Pedagogin hetki 8. Häiriötön oppiminen

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]
Puhuja 1 Markus Norrena
Puhuja 2 Juhana Kokkonen

Puhuja 1 [00:00:07]: Tervetuloa Pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, että vaikka teemme tätä podcastia työaikana, niin se, mitä sanomme, ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä tänään keskustelemassa on minä, Markus, ja kollegani Juhana.

Puhuja 1 [00:00:37]: Moi, Juhana!

Puhuja 2 [00:00:38]: Terve vaan!

Puhuja 1 [00:00:39]: Pitkästä aikaa taas mikrofonin äärellä.

Puhuja 2 [00:00:41]: Kyllä, joo, tuli vähän taukoa tässä, mutta mukava päästä taas vähän höpisemään.
Puhuja 1 [00:00:46]: Näin on, joo, kyllä. Nyt on suuret odotukset, että kaikki odottavat superjaksoa pitkän tauon jälkeen.

Puhuja 2 [00:00:55]: Kyllä, kyllä. Me olemme valmistautuneet monta kuukautta tähän uuteen koitokseen.

Puhuja 1 [00:01:00]: Juuri näin. Siksi tässä vierähti tovi. Tämän jakson teemana, puhuimme etukäteen, että aiheena on keskittymiskyky ja häiriöttömyys. Ehkä epämääräisesti määritelty, että vain keskittymiskyky ja häiriöttömyys, mutta näillä lähdetään. Kiinnostavia teemoja. Mietitäänkö ensin, miten tämä teema, sinun mielestäsi, liittyy tämän podcastin aiheeseen eli pedagogiikkaan ja opettamiseen.

Puhuja 2 [00:01:31]: Tietenkin todella monella tavalla. Itse olen huomannut, ja moni muukin opettaja on huomannut, että jollain lailla sekä opiskelijoiden että oma keskittymiskyky on jollain tavalla huonontunut vuosien saatossa. Mekin olemme sen verran pitkään olleet opettajia, että on muistikuvia joistain ajoista ja tästä ajasta, mutta ehkä minulla itselläni sellainen henkilökohtainen, jos kerron tarinan omasta näkökulmastani, miten tämä on tullut hyvin tärkeäksi osaksi, mielestäni, sitä omaa opettamisen ajattelua, on se, että olen joskus itse aloittanut peda-alan opiskelun vuonna 1998. Meillä oli kaikilla omat tietokoneet luokissa, ja sitten minä aika nopeasti sen jälkeen, kun olimme aloittaneet, aloin huomaamaan, että en pysytkään keskittymään siihen, mitä joku opettaja luennoi luokan edessä, vaan minulle tulee valtava halu kurkata esimerkiksi sähköpostiin tai kurkata jokin tieto jostain tai jotain sellaista. Se jäi vähän mietityttämään, mitä tämä on. Silloin siihen ei ollut itselläni mitään mallia tai ymmärrystä, mikä se juttu on. Minä vain muistan sen, että olen tällaisen huomion tehnyt. Sitten kun aikaa kului ja päädyin opettajaksi, aika lailla siinä alkuvaiheessa, itse tietäen, että tällainen on, itse asiassa sisustettiin meidän silloinen opetusluokka sillä tavalla, että ne samat henkilökohtaiset pöytäkoneet laitettiin luokkien seinustoille, jotta sitten kun olemme jossain vuorovaikutuksessa keskenämme tai kuuntelemme luentoa tai teemme jotain muuta sellaista, missä ei konetta tarvita, ihmiset voivat kääntyä toisin päin, ja sen huomaa, jos joku ei käänny. Se oli sellainen ensimmäinen kokeilu ja toimikin minusta aika hyvin. Sittenhän se myöhemmässä vaiheessa vuosia myöhemmin vielä jaloistui tähän leirinuotioideaan eli sellaiseen kalustemööpeliin, joka meillä on meidän omissa luokissamme tällä hetkellä kaikissa. Sen ideana on se, että siinä on näyttöjä joka suuntaan ja sitten opiskelijat ja opiskelijat kaikki istuvat ringissä sen ympärillä ja tarkoituksena olisi, että siinä ei ole välissä mitään tietokonetta tai pöytiä, vaan että ollaan sen ympärillä silloin, kun ollaan ikään kuin keskustelemassa ihmisten kanssa. Jos tämän palauttaa siihen kysymykseen, mitä tekemistä tällä on pedagogiikan kanssa, ajattelen sillä tavalla, että suurin osa oppimisesta tapahtuu jonkinlaisessa kuuntelun ja dialogin vaihtelussa. Me kuuntelemme muuta ihmisiä, me omaksumme siitä asioita, ja sitten me mahdollisesti jollain tavalla kommentoimme sitä, käymme dialogia muiden kanssa. Tämä kaikki on viime aikoina, tai ainakin sieltä vuosituhannen vaihteesta lähtien, kun internet yleistyi, niin tämä on vaikeutunut koko ajan, ja sen takia keskittymiseen ja häiriöttömyyteen on mielestäni tärkeää kiinnittää huomiota, kun suunnitellaan opettamista tai opetustilannetta.

Puhuja 1 [00:04:46]: Joo, siinä oli aika paljon eri asioita ja paljon eri ajateltavia pointteja, joita voi pohtia, onko dialogi oppimisen keskeisin pointti? Ehkä sillä ei oikeastaan edes ole väliä, koska on kuitenkin osoitettu, että ilman fokusta ei voi oppia, eli jos ajatuksesi koko ajan harhailevat muualle, keskittyminen, ymmärtääkseni, aktivoi hippokampuksen, joka pitää huolen siitä, että se, mitä kuulet, myös jää muistiin. Se ei jää muistiin, jos et pysty samalla keskittymään siihen, mitä teet. Sitten jäin miettimään, että tällainen keskittyminenhän riittää, että se on yksi henkilö, joka keskittyy yhteen asiaa, että siinä ei tavallaan sitä dialogiaspektia.

Puhuja 2 [00:05:24]: Joo. Tietenkin on monenlaisia. Tietenkin ihan esimerkiksi lukemalla oppii tai mitä tahansa sellaista. Ehkä ajattelin, että se dialogia on siinä mielessä tärkeää, että se yleensä syventää sitä opittua, koska dialogin kautta saat uusia näkökulmia siihen aiheeseen. Näet, että eri ihmiset mahdollisesti ymmärtävät sen eri tavalla tai näkevät sen asian kokonaan eri tavalla. Se saattaa tuoda sellaista syvyyttä siihen oppimisprosessiin.

Puhuja 1 [00:05:53]: Joo. Tässä on niin useita eri asioita. Varmasti opiskelijalla itsellään voi olla eri tulokulma tai juuri se, että haluaa keskittyä johonkin ja haluaa pystyä olemaan vuorovaikutuksessa sen kanssa ja saamaan eri näkökulmia, ja opettaja haluaa, että opiskelijat keskittyvät siihen, mutta haluaa myös, tai tavallaan, että opiskelijalla on sellainen kapea ehkä keskittyminen joskus ja opettajalla pitää olla laaja, että hän pystyy seuraamaan koko luokkaa, mitä tapahtuu, ja sitten haluaa häiriöttömän tilan luoda, että kaikki voivat mahdollisimman hyvin keskittyä siihen aiheeseen. No, joo, mietin siis vain, että on useita eri näkökulmia, useita eri tulokulmia koko tähän asiaan ja eri asioita, mitä halutaan. Okei. Tällainen jo kreikkalaisten, ymmärtääkseni, harrastama demokraattinen lähestymä, että ollaan ringissä ja ollaan tasa-arvoisia, niin tämä oli yksi lähestyminen mielestäsi.

Puhuja 2 [00:06:43]: Niin, se mielestäni jollakin tavalla tehostaa vuorovaikutustilannetta, että kaikki näkevät toistensa kasvot verrattuna sellaiseen perinteiseen luokka-asetelmaan, jossa ihmiset näkevät toistensa niskat. Jos halutaan dialogia tai vuorovaikutusta, se on mielestäni oleellinen osa. Samalla se tekee vaikeammaksi sellaisen piipahtamisen muissa maailmoissa erilaisilla digilaitteilla, koska olet tavallaan kaikkien näkyvissä. Vaatii vähintäänkin paatuneisuutta, että alatkin seurata kännykkää, kun olette keskustelemassa koko ryhmän kanssa.

Puhuja 1 [00:07:21]: Joo. Opettajan näkökulmasta ehkä se tehokas työn tekeminen on keskeistä. En tiedä, onko joku huomiotalous jo vanhentunut termi vai puhutaanko siitä yhtä, kai se on yhä ajankohtainen, elikkä se, että eri applikaatiot ja eri jutut koko ajan kilpailevat meidän huomiostamme ja se on arvokasta, niin sitten ehkä on tärkeää, että me kaikki työssämme ja opettajana myös voimme tehdä valistuneita päätöksiä tai pystymme itse vaikuttamaan siihen, mihin me arvokasta huomiotamme ohjaamme koko ajan.

Puhuja 2 [00:07:51]: Joo. Ylipäänsäkin, miten me haluamme aikamme käyttää, kun olemme yhdessä oppimisen äärellä. Kaikkien aika on arvokasta, niin sitten se on kurjaa, jos se jollain tavalla vesittyy sen takia, että puolet ihmisistä ei ole edes henkisesti läsnä siinä tilanteessa.

Puhuja 1 [00:08:09]: Pitäisikö lyhyesti, miksi laitteet ovat niin koukuttavia ja vievät huomion. Miksi me haluamme koko ajan katsoa kännyköitämme?

Puhuja 2[00:08:19]: Siihen on varmaan monta syytä. Yksi keskeinen näkökulma on suunnittelunäkökulma, että tällaisten palveluiden suunnittelussa käytetään menetelmiä, joiden keskeisin pyrkimys on koukuttaa ja luoda vahvoja tapoja ja sen tyyppisiä tapoja, että mahdollisimman vahvasti koukuttuisit siihen palveluun, jotta palaisit sinne mahdollisimman usein ja käyttäisit siellä mahdollisimman paljon aikaasi. Se on tietenkin yksi näkökulma.

Puhuja 1 [00:08:48]: Eikö siinä ole tavallaan se huomiotalous. Aika on rahaa, niin se huomio, että saat ihmisten huomion, niin se on myös yrityksille rahaa.

Puhuja 2 [00:08:58]: Se on rahaa, koska sitä kautta myydään mainoksia tai niitä tietoja tai, mitä sitten mikäkin palvelu kerää käyttäjistään. Se on myös sellaisille palveluille, jotka eivät periaatteessa tarvitsisi tällaista kilpailijoita, niin ne joutuvat tietyssä mielessä lähtemään siihen mukaan, koska muut ovat siinä toiminnan logiikassa mukana. Jos et ole mukana huomiokilpailun logiikassa, sinulle ei käytännössä vain ole palvelua.

Puhuja 1 [00:09:26]: Ehkä tuohon, ihan fysiologisesti on osoitettu, niin kuin sanoit, ne on suunniteltu, jotta ne koukuttavat, että ne aiheuttavat fysiologisesti ihan dopamiinin eritystä eli hyvän olon tunnetta käyttäjissä. Se on fyysisestikin osoitettavissa, että ne ovat koukuttavia ja siitä tulee hyvä olo, kun koko ajan katsot sitä uudestaan. Tuntuu, että olet tehnyt jotain järkevää.

Puhuja 2 [00:09:48]: Kyllä. Sen lisäksi, että ne tuottavat dopamiinia, niiden lähtökohta on se, että pyritään hyväksikäyttämään ihmisten negatiivisia tunteita, eli pyritään ikään kuin lievittämään jotain negatiivista tunnetta, kuten ahdistumista, tylsistymistä, jotain tämän tyyppistä.

Puhuja 1 [00:10:06]: Itse asiassa valmistautuessani tähän podcast-kertaan, selasin läpi tämän Nir Eyalin Indistractable-kirjaa, tiedät Nir Eyalin varmasti hyvin kirjailijana, hänen pääpointtinsa on se, että [?? 00:10:20] eli, mikä se on, häiriö, alkaa aina sisältä, se, että haluamme paeta jotain epämukavaa tunnetta, mitä meillä on, ja sitten se lähestyminen, niin siis nämä teknologiayritykset ratsastavat tällä epämukavalla tunteella, joka meillä kaikilla on, tai hyödyntää sitä, hänen lähestymisensä on juuri se, että pitäisi oppia tiedostamaan, että meillä on epämukavia tunteita ja me mielellämme pakenemme niitä esimerkiksi katsomalla kännykkää tai mitä tahansa häiriötä, siitä tunteesta haetaan niitä, ja näitä pitäisi hyväksyä, on se hänen ohjeensa.

Puhuja 2 [00:10:59]: Se on vaikea juttu. Vaikka tiedostaisit, että haluat usein tai tietyin väliajoin harhautua johonkin, mitä sinun ei todellakaan kannattaisi juuri siinä hetkellä tehdä, impulssit saattavat olla niin vahvoja, että silti teet niin.

Puhuja 1 [00:11:16]: Me pääsimme tahdonvoimaan, joka on sitten myös aspekti koko tätä häiriöttömyyttä ja muuta, ja sehän ei ole mikään helppo asia, siis tahdonvoima, yleensäkään, mutta sehän vaikuttaa siihen myös. Muita ohjeita, joita minulla tuli vastaan, oli se, että tahdonvoimaa voi vastustaa, näitä voi harjoitella tekemällä ihan mitä tahansa säännöllisesti, eli esimerkiksi, jos päätät, että teet joka päivä 15 punnerrusta, niin tämä jo kehittää tahdonvoimaasi, tai siis, että on jokin sellainen, joka ei saa olla sinulle liian miellyttävä asia, mutta kun teet säännöllisesti, se kehittää tahdonvoimaa. Näin ainakin väitetään. Tässä samassa joukossa oli myös meditaatio siinä mielessä, koska se on sellaista, että sitä on vaikea tehdä säännöllisesti koko aikaa, useimmille ainakin, niin pakottamalla itsesi tekemään sen joka päivä, se kehittää myös tahdonvoimaasi ja kontrolliasi elämässä.

Puhuja 2 [00:12:09]: Joo. Suhtaudun jotenkin tietyin varauksin tahdonvoiman olemassa oloon. Varsinkin tässä yhteydessä, jos meidän elämämme pitää perustua aktiiviselle kieltäytymiselle, se kuulostaa mielestäni vähän dystooppiselta, että me kehitämme ikään kuin sellaista muskelia, jotta me selviäisimme arjesta, joka vaatii valtavasti energiaa, se ei kuulosta kivalta. Lähtisin ehkä avaamaan sitä problematiikkaa, tällaisille käyttäjille tulevaa keskittymisongelmaa kontekstin kautta, millainen olisi hyvä konteksti, jossa toimii, jossa ei olisi esimerkiksi lainkaan laitteita, sinulla ei olisi ainakaan vähän ajan päästä tarvetta päästä niille laitteille. Se, että meillä on ne, aiheuttaa tarpeen, ja se aiheuttaa tavallaan sen tahdonvoiman. Siitä tavallaan tullaan siihen juurisyyhyn, mistä koko ongelma tulee, on se, että meidän kaikki laitteemme ovat moneen eri asiaan, jollain tavalla mahdollistavia asioita. Niissä on äärettömät mahdollisuudet. Tietokoneessa tai kännykässä tai padissa sinulla voi olla satoja tai tuhansia eri ohjelmia ja verkkosivuja ja ties mitä, jotka ovat aina vain kahden napin painalluksen tai yhden jonkin hiiren liikkeen tai svaippauksen takana. Se aiheuttaa tavallaan sen ongelmat, että kun me yritämme keskittyä johonkin, se on vähän sellainen, että yrittäisimme syödä puuroa karkkikaupassa. Meillä on ne kaikki herkulliset asiat siinä ympärillä, mutta sitten me yritämme keskittyä siihen, että puuro on kuitenkin se, mitä me haluamme syödä. Tämä on tavallaan sellainen ihan rakenteellinen ongelma meidän teknologiassamme tällä hetkellä. En näe, että sitä pystyttäisiin mitenkään ratkaisemaan. Meillä on jonkin verran tällaisin single task -laitteista, että ollaan riisuttu laitteet minimiin, että me olemme [?? 00:14:23] [?? 00:14:23], [?? 00:14:24] ei voi mitään muuta kuin lukea, tai sitten jollain erilaisilla kirjoituslaitteilla pystyy vain kirjottamaan tekstiä mutta ei mitään muuta. Sellaisia on, mutta emmehän me voi koko meidän internettiämme pilkkoa tällaiseksi yhden asiaan laitteeksi. En tiedä tavallaan, mitä tälle tekisi.

Puhuja 1 [00:14:45]: Joo. Tuo näkökulma oli hyvä pointti ja hieman yllätti minut. Minä en ehkä niinkään ajattele, että ongelma on teknologia tai että sillä voi tehdä monta eri asiaa, vaan ongelma ehkä kuitenkin aika pitkälle on siinä käyttökulttuurissa, miten me niitä käytämme, mitä me niiltä odotamme. Nykyään varsinkin on olemassa useita eri tapoja vähentää sitä [?? 00:15:08] näistä kaikista laitteista, esimerkiksi kännykästä ja läppärillä, tietokoneella saat pois niitä eri muistutuksia ja kaikkea muuta, voit ajastaa, mihin kellonaikaan voit mennä verkkoon ja kaikkea muuta tällaista, mutta kaikkihan eivät osaa niitä käyttää, joten se vaatii vähän aktiivisuutta, ja se vaatii halua, ja se vaatii ehkä sitä tahdonvoimaa, että haluat tehdä muutosta. Esimerkki käyttökulttuurista, joka mielestäni on ongelma, on se, että sähköpostinhan ei mielestäni pitäisi missään nimessä olla tällainen Instan messagen, että heti, niin kuin joku WhatsApp-viestittely tai jotain muuta, mutta tämän päivän yrityksissä ja yhteiskunnassa sitten aika monessa paikassa tuntuu olevan se, tai ihmisillä on se asenne, että sähköpostiin odotetaan vastaus tosi nopeasti. Meillä on sellainen käyttökulttuuri, että asioihin pitää reagoida heti. En tiedä, mistä se tulee myöskään. Ajattelen, että se syy ei sinänsä, teknologia tietenkin mahdollistaa sen, mutta silti ajattelen, että se on enemmän kuin teknologian vika, se on kulttuurin vika, ihmisten vika, se, miten me niitä käytämme.

Puhuja 2 [00:16:16]: Okei. Tämä vaatii nyt kaksi eri vastausta. Ensimmäinen on tietenkin se, että meillä on sosiaalinen konteksti myös mukana, ja se, miten me olemme tottuneet käyttämään asioita, on tietenkin suuri syy niille tavoille, joita mielle on kehittynyt. Esimerkiksi tuossa Cal Newportin A World Without Email -kirjassa käsitellään nimenomaan sähköpostia ja kaikkia sellaisia palveluita, jotka toimivat sähköpostimaisesti, oli ne sitten Instagramin Messagereita tai mitä tahansa, ja niissä tavallaan toistuu tämä sama, sellaisen nopean vastauksen oletus. Itse asiassa niitä on varmaan pikkuhiljaa myös kehitetty siihen suuntaan, että ne toimisivat sen tyyppisesti. Jos miettii nykytyöaikoja meidän alallamme, siellä on käytössä kaiken maailman sellaiset palvelut, joissa tavallaan oletetaan, että kaikki ovat siellä chatissa koko ajan ja heti saatavilla. Se on se yksi vastaus tai jonkin lainen vastausyritys tähän, että tietenkin näin on. Mutta sitten jos mietitään tilanne, jossa esimerkiksi pitäisi lukea kirja, ja sinulla on kaksi erilaista skenaariota, toisessa on se, että luet kirjaa huoneessa ja olet aktiivinen Facebookin käyttäjä ja olet jättänyt puhelimesi toiseen huoneeseen, versus se, että luet sitä tietokoneelta ja sinulla on toisessa ikkunassa Facebook auki, niin se, että se on mahdollisimman lähellä siinä koska tahansa saatavilla ilman vaivaa, mielestäni on erittäin ilmiselvää, että esimerkiksi Facebookissa käyminen kesken kirjan luvun katsomassa, mitä siellä olikaan, lisää jonkinlaista impulsiivisuutta, kuin se, että joutuisit nousemaan avaamaan oven, avaamaan puhelimen ja menemään sillä tavalla. Kyllä se, että ne ovat siinä heti saatavilla, sillä on myös jonkinlainen sellainen houkuttelevuus tai jokin sellainen.

Puhuja 1 [00:18:20]: Tuo on ihan varmasti totta, joo. Jos tämä juuri vertaus tähän laitteeseen, jossa on kaikki asiat yhdessä, se on siinä mielessä ongelma. Sitten pääsemme takaisin siihen, että Facebookin voi piilottaa oven taakse ja piilottaa avaimen tyynyn alle, vaikka se on vertauskuvannollisesti kännykässä. On näitä ongelmia, jotka tekevät, tai osa ihmisisistähän poistaa esimerkiksi Facebook Applikaation, ja sitten he loggaavat ulos, että he menevät vain selaimella sinne, ja joka kerta pitää syöttää sekä käyttäjätunnus että salasana sinne, että he eivät salli sitä, että se muistuu siellä ja tulee automaattisesti. Se tekee siitä niin paljon monimutkaisempaa, niin se harventaa niitä kertoja, kuinka usein käyt siellä katsomassa. Se on yksi ohje, miten lähestyä tätä. Jos haluat tehdä asian A ja asia B häiritsee sinua tekemästä asiaa A, niin tee asia B mahdollisimman vaikeaksi, siirrä se mahdollisimman kauaksi.

Puhuja 2 [00:19:19]: Sanoisin, että mieti kontekstia, missä olet, mitä kaikkea haluat mahdollistaa kontekstissasi, se voi olla fyysinen tai digitaalinen konteksti, koska myös sellaiset asiat vaikuttavat tietenkin, onko hälyä ympärillä, siis häiriöasiaan, onko hälyä ympärillä, onko esimerkiksi muita ihmisiä tarkkailemassa sinua tai muuta, niin vaikuttaa myös valtavasti. Varsinkin nyt, kun puhutaan oppimisesta, yksinolollakin on suuri merkitys oppimiselle. Olikohan 1950-luvulla, sellaien Robert [?? 00:19:56] teki torakoilla testejä, ei nyt käydä sitä tarkemmin läpi, mikä se testi oli, mutta lopputulos oli se, että kun muita torakoita on katsomassa, oppiminen vaikeutuu torakoilla. Se on sitten sen jälkeen testattu kaikilla muilla eläimillä ja ihmisillä, ja se tavallaan pätee meihin kaikkiin. Oppimiseen pitäisi sisältyä myös yksin tehtyä ajattelutyötä, tai mitä se nyt sitten milloinkin on. Jollain tavalla se liittyy tähän kontekstiin sillä tavalla, että täytyy olla myös täysin häiriötön konteksti.

Puhuja 1 [00:20:27]: Joo. Tähän samaan törmäsin myös tässä, että vaaditaan tällaista niin sanottua hiljaista aikaa, Quiet timeä, jolloin saa olla ihan itse rauhassa omien ajatusten kanssa. Tämä on ilmeisesti pakollista, jos haluat, että se, mitä on oppimassa, menee pitkäkestoiseen muistiin, että se siirtyy sinne, niin pitää olla tällaista rauhallista aikaa. Toinen kiinnostava tutkimus, joka tuli mieleen tuosta torakkatutkimuksesta ja joka minulla tuli vastaan, on sellaista toisen käden häiriöitymistä elikkä secondhand distraction. Se oli tutkimus, että jos ympärilläsi on muita, jotka katsovat koko ajan kännykkäänsä, niin se vaikuttaa sinuun, että sinä haluat tehdä sitä. Ei tarvitse olla kännykkä vai mikä tahansa ihmisiä, jotka eivät keskity, jos yrität kuunnella luentoa ja sinun vieressäsi on henkilö, joka ei syystä tai toisesta keskity siihen, ihan sama, mitä hän tekee, niin tämä tarttuu sinuun ja sinä et myöskään tee sitä. Kiinnostava on se toiseen suuntaan menevä. Jos sinulla on ympärilläsi ihmisiä, jotka keskittyvät todella aktiivisesti, tämä tarttuu sinuun myös. Muilla ihmisillä on merkitystä ympäristöön, mutta se voi myös parantaa oppimista, jos kaikki ovat yhtä motivoituneita tai jos on tehty sellainen päätös, että nyt hitto me keskitymme ja kuuntelemme, jotenkin.

Puhuja 2 [00:21:42]: Tämän takia mielestäni ei ole mitenkään täysin pöyristyttävää miettiä, että joskus olisi, ei tietenkään aina, mutta että olisi välillä sellaisia opetustilanteita, joissa kaikki laitteet ovat täysin kiellettyjä, että ei ole mahdollista ainakaan sinne häiriintyä. Se on mielestäni ihan validi vaihtoehto joissain tapauksissa, joissa haluttaisiin nimenomaan, että keskitytään.

Puhuja 1 [00:22:07]: Minua kiinnostaisi ehkä juuri se variaatio näiden eri tilanteiden ja laitteiden käytön ja muun välillä, että tämä olisi yksi työkalu, jota hyödynnetään välillä.

Puhuja 2 [00:22:16]: Joo, sillä lailla se mielestäni pitäisi mennä, eli että meillä on erilaisia moodeja ja sitten meillä on jonkinlaiset selkeät säännöt, missä moodissa milloinkin ollaan. Meillä on tavallaan niitä yksityöskentelyvaiheita, joissa tietenkin on sitten vielä monta eri moodia. On työstömoodi, joka voi olla sekavampi, ja sitten on esimerkiksi juuri tällaisia lukumoodeja tai jonkin uuden asian omaksumisen moodeja, jotka vaativat vielä enemmän sellaista häiriötöntä keskittymistä. Sitten on tietenkin näitä erilaisia yhteistyömoodeja, on dialogi, jossa keskitytään, sitten on tekemisen moodeja yhdessä, jossa tehdään yhdessä, jossa keskittymisen ei tarvitse olla ihan samanlaista. Sitten on varmaan sellaisia jonkinlaisia, oleellista on myös, että on jonkinlaisia haahuilumoodeja, että ei oikein tiedä, mitä edes tehdään, vaan haetaan tavallaan inspiraatiota tai jotain muuta. Nehän voivat olla hyvinkin sellaisia häiriökeskeisiä, että haetaan esimerkiksi internetistä maanisesti erilaisia juttuja tai yritetään vain törmätä vain uusiin asioihin tavalla tai toisella.

Puhuja 1 [00:23:26]: Näitä käytetään työkaluina näitä eri moodeja, niin näistä pitäisi sitten keskustella ja sopia varmasti, että ollaan jotenkin yhteisymmärryksestä, mikä on tavoite, miksi näytä käytetään ja mitä tehdään.

Puhuja 2 [00:23:40]: Joo. Kyllä. Juuri näin. Se varmasti vaatisi sitä, että jollain tavalla miettisi, mitkä ovat omaan opetusaiheeseen oleelliset moodit, koska ne eivät välttämättä ole aina samat. Sitten ne pitäisi jollain tavalla pystyä käsitteellistämään sillä tavalla, että olisi sellaiset kommunikoitavat termit, jotka kaikki ymmärtävät, että hei, nyt siirrytään tähän ja tähän hommaan.

Puhuja 1 [00:24:04]: Joo. Myös luen, tämä nyt tukee sitä, mitä äsken sanoit, onko siitä vähän yli vuosi, kun luin vähän enemmän luovuudesta ja teorioita luovuuden ympäriltä, siinä oltiin sitä mieltä, että tällainen ei yhteen asiaan keskittyvä tai ei keskittynyt ajattelu vaan enemmän sellainen unelmoiminen, sen työn vapaa ajatuksen juoksi ja se, että saa olla vähän sotkua ajatuksessasi ja ympäristössäsi, voit hypätä asiasta toiseen ja muuta, tämä luo ympäristön luovuudelle, että sieltä voit saada näitä vaikutteita ja ideoita, joiden pitääkin jäädä tavallaan pyörimään alitajuntaasi, ja niistä tulee sitten joku lopputulos joskus myöhemmin.

Puhuja 2 [00:24:45]: Jos puhutaan oivalluksista, se syntyy niin, että otat ensin inputtia, näet vaivaa sen inputin jollain tavalla käsittelyyn, sitten se jää jonnekin takaraivoon raksuttamaan, ja sitten juuri silloin, kun et odottanut, se jollain tavalla synnyttää jonkin oivalluksen. Tämä on ikään kuin sellainen, mielestäni voi olla sellainen riski, että tätä ei välttämättä tapahdu enää niin paljon, koska näitä vaiheita, voi olla, että kaikki näistä vaiheista häiriytyvät jollain tavalla, että et ota inputtia sisään, et käsittele inputtia, koska olet häiriintynyt tai yrität tehdä jotain muuta, tai sitten, että se ei oikein takaraivossa oikein prosessoidukaan, koska sinulla on niin paljon muuta inputtia tulossa, että se tavallaan häiriintyy, tai sitten et huomaa, että sait oivalluksen, koska olet jollain tavalla häiriintynyt jonnekin muualle.

Puhuja 1 [00:25:40]: Joo. Pelottava kuva mutta mahdollinen. Sittenhän on olemassa, tai puhuit juuri, että pitää sopia, miten näitä moodeja käyttää tai keskustella. Mielestäni tämä on ratkaisu, kun oli puhetta teknologian käyttökulttuurista tai muusta, tähän instant heti-kulttuurin sähköpostissa ja muussakin, periaatteessa, tai ratkaisuehdotus, johon suunta mielestäni pitäisi mennä, on se, että vaikka työympäristössä tai opiskelijoiden tai muiden kanssa keskustelee tästä asiasta ja sopii siitä tai sanoo, minkälaisia työkalut ovat ja millä tapaa me haluamme käyttää ne. Onko oikeasti järkevää pyrkiä sellaiseen käyttökulttuuriin meidän työympäristössämme, opiskelijoiden tai opettajien kesken, että odotetaan vastaus sähköpostiin puolen tunnin sisällä vai mitä me haluamme. Tavallaan tällainen ongelman esiin tuominen ja siitä keskusteleminen voisi olla hyvä ensimmäinen askel mielestäni näissä ongelmissa tai näissä asioissa.

Puhuja 2 [00:26:36]: Työelämähän on kuitenkin ainakin meidän alallamme menossa tähän suuntaan muutenkin, että aika paljon on jo näkyvissä sellaista, että sovitaan esimerkiksi, että aamupäivällä ei odoteta keneltäkään mihinkään vastausta esimerkiksi tai että on joku tällainen säännös, että johonkin tiettyyn aikaan kaikki saivat keskittyä täysin siihen, mitä heidän sillä hetkellä täytyy kaikista eniten tehdä, ja sitten on joitain tiettyjä aikoja, jolloin odotetaan, että käydään kommunikaatiota muiden välillä. Tämäntyyppiset jututhan olisivat erittäin terveitä myös koulumaailmaan. Yksi sellainen asia, jota mietin tähän häiriöttömyyteen ja häiriöttömään oppimiseen liittyen, on myös tämä ihan klassinen flipped classroom -malli, jossa on mielestäni paljon hyvää siinä mielessä, että siinä tiedon omaksuminen tapahtuu yksin jossain valitussa paikassa ja siinä ei ole myöskään sellaista aikarajoitetta, että tiedon omaksumisen täytyy kestää tämän tai tuon verran. Sitten kun tullaan koululle, ei oleteta, että tarvitsisi olla koko ajan superkeskittynyt esimerkiksi jonkun yhden ihmiseen puheeseen, vaan voidaan ikään kuin käydä dialogia ja tehdä omaksutun tiedon pohjalta jotain yhdessä. Se on mielestäni sellainen, sen halusin nostaa sellaisen yhtenä mallina, joka tukee mielestäni häiriöttömämpää oppimista, jos vain kykenee omaksumaan tiedon sitten, kun on yksin. Se vaatii tietenkin siltä opiskelijalta nimenomaan sitä, mitä se sitten onkaan: motivaatiota tai tahdonvoimaa, tai miksi sitä haluaa kutsua.

Puhuja 1 [00:28:18]: Tähän on tietenkin kaikenlaisia kikkoja olemassa, mikä helpottaa, kun olet yksin, miten kannattaa opiskella. Se, mitä me olemme meidän opiskelijoidemme kanssa välillä käyneet läpi ja keskustelleet, on Pomodoro-tekniikka. Mielestäni on ihan hyvä mainita, koska se on aika laajasti kai tunnettu ja käytetty, mutta se on myös tosi hyvä. Jos on joku, joka ei tiedä, miten se toimii, Pomodoron perusteethan on se, että tarkoitus on, että jos sinun pitää keskittyä, saada jotain aikaiseksi, tämä on hyvä tekniikka. Ensimmäiseksi valitse sinne jokin tehtävä, mitä aiot tehdä. Sitten laitat ajastimen päälle, muistaakseni perusaika on 25 minuuttia, ja sitten tämän 25 minuutin aikana et tee mitään muuta kuin sitä tehtävää, jonka olet päättänyt, että teet, eli puhelin ja sähköposti ovat pois ja Facebook, ihan kaikki muut, teet vain sitä yhtä asiaa, keskityt siihen. Tämä on helpompaa, koska tiedät, että se on vain 25 minuuttia, kello soi 25 minuutin päästä. Sitten kun se soi, on viisi minuuttia aikaa seuraavaksi ottaa tauko ja tehdä ihan mitä haluaa, jopa silleen, että kannattaa palkita itsensä. Se on osa tätä, että tee jotain, mitä haluat tehdä, että se on palkitsevaa. Tämä tauko on myös neuropsykologisesti tärkeä siinä vaiheessa, koska aivot, kun ottaa tauon, pystyy paremmin käsittelemään ja lokeroimaan sen omiin aivoihin sinne kohtiin, minne se nyt meneekin ja muuta. Tauolla on tärkeä funktio muutakin kuin motivoimisen kannalta. Sitten tällaisia 25 minuuttia plus viiden minuutin kierroksia tehdään kai kolme kappaletta.

Puhuja 2 [00:29:58]: Tai neljä.

Puhuja 1 [00:30:00]: Tai neljä, ja sen jälkeen otetaan pidempi 30 minuutin tauko. Näitä Pomodoro-kelloja, ajastimia, verkossa vaikka kuinka paljon, vaikka tomatotimers.com on sellainen, jota olen käyttänyt.

Puhuja 2 [00:30:14]: Se on hyvin toimiva systeemi, ja siinä juuri nimenomaan näkyy se, kuinka et itse asiassa tarvitse tahdonvoimaa, kun olet tehnyt päätöksen, että teet jotain asiaa.

Puhuja 1 [00:30:24]: Vai tarvitseeko? Vaatiiko päätös alkujaankin tahdonvoiman?

Puhuja 2 [00:30:27]: Se saattaa vaatia, mutta sen jälkeen, kun olet tehnyt päätöksen, että nyt keskityn tähän tämän ajan, se ei ole vaikeaa. Tavallaan jonkinlainen priorisointikyky nousee tärkeäksi asiaksi, kun tiedät, että tämä on nyt niin tärkeä juttu, että tätä kannattaa edistää ja nyt päätän, että teen tälle jotain tämän ja tämän verran aikaa.

Puhuja 1 [00:30:49]: Oikeastaanhan kaiken taustalla todella vahvasti on motivaatio yleensäkin, mitä syitä sinulla on tehdä tämä asia tai tehdä se. Jos oikeasti haluat todella paljon tehdä jotain, niin onhan se todella paljon helpompi tehdä se. Sanotaan, että jos nautit todella paljon kitaran soittamisesta, onhan se helppoa sitten löytää aikaa ja keskittyä ja uppoutua siihen. Emme ole käsitelleet flow-tilaa vielä, mutta sehän liittyy keskeisesti tähän myös, jos haluat tehdä sitä, pääset helpommin flow-tilaan, kun teet sitä, ja toisinpäin, että jos opiskelet jotain, joka ei oikeastaan houkuttele sinua, sinä et ehkä usko siihen alaan, jos et ole motivoitunut sekä tuntuu väärältä ja sitten opettaja sanoo, että sinun on pakko tehdä näin, sitten se on ehkä vähän vaikeampaa keskittyä siihen. Sekin on mahdollista pakottaa itsensä.

Puhuja 2 [00:31:44]: Tämä pitää paikkansa. Siihen tietenkin lisämausteensa tuo tämä meidän digiteknologiamme, joka sekoittaa meidän priorisointikykyämme. Kun kaikesta tulee vähän sellaisia tulipaloja, että kaikki on jotenkin tärkeää, niin jossain vaiheessa, kun on riittävän pitkällä sellaisessa erilaisten palvelujen impulsiivisen uudelleen katsomisen suossa, et enää muista tai tunnista, mitkä olivat oikeasti niitä tärkeitä asioita, vaan kaikki tuntuvat yhtä tärkeältä, ja se priorisointi katoaa täysin, jolloin olet täysin omien impulssiesi vietävissä. Sellaista ainakin silloin aikoinaan, kun some nosti päätään joskus vuonna 2007. Omassa käyttäytymisessäni huomasin se, että asiat eivät enää ole, oikeasti tärkeillä asioilla ja täysin triviaaleilla asioilla ei tunnu olevan enää mitään järjestystä, vaan kaikki tuntuu vain todella tärkeältä, heti, tässä ja nyt.

Puhuja 1 [00:32:46]: Jotenkin tästä kaikesta tulee mieleen tämä sinun dystopiayhteiskuntakuva, jossa me elämme kieltämisen kautta. Tekee mieli vain heittäytyä syvälle tähän kaikkeen, ja sitten kaikki menee sekaisin, ja me haluamme kaikkea heti, ja pakko oppia kieltäytymään.

Puhuja 2 [00:33:03]: Sen takia, ettei tarvitsisi koko ajan kieltäytyä, niin kannattaa tehdä sellainen, minä olen sitä mieltä, että kannattaisi tehdä hyvin tarkkaan pohdittuja päätöksiä, mihin leikkiin ryhtyy. Nekin ovat [?? 00:33:15] kirjoissa, joissain ainakin on nimenomaan tästä, että pitäisi tehdä sellaista kartoitusta, mistä esimerkiksi palveluista on minulle aidosti niin paljon hyötyä, että minun kannattaa käyttää siihen niin paljon aikaa ja antaa sen häiritä minun kaikkia tekemisiäni, että jään käyttämään sitä. Pitäisi olla pokkaa poistua niistä palveluista, joita ei koe niin hyödyllisiksi, tai varsinkin niistä, jotka kokee jopa haitallisiksi. Yleensä kuitenkaan ihmiset eivät näin edes tee, vaan sitä jäädään tavallaan vähän niin kuin roikkumaan kaikkialle.

Puhuja 1 [00:33:53]: Ajattelen, että tässä on vähän eri, tuo on totta ja vähän eri tasoja, tai tavallaan se kuulostaa niin absoluuttiselta, että on pakko poistua siitä palvelusta sitten. Tuo ajatushan pitää ilman muuta paikkansa, että jos puhutaan esimerkiksi notifikaatioista kännykällä, mitkä notifikaatiot annan, että ne saa pitää ääntä ja sanoa bling, niin sehän pitää lähteä juuri siitä, mistä koen, että on hyötyä, haluan saada tasatunnein muistutuksen, että nouse seisomaan, tai haluan, että kaikki omaan perheeseen liittyvät WhatsApp-viestit, sano bling ja häiritse minua, mitä tahansa minä teenkin, mutta sitten muut asiat, niiden pitää olla hiljaisia muistutuksia, paitsi osa, jotka eivät saa muistuttaa ollenkaan, että ne on koko ajan poissa, ja tietenkin osa applikaatioista deletoidaan, koska en halua liittyä siihen ollenkaan, tai tavallaan tällaisia tasoja. Tuntuu, että muutenkin ehkä, siis kun kävin läpi näitä eri aiheeseen liittyviä verkkosivuja eilen, niin oli joku, joka oli luokitellut, että on olemassa tällaisia eri leveleitä, häirittömyyttä, on olemassa se monk-level, se munkki, joka asuu siellä luostarissa eristyksissä yksin, silloin nimenomaan tätä teknologiaa, jossa yksi asia tekee ainoastaan yhden asian kerrallaan eikä mitään häiriöitä tule ja ympärillä on hiljaista ja kaikki muut. Sitten on näitä, siitä pikkuhiljaa asteittain menevää, ei ihan niin radikaaleja versioita tästä. Ihminen ehkä voi löytää sen oman paikkansa, että siinä on joku versio juuri, että laittaa notifikaatiot pois, on yks level, toinen on se, että sulkee, ettei pääse internetiin tiettynä aikana, ja toinen on, että on yksikseen, ja toinen, että sallii ihmisiä ympärilleen ja tällä tavalla. Siinä on kuitenkin mielestäni tällaista liukumavaraa, että ei ole pakko olla siellä absoluuttisessa ääripäässä.

Puhuja 2 [00:35:35]: Joo, joo. Ehdottomasti. Ja sehän tästä tekee ongelmallista. Meillä on niin paljon erilaisia tarpeita ja ihmisiä, että jokaisen täytyisi tavallaan itse tehdä tuo työ, ja se on valtava työ, ja se on jatkuvaa työtä, koska palvelut muuttuvat, sinun elämäntilanteesi muuttuu, niin tulee kaikenlaisia juttuja, tulee koko ajan uutta, jotkin asiat poistuvat. Sitten tavallaan sitä täytyisi koko ajan jotenkin jaksaa työstää tuollaisella ihmeellisellä metatasolla, mitä haluan elämältäni suhteessa teknologiaan.

Puhuja 1 [00:36:11]: Nimenomaan kuin sanoit, ja kaiken lisäksi vaikka yritykset sanovatkin muuta, niin ne taistelevat sinua vastaan. Ne yrittävät saada mahdollisimman paljon huomiotasi ja häiriötä, vaikka ne itse väittävät jotain ihan muuta. on tosiaan tehtävä aktiivisesti töitä ja yritettävä jotenkin päihittää nämä yritykset.

Puhuja 2 [00:36:31]: Olisiko tässä lopussa vielä hyvä käydä vähän läpi sellaisia ongelmakohtia, mitä, oppimiseen liittyen, näistä erilaisista häiriöistä ja keskittymisen herpaantumista syntyy? Yritin ainakin listata joitain sellaisia, mitä olen huomannut, että aika usein tulee vastaan opetuksessa. Voidaan niistä vaikka kaikistakin keskustella. Ensimmäinen on ihan se, että ei seurata opetusta tai keskustelua. Ylipäänsä ei olla edes paikalla. Minusta se on aika yleistä nykyään.

Puhuja 1 [00:37:08]: Joo. Mahdollisesti ollaan fyysisesti läsnä mutta ei henkisesti. Joo, tämä on kyllä, olen samaa mieltä. Tämä on ongelma, joka seuraa.

Puhuja 2 [00:37:17]: Tämä tietenkin koskee myös opetushenkilökuntaa. Jokainen on ollut joskus kokouksessa, jossa on tullut tehtyä ihan jotain muuta kuin oltua läsnä. Se on tavallaan tuttua meille kaikille.

Puhuja 1 [00:37:29]: Sehän on kiinnostavaa juuri se, että sehän on tavallaan itsekästä käyttäytymistä. Usein jos ei ole läsnä, johtuu ehkä siitä, että tekee jotain muuta ja kokee, että on käyttänyt ajan paremmin, mutta samaan aikaan on haaskannut muiden aikaa, tai toivottavasti oli jokin syy, miksi se kokous oli kutsuttu, ja sinä tavallaan pilaat sen muilta ja ne muut tavoitteet.

Puhuja 2 [00:37:50]: Tässä on mielestäni se hauska yksityiskohta, että tämän aika usein tunnistaa sellaisesta tietyntyyppisestä hymystä. Jos joku hymyilee esimerkiksi luokassa, hän ei todennäköisesti ole paikalla.

Puhuja 1 [00:38:03]: Surkea ilme on se, mitä me tavoittelemme.

Puhuja 2 [00:38:06]: En tiedä, että kun ihmiset vastaavat esimerkiksi jossain pikaviestinnässä ystävilleen, niin se tapahtuu hymyn kanssa. Sellainen epäilyttävä hymy on yleensä viesti jostain.

Puhuja 1 [00:38:18]: En ole kiinnittänyt huomiota, mutta ehkä, joo.

Puhuja 2 [00:38:22]: Toinen, mitä mietin, että on ongelma, on se, että jos on esimerkiksi jotain lukemistoa tai podcastia tai videoita tai jotain sellaista, niin tekstit silmäillään ja tallenteet pikakelataan joko niin, että sitä hypitään tai kuunnellaan vähintäänkin jollain kaksinkertaisella nopeudella. Molemmat ovat mielestäni ongelmallisia. Tietenkin tekstin silmäily on vielä ongelmallisempaa, koska siinä ei edes lueta, mitä siinä tulee läpi, mutta myös ihan se, että kuuntelee todella nopealla nopeudella jotain esimerkiksi keskustelua tai luentoa, niin siinä kuitenkin jää ajatteluaikaa niin paljon vähemmän kuin mitä siihen on alun perin tarkoitettu. Sekään ei voi olla välttämättä oppimisen näkökulmasta hyvä asia.

Puhuja 1 [00:39:10]: Tästähän oli se tutkimus ihan äskettäin. Oikein hyvä ja suhteellisen laaja tutkimus, joka osoitti, että audiokirjoja kuunnellessa ei menettänyt yhtään, vaikka nopeuden nosti 1,75 asti. Kaikki jäi mieleen, ja sinä muistit ihan yhtä paljon kuin jokin toinen ryhmä, joka oli kuunnellut nopeudella 1. Tuplanopeudella, 2 kohdalla ja siitä ylöspäin, alkoi kadota eikä muistanut. Sehän on sitten erillinen juttu, siitä, mitä sanoit, että siinä on vähemmän aikaa sen prosessoimiseen, tuo on tosi keskeistä. Jos kuuntelet hitaasti, ehdit enemmän miettiä muita asioita siihen liittyen, jos kuuntelet 1,75:llä, ehkä se jää mieleen yhtä hyvin ja kaikki muu, mutta kannattaa ehkä harkita sitten itse, olisiko hyvä laittaa kuitenkin sellainen viisi minuuttia tyhjää aikaa sen jälkeen ylimääräistä, ihan vain, että prosessoi sen tai antaa vähän aikaa miettiä sitä ja muuta, että ei koko ajan tule uutta asiaa ja uutta asiaa ja uutta asiaa ja tuplanopeudella koko ajan kaikki. Tämähän on sama kuin siinä Pomodoro-tekniikassa ja näissä, että ihmisillä on rajallinen keskittymisaika, mitä pystyt keskittymään. Joissakin tutkimuksissa sanotaan, että se on 20 – 25 minuuttia per asia, ja se pidempi on 60 tai 90 minuuttia, uskoakseni vähän riippuen tutkimuksesta ja muusta ja ihmisistä, ihmisissäkin variaatioita. Ymmärtääkseni lisäksi on osoitettu, että digiympäristöissä se on vähän lyhyempi kuin paperiympäristössä. Se vielä lyhenee, kuinka kauan pystyt yhteen asiaan keskittymään. Sit sen jälkeen pitäisi aina ottaa tauko, jotta aivot ehtivät nollautua, sisäistää, mitä juuri tuli opittua tai mitä tuli vastaa, ja sitten vasta voi jatkaa. Muuten se katoaa. Ei ainakaan jää pitkäaikaiseen muistiin sitten.

Puhuja 2 [00:41:02]: Joo. Sitten minulla oli täällä tällainen kuin epämääräisyyttä tai tylsyyttä ei siedetä. Varsinkin tylsyys on nykyihmiselle jotenkin todella hankala asia. Sitten jos mietin oppimista, sellaisia isoja oppimiskokemuksia tai isoja yhteisiä oivalluksia esimerkiksi, niin se tulee monesti tylsyyden kautta, että jonkinlaista juuri sitä tyhjäkäyntiä on riittävän pitkään, että jotain uutta saattaa nousta, jokin uusi näkökulma tai uusi oivallus tai jokin. Jos ei koskaan ikään kuin voi tylsistyä, jotenkin oppiminen jää helposti sellaiselle ihmeelliselle konkretian ja pintatason puolelle.

Puhuja 1 [00:41:46]: Samaa mieltä, vaikka se on vähän vaikeaa hahmottaa. Siihen samaistun ihan sataprosenttisesti, että on todella vaikea sietää näitä tunteita ja hyväksyä sen ja se on todella yleistä. Mikä siinä jää puuttumaan, ellei tylsisty, niin siihen minun on vaikea saada konkreettisesti, mikä se on, mutta olen ihan samaa mieltä, että siinä on jotain.

Puhuja 2 [00:42:07]: Ainakin sellaisessa kirjassa, Sherry Turklen kirjassa, Reclaiming Conversation, puhutaan tästä, että yleensä varsinkin keskusteluissa, että jos on keskustelutilanteita, niin yleensä päästään uusille urille ja täysin yllättäviin suuntiin vasta sen kautta, että me olemme ensin vähän käyneet sellaista tyhjänpäiväistä keskustelua, joka ei tunnu vievän yhtään mihinkään, vasta sitten päästäänkin itse asiaan, se keskustelun alkupuoli, vaikka se tuntuisikin, että puhutaan asiasta, saattaa olla tavallaan sitä, mitä me jo tiedämme, mutta sitten sen tylsyyden harmaan alueen läpi mentyämme pääsemme jonnekin, joka on jotain yllättävää tai uutta.

Puhuja 1 [00:42:56]: Kiinnostavaa. Joo. Tästä näen suoraan sellaisen korrelaation tähän podcastien tekemiseen, pitäisikö jaaritella vähän pidempään kuitenkin alussa aina.

Puhuja 1 [00:43:05]: Täytyy alkaa tehdä pidempiä podcasteja. Kyllä. Sitten yksi ongelma, mikä mielestäni liittyy tähän häiriöön jollain tavalla tai siihen, että olemme tässä nykytilanteessa, jonkinlainen sellainen monimutkaista ajattelua esittelevä kirjoittaminen on suurimmalle osalle ihmisistä ihmisistä nykyään vaikeaa. En tiedä, onko se ollut aina näin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että varsinkin opiskelijoista harva kykenee kauhean kompleksisia ajatuksia ilmaisemaan millään tavalla. Sitten kun itse ajattelen, että kirjoittaminen on helpoin tapa saada aikaan monimutkaisia ajatuksia, se on jollain tavalla hyvin haasteellista nykyään.

Puhuja 1 [00:43:53]: Onko tämä se, mistä aika paljon syytetään sitä, että ihmiset eivät keskity luettuun tekstiin vaan niitä silmäillään läpi lähinnä ja hypitään ja niin pois päin. Eikö tämä ole se sama, mitä olen joskus lukenut, että ainakin syytetään tai epäillään, että tämä tuhoaa sitten sen kyvyn, että pystyy itsekään tuottamaan sellaista monimutkaista ja syvään menevää tekstiä ja ajatusta.

Puhuja 2 [00:44:21]: Niin, kyllä se varmaan niin on. Jos et ole tutustunut vaikeisiin ja monimutkaisiin ajatuksiin, sinun on itse asiassa mahdotonta niitä tuottaakaan. Sitten tämä nyt liittyy ylipäänsä tämä ongelma. Jotenkin on sellainen, vaikkei sitä ehkä ääneen haluta lausua aina, on joku sellainen uskomus, että luullaan, että tiedon löydettävyys voi korvata tällaisen sisäistämiseen perustuvan oman ajattelun. Tavallaan kun meillä on kaikki tieto saatavilla, niin meidän ei kannattaisi enää sisäistää mitään, se on niin kuin ajan hukkaa. Siinä on mielestäni isoja riskejä ylipäänsä siihen, minkälaista tieto-taitoa ja sellaista ymmärtämisen syvyyttä oppilaitoksissa saavutetaan.

Puhuja 1 [00:45:08]: Joo. Sehän ei pidä paikkaansa se väite, tai se nimenomaan on näin, että jos kaikki tieto on ulkoistetut ja haet sitä vain silloin, kun tarvitset, siitä jää puuttumaan jokin aspekti, jossa voit hyödyntää sitä muissa yhteyksissä, että jos sinun pitää erityisesti mennä hakemaan se, jotta saat sen tiedon. Siinä on selvä ongelma. Onko tällainen ajatustapa voimissaan? Ajatellaanko näin? Ehkä ajatellaan niin tosiaankin, että ei kannata enää opetella asioita, koska kaikki löytyy kuitenkin internetistä.

Puhuja 2 [00:45:41]: En minäkään nyt osaa sanoa, onko tämä nyt. Tämä on ihan täysin ajateltu asia. Jotenkin ajattelen, että ainakin tällainen tekosyy saattaa välillä olla tai löytyä, että ei minun kannata tätä nyt opetella, koska tiedän, että se nyt löytyy tuolta sitten, jos minä sen tarvitsen. Kyllähän tähän itsekin koko ajan sortuu. Maailma on tosiaan täynnä kiinnostavia asioita, eikä oikeasti kaikkeen riitä aika, niin täytyy välillä ikään kuin, tai välillä tulee ajateltua, että no, se löytyy tuolta, että luen sen joskus myöhemmin, ja sitten ei enää ikinä, koskaan palaa siihen.

Puhuja 1 [00:46:24]: Se on tosi tuttu minulle. Siksi minulla on 120 selainikkunaa auki tuossa, että luen ne sitten myöhemmin.

Puhuja 2 [00:46:32]: Sitten vielä mietin, onko sellainen erillinen ongelma, taas palataan tähän dialogiin, voiko olla sellainen dialogiin kykenevyys jollain tavalla heikkenemässä ainakin tilanteessa, jossa on riittävästi häiriötä ja ihmiset ovat monessa asiassa samaan aikaan, niin sellainen aito dialogi ei pysty tapahtumaan, koska se vaatisi 100-prosenttisen läsnäolon, ja se aiheuttaisi sellaisen moni-ilmeisyyden, moninäkökulmaisuuden katoamisuuden tai heikkenemisen tai jonkin muun tällaisen.

Puhuja 1 [00:47:12]: Joo. En ollut ajatellut tuota, mutta tuntuisi, että se on looginen, että niin tapahtuu, jos ihmiset eivät ole läsnä siinä dialogissa, niin sitten se dialogi heikkenee. Kyllähän siinä on pakko kadota, jotain katoaa silloin siitä, se ehkä muuttuu pinnallisemmaksi tai ei ole yhtä jatkuva, yhtä pitkä, yhtä syvälle menevä, mitä vain. Kiinnostava ajatus.

Puhuja 2 [00:47:34]: Sitten viimeisenä minulla on sellainen, en tiedä, kysymys, tiedämmekö me, että me keskitymme oikeisiin asioihin. Tämä liittyy siihen, että jos priorisointi on jotenkin kateissa, niin mihin keskittyä? Kun priorisointi niin helposti karkaa, jos on paljon häiriöitä, ja vaikka olisi tunne, että nyt keskityn oikeaan asiaan, niin keskitynkö minä sitten kuitenkaan oikeaan asiaan? Oppimisessakin tuo tulee monessa kohtaa esiin. Joku esimerkiksi on etsinyt jotakin täysin jollain tavalla irrelevanttia tai sellaista hajanaista tietoa jostain asiasta, joka ei ole se ydin tai jotain tällaista.

Puhuja 1 [00:48:16]: Liittyykö tähän sellainen epävarmuuden sietokyky, voiko sitä koskaan tietää -tyylisesti?

Puhuja 2 [00:48:25]: Ei varmaan. Se onkin enemmän, ajattelen, että se on enemmän kysymys, jota pitäisi ehkä pitää yllä, onko tämä nyt oikeasti kaikista tärkein asia.

Puhuja 1 [00:48:39]: Joo. Tämä liittyy, minulla oli ehkä vähän käytännöllisempi lähestyminen, ei ihan niin teoreettinen tähän, mietin tällaisia käytännön juttuja. Yksi keskeisimpiä juttuja on miettiä, mitä haluat tehdä. Eikö se ole siinä, että siinä vaiheessa sinun täytyy priorisoida, koska tavallaan, jos haluat tehdä jotain, sinun pitää tietää, että haluat tehdä sen, eli sinun pitää tehdä se päätös, mitä aiot tehdä tänään, ehkä tavallaan ihan hyvät työkalut, tai mitä itse käytän, on itse asiassa kalenteri ja kello. On tiettyjä asioita, mitä haluan tänään saada tehtyä, ja sitten niille laitetaan tietyt blogit kalenteriin, käytännön vinkkinä, ja sitten niillä jokaisella on tietty aika, mitä laitan niihin joka päivä, ja sitten kun tämän tekee, ei saa sortua siihen, että jokainen viisiminuuttinen blokki on täyteen buukattu tai varattu johonkin, vaan jos haluaa, että tämä toimii, että oikeasti saa jotain aikaiseksi ja se on luovaa, ja pitää myös hyväksyä se, että häiriöitä tulee, vaikka tämän yksi pointti on se, että pystyn silloin keskittymään tähän ja minimoin kaikki muut häiriöt, niin kyllä niitä häiriöitä aina joka tapauksessa tulee. Tämä pitää pystyä tekemään tarpeeksi ilmavasti, sinun täytyy jättää sinne tyhjää aikaa niihin kalenterin blokkeihin. Tällä tapaa olen tehnyt päätöksen, mihin haluan keskittyä. Sitten toivon, että ne ovat ne ne oikeat asiat, ainakin olen sitten yrittänyt tehdä sen päätöksen jossain vaiheessa, mihin keskityn. Sitten minulla on sellainen menetelmä, että tänä aikana teen vain tätä asiaa ja yritän sitten minimoida ne muut häiriöt kykyjeni mukaan samalla kuin, ehkä ei pidä olla liian tiukka, että sitten heittää tietokoneen seinään, jos tulee häiriöitä, vaan nimenomaan keskeistä on hyväksyä se, että kyllä niitä tulee.

Puhuja 2 [00:50:24]: Joo. Näitä tekniikoita on tosi erilaisia, tosi monen tyyppisiä. Itse ehkä olen päätynyt jollain tavalla sinne munkkiaspektille sillä lailla, että pidän siitä ajatuksesta, että yritän nähdä metsän puilta ja keskittyä ainakin ensimmäiseksi siihen oikeasti merkittävään asiaan, jonka edistäminen on tärkeää, ja pienemmät pikkuasiat joko tyystin unohdan tai sitten hoidan ne joskus sitten, kun en enää jaksa muuta tehdä. Mutta yritän mahdollisimman paljon antaa aikaa sellaiselle hiljaisen työskentelyn ajalle silloin, kun varsinkin valmistelen opetusta tai jotain sellaista.

Puhuja 1 [00:51:14]: Sehän on tärkeä vaihe sitä, ja sille pitääkin kalenterista varata aikaa.

Puhuja 2 [00:51:18]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:51:18]: Tai se pitää olla mahdollista. Tietenkin riippuu opetuksesta, mutta että jos yhtään haluaa, joutuu uudistamaan sitä tai olemaan ajan tasalla ja muuta, niin sitten se vaatii myös ajattelun mahdollisuutta. Minulla oli ehkä näissä käytännön vihjeissä, lähestymisissä, vielä tosi nopeasti nostan muutaman jutun esille. Yksi oli ehkä se, että multitaskingista puhutaan aina, että pahantekijä on tehdä kahta asiaa samaan aikaan, koska se häiritsee sinun keskittymistäsi, niin se ei ihan pidä paikkaansa. Ei voi tehdä kognitiivisesti vaativaa asiaa samaan aikaan, mutta esimerkiksi voi kävellä ja kuunnella audiokirjaa tai leikata nurmikkoa ja kuunnella podcastia, niin sellainen toimii. Mutta multitaskingissa, jos siirryt yhdestä asiasta toiseen, niin sitten se pakka leviää käsistä. Siihen menee enemmän aikaa. Tästä on tuhansia tutkimuksia. Joo, muuten jos jotain yhteenvetoa tästä, niin aika laajasti myös teoreettisesti pohdittiin tätä, ja onko yhteenveto se, että pitää olla tietoinen ja aktiivinen tilanteista ja tehdä valintoja ja keskustella muiden kanssa? Vai mikä nyt olisi järkevä yhteenveto tästä kaikesta, mitä olemme keskustelleen?

Puhuja 2 [00:52:31]: mikä tästä nyt olisi sitten järkevää? Tämä on vaikea asia, joka ei tule helpottamaan tulevaisuudessa vaan todennäköisesti entisestään vaikeutuu, varsinkin kun tulee uudet sukupolvet vielä opiskelemaan, jotka ovat entistä enemmän tottuneet sellaiseen jatkuvaan häiriökäyttäytymiseen. Tähän ei minun mielestäni ole mitään selvää ratkaisua, eikä tämä tule katoamaan tämä haaste, mutta toivottavasti löytyisi juuri sellaisia, ehkä jos jotain haluaisin tästä yhteen vetää, että olisi loistavaa, jos lähdettäisiin jotenkin yhdessä ja yhteisesti pohtimaan juuri esimerkiksi tällaisia esimerkiksi oppimisen moodeja ja niistä kommunikointia, että meillä olisi jonkinlainen kehikko, jonka voisi ottaa käyttöön, josta voisi valita näitä erilaisia moodeja, ja ne voisi jollain tavalla helposti kommunikoida myös opiskelijoille, niin se voisi olla sellainen hyödyllinen asia.

Puhuja 1 [00:53:36]: Se olisi hyödyllinen ja kiinnostava. Se on ihan hyvä yhteenveto, vaikka aina, sä aloitit sen taas negatiivisesti, että asia vain pahenee tästä, siinä missä minun tulokulmani on enemmän se, että kyllä, kunhan vain nukutte kunnolla ja muistatte ottaa taukoja, kävellä, saatte vähän valoa ja muuta, niin kyllä se siitä. Ehkä sellaen [?? 00:53:55] out vielä, kun puhuttiin näistä teknologian ongelmista ja, miten ne on suunniteltu viemään kaiken meidän huomiomme ja muuta, niin haluan mainita vain sen [?? 00:54:04] [?? 00:54:05] [?? 00:54:05], että olisi hyvä, mitä useampi ihminen käy katsomassa ja seuraamassa niiden podcasteja ja kaikkia julkaisuja. Löytyy ihan www.humantech.com, human tech, todella kiinnostava ja hyvä, mikä se nyt on, organisaatio, joka tekee hyvää työtä liittyen hyvin keskeisesti tähän aiheeseen.

Puhuja 2 [00:54:27]: Joo, jäin miettimään. Se on siis humain tech.

Puhuja 1 [00:54:31]: Joo, niin on, huimain.

Puhuja 2 [00:54:33]: Joo.

Puhuja 1 [00:54:34]: Joo. Mutta kiitoksia tästä kerrasta. Kiinnostava aihe, josta olisi voinut vielä jutella pidempäänkin. Huh huh, mutta kiitos myös kuuntelijoille. Löydät meidän Metropolian Metropodia-podcast-sarjasta ja myös, mistä nyt yleensä kuuntelet podcasteja. Lähettäkää mielellään palautetta, kysymyksiä ja aiheideoita osoitteeseen pedagogiheikki@metropolia.fi.

[äänite päättyy]

Puhuja 1 Ulla Vaherkoski
Puhuja 2 Jonna Heimonen
Puhuja 3 Ilkka Nygren
Puhuja 4 Katriina Rantala-Nenonen
Puhuja 1 [00:00:17]: Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan Oppeja Hymykylässä – podcastin toiselle jaksolle. Minun nimeni on Ulla Vaherkoski, toimin Metropolian ammattikorkeakoulun hoitotyön lehtorina. Kanssani keskustelemassa ovat Jonna Heimonen, Ilkka Nygren, ja Katriina Rantala-Nenonen. Esittelettekö hiukan itseänne ensin? Ole hyvä Jonna.

Puhuja 2 [00:00:45]: Kiitos. Joo, minä olen Jonna Heimonen, toimintaterapeutti, ja toimin Helsingin kaupungin kuntouttavassa arviointiyksikössä.

Puhuja 1 [00:00:54]: Ilkka, ole hyvä.

Puhuja 3 [00:00:55]: Joo, Nygrenin Ilkka, ja kolmannen vuoden sosionomiopiskelija.

Puhuja 4 [00:01:00]: Joo, minä olen Katriina Rantala-Nenonen, ja toimin sosiaalialalla lehtorina Metropoliassa, vuodesta 2009 asti. Ja nyt olen tässä viimeiset pari vuotta ollut sitten myös aktiivisesti Hymykylän kehittämisessä mukana.

Puhuja 1 [00:01:14]: Joo minä kerron ensin hiukan taustaa kuuntelijoillekin tästä meidän kehittämistyöstä. Elikkä Hymykylässä on erilaisia kehittämisryhmiä, ja me Katriinan kanssa kuulumme ’Kuntotiimiin’. Ja tässä ryhmässä me mietimme että mitä oli sellaisia uusia palveluja tai toimintamalleja, mikä Hymykylä voisi tarjota helsinkiläisille. Ja oman kokemuksen perusteella meillä oli useammallakin lehtorilla kokemus että helposti käy niin että ihminen kun on sairaalassa ja kuntoutettavana ja erityisesti ikäihmiset, niin helposti ajautuvat semmoiseen kierteeseen että he joutuvat yhä uudelleen sairaalaan. Meidän tiimiin kokonaisuudessaan kuului lehtoreita, fysioterapeuttitutkinnosta Titta Komsi, toimintaterapiasta Jasu Fors ja Kaija Kekäläinen, ja vanhustyön koulutusohjelmasta Satu Vahaluoto. Ja ihan tämän oman ryhmän verkostojen kautta lähdettiin kyselemään että miten lähdetään toimimaan ja saatiin sitten aika nopeasti Helsingin kaupungin kuntouttavan arviointiyksikön päällikkö Anja Kahanpää ja johtava toimintaterapeutti Meri Pekkanen mukaan tähän meidän kehittämisryhmään. Ja siltä pohjalta sitten rupesimme miettimään että miten toimitaan ja mitkä olisivat niitä yhteisiä asioita, joihin voisimme vaikuttaa. Ja aika pian syntyi sitten idea siellä, että ei oikeastaan kannatakaan lähteä meidän miettimään sitä, että mitä me tarjoamme, ja luomaan malleja. Vaan että oikea tapa on edetä asiassa niin, että lähdetään kysymään niiltä käyttäjiltä, elikkä asiakkailta, että mitkä ovat ne tarpeet ja haasteet, mikä he kokevat tämmöisen kuntouttavan arviointijakson aikana, ja sen jälkeen että mitä he toivoisivat sinne kotiin. Ja nämä olivat oikeastaan se tausta sille. Haluaisitko Katriina lisätä tähän jotakin?

Puhuja 4 [00:03:28]: Joo. No kyllä tässä tuli tosiaan tämä tausta hyvin kuvattua. Ja meillä tosiaan tässä meidän moniammatillisessa opettajatiimissä oli tällainen yhteinen havainto, että täällä voisi olla tuen tarvetta. Ja meillä oli näin herkullinen olimme saaneet kokoon viiden tutkinnon yhteinen opettajatiimi, ja pääsimme todellakin moniammatillisesti tätä asiaa pohtimaan. Ja emme me ihan väärillä jäljillä olleet, elikkä aika nopeasti sieltä Helsingin kaupungilta sitten tuli vastausta, että heillä on kiinnostusta. Ja tosiaan sitten yhdessä tähän kehittämisen tavoitteeseen – tai oikeastaan lähtökohtaan – niin hahmottelimme siihen että me haluamme ymmärtää helsinkiläisten kuntouttavalla arviointijaksolla olevien asiakkaiden tarpeita, ja lähteä niitä selvittämään. Ja se on tietysti kiinnostavaa, niin varmasti Helsingin kaupungin työntekijöille kuin sitten taas meille opettajille ja opiskelijoille.

Puhuja 1 [00:04:27]: Kun on pilotista kysymys niin ajateltiin että lähdetään aika pienesti liikkeelle, eli jokainen opettajista ensin haarukoi myöskin sitä, että minkä vaiheen opiskelijoita saataisiin siihen mukaan. Ja sitten toisaalta mietimme myöskin niitä vastuukysymyksiä: että mitä tämä vaatii Hymykylältä? Pitääkö meillä olla jotakin lupia, ja kuka vastaa mistäkin? Mutta Jonna sinä voisit kertoa oikeastaan sitten ihan sitä konkretiaa, että kun pääsimme siihen vaiheeseen, että päätettiin tämä pilotti toteuttaa, niin miten asioita käytännössä järjestettiin, ja miten te toimitte?

Puhuja 2 [00:05:07]: Joo. Ehkä työntekijän näkökulmasta se näyttäytyi hyvinkin yksinkertaisena. Eli täällä oli tehty pohjatyö, ja siinä tiimissä oli jo tehty se pohjatyö. Eli tälleen työntekijän näkökulmasta niin ei minun tarvinnut oikeastaan muuta kuin sopia opiskelijoiden kanssa päivät. Ja mehän tavattiin, ja vähän yhdessä aluksi juteltiin että mistä on kysymys, ja mitkä ovat meidän yhteisen toiminnan tavoite opiskelijoiden kanssa. Ja käytännössä me sovittiin vaan päivät. Eli minä sain jatkaa, tehdä minun työpäiviä ihan niin kuin tein muutenkin. Että se erosi vain sillä lailla että minulla oli opiskelija matkassa. Se meni oikein hyvin. En kokenut että se olisi vaatinut minulta mitään sen ihmeellisempiä järjestelyitä.

Puhuja 1 [00:06:00]: Joo elikkä teitä oli tuota, viisi työntekijää Helsingin kaupungilta, ja…?

Puhuja 2 [00:06:05]: Kaksi työntekijää.

Puhuja 1 [00:06:06]: Kaksi työntekijää.

Puhuja 2 [00:06:07]: Joo.

Puhuja 1 [00:06:07]: Ja teillä oli tuota, viidestä tutkinnosta sitten eri päivinä eri opiskelijat teidän mukana, niinkö?

Puhuja 2 [00:06:13]: Joo, kyllä. Eli me toteutettiin tämä minun kollegani, sairaanhoitaja Niina Mustosen kanssa. Eli me molemmat työskentelemme kuntouttavassa arviointiyksikössä, ja sitten viisi opiskelijaa. Ja siinä sitten keskenään ihan sumplittiin ne päivät että kuka tulee kenenkin mukaan ja milloinkin.

Puhuja 1 [00:06:31]: Nyt on erityisen kiinnostavaa kuulla sitten Ilkka opiskelijan näkökulma, että millaisia kokemuksia sinulle ja – toki voit kertoa muillekin opiskelijoiden kun yhdessä teitte niitä – minkälaisia kokemuksia syntyi tästä toiminnasta?

Puhuja 3 [00:06:49]: Joo. Tämä on toki tietyllä tavalla niin kuin hirvittävän mielenkiintoista päästä mukaan johonkin joka ei ole niin sellainen ”valmis pöytä” ensin. Ensinnäkin tämä että malli ei ole lukkoon lyöty, että sitä pystyy hyvin pitkälti niin kuin itse miettimään. Se mikä varmaan on opiskelijana se hyvä puoli myös, niin minulla ei ollut mitään käsitystä siitä että miten asioita on ”joskus” tehty. Niin silloinhan minä rupean tekemään niitä luontaisesti ikään kuin niin kuin omaan malliin liittyen. Ja sellainen mihinkä itseä kiinnitin ensimmäisenä huomioni sitten kun ruvettiin yhdessä pohtimaan, niin sitten vasta tajusin sen että on hirvittävä sellainen ihminen joka on lähinnä niin kuin tarkkaileva. Keskustelen itse niin vähän kuin se on mahdollista. Eli tietyllä tavalla tämä niin kuin että asiakas itse kertoo ja tilanne kertoo. Ja siitä minä rupesin sitten miettimään lähinnä sitä puolta, että jos aiemmin tehty niin että asiakas tulee jonnekin kliiniseen ympäristöön, jossa häntä haastatellaan, niin eihän siitä saa mitään tietoa verrattuna siihen että pääsee käymään ihmisen kotona, ja siinä ikään kuin aidossa arkielämässä. Että niin kuin perusajatus siitä että me voitaisiin tehdä työtä jossain muualla kuin ikään kuin kentällä niin alkoi tuntua entistä järjettömämmälle sen kautta. Ja siinä mielessä niin kuin nimenomaan tämä ”jalkautuminen kentälle” ja toki se että sinulla on siinä työparina ihminen joka on tehnyt jo kyseistä asiaa, niin siitä näkee sen ehkä mallin, että mikä on hyvä tapa lähestyä asioissa. Että tämä oli oikeastaan kaikin puolin äärimmäisen hedelmällinen siinä mielessä.

Puhuja 1 [00:08:24]: [Tekee mieli] Ilkka kysyä sinulta vielä, että kun te menitte asiakkaiden kotiin, niin tuntuiko että se vuorovaikutus lähti heti luontevasti? Jännittikö heitä, tai ymmärsivätkö heti että minkä takia te olette siellä?

Puhuja 3 [00:08:42]: Joo tämä on toki tämmöinen jännä tilanne siinä mielessäaina mennä toisen ihmisen kotiin että siinähän tietyllä tavalla ”rikkoo” perusrajoja taas. Että toisaalta samaan aikaan kun pääsee lähemmäs, niin siinä on aina se tietynlainen [kysymys siitä,], että mitä kautta tätä nyt lähdetään lähestymään, ja onko asiakas se, jonka pitää ikään kuin tehdä aloitteet asioista, vai minkä tyyppisiä asioita voi kysy? Nämä on toki minulle hankalampia kysymyksiä kuin Jonnalle, [jolla on] erilainen kokemus asioista. Mutta siinä tietyllä tavalla seuraamalla sitä, että samalla kun jutellaan siitä että ”miten se kahvinkeitto sujuu?”, ”pystytäänkö WC-hommat hoitamaan?”, niin samalla tulee käytyä myös muu läpi. Että tietyllä tavalla ehkä tämä niin kuin ”pään avaus” aina, että ”älä mene ensimmäisenä kysymään sitä, että mikä on kaikkein hankalin ja haastavin kysymys”, vaan lähdetään niistä niin kuin arkisista joista on helppo ehkä noin ylipäätään kenen tahansa kanssa puhua. Että tietyllä tavalla kun siinä – voisiko sanoa ”luonteva” keskustelukulttuuri – on ehkä; että semmoinen hirveä ”haastattelupatteri” niin harvoin toimii missään ympäristössä. Tässä varmaan kaikkein vähiten, että ihminen joka tulee jonnekin toimistoon käymään – varmaan valmistautuneena siihen -, tai [jos] kysymyksessä on hirveä haastattelupatteri, ja siinä pari ihmistä on paikalla ja hiillostaa samalla, ja sinä et tiedä että ”miksi näitä asioita minulta kysytään?”, niin tämä on ehkä tietyllä tavalla se; että koti on tietyllä tavalla luonnollisempi ympäristö, jolloin tietyllä tavalla myös se ”hallinta” siirtyy ihmiselle ihan konkreettisesti, koska ollaan hänen toimintaympäristössään. Minä kokisin että se tietyllä tavalla helpotti sitä tietyllä tavalla myös itselleni, joka oli osittain yllättävää, että [kun] on aiemmin työskennellyt jonkin verran kuitenkin tälläisessä ”laitosmaisemmassa” ympäristössä. Niin tämä perusajatus että itse asiassa näinhän se meneekin, oli kohtuullisen yllättävää.

Puhuja 1 [00:10:35]: Jonna olitteko te valmistellut asiakkaita etukäteen millään tavalla opiskelijoitten kotiin tulosta?

Puhuja 2 [00:10:45]: No tuota, omalta osaltani taisin etukäteen soittaa asiakkaille kun tiesin milloin olen menossa, ja kun tiesin että opiskelijat tulevat mukaan. Taisin soittaa etukäteen ja kysyä, että onko ok. Sitten taas niillä käynneillä jotka toteutuivat Niinan kanssa, niin siellä ei ollut oikeastaan mahdollisuutta valmistautua, koska se hoitajien työrytmi on pikkasen erilainen, ja päivät sisältävät enemmän käyntejä. Että se oli sitten enemmän ehkä siinä ovella, että ”meitä onkin kaksi – onko sinulle ok että tulemme?”. Ja kyllä se kaikille oli ok.

Puhuja 1 [00:11:28]: Hyvä. No nyt tekee Katriina mieli kysyä sinulta, että valoittaisitko sinä vähän vielä sitä että miten nämä – niin kuin Ilkka mainitsi niin lähdettiin aika avoimelta pöydältä, ettei he eivät olleet kauheasti raamitelleet etukäteen – niin miten me opettajat mietimme sitä että oksiin istuu?

Puhuja 4 [00:11:53]: Joo, no toki meillä opettajilla täytyy olla ymmärrystä siitä että jos opiskelijat lähtevät tuonne ammattilaisten mukaan kentälle tekemään tällaista tehtävää, niin mitä he saavat siitä, mikä merkitys sillä on heidän omalle kehittymiselleen ja oppimiselleen. Koska siitähän siinä on kyse sitten opiskelijan näkökulmasta. Mutta, kyllä me sitten aika kivasti siinä kaikista viidestä eri tutkinnosta löydettiin näitä yhtymäkohtia, että mihin opintoihin nämä voisivat liittyä nämä tämän tyyppiset tehtävät. Ja, kyllä myöskin tavallaan ne osaamistavoitteet ja kehittymistavoitteet mitä nämä sitten merkitsevät opiskelijan kannalta. Ja tässähän tosiaan sitten opiskelijat anonyymisti tuottivat näitä ”havaintoja”, ja näistä me sitten keskustelimme, opettajat, opiskelijat ja Helsingin kaupungin työntekijät. Ja pohdimme, että mitä tämä sitten tarkoittaisi jatkon kannalta. Ja kyllä siinä sitten vahvistui tämä käsitys ja se meidän alkuperäinenkin idea, että Hymykylän rooli on tavallaan niin kuin olla mukana ja täydentää olemassa olevia palveluita ja kehittää niitä yhdessä eteenpäin ammattilaisten kanssa. Ja kyllä tässä ihan vahvistui se käsitys että meillä voisi olla annettavaa, ja kehittää yhdessä Helsingin kaupungin kanssa jotain uutta nyt sitten näitä ihmisiä varten.

Puhuja 1 [00:13:31]: Aika monelle teille varmaan toteutui tämä niinkuin ”harjoitteluna”, eikö niin?

Puhuja 1 [00:13:37]: Joo. Meitä oli tosiaan se viisi, siinä oli ainakin pari suorittamassa sitä osana jotain harjoittelua, osalla oli jotain muita kursseja, jotain kursseja mahdollisesti täydentävää osiota. Minulla itsellä oli aikuissosiaaliohjauksen kurssin tällaisena, voisinko sanoa ”vaihtoehtoisena” toteutustapana, eli minulla oli vaihtoehtona tehdä ryhmätyöharjoite … sillai todelliseen paikkaan tämä sitten tietyllä tavalla oli sitten ihan se vaihtoehto lähteä kenttätyöhön.

Puhuja 1 [00:14:13]: Kertoisitko Ilkka vielä siitä, että mikä oli se sinun oma kokemus siitä, että miten sinä pystyit kun siellä oli viidestä eri tutkinnosta opiskelijoita – että siellä oli sairaanhoitaja, toimintaterapeutti ja fysioterapeutti, vanhustyön tutkinnosta opiskelija – niin miten te niinkuin sen ”synergian” saitte tavallaan siitä [toimimaan/käyntiin], että oliko[/tuliko] uusia oivalluksia tai näkökulmia että mitä et itse ollut ajatellut niin sitten ryhmässä?

Puhuja 3 [00:14:43]: Joo. Tämä oli ehkä tietyllä tavalla se kaikkein paras anti osittain, ehkä kaikesta huolimatta. Että itse tämä niinkuin ”raapaisu” tähän työkenttään jäi kovin ohkaiseksi, johtuen osittain koronatilanteesta, ja ylipäätään siitä että tietyllä tavalla niitä työtunteja oli sen verran vähän. Mutta tämä niinkuin moniammatillinen ryhmä oli ehkä se tietyllä tavalla joka antoi kaikkein eniten, ja ehkä auttoi itseäkin tajuaman sen, että mikäli tätä työtä tekisi, niin miten kapealla katsannolla itse sitä tietyllä tavalla tekee? Että minä muistan kun me sovittiin jo alun perin ennen kuin mentiin näihin, että ”lähdetään täysin puhtaalta pöydältä – jokainen tekee sen ikään kuin ’omannäköisesti'”, ja sitten me katsotaan sen jälkeen kun me ollaan tehty se, että mitä me olemme kukakin havainnoineet. Meillähän oli toki täysin erilaiset asiakkaat jokaisella. Mutta se tietynlainen niinkuin ”näkökanta”, että huomasin että minä olen hirvittävän toimintakyky-orientoitunut ihminen, ja minä en oikeastaan mihinkään muuhun kiinnitä mitään huomiota. Ihan tällaiset perushommat – ”mites se perusterveys?” – ei tullut mieleenkään. Että se kun sinulla on siinä samassa ryhmässä ihmisiä jotka nimen omaan tarkkailee ihmisten perusterveyttä [naurua] että niin se niin kuin paljastaa tietyllä tavalla sen että ”oho, eihän minulle tullut mieleenikään tämmöinen asia, että varmaan siinä perusterveyskin vaikuttaa siihen toimintakykyyn”. Että itse tarkkailee enemmän sitä, että miten ne niin kuin sosiaaliset elementit ja tietyllä tavalla ne niin kuin ehkä ”apuvälineiden käyttö” ja ylipäätään ihmiskontaktit, apukontaktit – ovatko ne hyödyllisiä, mitä ihmiselle tarjotaan? Että se on ehkä enemmän sitä mitä itse tarkkailee. Että sitten se paljastaa ehkä sen että miksi se useampi silmäpari on ajoittain ihan hyvä analysoimaan kaikkea.

Puhuja 1 [00:16:21]: Joo, Jonna sinä halusit täydentää tähän varmasti jotakin?

Puhuja 2 [00:16:22]: Joo. Minä halusin sanoa myös omasta puolestani kyllä sen kokemuksen että tyypillisesti kun opiskelija tulee omaan arkeen mukaan niin se on saman alan opsikelija, eli toimintaterapeuttiopiskelija. Oli kyllä itsellekin tosi silmiä avaavaa, ja tosi mukava tapa tehdä tämmöistä ”ensiaskelkehittämistä” just niin että on eri alojen opsikelijoita mukana matkassa. Vaikka on itse kauan työtä tehnyt niin sain tosi pajon uusia näkökulmia, ja tapoja ajatella, tapoja nähdä, ja tapoja kysyä. Että oli tosi hyvä juttu itsellekin omaan työhön.

Puhuja 1 [00:17:04]: Joo. Tämä on tuota, hyvä kuulla ja kertoa meille – Katriinalle ja minulle, että silloinhan me onnistuimme saavuttamaan se tavoite, mistä lähdettiin liikkeelle, ja mitä lähdettiin kehittämään. Nyt voitaisiin vielä lopussa – Katriina aloita vähän siitä, – että miten/mitkä on meidän ensiaskeleiden jälkeen ne seuraavat askeleet, mitä meillä on suunnitteilla tästä eteenpäin?

Puhuja 4 [00:17:35]: Joo. No tuota, jos palataan ihan tähän niinkuin alkuperäiseen ideaan mikä meillä oli, eli kehitellä Helsingin kaupungin ja Metropolian yhteistyönä jotain uutta, jonkinlaista uutta toimintamallia, uutta tapaa toimia kuntouttavalla arviointijaksolla olevien helsinkiläisten toimivaa arkea ja itsestä huolehtimiseen. Niin tuota, kyllähän täältä yhteisen työskentelyn pohjalta sitten syntyi ideoita ja eräs semmoinen tavallaan mihin opsikelijat ja työntekijätkin kiinnittivät huomiota, oli tavallaan näiden ihmisten ehkä jonkinlainen yksinäisyys, ja sellainen siinä elämäntilanteessa, vähän niinkuin sellaisten sosiaalisten verkostojen ja semmoisen jonkinlaisten sosiaalisen tuen puute. Että vaikka hienosti on kuntouttavasta arviointiyksiköstä palvelut järjestetty ja näin, niin se kuitenkin on sitten jotain mihin ei sataprosenttisesti voida tällä hetkellä vastata. Ja nähtiin että tässä olisi mahdollisuus kyllä sitten esimerkiksi näihin toiveisiin ja tarpeisiin kehitellä yhdessä jotain. Ja tuota, me jatketaan nyt sitten kesälomien jälkeen työskentelyä syksyllä, yhteistyössä Helsingin kaupungin kuntouttavan arviointiyksikön tylntekijöiden ja opiskelijoiden kanssa, ja meillä on vähän semmoisia ideoita [naurua] että mitä me lähdetään sitten syksyllä kehittelemään eteenpäin, ja pilotoimaan. Mutta en voi niistä vielä kertoa enempää, koska ne ovat työn alla, ja – palataan asiaan myöhemmin. Ja kannattaa seurata meidän työskentelyä ja mitä sitten Hymykylässä tältä osin tapahtuu.

Puhuja 1 [00:19:23]: [Se][?? 00:19:23] voi olla että tehdään uusi podcast sitten kun ollaan otettu seuraavat askeleet. Ilkalta haluaisin vielä kysyä, että minkälaiset terveiset kertoisit toisille opiskelijoille? Miksi kannatti lähteä mukaan tähän pilottiin?

Puhuja 3 [00:19:46]: Joo. Tämä on aina hirvittävän vaikea perustella jotakin että miksi tämä olisi parempi kuin toinen koska toista ei ole itse päässyt kokemaan. Mutta minulla tämä oli ilmiselvä valinta oikeastaan sen takia että minä pääsen nimenomaan tekemään ikään kuin ”todellista” työtä. Se niin kuin tietynlainen, jonkinlaisten mallien kehittäminen joita ei koskaan pääse testaamaan ja muuta niin se ei minun juttu. Minä en ole mielikuvituksellinen ihminen, minä kaipaan sen todellisen kontaktin. Ja siinä mielessä tämä niin kuin yhdistelmä sitä että pääsee näkemään ammattilaisen työtä täysin lähietäisyydeltä, pääsee kokemaan sen niinkuin asiakaskontaktin asiakkaan luonnollisessa ympäristössä, ja sitten vielä tämä että sinä pääset jakamaan sen kokemuksen ihmisten kanssa jotka katsovat maailmaa TÄYSIN eri tavalla, täysin eri prioriteettien kautta. Että jollakin se on se fysiologinen toimintakykyisyys ja toisella se on se nimenomaisesti perusterveyteen liittyvä. Ja sitten meistä katsoi asiaa ehkä sen niinkuin sosiaalisen toimintakyvyn kannalta – mutta mekin eri näkökulmista. Vaikka me usein mielletään että osa sosiaalisista aloista käsittelee maailmaa ikään kuin vähän samasta – ja itsekin usein tulee mietittyä että minähän katselen maailmaa vähän niinkuin toimintaterapeutti – mutta se on kuitenkin hyvin erityyppinen miten katsotaan. Ja kuitenkin on se niinkuin yhteinen ”jakopinta” ja intressi tietyllä tavalla niin – tätä on oikeastaan hyvin vaikea oman alan opiskelijoiden kanssa toteutettavissa kursseissa – joita luonnollisesti suuri osa on – niin saada oikeastaan millään tapaa. Ja tätähän se työelämä on. Että jos mietitään että hirvittävän harva meistä työskentelee sillä että meillä on työkollegiona[?? 00:21:33] 20 oman alan opiskellutta ihmistä vaan nimen omaan että me ollaan hyvin erilaisia. Ja ehkä tästä vielä sellainen perusajatus että äärimmäisen mielenkiintoinen olisi vielä jos saataisiin mukaan esimerkiksi niin että meillä olisi lääkäri, ja joku niin kuin ihan erityyppisiä ihmisiä että vähän niinkuin [naurua] vielä laajempi porukka niin ajatuksena se että olisi ihmisiä jotka katsoo VIELÄ aivan eri valtapositiosta ja eri niin kuin koulutustematiikan kautta niin.

Puhuja 1 [00:22:03]: Joo. Kiitos –

Puhuja 3 [00:22:04]: Tämä ihan tällaisena [naurua] jatkokehittelyn ideana.

Puhuja 1 [00:22:06]: Jatkokehittelyideakin tuli sieltä. Kiitän teitä Jonna ja Ilkka, että tulitte tähän haastatteluun. Ja me Katriinan kanssa opittiin myöskin paljon, ja saimme ideoita tästä pilotista ja varmasti sen innoittamana jatkamme, ja kiitän myös kuuntelijoita ja toivotan hyvää kesää kaikille!

Puhuja 2 [00:22:28]: Kiitos.

Puhuja 4 [00:22:29]: Kiitos ja hyvää kesää!

Puhuja 3 [00:22:31]: Kiitos!

[00:22:25] – [00:22:51] [Rauhallista musiikkia]

[äänite päättyy]

Puhuja 1 Virve Kentta
Puhuja 2 Heidi Rontu
Puhuja 3 Marjatta Kelo

Puhuja 1 [00:00:24]: Tämä on Metropolian auditointipäiväkirja. Metropolia valmistautuu ulkoiseen auditointiin, ja tässä podcastissa me ihmettelemme näitä auditointi -asioita tällaisella rennolla ja uteliaalla otteella. Ei olla niin ryppyotsaisia. Ja tänään minulla on kaksi vierasta. Heidi Rontu, oppimistoiminnan johtaja ja Marjatta Kelo, päällikkö uudistuva oppiminen -tiimistä. Tervetuloa.

Puhuja 2 [00:00:48]: Kiitos, Virve.

Puhuja 3 [00:00:49]: Kiitos.

Puhuja 1 [00:00:50]: On hauska saada teidät tänään tänne. Aikomuksenamme on puhua Metropolian oppimistoiminnan itsearvioinnista. Te olette olleet kirjoittamassa sitä itsearviointiraportin osuutta, jossa käsitellään osaamista Luova korkeakoulu -otsikon alla. Meidän koulutustoimintaa, tai oppimistoimintaa niin kun me sitä kutsumme. Ja käydään vähän läpi sitä, että miltä se on teidän näkökulmastanne vaikuttanut. Minkälaisia asioita teille on tullut mieleen, ja minkälaista tämä tekeminen kaiken kaikkiaan on ollut? Jos ihan aloitetaan siitä hetkestä, kun me ryhdyimme konkreettisesti tähän työhön. Helmikuussa meillä oli itsearviointikysely, joka silloin pyöri, ja ihmiset vastasivat siihen. Ja sitten te saitte sen aineiston käsiinne ja siitä lähtien ruvettiin sitten tekemään töitä. Ja nyt ollaan siinä vaiheessa, että raportti alkaa olla koossa, niin miltä tämä matka vaikuttaa? Minkälaista työskentelyä se on ollut, ja minkälaisia kokemuksia teille on siitä tullut?

Puhuja 2 [00:01:52]: Jos minä vaikka tässä lyhyesti voisin aloittaa, niin matka on ollut hyvin mielenkiintoinen. Ja itse voin ainakin todeta, että olen oppinut tosi paljon tämän matkan aikana. Itse olen ollut nyt töissä, itse asiassa titteliltäni jatkuvan oppimisen johtaja, mutta siinä mielessä oppimisjohtaja myös toimii ihan hyvin, koska vastaan kaikesta oppimisesta, sekä tutkinto- että muusta oppimisesta Metropoliassa. Ja olen työskennellyt täällä nyt reilun vuoden ajan. Ja itse asiassa siinä vaiheessa, kun ruvettiin tekemään sitä itsearviointiraporttia, en ollut vielä ollut töissä vuottakaan. Käytännössä siitä, kun niitä tutkintojen tekemiä, käytännössä se oli tutkinto-ohjelmat muistaakseni, jotka tekivät niitä itsearviointeja, niin siitä alkoi itselläni sellainen hyvin hyödyllinen oppimisprosessi. Niitä lukiessa se arki, oppimisen arki avautui ihan uudella tavalla. Ja oikeastaan siitä lähtien, koko ajan oppinut jotain uutta. Ja siitä olen ollut todella kiitollinen tämän prosessin aikana.

Puhuja 1 [00:02:58]: Joo. Miltä Marjatasta on vaikuttanut?

Puhuja 3 [00:03:01]: No, se oli avaava kyllä se aineisto, joka saatiin tutkinto-ohjelmilta. Ja myös osaamisaluepäälliköt vastasivat siihen tältä oppimistoiminnan osalta. Niin siinä oli paljon sellaista, joka oli toisaalta hyvin tuttua ja sitten siinä oli paljon sellaista, jota sitten ei ehkä osannut itse niin kuin, tästä omasta näkökulmastaan kun on, niin katsoa sitä sillä tavalla. Mutta paljon sellaista tietoa oli siinä, ja paljon niitä näkökulmia, ja myös sitten sellaisia niin kun toimintatapoja, jotka toimivat ja myös sitten sellaisia joita sitten ehkä pitää kehittää.

Puhuja 1 [00:03:41]: Joo. Se niin kun minun näkökulmasta, kun olen teidän kanssanne tehnyt tätä työtä ja sitä vähän niin kuin teknisenä tukena ollut tavallaan sinä raportin kirjoittamisessa, niin välillä aina olen miettinyt sitä, että miten te saatte tästä valtavasta aineistosta niitä punaisia lankoja kiinni, ja miten nousevat tärkeät asiat, erottuvat vähemmän tärkeistä, ja. Onko teillä ollut niin kuin tällaista, että onko se tullut haasteeksi? Sitten toisaalta te olette joutuneet Karvin niihin kysymyksiin peilaamaan sitä aineistoa, niin mitä te siitä sanoisitte?

Puhuja 3 [00:04:17]: No, siinä Karvin kysymykset on olleet sillä tavalla hyviä, että niistä on ollut hyvä lähteä. Ja sitten toisaalta me olemme käyttäneet sitä aineistoa, joka siitä itsearvioinnista saatiin, mutta myös sitten tietysti meidän omaa toimintaamme peilattu niihin Karvin kysymyksiin. Ja sitä kautta pyritty rakentamaan sitä arviointi- tai auditointiraporttia sillä tavalla, että se vastaisi niihin kysymyksiin, mutta myös sitten niin, että se kuvaisi sitä meidän toimintaamme. Että miten me teemme, ja mitä me teemme.

Puhuja 2 [00:04:50]: Jatkaisin oikeastaan tuosta, että juurikin noin, niin kuin Marjatta sanoi, että se Karvin auditointikäsikirja on ollut mielestäni hyvä, niin kuin suuri apu siitä, niiden kysymysten avulla on saanut jotenkin sen niin kun hehtaarin, missä liikutaan. Sitten tietysti täytyy todeta tähän, että itse olen myöskin ammentanut siitä, että missä olen aikaisemmin urallani ollut töissä, Aalto-yliopistossa, niin osallistuin käytännössä kaikkiin Aalto-yliopiston auditointeihin tavalla tai toisella. Niin sitä kautta tietenkin nämä ovat aika tuttuja asioita. Ja se sellainen abstraktiotaso ehkä jotain, jos minä ymmärsin oikein, mitä Virve tuossa vähän kyseli, niin minä luulen, että se on jotenkin nyt jo minulla tuolla jossain takaraivossa sillä tavalla, että pystyn sieltä tunnistamaan ne, mitkä ovat olennaisia nyt nostaa tämän tyyppiseen raporttiin esille. En välttämättä tällä tarkoita sitä, että aina luulen oikein, mutta että uskon, että sellainen tietty toimintatapa tulee jotenkin niin kun sen kokemuksen kautta.

Puhuja 1 [00:05:55]: Ja hyvinhän se kuitenkin, meillä on jo aineisto koossa. Tai raportti pitkälti koossa, että tuota vaikeuksien kautta voittoon on edetty, ehkä tässäkin voisi näin kuvata. Mutta mitä sitten, jos siirrytään tähän, niin kuin siitä raportin tekemisestä ja siitä prosessista itse sinne sisältöön. Niin miltä Metropolian oppimistoiminta teidän silmin nyt sitten näyttää, kun olette käyneet tämän matkan tässä läpi? Mitkä ovat ihan joitain sellaisia ensimmäisiä isoja huomioita?

Puhuja 2 [00:06:34]: Minä ehkä voisin aloittaa sillä, ja Marjatta sitten täydentää, aloitan sillä että viittaan niihin tutkintojen tekemiin itsearviointeihin, ja sitten myöskin tosiaan niin kun, että siellä oli mukana myöskin oppimisen puolelta osaamisaluepäälliköt. Itse olen ollut todella vakuuttunut niistä hyvistä käytänteistä, joita juurikin niissä itsearviointiraporteissa oli kirjattuna. Paljon on mielestäni oivia käytänteitä, joita on hyvä nostaa niin kun sellaiselle, enemmän Metropolia -tasolle. Ja jakaa niitä hyviä käytänteitä niin, että niitä saataisiin niin kun laajemminkin käyttöön. Se on ehkä sellainen.

Puhuja 1 [00:07:13]: Voisitko mainita ihan joitain?

Puhuja 2 [00:07:15]: No, olen miettinyt sellaista vaikkapa, että muistaakseni tämä taisi olla, jos muistan oikein, liiketalouden puolelta. Mutta Marjatta korjaa, jos muistan väärin, jos muistat paremmin. Heillä on tällaisia seminaareja, foorumeita, joihin he kutsuvat työelämän edustajia. Saattavat olla alumneja, valmistuneet Metropoliasta aikoinaan. Ehkä aika useasti olivatkin alumneja. Ja siihen kutsutaan sitten opiskelijoita mukaan. Ja ne eivät ole pelkästään, ymmärrykseni ainakin muodostui sen kaltaiseksi, että ne eivät ole pelkästään sellaisia monologisia tilaisuuksia, jossa jokin entinen alumni kertoo upeasta urastaan, tai jotain tämän tyyppistä, vaan ne ovat ehkä aika aitoja keskustelutilaisuuksia. Että siellä käydään läpi yritystoiminnan nykytilaa, talouden kehityssuuntauksia, tämän tyyppisiä. Ne toimivat siis samalla opiskelijoille tällaisina oppimistilanteina, ja ne ovatkin osa jotain opintojaksoa esimerkiksi. Tai opiskelija kirjoittaa niistä jonkun raportin tai ryhmä kirjoittaa raportin, tai näin. Ja se oli minun mielestäni sellainen, mitä ajattelin, että vau! Tämähän on tosi makee! Että ei pelkästään se, että kutsutaan alumneja kertomaan, ja sillä tavalla innostetaan, vaan että se myöskin nivotaan yhteen siihen oppimiseen. Tämä olisi minusta sellainen yksi hyvä käytäntö, mitä uskoisin että, ajattelisin että se olisi sellainen matalan kynnyksen mahdollisuus toteuttaa muillakin Metropolian aloilla esimerkiksi.

Puhuja 3 [00:08:42]: Minun täytyy täydentää tähän nyt alkuun, että toki meillä oli opiskelijoita myös, jotka vastasivat siihen kyselyyn, jonkun verran. He nostivat siellä myös niin kun sitä opiskelijanäkökulmaa tietysti, mikä on sitten taas niin kun hyvä siinä mielessä, että saamme myös sitä opiskelijoilta sitä palautetta, että miten meidän nämä järjestelmät toimivat. Ja sitä kautta tietysti pystytään huomioimaan entistä paremmin varmasti jatkossa myös sitä opiskelijoiden kokemusta, ja tukemaan sitä opiskelijoiden oppimista eri tavoin.

Puhuja 1 [00:09:17]: No, tuliko siellä esille jotakin sellaista, mikä olisi jotenkin yllättänyt erityisesti teitä, että ”enpä olisi uskonut” tai jotenkin. Tietysti kerroit jo vähän sellaista, miten sinä niin kun innostuit, ja hyvässä mielessä yllätyit, mutta jotenkin vielä sellaista mikä poikkeaisi kovasti siitä, mitä te ehkä odotitte, kun lähdimme tähän raportin kirjoittamiseen ja muodostamiseen?

Puhuja 2 [00:09:45]: No minä ehkä en ihan käyttäisi tässä kohtaa näin voimakasta ”poikkeaisi”. Mutta se minkä minä tunnistin, joka on myöskin mielestäni sellainen kehittämistarve meillä. Metropolia on sen verran suuri ammattikorkeakoulu, organisaationa suuri, minä ehkä oletinkin, että on varmasti niin, että meillä on tiettyjä linjauksia, suosituksia, korkeakoulutasolla, ja sitten mikä se todellisuus siellä arjessa ja kentällä on, voi olla hyvinkin erinäköinen eri paikoissa. Eli niitä sovelletaan kovinkin eri tavoin. Ja tämä ehkä myös tuli niistä raporteista ilmi. Ja se on hyvin ymmärrettävää. Mitä isompi organisaatio, itselläni on kokemusta, jos vaikka sellaisen vertailun annan. Aikoinaan tulin rekrytoiduksi Teknilliseen korkeakouluun, ennen kuin siitä tulin Aalto-yliopistoon suoraan Åbo Akademista. Eli tällaisista hyvin pienestä, sisäänlämpiävästä, kaikki tuntevat kaikki -yliopistosta siirryin jo heti kertalaakista isompaan yliopistoon, ja siinä välissä itse asiassa vielä ehdin olemaan töissä yhden vuoden ajan Helsingin yliopistossa. Niin se avasi kyllä itselleni, niin silloin jo aikoinaan, tästä on jo pitkä aika, silmiä siihen että miten paljon hankalampaa asioiden virtaviivaistaminen ja ihan sinne ruohonjuuritason käytäntöön vieminen on, mitä isompi organisaatio on kyseessä. Eli sitä osasin kyllä odottaa. Mutta samalla tietysti siinä itse, kun on katsellut niitä tai miettinyt niitä asioita, joita olisi tärkeätä kuitenkin, erityisesti opiskelijan, minkälaisena ne asiat näyttäytyvät opiskelijalle, että me varmistetaan, että opiskelijaa kohdellaan aina yhdenvertaisesti. Riippumatta siitä, missä päin organisaatiota hän on. Niin siinä meillä kyllä tunnistan, että on jonkin verran työsarkaa. Että se ehkä niin kun itselleni avautui, mutta kuten sanoin, niin ei myöskään millään tavalla yllättänyt.

Puhuja 3 [00:11:46]: No itse asiassa minä komppaan hyvin sitä, mitä Heidi sanoi, että tässä on iso organisaatio ja paljon erilaisia tutkinto-ohjelmia, niin tuota meillä voi olla sellaisia yhteisiä käytänteitä, ja sitten paljon myös sellaista, joka on sen tutkinnon omalaatuisuutta, ja siihen liittyvää, että näiden sellainen tasapainoilu niin tiesin sen etukäteen, että näin on. Ja sitä niin kuin tietysti tuossa kyselyssäkin, se vahvistui ja nyt kun on kirjoittanut sitä raporttia, niin siinä myös niin kun juuri tämä, että taiteilu siitä, että missä mennään, jotta nähtäisiin se opiskelijan etuna, että toimitaan kaikki tietyllä tavalla, ja mikä on sitten sellaista alakohtaista, omaa ominaisuutta, joka liittyy siihen alaan.

Puhuja 1 [00:12:40]: Joo. Ja tässähän tulee jotenkin se mielenkiintoinen, niin kun laadunhallinnallinenkin näkökulma nyt sitten, että miten, missä asioissa pyrimme tasalaatuisuuteen ja missä tavallaan se erinomaisuus onkin niin kun omaleimaisuuden sallimista. Jos nyt voisi tätä tällaista sanaa käyttää tässä. Ja se varmaankin tulee meille sitten tässä jatkossa, meillä on ehkä jonkunlaista to do-listaa, tai teillä on to du-lista siitä, että mitä sieltä nousee ennen kun auditoijaryhmäkään käy ja suosituksia tulee, niin me ehkä jo näämme, että mitä lähdemme kehittämään. Haluaisitteko te siitä täsmentää jotain, että minkälaista kehittämistyötä mahdollisesti tästä voisi käynnistyä?

Puhuja 3 [00:13:26]: No minä näen sillä tavalla, että se opiskelijalähtöisyys on sellainen, mikä meillä on keskiössä, ja tulee olemaan varmaan jatkossakin. Ja sen eteen varmasti tehdään töitä.

Puhuja 1 [00:13:38]: Kyllä. Juuri näin. Ehdottomasti tuo on mielestäni niin kuin se ykkösasia. Sellainen iso asia, mikä meidän pitää pitää niin kun kaiken toiminnan, kaiken oppimistoiminnan kehittämisen keskiössä koko ajan. Ja siitä lähtee sitten erilaisia teemoja. Ja yksi teema, minkä tähän ehkä vielä tuon lisäksi on palaute, ja palautekulttuurin kehittäminen siten, että voidaan käydä sellaista niin kun rakentavaa keskustelua. Tässä tapauksessa puhutaan oppimistoiminnasta sekä opettajakollegoiden kesken että tietysti sitten opiskelijoiden ja opetushenkilöstön välillä. Nämä ehkä olisivat sellaiset, mitä tässä kohtaa voisi nostaa, mitkä me varmaankin olemme tunnistaneet aika vahvasti, että ne ovat asioita, mitä haluamme viedä eteen päin.

Puhuja 1 [00:14:28]: Tuleeko teille ihan loppuun vielä mieleen jotain sellaista erityistä, mitä te haluaisitte sanoa oppimistoiminnan henkilöstölle, opettajillemme ja ihmisille, jotka tekevät opiskelijoiden kanssa siellä töitä? [Raportti?? 00:14:42] on nyt tässä vaiheessa, ja auditointihaastattelua odottelemme, niin mikä olisi sellainen keskeinen viesti tästä kohtaa?

Puhuja 2 [00:14:50]: Tässä haluaisin vain sanoa sen, että mielestäni meillä on, olen hyvin vakuuttunut siitä asiantuntijuudesta, ja siitä osaamisesta, jota meillä Metropoliassa on. Ja siitä on ihan jokaisen syytä olla ylpeä. Rinta rottingilla tuoda se asiantuntijuus ja osaaminen esille. Se on hyvin moninaista ihan jo lähtien siitä, että meillä on monia eri aloja. Meillä on käytännössä laajin alakokoelma, jos mietitään niin kun ammattikorkeakoulukenttää Suomessa. Ja itse olen hyvin vakuuttunut siitä. Meillä on vahva osaamisen pohja. Tästä niin kun itsekin olen vakuuttunut tämän prosessin lopputulemana.

Puhuja 2 [00:15:35]: Tuo on sellainen, mikä varmasti niin kun, nostan tähän esille. Komppaan tuota kyllä, mitä sanoit, mutta myös sellainen niin kun se yhteisöllisyys, mikä on niin kun tutkinto, tutkinnoissa ja opettajien kesken, ja myös sitten suhteessa opiskelijoihin. Että me olemme tämä Metropolia -yhteisö. Ja rakennamme Metropoliaa yhdessä.

Puhuja 1 [00:15:57]: Tuo on kyllä tosiaan sellainen, mihin minäkin voin suht tuoreena metropolialaisena yhtyä, että tällainen on minunkin kokemukseni. Tämä on yhteisöllinen talo, ja se tulee meidän arvoissa, ja se tulee myös käytännössä. Kiitos teille kun vierailitte tässä ja kerroitte teidän kokemuksistanne. Jatketaan seuraavassa jaksossa vähän samantyyppisellä aiheella, mutta tehdään se eri ihmisten kanssa, eli Anna-Maria Vilkuna ja Minna Möttönen, jotka ovat olleet kirjoittamassa sitten sitä TKI -toiminnan puolta, niin tulevat vastaavasti kertomaan minkälaisia huomioita he ovat tehneet. Täällä sitten jatketaan seuraavaan kertaan. Kiitos kuulijoille, ja kiitos teille vieraat.

Puhuja 2 [00:16:37]: Kiitos.

Puhuja 3 [00:16:38]: Kiitos.

[äänite päättyy]

Huomautukset: —

[askelten ääniä]

Otto: Tervetuloa Tuote- ja palveluvirittämö -podcastsarjan pariin. Tässä sarjassa käsittelemme useita eri teemoja, ja teemojen tavoitteena on auttaa PK-yrityksiä ja pienyrityksiä kehittämään omaa liiketoimintaansa, ja olemaan ajan tasalla omassa liiketoiminnassa. Hanke on toteutettu Metropoliassa, ja osittain rahoitettu EU-rahoituksella. Minä olen Otto Härkönen. Ja meillä on tänään teemana tietoturva, ja kyberturva kokonaisuudessaan. Vieraaksi olen saanut mielenkiintoisen tietoturvan ammattilaisen Pekka Jäppisen, joka on muun muassa tehnyt väitöskirjansa tietoturvaan liittyen. Ja toimii tällä hetkellä Pegax Oy:ssä, sekä Swecollako se oli?

Pekka: Swecolla, kyllä.

Otto: Kerro hiukan itsestäsi, mitä teet ja kuinka toimit tietoturvan parissa? Ja mitä yrityksesi tekee?

Pekka: Joo, kiitoksia Otto. Eli mulla on tosiaan taustaa akateemisesta maailmasta, sellainen viitisentoista vuotta, tietoturva- ja tietosuoja-asioitten parissa. Enemmän teknisiä ratkaisuja etsien siellä. Jonka jälkeen sitten olen vaellellut niin julkishallinnossa kuin yritysmaailmassa, sekä konsulttina että ihan perustyöntekijänä, etsimässä, tukemassa oikeastaan sitä tietoturvatyötä organisaation sisällä. Sekä sitten jossain vaiheessa myöskin ollut tukemassa tuota tietoturvatutkimusta. Ja tällä hetkellä toimin Swecolla etsimässä ratkaisuja teollisuuden tietoturvakysymyksiin ja kyberturvakysymyksiin, joka on varsinkin nyt tietysti tämän Ukrainan tilanteen johdosta, niin noussut ehkä vieläkin enemmän esille. Ja sitten oman yrityksen kautta, niin tuen erikokoisia yrityksiä tietoturva-asioissa niin hallinnollisesti kuin sitten etsimällä teknisiä ratkaisuja mahdollisiin ongelmiin. Ja auttamalla myöskin niiden ongelmien tunnistamisessa.

Otto: Kiitoksia. Tietoturvaan kuuluu määrättyjä periaatteita. Taidetaan puhua sellaisesta kuin luottamuksellisuudesta, eheydestä ja käytettävyydestä. Nämä periaatteet saattaa olla aika monella hiukan epäselviä, mitä tarkoittaa esimerkiksi eheys ja käytettävyys. Voisit sä pikkaisen valaista tätä ajatellen ihan pienyrittäjän toimintaa, että mitä nämä periaatteet tarkoittaa? Ja millä tavalla niitä oikeastaan kokonaisuudessaan sitten käytetään osana, kun puhutaan tietoturvasta?

Pekka: Ne oikeastaan periaatteita, tai oikeastaan tavoitteita, että mitä sillä tietoturvalla pyritään saavuttamaan. Eli jos me mietitään, vaikka lähdetään siitä eheydestä, niin yleensä me halutaan, että kun meillä on jotain tietoa, että se olisi myöskin oikeassa muodossa. Se on niin, että sitä ei ole kukaan käynyt muuttamassa. Jos mietitään, ajatellaan nyt vaikka lennonjohtotornia, joka lähettää viestejä lentokoneelle, niin on aika tärkeää, että se tieto, minkä se lentokone ottaa vastaan, niin on täysin samaa kuin mitä se lennonjohtotorni on lähettänyt. Eli että siinä ei ole kukaan päässyt muokkaamaan sitä välissä. Pienen yrityksen kannalta ehkä oleellisia asioita on erilaiset sopimukset, että molemmilla osapuolilla on sopimuksessa samat summat ja samat ehdot. Eli että näitä asioita ei ole muuttunut siinä välissä. Eli eheydellä yritetään varmistaa näitä asioita. Se ei välttämättä tarkoita, että pyritään varmistamaan, että ne asiat oikeita, mutta että ne on siinä muodossa kuin missä on sovittu, tai mistä on puhuttu. Ja aina sitten riippuen liiketoiminnasta, niin sen eheyden merkitys sille käsiteltävälle tiedolle, niin se on joko erittäin tärkeä, tai sitten jossain tapauksissa sen huomattavasti paljon vähemmän tärkeää. Että se aina sitten riippuu tilanteesta. Ja tietoturvassahan monesti, niin asiat oikeastaan riippuu hyvin pitkälti tapauksesta, eli joudutaan aina miettimään, että mikä se tavoite on. Eli jos meillä tässä ensimmäisenä käytiin tavoitteena eheyttä, niin toinen tavoite on vaikka luottamuksellisuus. Eli meillä on erilaisia salaisuuksia, me halutaan, että ne tiedot ei päädy muuta kuin niille tahoille, joilla on oikeus päästä siihen tietoon, ja jotka sitä tietoa tarvitsee. Ja taas tapauksesta riippuen, niin se kuinka paljon meidän kannattaa siihen panostaa, niin jos meillä on joku salainen tutkimustulos, jota me ollaan lähdössä patentoimaan, niin silloin me halutaan pitää se mahdollisimman hyvin tietysti piilossa, ettei kukaan pääse sitä julkistamaan ja tuhoamaan sitä meidän patenttia. Meillä voi olla erilaisia salaisia sopimuksia, jota me joudutaan suojaamaan. Ja sitten ihan käytännössä, niin jos me käsitellään henkilötietoja, niin sitten taas lainsäädäntö jo vaatii, että meidän pitää pitää sitä tietoa luottamuksellisesti, ja suojata se, ettei se päädy ulkopuolisten käsiin. Sitten aina tapauksesta riippuen, jos me mietitään, niin jos nyt otetaan vaikka sitä lentokonecasea tuossa esimerkkinä, niin siellähän tärkeää oli, että se tieto on ehdottomasti eheää. Ja silloin se eheys on nimenomaan se ykköstavoite, mitä pyritään. Se, että joku saa kuulla, että minne se lentokone menee, niin toki sitäkin voidaan käyttää väärin sitä tietoa, mutta ensisijaisesti, niin se ei ole se kaikkein pahin skenaario, vaan nimenomaan se, että joku käy muuttamassa sitä tietoa. Ja sitten jos siirrytään siihen kolmanteen tavoitteeseen, mikä on käytettävyys, tai saatavuus. Eli kun meillä on tietoa, niin on aika oleellista, että siihen tietoon myöskin päästään käsiksi. Eli, mitä me tehdään sellaisella tiedolla, jos meillä on vaikka asiakastiedot, niin jos ei niihin pääse kukaan käsiksi, niin ei siihen asiakkaaseen voi ottaa yhteyttä. Ja tietoturvassa sitten pyritään myöskin takaamaan se, että niihin tietoihin päästään käsiksi. Ja mielellään vielä sitten mahdollisimman nopeasti. Että ajatellaan nyt vaikka, että jos tehdään pörssikauppaa, ja tiukasti seurataan pörssikursseja, niin siellä voi jo minuutin viive siihen pörssikurssimuutoksiin, niin se voi jo aiheuttaa ongelmia. Eli siellä se saatavuus on äärimmäisen tärkeää, tai käytettävyys, että sitä tietoa pystytään käyttämään mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman tehokkaasti. Se, että se tietohan on periaatteessa julkista, eli ei tarvitse käyttää keinoja sen luottamuksellisuuden suojaamiseen. Sen sijaan eheys on taas sitten tässä tapauksessa huomattavankin tärkeää, koska jos tehdään väärän kurssin mukaan päätöksiä, niin saattaa tulla huonoja päätöksiä.

Otto: Niinpä. Kun tietoturvan tarkoitus on kokonaisuudessaan, senhän tehtävä on toisaalta turvata tietoa. Ja me puhutaan aika usein teknisesti siten, että mun käsityksen mukaan, niin noin 20 prosenttia ehkä on sitä teknistä suojaamista. Ja loppuasia sitten tietoturvan käsittelyssä on ehkä enemmän hallinnollisia toimenpiteitä. Vaikka esimerkiksi se, että sä laitat sen toimiston oven lukkoon, kun sä lähdet pois sieltä, että kukaan ei pääse sun sopimuksiin käsiksi, kun sä et itse ole siellä. Että ohjeistat myös työntekijät lukitsemaan oven, kun lähtevät työpaikalta pois. Että siellä on aika paljon tällaista hallinnollista ja ohjeistamista kokonaisuudessaan. Ja tietoturva käsittää paljon, paljon muutakin kuin pelkästään bittejä. Että siinä on myös paljon muuta, kuuluu siihen. Ja mä olen itse ihmetellyt sitä, että minkä takia varsinkin pienyrittäjät ja pienet ihmiset ei ymmärrä sitä, että hitto soikoon, se sun tietosi ja sun persoonallisuus, identiteetti, niin se on aika kallisarvoista tietoa. Että jos me ajatellaan, mennään tuonne bittimaailmaan, ja maihin, joissa tulotaso on huomattavasti pienempi, esimerkiksi että kuukausipalkka saattaa olla 10 euroa. Niin silloinhan jos joku pystyy varastamaan sun Facebook-tunnuksen ja mesellä pyytää rahaa kavereilta, tai sitten tekee jonkun ostoksen, meilin ja muun tällaisen kautta, että pystyy tavallaan varastaan sun identiteettiä siellä, niin sille 10 euron saaminen, niin sehän on pirun iso asia. Kuinka paljon sä näet, että maailma muuttuu tästä fyysisen tietoturvan puolesta sitten tuonne bitteihin, kyberturvan puolelle, että onko siellä tapahtumassa merkittävää muutosta? Vai kuinka se tapahtuu? Että jos ajatellaan sitä, että aikaisemmin pääasia oli siinä fyysisessä tietoturvassa, että muistitikkuja ei jätetä, ja niin poispäin. Ovet lukitaan. Ja sitten ne tietokoneet ei ollut internaatissa. Niin kuinka se muutos on sun mielestä tapahtunut? Tai mihinkä me ollaan menossa sen kokonaisuuden kanssa?

Pekka: Jos me nyt mietitään vaikka 80-lukua, kun meillä ei vielä ollut internettiä, ja meillä ei laitteet ollut verkotettu. Ja vielä 90-luvullakin, niin ehkä ei ollut niin suuressa määrin. Että kaikilla oli kotona, saattoi olla tietokone, mutta sitä ei ollut muuta kuin silloin, kun me lyötiin se modeemi kiinni ja otettiin yhteys modeemipankkiin, niin sitä kautta oltiin sitten verkossa kiinni. Toisin kun tänä päivänä, missä kone saattaa olla koko ajan siellä, että sitä ei edes sammuteta, muuta kuin päivityksen yhteydessä. Niin totta kai uhkakuvat on aika erilaiset. Että siinä maailmassa, että silloin kun meillä ei laite ole missään verkossa kiinni, niin silloinhan me suurin piirtein tiedetään, että kuka seuraavan 10 minuutin päässä, niin voi uhata sitä meidän laitetta. Eli me tiedetään, että 10 minuutissa tähän nyt ei pääse kauhean kaukaa, tänne Metropoliaan, kun tuolla on noita ovia ja muitakin välissä, niin tänne studioon on aika vaikea tulla varastamaan näitä laitteita. Ihan fyysisesti. Mutta sen sijaan, jos mietitään, että nämä laitteet on verkossa tällä hetkellä kiinni, niin yhtäkkiä meillä voi ihan kuka tahansa maailmasta yrittää murtautua niihin laitteisiin. Eli sitä kautta se potentiaalisten hyökkääjien määrä on kasvanut huomattavasti. Ja samoin myöskin, mitä enemmän meillä on potentiaalisia hyökkääjiä, niin sitä todennäköisemmin siellä on myöskin sellaisia hyökkääjiä, jotka oikeasti osaa sen hommansa. Toinen puoli on sitten tietysti se, että myöskin kohteita on aika paljon enemmän näillä hyökkääjillä. Joka tarkoittaa myöskin sitä, että sitten se meidän yksittäinen kone ei välttämättä ole se pääkohde, mihin hyökätään. Mutta se voi olla mielenkiintoinen kohde ihan sen takia, että siellä ei ole suojauksia, ja sitä voidaan hyödyntää sen jälkeen muihin hyökkäyksiin, ja piilottamaan sitten sitä hyökkääjän identiteettiä. Ja sitä reittiä, mistä se hyökkääjä on oikeasti yrittänyt päästä siihen mahdolliseen kohteeseensa. Sitten tietysti, puhuit noista identiteettivarkauksista, niin nehän on ihan yleisiä, ei vaan kymmenien eurojen takia, vaan ihan hyödynnetään niitä siihen, että hankitaan isoja lainoja, otetaan suurempia määriä rahaa. Sen lisäksi, niin voidaan pyrkiä murtautumaan erilaisiin yrityksiin. Jos olet jossain yrityksessä työntekijänä, niin se teidän identiteetti saattaa olla sellainen keino, millä voidaan saada vaikka Googlelta varastettua se teidän Google-identiteetti. Ja sen kautta sitten, jos se on linkitetty luotettavaksi osoitteeksi, tai autentikointimenetelmäksi jonnekin, niin sillä päästään hyppimään sitten taas eteenpäin. Eli se ei välttämättä ole suoraan, rahallista voittoa tavoitella, vaan paremminkin sitten yritetään päästä erilaisiin muihin järjestelmiin, jolloinka se identiteettivarkauden kohde ei välttämättä olekaan se pääkohde, mitä yritetään murtaa.

Otto: Tämä on tosi mielenkiintoista tämä hyökkääjien, tai mahdollisten hyökkääjien määrä on kasvanut järjettömän suureksi. Oikeastaan kuka tahansa, joka on netissä, niin se voi olla myös potentiaalinen hyökkääjä. Tämän identiteetin varastaminen, puhutaan siitä, että esiinnytään toisena, niin sehän on aina ollut mahdollista. Mä muistan joskus aikanaan, kun mulla emäntä oli töissä tuossa Vallilassa, ja se oli kuudennessa kerroksessa, ja kaikki ovet oli lukittu, ja millään ei päässyt sisään mihinkään. Ja sitten meillä sattui olemaan hääpäivä, ja mä kävin hakemaan kukkapuskan ja pistin puvun päälle, ja mä ajattelin, että mä vien hänelle työpaikalle sen. Niin yllättävän helposti pääsin sisään. Ei tarvinnut muuta kuin kysyä, kertoa immeiselle, että hei, että mä olen tulossa viemään kukkia vaimolle, että pääsenkö mä samalla hissillä mukaan, että voitko sä aukaista mulle tuon oven. Ja kun käyttäytyi kohteliaasti ja fiksusti, niin mä olin yhtäkkiä emännän työpöydän vieressä, ja kaikki, että kuinka sä tänne pääsit. Että tämä on hämmästyttävää, kuinka luottavaisia me ollaan kokonaisuudessaan toisiin ihmisiin, ja toisiin järjestelmiin. Että me ei millään, me ei kyseenalaisteta ollenkaan sitä. Ja mua hämmästyttää välillä, että kuinka pienet yritykset ja pienet yrittäjät on niin luottavaisia kaikesta nettiin tulevasta, niin kuin meileihin ja tarjouspyyntöihin ja kyselyihin. Onko sulla tietoa, että paljonko tapahtuu tällaista normaalissa viestinnässä tai muualla, että onko prosentti tietojenkalasteluyrityksiä, vai onko se promillemäärä, vai mitä? Onko tästä tutkittua tietoa, viimeaikaista?

Pekka: Siis social engineeringhän on tosiaan, eli ei ehkä ole identiteettivarkaus, vaan muuten vaan yritetään vakuuttavasti esiintyä, ja hyödyntää sitä vastapuolen heikkoutta. Että yritetään osoittaa, että meillä on oikeus tehdä jotain tai oikeus päästä johonkin. Niin en tiedä, mikä on prosentuaalinen onnistumisprosentti. Mutta jos ajatellaan, että me pystytään lähettämään hyvinkin helposti sadoilletuhansille ihmisille sähköpostia. Verkosta löytyy, voi ostaa isoja sähköpostilistoja. Niin jos ajatellaan, että lähetetään sadalletuhannelle tai miljoonalle ihmiselle viesti, jolla yritetään saada heidät toimittamaan jotain informaatiota tai jotain rahaa johonkin tarkoitukseen. Ajatellaan nyt vaikka tyypillinen nigerialaiskirje, missä sanotaan, että täällä on Sese Sekon veljenpoika, ja meillä on täällä näin 60 miljoonaa dollaria rahaa, ja pitäisi saada siirrettyä se turvaan. Ja olette kuulemma luotettava henkilö, ja sovitaan, että saatte 10 prosenttia tästä näin. Ja kun sinne ottaa yhteyttä, niin sitten sen jälkeen tulee erilaisia pikkumaksuja, mitkä pitää hoitaa, että saadaan ne rahat pois. Että voisitko hoitaa tämän tullimaksun, ja pitäisi lahjoa vähän tuota virkailijaa, ja niin poispäin. Ja sitä kautta pumpataan sitten sitä rahaa hyväuskoiselta käyttäjältä. Niitä on erilaisia tapauksia. Joku voi olla joku rikas upseeri, joka etsii rakkautta, ja sitten ottaa yhteyttä vanhempiin naishenkilöihin, yleensä Facebookin kautta. Ja sitten taas tarvitaan rahaa, että pystyy lentämään Suomeen, tai jotain muuta vastaavaa, jotain on hajonnut. Eli sitä kautta yritetään sitä ihmistä huijata. Ja nyt taas kun tulee kesä, niin toimitusjohtajahyökkäykset ja -huijaukset on vakiokamaa. Eli otetaan yhteyttä johonkin työntekijään, ne on yleensä kohdennettuja, että katsotaan, että mikä yritys on, katsotaan verkkosivuilta toimitusjohtajan nimi. Ja sitten lähetetään mahdollisesti kesäharjoittelijalle tai jollekin uudelle työntekijälle, tai voi olla vaikka kaikillekin työntekijöille, että hei, että nyt pitäisi tehdä kaupat, ja pitäisi saada rahaa äkkiä siirrettyä, että käytkö hakemassa vaikka Google Play -kortteja, ja raaputa niistä ne numerot ja lähetä tänne näin, niin hän saa siirrettyä rahat. Tai jotain vastaavaa. Ja kun kyseessä on toimitusjohtaja, ja on kiire, niin normaalitilanteessa varmasti mietitään, että miksi toimitusjohtaja tarvitsee Google Play -kortteja, että se saa siirrettyä rahaa. Mutta kun meillä on kiire, ja tosiaan siellä on se toimitusjohtajan auktoriteetti, sähköposti on kirjoitettu vielä ehkä niin, että tämä on äärimmäisen tärkeä diili, niin silloin se virhe tulee tehtyä. Jokainen ei niihin mene, mutta kun tarpeeksi monta kertaa tekee, niin joku aina menee.

Otto: Tuo oli, kun otit esiin tuon nigerialaiskirjeet, niin mä luin jostain tutkimuksen, tästä on muutama vuosi aikaa. En muista mistä se oli, taisi olla joku viranomaisen tutkimus. Että yllättävän moni yrittäjä hairahtuu näihin nigerialaiskirjeisiin ja näihin. Ja siellä aika usein taustalla sen yrityksen taloudellisia ongelmia, tai omia taloudellisia ongelmia. Sitten tavallaan haetaan sitä viimeistä ratkaisua, että ehkä tätä kautta mä saisin tämän yrityksen nyt pelastettua. Että nyt kun yrittäjät kuuntelee tätä, niin muistakaa, että se ei ole ratkaisu. Että kannattaa enemmin mieluummin epäillä kuin tarttua. Että liian hyvää ollakseen totta, on yleensä huijaus. Eikö ole näin?

Pekka: Kyllä. Ja sitten niissä on aina yleensä sellainen pieni rikollinen ajatus jo siinä itse viestissä mukana, jolla yritetään estää sitä, että se kohde ei yleensäkään puhu siitä eteenpäin. Eli pitää sen salassa, eikä rupea kysymään neuvoja keltään, koska no, onhan se vähän epäilyttävää Afrikasta diktaattorin rahoja siirtää. Mutta jos siitä nyt oman siivun saa, ja sillä oma firma pelastuu, niin se ajatusmalli lähtee helposti sellaiselle maailmalle. Ja yleensä kannattaa miettiä, että kun on epätoivoinen tilanne, niin silloin kun ulkopuolelta tulee yllättäviä tarjouksia, niin sitä motiivia on hyvä miettiä. Ja hetken aikaa istua alas ja oikeasti ajatella, että minkä takia joku haluaisi antaa juuri mulle kuusi miljoonaa dollaria siitä, että mä saan tililleni rahaa. Varsinkin kun se rupeaa sen jälkeen nyhtämään oikeasti sitä tietoa.

Otto: Tämä on hassu nyt, itselle ainakin, mulle tulee koko ajan yhä enemmän ja enemmän Instagramiin outoja seuraajapyyntöjä. Ja sitten Linkkariin tulee ihan kummallisia pyyntöjä. Se voi olla toisaalta verkostoitumista, mutta sitten aina välillä epäilee, että mikä siellä taustalla on kokonaisuudessaan. Että minkä takia tällainen komea nuori nainen haluaisi nyt ruveta minun seuraajakseni, varsinkin kun sähköpostiosoite näyttää vähän epäilyttävältä ja muuta. Vähän kuulostaa, että hei, tämä ei ole ehkä nyt ihan oikea juttu. Joskus puhutaan, siis kun puhutaan esimerkiksi laatuasioista, niin laadussa puhutaan aika usein sitä, että liian kovan laadun tekeminen maksaa enemmän kuin mitä siitä voidaan asiakkaalta sitten siitä tuotteesta pyytää. Että laadussa ei pitäisi mennä ylenpalttisuuteen, vaan laatuasioissa tuottaa hiukan odotukset ylittävää laatua. Eikö tietoturvassa ole vähän sama asia, että pitäisi ajatella sitä suojauksen maksamaa hintaa versus siitä saatavaa hyötyä?

Pekka: Niin, oikeastaan jos mietitään, että mitä tietoturva on, niin sehän on omalta osaltaan vähän kuin vakuutus. Eli oikeastaan ensimmäisenä pitää miettiä, että mitä jos mitä jos jotain tapahtuu, niin mitkä sen vaikutukset on. Eli aika usein ensimmäinen ajatus aina on, että no, ei tällä mun tiedolla ole mitään arvoa. Tai että ei haittaa vaikka joku pääsee näihin käsiksi. Mutta sitten kun me ruvetaan vähän tarkemmin miettimään, että mitä sillä tiedolla mahdollisesti voidaan tehdä. Ja mitä vaikutuksia sillä on, muuta kuin, että siinä nyt saatiin mun henkilötunnus selville, tai saadaan mun pankkitilin numero, niin mitä sitten. Eihän se ole iso asia, en mä siinä mitään menetä. Mutta sitten kun ruvetaan miettimään pitemmällä tähtäimellä, mutta mitäs kaikkea siellä tiedolla voidaankaan tehdä. Voidaanko sillä hankkia vaikka luottokortti, uusi luottokortti, jolla sitten sen jälkeen käydään ostoksilla. Niin yhtäkkiä sitä rupeaakin miettimään, että se suojaus, mikä ensin tuntui kalliilta, niin se ei välttämättä olekaan enää kallis, kun me mietitään niitä vaikutuksia. Mutta totta kai, ei kannata laittaa viiden euron leipää kassakaappiin. Paitsi ehkä sitten tietysti, jos me ollaan Afrikassa alueilla, jossa on kauhea nälänhätä, niin silloin sen yhtäkkiä sen leivänpalasen arvo saattaakin olla huomattavasti paljon suurempi. Eli pitää myöskin aina miettiä, että mikä on se toimintaympäristö. Että vesipullo Suomessa on huomattavasti vähemmän arvokas kuin keskellä Saharan aavikkoa kuumassa auringonpaisteessa, eikä ole tietoa, että minnepäin ollaan menossa.

Otto: Just näin. Eli ei olla ihan kauhean yksinkertaisten asioiden äärellä kuitenkaan. Meillähän on hyviä viranomaisia, jotka tarjoaa tietoa tietoturvasta. Ja niistä löytyy hyviä opetuksia myös netistä. Esimerkiksi Ylellä on. Mistä sä lähtisit, jos sä olet nyt pienyrittäjä, ja sua rupeaa pohdituttaan, että mikä tämä mun tietoturvan taso on, ja millä tavalla mä selvittäisin tästä itselleni perusasiat, niin mitkä on sun mielestä parhaimpia kohteita, mistä voisi lähteä hakemaan lisätietoa? Totta kai soittamalla sulle, ja ottamalla sun konsultaatiota asiaan, sehän on kaikista paras keino. Mutta eikö viranomaisillakin ole aika paljon paikkoja, josta löytyy fiksuja?

Pekka: Siis joo. Viranomaisilta löytyy. Tuollahan on, kyberturvakeskus ilmoittaa ja pitää, siellä on sellainen kuin kyberturvasää, jossa kerrotaan, että mitä on kyberturvan suhteen tällä hetkellä tapahtumassa. Sitten löytyy tuolta, hetken aikaa pitää miettiä, on tällainen vahtiryhmä, joka tekee valtionhallinnon tietoturvaa. Niin heillä löytyy myöskin ihan hyviä yleisiä oppaita. Vaikka ne on suunnattu valtion hallinnolle, niin pienyrittäjäkin löytää niistä aika paljon asiaa. Toki aina sitten, ehkä se oleellisin asia on miettiä aina sitten omalta kohdalta sitä asiaa, että kun lukee näitä erilaisia ohjeita, niin mikä tästä on validia sen oman toiminnan kannalta. Että perusperiaatteet on kuitenkin oikeastaan samanlaisia, että pitäisi vähän tietää se, että mikä siinä omassa toiminnassa on arvokasta ja tärkeää. Eli mikä on sen oman yritystoiminnan kannalta oleellista. Että jos meillä vaikka tarvitsee lähettää paljon sähköposteja asiakkaalle, niin silloinhan se meidän sähköpostilista, ja se sähköpostien lähettämispalvelu, niin se on aika arvokas palvelu sen meidän toiminnan kannalta. Mutta se ei kuitenkaan kaada, jos se on yhden päivän pois käytöstä, niin se ei vielä haittaa sitä meidän toimintaa. Jos meillä on verkkokauppa, ajatellaan vaikka että meillä on hyvin sesonkipitoinen verkkokauppa, niin jos me myydään vaikka joulukuusenkoristeita, niin on aika oleellista, että joulunaikana ainakin se verkkokauppa olisi päällä 24/7. Koska pienetkin viiveet, tai palvelun alhaallaolot, niin ne saattaa aiheuttaa isojakin tappioita. Eli vähän miettiä, oikeasti tärkeitä on miettiä sitä omaa toimintaa, ja mikä on siellä sitä turvattavaa. Ja sitten katsoa, verkosta löytyy paljon sitten erilaista apua, kun tietää, että mitä haluaa suojata ja millä tavalla. Teknisiä ratkaisuja on, ja yleensä palveluntarjoajat, jotka yleensä ulkoa ostetaan, niin heillä on sitten myöskin tarjolla erilaisia suojausratkaisuja.

Otto: Tähän kohtaan täytyy antaa nyt jokaiselle kuulijalle ja jokaiselle yrittäjälle tehtävä. Me yleensä ollaan näissä podcasteissa annettu joku tehtävä, niin nyt viimeistään sitten pitää ruveta hahmottamaan sitä omaa tietoturvaympäristöäsi. Eli käytä edes puolituntia siihen, että piirrät, että missä menet, ja mietit, mikä on sulle tärkeää. Ja minkä asian sä haluat suojata kokonaisuudessaan omassa liiketoiminnassa. Tai sitten vaikka ihan omassa yksityiselämässäkin. Että aika monella pienyrittäjällä, niin se oma identiteetti on suunnilleen sama kuin on se yrityksen identiteetti. Kiitoksia Pekka tästä paljon. Tämä puolituntia menee taas todella, todella nopeasti. Mä toivoisin, että sä kertoisit vielä pienen mainoksen itsestäsi ja edustamastasi yrityksestä. Että mistä sut saa kiinni, jos joku on kiinnostunut lisää, vaikka pyytämään puhujakeikkaa tietoturvasta, tai tekeen tietoturvakonsultointia, kartoitusta, tai muuta. Niin pieni mainos varmaan olisi paikallaan, koska tietoturva-ammattilaisia on aika harvassa, ja ne on aika kiireisiä. Niin voisi olla hyvä, että jostain edes jonkun immeisen saisi kiinni.

Pekka: Joo. Kiitoksia vaan tästäkin mahdollisuudesta. Eli helpoiten saa yhteyttä, kun laittaa sähköpostia pekka.jappinen@pegax.com. Ja verkkosivut www.pegax.com kertoo jotain, mitä nyt pienyrittäjällä on ollut aikaa tehdä verkkosivuja, niin sieltä löytyy yhteystiedot. Varmasti eniten ehkä apua, mitä pystyn tarjoamaan, niin just löytämään ne asiat, mihin kannattaa keskittyä siinä tietoturvassa, eli auttaa siinä fokusoinnissa. Sen lisäksi jos tarvitsee koulutuksia, niin hyvin paljon erilaisia koulutuksia on tullut tehtyä hyvin monenlaiselle yleisölle. Tavoitteena yleensä se, että niistä jää myöskin muutama mietelause aina mieleen, niin että pystyy sitten hyödyntämään sitä siinä normaalissa elämässä.

Otto: Kiitoksia. Ja eikö se Pegax ollut x:llä?

Pekka: X:llä.

Otto: Eli viimeinen on x, eli ks, vaan x:llä, pegax.com.

Pekka: Ja g:llä.

Otto: Ja g:llä. Eli kauhean helposti. Mutta ehkä tämä tuli nyt kaikille selväksi. Hei, kiitoksia kauheasti. Kuuntelit siis Tuote- ja palveluvirittämön -podcastsarjaa. Ja tämän päivänä teemana oli tietoturva. Ja tehtäväksi sulle tuli hahmottaa omaa tietoturvaympäristöä tämän johdannon perusteella. Kiitoksia, Pekka. Ja kiitoksia myös kuulijoille. Mun nimi oli Otto Härkönen ja vieraana oli..

Pekka: ..Pekka Jäppinen.

Otto: Kiitos, moi moi.

[äänite alkaa]
Puhuja 1 Virve Kentta
Puhuja 2 Heidi Stenberg
Puhuja 1 [00:00:26]: Tämä on Metropolian auditointipäiväkirja. Metropolia valmistautuu ulkoiseen auditointiin, ja tässä podcastissa ihmettelemme näitä auditointijuttuja rennolla ja uteliaalla otteella. Minä olen Virve Kentta, Metropolian toiminta-arkkitehti, ja tänään minulla on vieraana Heidi Stenberg. Sinä olet lehtori ja projektipäällikkö terveyden edistämisen tiimissä Metropoliassa. Tervetuloa!

Puhuja 2 [00:00:52]: Kiitos kutsusta.

Puhuja 1 [00:00:54]: Juttelemme tänään kanssasi siitä, miten laadunhallinta näyttäytyy yksittäisen metropolialaisen näkökulmasta. Ja sinulla on pitkä historia Metropoliassa, olet tehnyt monenlaisia työtehtäviä täällä. Niin kerro ensin alkuun vähän siitä, miten tulit Metropoliaan ja mitä kaikkea olet ehtinyt tekemään.

Puhuja 2 [00:01:16]: Tulin kymmenen vuotta sitten. Itse asiassa helmikuussa tuli nyt tasan kymmenen vuotta. Helsingin Sanomien ilmoituksen kautta haettiin ensihoitoon ja bioanalytiikkaan koulutuspäällikköä. Ja siinä tehtävässä ehdin olla sellaisen vajaat kaksi vuotta. Sitten meillä tuli organisaatiouudistus, ja etenin sitten terveyspalvelut-yksikön tutkintopäällikön tehtäviin. Ja sen jälkeen sitten tulikin tällainen pisin rupeama Metropoliassa, viisi ja puoli vuotta toimin projektinjohtajana, käynnistin tällaista maahanmuuton vastuukorkeakoulutoimintaa, SIMHE-toimintaa. Ja nyt sitten viime syksystä olen toiminut uuden projektin projektipäällikkönä DALLATEN-hankkeessa. Ja sen lisäksi olen päässyt nyt sitten ensimmäistä kertaa kokeilemaan myös siipiäni opettajan tehtävissä. Eli opetan ammattikorkeakouluopiskelijoille sote-alalla johtamista ja yrittäjyyttä. Ja sitten nyt myös ylemmässä ammattikorkeakoulussa ensi syksynä.

Puhuja 1 [00:02:21]: Eli olet oikeastaan ollut ammattikorkeakoulun molemmissa näissä ydintehtävissä. Olet tehnyt TKI:tä ja olet tehnyt koulutuspuolen tehtäviä ja sitten vielä amk- ja yamk-tutkintoa. Sinulla on tosi laaja skaala näihin laadunhallinnankin asioihin. Miten se laatu ja laadunhallintaa tulee sinun arkisessa työssäsi esille, jos voit eri työtehtävien kautta sitä peilata? Minkälaisia asioita siellä on noussut, joita katsot, että nyt me olemme laadun ja laadunhallinnan kanssa tekemisissä?

Puhuja 2 [00:02:54]: No minun täytyy ehkä palata siihen, kun tulin Metropoliaan. Silloinhan aina tutustut, kun haet uuteen organisaatioon töihin, että millainen organisaatio on kyseessä. Metropoliassa sitten tykästyin Metropolian arvoihin, ja siellähän yksi arvoista on korkea laatu. Ja se on ehkä ollut sellainen, mitä tietenkin eri työtehtävissä, kun olet ollut esimiestehtävissä tai sitten ylipäätään asiantuntijatehtävissä, niin sinähän aina sen työtehtävän kautta mietit toisaalta, miten myös ne arvot näyttäytyvät siinä työtehtävässäsi. Ja ennen kaikkea nyt, että mitä se korkea laatu tarkoittaa milloinkin siinä tehtävässä, mitä teen. Se on ehkä sellainen tosi tärkeä asia, se henkilökohtainen aspekti tähän laatuun. Toinen on sitten tietysti se, että kun itsekin on ollut päällikkötehtävissä ja esimiestehtävissä, niin silloin sitä tietysti tarkastelee myös sen rakenteen ja erilaisten toimintajärjestelmien kautta hiukan laajemmin.

Puhuja 1 [00:04:01]: Se laatu on käsitteenä joskus vähän sellainen vaikeasti hahmotettava. Puhutaan laadusta ja sitten puhutaan laadunhallinnasta. Ja sitten voidaan puhua jopa laatujärjestelmästä, niin kuin sinäkin näitä käsitteitä mainitsit. Ja joskus ne ovat vähän sellaisia, aika abstraktilla tasolla, sieltä arkisen työn näkökulmasta. Meillä ei ole laatua, jonka me ottaisimme pöytälaatikosta, tai jostain avaisimme tiedoston, että tässä meillä on se laatu ja nyt se laitetaan tähän työhön. Että nyt me hallitsemme sitä, tai että käynnistäisimme jonkin järjestelmän, että nyt laatujärjestelmä käynnistyy. Miten tässä kohtaa, miten se konkretisoituu siellä arkisen työn tekemisen tasolla? Minkälaisia menettelyitä olet käyttänyt ja olet törmännyt tässä meidän talossamme? Ihan arkipäivän tekemisen tasolla.

Puhuja 2 [00:05:04]: No voisin avata vaikka, jos palaan taas sinne alkuun. Eli kun toimin koulutus- ja tutkintopäällikön tehtävissä, jossa sitten tietyllä tavalla se koulutuksen suunnittelu, toteutus, järjestäminen on keskiössä ollut. Silloin esimerkiksi toteutimme – meillä oli tulossa uusi Oppijan polku -opetussuunnitelma – niin teimme ristiinarviointeja eri tutkinto- ja koulutusohjelmien kautta, riippuen vähän, millä nimellä niitä silloin kutsuttiin siinä organisaatiossa. Ja samanaikaisesti itseasiassa kehitimme Peppi-järjestelmää, joka myös selkeästi toi järjestelmätasolla mielestäni sellaista jäntevyyttä ja laatua siihen koulutuskokonaisuuden hallintaan. No sitten tietyllä tavalla, jos ajattelee… Taas hyppään siihen SIMHE maahanmuuton vastuukorkeakoulutoimintaan, joka on tällaista TKI-toimintaa, eli tutkimus-, kehittämis-, innovaatiotoimintaa. Jos me aloitimme ihan nollasta, ei ollut mitään muuta kuin perusrahoitus siihen. Ei ollut mitään valmiita järjestelmiä, mittareita. Tavoitteetkin olivat todella ylimalkaiset. Ja meidän tehtävämme oli nimenomaan Metropoliassa luoda ensimmäisen vuoden aikana sellainen ammattikorkeakoulumalli. Ja Jyväskylän yliopistossa sitten taas yliopistomalli. Niin siinä sitten taas lähdettiin luomaan yhdessä – siellä oli laaja verkosto, minkä kanssa lähdimme sitä laatuakin miettimään – ja sinne niitä seurantajärjestelmiä ja mittareita rakentamaan. Ja siinä oikeastaan minulle itselleni tuli sitten, kun tiimimme kasvoi vuosien saatossa, niin tämä Metropolian käyttämä PDCA-malli, eli Plan, Do, Check, Act -malli. Se mielestäni erityisen hyvin sitten toteutui ja soveltui siinä, koska sehän oli jatkuvaa kehittämistä, suunnittelemista, arviointia. Ja meillä oli sellaiset kehittämispäivät 3-4 kertaa vuodessa. Vaikka sitä tehtiin päivittäin, mutta sitten aina myös mietittiin erilaisia, tarvitaanko joitain uusia mittareita tai jotain muuta siihen. Ja tämä tietysti, tämä PDCA-malli, on siirtynyt myös tähän nykyiseen tehtävääni, projektipäällikön tehtävään hyvinkin konkreettisesti. Ja nämä kehittämispäivät ovat meillä tässäkin käytössä. Toki se näkyy se malli muissakin tehtävissä, en sitä sano, mutta mielestäni erityisen hyvin se soveltui tuohon projektinjohtamiseen. Ja ehkä vielä lisäisin sitten siihen, että nyt kun päästiin tähän TKI-toimintaan, niin siinäkin minulla on ollut tietyllä tavalla ilo olla mukana siinä kehitystyössä, kun meillä on tämä raportointi. Ja esimerkiksi Halli-järjestelmä tuli käyttöön. Kun aikaisemmin kerroin siitä Peppi-järjestelmästä siellä koulutuksen toteutuksessa, niin TKI-toiminnassa taas sitten tämä Halli vastaavasti on tuonut sellaista jäntevyyttä tähän TKI-toimintaan. Helpottanut projektipäällikön tehtävää. Ja myös ehkä ohjaa projektipäällikköä siihen laadunhallintaan tietyllä tavalla. Se on ollut hyvä tuki. Toinen ehkä sellainen, näihin molempiin tehtäviin liittyen, on myös se, että myös sitä osaamista – koska laatuhan on tietenkin henkilökohtaista myös asennetta – mutta myös se on paljon sitä osaamista. Niin meillä on tullut projektipäälliköille tällainen koulutusmalli, joka tietyllä tavalla myös tukee sitä laadukasta projektipäällikön tehtävän hoitamista.

Puhuja 1 [00:08:54]: Joo. Käytät paljon sellaista sanaa kuin jäntevöittäminen, tai sanoitko, että jäntevämpää tekemistä, jämäkämpää tekemistä. Se nousee puheessasi tässä esille. Ja mainitsit, että se Peppi tuo sitä jäntevyyttä ja Halli tuo TKI-toimintaan sitä jäntevyyttä. Voisitko siinä vielä tarkemmin kuvailla, että mitä se on, mitä kutsut sanalla jäntevyys? Jos ei sitä Peppiä tai Hallia olisi ja se jäntevyys puuttuisi, niin miten se tilanne silloin olisi erilainen, kun ajattelet, että nyt kun se on? Eli mitä tavallaan se laadun tuki mielestäsi on, mitä nämä järjestelmät ja se jäntevyys sinulle tarkoittaa ja tuo siihen työhön?

Puhuja 2 [00:09:41]: Laadussa tietyllä tavalla näen, että siinä on myös tällainen, yhdenmukaistetaan tiettyjä tärkeitä prosesseja, käytänteitä. Ja jos me tarkastelemme teoriatasolla laadun johtamisen näkökulmasta, niin sitä voitaisiin tietyllä tavalla ehkä kuvata sellaisten portaiden kautta. Jos alin taso on, että tietyllä tavalla sellaista laatutyötä ei tehdä laisinkaan ja seuraavassa vaiheessa sitä voitaisiin vaikka kuvata tällaisena pisteittäisenä, sattumanvaraisena. Tehtäisiin kyselyjä. Huomataan, että jossain yksikössä meneekin aika hyvin, niin laitetaan kysely, että miten he siellä toimivat. Ja sitten taas toisaalta voidaan ajatella niin, että on tiettyjä laatuprojekteja. Havaitaan, että nyt on jokin projekti… Tai tarvitaan tällaista parempaa laatua, niin laitetaanpas projekti pystyyn. Mutta sitten se ylin taso, kun se on tietyllä tavalla sellainen systemaattinen, jokainen henkilö organisaatiossa tavalla tai toisella, se on siellä arjen tasolla se laatu, tekemisen toimintana. Niin minä näen, että tällaisten järjestelmien – niin kuin puhuinkin aikaisemmin, että nämä rakenteet ja toimintajärjestelmät ovat aika keskeisiä tässä laadussa – niin nämä toimintajärjestelmät sitä kautta tuovat sen siihen arkeen läsnäolevaksi, kun joudut niiden järjestelmien kautta tietyllä tavalla toimimaan, raportoimaan.

Puhuja 1 [00:11:13]: Joo. Eli se systemaattisuus on tavallaan sitä jämäköitymistä, mitä sinä haet. Ja se tuo sen siihen. Koetko sinä, kun joskushan keskustellaan siitäkin, että jos menee kovin systemaattiseksi, niin se toiminta voisi jopa jäykistyä. Tai jotenkin sellainen luovuus ja mahdollisuus toimia tilanteen mukaan saattaisi kärsiä. Ja sitten toisessa päässä on juuri tämä systemaattisuuden tuoma tavallaan sellainen ennakoitavuus ja varmuus, että näin tämä menee. Niin mitä ajattelet näiden sellaisesta, että missä menee sellainen sopiva kultainen keskitie korkeakoulumaailmassa? Meillä on kuitenkin monenlaisia tilanteita, joudumme sopeutumaan erilaisiin juttuihin. Ja meidän ikään kuin se perusprosessi ei ole sellainen kuin jossain vaikka kappaletavarateollisuudessa; se menee samanlaisena aina, ja sen pitääkin mennä. Mutta me emme ehkä ole sellainen. Miten ajattelisit tästä; jäykistääkö se, ja sitten toisaalta, missä kohtaa se on sitten sillä sopivalla tasolla? Oletko kokenut, että siinä voisi olla sellaista vaaraa, että [?? 00:12:22] jäykkyyttä.

Puhuja 2 [00:12:26]: Joo, tuo on tosi hyvä kysymys, minkä kysyt, koska se on juuri se, mikä on se tasapaino siinä. Tietyllä tavalla prosesseilla, järjestelmillä tuetaan sitä arjen hallintaa ja tuetaan sitä mahdollisuutta tehdä laadukasta työtä, versus että siitä tulee liian byrokraattista. Sinulla menee aikaa siihen, että raportoit miljoonaan eri järjestelmään, ja sen jälkeen ei olekaan aikaa ehkä siihen luovuuteen ja innovatiivisuuteen. Tällä hetkellä kyllä koen ehdottomasti, että nämä, mitä on tehty, ovat tuoneet siihen arkeen sitä hallintaa, ja sellaiseen ylimääräiseen säätöön ja sähellykseen menee koko ajan vähemmän aikaa. Enkä kyllä todellakaan ehkä nyt näe sellaista riskiä, että olisimme siinä rajamaillakaan, että olisi liian paljon tällaista raportointivelvoitetta kuitenkaan. Enemmän ehkä näen juuri sen sitä kautta, että on tosi tärkeää… Ja strategiahan on tietenkin se, mikä määrittää sitten myös sen, mitä mitataan ja mihin niitä seurantajärjestelmiäkin rakennetaan, niin se ohjaa. Ja siinä yhteydessä onkin tärkeää se punnitseminen tehdä, että se luovuus sitten on vielä mahdollista sen kaiken seurannan ja raportoinnin ohessa.

Puhuja 1 [00:13:57]: Joo. Eli voisi ajatella niin, että se järjestelmä auttaa sinua niin, että voit kohdentaa sen oikean energian sinne luovuuteen, eikä sinun tarvitse tavallaan siitä, jossakin määrin ”välttämättömästä”, byrokratiasta huolehtia. Se voisi ehkä olla sen laatujärjestelmänkin sellainen tietynlainen tavoite ja määritelmä. Jos ajattelet sitten, tuossa jo mainitsitkin mittareista ja siitä, kun te vaikka sitä SIMHE-palvelua kehititte, niin te jouduitte miettimään, miten arvioidaan ja mitataan, mistä tiedetään, että ollaan menossa oikeaan suuntaan. Olisiko sinulla siihen jotain sellaista, miten olet mittaamista ajatellut näissä, tai arviointia?

Puhuja 2 [00:14:47]: Joo, siis totta kai. Ja tietenkin on monenlaisia mittareita, mitä pitää – jos ajattelen nimenomaan nyt ehkä, kun viittasit siihen SIMHE-työhön tai projekteihin yleensä – niin on sitten erilaisia hankesuunnitelmaan liittyviä seurantamittareita. Seurataan, miten niihin tavoitteisiin päästään. Yksi ehkä sellainen keskeinen asia tässä laadussahan on myös tuloksellisuus. Ja mielestäni on myös hirveän tärkeä huomio, että se laatuhan kyllä tuo sen lisäksi, että on laadukasta työtä, niin sitä tulosta. Ja sen takia on hirveän oleellista, että myös mietitään, millä sitä tulosta sitten mitataan. Joo, tavoitteet, tulokset, ne aina sitten määrittyvät sen pohjalta, mitkä ovat esimerkiksi projektissa juuri ne. Ja sitten tietenkin opintojaksoilla meillä on määritelty omat tavoitteet ja niitä mitataan. On AVOP:it, joita myös kansallisella tasolla mitataan. Näitä on eri tehtäviin liittyen vähän erilaisia.

Puhuja 1 [00:15:53]: Joo, hyvä. Olet soveltanut aika paljon erilaisissa tehtävissä erilaisia laadunhallinnan menettelyjä. Olet joutunut aika monesta näkökulmasta miettimään sitä, mitä se on se laadunhallinta juuri tässä työtehtävässä, ja tällaisen, vaikka hankkeen asiakaskunnan tai opiskelijoiden kontekstissa. Niin sinulla on aika monipuolinen ajattelu siitä varmaan. Onko sinulla itselläsi noussut sieltä joitain sellaisia mielialueita tai mieliaiheita? Joitain sellaisia laadunhallinnan puolia, jotka inspiroivat sinua erityisesti. Tykkäätkö kovasti jostain alueesta, onko sinulla tullut joitain oivalluksia? Erityisesti sellaisia innostavia oivalluksia jostain alueesta.

Puhuja 2 [00:16:34]: No ehkä tähän voisin miettiä tällaisen oivalluksen, kun meillähän on myös yksi arvo tämä yhteisöllisyys. Ja nyt unohdin mainita tuossa alussa, että nythän minä olen myös asiakkuusvastaavana ollut tässä pienimuotoisesti. Ja ehkä siinä roolissani varsinkin myös mietin, että miten minä toimin siinä roolissani suhteessa tähän kumppaniin. Pystyn sen oman tekemiseni määrittämään aika hyvin, mutta se asiakkaan kokemushan sitten tulee koko organisaatiosta. Ja ehkä se oivallus juurikin, että henkilökohtaisella tasolla minä pystyn laatua tekemään tiettyyn pisteeseen asti. Mutta kun me olemme kuitenkin Metropolia, iso organisaatio, ja juuri ehkä tässä asiakkuusvastaavan roolissa tehtäväni on esittää koko Metropolia, Metropolia-hattu päässä. Sillä on hirveän suuri merkitys, miten me jokainen täällä Metropoliassa ymmärrämme sen laadun, ja miten se näyttäytyy meidän tekemisessämme. Ja tässä myös itseasiassa ovat sitten opiskelijat hirveän tärkeässä roolissa, koska opiskelijat ovat myös meidän käyntikorttina, tuolla kaikilla harjoittelukentillä. Ja tämä on ehkä sellainen tärkeä asia. Minä toivon, että me myös panostamme siihen, että jos meillä on korkea laatu arvona, niin miten meidän opiskelijamme ymmärtävät sen omassa tekemisessään ja miten he sisäistävät sen arvon.

Puhuja 1 [00:18:18]: Olisiko sinulla jokin yksi sellainen vinkki tai neuvo, jonka haluaisit tässä vielä lopuksi juuri tähän Metropolia-kokemukseen ja sen laadun synnyttämiseen meidän talossamme laittaa tarjolle?

Puhuja 2 [00:18:37]: No ehkä kaikessa itse koen, että esimerkillä johtaminen on tosi tärkeää. On se sitten projektitiimi tai on se opiskelijoihin päin toiminta. Se on varmaan se. Ei tässä paljon muuta voi ehkä vinkkinä antaa.

Puhuja 1 [00:18:58]: Ja laatu tavallaan rakentuu koko ajan, jokaisen kohtaamisen yhteydessä.

Puhuja 2 [00:19:02]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:19:04]: Joo. Kiitos. Tosi mielenkiintoisia ajatuksia. Jotenkin ehkä tiivistäisin juuri tähän viimeisimpään, mitä sanoit. Että se laatu rakentuu jokaisessa kohtaamisessa opiskelijoiden kanssa. Ja opiskelijat, kun he menevät harjoitteluihin, opinnäytteitä tekemään, siellä. Ja toinen ehkä sellainen, mikä minulle jäi mieleen ajatuksistasi, oli se järjestelmien rooli työn keventämisessä. Että sinun työsi on helpompaa, kun sinulla on tavallaan jokin pohja, ja sinun ei tarvitse pohtia aina joka kerta erikseen, miten minä tämän teen tällä kertaa. Kun se järjestelmä antaa sinulle niitä sellaisia suuntaviittoja. Ja sitten saat käyttää kaiken luovuutesi sellaisiin oikeasti kiinnostaviin asioihin.

Puhuja 2 [00:19:50]: Hyvin kyllä tulkitsit minua. Kiitos.

Puhuja 1 [00:19:54]: Kiitos, Heidi. Kiitos, kun tulit tänne vieraaksi, ja kuulimme, mitä sinulle henkilökohtaisesti, sinun työssäsi, laadunhallinta merkitsee. Ja seuraavassa jaksossa sukellamme sitten sinne itsearviointiraportin tuottamiseen ja niihin huomioihin, joita siellä on syntynyt. Vieraaksi tulee auditoinnin ensimmäisen arviointialueen raportin kirjoittajia. Eli käsitellään sitä korkeakouluosaamista, luova korkeakoulu -aluetta, ja pohditaan vähän, miltä se itsearvioinnin tuottaminen on tuntunut ja mitä ehkä on opittu Metropoliasta sen aikana. Ja kiitos kuulijalle, oli ihanaa, että olit kuulolla! Tule jatkossakin kuuntelemaan. Laita palautetta ja aihe- ja vierailijatoiveita Annalle ja Virvelle. Kiitoksia, ensi kertaan!

[äänite päättyy]

[äänite alkaa]

Puhuja 1 Virve Kentta
Puhuja 2 Mirella Nordblad

Puhuja 1 [00:00:25]: Tämä on Metropolian auditointi päiväkirja. Metropolia valmistautuu ulkoiseen auditointiin. Tässä podcastissa me ihmettelemme näitä auditointi juttuja rennolla ja uteliaalla otteella. Tänään minulla on vieraana Mirella Nordblad, Karvista, johtava arviointiasiantuntija. Tervetuloa Mirella.

Puhuja 2 [00:00:47]: Kiitos.

Puhuja 1 [00:00:48]: Kerrotko ensin vähän Karvista? Mitä Karvi tekee ja sinun työstäsi. Mitä johtava asiantuntija tekee?

Puhuja 2 [00:00:57]: Joo. Karvi on viranomainen joka vastaa koulutuksen arvioinnista Suomessa. Varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen. Itse työskentelen johtavana arviointiasiantuntijana korkeakoulutuksen parissa. Ja olen myös auditointien prosessivastaava. Hyvin vahvasti minun tehtävät liittyvät korkeakoulujen auditointeihin. Työskentelen itse projektipäällikkönä monissa auditointiprojekteissa ja sitten minulla on laajempia vastuita, liittyen tähän auditointien prosessien kehittämiseen.

Puhuja 1 [00:01:37]: Joo. Voisitko sinä kertoa ihan käytännössä, vaikka sinun normaalista työpäivästä? Mikä on arviointiasiantuntijan normaali työpäivä? Se pitää sisällään varmaan yhteydenpitoa korkeakouluihin? Mitä sinä teet tavallisena arkipäivänä?

Puhuja 2 [00:01:54]: Paljon erilaisia tehtäviä. Saattavat liittyä tiettyihin auditointiprojekteihin. Riippuen siitä auditointiprojektin vaiheesta. Saattaa olla auditointiryhmän kokousten valmistelua. Yhteydenpitoa korkeakouluun. Esimerkiksi lähestyvässä auditointivierailussa on hyvin tiiviit yhteydet sinne korkeakoulun yhteyshenkilöön. Sopimusten laatimista. Raporttien kirjoittamista. Hyvin laajasti erilaisia itse arviointiprosessiin liittyviä.

Puhuja 1 [00:02:38]: Joo. No mitä sitten, kun ihmisillä on usein sellainen ennakkoajatus, että laadunhallinta ja auditoinnit olisivat vähän sellaisia tylsiä ja kuivia asioita. Kyllähän me tiedetään, että laadunhallinta voi olla hyvinkin kiehtovaa. Jos siihen vaan asennoituu sillä tavalla ja ajattelee sitä sen oman työn ja oman organisaation kehittämisenä. Onko sinulla jotain sellaisia asioita, joista sinä olet erityisesti innostunut tällä kentällä? Mitkä sinua elähdyttää? Milloin sinä innostut tai milloin sinä olet viimeksi hyvällä tavalla hämmästynyt? Että wau, tällaista.

Puhuja 2 [00:03:22]: Kyllä minä aika usein olen hämmästynyt, että miten mahtavia asioita meidän suomalaisissa korkeakouluissa tehdään. Todella innovatiivisia asioita, uutta ajattelua. Myös olen hyvin vakuuttunut suomalaisista opiskelijoista. Minulle yleensä paras palaute on, kun kuulee korkeakoululta jotenkin, että se arviointi on osunut. Tunnistetaan oma korkeakoulu raporteista. Ja se miten se auditointiryhmä ja me olemme onnistuneet näkemään korkeakoulun sellaisena kuin se on. Tuotu esiin niitä onnistumisia ja vahvuuksia, mutta myös onnistuttu määrittelemään kehittämisen kohteita. Se on ehkä se paras palaute. Opiskelijathan ovat aina ihania ja avoimia. Sieltä tulee kyllä sitä suoraa palautetta.

Puhuja 1 [00:04:39]: Joo. Opiskelijat ovat monesti meille monesti se syy miksi me olemme olemassa.

Puhuja 2 [00:04:46]: Juuri näin.

Puhuja 1 [00:04:49]: Se on tavallaan se ihan keskeisin asia. Mennään sitten tuohon auditointimaailmaan vähän syvemmälle. Te kerrotte Karvissa, että teidän toiminta perustuu kehittävän arvioinnin periaatteeseen. Avaisitko sitä vähän, mitä se käytännössä tarkoittaa, kun puhutaan kehittävästä arvioinnista?

Puhuja 2 [00:05:14]: Joo. Eli auditoinnin keskeinen tavoite on tukea korkeakouluja. Niiden toiminnan kehittämisessä. Tämä on se lähtökohta myös meidän toiminnalle. Me halutaan, että meillä Suomessa on mahdollisimman korkealaatuinen korkeakoulujärjestelmä. Kehittävän arvioinnin periaatteet, jotka ohjaavat monella tapaa sitä, miten me suhtaudumme auditointiin. Siinä on tietynlainen arvoperusta. Semmoiset periaatteet, jotka ohjaavat sitä prosessia ja meidän ajattelua. Yksi keskeinen periaate on luottamus. Meillä on täysi luottamus korkeakouluihin ja että se arviointikohteen ja arvioijan välinen luottamus on kehittävässä arvioinnissa merkittävä. Semmoinen periaate. Tämän lisäksi nostaisin myös osallisuuden ja omistajuuden näkökulmat. Eli lähtökohta on se, että korkeakoulu vastaa omasta toiminnastaan ja sen laadusta. Me ei ulkoa päin voida ohjata, miten sitä laatua korkeakoulussa kehitetään. Kehitys tapahtuu siellä toiminnassa ja korkeakoulut toimijana ovat siinä keskiössä. Se lähtökohta on myös se, että se arviointi perustuu korkeakoulun omiin tavoitteisiin. Mihin se pyrkii? Ja auditoinnilla tulemme katsomaan, miten te siinä onnistutte. Osallisuus ja eri näkökulmat tulevat eri auditoinnin prosesseissa näkyviin. Se tulee siinä vaiheessa, kun tätä kansallista auditointimallia suunnitellaan. Kuullaan kaikkia keskeisiä sidosryhmiä ja pyritään siihen, että meillä Suomessa on tarkoituksen mukainen malli, millä korkeakouluja arvioidaan. Se osallisuus tulee siinä toteutuksessa. Meillä on auditointiryhmässä korkeakoulusektorin edustus. On opiskelijajäsen ja korkeakoulun ulkopuolisen työelämän jäsen mukana näissä ryhmissä. Sitten toisaalta auditointivierailuissa on tärkeää, että me saamme läpileikkauksen korkeakouluun. Me tapaamme eri ryhmiä. Opiskelijaryhmiä, eri henkilöstöryhmien edustajia. Tapaamme johtoa. Keskeisiä sidosryhmiä ja niin pois päin. Me haluamme tietoa eri puolilta orgianisaatiota, että miten teillä asiat toimivat. Missä te onnistutte ja missä olisi mahdollista parantaa ja kehittää. Tässä kehittävässä arvioinnissa me pyritään siihen, että me haluamme tukea sitä korkeakoulun toiminnan kehittämistä. Siinä se itse prosessi on tärkeä. Tietysti myös se miten korkeakoulu itse suhtautuu auditointiin mahdollisuutena saada ulkopuolista palautetta toiminnastaan. Ja myös me sitten yritämme kunnioittavasti toteuttaa sitä auditointivierailua ja toisaalta keskeistä ovat ne tulokset. Että me annamme osuvaa palautetta toiminnan kehittämiseksi. Tässä ehkä nämä keskeiset näkökulmat kehittävästä arvioinnista.

Puhuja 1 [00:09:25]: Joo siellä on kivoja. Sinä nostit, sanoit kunnioittava suhtautuminen. Se kuulosti kivalta. Ja sitten se osallisuus, että siinä arviointiryhmässä on paljon jäseniä jotka ymmärtävät korkeakoulun toimintakenttää. Katsovat asioita korkeakoulun näkökulmasta. Kerroitkin oikeastaan miten kehittävä arviointi tulee vierailun aikana esille. Sitten minä kuulin sellaista, että korkeakoulujen laadunhallinnassa korkeakoulujen autonomia on paljon esillä. Sitäkin sinä sivusit. Voisitko sinä siitä autonomista ja laadunhallinnasta sivuta sitä, mitä se käytännössä tarkoittaa? Minä olen esimerkiksi kuullut sitä, että aina silloin tällöin ihmiset jotka tulevat isojen standardien laatuajattelun maailmasta korkeakouluihin töihin. Sanotaan vaikka yrityksistä tulee ihmisiä meille töihin. Sitä ehkä ihmetellään, että miksei se laadunhallinta ole säädellympää? Ja miksei siellä ole enemmän määritelty niitä tavoitteita? Liittyykö se siihen autonomiaan?

Puhuja 2 [00:10:58]: Se liittyy tietysti autonomiaan, mitä me kunnioitamme. Sitten se liittyy minun mielestäni siihen, miten me ymmärrämme laadun käsitteen. Toisaalta myös laatukulttuurin. Eli se lähtökohta on se, että te tiedätte parhaiten toisaalta, että millainen järjestelmä ja tapa ylläpitää ja kehittää toimintanne laatua sopii parhaiten teidän organisaatioonne. Niin kuin aiemmin totesin, niin se vaatii yksilön ja yhteisön sitoutumista yhteiseen asiaan ja laadun kehittämiseen. Se ei ole sellaista, mitä me pystyttäisiin määrittelemään tai ohjaamaan korkeakoulujen ulkopuolelta. Tämä on ainakin minulle aika tärkeä asia.

Puhuja 1 [00:12:06]: Joo, se on totta. Sitä kritiikkiä, että se olisi pehmeä, se laadunhallinnan lähestyminen silloin kun se tulee sieltä kehittävän arvioinnin suunnasta. Se tässä on mitä ehkä joskus keskusteluissa käydään läpi ja mitä siellä on taustalla. Korkeakoulujen tulee itse linjata omata tavoitteensa ja se laadunhallinta. Autonomia ohjaa meitä tekemään sitä.

Puhuja 2 [00:12:36]: Kyllä. Ja toisaalta sitten jos ajattelee, että mihin me pyrimme? Me pyrimme siihen, että me haluamme tukea jatkuvaa kehitystä ja toiminnan parantumista. Että me pääsemme siihen, niin kehittävä arviointi, joka osallistaa toimijoita siihen arviointiprosessiin ja tunnistamaan omia vahvuuksiaan ja kehittämisen kohteita. Tukee paremmin sitä tavoitteen saavuttamista, verrattuna sitten enemmän standardoituun malliin. Niin kuin tämä iso järjestelmä.

Puhuja 1 [00:13:17]: Entäs sitten, kun lähdemme kohti auditointia? Meillä on ajatuksena, että läpäisemme ja tietysti joskus jännitetään sitä, että mitä jos emme läpäise. Eli se läpäisyn ajatus kuitenkin kuuluu myös tähän. Onko ne ristiriidassa vai mistä se tulee? Sinä olet joskus käyttänyt sanontaa, että sillä on kuitenkin hampaat sillä asialla. Mitä se läpäisy tässä kontekstissa tarkoittaa ja tuo?

Puhuja 2 [00:13:58]: Meillä Suomessa on vahvat kehittävän arvioinnin lähestymistapa arvioinnissa. Mutta tämä on ulkoista arviointia. Ja ulkoisessa arvioinnissa on, sanoisin melkeinpä aina, jonkinlainen tilivelvollisuuden näkökulma. Tuotetaan sitä tietoa omasta toiminnasta avoimesti. Mutta meillä ehkä enemmän painotetaan kehittävän arvioinnin lähestymistapaa. Toisaalta tämä on kriteeriperustaista arviointia. Eli tätä arviointia ohjaa hyvin vahvasti kansalliset auditointi kriteerit. Se ohjaa niitä kysymyksiä, mitä siellä auditointivierailulla kysytään ja sitten toisaalta mistä tämä auditointiryhmä raportoi. Siinä on nämä kaksi lähestymistapaa, siinä auditoinnissa. Vahvemmin painotetaan sitä kehittävää arviointia. Tämä on ollut korkeakoulujen oma toive, että siinä on se läpäisykynnys.

Puhuja 1 [00:15:16]: Joo, ehkä se tavallaan ryhdistää sitä tekemistä. Kokeillaan, että miten tässä oikeasti menee. Mihin ne kriteerit sitten perustuvat? Me saamme auditointi käsikirjan ja siellä kerrotaan aika tarkkaan, että hyvät kriteerit ovat nämät ja nämä. Meillä on siellä riittämätön ja toisella puolella erinomainen. Se kriteeristö, tasoasteikko on kolmiportainen. Mistä se ajattelu nousee? Mistä ne kriteerit tulevat siihen auditointi käsikirjaan?

Puhuja 2 [00:15:50]: Joo, eli tämä malli on suunniteltu osallistavasti. Siinä oli suunnitteluryhmä aikanaan suunnittelemassa tätä ja erilaisia kuulemisia järjestettiin. Suomessahan on ollut auditointien ensimmäiseltä kierrokselta lähtien hyvin laaja kansallinen malli. Me ei olla pelkästään keskitytty siihen koulutukseen vaan myös se tutkimuskehittäminen ja innovaatiotoiminta ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja vaikuttavuus. Osittain, erityisesti siihen koulutukseen liittyen, kriteeristössä näkyy tämän Euroopan tason viitekehyksen vaikutus. Eli osa tätä auditointitoimintaa on, että me osoitetaan, että meillä Suomessa on meidän korkeakoulujärjestelmässä toimiva laadunhallinta. Ja se toisaalta liittyy näihin Euroopan tason kriteereihin. Mutta sitten meillä on siellä kriteeristössä myös paljon tällaisia kansallisia painopisteitä. Mitä tässä suunnitteluprosessissa ollaan haluttu painottaa, näkyy sitten siinä kriteeristössä. Ajatuksena on, että läpäisyyn vaaditaan hyvä taso. Ja sitten se riittämätön ja erinomainen taso on kuvattu lyhyemmin.

Puhuja 1 [00:17:30]: Joo, hyvä. Tavallaan voidaan ajatella ja tiivistää niin, että vaikka on kehittävän arvioinnin periaate ja sitten myös läpäisyn vaatimukset. Ne muodostaa sen kokonaisuuden. Me emme ehkä pääse siitä mihinkään, että auditointi tarkoittaa, että meidän toimintaa tullaan ulkopuolelta arvioimaan. Me kerromme, mitä me ollaan, ja sitä arvioidaan. Testataan, että ovatko he oikeasti sitä, mitä he kertovat olevansa. Siihen liittyy sen auditointihaastattelu. Tämä on ehkä se kohta, mikä henkilöstöä korkeakouluissa oikeasti jännittää. Että, joudunko minä haastatteluun? Kysytäänkö minulta jotain? Mitä sinä haluaisit tässä kohtaa sanoa ihmisille, joita se jännittää ja kauhistuttaa? Että valintaanko minut. Mitä minä sitten teen?

Puhuja 2 [00:18:35]: Joo. Haluaisin sanoa, että ei tarvitse jännittää. Eli auditointihaastatteluun ei tarvitse opetella mitään ulkoa. Ei tarvitse osata mitään yksityiskohtia ulkoa. Ei tarvitse jännittää. Ei tarvitse valmistautua etukäteen. Ei tarvitse opetella yksityiskohtia ulkoa. Se mikä meitä kiinnostaa, on se arki korkeakoulussa. Kiinnostaa kuulla teidän ajatuksianne ja näkemyksiänne siitä, mikä teillä toimii hyvin. Missä te onnistutte. Ja sitten toisaalta missä voisi parantaa. Et se on oikeastaan tämän auditointivierailun ydin, mistä me ollaan kiinnostuneita.

Puhuja 1 [00:19:36]: Joo. Te haluatte aika laajaa kuvaa. Kun mietitään, että sinne tulee tosi laajasti myös haastateltavia ja toivotte, että siellä tulee esille kehittämisen kohteita. Ei tarvitse esittää vaan pelkkää sunnuntaipuolta. Voisiko näin ajatella?

Puhuja 2 [00:19:59]: Juuri näin. Eikä mitään ulkoaopettelua. Se näkyy aika helposti usein, jos asioita on opeteltu ulkoa. Rohkeasti ja aidosti voitte kertoa teidän arjesta. Sillä tavalla me voidaan antaa myös osuvaa palautetta. Että se arviointi osuu paremmina, jos vierailuilla ollaan aidosti keskusteltu asioista.

Puhuja 1 [00:20:37]: Joo ja eikö se ole niin, että olisi aika epäluontevaa tai epäluonnollinen tilanne, jossa ei ole mitään kehitettävää. Että kaikki olisi ihan priimaa. Olisiko se uskottavaa edes?

Puhuja 2 [00:20:49]: Ei varmaan. En ole yhdessäkään korkeakoulussa vielä ollut. Olen aika monessa korkeakoulussa vieraillut ja sadoissa auditointihaastatteluissa ollut mukana. Ei ole yhtäkään korkeakoulua Suomessa, jossa asiat olisivat täydellisesti. Se on minun mielestä myös tämän auditoinnin luonne. Se on osoitus siitä, että on kypsä korkeakoulu. Se laatukulttuuri on edistynyt, kun osaa tunnistaa niitä asioita, mitä pitäisi kehittää. Ja niihin tartutaan. Se on ehkä tässä se tärkein.

Puhuja 1 [00:21:35]: Joo hyvä. Me ollaan käyty läpi näitä teemoja. Olemme päätyneet johtopäätöksiin, että siellä on sitä kehittävää arviointia. Pehmeämpää puolta. Sitten siellä on läpipääsyyn vaatimukset ja tietyt kriteerit. Erityisesti se, että rehellisyys ja aitous kuitenkin kannattaa. Kehittämiskohteet toivottavasti vie korkeakouluja aidosti eteenpäin.

Puhuja 2 [00:22:11]: Joo ja minä olen huomannut myös sen, että auditointiryhmät arvostat sitä, kun huomataan, että ollaan myös itsekriittisiä ja rehellisiä. Se on semmoista avointa rehellistä keskustelua vierailulla. Sitä arvostetaan.

Puhuja 1 [00:22:29]: Joo. Eikö ole näin, että jos siellä vierailulla joku jäsen haastateltavasta ryhmästä ei pysty vastausta antamaan niin sitten voidaan sitä yhdessä pohtia? Että se ei ole sellainen kuulustelutilanne vaan keskustelutilanne. Ei ole mitään oikeita vastauksia. Voi hyvin pyytää ryhmän jäseniä kysymään kysymyksiä uudelleen, jos ei ole ymmärtänyt jotain. Me pyrimme dialogiin. Ryhmillä on usein myös aikapainetta, paljon eri teemoja mitä pitää yhden haastattelun aikana käsitellä.

Puhuja 1 [00:23:22]: Kiitos. Tästä tuli meille paljon hyviä vinkkejä ja fiilistä millä mennä eteenpäin. Mennään kohti haastattelua, vaikka tämä koko matka on tärkeä. Onko se sitten kirsikka kakussa vai rusina pullassa? En tiedä. Mutta kiitos Mirella. Kiitos kun tulit meille kertomaan näistä asioista. Kiitos sinulla joka olit kuuntelemassa tätä. Näin me ollaan selvitelty tätä auditoinnin taustalla olevaa suurta periaatemaailmaa. Seuraavassa jaksossa me menemme ihan yksittäisen opettajan näkökulmaan. Meillä on tarkoitus haastatella lehtoria. Miten laadunhallinta hänen arjessaan näkyy? Pysy kuulolla ja laita palautetta ja aihetoiveita. Nähdään, kuullaan. Ensi kertaan.

[äänite päättyy]

Puhujien merkinnät:
OH: Otto Härkönen
SL: Samuli Laurikainen

[askelten ääniä]

OH: Tervetuloa Tuote- ja palveluvirittämö 2.0 -teemapodcasteihin. Minä olen Otto Härkönen. Meillä on tänään teemana kestävä kehitys, ja kuinka yrittäjä pystyy kestävän kehityksen sääntöjen mukaisesti rakentamaan itselleen kannattavaa liiketoimintaa. Minulla on vieraana tänään Snafu Oy:n Samuli Laurikainen, joka on enemmänkin tunnettu silmusalaattimiehenä, luomuviljelijä. Kerro Samuli hiukan itsestäsi ja omasta yrityksestäsi.

SL: Nimi on tosiaan Samuli Laurikainen ja tituleeraan itseäni luomuviljelijäksi. Suhteellisen lyhyt versio menee sillein, että kun valmistuin yliopistosta, niin seitsemän vuoden ajan etsin joko ostettavaa yritystä tai yritysideaa. Ja siinä oli taustalla sitten megatrendien seuraaminen. Kaupungistuminen, väestönkasvu. Ja myöskin maapallon rajallisuus ja rajat tulossa vastaan. Siinä oli monenlaista erilaista firmaa, mitä katsoin, joko ostettavaa kohdetta, tai sitten yritysideaa. Ja nyt tulee kohta 10 vuotta täyteen sitten Silmusalaatin kanssa puuhaillessa lähiteholuomuviljelijänä.

OH: Sullahan oli, mä muistelen, sä kerroit silloin niitä yritysideoita, joita sä olit ostamassa ja niin poispäin. Niitä kaikkea. Siellä oli puutavaran kuljetusjärjestelmän, tukkien tekemistä. Ja sitten siellä oli ruumishuoneen kylmiötä ja kaikennäköistä. Mutta sullahan ajatuksena koko ajan oli se, että sä pystyt tehostamaan, tai vääntämään, tai tekemään paremmin ja nopeammin, tehokkaammin jotain asiaa, mitä aikaisemmin ollut. Eikö ollut näin?

SL: Kyllä. Ja siis oman, siinä vaiheessa kertyneen osaamisen, hyödyntäminen. Ja sitten oli tosi kiinteänä myöskin, että pystyy ne megatrendit hyödyntämään. Eli lähtisi mielellään olemassa olevaan bisnekseen. Tiedosti jo silloin, että hölmöintä, mitä voi tehdä, niin aloittaa ihan nollasta.

OH: Niin, ja sitten sä kuitenkin lähdit ihan täysin alusta, jotain hiton silmuja viljelemään.

SL: Kyllä. Näin pääsi käymään.

OH: Aika hassua oli. Kuulijat, jos ei ole aikaisemmin tutustunut kestävän kehityksen teemoihin, niitä on 17 kappaletta. Sieltä löytyy tällaisia valtavia kokonaisuuksia kuin ei köyhyyttä, ei nälkää. Vastuullista kuluttamista ja ilmastotekoja, vedenalainen elämä on tärkeetä. Niin poispäin. Nämä teemat on aika raskaita ja isoja siihen pienen yrityksen liiketoimintaan, että kuinka sä nyt voit poistaa köyhyyden maailmasta omalla liiketoiminnallasi. Nämä on aika hullunisoja teemoja. Mutta mä muistelen, että sulla oli silloin heti alussa, sä käytit tuulivoimaa. Ja sulla oli joka paikassa siinä Silmusalaatissa kestävä juttu mukana. Mistä päädyit niihin kaikkiin ideoihin? Kerro, mitä kaikkea sä teit siinä ilman tätä agendaa silloin. Sä aloitit sen homman ennen kuin näitä agendoja olikaan.

SL: Joo, tuota ei ollut vielä julkaistu tuota kestävän kehityksen Agenda 2030:tä tosiaan silloin. Se tuli pitkälti sieltä megatrendien kautta. Sitten esimerkiksi luomuhan meillä on ollut heti alusta lähtien. On käytetty uusiutuvaa energiaa. Autoa ei ollut yrityksen ensimmäisenä seitsemänä vuotena ollenkaan, että messumatkat ja kaikki julkisilla. Ja polkupyörällä töihin. Espooseen kun siirryttiin toimimaan, niin nyt on matka sen verran pidempi, ja kierretään kauppoja enemmän, että nyt on sitten pari vuotta ollut sähköauto. Mutta se on myöskin järkevää. On järkevää tehdä asioita tehokkaasti. On järkevää tehdä asioita, teollisuuden termein, viivästettynä. Eli siemen on siemenenä mahdollisimman pitkään. Sitten se tehdään tuotteeksi vasta, kun sille on ostaja, sille on kysyntä. Jolloin taas ruokahävikkiä pienennetään. Sitten se viljellään tehokkaasti. Tehottomimmillaan kymmenessä kerroksessa ja vettä käytetään mahdollisimman vähän. Lannoitteita tai torjunta-aineita tai säilöntäaineita ei käytetä ollenkaan. Eli kaikki buustaa sitä tehokkuusajattelua. Mutta tehokkuusajattelua vastuullisesti. Ja ympäristön näkökulmasta kestävässä näkökulmassa.

OH: Toi on tosi mielenkiintoinen, kun mä olen itse myös diplomi-insinööri, kuten sinäkin olet. Ja mä ajattelen tehokkuutta sillä tavalla, että otetaan mahdollisimman kovat pesuaineet ja desinfioidaan vehkeet heti mahdollisimman kovilla myrkyillä, että me päästään nopeasti siitä pois. Mutta sä olet lähestynyt asiaa hiukan eritavalla. Siellä on se luomu yksi tärkeä osa-alue. Sulla on pastörointimenetelmät ja kaikki tällaiset. Kaikki toimii luomuna.

SL: Kyllä. Ja se on ollut heti lähtötilanteesta asti. Se ei myöskään rajoitu, kun on valinta luomuna, niin siinähän on jäljitettävyys myöskin aina peltolohkolle saakka. Ja samalla me edistetään myöskin sitten alueellisesti niiden seutujen hyvinvointia ja luonnon monimuotoisuutta, josta siemenet tulee. Ja sitten tuottajat saa tuotteistaan kunnon hinnan. Se viedään niin pitkälle sitten.

OH: Niin, että se menee ihan pellosta pöytään asti se koko ketju.

SL: Kyllä. Me tiedetään peltolohkon tarkkuudelta, mistä meidän siemenet tulee.

OH: Sullahan oli vähän ongelmiakin siementuottajien kanssa, kun sä olit aika pieni ostaja jossain vaiheessa. Eikö ollut? Sä lähdit auditoimaan sitten siementuottajia. Ja siellä katsottiin vähän, että nyt tulee hullu suomalainen pienyrittäjä tänne, että hetkinen, meitä auditoimaan, mehän ollaan iso toimija.

SL: Joo, se oli jännä tilanne. Että siemen, mistä nyt esimerkiksi tulee, italialaiselta siementukkurilta, niin liikevaihto on yli 100 miljoonaa. Ja toimivat melkein kaikilla mantereilla, Grönlantia, Etelä- ja Pohjoisnapaa lukuun ottamatta. Valtavan iso toimija. Aika harva siellä tekee sitten loppujen lopuksi auditointia tai muuta. Sitä on opeteltu sitä prosessia. Ja myöskin sitten me taas toisaalta toimitaan elintarvikestandardien mukaan. Elintarviketuotanto on hyvin säänneltyä ja tarkkaa. Ja tämä on kuitenkin pohjimmiltaan enemmän alkutuotannonkaltaista. Niin tässä on ihan uusia, yhdistelty vaatimuksia, ja ehkä myöskin sitä tavoitetasoa. Joka sitten taas tulee täältä aiemmasta elämästä, kun oli ison teollisuusyrityksen palveluksessa. Jossa taas oli saksalaisen konepajateollisuuden standardit, jotka on päivittäistavarakauppaa tai elintarviketuotantoa vielä edellä ollut pitkän aikaa.

OH: Sulla oli silloin alussa kestävä kehitys tosi kovaa mielessä, tai okei sä sanoit ne megatrendit. Ei niinkään ehkä se kestävä kehitys siellä, koska tämä agenda tuli tosissaan myöhemmin. Mutta mä muistan, kun sä puhuit silloin, että sä olet maatilan poika, ja sun vanhempasi on viljellyt, tai jotain muuta tällaista. Ja sitten sun slogan oli jossain vaiheessa, että montako kiloa saadaan hehtaarilta, niin sä haluat saada saman kilomäärän neliömetriltä.

SL: Kyllä.

OH: Mitkä ne määrät oli? Paljonko sä saat tällä hetkellä tuotantoa mun suuhun laitettavaksi yhdeltä neliömetriltä?

SL: Neliömetriltä me saadaan viikossa, jos laskee kolmen sadon mukaan, ja siltä ns. tehottomimmalta tuotantovaiheelta. Niin siitä tulee kuutisensataa, kolme kertaa kuusisataa annosta. Eli onko se nyt kahdeksantoista kiloa neliömetriltä viikossa. Se kertaa viisikymmentä, eli tuleeko siitä joku…

OH: Valtavia määriä.

SL: Valtavia määriä.

OH: Jos vertaa sitä, että paljonko pellolta saadaan tällä hetkellä yhdeltä neliömetriltä, onko se?

SL: Maailmanennätys vehnäsadossa taitaa olla joku, onko peräti 15 tonnia. Voimakkaalla lannoituksella ja tuholaistorjunnalla ja kaikilla mahdollisilla kemikaaleilla. Ja hyvä multa, ja vuoroviljelyllä. Niin se vielä yhdistettynä, ennätys taitaa olla jotain luokkaa 15 tonnia hehtaarilta. Ja me taidetaan päästä, onkohan luokkaa yli 20 tonnia neliömetriltä vuodessa.

OH: No niin. Eli nyt voidaan puhua, että onko tämä vertikaaliviljely todellisuudessa, tai se viljely, millä tavalla sä teet, niin sehän voi olla toisaalta yksi ratkaisu näihin kestävän kehityksen ongelmiin. Jos me ajatellaan Amazonin sademetsien hakkaamista. Siis isoja metsätuhoja, jotka otetaan vaikka planetaariseen ruokavalioon sitten lehmille, tai viljelyksi, tai muuta. Niin sullahan on käsissäsi nyt yksi ratkaisu tähän. Eikö ole?

SL: Osaratkaisu, mahdollinen, joka auttaa sitä. Mutta kyllä siihen vaaditaan kaikki mahdolliset ratkaisut, että saadaan maailmasta parempi paikka.

OH: Joo. Siis ei mikään helppo suomalaisena pienyrittäjänä tehdä maailmasta parempaa paikkaa. Kuinka sä jaksat kantaa tuon taakan harteillasi?

SL: Hyvin helposti. Meillä on niin hyvä tiimi. Alkuun se oli tietenkin raskaampaa, kun oli yksin hullujen ideoiden kanssa. Olinkohan viisi vuotta tehnyt, kun mutsi vielä kysyi, että eikö olisi aika mennä oikeisiin töihin, että voisi elättää perheensä.

OH: Vieläkö äitee kysyy, että olisiko aika mennä?

SL: Ei se enää. Kyllä se on luovuttanut jo minun suhteen.

OH: Hyvä. Mä muistan jossain vaiheessa, mä koitin laskea sulle sitä energiankulutusta per neliömetri. Vai oliko se hiilidioksidimäärää per neliömetri?

SL: Energiankulutusta.

OH: Joo. Se oli hämmästyttävän tehokas, mihinkä sä pääsit jo silloin.

SL: Joo.

OH: Ja sä nähtävästi vaan pystyt parantaan edelleen sitä. Mä olen ymmärtänyt, että sun tuotannon tehokkuus nousee koko ajan.

SL: Volyymin myötä se on helppoa. Me saadaan per tuotettu yksikkö, onko se sitten kiloja vai kappalemääriä vai tonneja, niin se tulee sen volyymin myötä sitä tehokkuutta ihan selkeästi. Sitten kun me toisaalta taas kilpaillaan voimakkaasti tuettuja aloja vastaan ilman mitään tukia. Niin täytyy antaa tuolle perinteiselle tuotannolle vähän tasoitusta sitten, niin pärjäävät nekin kilpailussa.

OH: Niin kun sä et pääse näihin maataloustukiin. Herlinin ja muihin rahoihin. Sä joudut tekeen ihan omilla rahoilla.

SL: Kyllä. Asiakkaat mahdollistaa meidän toiminnan. Ja meillä on kaikilla sama titteli, luomuviljelijä. Ja kaikilla on sama tehtävä, palvella asiakasta.

OH: Eli asiakaslähtöisesti lähdetään liikenteeseen.

SL: Se on ainut vaihtoehto.

OH: Jos sä pohtisit sitä, että sä lähtisit nyt tekemään täysin alusta uudestaan tätä, niin mitä sä muuttaisit kaikista eniten? Mä ajattelen nyt sääntelyä, viranomaistoimintaa, lainsäädäntöä, ja sun omaa liiketoimintaa. Siis jos ajatellaan ihan kokonaisuudessaan sitä, mitä sä teet. Niin onko vinkkiä esimerkiksi viranomaisille, että pitäisikö luomuun liittyviä asioita vähän höllentää? Tai pitäisikö saada jotain helpotuksia? Tai jotain muuta tällaista. Jos sä nyt palaisit 10 vuotta taaksepäin.

SL: Kyllä se lähtötiimi on. Monesti puhutaan startupien ja uusien yrityksien osalta, että miten tärkeetä se tiimi on, joka on siinä tekemässä. Niin se on vahvistunut varmasti se homma. Ja viranomaisten kanssa, niin on ollut tosi keskusteleva linja ja muuta. Mutta vielä enemmän heti alusta pitäisi olla se, että nostaa puhelimen ja soittaa ihmisille. Tai aina parempi, jos käy vielä henkilökohtaisesti juttelemassa.

OH: Ettei vaan laita mailia, että tässä on nämä, vaan käydä oikeeta dialogia.

SL: Kyllä. Asioista täytyy ottaa ihan valtava määrä selvää. Elintarviketuotanto on valtavan säänneltyä, mikä on myöskin must-juttu. Siinä on selvitettävää asiaa valtavasti. Nyt kymmenessä vuodessa, kun katsoo taaksepäin, niin on viranomaisten suhtautumisessa tapahtunut valtava muutos. Mutta ei se tapahdu hetkessä.

OH: Onko se tapahtunut parempaan suuntaan?

SL: Parempaan suuntaan. Paljon parempaan.

OH: Hyvä. Että meilläkin viranomaiset kykenee oppimaan jotain asioita.

SL: Kyllä.

OH: Mä tuossa tutustuin taas, kun alkaa tämä EU:n uusi ohjelmakausi. Ja siellä on uudet rakennerahastot. Siellä sitten tuli myös yritysten kehittämistukia käyttöön. Niin mä oikeastaan huusin pää punaisena, melkein capslocki päällä LinkedInissä, että ei voi olla totta. Nyt mennään taas määrättyihin hakuaikoihin, kun aikaisemmin oli jatkuvia hakuja. Että ei voida mennä taaksepäin. Että kaikessa mennään taaksepäin, tuntuu välillä siltä. Mutta se on hyvä, että elintarvikepuolella ollaan menty eteenpäin.

SL: Joo. Dialogi on mun mielestä lisääntynyt. Se on aina hyvä asia.

OH: Koetko sä, että viranomaisvalvonnassa näkyy myös nämä kestävän kehityksen teemat? Siis joku näistä 17:sta teemasta. Olkoon se vaikka sitten työntekijöiden hyvinvointia. Tuleeko nämä teemat esille, kun tulee työturvallisuustarkastuksia, ja elintarviketarkastaja tulee käymään, ja luomutarkastaja tulee käymään? Ja paloviranomainen tsekkaa, että mitä on tapahtunut, niin poispäin. Niin heijastuuko nämä teemat jo siellä ylätasolla heidän toiminnassaan?

SL: Lainsäädännön tasolta varmasti heijastuu. Mutta nehän on Suomessa jo lähtökohtaisesti hyvin korkealla tasolla. Että mitä kautta ne oikeastaan heijastuu, on sitten, esimerkiksi työntekijöiden oikeuksien kannalta, jos tulee ulkomailta hankittava alihankinta, tai kolmansista maista. Sinne ne tulee oikeestaan sitten keskusliikkeiden, S-ryhmän, K-ryhmän, Lidlin, niin heidän vaatimuksiensa kautta sitten. Jotka sitten taas pohjautuu YK:n ja Agenda 2030 pohjalle.

OH: Joo, että ne ei heijastu viranomaisten toiminnasta vielä, vaan se tulee asiakkaan toiminnasta. Siis sen jakelija-asiakkaan.

SL: Kyllä. Mutta viranomaisten toimintaan se heijastuu lakien kautta sitten ihan puhtaasti. Mutta ei niitä ole avattu tässä kontekstissa.

OH: Näkisitkö, että olisiko syytä aukaista?

SL: Kyllä se voisi olla hyvä niitä avata. Mutta ymmärrän, että ei sitä kautta voi kaikkia lähestyä. Ja se varmasti tulee sieltä. Eli kyllähän viranomaisiinkin tulee uutta sukupolvea ja muuta. Niin se näkyy sitä kautta viiveellä.

OH: Niin, että me vanhat kärmyt kun häivytään täältä työelämästä pois, niin sitten uusi sukupolvi ajattelee asioita eritavalla. Ehkä se vaatii tämän hitaan kierroksen.

SL: Kyllä. Ja siis viranomaisissa taas, että on ennakoitavuus. Se, että prosessit vaativat aikaa ja muutoksetkin on hitaita. Niin tavallaanhan se suojaa ja lisää ennakoitavuutta. Ja ennakoitavuus on hyvä asia tässä nopeasti muuttuvassa ja kehittyvässä, ja pitkiä harppauksia taaksepäin toisinaan ottavassa, maailmassa.

OH: Sä olet saanut tehdä eri kaupparyhmien kanssa duunia. Onko kaupparyhmillä merkittäviä eroja heidän laatuvaatimuksissaan, tuotteiden vaatimuksissa? Vai onko se periaatteessa, että tuolla mennään, sä jätät sitten, sillä hyvä.

SL: Oikeastaan se tulee pitkälti alan sisäisten vaatimuksien mukaan. Eli teollisuudenaloilla, esimerkiksi kasvihuonepuolella on Kauppapuutarhaliitto. Ja elintarvikepuolella on monia muitakin aloja, jotka on sitten määritelleet alakohtaiset vähimmäisvaatimukset tai laatuluokat, joihin sitten viitataan. Toki sitten on yleisiä, että jos tuotteet on paleltuneet, tai ne on väärin pakattu tai muuta. Niin ne määritellään joko sitten hankinnan ehdoissa, tai sitten siellä saattaa olla logistiikkaa ja pakkaamista varten vielä ylimääräisiä ehtoja.

OH: Joo. Eli tulee sieltä kuitenkin.

SL: Joo.

OH: Mä oon tämmöinen perinteinen vanha lihansyöjätyyppi. Kyllä mä itujakin syön. Ja kasviksiakin syön yhä enemmän ja enemmän. Myönnettäköön. Mun vaimon siskon plikka tekee tällä hetkellä väitöskirjaa planetaarisesta ruokavaliosta. Mä sitten olin hetken aikaa, että mikä toi on, että mitä sä tolla tarkoitat. Ja hän koittaa laskea siinä väikkärissään sitä, että paljonko me saataisiin syödä eri ruoka-aineita, jotta planeetan kantokyky pysyisi yllä. Että me ei syötäisi liikaa punaista lihaa, tai liikaa kalaa. Tai liikaa jotain muuta. Hän eri ravintoaineryhmiä jaottelee tässä. Hän sanoi tuossa viimeksi, kun keskusteltiin, että tällä hetkellä näyttäisi siltä, että noin 160 grammaa punaista lihaa olisi kuukausittainen, vai viikoittainen maksimiannos, jotta planeetan kantokyky riittäisi tähän meidän koko väestön ravitsemiseksi. Sun tuotteessa taitaa olla aika paljon proteiinia. Kun lihastahan saa proteiinia, ja vähän muutakin, B-vitamiinia. Mä juon olutta joskus, siitäkin nähtävästi saa. Niin paljon sun eri tuotteita pitäisi syödä, olkoon sitten vaikka Rouskuvan rapeeta tai alfalfaa tai muuta. Niin kuinka sun tuotteet vertautuu esimerkiksi punaiseen lihaan? Siis vaikka nautaan proteiininlähteenä, tai muiden ravintoaineiden lähteenä?

SL: Joo, toi punainen liha on siis tosi mielenkiintoinen asia. Tuolla kaupoissa, kun tuli aikanaan ennen koronaa paljon maistatettua tuotteita, niin varsinkin vanhemmalla väestöllä oli sellainen suhtautuminen, että ai kanin ruokaa. Ituja tai versoja. Mä luulen, että siinä on siis ihan kulttuurillinen homma, että sodan jälkeinen sukupolvi, niin liha on ollut menestyksen ja arvostuksen mitta kuitenkin. Jos katsotaan historiaa taaksepäin vähänkään pidemmälle, niin siitä ei ole pitkä aika, kun kouluihin tuli ensimmäinen liharuokapäivä. Ja viisi vuotta sittenköhän tuli nämä viimeiset ravitsemussuositukset. Taitaa olla pikkusen jo enemmän aikaa. Joissa ekaa kertaa oli valtavan suuri mullistus. Ekaa kertaa ohjattiin rajoittamaan punaisen lihan syöntiä 500:een grammaan viikossa. Koska jos katsoo ihan vaikka terveystilastoja, niin yleisimmät ennenaikaisen kuoleman syyt on sydän- ja verisuonitaudit. Jotka linkittyy sitten ruokavalioon yllättäen myöskin tosi tiiviisti. Kyllähän siinä on valtava murros tapahtunut nyt 10 vuodessa jo. Ja jos katsoo noita lapsia, ikäluokka 10:n vuoden molemmin puolin. Niin kyllä ne tiedostaa, että mikä on liha- ja mikä on kasvisruokavaliota. Ja kyselee sitä. Myöskin sieltä tulee, ravitsemuksen puolesta, eettiset näkökulmat sitten huomioidaan myöskin. Nuoret, se on niille itsestäänselvyys.

OH: Joo, että se ei olekaan enää pelkkä tämmöinen vanha lihansyöjä, että syödään punaista lihaa ja se on hyvää.

SL: Joo. Ja siis kasviksilla voi saavuttaa, ja kasvavassa iässä toki tarvitsee vähän enemmän sitten energiaa ja ravintoa ja proteiinia. Mutta ei aikuinen ihminen loppujen lopuksi, ei se ylimääräinen energia, mitä se ruuassa tai muuta saa, niin ei se edesauta muuta kuin massankasvua sitten loppujen lopuksi.

OH: Niin tai sitten se menee vessanpöntöstä alas. Niin, jota ei pysty sulattaan ja käyttään hyväksi, niin rasvaksi kerääntyy.

SL: Kyllä. Ja siis monipuolisesti. Syödä maukkaasti. Syödä siten, että tulee itselle hyvä olo.

OH: Mä hämmästelin, mä satun tuntemaan yhden sun yrityksen, voiko sitä nyt sanoa sijoittajaksi vai sparraajaksi. Millä nyt sanotaan. Niin Tapu kertoi hyvin, kun hän teki silmusalaatista salaattipedin, niin se salaattiruoka-annos meni kaikki. Mutta sitten jos hän teki jostain muusta salaatista sen pedin, niin se ei mennyt kaikki. Eli hän rakensi sun tuotteen päälle sen ruoka-annoksen. Ja ainakin hänen muksunsa, tai jotkut sukulaiset, en mä tiedä ketkä se nyt oli, muista enää, niin tykkäsi siitä kauheesti. Ja sanoi, että tämähän toimii näin.

SL: Joo. Ja toi tulee ihan siitä, että ruoassa yllättävän tärkeä juttu on se maku. Että ihminen tekee kuitenkin päätöksiään sen perusteella, tunteen perusteella, maun perusteella. Sen jälkeen niitä perustellaan sitten muilla asioilla. Sitten tottumuksella on myöskin valtava merkitys siihen. Että kaupassa kierretään pääsääntöisesti aina sama reitti ja ostetaan samat tuotteet. Ja miten se sitten kehittyy verkkokauppojen ja kotitoimitusten kautta, niin se tulee varmaan entisestään korostumaan. Heräteostokset jää vähemmäksi, mikä saattaa myöskin auttaa sitä, että pystyt jollain applikaatiolla tai muulla seuraamaan ja katsomaan omia ruokailu- ja kulutustottumuksia.

OH: Me puhuttiin joskus pitkän aikaa sitten, että sulle tulee tehdaskierroksia. Joko sä olet pystynyt kehittään sen, että nähdään, mitä se vertikaaliviljely todellisuudessa on?

SL: Ei, nyt ei varsinkaan ole ollut, sattuneesta syystä, korona-aikana minkäänlaisia kierroksia. Ja tosi tarkkaa. Mutta mä luulen, että virtuaalisia kierroksia voisi alkaa kohta suunnittelemaan.

OH: Jes, hienoa. Mä unohdin ihan täysin koronan, koska tänään tuli just tieto, että nyt maskisuosituksestakin luovuttiin. Nyt jotenkin tuntuu siltä, että tämä korona on pikkuhiljaa ohi. Vaikka se välttämättä ei olekaan ohi. Että katsotaan nyt sitten, mitä ensi syksynä tapahtuu. Mutta tämä unohtui ihan totaalisesti, että ai niin meillä on ollut myös korona.

SL: Ja toivotaan sellaista kesää, kesäthän on nyt ollut koronan osalta helpompia. Niin että ihmiset käyttäytyisivät fiksusti ja olisi lämmin ja aurinkoinen kesä.

OH: Samulin yritys, eli Silmusalaatti, se on aika poikkeuksellinen yritys. Startupeja ja pieniä yrityksiä olen saanut katsella useampiakin, niin Samuli on aika poikkeuksellisesti pystynyt rakentaan oman yrityksensä siten, että vaikka nyt kauheita voittoja ja kauheita tuottoja ei ole tullut, mutta ei kuitenkaan isoja tappioitakaan. Että melkein jo omilla rahoilla, ja ehkä vähän vanhemmilta ja Finnveralta lainattu, niin sillä ollaan kasvettu. Ja se kasvaminen on tapahtunut sitten osittain kassan ehdoilla. Ja sillä, että jos sieltä voittoa tulee, niin se sitten sijoitetaan takaisin siihen yritykseen. Siis aivan toisin kuin moni startup tekee tällä hetkellä. Koetko sä, että toi malli on ollut sulle hyvä tai fiksu? Koska mä yrityskehittäjänä itse aina välillä vähän karsastan sitä startupmaailmaa, että pitää painaa 300 prosenttia lasissa koko ajan. Kyllähän säkin olet painanut. Mutta kuvaile, onko toi ollut fiksua, vai hakisitko nyt, 10 vuotta jälkikäteen, niin koittaisitko hakea eka 2 miljoonaa, ja sitten 50 miljoonaa, ja sitten sen jälkeen tulisit ylös tai alas kovaa vauhtia?

SL: Sen kun tietäisikin aina lähtötilanteessa, että miten se menee. Mutta kyllä mä näen, että tämä on ollut kuitenkin sellainen valtava, pitkä oppimisvaihe. Ja tärkeämpää oikeastaan, varmaan tulevaisuudessa vielä korostuneemmin, on se oppiminen kuin mitä osaaminen. Että monia asioita varmasti tekisin toisin. Eikä tämä ole kaikkein itseään säästävin vaihtoehto ollut. Ja sitten se on kuitenkin, yritystoiminta on riskien ottamista, mutta myöskin niitten hallintaa. Tämä on kehittynyt tätä tahtia. Ja kun katsoo noita isoja firmoja, niin ei nekään, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, ole varsinkaan tälle elintarviketuotantopuolelle tullut lyhyessä ajassa. Joku Coca-Cola Company myi 1898 kaksitoistapulloa Coca-Colaa päivässä. Nykyään ne myy hieman enemmän.

OH: Ehkä. Muutaman.

SL: Ja siellä taisi olla kolme konkurssiakin itse asiassa välissä. Että sitten oikeastaan vasta 1950-luvulta, 60-luvulta, niin on heidän maailmanvalloituksensa alkanut. Asiat ottavat aikansa. Nämä on kuitenkin myös ruokakulttuurillisia juttuja. Ja kulttuurin muuttaminen, niin se on pitkä prosessi.

OH: Se on todella, todella hidasta. Yhtenä teemana kestävässä kehityksessä on hyvä koulutus. Ja okei, sulla varmaan on ihan hyvä koulutus tuolta tekniikan puolelta. Ja sä koulutat omaa henkilökuntaa koko ajan kehittään. Te olette kaikki luomuviljelijöitä, eikö se ollut näin?

SL: Kyllä. Kaikilla on sama titteli.

OH: Ja kaikilla on monipuoliset tehtävät siellä ympäriämpäri. Se on hienoa katsoa, meillä oli hetken aikaa töissä yksi kaveri, joka oli Samulilla hetken aikaa töissä. Ja sitten tuli meille hetkeksi aikaa töihin. Ja nyt sä taisit Jasin palkata kokonaan töihin.

SL: Joo, kyllä.

OH: Että kyllä näki, että on elintarvikekoulutusta harrastettu siellä. Koulutit valmiiksi meille hyvän osaajan siihen meidän senhetkiseen tarpeeseen. Kiitos siitä.

SL: Kyllä ihmisillä on erilaisia, että meilläkin on tosi eritaustalla olevia ihmisiä. Eri osaamispaletilla olevia ihmisiä. Hyväksytään erilaisuutta, ja ollaan välillä erimielisiäkin asioista. Se on valtava rikkaus. Toki se välillä kuluttaa, ja käydään paljon keskusteluja. Sitten kyllä mulla on myöskin hyvin vahva oma näkemys. Mutta se vaatii sen kokonaisuuden. Ja nyt ollaan yli kolme vuotta rakennettu BRC-laatujärjestelmää, niin se tähtää siihen jatkuvaan parantamiseen. Toki hyvin paljon ohjatummin, kuin vaikka ISO9001-johtamisjärjestelmä.

OH: Tämä oli hieno keskustelu. Mä en muista kaikkia sun tuotteiden nimiä, ikävä kyllä.

SL: Alfalfa silmusalaatti, joka sopii perheen nuorimmille. Melkein kaikille sopiva maku. Parsakaali silmusalaatti, joka on muuten samanlainen, mutta siinä on sitten parsakaalin versoja joukossa, joka antaa sen kaalinmaun. Tulinen silmusalaatti sopii sitten grilliruokien kanssa esimerkiksi, että siinä on vähän kirpakampi jälkimaku aikuiseen makuun. Ja Rouskuva silmusalaatti, jossa on 11 grammaa proteiinia. Hyvin löytyy lisäksi kuituja. Sopii snackina, tai patoihin, keittoihin. Tai ihan salaattiin sitten proteiinia antamaan.

OH: Mistä sun tuotteet löytää? Ja mistä pääsee tutustuun tarkemmin sun tuotteisiin, jos haluaa vaikka netin kautta katsella.

SL: Nettisivut on www.silmusalaatti.fi. Sieltä löytyy myöskin kauppahaku. Mutta käytännössä kaikki Suomen S- ja K-kaupat, niin saa tilattua valikoimiinsa. Että jos ei jo ole, niin antaa sitten vaan palautetta kauppiaalle, tai alueosuuskaupalle, niin tuotteet tulee sitä kautta sitten valikoimiin. Ja varmasti löytää perille.

OH: Hieno juttu. Kiitoksia Samuli tosi paljon tästä. Poikkeuksellinen yritys, joka kasvaa. Kasvaa vielä kannattavasti, ja harjoittaa omassa liiketoiminnassaan kestävää kehitystä. Sekä ne on aika pirskatin hyviä ne sun salaatit.

SL: Joo, niin kun puhuttiin tuossa aiemmin, niin hauska vertailu tuohon nyhtökauraan, josta juuri tuli Pauligin ajan kumulatiiviset tappiot, oliko 48 miljoonaa. Että Silmusalaatti on kuitenkin tehnyt yli 48 miljoonaa enemmän tulosta kuin nyhtökaura.

OH: Kiitoksia Samuli. Oli kiva, että kuuntelit podcastia. Lisää teemasta tulee vielä, kestävään kehitykseen, kannattavaan yritykseen, ja liiketoiminnan kehittämiseen. Kiitti moi.

SL: Kiitos, hei.

Puhujien merkinnät:

OH: Otto Härkönen
JS: Jarkko Saari

OH: [Askelia.] Tervetuloa kuuntelemaan Tuote- ja palveluvirittämö -hankkeessa äänitettyä podcastsarjaa. Tämän sarjan tarkoituksena on kehittää yritysten liiketoimintaa ja koittaa saada Suomeen lisää veromarkkoja. Eli toivottavasti saat tästä joitakin vinkkejä, kuinka oma yrityksesi voisi menestyä tulevaisuudessa hiukan paremmin. Tämän päivän teemana on luottamus, ja vieraana mulla on täällä Jarkko Saari. Jarkko kertoo kohta itsestään hieman lisää. Mulla itsellä tausta on se, että mä olen Metropoliassa lehtorina ja mulla on pari omaa yritystä tuossa. Toinen on konsultointia ja toinen elintarviketehdasta. Mä olen Yrittäjien hallituksessa ja kymmenkunnan yrityksen advisor boardissa. Mun nimi oli siis Otto Härkönen, ja mä olen teidän hostinne tänään. Mutta kerro Jarkko itsestäsi.

JS: Tervehdys vaan ja mukavaa, että sain kutsun. Olen siis Saaren Jarkko Toisintekijät Oy:stä. Tosin en ainoastaan Toisintekijät Oy:stä tässä, kun Otto toi vähän tätä yrityskuviota, olen 5K Group -konsernin yksi omistajista, joka toimii emoyhtiönä. Toisintekijät Oy on yksi tytäryhtiöistä ja Elämän Huoltamo on toinen. Tänään tässä istun nimenomaan nyt Toisintekijät Oy:n paita ja hattu päässä. Otto vähän kertoi, kuka hän on ja mistä hän on. Mun tausta tulee vahvasti tuolta sosiaalipuolelta. Osaaminen ja johtaminen ja tämäntyyppiset sektorit on siellä vahvana. Mä olen koulutettu ratkaisukeskeinen terapeutti. Mä tuon sieltä ratkaisukeskeisen terapian maailmasta aika paljon näkökulmia ja ajatuksia ihmisen mielen saloista ja siitä, kuinka ihmisen mielen saloja pystyttäisi hyödyntämään yritysten kehittämisessä. Tämän päivän teemaan erityisesti se liittyy, kun puhutaan teemasta luottamus.

OH: Joo, meillä on tosi haastava teema kokonaisuudessaan, eli luottamus, mitä se on, kuinka sitä rakennetaan ja kuinka me saadaan asiakkaan luottamus rakennettua eteenpäin. Mä tuossa tutustuin tällaisen proffan kuin Kirsimarja Blomqvistin kirjoituksiin siitä, kuinka luottamus on muuttunut. Hän omassa kirjallisuudessaan puhuu siitä, että jo ennen koronaa meillä maailma ja kaikki järjestelmät on muuttunut enemmän digitaalisiksi. Hän jaottelee luottamuksen perinteisen luottamuksen rakentamiseksi ja toisaalta modernin luottamuksen rakentamiseksi. Tässä perinteisessä luottamuksessa Kirsimarja käsittelee sellaisia asioita kuin: ihmisiä, ihmisten välistä kanssakäymistä, fyysistä tilaa. Se, että luottamus rakentuu hitaasti. Siihen kuuluu tärkeänä osa-alueena luottavaisuus. Jollakin tavalla sen hitaan toisen tuntemisen kautta on ennustettavuutta mukana ja sitten toisaalta passiivisuutta. Eli kun sä luotat johonkin toiseen, sä voit olla aika passiivinen sillain, että sun ei tarvi kauheasti tehdä sen eteen, vaan sä luotat, että toinen saa hommat tehtyä. Mutta sitten kun me tullaan tähän moderniin luottamuksen rakentamiseen, jota varsinkin nyt koronan jälkihöyryissä… ja tämä digiloikka on ollut tosi valtava. Meille tulee siihen luottamuksen rakentamiseen sen ihmisen lisäksi: teknologian toimivuus; mitä teknologiaa me käytetään, kun me kohdataan digitaalisesti; instituution tuoma arvostus sinne taustalle. Sitten tästä fyysisestä tilasta on siirrytty virtuaalisiin tiloihin yhä nopeampaa, nopeampaa, eli luottamus pitää pystyä rakentamaan melkein heti, kun aikaisemmin sä olet voinut vähän jutella siinä ja kahvikuppia ja niin poispäin. Yhä enemmän analyyttisuutta tarvitaan, totta kai toisen ihmisen ymmärtämistä, mutta myös tämmöistä proaktiivista toimintaa. Kun sä toimit tämän teeman piirissä aika paljon, mitä sulle herää tavallaan tästä muutoksesta? Oletko sä kokenut, että tämä muutos on samantyylinen kuin mitä tuo Kirsimarja kuvaa omissa teksteissään?

JS: Kyllä mä silleen allekirjoitan tuo tavallaan, että mitä tämä moderni maailma on tuonut mukanaan. Juuri tuon näkökulman siitä, että luottamus tavallaan pitää pystyä rakentamaan jotenkin hirmu paljon nopeammin. Kuvitellaan nyt vaikka, että viedään tämä tämmöiseen Teams-maailmaan. Jos meillä ei olekaan sitä kahvikuppia siinä mukana, kun me kohdataan, vaan tässä ollaan suurin piirtein silleen, että terve. Sitten kerrotaan ne nimet ja sitten silleen, että milläs asialla tässä ollaan. Se koko rytmiikka sen luottamuksen rakentamiseen ja ne elementit, millä se tehdään, nehän on hirmuisesti tietysti muuttuneet. Miten mä näen tuon asian, on se, että tämähän on myös mahdollistanut omalla tavallaan erilaisia asioita nyt tämä digitalisaation, esimerkiksi vaikka kyky lukea itseään. Jos ajatellaan, että ollaan vaikka näillä kameroilla näkyviä. Normaalisti, jos me ollaan siellä palaverihuoneessa, mähän en näe itseäni käytännössä katsoen ollenkaan, joten mä tavallaan pysty ehkä myöskään niin paljon vaikuttamaan siihen, millaisia mun oman kasvon eleet ja ilmeet on. Mä en niitä. Totta kai mä voin tehdä niitä asioita, mutta mä en rekisteröi niitä samalla tavalla, koska mulla ei ole sitä peiliä, mutta nythän mulla parhaimmillaan on se peili. Jos mä olen oikein fiksu toimija tässä digitaalisessa ympäristössä, mä nimenomaan pidän oman kamerani päällä, koska samaan aikaan mä luen sekä omaa kehollisuutta, ilmeitä, katseitani, miten mä vastaan taas sen asiakkaan tarinaan. Sen ei tarvi olla asiakaskaan, vaan sen vastapelaajan, kenen kanssa mä olen rakentamassa luottamusta. Miten mun tapa puhua, miten mun kasvojen ilmeet, eleet korreloi tätä luottamusta suhteessa häneen. Tämä antaa mun mielestä myös mielettömästi uusia mahdollisuuksia. Mä ehdottomasti olen samaa mieltä, että kyllähän tämä rytmiikka on muuttunut, mutta samalla tämä modernisaatio tuo meille kyllä hienoja ulottuvuuksia luottamuksen rakentamiseen. Jos mietitään, miten luottamusta esimerkiksi parhaimmillaan voi rakentaa. NLP-maailmassa on tämmöinen samauttaminen yhdenlainen termi. Sitten mä mietin sitä, että sitähän se luottamus parhaimmillaan on, että pyritään vastaamaan sen toisen signaaleihin, rytmisyyteen, kehonkielisyyteen, äänen käyttöihin puhumalla ehkä samantyyppistä kieltä kuin hän, jolloin puhutaankin itse asiassa oman toiminnan ja käyttäytymisen joustattamisesta. Tätä kyseistä ei löydy suomisanakirjasta. [Naureskelua.] Se löytyy meidän kirjastosta. Kyetä joustattamaan omaa käyttäytymistä suhteessa toisen käyttäytymiseen, ja siellä perustausta on pyrkiä rakentamaan luottamus meidän kahden välille ja luomaan sitä kautta tunnetila siitä, että perhana, hei nyt tässä on jotain tuttua, kun mä istun tuossa Oton kanssa ja mites mä nyt bondaankin tuon Oton jotenkin näin hyvin. Mehän voidaan itse vaikuttaa siihen hirveän paljon, kun me luetaan sen toisen signaaleja.

OH: Joo. Tässä tuli oikeastaan just se, että tämähän on sitä ymmärtämistä.

JS: Eiks vaan.

OH: Se on vaan pilkottu paljon pienempiin osa-alueisiin, niin kuin just nämä kehonkieli ja muut. Toi oli tosi upea juttu. Mä taas huomaan, että hitto soikoon, kun mä olen vanha. [Naurua.]

JS: Ei tässä nyt ihan tuoreita olla enää itsekään.

OH: Niin niin, mutta tiiätkö, kun sä puhuit tästä digitaalisuuden mahdollisuudesta, että sullahan on peili, kelle sä juttelet koko ajan. Sä näet, kuin sä käyttäydyt ja muuta. Toihan on erinomainen ajatusmalli, että sä pystyt saamaan siitä tekniikasta paljon enemmän hyötyjä irti kuin se toisaalta tuo haittaa.

JS: Me mennään ihmisen persoonaan. Mennään ehkä enemmän sitä kautta. Mä ymmärrän, että tietyllä lailla vaikka introvertit ihmiset… Jos vaikka katsoo sitä siitä näkökulmasta, asetelma siitä, että minä näen koko ajan itseni, kun minä tässä puhun, ei ole helppo tietenkään. Mä en väitä, että on helppo. Mutta jos sen kääntää tuohon, että vau, mikä mahdollisuus tämä itse asiassa on mun myös oppia itse itsestäni ja tavastani olla, kyllä silloin myös nekin… En mä tiedän, onko tämä nyt introverttikysymys, mutta ne persoonat, joille se on kiusallista ja tuntuu epämiellyttävältä katsoa itseänsä, kun puhuu. Tämä on loistava paikka harjoitella sitä. Harjoittelisi ensin turvallisessa ympäristössä vaikka frendin kanssa tai jonkun sellaisen henkilön kanssa, johon se luottamuksellinen suhde on jo niin vahva, että mä uskallan. Mä voin vaikka vähän töpätäkin tässä. Se ei haittaa mitään. Koska tämähän kytkeytyy teemaan häpeä. Kun me ensin harjoitellaan turvallisessa ympäristössä, meidän ei tarvii ehkä hävetä niin paljon itseämme, joka kytkeytyy taas identiteettiin, minäkuvaan. Me voidaan vahvistaa tällä mun mielestä hirmu paljon myös sitä minäkuvaa.

OH: Kyllä, joo.

JS: Lisätä rohkeutta ja poistaa häpeää.

OH: Nämä on mielenkiintoisia kysymyksiä. Jos mä pohdin luottamusta, luottamuksen rakentamista eri konteksteissa, olkoon vaikka sitten esimiehen ja alaisen välisen suhde, tai sitten olkoon yhteiskumppani tai asiakas tai oma perhe tai se rakas tai lapset tai ystävät. Minkä näköiseen viitekehykseen sä laittaisit nämä? Eikö nämä kuitenkin ole loppujen lopuksi aika samaa juttua? Se luottamus rakentuu jostain. Se rakentuu niistä teoista ja siitä, että sä osaat jotain ja pidät sanasi ja niin poispäin. Onko näissä sun mielestä mitään eroa?

JS: Tämä on tosi mielenkiintoinen. Mä törmään tähän tosi usein. Mun sisällä asuu pieni insinööri myös. Mä on hyvin looginen ja tavallaan sitä kautta myös mä etsin yksinkertaistuksia, koska mun mielestä monet asiat ovat yksinkertaisia kuitenkin. Me teemme niistä vain helposti monimutkaisia. Tällä introlla mä ajan siihen, että kun mä pohdin, mistä luottamus rakentuu, mä näen sen jotenkin kolmiona. Ja mä lepuutan itse hyvin usein vasemmalla olkapäällä tällaista kolmiota. Mulla on se metaforana. Siellä ihan piikissä on toisen ihmisen aito kunnioitus, joka on valtavankokoinen möhkäle ja muodostuu monenlaisista paloista, mutta se on piikin siellä kärjessä. Sitten siellä oikeassa alareunassa on itse asiassa puheet ja lupaukset. Ja samaan aikaan mä pohdin koko ajan sitä, että mitäs mä päästelen täältä suustani. Onko ne asiat sen kokoisia, että tietyllä lailla lupaa niin vähän, että voit olla absoluuttisen varma, että pystyt sen pitämään. Se on jo yksi lähtökohta sille tavalla olla olemassa ja rakentaa luottamusta. Sitten tulee se viimeinen pala kakkua, se viimeinen kolmio kärki, on sitten ne lupausten mukaiset teot. Jollain lailla kaikessa yksinkertaisuudessaan tätä triangelia, kun pyörittää vaikka vuorovaikutuksessa ja huolehtii siitä, että toiselle syntyy koko ajan se tunne, että tuota aidosti kiinnostaa, mitä mä fundeeraan. Jolloin tullaan kysymisen ja kuuntelemiseen jaloon taitoon. Meillä on oma tällainen iloinen 5K-maailma, joka muodostuu sanoista kunnioittaminen, kysyminen, kuunteleminen, kannustaminen ja kiittäminen. Musta nämä kytkeytyy siihen aitoon kunnioitukseen hirmu vahvasti nämä kaikki viisi K:ta. Se, että mä annan arvon myös tuon toisen sanomisille, mä olen kiinnostunut niistä. Se, että olenko mä samanmielinen hänen kanssaan aina. Ei. Se on eri asia. Mutta mä annan arvon sille, että ahaa okei, se funtsaa ja kelaa noita asioita tuosta näkökulmasta. Sillä on varmaan joku pointsi, mitähän varten. Jos mä olen yhtään kiinnostunut enemmän siitä, mä lähden vähän utelee lisää, jolloin mä luon taas luottamusta ja mun on helpompi käsittää, jolloin mun on helpompi arvostaa. Sitten tullaan tietysti niin kuin sanottu, puheet ja lupaukset. Jos viedään tämä lasten kasvatusmaailmaan, mitäs ne kasvatusoppaat yleensä sanoo.

OH: No niin.

JS: Lupaa just sen verran, mistä olet varma, että pystyt pitämään, koska pahinta on se, että sä petät luottamuksen. Lupasit, että huomenna tulee jäätelötötterö, mutta ei tule. Ei tämä sen kummoisempi ole tavallaan.

OH: Tämä on hassu tämä meidän maailma, koska oikeastaan kaikkihan meillä perustuu siihen luottamuksen rakentamiseen. Nyt jos me ajatellaan vaikka dollarin kurssia tai euron kurssia, aikaisemmin se oli kultavarannossa ja nykyään se perustuu vain siihen luottamiseen, että keskuspankit sitten kantaa sen vastuun, mitä ne on ottanut. Sitten näihin on tullut lisää lohkoketjuja ja tekniikkaa kehitetty API-talouden kanssa. Sä keräät dataa ulkopuolelta. Sulla on API:n rajapinta. Sä keräät dataa sieltä ja sitten sä liität omaa dataasi siihen. Mutta sun on vain luotettava siihen, että toinen tuottaa oikeellista tietoa. Toisaalta tämä on aika vaarallista. Kun me ajatellaan nyt digimaailmaa, nettimaailmaa kokonaisuudessaan, meillähän on tosi paljon lähteitä, joista me ei voida olla ihan täysin varmoja, että onko se luotettava lähde.

JS: Tämä on hyvä pointti. Tässä ajassa, jos meidän piti aikaisemminkin olla lähdekriittisiä, vielä silloin kun kirjahyllyssä oli Spectrum. [Naurahduksia.] Nuoremmat kuuntelijat eivät tiedä, mistä puhutaan, mutta…

OH: Joskus aikanaan myytiin sellaisia tietosanakirjoja. [Naurua.]

JS: Jotka olivat sen ajan Google.

OH: Niin ja Wikipedia.

JS: Ja Wikipedia. Onhan se selkeää. Mä toivoisin tosi paljon itse ihmisiltä sellaista lähdekriittisyyttä, että oltaisi oikeasti kriittisiä ja ennen kaikkea ei nyt ainakaan suollettaisi tuolla sosiaalisessa mediassa sitä jonkun kaverin kirjoittamaa sitä, tätä ja tuota. Mälsää ehkä nostaa tähän esille, mutta otetaan nyt tämä erittäin ikävä Ukraina-case. Varmaan propagandakoneistot jytää molempiin suuntiin. Sekin pitää muistaa. Mä en todellakaan tarkoita enkä asetu nyt kummankaan enkä kumpaakaan vastaan. Pitää aina muistaa, että tällaisessakin tilanteessa on koko ajan lanteillaan aina puolensa ja koneistot jauhaa tietoa, kuvamateriaalia ja muuta ja mikä on relevanttia, mikä ei ole, mikä on uskottavaa, mikä ei ole. Koska sitä inputia tavallaan sitä viestisisältöä tulee ihan nanosekunneissa, kyllä me ihmiset ollaan tosi tiukilla, jos me ei olla hereillä koko ajan ja lähdekriittisiä. Mä tietysti tarkastelen terapeuttina myös ihmisen ahdistuneisuutta ja sitä. Kyllähän tässä ajassa on tosi helppo ahdistua ja testauttaa sitä kautta, kuinka se resilienssi mahtaa toimia ja kuinka ei, koska kyllä sitä tavaraa hurjasti ja mihin mä voin luottaa ja mihin en.

OH: Mä en enää osaa olla lähdekriittinen. Mä koitan vain hakea dataa riittävästi ja katsoa, tukeeko se data toisiaan. Sitten esimerkiksi asiakastyössä mä puhun tällaisesta takki auki menemisestä taikka sitten taustatöiden tekemisestä. Se, että jos olet uuteen yritykseen yhteydessä, sä kaivat sieltä dataa, paljonko siellä on liikevaihtoa, minkä näköisiä tuotteita ne on olleet, keitä siellä mahdollisesti on töissä ja mitä ne työntekijät postailee Linkkarissa tai Facebookissa tai Instassa tai Twitterissä, löytyykö tällaisia. Tällaisen taustatyön tekeminen ja sieltä sen analyyttisyyden nostaminen sitä, että sä koitat lukea sieltä sisältä, mitä siellä tapahtuu, kuinka siellä tapahtuu. Näin digiaikana se päästää meidät huomattavasti nopeammin tutustumaan siihen toiseen osapuoleen ja ehkä ymmärtämäänkin sitä.

JS: Joo. Tämä oli hyvä nosto. Me lähdettiin luottamuksen rakentamisella ja otetaas tähän nyt vaikka myynti mukaan tähän hommaan. Se ikuinen myyttinen kirosana: myynti. Lähdetään vaikka tällaisesta mielikuvasta, että meillä on tapaaminen Otto sinun kanssa. Meillä on yrityskuviot rupeamassa tässä ehkä kytkeytyy kohta yhteen, ja me ollaan sovittu tapaaminen, että mä tulen esittelemään meidän palveluita sulle viikon kuluttua. Mä tiedän, että sulla on tietynlainen yritys. Okei, nyt on sovittu tapaaminen. Me ollaan esimeriksi toimittu niin, että mehän otetaan se taustatieto, mitä teidän yrityksen vaikka nettisivuilta löytyy, taloustiedoista ja muuta. Me kerätään tietyt speksit: liikevaihtoa, tulosta, henkilöstömääriä, ehkä vähän luetaan, mitä tavoitteita teillä ehkä siellä on. Yksi, mihin me tartutaan tosi vahvasti, me yritetään etsiä se arvopohja sieltä. Mikä on se arvopohja, mihin se teidän tarina rakentuu. Me tehdään ne näkyväksi siihen meidän presentaatioon. Eli me lähdetään liikkeelle teidän esittelyllä, kun me tulemme teitä tapaamaan. Eli me ei lähdetään esittelemään meidän palveluita, vaan me esitellään teidät. Sen jälkeen me lähdetään siihen seuraavaan tavallaan luotettavuustsekkaukseen silleen, että nämä on niitä havaintoja, joita me ollaan poimittu, haluatteko te kertoa teistä vähän lisää. Koska me ollaan havaittu myös sellaisia asioita, että ne faktat ei päde siellä nettisivuilla. Sitten on hyvä, kun ne kysyy, mistä te olette poiminut nämä. ”Teidän nettisivuilta.” ”Oikeastiko?” ”Oikeasti.”

OH: Joo. [Naurahdus.]

JS: Tämä on psykologisesti tosi mielenkiintoinen, koska monesti se on tuottanut semmoisen vau-efektin, kun me mennäänkin puhuu heistä eikä meistä. Ja sitten kerrotaan tietysti vähän, että mitä me tehdään ja millaisia palveluita meillä on. Mutta me ollaankin käännetty se paljon enemmän, että me ollaan kiinnostuttu teistä. Kertokaa teistä vähän.

OH: Tätä on ihan liian vähän.

JS: Joo.

OH: Siis sitä on ihan liian vähän, että ihmiset kiinnostuisi toisesta ihmisestä ja kiinnostuttaisi toisen yrityksestä ja siitä, mitä toinen tekee kokonaisuudessaan. Mä viittaan edelleen tämän luottamuksen yhteydessä tähän, että se näkyy joka paikassa. Rauhanneuvotteluissa joku Ahtisaaren CMI. Ahtisaarihan kertoi, että ensimmäisen juttu, joka piti rauhanneuvotteluissa tehdä, on rakentaa luottamus siihen toiseen osapuoleen. Sen jälkeen, kun on luottamus siihen, sitten se pikkuhiljaa alkaa kertomaan niitä omia juttuja ja tuomaan niitä asioita esille. Mulla oli vanha, vanha… Nykyinenkin asiakas vielä, mutta mä keskustelen hänestä vanhana asiakkaana. Hän kuvasi mulle sitä luottamuksen rakentamista, jota hän teki mun kanssa. Nyt me puhutaan vanhasta ajasta, mutta vaikka tämä maailma on nopeutunut, mä uskon jollain tavalla, että samalla tyylillä luottamus rakentuu edelleenkin. Sanoi, että hän tekee testejä. Kun istutaan kahveella, ollaan vähän aikaa juteltu ja tultu muustakin keskustelee kuin pelkästä säästä, sitten hän kertoo jotain pientä hänelle merkityksetöntä, mutta jotain sellaista asiaa, josta kukaan muu ei tiedä. Hän vilauttaa sen mulle ja sen jälkeen odottaa kuukauden, kaksi ja katsoo, tuleeko missään esille.

JS: M-hm.

OH: Jos hän kuulee sitten jostain muualta sen asian, sitten on luottamus mennyt. That’s it. Mutta jos se on pysynyt meidän välisenä pikkujuttuna, johonka me totta kai keskenään voidaan palata, sitten se luottamus tavallaan nousee seuraavalle portaalle. Sitten hän tekee taas jossain vaiheessa seuraavan testin, ja taas se luottamus nousee seuraavalle portaalle. Kunnes sitten sieltä loppujen lopuksi pahimmillaan tulee sellainen, että hän pystyy jättämään henkensä sun käsiin.

JS: M-hm.

OH: Just tämän asiakkaan kävi siten, että heillä oli perheen kanssa sitten jossain vaiheessa vähän ongelmia vaimon kanssa. Me istuttiin just ennen uutta vuotta lounaalla vielä siinä, ja hän kiroili, että hitto soikoon, kun tuon kanssa menee vähän heikosti ja nyt pitäisi saada aikaa sille, mutta työt vie kaiken ajan, että ei vain ole aikaa, mitäköhän hän nyt tässä tekisi. Sitten mä sanoin sille, että hei, lähtekää uutena vuotena… Mä asuin silloin Lappeenrannassa… Patriaan lounaalle sinne ja menkää viettää hauska ilta. Ei kun vanhemmat asuu toisella paikkaa. Ei he saa lastenhoitajaa. Uusi vuosi, mieti nyt vähän, uudeksi vuodeksi lastenhoitaja, että tosi kiva juttu. Mä sitten sanoin, että mä tulen hoitaa sun muksuja. Sitten se luottamus meidän välillä oli rakentunut jo niin kovaksi, että mä sain ihan tosissaan mennä hoitamaan heidän muksujaan. Me ammuttiin raketit siinä illalla ja sitten katseltiin telkkaria, ja ne vietti mukavan illan vaimonsa kanssa. Mä jotenkin näin, että luottamus voi rakentua aika pirun kovaksi myös asiakassuhteessa.

JS: Kyllä se näin on, ja sitten mitäs tämä kaikki ihan ensisijaisesti on? Kahden tai useamman ihmisen välistä toimintaa. Tämä on ihmiseltä ihmiselle. Vitsi kun me ei olisi tätä unohdettu. Ihan ensimmäisenä me ollaan ihmisiä. Me ei olla asiakkaita toisillemme. Me ei olla partnereita. Me ei olla bisneskollegoita. Me ollaan hitto ihmisiä toisillemme. Jos me tämä jaksettaisi muistaa, tämä on luottamuksessa lähtökohtaisesti musta aika iso asia.

OH: Joo.

JS: Me otettaisi tämä peliin. Musta toi on hyvä toi sun stoori siinä mielessä, että mä en osaa ajatella tätä tällaista, kun sä sanoit siitä, että hän kertoi sinulle pienen salaisuuden, jota jäi odottamaan, että paljastuuko se. Mun on vaikea ajatella tuollaista maailmaa. Kun mä olen terapeutti koulutukseltani…

OH: Joo.

JS: …mä ajattelen, että tämäkin keskustelu, mikä me käydään tässä, tämä on sun ja mun välinen luottamuskeskustelu. En mä esimerkiksi mene tilittämään tätä nyt eteenpäin, mistä me jutellaan, vaikka tämä on täysin julkinen ja tavallaan täysin avoin.

OH: Just näin.

JS: Mun päähän on jo rakentunut se, että keskustelu on aina kahden välinen. Se on meidän välinen luottamussuhde. Sitten me voidaan keskustella ja sopia yhdessä, mistä kaikesta tästä on ok puhua eteenpäin, mutta mä lähden yleensä siitä ajatuksesta liikkeelle, että ei mistään.

OH: Joo.

JS: Kunnes se toisin sovitaan. Silloin se on tavallaan hys, tämä on kahden salainen suhde ja tarina, mitä tässä nyt on. En mä tiedä, olenko mä naiivi, mutta [naurahdus] näin mä sen katson.

OH: Niin, mutta sulle tulee se ammatin kautta.

JS: Kyllä, kyllä, mutta se tulee myös ajattelun.

OH: Joo.

JS: Se ei ole ammatti pelkästään, vaan se tulee sen ajattelun, koska mä olen aina ajatellut sen asian niin, että kahden ihmisen välinen keskustelu tai ihmisten väliset keskustelut se on kuin kupla. Se on kupla, jossa ne ihmiset ovat siinä tarinassa, ja sen kuplan ulkopuolella siitä tarinasta ei tarvitse hiiskua, ellei siitä ole toisin sovittu. Jos me määritellään, että tämä on täysin ok, sä voit sanoa kaiken käyttää minua vastaan, minkä olen tänään sanonut.

OH: [Nauraa.]

JS: Se on tosi ok, eikö vain?

OH: Joo, just näin. Me ollaan syvän aika ääressä tässä…

JS: Kyllä.

OH: …koska meillä on aika paljon juoruja ja some on täynnä huhuja. Siellä on disinformaatiota ja tarkoituksella tuotettuja ja tarkoittamatta tuotettua dataa. Se luottamus välttämättä ei aina niin kauhean kova, koska ne asiat valuu muualle.

JS: Niin se on. Mua on syytetty naiiviksi. Kun multa kysytään, että miten sä suhtaudut luottamukseen uuden ihmisen kanssa, mä olen sanonut, että mä lähden siitä ilmiöstä, että se on täysi vesilasi eli se on sata. Sitten sen ihmisen toiminta alkaa jollakin tasolla toteen näyttää, pysyykö se satana vai rupeaako siellä tapahtuu jotain. Rupeaako se läikyttää vodaa siitä lasista vekka. Rupeaako se tippumaan. Se täytyy olla jotain todella rajua, että se koko vesilasi kaatuu ja se on nollassa. Se voi olla, että sieltä läikkyy jotain pois ja se ei ole enää saman verran. Sitten sitä voidaan rakentaa uudelleen. Mutta sitten se kommentti, että luottamus pitää ansaita. Mä olen siitä vähän kriittinen.

OH: Ai, kuin?

JS: Vai onko niin, että luottamus on olemassa ja sitten sitä koko ajan rakennettaan tavallaan lisää, mutta luottamuksesta voi menettää, mutta mä ymmärrän sen ansaitsemisenkin.

OH: Joo.

JS: Mutta jos me lähdetään siitä ajatuksesta, että mä luotan, eli nyt me tullaan positiiviseen ihmiskäsitykseen. Mä en ole oikeasti naiivi, koska kyllä mä katson koko ajan toisen toimintaa, mutta mä lähden siitä oletuksesta, että toi toinen ei yritä mua pettää. Silloin se on tavallaan ajatus siitä, että mä ajattelen, että se on sata. Hän voi teoillansa näyttää jotain muuta. Voi olla väärinymmärryksiä. Voi tulla sitä sun tätä siihen, että luottamukseen tulee säröjä, mutta mä lähden ajatuksesta, että se on sata. Ja multa on kysytty, että oletko sä naiivi, oletko saanut monta kertaa turpaas elämässä.

OH: [Nauraa.]

JS: Voin sanoa, että en. Olenko skeptinen? Katselenko ympärille? Seuraanko ihmisen toimintoja? Kyllä, mutta mä lähden siitä ajatuksesta, että siksi se on sata, että se ei yritä tehdä mulle mitään häijyä eikä pahaa eikä yritä juksuttaa mua. Mutta niin kuin sanottu tämä on mun tapa katsoa maailmaa.

OH: Toi oikeastaan taitaa olla valtaosan ihmisistä tapa katsoa maailmaa. Harva lähtökohtaisesti ajattelee, että toi koittaa huijata mua tai toi koittaa pettää mua. Kyllä se taitaa valtaosalla olla just se, että me luotetaan.

JS: Silti ei tarvi olla naiivi ja sinisilmäinen.

OH: Joo, just näin. Me luotetaan määrätyllä tavalla, ja sitten luottamus joko kasvaa tai vähenee.

JS: Joo.

OH: Todellakin näin, että tosi harvoin se menee ihan täysin nollaan. Jossain riitaisessa avioerotilanteessa tai jossain oikeusjutuissa tällaisissa vakavissa sopimusristiriidoissa se voi olla, että se menee. Mutta ei se kuitenkaan kauhean yleisestä ole, että se ihan täysin nollaan menee.

JS: Sen takia mä olen niin kriittinen, kun se on se, että luottamus pitää ansaita. Mun päässä se kuulostaa siltä, että luottamusta ei ole. Silloin mä näen sen, että perhana, onko se siis nolla, kun luottamus pitää ansaita.

OH: Joo.

JS: Silloin mun päässä se kääntyy niin, että minä epäilen silloin tuota toista, koska minä en luota siihen, koska hän lähtee nyt ansaitsemaan tästä nollasta ylöspäin sitä.

OH: Joo.

JS: Mutta niin kuin sanottu tämä on yksi tapa tarkastella luottamusta, enkä yritä syöttää kenellekään tätä. Minulla se on toiminut, koska se tekee minulle myös itselle hyvää. Tuleeko pettymyksiä myös? Voi veikkonen, tulee.

OH: Aina tulee.

JS: Totta kai.

OH: Liiketoimintaahan meidän on myös ajateltava näissä jutuissa. Jostain se leipä saadaan ja jollain tavalla se leipä maksetaan. Luottamuksessa yksi hassu juttu on tällainen kuin vaihdantakustannus.

JS: Mm.

OH: Joku on jossain vaiheessa sanonut sitä, että mitä korkeampi luottamus sulla on, sen paremmin saat kaupan aikaan ja sen nopeammin se homma tapahtuu, jolloin se säästää aikaa ja luottamuksella on iso merkitys myös liiketoimintaan kokonaisuudessaan. Eli se vaihdantakustannus, silloin se päätöksenteko tapahtuu helpommin.

JS: Jopa hintalappu.

OH: Joo.

JS: Mä näen, että se korreloi jopa hintalappuun.

OH: Just näin.

JS: Mä ajattelen, että kun sä pystyt rakentamaan nopeasti hyvän luottamussuhteen ja luottamuksen vaikka siinä myyntitapahtumassa, sillä hinnalla ei välttämättä olekaan enää siinä päätöksenteossa niin ratkaisevaa merkitystä. Mutta sitten jos ei saa vahvaa luottamusta, hinta on tavallaan se helpoin, mistä ruveta sitten ikään kuin nyhrää ja nähräämäään. Sitten silleen no joo, kyllä mä voisin muuten, mutta vähän toi hintakin on… En mä oikein tiedä. Sehän on helpoin pakokeino: Todeta, että no, kun toi hinta.

OH: Tämä keskustelu voisi jatkua varmaan vaikka kuinka pitkään. Me ollaan ihan muutaman lyhkäisen teeman kanssa saatu kulumaan kohta puoli tuntia tässä. Kun meillä on rajallinen media-aika, meidän ikävä kyllä pistettävä purkkiin. Kerro vielä, mistä se viisi K:ta tuli, kun ne vilahti nopeasti. Toisto on oppimisen äiti. Se on luottamukseen liittyvä tosi tarkka. Kerro kuulijoille vielä, mistä se viisi K:ta tulee ja mistä teidät saa rakentaa luottamusta sille yritykselle, jos jollekulle tulee fiilis, että nyt me tarvitaan vähän tästä lisätietoa.

JS: Ykköskoina on kunnioittaminen, kysyminen, kuunteleminen, kannustaminen ja kiittäminen. Ja meidät löytää vielä sellaisesta osoitteesta kuin www.toisintekijat.fi. Jos sellaiset asiat kuin tämä 5K-maailma ja miten näillä tehdään, voisiko sanoa, ihan bisnestä, eli tavallaan tunnejäljellä niin organisaation oikeastaan rakenteessa, esihenkilötyössä, johtamisessa kuin asiakaskokemuksen tuottamisessa. Jos tuntuu, että nämä maailmat kolahtaa, mä melkein uskallan antaa lupauksen, että meillä on siihen suhteellisen kovaa tavaraa tarjottavaksi. Ihan siis faktapohjaista, mutta ennen kaikkea, että me ollaan ehdottomasti pragmaatikkoja. Me ollaan käytännönläheisiä ihmisiä. Me ei heilutella käsiä pelkästään, vaan me mennään ihan arjen konkretiaan.

OH: Kiitos Jarkko. Mä olin Otto Härkönen, sä kuuntelit Tuote- ja palveluvirittämön podcastsarjaa, ja vieraana oli tänään Jarkko Saari. Nyt mä päätän siihen viimeiseen asiaan, eli siihen viimeiseen K:hon. Kiitoksia.

JS: Kiitos.

OH: Moi moi.

JS: Moro.

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]

Puhuja 1 Virve Kentta
Puhuja 2 Sofia Eskola

Puhuja 1 [00:00:20]: Hei. Nyt me olemme täällä Myllypuron studiossa, ja meillä on alkamassa kaikkien aikojen ensimmäinen Auditointipäiväkirja. Tämän kerran vieraana meillä on Sofia Eskola, meidän kokonaisarkkitehti. Ja minä olen Virve Kentta, minä hostaan näitä podcasteja tässä meidän Auditointipäiväkirja-sarjassamme. Ja toimin Metropolian toiminta-arkkitehtina. Ja Metropolia auditoidaan tänä vuonna. Sen toteuttaa Karvi eli Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. Auditointi tarkoittaa käytännössä sitä, että joku ulkopuolinen arvioija tulee arvioimaan meidän toimintaamme ja meidän laatujärjestelmäämme. Ja auditointi on meille iso ponnistus, olemme aloittaneet tätä asiaa jo syksyllä Sofian johdolla. Se on monivaiheinen ja aika uniikki projekti. Teemme tätä suhteellisen harvoin tässä muodossa, ja siksi se herättää kaikenlaisia kysymyksiä, ja ihmisiä ehkä jännittääkin. Ja paljon sellaista muutakin, mitä pystymme nyt sitten tässä podcast-sarjassa käsittelemään, erilaisia näkökulmia vähän vapaamuotoisemmin. Sinä olet, Sofia, toiminut aiemmin monenlaisissa laadunhallinnan tehtävissä. Aikaisempi työurasi on liittynyt laadunhallintaan, ja nyt olet meillä kokonaisarkkitehtina. Olet tehnyt aikaisemmin myös toiminta-arkkitehdin tehtäviä, ja siinä sitten Metropolian laadunhallinta on tullut sinulle tutuksi, ja olet ehtinyt siihen jo omankin puumerkkisi painaa. Tästä lähtökohdasta kutsuimme sinut ensimmäiseksi vieraaksi. Mutta aloitetaan keskustelu sellaisella pienellä lämmittelyllä. Kysyn sinulta muutamia kysymyksiä; sinä voit ihan, mitä sinulle nousee mieleen, niin anna tulla sieltä. Nämä voi ottaa ihan kevyesti. Jos Metropolia olisi kasvi, niin minkälainen kasvi Metropolia olisi?

Puhuja 2 [00:02:22]: Sanoisin, että Metropolia olisi sellainen, tiedätkö kun emojeissa on se sellainen orastava, kasvava, keväällä nouseva kasvin alku. Niin näen Metropolian sellaisena. Ehkä tähän liittyy sitä sellaista omaa ajatusta siitä, että koko ajan ollaan kasvamassa ja menossa eteenpäin. Ja näen meidän polkumme hyvänä kaikella tavalla. Ja tänään kun tietysti puhutaan tästä laadunhallinnasta ja auditoinnista, niin kyllä minä näen, että silläkin saralla Metropolia on, sinä aikana kun olen Metropoliassa itse ollut, tehnyt jo isojakin askelia. Tai pieniä askelia, mutta niiden kautta sitten syntyy sellainen vähän isompikin askel eteenpäin. Ja sillä tiellä ollaan.

Puhuja 1 [00:03:16]: Joo. Eli kasvi, jossa on uusia juttuja kasvamassa. No mitäs, jos ajattelet, jos auditointi olisi jokin tällainen kasvinhoidollinen toimenpide, niin mitä sille kasville auditoinnissa sitten tehtäisiin?

Puhuja 2 [00:03:29]: Aaa, ihana tällainen ajatus. Oikeastaan näen, että tämä on paljoltikin sitä aikaa, kun lähdetään katsomaan, mitä se esimerkiksi se maaperä siellä on. Ja oikeastaan mehän olemme nyt keväässä, kun nauhoitamme tätä, eli tämä ajallisestikin menee hirveän hyvin tähän metaforaan. Eli kyllä minä näen, että siinä on osittain sellaista, että vähän hoidetaan ja vähän katsotaan, että se kasvi kasvaa oikeaan suuntaan. Poistetaan esimerkiksi, vaikka tomaateista poistetaan näitä varkaita, otetaan niitä turhia rönsyjä sieltä pois. Ja katsotaan, että ollaan menossa oikeaan suuntaan. Mutta sitten siinä on myös mielestäni sellainen maaperän möyhinnän paikka ja vähän ehkä lannoitetaan ja kylvetään uusiakin siemeniä sinne. Eli tämä aika kivasti kyllä johdattelee sinne suuntaan, että näen tämän auditoinnin sellaisena isona mahdollisuutena oppia ja taas kasvaa eteenpäin organisaatiossa.

Puhuja 1 [00:04:41]: Niin, eli tavallaan huomaisi, että sitä kasvia on hoidettu. Sieltä on erotettu sellaisia osia, jotka eivät ehkä enää seuraa mukana. Ja sitten maaperälle on annettu lisää hyvää kasvuvoimaa ja muuta. Sellainen aika kasvua auttava metafora meillä on tässä nyt sitten pohjalla. No hyvä. Jos sitten siirrymme ajattelemaan tätä Metropoliaa ja auditointeja. Meillä on historiaa auditoinneista takana, ja yleensä on usein hyödyllistä pohtia sitä, mistä on tähän tilanteeseen tultu. Ja minkälaisilla eväillä sitten ollaan tästä kasvamassa eteenpäin. Mitä voisit kertoa siitä, että mitä näet, minkälainen se auditointien polku, mikä meillä nyt on takana, niin minkälainen se on ollut? Sinun oma näkökulmasi ulottuu omaan Metropolia-historiaasi, mutta sinä tiedät myös sitä aikaisemmin, mitä siellä on tapahtunut. Olet perehtynyt myös niihin asioihin. Niin kerro vähän siitä polusta.

Puhuja 2 [00:05:48]: Joo. Eli nythän me olemme tällä hetkellä tämän meidän auditointikumppanimme eli Karvin kanssa tekemässä kolmatta kierrosta. Eli kolmas kerta, kun he tulevat meille auditoimaan. Ja Karvinkin malli on hieman muuttunut siinä vuosien varrella. Kun se on yhteistyötä, ja tavallaan sieltä tulee vähän niitä ohjenuoria tai sitä sellaista säännöstöä, miten sitä kasvia pitäisi hoitaa. Jos vielä vähän pidetään siitä kielikuvasta kiinni. Niin tietyllä tavalla me olemme kulkeneet sen meidän kumppanimme kanssa vuosien varrella. Ja toki siellä on ollut erilaisia painotuksia ja kuitenkin tämä sykli on kuusi vuotta, ja siinä ehtii myös paljon organisaatiossa tapahtua. Ja olemme aina vähän erilaisessa pisteessä; on eri strategia, on eri ihmisiä siellä toteuttamassa sitä auditointiin valmistautumista ja niitä käytännönjärjestelyjä. Ja sitten myös ehkä henkilöstöäkin on saattanut siinä matkan varrella vaihtua. Eli sinänsä ne ovat aina uniikkeja ja kertaluontoisia tilanteita.

Puhuja 1 [00:07:06]: Meillähän ajallisesti, jos 2022 on nyt, niin se aikaisempi oli 2016.

Puhuja 2 [00:07:12]: Siitäkin on jo se, todellakin kuutisen vuotta melkein tässä kohta vierähtänyt. Meillähän on Metropoliassa sitten tällainen sisäisten arviointien sykli, joka on huomattavasti paljon lyhyempi. On sovittu tällainen, että kahden vuoden välein arvioidaan sitä meidän toimintaamme. Ja sehän tulee, tämä tavallaan ikään kuin lakisääteinen velvoite ihan sieltä meidän ammattikorkeakoulun laista. Meidän täytyy arvioida omaa toimintaamme ja kehittää toimintamme laatua. Ja sitä kautta yritetään pitää tietysti sitä auditointia siinä läsnä, vähän lyhyemmässäkin syklissä. Mutta tämä on aina sitten vähän jännittävää, kun tulee se ulkoinen auditointi. Mikä on mielestäni kuitenkin hyvä muistaa, että se on aina juuri se kertatapahtuma, ja yksi otanta ja näyttö. Mutta se, mitä me käytännössä siitä voimme saada irti, niin sehän on meille valtava oppimiskokemus. Ja näkisin, että tätäkin tulevaa auditointia ajatellen haluaisin meitä kaikkia rohkaista näkemään näkemään sen sinä mahdollisuutena. Me voimme oivaltaa itsestämme jotain uutta, saada sitä palautetta niistä meidän hyvistä, toimivista käytänteistämme. Ja sitten myös saada oikeasti sellaista konkreettista hyvää palautetta siitä, miten ulkopuolinen taho, peilaten siihen mitä olemme kertoneet, että toimimme, antaa sitten meille tällaisia kehittämissuosituksia. Mutta matkahan on ollut tässä mielestäni sillä lailla kuitenkin jo pitkä tähänkin mennessä, että ihan näiden sisäisten auditointien osalta olemme paljon menneet eteenpäin. Minusta tuntuu, että sekin on ollut sellainen koeponnistelu, ja olemme sen edeltävän ulkoisen auditoinnin jälkeen niidenkin toteutustapaa tässä kehittäneet matkan varrella.

Puhuja 1 [00:09:08]: Joo. Siinä tosiaan on, se ulkoinen auditointihan on, niin kuin sanoit, se perustuu ammattikorkeakoululakiin. Ja meidän on osallistuttava tällaisiin. Ja sitten toinen, mikä sieltä laista tulee, niin niiden tulokset ovat julkisia. Eli se, mitä sieltä sitten, mitä me itse olemme arvioineet ja mitä se ryhmä meille sitten kertoo, se julkistetaan. Ja kaikista ammattikorkeakouluista näitä on sitten luettavissa siellä Karvin sivustolla. Mutta meillähän on tehty sellainen kiinnostava päätös, että näiden julkisten lakisääteisten auditointien välillä tapahtuvat sisäiset auditoinnit, ne eivät ole ihan erilaisia verrattuna näihin Karvin mallin mukaisiin. Kertoisitko vähän siitä, minkälaista se väleillä tapahtuva on. Ja mitä yhteistä tai mitä ehkä erilaista siinä sitten on? Ne kuitenkin muodostavat sellaisen tietyn helminauhan tässä meidän historiassa. Niin miten ne helmet näkyvät siellä eri tavalla kuin sitten nämä Karvin helmet? Jos näin voisi sanoa.

Puhuja 2 [00:10:21]: Tuo onkin hyvä, että nostit tämän asian esille, koska minä oikeastaan näen, että se sisäinen auditointi tukee vielä paljon enemmän sitä meidän omaa tapaamme tunnistaa niitä kehittämiskohteita ja tehdä sitä peiliin katsomista. Ja sitäkin positiivisessa hengessä, rakentavassa hengessä miettiä, että mitkä asiat toimivat, mihin seuraavaksi suunnata paukkuja. Eli siltä olin siinä on paljon enemmän mahdollisuuksia, miten niitä halutaan toteuttaa. Ja siinäkin on ollut meillä hieman varianssia. Meillä sen 2016 ulkoisen auditoinnin jälkeen tehtiin 2018 vähän tällainen, ensimmäisiä tällaisia sisäisiä arviointeja, minkä tuloksia olen itse nähnyt. En toki silloin vielä itse ollut Metropoliassa, mutta saimme tätä tällaista sisäisten arviointien systematiikkaa käynnistettyä. Ja itse aloitin Metropoliassa todellakin toiminta-arkkitehtina silloin 2020, ja heti ensimmäisenä tehtävänäni oli, että nyt tulee tehdä tämä itsearviointi. Ja siinä meillä oli ajatuksena koko ajan, että tässä nyt lähdetään katsomaan sitä, mitä tämä tuleva, tämän vuoden ulkoinen auditointi ja Karvin auditointimalli meiltä edellyttää. Vähän aloimme harjoittelemaan sen mukaista toimintatapaa ja otimme jo siinä vaiheessa käyttöömme tämän Karvin auditointikäsikirjan, jossa on hyvä pohja tällaiselle itsearvioinnille. Lähdimme sitä kautta toteuttamaan hyvin tällaisella helpolla tavalla. Eli tällainen itsearviointikysely, joka toteutettiin sähköisenä kyselynä. Sitä kautta sitten tutustumaan tähän Karvin malliin ja pääsemään siitä kiinni, että ensinnäkin, missä olemme nyt menossa, jos peilataan sen mallin mukaisesti. Ja sitten, että tultaisiin jo vähän tutuksi, minkälaisia kysymyksiä, mihin asioihin meidän tulisi tässä sitten fokusoitua jo sitä seuraavaa ulkoista auditointiakin ajatellen.

Puhuja 1 [00:12:30]: Joo. Se on ollu varmaan sellainen hyvä, kauaskantoinen päätös, että valitsimme tehdä sen tällä Karvin mallilla. Vaikka se oli sisäinen, niin silti me harjaannuimme sitten tietyllä tavalla niihin kysymyksiin. Ja osa sellaisista vaikeuksista, mitä sen mallin soveltamisessa ehkä korkeakouluilla sitten on, onkin jo selätetty siinä vaiheessa. Näkisitkö, että nyt… Sinunkaan perspektiivisi ei ole niin montaa vuotta, mutta pystyisitkö sinä erottamaan, tai haluaisitko nostaa jotain vaikutuksia, mitä me olisimme jo voineet havaita näiden menneiden… Eli nyt puhutaan, siellä 2016 kun oli se edellinen Karvin auditointi, sitten 2018 on ollut sisäinen auditointi, 2020 oli toinen sisäinen auditointi, joka perustui Karvin malliin, ja nyt 2022 meillä on tulossa uusi ulkoinen auditointi. Niin erottuuko mielestäsi joitain vaikutuksia toimintaan ja toiminnan kehittämiseen, jotka voisivat suoraan tavallaan johtaa siihen, että ne oivallukset ovat tulleet näissä auditoinneissa?

Puhuja 2 [00:13:46]: No sanoisin, että tämä on ollut sellaista… Niitä alkuaskelia toki on tätä ennenkin tehty, laadunhallintaa ja auditointeihin liittyviä asioita, mutta tälle meidän nykyiselle mallillemme tämä on ollut ikään kuin opettelun polku. Ja tätä olemme harjoitelleet tässä koko matkan ajan. Itse kuin aloitin silloin 2020, ja todellakin sitä ensimmäistä Karvin mallin mukaista itsearviointia tehtiin, niin kyllä siinäkin koko ajan korostui se ajatus siitä, että tässä harjoitellaan, ja harjoitellaan yhdessä. Ja uskon, että meillä on kuitenkin vielä paljon harjoiteltavaa. Ja siihenhän tämä meidän laadunhallinnan ydinkin pohjautuu. Meillä on tämä Demingin ympyrä, jatkuvan parantamisen ja kehittämisen sykli, eli tämä PDCA-sykli siellä pohjalla. Emmehän me senkään pohjalta ikinä koskaan ole valmiita varsinaisesti, vaan aina on jotain, mitä voidaan harjoitella. Ja olen itse aiemmassa työurassa ollut erilaisissa tällaisissa sisäisissä auditoinneissa mukana, niin jotenkin näen sellaista, että me olemme menossa sillä lailla, että saisimme vähän monipuolisempia tapoja tehdä, esimerkiksi näitä sisäisiä arviointeja. Että voisi jossain vaiheessa tulla jopa sen tyyppistä, jotain prosessiauditointia. Ja tällä tarkoitan nyt nimenomaan siinä, kun ollaan lanseeraamassa vaikka jotain uutta toimintaa tai toimintatapaa, niin siihen liittyen vaikka sitten tällaisella hyvin kevyellä arvioinnilla voidaan katsoa, kuinka se uusi toimintatapa on juurtunut sinne käytäntöön. Onko se kaikille selvää. Ja sitä kautta saada sitten hyvää sellaista tietoa siitä, mitä täytyisi vielä ehkä kehittää, tai onko siellä toimintatavoissa jotain sellaista, mikä ei nyt sitten kuitenkaan toimi, ja täytyy uudelleen arvioida sitä tilannetta. Sinänsä näkisin, että me olemme todella hyvällä polulla. Ja siinä mielessä olen tosi iloinen siitä matkasta, mitä olemme jo tässä vaiheessa yhdessä käyneet. Ja toivoisin, että tätä kautta me yhdessä opimme sitäkin, että tämä auditoiminen, oli se sitten sitä, että jokin ulkoinen taho meitä tulee arvioimaan tai sitten, että me itse arvioimme omaa toimintaamme, niin tämä on nyt nimenomaan sellainen asia, että meitä hyödyttää oppia tämä. Tämä palvelee meidän kaikkea toiminnan kehittämistä. Eli saataisiin tästä sellainen työkalu sinne toiminnan kehittämisen varastoon.

Puhuja 1 [00:16:34]: Tuo on kanssa mielenkiintoinen näkökulma. Monta kertaahan, tai tietysti nyt aina auditointien fokus on kohdistaa valoa sinne, mitä tehdään. Eli se auditointi on tavallaan menetelmä ja väline tuottaa tietoa jostakin. Sellaista pysäytyskuvaa ikään kuin voisi ajatella. Mutta meillä on ollut nyt sitä toistoa tässä, niin kuin tuossa kerrattiin näitä vuosia ja tapahtumia. Ja kun sanotaan, että harjoitus tekee mestarin, niin voisimmehan me pohtia sitä siitäkin näkökulmasta, että nyt kun olemme tehneet sitä auditointitoimintaa nimenomaan, niin onko siellä jotain, voisimmeko tavallaan joissain asioissa kehittyä paremmaksi itsemme arvioijaksi. Juuri sitä, että nyt se valokeila hetkeksi tässä keskustelussa siirtyisikin auditoinnin kohteesta siihen itse auditointitekemiseen. Voimmeko me tulla paremmiksi arvioitavana olijoiksi tai auditoitavana olijoiksi. Saatko kiinni tästä näkökulman vaihdoksesta?

Puhuja 2 [00:17:46]: Joo, kyllä. Siis mielestäni se oikeastaan kytkeytyy siihen hyvään laatukulttuuriin ja hyvään palautekulttuuriin. Että pystytään tavallaan tunnistamaan se palautteen merkitys. Ja sitten myös olemaan sillä lailla rehellisiä ja avoimia ottamaan sitä palautetta vastaan. Se ei kohdistu meihin henkilöinä. Tässähän ei yksittäisiä toimijoita arvioida, vaan tässä arvioidaan meidän organisaatiomme toimintatapoja. Eli sinänsä tämä on myös… Meillä kaikilla on tietysti… Saattaa heti tulla, että minua arvioidaan. Mutta että päästäisiin siitä irti, ja nähtäisiin ennemmin ne asiat asioina. Ja pystyttäisiin tunnistamaan sieltä, että nimenomaan tämä auttaa meitä tekemään sitä meidän työtämme paljon paremmin. Siitä näkisin, että olisi kyse pidemmässä juoksussa. Ja totta kai sekin vaatii harjoittelua. Se, että pystytään ottamaan sitä palautetta vastaan. Mutta tämä ihan yhtä lailla mielestäni siihen meidän kaikkeen palautekulttuuriin kytkeytyy. Meillähän on paljon meidän toiminnassamme sellaista, että saamme opiskelijoiltamme palautetta. Tai me annamme opiskelijoillemme ikään kuin arviointien kautta palautetta. Tai sitten kerrataan sitä, mitä olemme vaikka niiden palautteiden pohjalta tehneet. Eli annetaan vähän tällaista palautetta palautteista. Eli kyllä näen, että tässä ihan yhtä lailla harjoitellaan niitä tärkeitä taitoja, jotta meillä olisi sellainen kypsä tapa suhtautua siihen palautteen antamiseen ja palautteen saamiseen. Ja myös oikeasti siihen palautteen hyödyntämiseen. Sitä olen itse tässä paljon nyt näiden sisäisten arviointien kautta, että miten me sen hyödynnämme ja tunnistamme ne oikeat asiat, mihin pitäisi tarttua kullakin hetkellä. Ja sitten saamme niistä vielä tunnistettua ne juurisyyt, joita lähteä taklaamaan. Kyllä tämä on aikamoista harjoittelua monellakin tavalla.

Puhuja 1 [00:20:13]: Joo, ja tuo on hirveän iso asia, minkä nostat. Se laatukulttuuri ja sen osana palautekulttuuri. Tuo on tosi tärkeä. Kiva, että se tässä keskustelussa nyt näin selkeästi meillä tuli tähän keskiöön. Se on iso juttu. Se on sellainen teema, mitä me jatkossakin tulemme tässä podcast-sarjassa käsittelemään. Juuri tämä, miten suhtaudumme palautteeseen ja miten suhtaudumme auditoitavana olemiseen. Että miksi se jännittää, ja miten meidän täytyisi sitä meille sitten omaksi ottaa, sitä toimintaa. Haluaisitko ihan tiivistää jonkin sellaisen yhden viestin, mitä ajattelisit, nyt kun olemme tässä menossa kohti, olemme tekemässä juuri itsearviointia. Se on iso osa jo tätä auditointiprojektia. Ja se vierailu on tulossa siellä marraskuun lopussa. Niin haluaisitko ihan sellaisen ydinviestin, mitä haluaisit nyt lähettää Metropolian ihmisille?

Puhuja 2 [00:21:14]: Haluaisin oikeastaan tässä vaiheessa kaikille sanoa, että älkää pelätkö sitä auditointia. Se ei oikeastaan ole mitenkään pelottava asia. Me olemme hyvässä vaiheessa itsemme kanssa. Ja se, että olemme rehellisiä siitä, missä menemme, niin se on tärkeä taito, jotta pystymme oppimaan ja parantamaan sitä toimintaa. Auditointi on meille ihan valtava mahdollisuus. Opettajien näkökulmasta etenkin, puhutaan paljon juuri tästä reflektoinnista, niin tämä on myös se paikka, missä pystymme pysähtymään hetkeksi ja vähän reflektoimaan sitä meidän omaa toimintaamme. Me teemme sitä monissa eri sykleissä. Tietysti juuri yksittäisen opetusjakson toteutuksen osalta tai sitten vuosisuunnittelun osalta pysähdytään aina hetkeksi katsomaan, missä mennään ja mitä ollaan tekemässä. Mutta tämä on nyt nimenomaan se kuuden vuoden sykli siitä, että voimme katsoa, missä mennään, mitä olemme tehneet. Ja näen, että tämä on myös sillä lailla, että kun me olemme rohkeita ja rehellisiä siitä, missä olemme nyt, niin silloin meillä on paljon parempi pohja ponnistaa taas eteenpäin. Eli suhtaudutaan tähän oppimiskokemuksena ja mahdollisuutena nimenomaan oppia yhdessä. Näen, että se on se tärkein. Että teemme tätä yhdessä, me kaikki metropolialaiset; sekä meidän opiskelijamme, henkilöstö ja myös kaikki meidän sidosryhmämme. Eli tämä on sellainen yhteinen mahdollisuus oppia.

Puhuja 1 [00:22:59]: Kyllä. Se on hyvä tiivistys. Ja erityisesti nuo sanasi, kun sanoit, että ollaan rohkeita ja rehellisiä. Se oli oikeastaan sellainen, erityisesti minuun kolahti nyt tässä, kun ne ääneen lausuit. Näin me olemme nyt piirtäneet kaarta sieltä aiemmasta nykyhetkeen ja vähän kurkanneet sinne, että millä eväillä olemme sitten menossa eteenpäin. Ja tästä eteenpäin tämä podcast-sarja tulee keskittymään enemmän tämän auditointikierroksen erityispiirteisiin. Ja ensi jaksossa meillä on vieraana auditointiasiantuntija Mirella Nordblad Karvista. Ja Mirellan kanssa puhumme juuri tästä kehittävän arvioinnin periaatteesta. Puhumme myös siitä, miksi se auditointi jännittää, ja onko meidän tarpeen jännittää sitä. Katsotaan, mitä Mirella kertoo meille ehkä muistakin korkeakouluista. Hän on nähnyt erilaisia suhtautumistapoja erilaisissa korkeakouluissa, ja on kiva kuulla, mitä hän sitten kertoo. Näin olemme saaneet tämän podcast-sarjan käyntiin. Toivottavasti tästä on tullut paljon ajatuksia kuulijoille. Kiitos, Sofia, kun olit meidän ensimmäisenä vieraanamme.

Puhuja 2 [00:24:15]: Kiitos!

Puhuja 1 [00:24:16]: Ja kiitos jokaiselle, sinulle, joka siellä kuuntelet tätä. Seuraa myös tulevia jaksoja, ja laita palautetta Annalle ja Virvelle. Eli Anna.Zaikova@metropolia.fi tai Virve.Kentta@metropolia.fi. Jos haluat, että käsittelemme jotain erityistä aihetta, niin kerro. Tai jos haluaisit vaikka itse tulla jutustelemaan tänne meidän kanssamme auditoinnista, niin ilmianna sekin. Me kutsumme vieraita. Kiitos!

[äänite päättyy]

[äänite alkaa]

Haastattelija 1 Heidi Rontu
Puhuja 1 Ulla Vaherkoski
Puhuja 2 Eija Vanhanen

Haastattelija 1 [00:00:33]: Tervetuloa uuden podcast-sarjan pariin. Sarjan nimi on Yhdessä tekeminen innostavassa Metropoliassa. Minun nimeni on Heidi Rontu, ja toimin Metropoliassa jatkuvan oppimisen johtajana. Kanssani täällä tänään studiossa ovat…

Puhuja 1 [00:00:54]: Ulla Vaherkoski, OAJ:n Metropolian pääluottamusmiehenä.

Haastattelija 1 [00:01:00]: Sekä…

Puhuja 2 [00:01:01]: Eija Vanhanen. Toimin ammattiliitto Jytyn pääluottamusmiehenä, mutta olen töissä TKI-palveluissa.

Haastattelija 1 [00:01:09]: Kyllä. Eli me olemme täällä tänään keskustelemassa Eijan ja Ullan kanssa, miten luodaan Metropoliaan yhdessä tekemisen kulttuuria. Ja tämä on tosiaan podcast-sarjan ensimmäinen jakso, ja tähän on vielä tulossa lisää jaksoja. Tänään meitä tässä pöydän ääressä, voitaisiin sanoa, on sekä työnantajan edustaja että myöskin työntekijöiden edustajia. Ja tällaisella ryhmällä olemme keskustelemassa yhdessä tekemisestä. Ja pyytäisinkin nyt oikeastaan Ullaa hieman taustoittamaan, miksi juuri me tämän aiheen äärellä tänään.

Puhuja 1 [00:01:58]: Joo. Siinä vaiheessa kun, Heidi, aloitit meillä uutena jatkuvan oppimisen johtajana ja halusit tavata Eijan ja minun kanssani ja kuunnella vähän henkilöstön tuntoja ja ajatuksia tämän hetkisestä tilanteesta ja mitä meille kuuluu, miten meillä menee, niin siellä meillä oikeastaan syntyi idea, että olisi todella hyvä, jos henkilöstö tietäisi, että me tapaamme säännöllisesti talon johtoa, keskustelemme avoimesti asioista paljon, ja välittää oikeastaan sitä viestiä henkilöstölle, että koko ajan ollaan framilla.

Haastattelija 1 [00:02:47]: Kyllä. Juuri näin. Ja oikeastaan muistelen myöskin itse sitä meidän ensimmäistä tapaamistamme; siinä oikeastaan saman tien, muistelen näin, meillä oli sellainen hyvä yhteishenki, ja keskustelimme nimenomaan, jos mietitään tämän sarjankin nimeä, yhdessä tekeminen. Se oli oikeastaan lähtökohtaisesti sellainen yhteinen ajatus. Sitten muistan myöskin, en ihan muista oliko se siinä ensimmäisessä tapaamisessa, mutta joissakin meidän tapaamisissamme puhuimme myöskin tällaisesta psykologisesta sopimuksesta, joka olisi tärkeä työyhteisössä, työnantajan ja työntekijöiden välillä. Ja se loisi pohjaa juurikin sille yhdessä tekemiselle. Ja muistelisin, Ulla, että taisit sinä tuoda tämän psykologisen sopimuksen käsitteen silloin siihen keskusteluun. Haluaisitko avata vähän sitä, mistä siinä on kyse.

Puhuja 1 [00:03:48]: Joo. Minä ihan lyhyesti kerron sellaisen lyhyen historian tälle psykologiselle sopimukselle. Eli siinä vaiheessa kun Metropolia syntyi, Stadia ja EVTEK yhdistyivät, me opiskelimme työpsykologiaa, ja me olimme suuren muutoksen edessä. Silloin jotenkin vahvasti minuun kolahti tämä psykologinen sopimus, ja mitä se tarkoittaa. Ja oikeastaan sen lisäksi, että aina kun ihminen aloittaa työpaikassa, niin hän tekee tietenkin kirjallisen työsopimuksen, mutta sitten aika hyvin sitä odotusta kuvaa se psykologinen sopimus. Eli se on kaikkea sitä, mitä työntekijä odottaa, että sisältyy työhön; ne ovat odotuksia, toiveita, ne voivat olla vähän ääneen lausumattomiakin asioita. Ja totta kai siinä rinnalla mietitään niitä velvoitteita ja oikeuksia, mitä minulla tähän työhön kuuluu. Olisiko se ihan riittävä määritelmä?

Haastattelija 1 [00:05:09]: Kyllä, joo, oikein hyvä. Nyt minä muistankin tämän, kun keskustelimme siitä. Ja kun toit esille näitä odotuksia ja toiveitakin, joskus tosiaan ääneen lausuttuja, sitten ehkä vähän sellaisia piilossakin olevia, niin mietin niitä sellaisia tilanteita, mitä tietysti sitten työssä voi tulla, jolloin asiat eivät ehkä toimi niin kuin työntekijänä ajattelisin, että niiden pitäisi toimia. Ja ehkä tulee sellaisia epäkohtiakin, ristiriitatilanteita. Ja voi työntekijäkin olla ehkä ihmeissään ja ei ymmärrä, minkä takia asiat menevät niin kuin ne menevät. Ja muistelen, että keskustelimme tästä, näitä on useampiakin käyty meidän keskusteluissamme läpi. Mietin, että Eija voisi ehkä tuoda tällaisen jonkin esimerkin juurikin tällaisesta epäkohdasta, mitä me olemme myöskin käyneet läpi. Jotka juuri liittyvät tähän, että asiat eivät ehkä olekaan toimineet sitten niin kuin ne on työntekijänä ajateltu.

Puhuja 2 [00:06:15]: Joo. Minähän edustan hallinto- ja tukipalveluhenkilöstöä. Se tarkoittaa juuri näitä, korkeakoulupalvelut, tietohallintopalvelut, talouspalvelut, TKI-palvelut. Ja monesti siis meidän työssämme, mikä eroaa paljon opettajan työstä, lehtorin työstä, me välillä huomaamme, että meillä on erilaisia toimintatapoja eri yksiköissä. Meillä on erilaisia prosesseja, ja sitten on järjestelmiä, jotka eivät aina toimi hyvin toistensa kanssa. Ja se voi vaikuttaa, sanotaan työn iloon ja siihen, että se aiheuttaa harmia. Ja aikaa kuluu turhaan, ja välillä se voi jopa vihastuttaa. Että miksi tämä asia ei muutu. Mutta minusta, sanotaan että viime vuosina meillä on ollut oikein hyvä henki Metropoliassa juuri tarttua epäkohtiin ja tuoda niitä esille. Voi tuoda niitä esille, ja sitten löydetään ne tekijät, jotka voivat niitä muuttaa tai kehittää. Ja löydetään vastauksia. Kelpaako tällainen esimerkki?

Haastattelija 1 [00:07:33]: Joo, toki kelpaa. Mietin vielä, että tuleeko mieleen sinulle jotain sellaista ihan konkreettista, vaikka sieltä sinun omasta työarjesta? Kun toit tässä esille esimerkiksi, että joskus voi harmittaakin, kun asiat eivät toimi. Vaikka jokin prosessi, niin kuin sen pitäisi toimia. Niin tällaisen voi sitten mielellään myöskin tuoda esille halutessaan.

Puhuja 2 [00:07:56]: Sanotaan, että nyt viimeaikoinahan me olemme saaneet käyttöön uuden tällaisen Halli-projektinhallintajärjestelmän. Ja aikaisemmin meillä oli toinen järjestelmä, ja sitä ennen oli vielä kolmas. Ja koetaan hankalaksi se, että tulee näitä uusia järjestelmiä. Mutta minä ajattelen näin, että hirveän tärkeää on käydä ne koulutukset ja oppia käyttämään niitä järjestelmiä. Sitten siihen ei kulu sitä turhaa aikaa, ja sitten voi löytää ne asiat, mitä pitää parantaa. Ja mielestäni tässä edistytään. Ja on projektinhallintajohtaja, joka vetää tätä projektia, ja monet meistä ovat mukana siinä. Meillä on TKI-palveluissa hankkeen valmistelussa mukana olevia henkilöitä, ja minä seuraan näitä toteutuksessa olevia hankkeita ja niiden taloutta. Ja tietyllä lailla yhdessä yritämme parantaa asioita ja tehdä systemaattisemmin ja viedä sitä tietoa eteenpäin.

Haastattelija 1 [00:09:06]: Joo. Oikein hyvä esimerkki itseasiassa tuo Halli-projektinhallintajärjestelmä. Koska itsekin olen omassa tehtävässäni saanut siitä ehkä jonkin verran juuri palautetta, sen käyttöönotosta ja juurikin niistä asioista, mitä sanoit tuossa, Eija. Se on uusi systeemi, ja ehkä itse kuulen juurikin sen käyttöönotossa sitä, että ei ehkä ole ollut malttia käydä niitä koulutuksia aina tai perehtyä siihen. Ja tietysti silloinhan se vaikuttaa hankalalta käyttää. Mutta tämä on mielestäni hyvä esimerkki myöskin siinä mielessä, että tällä tavallahan me käymme tätä keskustelua. Eli kun tulee esille niitä asioita, mitkä jotenkin tökkivät, eivät toimi, niin se on, jos työnantajan näkövinkkeliä tähän toisin, niin juuri sitä pidän erittäin tärkeänä. Eli te omassa tehtävässänne, sekä Eija että Ulla, tuotte sitä viestiä, ja silloin itselläni lisääntyy se ymmärrys, mikä on hankalaa, miksi se on hankalaa. Ja silloin myöskin työnantajan puolelta voi miettiä niitä tapoja. Jotenkin tukea, edistää ja mahdollistaa sitä. Jos jokin asia ei lähde toimimaan niin kuin ehkä alun perin oltiin ajateltu, niin mitä sitten voidaan yhdessä miettiä siihen ratkaisuksi. Tämä on myöskin työnantajan näkövinkkelistä erittäin arvokasta keskustelua, mitä me tästä yhdessä olemme pystyneet käymään. Eli siis käytännössä, voisiko sanoa näin, jos vähän otetaan tähän mukaan tätä Metropolian toimintatavoitettakin, ja korkeakouluna, miten haluamme toimia, eli pyrkiä yhdessä etsimään niitä ratkaisuja. Jos ajatellaan, että Metropolia on tällainen ratkaisijakorkeakoulu. Niin kyllä minun oma näkemykseni on se, että mielestäni me hyvässä yhteishengessä pyrimme löytämään niitä ratkaisuja. Toki välillä puolin jos toisin käydään vähän tällaista terapiapainotteisempaa keskustelua, mikä sekin on mielestäni todella tärkeää. Mutta että sitten me pyrimme löytämään sen ratkaisun yhdessä. Olisiko tästä jotain, mitä haluaisitte tähän tuoda, omasta näkövinkkelistänne lisää? Ulla ehkä haluaa täydentää?

Puhuja 1 [00:11:22]: Joo. Minä tässä hiukan siirryn takaisin sinne psykologiseen sopimukseen. Tuo oli todella tärkeää, Heidi, kun sanoit, että millä tuetaan ja päästään eteenpäin näissä muutoksissa. Niin kuin me kaikki tiedämme, Metropolia on käynyt paljon isoja muutoksia läpi. Ja tavallaan, että meillä on mahdollisuus ottaa niitä toimintoja, uusia toimintatapoja ja osaamista haltuun ja tehdä asioita yhdessä, niin se vaatii sitä jatkuvaa vuoropuhelua. Ja se auttaa myöskin henkilöstöä sitoutumaan niihin yhteisiin tavoitteisiin. Ja ylipäätään se, että tavoitteista keskustellaan yhdessä.

Haastattelija 1 [00:12:13]: Kyllä, juuri näin. Ja oikeastaan se yhteinen keskustelu, ainakin omasta näkövinkkelistäni, on oikeastaan ainoa tapa, sellainen tehokas tapa sekä saada esille niitä asioita, jotka ovat ehkä epäkohtia, joita on tarpeen kehittää, mutta sitten myöskin juuri yhdessä pyrkiä löytämään niitä ratkaisuja. Ja siinä näkisin, että sen kaltainen yhteistyö ja yhteinen keskustelu, mitä meillä on ollut, eli työnantajan ja työntekijän edustajat yhdessä tuomme ne asiat pöydälle, käymme niitä läpi ja mietimme, miten yhdessä päästään eteenpäin. Ja pyrimme juurikin löytämään niitä ratkaisuja. Mielestäni silloin me toivottavasti toimimme sen psykologisen sopimuksen ajatuksen mukaisesti. Eli jos mietitään sitä sopimusta sekä työntekijän näkövinkkelistä, mutta sitten myöskin työnantajan näkövinkkelistä, että samanlainen sopimus puolin että toisin. Ja tietysti sen sopimuksen ylläpitäminen on todella tärkeää. Sitä ei voi vain yksi osapuoli pitää yhdessä, vaan se on kahdenvälistä. Ja nyt ehkä olisi tarpeen siirtyä jo vähän kutkuttelemaan meidän kuulijoitamme siitä seuraavasta tämän sarjan jaksosta. Ja ymmärtäisin, että siihen kutsu tulee Ullalta. Haluaisitko ihan lyhyesti avata, mistä seuraavassa jaksossa on kyse?

Puhuja 1 [00:13:49]: Joo. Seuraavassa jaksossa keskustellaan kuuntelemisesta, kuulemisesta ja dialogitaidoista. Koska ihan niin kuin, Heidi, tuossa kiteytit vielä sitä, että se on sitä jatkuvaa vuoropuhelua. Ja sitten ehkä me liian usein kehityksessä mietimme sitä juuri, mikä ei toimi, ja lähdemme ikään kuin etsimään sitä syytä ja syyllistä sille asialle. Kun tavallaan meidän pitäisi kääntää se katse enemmän siihen, miten me hyödynnämme sitä yhteistyötä ja miten me pääsemme yhdessä niihin tavoitteisiimme.

Haastattelija 1 [00:14:29]: Hyvä.

Puhuja 1 [00:14:30]: Ja vieraana meillä, paljastan sen jo nyt, kanssani keskustelemassa on Jouni Piekkari.

Haastattelija 1 [00:14:36]: No niin. Eli Ullan ja Jounin seuraavaa jaksoa odotellessa. Lämmin kiitos tästä keskustelusta Eijalle ja Ullalle ja kaikille meidän kuuntelijoillemme. Kiitos!

Puhuja 1 [00:14:51]: Kiitos!

Puhuja 2 [00:14:51]: Kiitos!

[äänite päättyy]