilökunta perehdytetty. Kaikki tietävät, mitkä ovat käytänteet ja ne ovat kaikille yhteisiä, että ei esimerkiksi eri työntekijöillä ole erilaiset ohjeistukset tai käytänteet.

Puhuja 1 [00:19:33]: Menisikö sosiaalinen kestävyys myös siihen hiljaisen tiedon jakamiseen? Olisiko se semmoinen osa-alue? Mahtuisiko se siihen? Jos mietitään, että sosiaalinen kestävyys, se hiljainen tieto siirtyisi sitten, jota ei ole kirjattu mihinkään kansioon tai muihin, niin se oikaisee joitakin toimintamalleja tai toimintatapoja, kun sitä on jakamassa joku, jolla on sitä kokemusta jo.

Puhuja 2 [00:20:10]: Niin sillä varmistetaan semmoista jatkuvuutta.

Puhuja 1 [00:20:16]: Jos kuulijoissa on nyt joku, joka kamppailee tämän myytin kanssa, niin miten neuvoisit häntä miettimään yrityksensä arvoja ja mitä se yrittäjä voisi laittaa heti käytäntöön? Ja tähän voisi joitain konkreettisia esimerkkejä olla vaikkapa, että mitä se kestävä työ tarkoittaa siinä työyhteisössä. Verkostoitumista esimerkiksi. Tai hyödyntää digitaalisia ratkaisuja. Tai sitten koulutusten jakaminen talon sisällä. Mitä Jaana sinulla tulisi mieleen esimerkkejä?

Puhuja 2 [00:20:48]: Jos mietin niitä arvoja ihan yleisellä tasolla, niin yrittäjä voisi aivan ensimmäisenä miettiä itse, että onko hänelle selkeät ne yrityksen arvot. Miten hän itse toteuttaa niitä jokapäiväisessä työssään, kohtaamisessa vaikka alaisten kanssa. Ja sitten työyhteisössä suosittelisin, että otettaisiin rauhassa aikaa porukalla, istuttaisiin alas ja mietittäisiin, että mitä ne meidän arvot ovat ja miten me niitä ihan käytännössä tehdään näkyväksi täällä työpaikalla. Minkälaisissa arjen tilanteissa ne arvot oikeasti näkyvät. Minkälaisia esteitä voi tulla siinä vastaan matkalla, että mikä saattaisi houkuttaa toiseen suuntaan, toimimaan niiden arvojen vastaisesti. Ja voisi myös miettiä, miten niitä esteitä kierretään. Tai miten muuten niitä arvoja saisi vielä vahvemmin näkyväksi jokapäiväisessä arjessa.

Puhuja 1 [00:21:59]: Onko tuossa hankkeessa käyty näitä asioita millä tavalla läpi?

Puhuja 2 [00:22:04]: Jonkun verran olemme puhuneet arvoista siellä yrityksissä, että missä määrin ne ovat työyhteisössä jaettuja ja missä määrin ne ohjaavat toimintaa. Ja sitten olemme puhuneet nimenomaan näistä kestävän kehityksen ja kestävän työn periaatteista, että miten ne näkyvät missäkin yrityksessä. Ja on vähän koottu niitä asioita ylös, että mitä on jo tehty kestävän kehityksen osa-alueiden toteuttamiseksi, missä asioissa vielä halutaan parantaa ja miten saadaan pitkällä aikavälillä sen yrityksen toiminta kestävälle pohjalle ja kannattavaksi, että se yritys myös menestyy. Mutta siellä on voitu miettiä ihan sellaisia pieneltäkin tuntuvia, konkreettisia käytännön asioita, että miten nämä asiat meillä näyttäytyvät. Ja joissain yrityksissä niitä on voitu koota vaikka jonnekin kahvihuoneen seinälle huoneen tauluksi, josta voi aina tarkistaa, että mitä olimme sopineet, mitä olivat ne meidän arvot tai miten me olemme sopineet, että edistämme vaikka kestävän kehityksen asioita, että mitä näistä olikaan yhdessä sovittu. Sieltä sitten aina tiukan paikan tullen voi käydä tarkistamassa ja palauttaa mieleen, että miten toimin käytännössä.

Puhuja 1 [00:23:38]: Hyvä. Kiitos kaikille kuulijoille. Ja kiitos Jaana.

Puhuja 2 [00:23:43]: Kiitos.

Puhuja 1 [00:23:46]: Tämä on Euroopan sosiaalirahaston rahoittaman Katse tulevaisuuteen -hankkeen podcast-sarjan toinen jakso. Hankkeesta ja yrittäjyyteen liittyvistä teemoista löydät lisätietoja osoitteesta www.metropolia.fi/katsetulevaisuuteen.

[äänite päättyy]