Opi arjessa 3: Itse- ja yhteisöohjautuvuus työssä oppimisessa

Äänitteen nimi: Opi arjessa_Itse- ja yhteisöohjautuvuus työssä oppimisessa.mp3
Äänitteen kesto: 00:41:07

[äänite alkaa]

Anne-Mari [00:00:01]: Moi ja tervetuloa mukaan meidän Opi arjessa -podcast-sarjan osaan, jossa keskustellaan tänään itseohjautuvuudesta ja yhteisöohjautuvuudesta työssäoppimisen ja oppivan organisaation kontekstissa. Toki ehkä varmaan sivutaan myös työelämää muutenkin laajemmin. Opi arjessa -podcast-sarja syntyi oikeastaan Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Vantaan kaupungin yhteisessä hankkeessa, joka sattumalta on myös nimeltään Opi arjessa. Hanketta rahoittaa Sitra, ja meillä on tässä tavoitteena kehittää yhteistyössä työssäoppimisen ketterää mallia Vantaan kaupungin organisaatio osaksi heidän osaamisen johtamisen kokonaisuutta. Eli ollaan hyvin ketterän oppimisen ja oppimismuotoilun ja yhteisöohjautuvuudenkin ja itseohjautuvuuden äärellä oltu tämä syksy. Nyt tässä podcast-sarjassa me tarkastelemme tätä työssäoppimista vähän erilaisten silmälasien kautta, ja tänään tosiaan itseohjautuvuudesta ja yhteisöohjautuvuudesta minulla on täällä kavereina keskustelemassa Vilma Mutka Mukamas Learning Designista ja Raisa Varsta, kollegani, Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Vilma, tervetuloa mukaan ja kerrotko lyhyesti ensin, että kukas oikein olet ja minkäs takia sinä täällä tänään olet meidän kanssa juttelemassa.

Vilma [00:01:18]: No hyvä kysymys heti alkuun. Varmaan siksi olen juttelemassa, että jotenkin ajattelen, että sydämeni sykkii oppimiselle, on aina sykkinyt, ja koen, että tehtäväni ehkä on olla työelämän oppimisaktivisti, sellaisen liikanimen joku minulle antoi. Ja totta kai yrittäjäksi ryhdyin ylipäätään 12 vuotta sitten ja perustin yrityksen siksi, että mielessä todella kirkkaana oli se kysymys työelämässä ollessani ja vähän sellaisen turhautumisen kautta myös kiteytynyt, että missä se oppiminen on. Ja etsin sitä ympäri maailmaa kirjaimellisesti, Melbournesta asti, Helsingissä kymmenen vuotta olin erilaisissa projektinjohtotehtävissä tapahtuma-alalla ja toin ihmisiä kohtaamaan yhteen erilaisissa tapahtumissa, ammattitapahtumissa, joissa sitten yksi puhuu ja muut kuuntelevat. Ja minä mietin, että onko tämä sitä oppimista, ja jotenkin sellainen kauhea tunne, että tässä on oltava paljon, paljon enemmän, ja tiesin, että siinä on. En lähde nyt Rooman ajoista asti kertomaan, mutta omaa oppimiskäsitystä ja omaa oppimishistoriaa leimaa vahvasti se kuva, joka minuun jäi ja se leima, joka minuun jäi Tiimiakatemiasta 90-luvun lopulta, kun opiskelin tiimiyrittäjänä Jyväskylän ammattikorkeakoulussa ja niitä oppeja kannan toki paljon kehittyneenä mukanani. Näinä päivinä haluaisin sitä samankaltaista ytimessä dialogi ja toisilta oppiminen ja itseohjautuvuus ja yhteisöohjautuvuus niin kuin on ollut myös mukana, jotenkin kannan myös urheilutaustani kautta, kilpaurheilutausta, joukkueurheilu, lentopalloa ja beach volleyta, niin jotenkin se on niin sydäntä lähellä, että en osaa muuta ajatella. Olen unelmatehtävässäni yrittäjänä ja näitä asioita työelämässä edistävänä.

Anne-Mari [00:03:24]: Joo, vau, eli ihan oikea ihminen, jes, mukana täällä keskustelemassa. No Raisa onkin ollut mukana jo muutamassa muussakin podcastissa täällä kanssani, yhdessä tätä hanketta puuhaillaan ja muutenkin tehdään paljon, opitaan yhdessä työelämässä ja ehkä myös välillä vapaa-ajallakin yhdessä. Mutta mitäs sinä Raisa haluaisit nyt kertoa, millä lailla sinä tänään haluaisit esitellä itsesi ja mitä haluaisit tuoda meille ja kuulijoille tiedoksi?

Raisa [00:03:48]: Oli ihanan inspiroiva tuo Vilman esittely, ja ajattelisin, että siinä oli paljon sellaisia asioita, joita itsekin haluan olla edistämässä ja joihin itse vahvasti uskon. Minä ajattelen, että meidän pitäisi myös huomata enemmän niitä tahattomia oppimisia, että olen itse paljon täällä koulutuksessa sellaisessa suunnitellun oppimisen äärellä tai ainakin yritetään suunnitella sitä oppimista. Mutta oikeastaan minun elämäni merkittävimpiä oivalluksia on ollut vähän sellaiset tahattomat jutut tai sivupolut ja oppimishetkien välillä syntyvät jonkunlaiset ristiinpölytykset tai mitä kaikkea ne milloinkin ovatkin. Niin sellaista oppimisen kaikenlaista moninaisuutta, moniäänisyyttä ja sitä, että mitä juuri me yhdessä voimme tai mitkä ovat niitä minun omia asioita, joissa minä voin oppia ja joista minä innostun ja mitä voin ehkä antaa myös muille. Että näillä ajatuksilla tänään tähän näin.

Anne-Mari [00:04:55]: Joo, ja hei minun nimeni tosiaan Anne-Mari Raivio eli Annis ja vedän tätä projektia. Varmaan ehkä itse tuosta Raisan puheesta sitten taas vuorostaan inspiroituneena ajattelisin sitä, että se mikä minua innostaa oppimisessa ylipäätään, niin on nimenomaan se vaihe, kun se oppiminen tehdään näkyväksi. Jos puhutaan työssäoppimisesta tai ihan perinteisestäkin oppimisesta, niin eihän oppimista oikeastaan, me emme tunnista emmekä osaa sanottaa sitä ennen kuin me pysähdymme sen äärelle ja opimme vähän reflektoimaan ja näkemään mitä siellä oli. Tähän liittyy mielestäni jollain ihanalla tavalla sellainen epävarmuuden, sietokykykin on mielestäni sanana sellainen, että me nyt siedämme sitä epävarmuutta, vaan nimenomaan oliko se Ira Lang vai Ilona Rauhala, kun puhui epävarmuudessa lepäämisestä, että siitä tulisi ihana paikka, jossa olla, oivaltaakin että tämä on ihmisyyttä parhaimmillaan. Että ei meillä olekaan kaikkea, mutta me olemme täällä oppimassa. Ja tällaisia olemme oppineet tässä vaiheessa ja tämäkään ei ole vielä lopullista ja ei ole vieläkään valmista. Jotenkin tällaisen jatkuvan oppimisen, elinkautisen oppimisen äärellä siinä, että ollaan matkalla koko ajan ja koko ajan opitaan, ja meillä on lupa oppia ja meillä on lupa myös poisoppia asioista. Tämä on mielestäni sellainen nyt tänään tuntuu, että oppimisen jotenkin ydintä minulle. Mutta jos ruvetaan puhumaan, kun me olemme puhuneet siis tässä hankkeessa ja mainittukin sitä työssäoppimista, niin ehkä tärkein ennen kuin lähdetään puhumaan syvällisemmin tai syvemmin muista, niin olisi ehkä määritellä myös tällä porukalla sitä, että mitä me ymmärrämme työssä oppimisella. Ja nyt oikeastaan Vilma, heitän sinulle sen kysymyksen, että miten sinä näet työssä oppimisen, jos sinun pitäisi se jollekin määritellä?

Vilma [00:06:43]: Tuo on ihan hyvä aloituskysymys. Helposta päästä. Sitä tapahtuu joka päivä haluttiin tai ei, mutta minä ajattelen, että se on juuri niin kuin sinäkin viittasit, että se pitää tehdä tietoisemmalle tasolle, niin silloin me voimme sitä ymmärtää ja toisaalta silloin edistää paremmin, vahvistaa, vauhdittaa. Koulussakin opitaan, ja opiskelijat, koululaiset oppivat opettajista huolimatta, niin se sama ajatus mielestäni työelämässä myös, että siinähän me opimme työtä tehdessä koko ajan. Se että miten me sitten hyödymme siitä, että savolaisetkin sanovat, että hullu saa olla muttei hölömö, niin ajattelen niin, että olisi kiva, että me oppisimme aina siitä tehdystä, jotta me voimme jatkuvasti parantaa ja kehittää, eikä tehdä samoja virheitä esimerkiksi uudelleen. Ihan tällainen yksi asia tuli siitä heti mieleen. Se on kaikkialla kaiken aikaa. Työ on oppimista ja oppiminen on työtä, sitä voidaan sitten yrittää johtaa ja fasilitoida. Siinä on monta tapaa.

Anne-Mari [00:07:56]: Tuosta tuli mieleen, kävin yhden kollegan kanssa eilen keskustelua siitä, että kun minä hänelle avasin tätä, että mitä me tässä hankkeessa teemme ja mitä minä ajattelen työssä oppimisesta ja muusta, niin hän kysyi minulta tietysti ihan hirveän hyvän kysymyksen, että no miten tuo eroaa mistään ihan tavallisesta työssä tapahtuvasta kehittämisestä. Ja sitten minä ajattelin, että ei se eroakaan. Ainut mikä sen erottaa, on se että sitä tarkastellaan ne oppimisen lasit päässä, me pysähdymme oppien ja oivallusten äärelle sanottamaan sitä, reflektoimaan sitä, että mitäs me opimme ja opimme löytämään sanoja ja sanoituksia sille, että tällä lailla meidän osaaminen on kehittynyt. Vilma, miten sinä kommentoit?

Vilma [00:08:36]: Tuohon voisin jatkaa sen verran, että minusta hyvin otit kopin siihen, että sehän on työn kehittämistä, se on työtapojen ja toimintatapojen kehittämistä, se on kaiken tämän kehittämistä ja se on yhteistoiminnan kehittämistä, mutta se on myös oman ajattelun kehittämistä, se on reflektiotaitojen, oppimisen taitojen, ajattelutaitojen kehittämistä. Sitten minulla oli joku juttu vielä, joka karkasi jonnekin linnun lailla. Ehkä nuo ajatukset tähän, sanon sen myöhemmin jos tulee mieleen. Että se on tosi monitasoista siellä yksilön, lähitiimin ja organisaation tasolla, ja tietenkin jos ajattelen, niin verkostoissahan me opimme niin kuin tuossa jo mainitsitte alkuesittelyssä, ja sen asiakkaan kanssa. Se on ihan äärimmäisen tärkeä juttu, että miksi organisaatio on olemassa, miksi työpaikka on olemassa, jos me työssäoppimisen kontekstissa puhumme, niin silloin se on tosi tärkeä juttu. Se antaa ison merkityksen oppimiselle, että jos sinä opit esimiestä varten, niin se on vihoviimeinen juttu.

Raisa [00:09:47]: Ihan juuri samoilla ajatuksilla olen itse tässä, ja minulla oma tausta myös, jonka kautta tarkastelen asioita, on työnohjaajan työ ja siinä minun sellainen iso oivallus ehkä työssä oppimisen kautta itse asiassa on se, että minun tehtäväni on auttaa niitä ihmisiä, joita minä työnohjaan oppimaan uutta. Eli juuri sitä, voisiko ajatella sitä oman työn kehittämistä, oman työn reflektointia ja tarkastelua, uudelleen jäsentämistä, ajoittain ja aika useinkin vaikka työn rajaamista, mikä on ehkä sellainen teema, joka yhteiskunnallisestikin näyttäytyy tällä hetkellä uupumus, väsymys, kaikki tällaiset ylikuormitustilanteet. Meillä on siinä paljon opittavaa, ja se oppi täytyy tapahtua työssä. Minä ajattelen esimerkiksi näin, että tätä on turha mennä kursseille kauheasti opiskelemaan. Sen opin pitää tapahtua työssä, ja vaikka työnohjaajana olen juuri näiden oppimisten äärellä ja autan ihmisiä oppimaan näitä asioita, että tavallaan aika monessa työssä ollaan sen työssä oppimisen äärellä, jos ollaan vaikka ohjaamassa tai koutsaamassa tai mitä tahansa, mutta olemmeko me ehkä käyttäneet näitä termejä välttämättä niin systemaattisesti. Mitä Vilma tämä sinussa herättää? Tai mitä sinulla tulee tästä mieleen, tai tuliko jotain muuta mieleen?

Vilma [00:11:21]: Nyt minä muistin sen linnun, joka karkasi, sen ajatuksen. Tuo juuri, että oikeastaan mekin olemme oppineet tässä työssäoppimismuotoilun parissa, että mitä se on, kun muotoillaan rakenteet, jotka tukevat oppimista ja mahdollistavat oppimista, eivätkä tukahduta oppimista. Niin oikeastaan se on hyvin paljon sitä, että tehdään myös se, että vielä tuohon äskeiseen meidän yhteisajatteluun niin, että joo sen työn kehittämistä kyllä, mutta sitten vielä sen lisä, sen oppimisen silmälasit niin kuin Anne-Mari sanoit ja tämä, että se osaamisen kehittyminen siinä ihan sillä… Tavallaan oppiminenhan on työtä, joka tuottaa osaamista, ja se on jatkuvaa, päivittäistä työtä. Niin että sen osaamisen kehittymisen näkökulman ottaa mukaan siihen keskusteluun ja reflektointiin. Tähän nostaisin esimerkkinä vaikka tällaiset monista projektikehittämisistä ja vaikkapa sovelluskehittämisen maailmasta, it-maailmasta tulleet retrospektiivit, jotka tiimeillä ja projektiryhmillä ovat säännöllisiä. Me puhumme oppimisretroista, eli tuodaan oikeastaan syvyyttä siihen retrohetkeen, että mietitäänkin, että mitäs osaamista me olemme havainneet, että meillä puuttuu tai että meidän asiakkaalla tulee muuttuvia tarpeita, että meidän pitää ikään kuin hankkia lisää osaamista. Joko joku lähtee syventymään, opiskelemaan asiaa itseohjautuvasti tai hankkimaan koulutusta, hankitaanko, palkataanko ulkopuolelta joku, tuodaanko tiimiin uusi jäsen. Miten me hankimme sen osaamisen? Ostetaanko ulkoa? Tämän tyyppisiä keskusteluja. Tavallaan se osaaminen, sillähän me töitä teemme. Se pääoma, yhteenlaskettu pääoma, se jolla sitä peliä pelataan.

Anne-Mari [00:13:13]: Tykkään tuosta sanottamisesta, että oppiminen on työtä, jonka tuloksena syntyy osaamista. Tuo tietyllä lailla riisuu myös oppimiselta sellaista, en nyt tiedä mikä sana, savuhuntua tai jotain sellaista mystistä, mitä me ajattelemme, että oppiminen on sitä kun menin koulunpenkille ja siellä sitten opin tai sitten istun vuoren lailla ja meditoin ja opin ja valaistun ja oivallan siinä. Vaan että se on työtä, jonka tuloksena meidän osaaminen kasvaa, ja me opimme sanottamaan osaamista, tekemään sitä näkyväksi, että mitä se on. Mutta hei tuossa Vilma mainitsit sen itseohjautuvuuden, eli lähdetään itseohjautuvasti vaikka sitten hakemaan ja kasvattamaan osaamista. Niin siirrytään vähän sinne itseohjautuvuuden äärelle, ja ennen kuin puhutaan syvemmin siitä, että mitä se tässä oppimisen kontekstissa on, niin itseohjautuvuus on ehkä sellainen termi, jota on ruvennut vilisemään mediassakin nykyään ihan hirveän paljon ja erilaisissa paikoissa. Minusta tuntuu, että sillä tarkoitetaan monenlaisia asioita, elikä se ei ole välttämättä ihan selvää, että mistä puhutaan, kun toisaalta puhutaan itseohjautuvuusteoriasta eli Ryan ja Decin psykologiset perustarpeet, jotta ihminen voi hyvin ja voi elää merkityksellistä elämää, hänellä pitää olla kokemus autonomiasta eli hän pystyy itse vaikuttamaan elämäänsä, kyvykkyyksistä, että hän pystyy tekemään niillä kyvykkyyksillä mitä on pääsee kehittämään ja kasvattamaan itseään. Ja sitten toisaalta kytkeytyminen, yhteenkuuluminen, kuuluminen johonkin isompaan yhteisöön. Tämä on siellä se pohja se itseohjautuvuusteoria, mutta sitten minusta tuntuu, että kun mediassakin puhutaan itseohjautuvuudesta tai muualla puhutaan itseohjautuvuudesta, niin siinä tavallaan toisaalta puhutaan kärjistetysti tilanteessa, jossa organisaatioissa ei ole esihenkilöitä ja johtoporrasta ja hierarkiat on purettu. Mutta sitten toisaalta siinä puhutaan yksilön vastuusta siitä, että sinun täytyy nyt itseohjautuvasti mennä. Minusta tuntuu, että siellä menee puurot ja vellit sekaisin, että minkä äärellä me nyt oikeastaan olemme. Mitä te ajattelette, kun me puhumme itseohjautuvuudesta, niin mitä me kolme nyt tässä haluamme sillä tarkoittaa? Vilma olisiko sinulla tähän joku napakka näkemys?

Vilma [00:15:26]: Juuri ajattelin, että haluaako Raisa aloittaa, mutta ihan miten vain. Minä voin heittää jonkun syötön täältä näin. Minä ajattelen kanssa, että pahimmillaan itseohjautuvuudella halutaan pestä kädet, huono johtaminen ja laissez-faire-johtaminen astuu kehiin.

Raisa [00:15:46]: Aamen!

Vilma [00:15:48]: Aamen! Että heitetään ihmiset oman onnensa nojaan, myös se että meillähän on kaikki vapaus oppia, sen kun opitte vain ja opiskelkaa vain ja meillä kyllä halutaan, että opitaan jatkuvasti työssä, ja se työntekijälupaus on tätä luokkaa. Mutta sitten kun mietitään, niin mihin ne mittarit ohjaavat, mihin kulttuuri ohjaa, tukeeko se yhtään sitä, että otetaan aikaa oppimiselle. Miten sinä voit itseohjautua, jos sinulla tavoitteet eivät tue sitä, se kulttuuri ei tue sitä ja myöskään sinulla ei esimerkiksi aikaa anneta siihen, että sinä tekisit työtä, oppimistyötä, jonka seurauksena sinä voisit kehittää sitä työssä tarvittavaa ja asiakkaiden ja pomon arvostamaa oppimista.

Raisa [00:16:44]: Juuri näin, ja ehkä en tiedä johtuuko se tästä meidän kulttuurista, tällaisesta sijainnista maapallolla vai mistä, mutta että meillä se itseohjautuvuus on minun mielestäni mennyt yksinohjautuvuuden suuntaan ja siitähän siinä ei ole kysymys. Ja jotenkin se, että jonkinlaista ohjausta, sparrausta, mentorointia, tukea, kaikkea sitä tarvitaan, ja tosiaan tämä ei ole mikään excuse jättää asioita tekemättä, vaan oikeastaan tällainen itseohjautuvuusajattelu vaatii entistä parempaa johtamista, tietoisempaa johtamista, systemaattisempaa tekemistä. Ja tähän itse mietin, kun tietenkin paljon katson sitä, että miten työelämässä menee ja keskustelen asiakkaideni kanssa myös siitä, että mitä se työ on ja ihan vaikka aivojen kuormittuminen tällä hetkellä on ihan jäätävää. Siis se on aivan hurja tilanne, jos mietitään, että miten sirpaleisia ihmisten työpäivät ovat ja milloin mitkäkin laittaa pimputtavat ja jatkuvaa ärsyketulvaa. Niin olen oikeasti alkanut miettiä sitäkin, että kuinka paljon se vaikuttaa meidän oppimiseen, että meidän ympäristöt ovat niin kuormittuneita, meidän päivät ovat niin täyteen lyötyjä. Ei ole taukoja, ei ole mahdollisuutta vapaaseen ajatteluun, joka on kuitenkin sen oppimisen ihan ehdoton edellytys. Että mitkä ovat ylipäätään ne yksilön edellytykset itseohjautuvasti oppia asioita. Totta kai aikaresurssi ja kaikki se kulttuuri on tärkeää, mutta myös se, että miten sitä työtä on jäsennetty siinä paikassa, jossa oppimista pitäisi tapahtua. Tässä on minusta vielä paljon tekemistä.

Anne-Mari [00:18:33]: Kiitos Raisa, meinasin sanoa tähän että aamen, täällä taas näitä aameneita jaetaan. Törmäsin MODe-hankkeeseen ja siinä julkaistuun loppuraporttiin. MODe-hankkeessa oli muun muassa Frank Martela mukana ja oli Aalto ja Haaga-Helia ja muita, ja he tutkivat nimenomaan, hetkinen se tulee sanoista minimalist organizational design, eli he tutkivat työyhteisöjä ja organisaatioita, joissa oli hyvin kevyt rakenne. Tämän loppuraportin esipuheessa Frank Martela jotenkin määrittää tätä kivalla tavalla ja hyvällä tavalla tätä, että minkä äärellä me olemme. Että yhtäältä meillä on itseohjautuvuus, jonka vastakohtana voisi olla ylhäältä päin ohjautuvuus, elikä tässä puhutaan henkilön, yksilön, työntekijän kyvystä tehdä oma-aloitteisesti sitä työtä, kehittää, kehittyä siinä ja niin edelleen. Tämä on yksi palanen. Sitten toinen palanen on juuri tämä itseorganisoituminen, jonka vastakohtana olisi hierarkinen organisaatio, eli millä lailla on purettu pois sieltä hierarkiat ja ollaan sillä tavalla itseorganisoituneita. Teal-yhteisöjä ja Laloux’n kirjat ja muut tällaiset vie siihen suuntaan, organisaation rakennetarkasteluun. Ja sitten on yhteisöohjautuvuus, joka mielestäni jotenkin nimittää ja puhuu siitä, jonka äärellä meidän pitäisi olla enemmän ja jonka äärellä me mielestäni tänään olemme myös ja olemme siinä meidän hankkeessa ja työssä oppimisen äärellä, elikä yhteisöohjautuvuuden vastakohtana voisi ajatella olevan esimiesohjautuva tiimi tai yhteisöohjautuva tiimi. Ja yhteisöohjautuva tiimi on tiimi, joka yhdessä… tiimin kykyä yhdessä oma-aloitteisesti ja itseohjautuvasti, tiimiohjautuvasti viedä sitä tiimiä eteenpäin ja tehdä siellä asiat. Tämä ei tarkoita sitä, että siellä ei ole kukaan vastuussa, vaan tämä tarkoittaa sitä, että se tiimi yhdessä päättää, miten me tämän meidän tehtävän hoidamme, miten me hoidamme tähän meidän tiimiin ja meidän asioihin liittyvät vastuukysymykset, esimieskysymykset, se esimiehen rooli muuttuu enemmän ehkä sellaisen yhteisöohjautuvuuden mahdollistajaksi eikä siksi, joka on se viimeinen sana siinä tai este asioitten tekemiselle. Elikä tämä yhteisöohjautuvuus, ja tartun nyt tuohon mitä Raisakin puhui haasteesta, joka itseohjautuvuuden eetoksesta helposti tulee, että yksilö on aika yksin. Että minun pitää tehdä esimieheni työt, omat työt, minun pitää tehdä kaikkien muidenkin työt, minun pitää osata nähdä, mihin minun pitää mennä ilman tukea. Tämä helposti voi mennä liian paineiseen paikkaan, mutta jotenkin tämä yhteisöohjautuvuus, että miten me tiiminä viemme asioita eteenpäin. Ja nyt jotenkin se, että miten tätä yhteisöohjautuvuutta voitaisiin organisaatioissa tukea. Se ei tarkoita sitä, että täytyy koko rakenne heittää muualle tai pois, vaan se tarkoittaa sitä, että siellä ruvetaan miettimään sitä organisaation tavoitteitakin uudella tavalla ja mietitään, että miten pystytään mahdollistamaan, miten rakenteet esimerkiksi voisivat tukea sitä, että meidän tiimit olisivat enemmän yhteisöohjautuvia.

Raisa [00:21:42]: Joo, herättää paljon ajatuksia, ja myös ehkä se tähän kaikkeen liittyen, mitä Annis sanoit, että miten meidän rakenteet ja vaikka se käytännön esimiestyö, niin miten se tukee. Huomaan, että kun me tulemme myös sellaisesta maailmasta, että meillä on hirmuinen tarve kontrolloida kaikkea. Niin tässä siirrytään heti sellaiselle maaperälle, että yhtäkkiä sinä et voikaan kontrolloida sitä, että oppimista on esimerkiksi tosi vaikea asettaa johonkin aikaraamiin, että se tapahtuu tietyssä ajassa, vaan se on ennalta määrittelemätöntä. Tai jonkun tavallaan sellaisen yhteisesti opitun ratkaisun synnyttäminen, niin emme me tiedä, mitä kaikkea siinä on matkassa, et sinä voi kontrolloida sitäkään prosessia. Tai että mihin suuntaan se oppiminen itse asiassa vie, että mitä me löydämmekään, kun me lähdemme ottamaan tällaisia askelia yhdessä. Että lähdetäänkin katsomaan kokonaan jotain uutta asiaa, niin sellainen kontrolloimisen tarve on mielestäni melkoinen pullonkaula tässä. Ja mietin nyt sitäkin vaikka juuri organisaatiostrategian ja isompien tavoitteiden, vision, muun näkökulmasta, että miten me voisimme tätä asiaa sieltä hieman tasoittaa tai jotenkin luoda siltaa sille tarpeelle kuitenkin edetä systemaattisesti kohti tavoitteita, mutta samaan aikaan sietää ja hyväksyä ja hyödyntää myös tämän oppimisen kontrolloimattomuutta, ja mitä me tarvitsisimme siihen lääkkeitä. Vilma onko sinulla tähän ajatuksia?

Vilma [00:23:21]: Lääkkeet meille heti! Tänä päivänä troppeja tarvitaan. Hyviä juttuja tuli mieleen tuosta, että niin omakohtaisesti tässä meidän Mukamas-tiimissä me pyrimme myös tekemään kokeiluja koko ajan tässä. Tietenkin me opimme myös asiakkaiden kanssa tehdyistä kokeiluista koko ajan, mitä muissa organisaatioissa tehdään. Minusta on tosi tärkeää olla silmät auki niihin hyviin käytänteisiin, ja minä en oikeasti usko hyviin käytänteisiin, koska niitä ei voi ottaa sinällään mistään mitään suoraan, vaan sinun on aina oltava valmis tekemään se työ, että sinä keksit uudelleen sen, monta sanaa voisi käyttää siitä. Mutta sinun täytyy keksiä ne jutut uudelleen myös niin, että sinä keksit nimet uudelleen, että se on sinulle merkityksellinen tapa, ja teidän organisaatioon, teidän tiimiin sopiva tapa. Minulla tulee mieleen, kun ihanasti Raisa kuvasit sitä, että mitä sitten jos ei kontrolloida, niin tuleeko siitä sellainen, että sitten me olemme ihan kuin Jokisen eväät, että me olemme joku ihme barbi, joka menee eri suuntiin. Mutta sehän ei ole se joko tai taaskaan, että siinä vaan se johtaminen ja johtajuus kuuluu kaikille ja tietyllä tavalla se yhteisöohjautuvuus vaatii sitä, että jokainen ottaa vastuuta niin työn tekemisestä kuin työssäoppimisesta. Ja se mikä on kaikista tärkeintä, niin on juuri se iso kuva, että se on riittävän yhteinen, huom. riittävän yhteinen, se ei koskaan voi olla kahden eri ihmisen päässä samanlainen täysin, minä uskon näin. Että se on joku niin kuin Peter Sengen jaettu visio, shared vision, Fifth Disciplinestä, niin joo se on riittävän jaettu. Että se on voimavara, se antaa energiaa, se kutsuu luokseen niin paljon, että me keksimme keinot ohjautua sinne yhteisöllisesti yhdessä. Ja samalla me opimme yhdessä. Minä ajattelen, että meidän ei tarvitse kontrolloida, niin meidän täytyy antaa, meillä on hashtag let your people learn, se tulee sieltä Patagonian tarinasta, en mene siihen nyt enempää, mutta siis se, että annetaan ihmisille vapautta ja vastuuta, jolloin voidaan kokeilla, voidaan tutkia, tutkiva oppiminen tyyppisesti, kannustetaan tällaiseen avaavaan, ja sitten kuitenkin jokainen ihminen on tulosvastuullinen siinä hommassa ja fasilitoi itse itseään. Mutta myös kannattelee sitä yhteisöllistä vastuuta, mutta tietenkin juuri johtajuus tarkoittaa tässä kohtaa sitä, että se ei häviä mihinkään niin kuin on monta kertaa sanottu ja tässäkin hetkessä, että johtajuus on vain erilaista. Että se ei ole sellaista, että johtaja kertoo, minne mennään ja miten mennään ja kuka menee. Vaan se suunta hahmotellaan yhdessä, että kaikki ovat riittävän samaa mieltä, että mihin olemme menossa ja miksi. Ja sitten me otamme siitä kukin oma vastuumme ja fasilitoimme yhdessä sitä matkaa. Ja vuorovedolla voidaan mennä. Minä olen käytännön ihminen, arvostan tutkijoita yli kaiken, luen paljon ja ajattelen aina, että meillä täytyy olla sekä se iso kuva että riittävästi työkaluja pakissa, koska jos me vain puhumme isosta kuvasta, mitään ei tapahdu, mutta jos me kauheasti teemme, teemme, teemme ilman että ymmärrämme isoa kuvaa, me voimme mennä kauhean kovaa vauhtia ihan pahasti syvälle metsään. Se on kaikista pahin asia itse asiassa, että tehdään hirveästi, ja ehkä tänä päivänä tuntuu, että se vika onkin siinä, ettei pysähdytä tarkentamaan, miksi tehdään näitä juttuja tai mitä pitäisi tehdä. Että se on sen pysähtymisen paikka, että minä olen haastanutkin yhdessä blogi-kirjoituksessa, että uskallatko pysähtyä oppimaan ja ajattelemaan ja uskalletaanko pysähtyä yhdessä riittävästi ajattelemaan ja oppimaan. Tuli tunteella nyt täältäkin.

Anne-Mari [00:27:38]: Palopuheita saa pitää, se on oikein. Raisa minkälaisia ajatuksia sinulla heräsi, näyttelit sieltä vähän meille jo peukkuja ja sydäntä?

Raisa [00:27:45]: Joo tämä oli niin naulan kantaan, myös tämä multitaskaamisen meininki siinä mielessä, että meillä on hirveän paljon agendalla asioita ja me emme oikeastaan keskity yhtään mihinkään kunnolla, jolloinka sitten helposti voi käydä niin, että lapsi meneekin pesuveden mukana, että meille ei synny niitä oppeja, joita me kipeästi olemme etsimässä, kun me emme malta pysähtyä. Että juuri sellainen, että heti mulle kaikki tänne -tyyppinen ajattelu sopii tähän maailmaan tosi, tosi huonosti. Ja se että uskallettaisiin tehdä myös niitä poisvalintoja, että mihin me emme nyt lähde tässä hetkessä hakemaan niitä kaikenlaisia ajatuksia, pohdintoja. Ja sitten toisaalta tuo, mitä tuossa alkuun jo ihan itsekin mietin on se, että sitten kun meillä on aikaa ja tilaa ja ilmaa hengittää ja tuumailuhetkiä, niin silloin syntyy tahattomia oppimisia. Voikin oivaltaa jonkun aivan keskeisen jutun jostain ihan muusta asiasta, joka on tiedostettu, että joo tämäkin meillä on vähän tällainen juttu, tätä tarvitsisi miettiä, mutta että jos sinun päiväsi on työnnetty täyteen kaikenlaista tavoitetta ja vuosikello on niin tiukka, ettei siellä ole hengähdyshetkiä, niin ei niitä sitten ehkä niin helposti tule. Elikä se, että me uskaltaisimme vapauttaa oppimiseen vapaata aikaa tai ajatteluaikaa, niin se voisi palvella aika monia tavoitteita sitten kuitenkin yhtä aikaa, koska ihminen on ratkaisevainen olento ja kyllä se meidän kone työskentelee tuolla välillä vaikka ei haluttaisikaan, niin kyllä se työskentelee. Mutta se tarvitsee happea ja tilaa ympärille ja pysähdyksiä.

Anne-Mari [00:29:38]: Jäin miettimään tässä sitä, että tässä keskustelun lomassa on tullutkin aika paljon, mutta ehkä ennen kuin ruvetaan lopettelemaan, niin voisi ruveta pikkuisen katsomaan sitä, että jos me puhumme yhteisöohjautuvuudesta ja tässä varmaan nyt ainakin meille on tullut selväksi ja olemme siitä olleet jo ehkä aikaisemminkin ihan harvinaisen samaa mieltä, mutta ehkä myös kuulijoillekin on välittynyt se, että se on ihan äärimmäisen tärkeää ja on tärkeää miettiä sitä, että mitä se on se itseohjautuvuus, mitä se on se yhteisöohjautuvuus, mitä se meillä tarkoittaa ja mitä se oppiminen meillä on ja miten me siihen suhtaudumme. Nämä molemmat ovat sellaisia asioita, että juhlapuheissa pystytään sanomaan hienosti, mutta se, että miten se siirtyy sinne käytäntöön, niin onkin sitten, kun ruvetaan pintaa raaputtamaan, niin on ehkä haastavampaa monissa paikoissa. Tässäkin peräänkuulutan sitä näkyväksi tekemistä ja systemaattisuutta jollain lailla, että se on sisään leivottuna siellä niin se oppimisen kuin se itseohjautuvuuden tai yhteisöohjautuvuuden tukeminen. Mutta jos me mietimme, että jos me haluamme yhteisöohjautuva tiimi, joka yhdessä lähtee oppimista tekemään ja oikeasti osaa hyödyntää ja jakaa osaamista ja oivalluksia ja oppeja keskenänsä ja laajemmaltikin, niin se vaatii yksilöltä tietynlaisia ominaisuuksia tai jotain se vaatii yksilöltä. En tiedä ovatko ne ominaisuuksia, nehän ovat opittavia asioita, mutta jotain se vaatii yksilöltä. Sitten se vaatii siltä tiimiltä jotain ja sitten se vaatii siltä organisaatiolta ja niiltä rakenteilta, ja nyt Vilma heitän, ei tarvitse vastata tyhjentävästi kaikkiin näihin, mutta heitän sinulle kysymyksen, koska te Mukamaksessa teette niin paljon nimenomaan tätä oppimismuotoilua, jossa te lähestytte ei pelkästään sen oppimismatkan kautta, vaan te myös katsotte sitä ympäröivää organisaatiota, kontekstia ja laajempaakin verkostoa ja sitä, että miten sieltä löytyisi oppimista tukeva kulttuuri ja rakenne. Niin mitä ehkä sellaisia oivalluksia ja oppeja te olette sieltä löytäneet, mitä voisi tässä ehkä jakaa, että mitä tarvitaan, että meillä tulee yhteisöohjautuvuutta ja työssäoppimista ja hyvinvointia?

Vilma [00:31:39]: Joo, meidän johtoajatushan on, että halutaan tässä maailmassa luoda työpaikkoja, työyhteisöjä auttaa luomaan ja muotoilemaan sellaisia työyhteisöjä, joissa sekä ihmiset että myös ne, mikä se kullakin on, oppilaitoksilla on omanlainen bisnes ja pörssiyhtiöllä omanlainen, niin ihmiset ja bisnes kukoistaa. Ja vielä tänä päivänä haluaisin lisätä sen kolmannen asian, elikä että planeettammekin voi hyvin. Tällaisessa työssä, äsköisestä tuli siis mieleen, jonka hetkeksi hukkasinkin sen ajatuksen, tuli onneksi takaisin, niin oppimiskäsitys, että se on hirveän paljon linkissä ihmiskäsitykseen ja se määrittelee paljon asioita kulttuurissa ja se on vähän sellainen jännä juttu, että kun vähän tonkasee seitä juttua, että miksi meillä tehdään näin, niin sieltä paljastuu se ihmiskäsitys. Luotetaanko me, annetaanko me, luotetaanko me enemmän kontrolliin. Eli se määrittelee tosi paljon, se kannattelee sitä oppimiskulttuuria, jos aloitetaan siitä isosta kuvasta siitä organisaatiotasosta, että minkälaista arkea me haluamme sinne työn tekemiseen ja työssäoppimiseen, osaamisen kehittämiseen, oppimisen johtamiseen luoda. Se määrittelee tosi paljon ja kannattelee niitä valittuja tai valintoja ihan, että mitä me valitsemme, onko meillä esihenkilöitä vai onko meillä itseohjautuvia tiimejä tai yhdessä ohjautuvia tiimejä, joita tuetaan esimerkiksi on tällaisia uusia rooleja syntynyt, tai en tiedä ovatko ne uusiakaan, mutta niitä on nimetty viime aikoina, learning facilitator, peer coach, tällaisia kamuja, jotka ovat meidän asiakkailta ihan tositarinoita, jotka siis niitten tehtävä on nimenomaan käydä niitä jatkuvia niin sanottuja oppimis- ja kehityskeskusteluja. Se ei ole sellainen esimiehen tai -naisen vuosittainen paineistettu prosessi, vaan se on jatkuvaa dialogia ja mennään vielä siihen ajatukseen, että mielestäni tämä on mieletön filosofia, että en puhu pelkästään siitä softasta, mitä niin kuin learning as a service, leadership as a service -ajatteluun viitaten, niin miten me voisimme tuottaa sitä palvelua joka päivä erilaisilla työkaluilla. Ja niin kuin sanoit, niin siellä on vähintään se kolme, neljä, viisi tasoa, yksilön oppimisen taidot ja valmiudet ja se turvallisuus kaikilla tasoilla, se psykologinen turvallisuus. Minulla on oikeus ja minulla on helppo sanoa, että olen keskeneräinen, minä en tiedä, minulla on kiva olla, vaikka en ole valmis, minun ei tarvitse esittää, että olen asiantuntija isolla A:lla koko ajan, se on hirveän rankkaa. Juuri tällainen haavoittuvaisuuden osoittautuminen, sehän on tosi tärkeä testi siihen, että otetaan puheeksi asioita ja uskalletaan sanoa, että nyt minä tarvitsen jeesiä ja toisaalta haluan auttaa sinua ja näin poispäin. Se yhdessä tekeminen, yhdessä oppiminen tiimitasollakin ihan älyttömän tärkeä, ja puhutaan tänä päivänä tosi paljon, kiitos koronan, hyviä asioita siitäkin on jäänyt ja toivottavasti jää pitkäksi aikaa meille, juuri tämä psykologisen turvallisuuden merkitys ja se yhteisöllisyyden tarve on ihan äärimmäisen tärkeitä. Toivon että tämä hyvä kriisi ei mene hukkaan siinäkin mielessä, työyhteisön kannalta. Ja sitten ehkä tämä, palaan jälleen kerran Peter Sengeen, koska hän on keksinyt 90-luvun alussa, god damn it, näitä juttuja, että vanhoja ajatuksia niin sanotusti, mutta loppujen lopuksi aika perustavaa laatua olevia juttuja siitä, että se tiimioppiminen, että yhdessä opitaan. Miten sen sitten kukin haluaa sanottaa. Se ei riitä se sinun yksin… Olet yksin hirveän hyvä ja sinulla on tehokkaat oppimisen tavat yksin, se ei riitä. Tästäkin voisi puhua taas puoli vuotta, mutta ehkä pysähdyn tähän, että jokaisella tasolla niitä kyvykkyyksiä ja taitoja ja valmiuksia ja halua oppia vaalitaan.

Raisa [00:36:05]: Minusta tosi tärkeä, ja tuo on sellainen asia, jota me täällä korkeakoulusektorillakin niin me edelleenkin saamme sitä harjoitella. Vaikka me olemme oppimisen asiantuntijoita, niin että me todella oivallamme se, että oppiminen ei ole vain meidän bisnes, kun tuossa puhuit bisneksestä, että se on kaikkien, se on koko ihmiskunnan, kun viittasit tähän globaaleihin haasteisiin ja siihen, että mitä vaikka asioita itse haluat edistää, niin juuri se, että meidän on kaikkien nyt opittava, meidän on kaikkien löydettävä näitä lääkkeitä. Ja se ratkaisu voi johonkin käsillä olevaan haasteeseen se oppi voi syntyä oikeastaan kenen tahansa päässä, koska kuten aivotutkijatkin sanovat, niin ihmisten aivoissa ei ole niin merkittäviä eroja, että kysymys on vain siitä, että minkälaisia ärsykkeitä sinne annetaan, että mitä sieltä sitten tulee, minkälaista oppia sieltä syntyy. Minä tykkään tosi paljon tuosta ajatuksesta, että se on meidän yhteistä juttua ja sitä yhdessä oppimista. Vaikkakin toki itse tunnistan sen, että esimerkiksi minä tällaisena introverttityyppinä, niin minä tarvitsen tosi paljon yksinoloaikaa ja ikään kuin imaista muilta niitä asioita ja sitten tuumailla niitä rauhassa itsekseni, jotta minä voin taas sitten ehkä tuottaa niitä taas muille ja altistaa niitä ajatuksiani keskustelulle. Mutta silti minä tarvitsen sen yhteisön ympärille, ne minun omat ajatukseni olisivat aika kapeita ja aika ehkä voisiko sanoa vähempi moniäänisiä tai yksinpuhelu ei ole kauhean rikastuttavaa.

Anne-Mari [00:37:51]: No hei, kiitos Raisa, tuossa oli hyvä kuvaus siitä, että mikä on sinulle sellainen tapa ehkä oppia ja oivalluttaa ja tuoda sitä omaa oppia ja tehdä näkyväksi myös itselle paitsi muille. Vilma mikä sinulle on se kaikkein paras tapa, jos ajatellaan yhteisöohjautuvuuden ja työssäoppimisen näkökulmasta, niin mikä on se sinun paras keino oppia ja tuoda sitä oppia sitten muillekin, altistaa itseä muitten opeille?

Vilma [00:38:18]: No siis tämä on hirveän hyvää itsetutkiskelua aina miettiä, että kun ihminen on hirveän hyvä, jos ihminen on sellaisessa työpaikassa ja roolissa ehkä ja tehtävässä, jossa voi pelata vahvuuksien kautta. Mutta silti myös tiedostaa ne, jotka eivät ole sinun vahvuuksia ja siitähän on kyse juuri ehkä tiimityössä ja tiimioppimisessa myös. Olen siitä onnellisessa asemassa, että meillä on ihan superihana tiimi, ja tiedän, että teillä on kanssa siellä ihana parrutiimi. Että se on ihan kaikki kaikessa. Minä ajattelen, että minun vahvuudethan ovat vahvasti siinä sellaisessa ison kuvan haltuunotossa ja verkostoissa ollut aina, olen ollut sellainen, että rakastan kiihkeitä keskusteluja ja ajatusten vaihtoa ja toisaalta perehdyn hirveän nopeasti asioihin yksin. Että sellainen nopeus. Minun haastehan on tietenkin se, että minä todellakin laitan ne lenkkarit jalkaan ja menen sinne metsäpolulle ja pohdin ja reflektoin yksin, ihan yksin. Minä joudun vähän patistamaan itseäni taas siihen tai kirjoittamiseen. Tiedän, että palan oikein halusta nytkin päästä kirjoittamaan asioita, ja se on hirveän ihanaa. Mutta se, että ihmisen pitää tiedostaa, että se tarvitsee molempia. Että ei jää vain siihen suorittamismoodiin tai siihen sinun lempi, helppoon, jossa sinulla ei vähiten energiaa kulu tietyllä tavalla, vaan sinä tietoisesti ohjaat itseäsi myös siihen reflektiiviseen tai moodiin, niin sehän tekee ihmiselle, niin sielulle kuin aivoille älyttömän hyvää. Se viisaus on minullekin tullut vasta iän myötä, että voi kun olisin saanutkin joskus aikaisemmin siihen hyvää ohjausta. Ehkä minä juuri opiskeluaikoina sain sitten siihen tärkeitä työkaluja myös, kirjoittamiseen ja reflektointiin, dialogiin, että oikeasti tästä on kyse, kun haluat syvällisesti oivaltaa jotain.

Anne-Mari [00:40:28]: Kiitos Vilma ja kiitos Raisa. Minä sytyn, opin ja oivallan kaikkein parhaiten tällaisissa tilanteissa, joissa asetutaan yhdessä äärimmäisen mielenkiintoisen teeman äärelle, vaihdetaan näkökulmia, keskustellaan niistä, näistä lähtee aina muuttuneena näistä kohtaamisista. Olen oppinut ja oivaltanut valtavasti teiltä tänään ja jo aiemminkin, koska olemme tehneet yhteistyötä jo pitkään sekä Vilman että Raisan molempien teidän kanssa. Ja siitä minä kiitän teitä nyt valtaisasti, kiitos teidän ajasta ja kiitos näistä opeista ja oivalluksista, joita olette minussa herättäneet. Jatketaan keskustelua sitten jossain toisessa kohtaa uudestaan.

Äänitteen nimi: Opi arjessa_Oppiminen työntekijän taitona.mp3
Äänitteen kesto: 00:45:07

Raivio [00:00:01]: Hei ja tervetuloa meidän Opi arjessa -podcastin seuraan. Tällä kertaa meillä on teemana oppiminen ja oppimisen taidot ja oikeastaan oppimisen asenne, oppiminen ehkä sellaisena työntekijän taitona tai asenteena tai olemisena ja mitä siihen liittyy ja miten sitä voitaisiin tukea ja sen kaltaisia asioita tänään. Tai siitä ainakin lähdetään liikenteeseen tänään pohtimaan tässä podcastissa. Mutta minä olen siis Anne-Mari Raivio ja olen tämän meidän Opi arjessa -hankkeen projektipäällikkönä ja minulla on mukana täällä kollegani Raisa Varsta ja sitten meillä on mukana Mukamas Learning Designista Annu Karkama vähän pohtimassa näitä asioita. Nopeat esittelykierrokset varmaan olisi paikallaan, Raisa kerro vähän itsestäsi ja mikä ehkä sinulle on oppimisessa tärkeää.

Varsta [00:00:53]: Tosiaan olen Raisa Varsta ja toimin lehtorina Metropolia Ammattikorkeakoulussa liiketalouden koulutuksen parissa. Minulle oppimisessa on tärkeää se, että syntyy sellaisia oivalluksia, jotka tuovat elämään merkitystä ja myös voimavaroja. Että minä olen aina hakemassa uusia voimavaroja oppimisen kautta. Minä voimavaraistun siitä, kun näen, että joku muu oivaltaa, se on minulle ihan parasta. Se on tässä se pihvi.

Raivio [00:01:26]: Entäs Annu?

Karkama [00:01:28]: Joo, Annu Karkama nimi ja tosiaan Mukamakselta tulen ja oppimismuotoilun valmentajana toimin ja fasilitointipuolella myös. Mikäs oppimisessa… Minä menen vähän tuonne Raisan kanssa lähden ehkä komppaamaan tuota, että minulle itsellenikin oppimisessa oivaltaminen, mutta myös se, että miten kokonaisvaltainen vaikutus sillä voi olla ihmiselle. Ei pelkästään työssä oppimisen kontekstissa, vaan se, että kun oppii oppimisen taitoja, niin sillä on niin valtava merkitys omille mielenmalleille ja asenteille ja mikä vaikutus niillä voi olla koko elämään. Se on itselle sellainen tosi innostava asia, joka oppimiseen liittyy. Sillä ehkä lähtisin nyt tähän sisään.

Raivio [00:02:09]: No tervetuloa näillä sisään. Minä tuossa olen itse asiassa miettinyt oppimista tai oivalsin oppimiseen liittyen yhden asian tässä viimeisten viikkojen aikana. Kun tehdään näitä kaiken maailman erilaisia vahvuustestejä, siis on esimerkiksi positiivisen psykologian kentältä löytyy values in action, VIA-vahvuustestit, joissa voi vastata kysymyksiin ja sitten siellä tulee listaus, että tällaiseen järjestykseen nämä universaalit 24 vahvuutta sinun kohdallasi asettuu, niin siellä yhtenä vahvuutena minulla nousee aina hirveän korkealle oppimisen ilo. Todella ymmärrän sen, että joo niin on, minusta on tosi kiva heittäytyä uuteen ja oppia uusia asioita, mutta nyt mietin sitä vähän työssä jaksamisen näkökulmasta ja oivalsin yhtäkkiä sen hirveän konkreettisesti näin kohta 20 opettajavuoden jälkeen, että oppimisen hirveän olennainen osa on reflektointi. Ja jos sitä ei ole ja jos ei sille ole tilaa, niin se oppiminen ei ikään kuin realisoidu. Ja sitten kun sitä ruvetaan miettimään sitä kautta, että sille oppimiselle pitää löytyä se tila, tai sille reflektoinnille pitää löytyä se tila, niin jäin miettimään sitä, että ei ihme, että välillä uuvuttaa esimerkiksi töissä. Minä vähän otan kiinni tuosta kokonaisvaltaisuudesta, mitä sinäkin Annu sanoit äsken, että voi uuvuttaa töissä, jos sinulla ei ole aikaa pysähtyä oivallusten ja oppimisten äärelle. Reflektoida, että mitä minä oikeastaan tässä ajattelen ja opin ja oivalsin ja mitä tämä tarkoittaa, miten voisin soveltaa tätä työhöni tai elämääni. Ja jos tätä ei ole, niin elämästä tai työstä tulee ainakin minun näkökulmastani suorittamista ja uuvuttavaa, ja tämä oli minulle yhtäkkiä sellainen heureka-hetki, että herranen aika sentään, että oppiminen voi olla minulle myös keino varmistaa työhyvinvointia itseni kohdalla. Annu, mitäs tämä…

Karkama [00:03:57]: Kyllä, ihan siis komppaan aivan täysin tätä. Nythän on aika paljon tutkittu myös sitä, että kun työelämä on sellaista, että meidän pitää oppia tosi nopeasti ja ketterästi. On tutkittu myös sitä, että oppiminen koetaan tosi kuormittavaksi ja se on raskasta ja väsyttää ja uuvuttaa. Ja sitten siinä ympärillä työelämässä on kaikkea muutakin, joka varmasti välillä uuvuttaa. Tuo on minun mielestäni yksi tärkeimpiä asioita, että mitä minäkin olen joskus sanonut, että se on hieno juttu, että meillä on organisaatiossa vaikka liikuntaseteleitä, jotka tukevat liikkumista ja urheilupuolta ja hyvinvointia sillä saralla. Mutta se ydin on kuitenkin siinä, että meidän pitäisi itse pystyä sen reflektoinnin ja oivallusten kautta tiedostamaan esimerkiksi meidät omat rajamme, omat resurssointimme, kalenterijohtaminen, miten me kerromme meidän jaksamisemme tilasta työyhteisössä. Nämä eivät ole itsestään selviä, että näistä voidaan aina puhua. Ja siinä on tosi tärkeässä osassa se, että me reflektoimme yhdessä sitä ja minä reflektoin itse niitä, joten tässä ollaan ihan ytimessä siinä, että mihin kaikkeen oppiminen ja reflektointi pystyy oikeasti vaikuttamaan.

Varsta [00:05:01]: Joo, ja minä haluaisin tuohon ehdottomasti lisätä juuri sen, että tavallaan jos ajatellaan oppimista, niin sillehän ei voi asettaa aikataulua tai aikapaineen asettaminen oppimiseen, niin sehän on lähtökohtaisesti… Sitä pyritään, mutta periaatteessa oppimisen aikataulua ei voi ennalta määrittää. Ja sitten jos me mietimme, miksi oppiminen on kuormittavaa on se, että minulla on nyt tämä päivä aikaa ottaa tämä asia haltuun ja huomenna minun pitää jo käyttää tätä järjestelmää. Tai nyt on tämä kahden tunnin koulutus tästä, ja huomenna tämä homma alkaa. Että me joudumme aikapaineistetusti opiskelemaan, oppimaan asioita kovalla kiireellä, että ei ole aikaa reflektointiin. Mutta myös itse se oppimistapahtuma yritetään survoa johonkin ihan mahdottomaankin aikatauluun. Ja siitä tulee se kurja fiilis, ja josko me saisimme tähän vähän löyhyyttä, niin luulen, että oppimisesta tulisi jälleen mukavampaa ja kivempaa. Mutta Annis, onko tämä sitä, mitä sinä mietit vai oliko tämä jo jotain ihan muuta?

Raivio [00:06:09]: Ei kun joo, siis mietin, että juuri näin, että tavallaan se aikapaine toisaalta, kun se tekee siitä myös sen, että kun sinulla on se paine päällä, niin oppiminenhan ei tapahdu, kun sinä kurtistat ryppyisesti otsaasi, vaan oppimistahan tapahtuu silloin, kun sinulla on rento ja hyvä olla, kun mielesi pystyy vastaanottamaan. Eli sellainen aikapaineistus ei siinäkään mielessä toimi. Ja sitten toinen, joka siinä ehkä voi olla, että jos meillä on joku tietty ulkoapäin tuleva jonkinlainen raami, vaikka aikaraami, että missä ajassa meidän pitää jotain oppia ja omaksua, mutta se tulee ulkopuolelta, niin silloinhan ei välttämättä minun sisäinen motivaationi kohtaa sitä. Eli oppimiseen minun mielestäni, ihan oikeaan, aitoon oppimiseen, liittyy aina sisäinen motivaatio: tämä on minulle merkityksellistä, minä haluan tätä oppia. Ja siihen päästään kiinni, että tämä on jollain tavalla sellainen asia, jonka äärelle minä haluan pysähtyä ja minä haluan määrittää sen, millä tavoin minä tätä teen ja mihin minä tätä hyödynnän. Mitäs Annu tämä sinussa herättää?

Karkama [00:07:10]: Minä haluan tähän motivaatioon vielä palata myöhemmin, mutta tartun ensin juuri tähän oppimisen aikapaineistukseen ja siihen, että me puhumme nykyään paljon ketterän oppimisen käsitteestä, jossa vastataan esiin nouseviin hyvin nopeisiinkin tarpeisiin joskus tuleeko ne sitten organisaation sisältä tai ehkä asiakkaiden tarpeista. Ja se ketterä oppiminen on tosi oleellinen osa, että me pystymme siihen työssä. Mutta jotta me olisimme entistä parempia siinä, että me pystyisimme vastaamaan ketterämmin ja reagoimaan, niin se tarkoittaa sitä, että meillä pitää pystyä harjoittelemaan proaktiivista oppimista siellä taustalla, joka on ikään kuin hallinnan tunteessa, että sinä pystyt vaikuttamaan siihen, että minulla on oppimistavoite, minkälaisia steppejä teen kohti sitä oppimistavoitetta. Eli siinä sinä opit ymmärtämään niitä sinun omia oppimisen tapojasi, väyliä ja reflektoimaan, ja ne tulevat sinulle ikään kuin tutummaksi ne toimintamallit. Ja sitten kun se ketterä tilanne pamahtaa siihen eteen, niin sinulla on jo enemmän selkärangassa niitä, että miten tässä kannattaa toimia, mistä löydän voimavarat tähän tilanteeseen ja omat vahvuudet. Eli se, että jos me olisimme pelkästään ketterän oppimisen reagoinnin varassa, niin sehän olisi tosi kuormittavaa. Niin siksi juuri, että pystymme vähän ennakoimaan sillä hallinnan tunteella siinä oppimisessa.

Raivio [00:08:27]: Joo saan tuosta hyvin kiinni ja haluan kohta kysyä sinulta sisäisestä motivaatiosta lisää, mutta tuossa jotenkin siihen ajatukseen, että se tärkein taito itse asiassa, kun me puhumme työssä oppimisesta niin kuin tässä meidän hankkeenkin kontekstissa ja tässä podcast-sarjan kontekstissa, mutta kaikessa on se oppimaan oppiminen. Koska sehän on se, joka kantaa ja joka on juuri tuota, mitä Annu äsken avasit, että sitten sinulla on niitä työkaluja ja voimavaroja, joita sinä voit valjastaa käyttöön niin, että se ei ole pelkästään vain reaktiivista toimintaa se työssä oppiminen, vaan että se on proaktiivinen ote. Ja sinulla on tunne, että sinä olet itse sen asian päällä, sinä pystyt kontrolloimaan sitä, että mitä ja missä vaiheessa ja kuinka paljon.

Karkama [00:09:09]: Juuri näin.

Raivio [00:09:12]: Mutta miten se sisäinen motivaatio? Minua kutkuttelee nyt kuulla siitä tarkemmin.

Karkama [00:09:18]: No, siis jotainhan siitä pystyisi tähän heittämään, että lähinnä olen miettinyt sitä, että helposti puhutaan oppimisen rakenteista organisaatiossa ja hienoista oppimissysteemeistä. Mutta emmehän me saa ihmisiä mukaan siihen, ellei ihmisellä itsellään ole tiedossa, että mikä häntä motivoi oppimaan, mitkä ovat hänen toimintansa driverit. Ja siinähän mä lähdemme ajattelemaan, että eihän kenelläkään esimerkiksi esihenkilöllä, ainakaan minun mielestäni, pitäisi olla vastuuta ylläpitää toisten ihmisten motivaatiota. Voi olla, että meillä on yhteisenä vastuu innostaa toisia ja liekittää sitä kulttuuria, että täällä on mahdollista tutkia omia motivaattoreita. Mutta sieltä se kaikki ytimestä lähtee kuitenkin, että me tutkimme ja mietimme sitä, että mitä lisäarvoa jos haluan nyt oppia tämän jutun, että mitä lisäarvoa se tuo minulle. Ja ei pelkästään se, että mitä lisäarvoa se tuo minulle juuri nyt tähän viikkoon tai tähän päivään, mitä se tarkoittaa tulevien kuukausien aikana tai jopa jossain isommassa kuvassa. Ehkä sinulla, en tiedä, ei sitä kaikilla ole, mutta jos on henkilö, jolla on joku isompi merkitys tai visio elämässä, jota kohti kulkea, niin jos ne oppimisen tavoitteet, oli ne sitten työuran, unelmia tai mitä vaan, niin saa linkittymään jotenkin niihin omiin motivaattoreihin. Niin silloin se toiminta on kestävämpää, siihen sitoudutaan vahvemmin ja se on myös innostavampaa, koska minun mielestäni innostuminen siellä oman oppimisen johtamisessa on yksi tosi tärkeä pointti.

Raivio [00:10:45]: Mutta tästä päästään siihen tuhannen taalan kysymykseen tai jotenkin siihen ajatukseen, että missä välissä me kerkeämme näitä asioita miettimään. Missä välissä me voimme peilata sitä, mitä minä nyt teen suhteessa siihen minun isompaan tavoitteeseeni? Tai missä helskutin välissä me edes ymmärrämme, että mikä se isompi tavoite on? Ja niin kuin sinä Annu sanoit, että eihän sitä kaikilla ole eikä tarvitse ollakaan, tämä on minun mielestäni myös sellainen ajatus, joka on tärkeä ymmärtää ja on hirveän armollinen ajatus, että eihän elämän merkityksellisyys ole sitä mieletöntä ikigain metsästystä, jossa sinun täytyy miettiä, että miten sinun intohimosi kohtaa. Eihän meillä kaikilla ole mahdollisuutta sellaiseen, eikä tarvitse olla. Elämän merkityksellisyyshän voi olla siis ihan sellaisia niin kuin Frank Martela jossain sanoi niin kuin ohikiitäviä pieniä hetkiä. Ja se merkitys voikin lähteä siitä, että se on jotain paljon enemmän kuin pelkästään se ikigain suuri purpose, joka minulla tarkoitus tässä on. Mitäs Raisa ajattelee?

Varsta [00:11:44]: Joo juuri tätä ja sitten se, että jos katsotaan ihmisten vahvuuksia ja motivaatiotekijöitä, niin jollakinhan se vahvuus on vaikka rutiinien toistaminen, mikä ehkä ei nyt tähän keskusteluun osallistuvilla kenelläkään ole välttämättä se merkittävin vahvuus, että me olemme oppimisintoisia, ja oppiminen on meille kaikille hyvin merkityksellinen ja myös hyvää elämää tuova asia. Mutta jollekulle muulle turvallisten rutiinien toistaminen vaikka työssä, ja sinne ehkä pienten hienosäätöjen etsiminen ja sinne niiden tehostamistoimenpiteiden kehittäminen sen oman arjen kautta, niin voi olla se tärkein merkitys ja tuoda sitä hyvinvointia. Että aina ei tarvitse lähteä kehittämään pyörää uudelleen, ja pikemminkin voi olla, että jos on liian paljon sellaista kaikenlaisen uuden oppimisen ja vähän sellaisen säveltämisen painetta, niin sitten ihminen alkaa oikeasti voida huonosti.

Karkama [00:12:53]: Joo, ja tähän nimenomaan itsekin haluan nostaa tätä ajatusta, että me paljon puhumme, että oppiminen tänä päivänä työssä ja on organisaation strategiset oppimistavoitteet ja kaikkea hienoa. Työntekijöiden oppimistavoitteiden olisi hyvä linkittyä näihin strategisiin tavoitteisiin, niin joo, onhan se ideaalitilanne, mutta paljon törmää siihen ajatukseen, että no hei kun ei meillä kaikki ole niin oppimisintoilijoita, että osa on, osa tykkää vähän oppia ja osa ei niin innostu. Ja se, että me emme oikeastaan voi vaatia, että kaikilta löytyisi oppimisen unelmia tai että kaikki haluavat koko ajan kehittyä työssään ja olla etunenässä kulkijoita, vaan juuri tämä, että on ok, että sinun oppimistavoitteesi on vaikka vain se, että sinä opit tekemään työsi nopeammin, jotta pääsisit aikaisemmin kotiin ikään kuin näin kärjistäen. Että se on ok myös. Se on se mikä motivoi häntä ja draivaa siellä taustalla. Ja emme me koskaan tule pääsemään tilanteessa, organisaatiossa, okei voi olla organisaatio, jossa kaikki ovat tosi oppimisintoisia ja sehän riippuu siitä, minkälaisia henkilöitä me sanoitamme, että me haluamme organisaatioon mukaan. Mutta se, että harvoin ollaan tilanteessa, että kaikki olisivat yhtä innokkaita oppimiselle ja pitää myös hyväksyä se erilaisuus siinä. Myös luotan siihen, että kun sitten oppimisen iloa ja mahdollisuuksia ja onnistumisia ja myös epäonnistumisia, jotka liittyy siihen, että me teemme virheitä, kun niitä sanoitetaan, sille on lupa, niin yhtäkkiä vähän ne ei niin aktiivisetkin saattavat alkaa innostua mukaan siihen. Huomaavat, että mitä mahdollisuuksia oppiminen tuokaan.

Raivio [00:14:26]: Jos me onnistumme riisumaan oppimiselta, tästä me olemme puhuneet varmaan tämän podcast-sarjan joka ikisessä jaksossa tähän mennessä, niin jotenkin se mystiikka pois siitä oppimisesta, että eihän sen pitäisi olla jotenkin ekstratyöllistävää. Vilma Mutka teiltä Mukamakselta sanoi, että oppiminen on työtä, jonka tuloksena syntyy osaamista. Se on sitä, mitä me siinä työn ohessa teemme, eikä se ole jotain erillistä, ihmeellistä, kummallista asiaa. Mutta hei, me olemme nyt sivunneet tässä moniakin asioita jo siitä, että mitä tämä tarkoittaa nyt esimerkiksi työntekijän taitojen tai asenteen näkökulmasta. Mutta voisimme nyt ihan yhteisellä sopimuksella vähäksi aikaa keskittyä oikein keskustelemaan siitä, että mitä oppiminen sitten on työntekijän taitona tai asenteena. Miten te lähtisitte sitä avaamaan tai määrittelemään?

Karkama [00:15:22]: Taitona tai asenteena? Jotenkinhan se lähtee sellaisesta asenteesta, että sinä haluat ehkä muuttaa nykyisestä toimintamallista jotain, siinä on jotain uteliaisuutta mukana ehkä tällaisessa asenteessa, mielenmalleissa ajatus siitä, että minun onnistumiset tai epäonnistumiset eivät määritä minua nyt, vaan ne määrittävät vain sitä tekemistä ja sitä voidaan aina muokata. Voisin Raisalta kuulla tähän nyt ehkä myös jotain hyviä ajatuksia, niin pääsemme jalostamaan lisää.

Varsta [00:16:02]: Joo, jos ajattelee siellä työelämässä ja organisaatioissa, että minkälaiset asenteet ja taidot auttavat yksilöiden oppimista ja yhteisöjenkin oppimista, niin kyllähän minä ajattelen itse ainakin ja jotenkin näin sitä, että pitää olla hyviä perus- voisiko sanoa geneerisiä taitoja, oppimaan oppimisen taitoja tietenkin siellä pitää olla. Mutta sitten pitää olla juuri sellaista analysointia, ennakointikykyä, että missä me olemme nyt, mihin me olemme menossa, ja sellaista kehittämismyönteisyyttä, että miten sinne päästään ja uskalletaan tarttua niihin haastavampiinkin juttuihin, josta ehkä jo etukäteen tietää, koska tänä päivänä monet työelämän haasteet on sellaisia, että sinä tiedät, että kun sinä ryhdyt tätä nyt ensimmäisellä kerralla ratkaisemaan, niin se ei muuten vielä ratkaise tätä asiaa. Eli pitää niin sanotusti olla sen verran parkkiintunut oppimisnahka, että lähtee tekemään jotain sellaista, jonka tulosta ei voi välttämättä kovin tarkkaan ennustaa. Minä näen tämän asian aivan erityisen hyvin, kun ohjaan paljon ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetöitä, joissa kehitetään jonkin organisaation jotain osa-aluetta, prosessia, menetelmiä, strategisiin tavoitteisiin tähtääviä toimenpiteitä. Niin siellä näkee sen, että se on tietyllä tapaa epämukavuuden sietämistä ja toisaalta jotain sellaista suomalaista sisukkuutta, ehkä me voisimme puhua myös siitä, että sisullahan monesta asiasta kuitenkin selviää. Niin ehkä noita, ja sit tietenkin totta kai ihan sellaisia voisiko sanoa jopa mitattavassakin olevia oppimisen taitoja, mutta että nekin ovat sellaisia taitoja, että niitä voi jokainen kehittää. Ne eivät ole mitään rakettitiedettä ne oppimisenkaan taidot, että tiedonhankintaa ja mitä milloinkin sellaista kokeilevaa, ketterää tekemisen tapaa. Minun mielestäni tätäkin asiaa voi lähestyä niin monella eri tavalla, että samalla tavalla se joku, joka tykkää siitä rutiinityöstä niin kuin Annu sanoit mielestäni tosi hyvin, että haluaa oppia tekemään sen työn niin hyvin, että se mahdollistuu nopeasti ja ripeästi, eikä vaikka se työ lähde ollenkaan sieltä työpaikalta kotiin mukana mielen sopukassakaan, että siihenkin vaaditaan oppimista.

Karkama [00:18:39]: Kyllä, ja tuo mitä puhuitkin näistä kokeiluista ja erilaisista rohkeudesta mennä ja tehdä, niin myös se, että lähdetään oikeasti tutkimaan sitä, että minkälaiset erilaiset muut oppimisen tavat kuin vaikka formaalikoulutus tai ne arjen kokeilut sopii juuri minulle, että olenko ihminen, joka tykkää lukea kirjoja, olenko ihminen, joka oppii keskustelemalla muiden kanssa. Eli tutkia erilaisia väyliä siinä, että mikä on se minun tyylini, mutta myös se, että kun puhumme oppimisesta, niin mehän puhumme, vaikka se on yksilön tai työntekijän taitona, niin parhaitenhan me opimme yhdessä. Eli myös se, että ketkä ne on ne ihmiset siinä ympärilläni, jotka tukevat minun oppimistani. Joskus se on hyvässä tilanteessa se työkontekstissa oleva vaikka tiimi, mutta joskus ne voivat olla ihan jotain käytäntöyhteisöjä, jotka tulevat jostain aivan oman organisaation ulkopuolelta, mutta ne liekittävät sitä sinun paloasi siihen asiaan, mitä sinä haluat oppia. Eli sellainen jaettu oppiminen ja tieto siitä, että ketkä voivat minua siinä tukea.

Raivio [00:19:37]: Tässä kun kuuntelen, että mitä te listasitte, sieltä tuli ihan valtavasti kaikenlaista, ja jäin miettimään, että tietyllä laillahan tuossa on jotain kognitiivista, tietoa, jos me puhumme oppimaan oppimisesta, siinä on tietoon liittyvää, että kuinka tärkeää on ymmärtää oppimisen prosessia tai ylipäätään oppimisen osa-alueita, jonkinmoista ymmärrystä pedagogiikasta tai oppimisesta ja niin edelleen. Ja sitten taas toisaalta siellä on ihan konkreettisia taitoja, että on se sitten vaikka tiedonhakutaitoa tai muistiinpanotekniikkaa tai mitä ikinä. Ja sitten siellä tuli asennetta, että onko meillä eteenpäin vievä kasvun asenne, joka ymmärtää, että me kaikki olemme keskeneräisiä ja tämä on prosessi, se matka on tärkeämpi kuin määränpää. Vai olemmeko me muuttumattoman asenteen äärellä, jossa ajatellaan, että nämä kyvyt minulle on annettu ja näillä mennään, ja silloinhan se määränpää on ikään kuin tarpeellisempi. Minulla tähän kasvun ja muuttumattomuuden asenteeseen oli taas sellainen heureka-hetki, että bingo, kas kun en ollut tätäkään koskaan aikaisemmin ihan näin ajatellut. Luin Dweckin kirjaa, joka on siis Carol Dweck, joka on fixed mindset ja growth mindset -ajattelua käsittelyt ja tutkinut. Ja kun se sanoi, että ne ovat uskomuksia, ja sitten minä olin niin, että niin todella, ne ovat uskomuksia, ne eivät ole faktoja. Ei ole niin, että joku on lähtökohtaisesti kasvun asenteen omaava ja toinen on muuttumattomuuden asenteen omaava ja that’s it. Että oli aika muuttumaton asenne minulla tähän kuvitelmaan, ja sitten minä olin niin, että ne ovat todellakin uskomuksia, että niitähän voi lähteä treenauttamaan eteenpäin. Mutta joo, Annu.

Karkama [00:21:18]: Joo, itse myös tuosta Dweckin kirjasta tykkään. Siinäkinhän on asenteissa ja mielenmalleissa aina tärkeää tunnistaa se juuri kun sanoit, että kukaan ei ole tietynlainen, mutta se, että minä voin olla, että minä omaan kasvun asenteen jossain tietynlaisissa tilanteissa. Mutta taas sitten joissain toisenlaisissa tilanteissa minulla meneekin enemmän sinne fixed mindsettiin, sinne jumin ja pysyvyyden mindsettiin. Eli ne voivat olla kontekstisidonnaisia juttuja, ne voivat olla jopa ihmissidonnaisia. Voi olla, että jonkun ihmisen kanssa jotenkin lukittuu enemmän fixed mindsettiin ja sitten taas jotkut ihmiset ympärillä pystyvät sillä omalla energiallaan tuomaan minusta esiin sen growth mindsetin. Eli on tärkeää, että me keskustelemme tiimissä ja organisaatiossa oppimisen ja ihmiskäsityksistä, niistä mielenmalleista, ja että me sanotamme niitä, että sinä uskallat esimerkiksi sanoa jos sinulla tulee projektissa tilanne, että minusta tuntuu, että minä en nyt osaa tätä jotenkin, että minä määrittelen nyt osaamistani jotenkin, koska minä en näe sitä polkua tästä eteenpäin. Että me uskallamme sanoa näitä asioita. Sitten keskustelun avulla se klikki voi aueta, ja sitten sinä pystytkin menemään ihan normaalisti siinä eteenpäin. Mutta jos näistä ei uskalleta puhua, niin sinä voin suoritat tukka putkella eteenpäin tosi epämukavuuden tunteessa: minusta tuntuu, ettei tämä ole nyt minua varten, mutta silti teen tämän, kun en viitsi sanoa tästä kenellekään. Se dialogisuus siellä taustalla.

Raivio [00:22:42]: Dialogisuus ja kaiken ytimessä se itsetuntemus. Että juuri tämä, mitä Annu sanoit, että minkälainen oppimiskäsitys ja minkälaisia uskomuksia minulla on, mitkä minun vahvuuteni ovat, mitä tuon tähän palettiin, kuka minä oikein olen. Niin se on siellä kaiken ytimessä.

Varsta [00:23:00]: Kyllä, ja siellä se itsereflektio. Minä näen tällä hetkellä kahtalaista voisiko sanoa ääripäätä, että ainakin jonkin tutkimuksen mukaan vain kolmasosa vaikka toisen asteen opiskelijoista osaa sanottaa omia vahvuuksiaan, pätee varmasti aika moniin vähän vanhempiinkin ikäryhmiin. Kuulen sitä haastetta paljon ihan aikuisten ja jopa korkeakoulutettujen suusta, että on vaikea sanottaa omaa osaamistaan, ettei oikein tiedä, että miten sitä kuvailisi, että ei sillä tavalla osaa sitä oman osaamisen reflektointia tehdä sitten konkreettisesti. Ja toisaalta sekin suunta jotenkin tällä hetkellä välähtelee, että myös ollaan sokeita niille omille kehittymisen ja oppimisen tarpeille tai ollaan vähän itseriittoisia tai mitä kaikkea se onkaan. Että joo joo, kyllä minä tämän osaan, vaikka ehkä pitäisi pikkuisen pureskella enemmän auki sitä jotain asiaa ja käyttää siihen aikaa. Ja mietin sitä aina myös täällä koulutuksen tuottajan suunnalta, että mitä se tarkoittaisi, että me näitä ääripäitä toisimme lähemmäs toisiaan ja saisimme useampi ihminen hyvällä tavalla tunnistamaan omia vahvuuksia ja toisaalta pitämään vahvasti sen sellaisen oman kehittymisreflektion aktiivisena ja joustavana. Ehkä minä sitä joustavuutta siihen, että emme me koko ajan voi kaikkea kehittää, mutta meillä on joustavuutta, että hei nyt minä otan tämän asian tulille ja tuumailen sitä vähän tarkemmin tai haen siihen apua.

Karkama [00:24:55]: Kyllä, tämä itsetuntemus ja reflektointi ovat kyllä niin ytimessä siellä. Mietin, kun mehän käytämme paljon oppimispäiväkirjaa oppimistavoitteiden ja niitten toteutumisen seuraamisessa, mutta siellähän ei tsekkailla pelkästään, että hei oletko tehnyt jonkun suoritteen tai oppinut jonkin jutun, vaan siellä pohditaan, että millaisia tunteita tämä oppiminen minussa herättää ja tuottaako joku erityisesti iloa, tuottaako joku ahdistusta. Mitä voit tunnistaa itsestäsi ja toimintatavoistasi suhteessa siihen tunteeseen? Tai miten koet itsesi osana sinun työyhteisöä, vuorovaikutustilanteita, että tällaisetkin tilanteet ovat, tai reflektointi näistä arjen tilanteista on tosi tärkeää, että me tunnistamme, että olemmeko me itsesi meidän oppimisen mahdollistajia vai voiko olla niin, että me itse olemme meidän oppimisen este. Ja ne omat ajattelumallit, että jos ne tunteet nousevat esille, että ei haluta vaikka käsitellä niitä tai puhua niistä. Se saattaa estää onnistumista ja oppimisen toteutumista.

Raivio [00:26:00]: Mainitset, teillä on Mukamaksella oppimispäiväkirja haastamassa ja viemässä ihmisiä reflektoimaan sitä omaa toimintaa ja ehkä omaa asennetta myös siihen oppimiseen. Mutta mitä muita keinoja jollain lailla olisi nyt antaa vinkkejä ihmisille, että miten nyt tämän oppimisen kanssa voisi toimia paremmin tai miten voisin auttaa itse itseäni oppimaan paremmin? Tuleeko teille mitään hyviä ideoita mieleen?

Varsta [00:26:26]: No kyllä tuo mitä Annu jossain kohtaa jo mainitsikin, niin kirjojen lukeminen ja nykyään meillä on äänikirjat, aivan mahtavaa. Siis vaikka mitä löytyy myös äänikirjoina, ihan mielettömän helppo tapa lähteä sukeltamaan johonkin uuteen teemaan, että onko tämä sellainen juttu, mihin minun pitäisi tarkemmin perehtyä kirjallisuuden kautta. Ja jos vaikka oikein innostuu, niin perustaa vaikka oman kirjalistan tuonne Goodreads-palveluun tai laittaa sen vaikka oman CV-liitteeksi tai omaan portfolioon, että rupeekin kerryttämään kirjallisuudesta listaa, että hei tällaisia asioita minä olen tässä viime aikoina lukenut. Ja itse esimerkiksi saatan kysäistä aina välillä, kun joutuu jotain ihmistä vaikka haastattelemaan johonkin tehtävään tai paikkaan, niin saatan kysyä, että mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut. Ja se voi olla vaikka romaanikin, siis niistähän me opimme myös ja mitä kielenhuoltoa hyvin kirjoitettu romaani onkaan. Sekin on hyödyllistä. Siinä ehkä nyt yksi vinkki, joka olisi aika helppo lähteä toteuttamaan.

Karkama [00:27:41]: Kyllä, minä huomasin joskus kouluaikana aikoja sitten, kun oli tehtäviä ja sanottiin, että katso joku dokumentti aiheesta. Ja minä olin ihan fiiliksissä, että voit oppia sillä, että katsot jonkun dokumentin, niin kuin että vau! Joo totta kai kirjatkin on hyvä ja kuuluu koulumaailmaan ja näin, mutta on niin paljon erilaisia tapoja lähestyä. Tällainen monikanavaisuuskin oppimisessa, mutta itse olen törmännyt siihen, että ihmiset eivät aina oikein uskalla unelmoida työssään oppimisen unelmia. Se edistää sitä, että me ymmärrämme, minkä oppimisen väylien tai kanavien äärellä meidän kannattaa olla, kun me vähän tietäisimme, että mikä meitä inspiroi, mikä minun oppimisen unelmani on. Eli ei aina vain se, että mitä minun pitää oppia, vaan se ajatus siitä, että mikä on se juju, se juttu, joka minua inspiroi niin paljon, että minä haluaisin, joku tosi iso juttu. Niin ihmiset menevät monesti vähän lukkoon siinä, että no mitä sinä nyt tarkoitat oppimisunelmalla ja sillä, että joku iso juttu. Niin sitten kun saa sellaisia asioita, niin se avaa niin paljon mahdollisuuksia siihen, että missä sitä oppimista voi löytää ja kenen kanssa sitä tehdään. Nyt vähän hyppäsin käytännön, ruohonjuuritasolta vähän niin kuin avaruusmeininkiin, mutta tässä yksi lähestymis-, nyt näitten välille voidaan lähteä rakentamaan niitä oppimisen steppejä.

Raivio [00:29:08]: Helppo tehtävä, eikö niin?

Karkama [00:29:10]: No joo.

Varsta [00:29:11]: Joo, ja minun mielestäni tuosta se lähtee, että olisi sellaista uteliaisuutta sen verran, että vähän tuumailisi erilaisia asioita, pitäisi silmät ja korvat auki. Meillä on juuri tällainen ihan mielettömän hieno podcast-maailma vaikka, sieltä erilaisia teemoja, erilaisia aiheita, että mikä minua sytyttää. Minkä asian äärellä huomaan pesseeni koko kämpän ikkunat esimerkiksi, minusta se on aika hyvä kohta todeta, että tässä voisi olla minun oppimisunelma ehkä. Silloin kun minä näin sytyn tästä asiasta, niin siinä voisi olla niitä unelman elementtejä. Ja olen ihan samaa mieltä, teen myös paljon uraohjausta ja minä kysyn aina niitä unelmia. Ja jokseenkin aina niiden sanottamisessa on haasteita.

Karkama [00:30:10]: Joo, ja sitten kun niitä unelmia kohti mennään, niin on tärkeää nimenomaan se realistisuus niissä stepeissä, että me tiedostamme sen, että emme vaadi itseltämme liikoja siitä, mitä meidän pitää tai kuuluu nyt oppia, vaan me pilkomme ne tavoitteet niin pieniin juttuihin, että jos tuntuu, että hirveän paksu kirja ja se tuntuu vaikealta, ja en saa aikaiseksi, niin jo aloittaminen ja aikaansaaminen on niin iso haaste versus se että sanoisit, että minä luen tänään viisi sivua. Eli se, että sitten pääset alkuun, kun se tavoite, vaikka se olisi muka pilkottukin tavoite, niin se ei ahdista sinua niin paljon, kun se ei tunnu liian isolta. Pilko pieniksi, ja tärkeintä on aloittaa, sen huomaa. Sitten kun olet aloittanut, niin sinä huomaat, okei no ehkä luen kuudennen sivun, ja kohta olet lukenut 20 sivua huomaamatta, sinä niin kuin ylität ikään kuin ne sinun pienet pilkotut tavoitteet. Mutta realistisuus ja että se on helppo toteuttaa, niin se on minun mielestäni myös ytimessä.

Raivio [00:31:08]: Tuo on sitä pienimmän mahdollisen muutoksen meininkiä, eikö niin Raisa?

Varsta [00:31:13]: Hyvä Anne-Mari, olin juuri sanomassa sitä, että mikä on se pienin juttu, jonka voit jo tänään toteuttaa. Onko se vaikka se, että katsot Spotifysta tai jostain muualta jonkin mielenkiintoisen podcastin ja merkitset sen huomiseksi itsellesi kuunteluun. Että mikä on pieni juttu, mitä lähdet tänään tekemään ja mitä sitten sinnikkäästi toteutat, että pääset kohti tavoitteitasi, niin sitä realismia, koska jos tavoitteen asettaa liian pitkälle ja liian epämääräisesti, niin usein tulee myös pettymyksiä ja turhautumisia, että äh ei tämä homma toimi ja en minä pysty tähän. Kysymys on vain siitä, että miten me askellamme kohti sitä tavoitetta.

Karkama [00:32:01]: Joo, ja myös sekin, että onhan se helppo puhua, jos sinulla on joku oppimisen unelma, mutta en jos sinulla ei olekaan, entä jos se puuttuukin. Niin olen kannatellut elämässäni vähän sellaista ajatusta, että jos et tiedä mitä teet, niin tee edes jotain. Eli ytimessä on se ajatus, että kun lähdet vaikka lukemaan jonkun kirjan, niin kyllä sinä tunnistat, että kiinnostaako se sinua vai ei. Sitten toteat, että ei ollut minun juttuni, syrjään, kokeile joku toinen. Eli pikkuhiljaa, niin kyllä se tulee sieltä, huomaat, että tästä minä nyt innostuinkin, tuo ei ollut minun juttuni. Mutta se selviää vain tutkimalla ja siinäkin ovat nämä kokeiluluupit, jotka ovat siellä oppimisen arjessa. Kokeile, niin tiedät.

Raivio [00:32:37]: Juuri näin, ja jotenkin se uteliaisuus itseä kohtaan, että tavallaan kartastella itseänsä, että ahaa katso, tällaisesta siis nähtävästi sytyn ja tämä ei minua nyt kiinnostanut. Eli päästään itsetuntemuksen äärelle taas. Mutta hei tässä aikaisemminkin jo ollut puhetta siitä, kuinka se oppiminen on yhteisöllistä ja menee työmaailmaan, niin ollaan ehkä joissain työtiimeissä tai mikä se on se porukka, että miten me voisimme tukea toisiamme ja ruokkia toisissamme sitä oppimisen mindsettiä, kasvun mindsettiä, kehittymisen mindsettiä, niin oletteko tällaiseen löytäneet jotain hyviä keinoja, että miten saisi sitten itse joko oman kokemuksen kautta niin, että miten sinä omassa työssäsi voit tukea ja innostaa toisia ja yhdessä lietsoa toisianne loistamaan tai muuten esimerkiksi Annu, se teidän oppimismuotoilu työn kautta, niin minkälaisia keinoja siihen olisi?

Karkama [00:33:34]: Me olemme usein puhuneet oppimispäiväkirjan lisäksi oppimissopimuksesta ja niin, että ei pelkästään että yksilö tekee sen, vaan se, että me teemme tiimin kanssa yhdessä tietynlaisia oppimisen tavoitteita. Ja me sitoudutaan sitä myöten siihen, että meillä on joku yhteinen tavoite, ja sehän tarkoittaa sitä, että meidän pitää myös tehdä jotain asioita sen eteen, että me myös onnistumme niissä tavoitteissa. Ja että sinun onnistuminen vaikuttaa myös minun onnistumiseen ja toisinpäin, ja näiden asioiden tueksi meillä on esimerkiksi vertaiskeskusteluja, dialogihetkiä tiimissä niin, että jokainen tiimiläinen käy jokaisen tiimiläisen kanssa lounaalla, näitä kutsutaan dialogikävelyiksi tai dialogilounaiksi, ja keskustellaan siitä, että onko jotain mitä voin tehdä, että voin auttaa sinua onnistumaan työssäsi, keskustellaan oppimisen tarpeista. Ja totta kai meilläkin ihan viikkotasolla reflektoidaan, mietitään, jaetaan oppeja, laitetaan artikkeleita, hei mitä ajatuksia tämä herättää teissä. Eli se on sellaista ihan… Kaikkien ei tarvitse vaikka tuollaiseen artikkeliin vastata, jos ei sillä hetkellä pysty, mutta se mahdollisuus annetaan, että minä kutsun sinut ajattelemaan kanssani yhdessä. Ja sieltä tulee oivalluksia. Pakko heittää ihan käytännön esimerkki, minulla on ollut yksi projekti työn alla ja olen vähän kamppaillut sen teknisen toteutuksen kanssa. Sitten aloin keskustelemaan tiimikaverin kanssa, että minulla on vähän tällainen ongelma, että kun en oikein tiedä, että miten tämän ratkaisen. Se oli niin, että näinhän tämän voi tehdä. Hänellä oli joku tieto, jota minä en tiennyt, mutta kun se aktiivinen keskustelu on siellä arjessa niin normaalia, ja avun pyytämisen kulttuuri, saanko minä pyytää apua ja millä tavoilla sitä toteutetaan, millä tavoilla voi tarjota apua. Niin sitten yhtäkkiä sain pelkän keskusteluhetken takia aivan mielettömän jeesin työhöni, joka auttaa minua oikeasti resurssoimaan sitä työtä paremmin. Ah, se oli niin loistava arjen esimerkki yhteisestä oppimisesta ja tiedonjakamisesta. Mutta tällaisilla ajatuksilla itse.

Varsta [00:35:30]: Tässä minun mielestäni tulee hyvin esille myös se, että kun tietoa on nykypäivänä ihan valtavasti ja sen tiedon siivilöinti ja suodattaminen, niin sehän on ihan tosi työlästäkin. Niin on ihanaa, kun on sellainen porukka niin kuin meilläkin on aineopettajien porukka, jotka sitten jokainen vähän suodattaa ja siivilöi sitä tietoa omalta osaltaan ja pitää muut ajan tasalla niistä asioista, mitä tapahtuu ja bongaa hyviä tutkimuksia ja muuta. Samalla voi vähän relata siinä, että minun ei tarvitse ihan kaikesta pysyä kartalla, että on sovittu vähän vastuunjakoa siitä, että kuka seuraa mitäkin ja päivittää muille niitä asioita ja voidaan pitää niistä pieniä tiimimiitinkejä. Näitä asioita on tärkeä ottaa työyhteisössä puheeksi, että hei miten me tätä asiaa helpottaisimme ja tekisimme mukavammaksi ja miellyttävämmäksi meille kaikille. Minä en usko, että nämä syntyvät automaattisesti, vaan täytyy myös rakentaa ja niitä rakenteita me tarvitsemme myös oppimisen tueksi, vaikka ne eivät mitään ratkaisekaan. Että niitä rakenteitakin on hyvä miettiä.

Raivio [00:36:55]: Ja vielä ehkä näistä molemmista puheenvuoroista, mitä äsken kuulimme, niin paistaa tai tulee läpi sellainen, että se asenne on siihen, että se prosessi on tärkeämpi kuin se lopputulema. Elikä meillä hyväksyvä asenne löytyy esimerkiksi Mukamaksella hirveän selkeästi siihen, että asiat eivät ole valmiita eivätkä ne tule koskaan valmiiksi ja kaikki on koko ajan keskeneräisyyttä. Elikä meillä ihan puheen tasollakin, me kannustamme toisiamme, että ei vielä tiedetä, mutta kohta tiedetään. Se näkyy ihan siinä kaikessa, että miten me kohtaamme toisiamme.

Karkama [00:37:35]: Kyllä, ja pelkästään kulttuurisia juttuja, avunantamisen ja tarjoamisen kulttuuri, mutta yleisesti arvostuksen kulttuuri. Meillä on tiimin kanssa oma kanava, jonka nimi on Arvostusta. Sinne voi heittää itselleen arvostusta jostain jutusta, että hei minä vedin tämän tosi hyvin, että jesjes ja olen ylpeä. Tai voi vetää tiimikavereille jotain kommenttia, että nyt tämä oli ihan mahtava juttu. Tai siitä, että mahtavasti olet opetellut ja harjoitellut tätä juttua, koska välillä on ollut tilanteita, että on joutunut ottamaan haltuun niin isoja kokonaisuuksia, että on ihan harmittanut, että minkä työn toinen joutuu tekemään ja on ollut pakko tsempata, että mahtavaa työtä. Mutta meillä on myös kanava sille, että mokat, kävi moka. Eli me voimme kertoa, että nyt ei mennyt ihan nappiin, ja sitten me tsemppaamme siellä, että jes ei mitään. Meillä on myös sanotettu tiiminä se, että meillä on myös lupa mokata. Eli me olemme sanottaneet sen meidän arvoissamme myös ihan kulttuurin sisälle ikään kuin integroituna, että se ei haittaa, se on ihan ok jos käy välillä joku kämmi.

Raivio [00:38:37]: Niin jännää, ihmisiähän me kaikki olemme.

Varsta [00:38:40]: Minä olen ollut työpaikassa, jossa kunnon mokasta palkittiin jollain kuohujuomalla tai sellaisella, että se oli palkinnon aihe. Mistään muusta ei palkittu, mutta kunnon mokista tuotiin näyttävästi ja sitten sitä käytiin myös läpi, että mitä kaikkea siinä oli tapahtunut. Ja yhdessä myös naurettiin sille koko jutulle. Minäkin muistan, että mokailin siellä monet kerrat. Minulla ei ole yhtään huonoa fiilistä siitä, että olisin jakanut ne minun mokat. Tuo on ihana idea. Ja Anne-Mari, meillähän on kaikenlaisen tärkeän hillopurkki myös. Pitää olla myös paikka, että kun tulee vastaan joku asia, että tämä ehkä minua kiinnostaa ja haluan tähän jossain kohtaa syventyä, niin pitää olla joku paikka, mihin tikkaat sen äkkiä. Niin meillä on Anne-Marin kanssa kaikenlaisen tärkeän hillopurkkikanava, johon me sitten laitamme vähän linkkiä menemään.

Raivio [00:39:39]: Siinä on vain se haaste, että me tarvitsemme ehkä kolmen viikon joku tropiikkiloma yhdessä, että me käymme läpi, mitä kaikkea siellä on, että me maltamme pysähtyä sen äärelle. Tämä on sitten taas juuri sitä minun heurekaani, että me tarvitsemme, meidän täytyy, meillä pitää olla lupa järkätä aikaa sille, että myös pysähdymme niitten orastavien ajatusten äärelle. Että joku tässä jutussa tai artikkelissa tai podcastissa, että tässä oli joku sellainen, mikä minua pysäytti, minä haluaisin nyt vähän miettiä tätä ja sitten haluaisin reflektoida tätä yhdessä jonkun kanssa tai Raisan kanssa. Että me tarvitsemme aikaa ja tilaa ja tämän pitäisi olla joka organisaatiossa myös se henki, että sille on lupa. Minä luulen, että aika moni meistä tarvitsee sen luvan jostain työnantajan puolelta, että hei oikeasti se on ok, että sinä asetut nyt oppimaan ja kehittämään osaamistasi tällä työajalla. Vai mitä Raisa?

Varsta [00:40:34]: Minun mielestäni, taas kerran täällä realisti-Raisa, oppimisen sellaista tiettyä konmaritusta kyllä tarvitaan myös. Minulla saattaa lähteä välillä ähkyn puolelle, eli myös poisvalintoja välillä tarvitaan, että mihin fokusoin ja keskityn, että pääsen niissä asioissa myös eteenpäin ja syvemmälle. Oppimisähkyn välttely lienee ihan tarpeellinen asia sekin, ja sellaisten kaikenlaisten ajatusten konmarittaminen tai ainakin siirtäminen varastoon.

Karkama [00:41:06]: Kyllä, ja tähän haluan vielä kompata tätä ajatusta, että mitä haluamme oppia, että me reflektoimme nykyistä ja menemme koko ajan eteenpäin, mutta juuri validointi siinäkin, että emme me voi aina vain oppia ja kehittää ja kehittyä, koska tulee ähky. Tämä on se, mihin olen nyt itse havahtunut, että kuinka tärkeä on sanoa kanssaihmisille, että hei se osaaminen, mikä sinulla juuri nyt on, ne opit, joita olet tähän mennessä kerryttänyt, ne riittävät. Se on se ydin, ja tämä on ollut tosi mielenkiintoista, että tämä on koettu meidän valmennustenkin osallistujissa tosi voimaannuttavaksi, että joku sanoo sinulle, että hei tämä sinun tämänpäiväinen osaaminen on riittävää. Jossain oli jotain tällaisia ajatuksia: tyytyväisyys on kehityksen jarru ja jotain tällaisia. Mutta jos me opimme olemaan kiitollisia siitä, että ei vitsi, mitä olen jo oppinut ja minun ei tarvitse tänään yrittää olla yhtään enempää kuin nyt olen. Se ei tarkoita, ettenkö voisi katsoa eteenpäin, tavoitella uusia oppimisen tavoitteita. Mutta minä ajattelen, että kiitollisuus ja ymmärrys siitä, että minä riitän nyt, niin se on myös kehityksen vauhdittaja, koska sinulla on vahva pohja, mistä ponnistaa. Ja minä sanon kliseen, me riitämme! Tämän päivän osaaminen riittää.

Varsta [00:42:28]: Ihana Annu, tämä oli ihan mahtava. Minusta tämä oli nyt oikein tämän koko keskustelun timantti tuli tässä vähän pienen puristelun jälkeen. Erinomainen ajatus, että muistetaan kiitollisuus ja se, että me riitämme.

Karkama [00:42:43]: Ja kiitollisuus muiden osaamisesta myös, että ei vaadita muiltakaan saati itseltämme liikoja.

Varsta [00:42:49]: Juuri näin.

Raivio [00:42:50]: Joskus on hirveän hyvä pysähtyä tarkastelemaan, että mitäs kaikkea itse asiassa onkaan saatu aikaan, mitä hyvää on jo tapahtunut, ettei vain aina juuri nimenomaan riennetä sinne, että mitä vielä pitäisi tehdä paremmin tai mitä vielä pitäisi kehittää eteenpäin. Vaan että me katsoisimme välillä niin, että ei hitsi vieköön, kaikkea tällaista ollaankin saatu jo aikaan. Jos ei muusta syystä, niin siitä, että sitten se sisäinen kriitikko vaikenee hetkeksi aikaa ja on tyytyväinen, että no okei, olet sitten saanut jotain aikaan sinäkin. Hei meidän täytyy ruveta lopettelemaan tähän, mutta onko joku sellainen asia vielä, joka teidän mielestä pitäisi nostaa, kun me puhumme oppimisesta ja oppimisen asenteesta ja taidoista.

Karkama [00:43:32]: Minä ehkä koen, että oppiminen on elämäntaito, että opit ymmärtämään itseäsi ja sitä, millä tavoin voit edistää niitä asioita elämässäsi, mitä sinä haluat edistää. Oli se sitten työn kontekstissa tai mitä vain. Mutta siis kaiken edellytyksenä on oppiminen, ja meillä kaikilla on se taito. Mutta kyse on siitä, että millä tavalla me haluamme valjastaa se taito käyttöön ja missä elämän osa-alueella. Tähän minä sen ehkä tiivistäisin.

Varsta [00:44:05]: Tuo oli kyllä niin hyvin tiivistetty, että vaikea laittaa paremmaksi. Ehkä vain haluan sen vielä jotenkin, miten sanoisin… Ehkä yksilö versus yhteisö, ajattelen itse niin, että niin paljon kuin minä annan niin paljon minä saan. Että se tapahtuu sitten siinä vuorovaikutuksessa sellainen asioiden hyvä reflektointi, niin jotenkin siihen kannustaisin, että tästä asiasta kannattaa jutella siellä työpaikoilla. Ja toivoisin kuulevani tätä puhetta vielä enemmän. Tässä oli hyviä eväitä siihen keskusteluun.

Raivio [00:44:46]: Joo, jotenkin sen miettiminen, että miten voin vahvistaa minun omaa kasvuasennettani ja miten voin auttaa muita vahvistamaan omaa kasvuasennetta, niin siitä kai tässä oikeastaan on kyse. Hei, kiitos tuhannesti Annu ja kiitos tuhannesti Raisa, tämä oli jälleen oivalluttava, täältä tuli monta hyvää timanttia itselle ja toivottavasti myös teille.

[äänite alkaa]
Haastattelija 1 Markus Norenna
Puhuja 1 Jukka Kaisla
Haastattelija 2 Juhana Kokkonen
Haastattelija 1 [00:00:08]: Tervetuloa Pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, että vaikka teemme tätä podcastia työaikana, mitä sanomme, ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä keskustelemassa tänään ovat minä, Markus, kollegani Juhana sekä ensimmäinen vieraamme koskaan. Meillä on kanssamme täällä Jukka Kaisla, liiketalouden yliopettaja, joka on muun muassa kehittänyt kiinnostavan OnePage-menetelmän, josta tänään puhumme. Tervetuloa Jukka!

Puhuja 1 [00:00:52]: Kiitoksia.

Haastattelija 1 [00:00:53]: Onko jotain, mitä haluaisit esitellä kuulijoille itsestäsi?

Puhuja 1 [00:00:58]: Olen tosiaan Metropolian liiketalouden yksikössä, ja sen edeltävissä versioissa, työskennellyt vajaat 20 vuotta. Olen taustaltani taloustieteilijä ja erikoistunut psykologiseen taloustieteeseen, joka on vähän erikoisempi taloustieteen alalaji. Olen opettanut pitkään, ja sitä kautta lähestynyt, noin vuosikymmen sitten, menetelmää, josta tänään keskustelemme tarkemmin.

Haastattelija 1 [00:01:30]: Eli menetelmä on ilmeisesti syntynyt ihan käytännön työn ja tarpeen kautta?

Puhuja 1 [00:01:37]: Joo, juuri näin. Ensimmäiset seitsemän, kahdeksan vuotta opettelin talon tavoille. Niille tavoille, joita opiskelijat soveltavat. Liiketaloudessa on yleinen trendi ollut, silloin erityisesti 2000-luvun alkupuolella, että siirryttiin paljon pois tenttaamisesta. Enää tällaisia perinteisiä tenttejä ei järjestetty, vaan siirryttiin kohti itsenäistä työskentelyä. Raporttipohjaista oppimista. Ensimmäiset seitsemät vuotta olivat hyvin voimakkaasti tällaisten erilaisten raporttien lukemista. Raporttien, joita opiskelijat joko yksin tai tiimeissä tuottivat. Se oli poljento ennen tämän menetelmän pakkokehittämistä. Juuri kuten sanoit, sille oli merkittävä tarve. Voin kuvata ja avata tilannetta tässä, jos haluatte.

Haastattelija 1 [00:02:55]: Ehkä meidän pitäisi kuitenkin mennä siihen, että avaamme vähän sitä menetelmää, jotta kuulijat tietävät, mistä puhumme ja mistä tässä on kyse. Tämä OnePage-menetelmä, jota ilmeisesti, ainakin verkkosivuillasi, kutsut menetelmäksi kriittiseen ajatteluun. Itselläni ei ole kokemusta tästä. Lisätään se vielä. Juhanalla taas on kokemusta. Hän on kokeillut sitä. Minä olen tällainen aloittelija siinä mielessä, että olen lukenut verkkosivuiltasi kuvauksen siitä, mutta olen vielä copy-paste-vaiheessa. En ole kokeillut sitä, enkä syventänyt osaamistani sen suhteen.

Puhuja 1 [00:03:32]: Se on tosiaan menetelmä kriittiseen ajatteluun. Siinä perusideana on se, että menetelmä auttaa oppijaa käynnistämään kognitiivisia prosesseja, joiden avulla oppiminen, mikä ikinä onkaan sen kohteena, johtaa tiedon omistajuuteen. Ihan näin yksinkertainen asia, kun opimme jotain, meillä on yleensä sellainen oletus, että kun opimme, ikään kuin omistamme sen, mitä olemme oppineet. Kykenemme käyttämään opittua erilaisissa paikoissa ja ympäristöissä. Tämä on oletus, joka ei välttämättä toteudu lainkaan. Kriittinen ajattelu, joka on siellä taustalla, edellyttää… Toiminta- ja ajattelutapana se synnyttää prosesseja mielessämme, jotka automaattisesti tuovat meille omistajuuden. Mitä ikinä tarkastelemmekaan. Kun käynnistämme nämä ajattelun prosessit, on lopputuloksena jotain sellaista, mikä ikinä lopputulemamme tai ymmärryksemme onkaan. Vaikka se kuinka puutteellinen olisikin, me tiedämme, miten olemme päätyneet siihen. Tätä kautta omistamme ajattelumme. Siinä on tämän kaltainen tavoite. Oppiminen on pysyvämpää ja se mahdollistaa ideaalin ajatuksen siitä, että oppiminen rakentuu aina aiemman oppimisen päälle. Oppiminen itsessään on kumuloituva prosessi. Voimme rakentaa olemassa olevan päälle.

Haastattelija 1 [00:05:29]: Tämä kuulostaa nimenomaan kaiken oppimisen tavoitteelta. Siltä, mihin teoriassa aina pyritään. Se mitä opitaan: Tiedämme mistä se tulee, ja se sitoutuu eheäksi osaksi sitä, mitä ennestään osaamme. Maailmankuvaamme, joka kuitenkin on jokaisella hieman erilainen. Pitää muodostaa oma versio kaikesta opitusta, jotta sen todella voi omistaa, kuten sanot. Jos tulkitsen tätä…

Puhuja 1 [00:06:03]: Kyllä, juuri näin. Tämän tyyppisestä asiasta on kysymys. Sillä tavalla se oli hämmentävää tunnistaa ja myös tunnustaa itselleen silloin 10 vuotta sitten, että se, mitä siellä tapahtui ennen kuin lähdin tätä menetelmää kehittämään, oli hyvin kaukana tästä käsityksestä. Tämä yleinen käsitys oppimisesta. Tulokset olivat aika järkyttäviäkin siinä mielessä. Kun vähän raapaisi pintaa, havaitsi, että oppijoille ei ollut jäänyt mitään käyttökelpoista, kun puhutaan oppimisen kohteista, jotka oli vastikään käyty läpi. Vähän jouduin puolivahingossa testaamaan. Kun jatkokurssille mentiin, niin millä tavalla opiskelijaryhmä tunnistaa asioita, joita olimme juuri käyneet läpi. Ohuus oli hämmästyttävää. Siellä ei tunnistettu oikeastaan mitään. Tietyllä tavalla väkisin… Opettajan oletus ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Se sai tämän tarpeen liikkeelle. Piti valita, että joko lähtee muihin töihin tai sitten tekee jotain. Jotain muuta täytyy tehdä, jotta mielekkyys sekä opettamiseen että oppimiseen… Tunsin, että molemmat osapuolet tekivät ikään kuin turhaa työtä.

Haastattelija 2 [00:07:42]: Tulee itselle mieleen sellainen, että olen aina uusille ykkösillemme, kun he tulevat kouluun… Meillä on sellainen metataitokurssi heti siinä alussa. Sanon siellä, että pitää tunnistaa oppiminen ja opiskelun tai oppimisen näytteleminen. Monesti opiskelijat peruskoulussa ja muussa koulutuksessa oppivat hyvin näyttelemään oppimista, mutta se on eri asia. Sama varmasti koskee vähän opettajia. He tavallaan näyttelevät, teatteri pyörii. Sen tunnistaminen on jo yksi asia. Ymmärtää, että hetkinen, välttämättä ne keinot, joilla on pärjännyt koulussa, eivät olekaan olleet varsinaisia oppimisen keinoja, vaan oppimisen näyttelyn keinoja.

Puhuja 1 [00:08:32]: Se on juuri näin. Se on jännää, että käytät tätä tismalleen samaa termiä, jota itsekin pohdin paljon. Näytelmää ja sitä, että saavutamme ikään kuin… Olemme teatterialan ammattilaisia. Sekä opiskelijat että opettajat. Teemme ikään kuin roolisuorituksen siellä.

Haastattelija 2 [00:08:54]: Miten tuo OnePage menetelmänä? Haluatko lyhyesti kertoa siitä? Mitkä vaiheet siihen kuuluvat? Mikä niiden funktio on kokonaisuuden näkökulmasta?

Puhuja 1 [00:09:06]: Joo. Siinä oppimisen prosessi jaetaan karkeasti kahteen osaan. Se on kaksivaiheinen prosessi. Ensin, normaalisti opiskelijat aika nopeasti, kun he saavat tehtävän, heittäytyvät tehtävän kimppuun ja lähtevät heti tuottamaan, kirjoittamaan tai jollain tavalla tekemään tuottamispuolta. Tässä ensimmäinen vaihe on tutkimusvaihe. Siinä ei ole mitään mysteeriä. Tutkiminen tällaisena inhimillisenä toimintana on samankaltaista riippumatta siitä, tarkastelemmeko pieniä lapsia tai tieteellistä tutkimustyötä. Peruspalikat ovat samanlaisia. Haluamme ymmärtää, mistä on kysymys. Mikä ikinä kohde onkaan. Ymmärtäminen on aina samankaltaista. Olen pitänyt kiinni siitä, että en liiaksi lähde määrittelemään, kuinka kukin oppija tutkimusvaihetta vie eteenpäin. Meillä kaikilla on omanlaiset tekniikkamme. Yksi tykkää enemmän lukea, toinen taas toisentyyppisiä keinoja. On tärkeää, ja se oikeastaan kuuluukin tutkimusmatkaan, että jokainen kulkee omaa reittiään ja löytää välineitä. Eli tässä oppiminen kohdistuu, ei pelkästään annettuun kohteeseen, vaan myös menetelmiin. Millä kaikilla menetelmillä pääsemme eteenpäin ja ymmärtämään paremmin? Tutkimusvaihe on keskiössä. Se vaatii hieman opettelua, kärsivällisyyden opiskelua oppijalta. Ei heti lähdetä itse tuottamaan, vaan ensin perehdytään ja tutkitaan kohdetta mahdollisimman monipuolisesti ja laajasti. Prosessin tutkimusvaiheen aikana tapahtuu luonnollinen kyllääntyminen, saturaatio. Kun opiskelijat kysyvät, mistä tietää, milloin voin alkaa kirjoittaa? Sanon, että te tiedätte, koska teille tulee pakottava tarve siihen. Kun olemme tehneet jotain: Olemme selvittäneet itsellemme jotain asiaa. Jossain vaiheessa syntyy ymmärrys. ”Okei, nyt tiedän, mistä on kysymys. Nyt haluan sanoa tästä jotakin.” Kun halu syntyy, tiedämme, että olemme saapuneet jonnekin. Sitten lähdemme työstämään nimensä mukaisesti sitä OnePagea, eli yhden sivun mittaista käsittelyä, jossa haluamme kertoa lukijalle, mitä olemme löytäneet ja mitä me päättelemme näistä asioista. Tämä hakeutuu aika luonnolliseen tapaan. Tässä ei ole mitään pakotettua tai epäintuitiivista todellisuudessa, mielemme toimintaan liittyen. Ainoa epämukavuus liittyy siihen, kun oppija ensimmäistä kertaa tulee menetelmän pariin, tuntuu hämmentävältä, että emme päätä pahkaa ryhdykään kirjoittamaan jotain. Ensin tutkimme rauhassa, annamme asian kypsyä, ja kun se kypsyy mielessä, tuotamme sen, mitä haluamme kertoa. Juju yhden sivun mittaisuudessa on se, että ennen tätä menetelmää se, mitä opiskelijat tuottivat, oli, että he googlasivat laajasti. Katsoivat, mitä sieltä löytyy ja sitten siirsivät sieltä sujuvasti sivutolkulla hyvää luettavaa omaan raporttiinsa. Sovin silloin alkuvaiheessa opiskelijoiden kanssa, että tehdään vaihtokauppa. Sovitaan, että teidän ei tarvitse tuottaa niin paljoa per osatehtävä. Vähempikin riittää, mutta se, mitä tuotatte, on omaa ajatteluanne. Siitä syntyi yhden sivun pituus. Osatehtävän pituus on yksi sivu. Tämä myös osoittaa sitä, että nämä menetelmät eivät ole valmiita kertaheitolla. Minäkään en olettanut tai tiennyt, että yhden sivun rajoitteella on toinen, aivan merkittävä vaikutus, jota en osannut ennakoida. Koska tämä liittyi enemmänkin tähän vaihtokauppaan, että tämä riittää. Sitten kävikin niin, että kun näitä opiskelijoiden materiaaleja kävimme läpi ja heidän arviointejaan siitä, miten se on vaikuttanut oppimiseen, niin tällä rajoitteella näyttikin olevan aivan merkittävä vaikutus itse ajattelutoimintaan. Nyt ei pelkästään se, että oppija pääsee itse luomaan viestin, jonka haluaa kertoa, vaan myös se, että hän joutuu valikoimaan hyvin huolellisesti, mitä sanoo mistäkin asiasta. On vain rajallinen tila, joten se vielä lisäksi käynnistää tällaisia laadullisia vertailuja. Tällaisia prosesseja. Jokainen ymmärtää, että kaikkea ei voi sanoa, joten mitä valitaan ja millä perusteella. OnePage, yhden sivun mitta menetelmänä löysi näin perusteita enemmän kuin alun perin itse ajattelin.

Haastattelija 2 [00:15:28]: Tuossa oli vielä, nyt kun olen tätä itse muutamia kertoja testannut. Pidän siitä todella paljon. Siinä on kolmaskin hyvä puoli. Se on helppo myös opettajalle tarkistaa, koska siinä on ensinnäkin vähän luettavaa, mutta toisekseen siitä pystyy helposti hahmottamaan, minkälaista rakennetta, kaarta tai muuta opiskelija on siihen hakenut. Se on myös kustannustehokas opettajan näkökulmasta.

Puhuja 1 [00:16:01]: Kyllä. Se mikä siinä on yllättävää, on juuri tämä, että se paljastaa kirjoittajan ajattelua, eli päättelyä aivan toisella tavalla kuin jos meillä olisi 10 sivun raportti. Se alkaa olla rakenteellisesti jo niin monipuolinen, että sinne voi mahduttaa monenlaista asiaa. Kun on vain yksi sivu, on se hyvin paljastava väline. Se, mitä kirjoittaja ajattelee, suorastaan huutaa paperista ulos. Näin kirjoittaja päättelee asian.

Haastattelija 1 [00:16:43]: Tämä on selvästi opettajalle helpompi tarkistaa, käydä läpi ja löytää ydin, jota opiskelija viestii. Mutta opiskelijalle tämä kuulostaa olevan aika paljon vaativampi. Tämä kuulostaa aika raskaalta prosessilta. Tai ehkä kyse on myös uskalluksesta. Pitää uskaltaa luottaa itseensä, eikä vain… On niin helppoa vain copy-pasteta muiden ajatuksia.

Puhuja 1 [00:17:09]: Ehdottomasti näin. Menetelmän on nyt käynyt läpi yli 7000 opiskelijaa. Kaikki opiskelijat, sen jälkeen, kun kurssi on käyty, reflektoivat menetelmän vaikutuksia nimenomaan oppimiseen. Sitä kautta olemme keränneet aika paljon tietoa siitä, minkä tyyppisiin asioihin oppijat kiinnittävät huomiota. Mitkä ovat hankalia asioita? Mitkä aiheuttavat ongelmia? Kyllä se on, voi sanoa näin yhteisenä nimittäjänä näin, että itsenäiseen ajatteluun tottuminen on yllättävän haastavaa. Se on keskeisin teema, joka toistuu. Syystä tai toisesta koulutusjärjestelmämme ei tuota niinkään, tai siellä ei pyritä itsenäiseen ajatteluun. En puhu korkeakouluista pelkästään, vaan koko oppimisen polusta. Se ei tuota sen kaltaista, vaan enemmän referointiin liittyvää osaamista. Suomalainen koulujärjestelmä on sillä tavalla osaava, että oppijat osaavat hyvin referoida. Annetaan materiaali. Referoijan tehtävä on käydä materiaali läpi ja kertoa omin sanoin, mistä tässä on kysymys. Referoinnissa jälleen se prosessi, joka toimii mielessämme, ei ole sen kaltainen, jossa joutuisimme itse rakentamaan todellisuutta, vaan tehtävämme on kertoa, miten tekstin kertoja on asian jäsentänyt. Tietyllä tavalla lainaamme kaiken aikaa todellisuutta, jonka joku muu on muotoillut. Omin sanoin kerromme, että näin tässä on tapahtunut. Tällä tavalla referoija ei ole varsinaisesti vastuussa siitä, mitä hän ajattelee. Olemme koko ajan etäällä. Jos kritiikkiä osoitetaan, voi aina todeta, että siitä vaan. Se on se kohde, jota tässä kritisoidaan, eikä suinkaan omaa ajatteluani. Siinä mielessä juuri näin, kuten sanoitte. Pelko ja vaaran tunne menetelmässä liittyvät siihen, että nyt joudumme olemaan alttiita kritiikille ensinnäkin. Jos joku on eri mieltä asioista kanssamme, se on me, jotka olemme tuottaneet tuotoksemme itsenäisesti. Kritiikki kohdistuu meihin, meidän omaan ajatteluumme. Totta kai se on aika ymmärrettävää ja inhimillistä, että ihminen pyrkii tavalla tai toisella suojautumaan tämän kaltaiselta. Tietty prosentti oppijoista tuntee kyllä olonsa aika epämukavaksi. Ainakin alussa, kun lähdemme tätä menetelmää soveltamaan. Siellä on epävarmuuden ja kenties jopa ahdistuksen tunteita, jotka liittyvät haavoittuvuuteen.

Haastattelija 2 [00:20:34]: Saako muuten kysyä, onko sinulla tämä käytössä niin, että sinä olet se, joka lukee OnePaget? Vai lukevatko opiskelijat toistensa OnePageja?

Puhuja 1 [00:20:45]: Tässä liiketalouden versiossa opiskelijat eivät tyypillisesti lue toistensa tuotoksia, vaan tyypillisesti minä, joka olen kurssin vetäjänä, teen arviointityön. Siinä ei tällaista ristiinpölytystä kovasti ole tapahtunut. Tämä saattaa liittyä, kun otit tämän esille. Tämä on aika mielenkiintoinen kysymys. Tämä saattaa liittyä mallioppimiseen, jota olen vähän pohtinut tässä viime vuosien aikana. Toistaiseksi minulla on ollut sellainen kanta, että ensinnäkin ihan systemaattisesti kaikilla kursseilla, joilla tätä menetelmää sovelletaan, opiskelijat aina melkein ensimmäisenä kysyvät, voisitko näyttää jonkin mallin. ”Voisitko näyttää mallin? Näytäpä tähän eteen, miten tämä tapahtuu.” Minä sitten kerron heille, että en aio näyttää teille mallia. Siihen on tietyt syyt, miksi nimenomaan vältän mallin kautta oppimista. Totta kai varmasti löytyy, voisin tarjota oikein hienon käsittelyn jostakin aiheesta, mutta pidän sitä vähän vaarallisena siinä mielessä, että kriittisen ajattelun päämääränä on itsenäinen ajattelu ja sen harjoittaminen. Harjoitamme itsenäistä ajattelua. Kaikki valinnat, joita teemme… Olisi hyvä, että ne tapahtuisivat myös virheiden kautta. Opimme virheiden kautta ihan merkittävästi. Mallin kautta oppimisessa on se vaara tai hankaluus, että tietyllä tavalla kenties ruokimme, annamme oppijoille, implisiittisesti tai muuten, pieniä vinkkejä, että hei muuten, tee tällä tavalla. Tämä olisi oikea tapa. Kriittisen ajattelun harjoittamisessa ei ole oikeita ja vääriä tapoja. Kuten sanoin, virheiden kautta oppiminen on ihan keskeistä. Pyrin korostamaan sitä, ja nämä tehtävät, joita teemme, eivät ole suljettuja. Tietyllä tavalla se, mitä opiskelijat usein kysyvät halutessaan mallia: He kysyvät, kun he ovat tottuneet siihen, että heille annetaan suljettuja tehtäviä. Suljettu tehtävä tarkoittaa sitä, että tehtävän tekijä tietää jo kuullessaan tehtävän, kuinka se suoritetaan oikein ja kuinka väärin. Nämä ovat suljettuja tehtäviä. Sitten taas kun harjoitamme kriittistä ajattelua, ovat kaikki tehtävät avoimia. Se tarkoittaa sitä, että tekijä ei voi tietää, miten hän päätyy oikeaan ratkaisuun. Siksi oppijat aina kysyvät, että ”kerro nyt, mikä on oikea ratkaisu tähän”. Kaikki kysymykset liittyen oikeaan ja väärään tai malliin johdattelevat tietyllä tavalla juuri siihen turvalliseen maailmaan, josta tulemme tähän menetelmään. Sen takia välttelen mallien kautta käsittelyä ja oikean ja väärän kautta tarkastelua. Kun oppijat haluavat tietää, että ”mistä minä sitten tiedän”. Sanon, että sinun täytyy luottaa omaan ajatteluusi. Niin se lukijakin aikoo. Lukija arvioi, voiko tähän luottaa. Kysymys on nimenomaan matkan tekemisestä, eikä siitä, miksi hän päätyy juuri tiettyyn suuntaan. Suunnat ovat jokaisella ainutlaatuisia, mutta kysymys on, miten kukin matkaansa OnePagella taivaltaa ja miten hän tuottaa luottamusta lukijalle. Tästä on kysymys, eikä siitä, että mallin mukainen suoritus on kiitettävä. Jotenkin näin.

Haastattelija 2 [00:25:06]: Ajattelin itse enemmän niin, että kun kaikilla on valmista, voisi olla kiinnostavaa yhteisesti keskustella eri lopputulemista ja saada kritiikkiä myös vertaisilta lopputuloksesta.

Puhuja 1 [00:25:22]: Ehdottomasti!

Haastattelija 2 [00:25:25]: Se voi olla myös tällainen, teillä taitaa olla aika isot ryhmät.

Puhuja 1 [00:25:32]: Juuri tulin tähän, että tämä olisi ehdottomasti se, mitä olisi kiva tehdä. Ja vaikka kuinka paljon jatkaa sen jälkeen, kun kaikki on valmista. Ikävä kyllä resurssit tulevat tässä vastaan. Meillä ei ole sitä mahdollisuutta. Päin vastoin jopa niinkin, että suunta tuntuu olevan siihen suuntaan, että arviointiin ei kyetä laittamaan niin paljon aikaa ja resursseja kuin mitä se ehkä vaatisi. Joudumme tekemään kompromisseja tässä mielessä, mutta ehdottomasti tuo, mitä Juhana sanoit. Olisi hienoa, jos pystyisimme käymään läpi vähän tarkemmin sitä.

Haastattelija 1 [00:26:14]: Jäin vielä miettimään tätä, että jos ensin on tutkimusvaihe, jossa kerätään mahdollisimman paljon tietoa niin kauan kuin tarvitsee. Sitten kun on valmis, lähtee kirjoittamaan OnePagea, hyvin tiukasti rajattua määrää omia ajatuksiaan ulos. Kenelle hän kirjoittaa tätä yhtä sivua? Onko se lehtiartikkeli, muille opiskelijoille, opettajille? Se vaikuttaa siihen, millaisia asioita siihen laitetaan. Onko tässäkin oma arvio? Mikä olisi ohjenuora?

Puhuja 1 [00:26:54]: Ohjenuorana on, että oppijat kirjoittavat asiantuntijayleisölle. Se eräällä tavalla helpottaa kirjoitustyötä. Kun tila on hyvin rajattu, niin kaikki… Meillähän tyypillisesti tällaisissa osatehtävissä on ensin luennot, joiden puitteissa opitaan. Opettaja opettaa tiettyjä, vaikka talouteen liittyviä malleja. Ne käydään yhdessä läpi, minkä jälkeen tehtävä, johon kukin ryhtyy, lähtee soveltamaan näitä malleja jossain halutussa ympäristössä. Tämä on tyypillinen asetelma. Se, mikä helpottaa siinä, että kohderyhmänä on asiantuntijayleisö, on, että sivusta ei tarvitse käyttää tilaa ihan perusasioiden esittelyyn. Esimerkiksi kun mallit on jo annettu oppijalle, ei oppijan tarvitse palauttaa tällaista yleisesittelyä, että tässä mallissa on kysymys siitä, tästä ja tuosta. Hän pääsee aika nopeasti suoraan itse asiaan, eli soveltamiseen. Kirjoittaja voi aina kirjoittaa sillä oletuksella, että kohdeyleisö tuntee perusteet. Päästään soveltamaan ja kerrotaan, kuinka malli toimii. Keskitytään syy- ja seuraussuhteisiin. Siitä on kysymys. Tässä mielessä se on helpompaa, kun ei tarvitse käyttää kovasti energiaa sen turvaamiseen, kerronko riittävän selkeästi ja täydellisesti jostain asiasta, jotta lukija ymmärtää ja pysyy kärryillä.

Haastattelija 1 [00:28:49]: Tämähän kuulostaa tosi hyvältä! Tämä helpottaa opettajan työtä. On vähemmän lukemista, ja opiskelijoiden oppimistulokset ovat parempia. He kehittyvät ajattelijoina. Onko tässä jotain raskasta tai hankalaa opettajan näkökulmasta? Miksi kaikki kaikkialla eivät vielä käytä tätä? Tämähän kuulostaa tosi hyvältä.

Puhuja 1 [00:29:12]: Olen pohtinut tätä kysymystä. Toistaiseksi ajattelen niin, että opettajan näkökulmasta ei ole välttämättä kovin helppoa siirtyä perinteisestä opettamista tämän kaltaiseen. Pari vuotta sitten kirjoitin lyhyen artikkelin, jossa kuvaan menetelmän ensimmäistä yhdeksää vuotta ja sitä, miten se on toteutunut. Siinä yritän vähän valottaa sitä, että jotta menetelmä toimii rakenteellisesti ja systemaattisesti läpi koko opintokokonaisuuden, niin eri osatekijöiden pitäisi tukea kriittisen ajattelun harjoittamista. Otan esimerkin. Kun meillä on luentoja kurssin aikana, niin luennot itsessään olisi syytä olla kaiken aikaa kriittisen ajattelun harjoittamista. Opettajan, joka luentoa pitää, oman ajattelun olisi hyvä seurata kaiken aikaa kriittisen ajattelun periaatteita. Tarkalleen ottaen kysymys on syy- ja seuraussuhteiden tarkastelusta. Kun puhumme todellisuuden ymmärtämisestä, puhumme kaiken aikaa syy- ja seuraussuhteista. Tarkastelemme erilaisia kausaalisuhteita, virheitä ja tulkintoja. Pyrimme kaiken aikaa, matkamme on kohti todellisuutta. Tiedämme, että todellisuus näyttäytyy eri tavoin eri ihmisille. Ymmärrämme subjektiivisuuden olosuhteen, mutta kykenemme kuitenkin jakamaan ymmärrystä muiden ihmisten kanssa. Tietyllä tavalla kaiken aikaa keskustelun, jota luennoilla käydään, tulisi rakentua kriittisen ajattelun periaatteelle. Sen jälkeen tehtävä, joka annetaan oppijalle, täytyy suunnitella niin, että se on avoin, eikä suljettu. Se mahdollistaa sen, että kukin lähtee viemään sitä siihen suuntaan, mihin suuntaan kenenkin matka vie. Joten ajattelen ehkä niin, että jos opettaja on koko uransa soveltanut perinteisempää tapaa, niin siitä yhtäkkiä siirtyminen kriittisen ajattelun harjoittamiseen vaatii työtä. Varmasti jotain pedagogiaan ja omaankin ajatteluun liittyvää muutosta. Se ei ole niin helppo asia, että okei, yksi sivu. Ratkaistaan se sillä, että osatehtävä on vain yhden sivun pituinen. Se ei sitä itsessään, kokonaisuudessa ratkaise sitä asetelmaa.

Haastattelija 1 [00:32:20]: Ehkä opettajana uskallan tunnustaa, että koska en itse ole saanut oppia tämän mallin mukaisesti, vaan perinteisellä tavalla, on helpompaa jatkaa niin kuin on itse oppinut. Kuvittelisin, että mitä useampi opettajakin olisi joutunut käymään läpi tällaista kriittisen ajattelun… Tai tiivistämistä ja kaikenlaisia asioita, jotka liittyvät menetelmään, niin sen helpompi se olisi ottaa käyttöön. Mehän olemme, myös opettajat, varovaisia paljastamaan, kuinka vähän tiedämme maailmasta tai muuta.

Haastattelija 2 [00:32:57]: Minulle tulee tästä mieleen se… Yhdestä tällaisesta nimenomaan kriittisen ajattelun opettamiseen liittyvästä artikkelista poimin tällaisen. Joku APA:n asiantuntijapaneeli on kriittisen ajattelun määritelmään kirjoittanut näin, että minkälainen on kriittinen ajattelija. Jos opettajan täytyy täyttää nämä kriteerit… Se on aika kova kriteeristö. Tässä lukee, tämä on siis pitkä. Ihanteellinen kriittinen ajattelija on tottumuksiltaan kyselevä, tietämystä tavoitteleva, järkeilyyn luottava, avarakatseinen, joustava, arvioissaan tasapuolinen, henkilökohtaisten ennakkoluulojensa tunnistamisessa vilpitön, arvostelmissaan harkitsevainen ja halukas harkitsemaan uudelleen, ongelman asettelussa selkeä, monimutkaisia aiheita käsitellessään järjestelmällinen, relevanttia informaatiota etsiessään huolellinen, kriteerejä asettaessaan järkiperäinen, tutkimuksessaan asiaan keskittynyt ja sinnikäs pyrkiessään tuloksiin, jotka ovat niin täsmällisiä kuin aihe ja tutkimuksen olosuhteet sallivat.

Puhuja 1 [00:34:11]: Kohtalaisen vaativa lista. Minulla on mielessä metafora. Usein metaforat hyvin kiteyttävät asiaa. Tässä kriittisen ajattelun harjoittamisessa jälleen tämä talometafora. Taloahan käytetään moneen tarkoitukseen. Tämäntyyppinen talon käyttö kriittisessä ajattelussa, että kriittinen ajattelu eräällä tavalla ratkaisee kahden ääripäättelytavan ongelmia. Toinen ääripää edustaa sen kaltaista ajattelua, jossa ihmisellä on hyvin voimakkaita mielipiteitä kaikista asioista. Mitä ikinä tälle ihmiselle tarjotaankaan, hänellä on hyvin voimakas kanta. Mielipiteitä ei juuri muuteta. Usein sanotaan, että on vahvat mielipiteet. Tämän kaltainen ihminen. Tällainen ihminen, jolla on vahvat mielipiteet, tyypillisesti saattaa juontua siitä, että tällainen ihminen haluaa suojella ydintään. Hän haluaa suojella sitä, mitä ikinä ajatteleekaan maailmasta. Tilanne, jossa potentiaalisesti käsityksiä pitäisi muuttaa, on vaarallinen. Näin ollen on parempi suojella. Sillä tavalla pysyy suojassa, kun pitää tiukasti kiinni omista mielipiteistään ja hyvin nopeasti kertoo, mitä ajattelee, ja mistä asiasta tahansa. Se on toinen ääripää. Toisessa ääripäässä on sellainen ihminen, joka ottaa vastaan monenlaista, mutta jonka ajattelu perustuu siihen, että hän uskoo asioita. Kun hänelle kerrotaan asioita, hän luottaa ja uskoo sitä mukaa, kun asioita tarjotaan. Hän rakentaa puolestaan ajattelun uskomusten varaan. Kriittinen ajattelu ratkaisee näitä molempia ääripäitä. Talo tulee tässä käyttöön tällä tavalla, että jos mielemme on ikään kuin talo. Iso kartano vaikkapa. Siellä kulkee henkilökuntaa paikalla. Siellä on ulko-ovi, joka johtaa eteisaulaan. Eteisaulassa on taas seuraava ovi, joka johtaa sisätiloihin. Nämä kaksi ovea siinä, ulko-ovi ja sisempi ovi. Ne kuvaavat tätä asetelmaa. Ihminen, jolla on hyvin vankat mielipiteet kaiken aikaa kaikista asioista. Hän on talometaforassa… Hän on kartano, jonka ulko-ovet ovat kiinni kaiken aikaa. Ne on lukittu. Sinne ei kukaan pääse. Matkamiehet saavat kulkea tyhjin käsin ohi, ja sinne ei hevillä päästä sisään. Sitten taas uskomuksiin perustuva ymmärrys on sellaista, jossa sekä ulko-ovet ovat auki että aulasta sisätiloihin kulkeva ovi. Molemmat ovat auki. Kaikki kulkijat pääsevät – eivät pelkästään aulaan, vaan kulkemaan myös sisätiloihin. Haahuilemaan, mihin haluavat. Kriittinen ajattelu tuo tietyllä tavalla tasapainon tähän malliin. Pidämme ulko-ovia auki. Matkamiehet ja -naiset pääsevät sinne levähtämään. Saavat istua aulassa. Henkilökunta tarjoaa heille siellä lämpimiä juomia. Mutta seuraava ovi on kyllä sitten kiinni. Aulan ja sisätilojen välisellä ovella on vartija. Jokainen matkamies tentataan. Heidät haastatellaan. Millä asialla ollaan? Millä perusteella? Vasta kun perusteet ovat kunnossa, päästään kenties sisätiloihin. Tämän tyyppinen tasapainokysymys tässä on. Vältämme ääripäitä ajattelussa. Ei liian joustamatonta, eikä liian joustavaa. Tasapaino tapahtuu tällä tavalla. Se kuulostaa vähän vaativaltakin. Meidän pitäisi kaiken aikaa olla, kuten Juhana tuossa luki, valmiita muuttamaan omia käsityksiämme, kun näyttää siltä, että evidenssiä on siihen suuntaan. Meidän pitää kyseenalaistaa ensisijaisesti omia kantojamme. Mutta ei tietenkään niin, että heti kun kuulemme mitä tahansa, olemme vaihtamassa mielipidettä. Tässä on selvästikin kyseessä tasapainoilu näiden äärilaitojen välillä.

Haastattelija 1 [00:39:21]: Voisin kysyä mielipidettäsi. Mitä mieltä olet sellaisesta: Minulle tuli mieleen, kun luin tästä menetelmästä… Mitä jos sen veisi pois tästä yhdestä sivusta? Tai kirjoittamismaailmasta. Tämähän on sukua tavallaan tällaiselle perinteiselle elevator pitchille, hissipitchaukselle, jossa sinulla on 30 sekuntia aikaa myydä ajatus jollekin toiselle. Tai mikä se on, Pecha Kucha, jossa sinulla on rajallinen määrä kalvoja, joita saat näyttää. Saat puhua korkeintaan 20 sekuntia per kalvo. Rajoitetaan myös siinä, kuinka paljon on aikaa ja paljonko materiaalia. Miten näet: Onko tämä kammotus, jos sen vie pois paperilta? Voisiko tämä olla suunta, johon kehittää tätä?

Puhuja 1 [00:40:10]: Se täysin mahdollista. En ole ihan ajatellut sitä näin, mutta pidän kyllä ihan mahdollisena sitä, että napakkuus ja tietty asioiden yksinkertaistaminen voisi olla siinä päämääränä. Kokemus on näyttänyt, että yksi sivu, kun tila käytetään tehokkaasti. Emme voi käyttää korkeita rivivälejä, vaan sivu täytyy käyttää tehokkaasti. Sinne saa mahtumaan sellaiset tuhat sanaa. Sinne saa yllättävän monimutkaista argumentointia ja päättelyä. Se on lukukokemuksena ainakin, jos ei kirjoittamiskokemuksena, hyvin hidas. Siitä puuttuu jotenkin… Yritän tässä vähän muotoilla, miten… Kun kuulen tällaisen ajatuksen, että se liittyisi vaikkapa puhemuodossa tällaiseen hissipuheeseen. Minulle tulee mieleen, että tämä on tuotoksena huomattavan paljon hitaampi ja laajempi asia kuin mitä liittäisin hissipuheeseen. Se liittyy vähän tämän tyyppiseen asiaan kuin… Tätäkin opiskelijat kysyvät usein. Tai se ei ole niinkään kysymys, vaan tulee sellainen tietty väittämä silloin tällöin vastaan. Se toistuu. Opiskelija sanoo näin, että ”nyt on hankaluutena se, että tämä sivun mitta on niin rajallinen, että en kykene ilmaisemaan ajatustani”. Jos hän saisi kaksi sivua, kykenisi hän ajatuksensa ilmaisemaan. Yleensä vastaan niin, että tiedätkö, koko universumin rakenteen pystyy ilmaisemaan tarpeen tullen kolmella lauseella. Sivukin on jo erittäin pitkä ilmaisu, jos sen haluaa käsitellä. Yritän kertoa siitä, että tila ei itse asiassa millään muotoa rajaa ajatteluamme. Kun joku sanoo, että nyt on niin, että en pysty ajattelemaan tätä asiaa loppuun, kun minulla ei ole riittävästi tilaa, tarkoittaa sitä, että ajatteluprosessi on vielä kesken. Emme vielä osaa sanoittaa asioita. Emme omista ajatusta vielä. Olemme silloin vähän puolimatkassa vielä. Joudumme vähän lainailemaan, että saisimme kokonaisen jutun. Se kuvastaa enemmän sitä, että se ei ole vielä valmis. Mutta sitten, kun se valmistuu, eli saamme sellaiset 1000 sanaa sivulle. Jostain syystä, sanokaa te, miten te ajattelette, mutta minulle se on lukukokemuksena hidas ja vaativa ja onnistuessaan paljon merkittävämpi kuin hissipuhe, joka väkisinkin joutuu olemaan hyvin… Kolmella sanalla hyödyt. Hyödyt täytyy sanoa heti, jotta kuulija jaksaa kiinnostua. Tämä on sillä tavalla hyvinkin kaukana sellaisesta maailmasta, jossa pitää muutamalla sanalla sanoa, vaikka tällaisia hyötyseikkoja. Miten te ajattelette? Minulla on tämäntyyppinen oletus.

Haastattelija 2 [00:43:36]: Minulle tuli tuosta Markuksen kysymyksestä mieleen. Minäkään en lähtisi tuohon suuntaan. Jos lähtisin pois tekstistä, lähtisin dialogiin, joka on luonteeltaan ihan erityyppinen. Sellainen klassinen sokraattinen metodi, jossa keskustelemalla löydetään joku synteesi esimerkiksi ajatuksista tai päädytään johonkin tiettyyn: Tämä on nyt tässä tapauksessa oikein. Se olisi ehkä enemmän sellainen, joka tehostaisi nimenomaan kriittisen ajattelun puolta. Kaikki kuuntelevat ja ovat avoinna kaikille vaihtoehdoille. Yhteisesti tullaan johonkin lopputulokseen. Se voisi olla ei-kirjallinen metodi.

Puhuja 1 [00:44:21]: Joo, tuo kuulostaa ehkä juuri hitautensa ja reflektoinnin näkökulmasta siltä suunnalta. Voisin hyvin kuvitella, että tuo edustaisi sitä. Se toisi nimenomaan päättelyä esiin. Olemme kaiken aikaa kiinnostuneita päättelystä. Miten ajattelu kulkee A:sta B:hen ja siitä eteenpäin? Millä perusteella ajattelija sanoo, että näin edetään? Tämä on kaiken aikaa meillä keskiössä. Hissipuheessa joudutaan tietyllä tavalla ohittamaan. Se perustuu siihen, että meidän täytyy olettaa, että kuulijalla ei ole kärsivällisyyttä. Hän haluaa pihvin heti. Se täytyy heti sanoa. Jos pihvi ei ole riittävän mehukas, niin ei armoa.

Haastattelija 2 [00:45:27]: Ajattelen ehkä, että hissipuheessa on jopa, jos menemme talovertauskuvaan, niin yritämme tiirikoida auki seuraavan oven tai tunnemme pamfletteja pakolla oven alta sisään. Ylipuhua kaikin keinoin. Pitää saada toinen uskomaan.

Puhuja 1 [00:45:47]: Tuo on aika hyvä. Saa herätettyä henkilökunnan, kun laittaa oven alta mehukkaan lapun, jossa on hyvä tarjous.

Haastattelija 1 [00:46:00]: Onko jotain keskeistä vielä tähän menetelmään liittyen, mitä emme ole käsitelleet tai mitä pitäisi vielä mainita?

Puhuja 1 [00:46:06]: Sellainen, mikä tulee mieleen, mikä on tullut mainittua ohimennen ainakin. Menetelmän, en ehkä niinkään ajattele tätä OnePagea, vaan kriittisen ajattelun harjoittelua laajemmin. Sen merkitys erityisesti korkeakouluympäristössä. Tietyllä tavalla ymmärrämme tai hyväksymme, täytyy hyväksyä se, että koulujärjestelmämme ei välttämättä tuota kriittisitä ajattelua sillä voimakkuudella kuin olisi suotavaa. Mutta tiedämme nyt tulevaisuudesta aika paljon: Mihin suuntaan, vaikka työelämä tai teknologia ovat kulkemassa. Ymmärrämme sen, että yhä vähemmän ihmiselle jää sellaisia alueita, joita ihmisen kannattaa koneiden sijaan tehdä maailmassa. On se sitten liiketoimintaa tai mitä tahansa toimintaa. Nyt, kun näitä listoja eri aikoina on tuotettu, että mikä on ihmisen osa tässä maailmassa. Se lista tuntuu koko ajan vain lyhenevän. Yhä vähemmän jää ihmiselle. Melkein nykyään näyttää olevan, että kriittinen ajattelu ja luovuus: Luovuus ja kriittinen ajattelu ovat sellaisia, jotka ovat meidän osiamme. Kyllä sen hyvin voi ymmärtää, jos nyt ajattelemme tarjoamaamme koulutusta, niin eivät yritykset, jotka koulutettua väkeä tarvitsevat. Eivät he tarvitse googlettajia: Kaikki osaavat googlettaa. Ei se ole mikään taito, joka erottaisi, ja josta syntyisi pitkäkestoista menestystä. Tietyllä tavalla kaikki tiedämme jollain tasolla, mikä roolimme, ihmisen rooli on tulevaisuudessa työntekijöinä ja organisaatioissa. Mielestäni meidän pitäisi kaiken aikaa ponnistella. kun kerran ymmärrämme ja tiedostamme, mitä tuleman pitää, meidän pitäisi myös koulutusjärjestelmä jollain tavalla saada vastaamaan juuri näihin tarpeisiin. Ja että se olisi luontevaa, että korkeakoulussa toiminta perustuisi nimenomaan itsenäisen ajattelun harjoittamiseen. Näitä itsenäisesti ajattelevia ihmisiä organisaatiot tarvitsevat. Toistoon ja matkimiseen liittyvät toiminnot pystytään automatisoimaan, tulevaisuudessa erityisesti automatisoidaan niitä tehtäviä. Ajattelisin, että olemme aika keskeisen asian kanssa tekemisissä. Juuri tätä tavalla tai toisella, eri menetelmillä. Tämä nyt on vain yksi, mutta eri menetelmillä pitäisi harjoittaa.

Haastattelija 2 [00:49:11]: Juu, samaa mieltä tästä. Vaikka tie voikin olla raskas, niin mitä pidemmälle pääsee, sitä paremmin itsenäistä ajattelua hallitsee, niin sen vapaampi on… Uskon, että opiskelijat ovat. Se tuo pääomaa sinnekin kaikin puolin. Minustakin tuntuu, että tämä on suunta tai asia, johon korkeakoulujen pitäisi satsata jopa enemmän. Tai kiinnittää enemmän huomiota siihen.

Haastattelija 1 [00:49:38]: Joo. Kello alkaa olla paljon. Kiitos Jukka ajastasi ja että tulit tänne! Mistä kuulijat löytävät lisätietoa tästä, jos he haluavat perehtyä lisää menetelmään?

Puhuja 1 [00:49:49]: Helposti. Googlaamalla Jukka Kaisla, samannimisiä ihmisiä ei ole kuin yksi, päätyy väkisinkin jukkakaisla.fi-sivustolle. Siellä on menetelmää käsittelevää materiaalia, ohjeistusta ja lyhyitä artikkeleita, joissa kuvataan menetelmän soveltamista. Sieltä löytyy!

Haastattelija 2 [00:50:14]: Kannattaa käydä siellä!

Haastattelija 1 [00:50:16]: Hyvä, kiitoksia!

Puhuja 1 [00:50:17]: Kiitos, kiitos että kutsuitte ja sain tulla keskustelemaan!

Haastattelija 2 [00:50:22]: Kiitos tosi paljon!

Haastattelija 1 [00:50:22]: Ilo oli meidän. Ja kiitos myös kuulijoille. Löydätte meidät Metropolian MetroPodia-podcast-sarjasta, ja mistä nyt yleensä kuuntelet podcasteja. Lähettäkää palautetta, kysymyksiä ja aiheideoita meille osoitteeseen pedagoginehetki[at]metropolia.fi.

[äänite päättyy]

Äänitteen nimi: HyMy_1638516237118.mp3

————————————————————————————————————————
Puhuja 1 Elina Wasenius
Puhuja 2 Saila Pakarinen
Puhuja 3 Teija Rautiola
Puhuja 4 Teemu Pekkala, Metropolian Metsälähettiläät
[äänite alkaa]

Puhuja 1 [00:00:19]: Tämä jakso aloittaa Oppeja HyMy-kylästä -podcastsarjan. Ja meillä on täällä HyMy-kylän monialaisuustiimin asiantuntijoita, joihin minäkin kuulun. Nimeni on Elina Wasenius ja toimin muuten lehtorina Metropoliassa. Sen lisäksi meillä on täällä Saila. Kerrotko vähän, kuka olet.

Puhuja 2 [00:00:38]: Moikka. Eli Saila Pakarinen, ja lehtorina Metropoliassa. Ja tämän vuoden toiminut monialaisuustiimin vetäjänä, ja ollut viime vuonnakin monialaisuustiimissä sitten aktiivisena toimijana.

Puhuja 1 [00:00:50]: No niin. Ja sitten on vielä Teija.

Puhuja 3 [00:00:53]: Tervehdys kaikille. Olen Teija Rautiola, ja myös Metropolian lehtori, ja olen toiminut vuoden alusta tämän HyMy-kylä-monialaisuustiimin tiimiläisenä.

Puhuja 1 [00:01:04]: Ja minä olen myös meidän keskustelujemme vetäjä. Vaikka olen monialaisuustiimin asiantuntija, niin minä tässä saatan esittää teille vähän täydentäviä kysymyksiä ja avata ehkä kuulijoille vähän eri näkökulmasta tätä asiaa nyt sitten. No lähdetäänkö liikkeelle, kun podcastin nimi oli Oppeja HyMy-kylästä, niin mikä tämä HyMy-kylä oikeastaan on? Kerrotko Saila meille.

Puhuja 2 [00:01:31]: No ihan aluksi voisi ajatella, että se on konkreettinen paikka täällä Myllypuron kampuksella. Se liittyy innovaatiokeskittymään. Eli on tavallaan sellainen toiminnallinen oppimisympäristö, jossa aktiivisesti yhdessä tutkitaan, kehitetään, innovoidaan ja opitaan. Asioita opinnollistetaan, ja siellä on tietenkin opiskelijat isossa roolissa, mutta myös henkilökunta-asiantuntijat, opettajat ja lähialueen yhteistyökumppanit. Erilaiset asiakkaat, jotka siellä meillä käyvät ihan konkreettisesti palveluita hankkimassa, toisaalta yhteisöt, kaupungit, järjestöt, yritykset. Että hyvin monipuolinen ja avoin maailmalle oleva oppimisympäristö. Ilmiöpohjaista oppimista.

Puhuja 1 [00:02:27]: No niin. Eli siis tavallaan voitaisiin puhua, että tämä on tällainen ehkä opiskelijan ja opettajien tällainen roolien muunnospaikka. Että siellä ei ehkä ihan ole tavanomaista sellaista opettaja-oppilas-roolia, niin kuin aiemmin on ollut. Vaan siellä ehkä nämä roolit vähän muuttuvat. Pitääkö tämä paikkansa?

Puhuja 2 [00:02:47]: Yhdessä tehden, yhdessä oppien. Joo, totta.

Puhuja 1 [00:02:51]: Ja siellä asiakas on keskiössä kuitenkin. Että opiskelijat oppivat, ja ehkä opettajatkin oppivat, ja asiakas on nimen omaan se keskeinen asia siellä. Että lähdetään hyvin asiakkaasta, tai hänen tarpeestaan liikkeelle.

Puhuja 2 [00:03:09]: Ehdottomasti. Ja myös sen konkreettisen kampuksella olevan tilan lisäksi tietysti olemme paljon toimineet digisti, digitaalisten yhteyksien äärellä, kun on toimintoja kehitetty tai tavattu. Tai asiakkaitakin on siellä verkossa ohjattu.

Puhuja 1 [00:03:23]: Eli täällä HyMy-kylässä päästään tutkimisen, kehittämisen ja innovoinnin pariin, ja oppimaan näiden asioiden kautta. Eikö näin?

Puhuja 2 [00:03:33]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:03:35]: No niin. Kyllä. No sitten, mainitsitte täällä, että monialaisuustiimin työntekijöitä, tai ollaan työskennelty monialaisuustiimissä. Niin mikä se monialaisuustiimi on, kertoisiko Teija meille vähän?

Puhuja 3 [00:03:50]: No monialaisuustiimi liittyy oikeastaan siihen, että me pyrimme saamaan aikaan tämän tiimin kautta monialaista osaamista, asiantuntijuutta opiskelijoille. Eli on tiedossa, että sosiaali- ja terveysalan asiakkaiden tarpeet ovat hyvin moninaisia tänä päivänä. Ja monialaisuustiimi pyrkii edistämään sitä resilienssiä, mikä opiskelijoille opintojen aikana tulee tästä poikkiasiantuntijuuden, monialaisuuden alueelta. Ja näin ollen se sellainen avoin yhdessä oppiminen on se tarkoitus kaikkinensa, ja se asiakas keskiössä. Tiedetään, että enää ei yhden tutkinto-ohjelman opiskelijoiden hoidontarpeenarviointi riitä, vaan me pyrimme saamaan aikaan todella tuon, niin kuin Saila tuossa kertoi, että miten hymykylässä toimitaan, niin pyritään saamaan aikaan meidän sosiaali- ja terveysalan tutkinto-ohjelmien opiskelijoiden osaaminen ja ohjaajien tuella. Ja HyMy-kylän monialaisuustiimillä on myös kumppanuushankkeita. Ja nämä kumppanuushankkeet ovat sen kaltaisia, että niihin kumppanuushankkeiden toimintaan on synergisoitu sitten tämä TKIO-toiminta sillä tavalla, että näihin hankkeisiin liitetään monialaisia innovaatioprojekteja, opinnäytetöitä ja myös opiskelijoiden harjoitteluja. Että se on sellainen hyvin tärkeä asia, niiden kumppanuushankkeiden rooli siellä monialaisuustiimin sisällä, toiminnassa.

Puhuja 2 [00:05:36]: Ja juuri monialaisuustiimi rakentaa siltoja ja yhteyksiä Metropolian sisälläkin. Meillä on upeita osaajia, kulttuurin, tekniikan, liiketalouden puolella. Että miten saadaan tavallaan se moninaisuus, poikkialaisuus näkymään HyMy-kylässä.

Puhuja 1 [00:05:52]: Eli siellä haetaan ihan tällaisia uudenlaisia tapoja toimia, yli tutkintorajojen. Voitaisiinko puhua sellaisesta toiminnasta. Ja pyritään tällä nimenomaan hyödyntämään sitä meidän HyMy-kylän asiakasta mahdollisimman monipuolisesti. Että hän saattaisi samalla käynnillä, tai useammalla käynnillä ehkä tavata useamman tutkinnon edustajan. Joko yhdessä tai erikseen. Eli tällä rikotaan sitä vanhaa, totuttua mallia. Eikö niin?

Puhuja 3 [00:06:22]: Aivan täysin, kyllä.

Puhuja 2 [00:06:23]: Ja samalla rakennetaan jotain uutta, mitä opiskelijat sitten valmistuessaan vievät työelämään. Eli ehkä myös pystytään kehittämään sitä työelämää sitten. Uusia ratkaisuja.

Puhuja 3 [00:06:34]: Kyllä. Ja vastataan sen työelämän muutostarpeisiin sillä, että koulutuksen aikana opiskelijat saavat kokemuksen siitä poikkialaisuuden hyödyntämisestä, ja näin ollen he ovat sitten toimijoina varmasti aivan täysin paljon herkempiä siihen monialaisuusasiantuntijuuden hyödyntämiseen eri tehtävissä.

Puhuja 1 [00:06:57]: Eli tällaista hyvin tulevaisuusorientoitunutta työskentelyä siellä HyMy-kylässä ihan selkeästi; nyt jo suunnataan ne katseet tulevaisuuteen, että mitä työelämässä ehkä tarvitaan tulevaisuudessa.

Puhuja 3 [00:07:10]: Kyllä, aivan täysin.

Puhuja 1 [00:07:13]: Kyllä. Ja ilmeisesti tämä monialaisuustiimi on jaettu useampaan eri tehtävään ja ryhmään. Ja me käsittelemme tässä nyt tätä HyMy-kylää ja siellä olevaa toimintaa. Ja ehkä näistä muista asioista tulee sitten seuraavissa podcasteissa lisää tietoa.

Puhuja 2 [00:07:32]: Varmasti. Upeita juttujahan siellä tapahtuu koko ajan.

Puhuja 1 [00:07:37]: Teija, mainitsit tuossa aiemmin nämä innovaatio-opinnot, ja puhuit innovaatio-opinnoista ja opiskelijoista. Niin avaatko meille vähän, että minkälaisia asioita tarkoitit.

Puhuja 3 [00:07:50]: Kyllä todella mielelläni. Monialaiset innovaatioprojektit ovat jo pitkään olleet oikeastaan se oppimisen toimintafoorumi, missä on yli kymmenen vuotta jo Metropoliassa toteutettu tätä monialaisuuden tukemista. Ja nyt sitten HyMy-kylän monialaisuustiimiin liitetyt nämä kumppanuushankkeet, ja muun muassa tämä yksi näistä kolmesta, ohjauksella hyvinvointia opiskelijoiden ohjaukseen ja opiskelijahyvinvoinnin edistäminen korkeakouluissa, lyhyesti OHJY-hanke, on mukana tässä. Ja tähän liitetyt monialaiset innovaatioprojektit sitten pyrkivät, sen innovaatioprojektin kautta me pyrimme saamaan näiden hankkeen tavoitteiden mukaiset sisällöt toteutettua, kun opiskelijat ovat kehittämässä ratkaisuja näihin hankkeen työpaketteihin. Ja tässä OHJY-hankkeessa ne työpaketit ovat sen kaltaisia, että meidän ammattikorkeakouluopiskelijamme, sote-alan opiskelijat, ovat aivan täysin siellä ytimessä siinä mielessä, että kohderyhmänähän meillä tässä hankkeessa ovat opiskelijat, ja heidän hyvinvointinsa. Nyt tässä viimeisimmässä meneillään olevassa innovaatioprojektissa seitsemän eri tiimiä on kehittänyt tähän Opiskelijoiden ohjauksella hyvinvointia -hankkeeseen erinomaisia ratkaisuja. Ja en voi olla kertomatta teille yhtä aivan loistavaa ratkaisua, minkä yksi tiimi on luonut nyt. Joka on ihan täysin tämän OHJY-hankkeen tavoitteiden mukainen ja hyödynnettävissä hyvin monipuolisesti muun muassa siihen, että meillä Metropolian yksi strategioista on kestävä kehitys. Ja tämän ratkaisun nimi on Metropolian Metsälähettiläät.

Puhuja 1 [00:09:49]: Oi, sehän kuulostaa upealta!

Puhuja 3 [00:09:53]: Se on aivan loistava. Ja minä kutsuin tänne mukaan sitä varten Teemu Pekkalan, tiimin viidestä yhden opiskelijan. Ja Teemu voisitko sinä valottaa, kertoa tästä ideasta ja tästä ratkaisusta, mikä samalla noudattaa tosiaan meidän Metropolian kestävän kehityksen strategiaa. Ole hyvä, Teemu!

Puhuja 4 [00:10:13]: Metropolian Metsälähettiläät -projekti lähti liikkeelle siitä ajatuksesta, että korkeakouluopiskelijat tarvitsisivat enemmän luontoa ja metsää hyvinvointinsa tueksi. Tuoreet tutkimukset osoittavat, että suomalaiset korkeakouluopiskelijat voivat melko huonosti. Erityisesti nyt korona-pandemian aikana opiskelijoita ovat koetelleet yksinäisyyden ja yhteisön ulkopuolelle jäämisen kokemukset. Lisäksi suomalaiset nuoret aikuiset kärsivät ilmastoahdistuksesta ja ilmastonmuutokseen liittyvistä negatiivisista tunteista. Metropolian Metsälähettiläät on yhteisöllinen toimintakonsepti, joka tukee korkeakouluopiskelijoiden hyvinvointia. Metropolian Metsälähettiläät -konseptissa opiskelijat lähtevät konkreettisesti yhdessä metsään istuttamaan puita hyvän asian puolesta. Samalla kun opiskelijat saavat nauttia yhdessäolosta ja luonnossa olemisen hyvää tekevistä vaikutuksista, tulevat he tehneeksi oman osansa ilmastonmuutoksen hidastamiseksi hiilinielua istuttamalla. Metropolian Metsälähettiläät -konseptiin kuuluu lisäksi mobiilisovellus, joka laskee istutettujen puiden hiilinieluvaikutuksen. Tämä mahdollistaa opiskelijoiden ja miksei oppilaitostenkin välisen ekokilpailun. Se, joka istuttaa eniten puita, tulee samalla sitoneeksi eniten ilmakehän hiilidioksidia. Metropolian Metsälähettiläät toimii siis sekä opiskelijoiden hyvinvoinnin että ympäristön asialla.

Puhuja 1,2,3 [00:11:42]: Wau!

Puhuja 1 [00:11:46]: Tämä kuulosti todella hienolta!

Puhuja 3 [00:11:48]: Siis tämä on niin upeaa! Kiitos Teemu ja kiitos tiimi!

Puhuja 2 [00:11:53]: Kyllä opiskelijat aina keksivät. Se on ihan mahtavaa!

Puhuja 3 [00:11:57]: Taitavia kaikkinensa. Ja kun tässä on vielä hyvinvoivat opiskelijat. Niin kuin tiedetään, he pystyvät suoriutumaan opinnoista paremmin ja he ovat työelämässä sitten hyvinvoivia. Ja ajatellen tätä nykyistä tilaa, niin tässä ratkaisussahan ihan täysin ollaan sen äärellä, että miten meidän nuoremmat sukupolvet ovat tämän ilmastonmuutoksen myötä ahdistuneita. Ja tämä ratkaisu on yksi sellainen tärkeä siihen, jota Metropolia voi nyt hyödyntää tästä eteenpäin.

Puhuja 1 [00:12:28]: Kyllä. Ja tämä koko työ on oikein ajan hermolla älyttömän hienosti. Että tämä vastaa hyvin moneen kysymykseen, mitä tällä hetkellä liikkuu meillä täällä Suomessa etenkin, näitä kysymyksiä, ajatuksia. Niin tämä on kyllä siihen vastausta osaltaan.

Puhuja 3 [00:12:44]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:12:44]: Joo. Todella hieno työ. Eli tavallaan voitaisiin sanoa, että tässä kiteytyy tätä TKIO-työtä. Eli sitä, että opiskelijat ovat ihan oikeassa ympäristössä päässeet tekemään näitä asioita. Että kyllä kuulostaa hienolta.

Puhuja 3 [00:13:02]: Kyllä. Ja oikeassa ympäristössä, ja avointa yhdessä oppimista tässä prosessissa. Monialaisessa innovaatioprojektissa.

Puhuja 1 [00:13:09]: Kyllä. No joo, tässä kun opiskelijoista puhutaan, ja näin hieno aihe täällä taustalla on, niin minulla herää sitten kuitenkin näistä opiskelijoista vielä muutama kysymys. Eli miten, jos ajattelemme sitä, että haluamme taata että opiskelijat ovat hyvin sisällä tässä toiminnassa. Ja että he liittyvät tähän HyMy-kylään sujuvasti. Niin minkälaisia asioita teille tulee mieleen, että miten me takaamme tällaiset asiat?

Puhuja 2 [00:13:36]: Kiitos. Tosi tärkeä huomio. Ja tämä on ollut monialaisuustiimin yksi tärkeä teema heti perustamisesta lähtien. Että miten rakennetaan HyMy-kylään perehtymiseen hyvä polku. Niin, että kaikkien on mahdollista liittyä mukaan, saada ymmärrystä, tietoa siitä, että mitä siellä tapahtuu, se toiminta.

Puhuja 1 [00:14:06]: Eli tarkoitat sitä, että opiskelijat perehdytetään todella hyvin sinne kylään. Ja sitä kautta he sitten pääsevät kiinni siihen työskentelyyn. Ja onko niin, tai voisimmeko ajatella niin, että tässäkin opettaja on enemmän sellaisessa valmentajan roolissa? Että hän ei anna ehkä opiskelijalle vastauksia, vaan hän perehdyttää opiskelijan tänne, ja antaa sitten työkaluja opiskelijalle.

Puhuja 2 [00:14:28]: Joo. Ehdottomasti. Että mahdollistaja, tukija, kannustaja…

Puhuja 3 [00:14:33]: …rinnalla kulkija.

Puhuja 2 [00:14:35]: Kyllä. Ja opiskelijathan ovat olleet itse vahvasti myös kehittämässä sitä perehdytysmateriaalia, kun ollaan luotu Moodleen ihan tällainen valtava, laaja perehdytyspaketti. Ja on kuunneltu hyvin moniäänisesti yhdysopettajia, opiskelijoita, kerätty palautetta koko sen kehittämisprosessin aikana. Ja nyt tänä vuonna saadaan sitten myös englanninkielinen perehdytysmateriaali, ja ruotsinkielistäkin sisältöä. Että se on tosi tärkeää.

Puhuja 1 [00:15:03]: Eli tällaisella yhteiskehittämisellä ollaan saatu selkeästi perehdytettyä myös opiskelijat tähän HyMy-kylän toimintaan.

Puhuja 2 [00:15:11]: Joo. Ja jos olisi mahdollista, niin lukisin yhden opiskelijan tenttivastauksesta pienen pätkän: ”HyMy-kylässä opiskelijat ovat vasta opiskelemassa ammattiin, mutta opettajamme ovat terveydenhuollon ammattihenkilöitä. He ovat aktiivisesti mukana hoitaessamme harjoitusasiakkaita. Opettajat ohjaavat, mutta varmasti kehittyvät ammatillisesti, jatkuvasti myös itse. Jos HyMy-kylän palveluita ei olisi, ja harjoittelisimme vain kentällä, voisi opettajilta jäädä normaali vastaanottotyö mahdollisesti kokonaan. Ja näiltä osin ammatillinen kehitys olisi vaillinaista. Nyt hoidamme tapauksia yhdessä.”

Puhuja 3 [00:15:56]: Todella hienoa!

Puhuja 1 [00:15:57]: Tämä palaute, tai tenttivastaus, kyllä täydensi oikein hyvin tuota ajatusta siitä, että minkälaisessa roolissa opiskelijat ovat siellä HyMy-kylässä. Ja myös sitä, että miten opiskelijan ja opettajan roolit ovat muuttuneet täällä HyMy-kylässä. Eli tässä ihan selkeästi myös puhutaan siitä, että opettajat pääsevät kehittämään sitä omaa ammattitaitoaan. Että opiskelijat ovat myös huomanneet sen, että tämähän on todella tärkeä asia. Kun mietitään, että meillä on paljon ammatteja, joissa vaikka kädentaidot täällä HyMy-kylässä ovat tärkeässä roolissa, niin jos niitä ei pääse harjoittamaan ja käyttämään, niin nehän tietenkään eivät ole niin hyvät, kuin jos niitä käytettäisiin.

Puhuja 3 [00:16:38]: Sanan varsinaisessa merkityksessä yhteistoiminnallinen oppiminen ja opiskelu.

Puhuja 1 [00:16:44]: Kyllä. Se on ihan totta. HyMy-kylä, ja että minkälainen paikka tämä on, niin tietenkin selkeästi HyMy-kylässä tämä monialaisuustiimi on työskennellyt hyvin vahvana, eikö niin? Että se on siellä tehnyt poikkialaista työtä, ehkä voisiko sanoa opiskelijoiden taustalla. Ja opiskelijat tekevät sitten samaa työtä siellä ihan klinikkatyöskentelyssä, jos siitä voidaan puhua. Eli sinällään molempiin suuntiin.

Puhuja 2 [00:17:14]: Kyllä. Ja kohdaten myös. Mennen ristiin. Me olemme ilolla saaneet myös ohjata opinnäytetöitä, seurata opiskelijoiden työtä sitä kautta. Ja tukea sitä monialaisuustiiminä.

Puhuja 3 [00:17:26]: Näin juuri. Ja yhä enemmän sitten vaikka näihin opinnäytetöihin liittyen, niin nämä monialaiset opinnäytetyöt ovat sellaista tulevaisuutta, mihin pyrimme myös.

Puhuja 1 [00:17:36]: Ja tätä kautta se sitten myös siirtyy sinne tulevaisuuden työelämään.

Puhuja 3 [00:17:39]: Aivan täysin.

Puhuja 1 [00:17:41]: Kyllä. Kuulostaa ja näyttää hienolta kokonaisuudelta tämä HyMy-kylä.

Puhuja 3 [00:17:48]: Ja se on sitä.

Puhuja 2 [00:17:49]: Siellä on ilo työskennellä.

Puhuja 3 [00:17:53]: Hymyssä suin voimme tehdä sitä.

Puhuja 1 [00:17:56]: Se on kyllä totta! Joo, tässäpä oikeastaan oli HyMy-kylästä tietoa, ja meidän monialaisuustiimin terveiset kaikille. Eli tässä me kuulimme sitä, että miten kylässä opiskelijat ja opettajat toimivat yhdessä. Kiitos, Teija ja Saila, että tulitte tänne minun seurakseni keskustelemaan tästä aiheesta. Ja ei muuta kuin, jäämme innolla odottamaan, minkälaisia muita podcasteja sieltä tulee, ja mitä pääsemme kuuntelemaan.

Puhuja 2 [00:18:26]: Ja tervetuloa kylään. Meihin saa olla yhteydessä.

Puhuja 3 [00:18:30]: Kyllä. Kiitos samoin.

Puhuja 1 [00:18:34]: Kiitos, hei hei!

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————

Puhuja 1 Jenni Koponen
Puhuja 2 Vesa Ollikainen
[äänite alkaa]
Haastattelija 1 [00:00:11]: AMKoodari, koulutuksella koodaavampaa Suomea. Tervetuloa tähän viiden suomalaisen ammattikorkeakoulun yhteisen AMKoodari-hankkeen podcast-sarjaan. Tässä podcast-sarjassa keskustelemme hankkeen tuloksista ja opeista. AMkoodari-hanke on vastannut suomalaiseen koodaripulaan kokoamalla yhteen viiden suomalaisen ammattikorkeakoulun opintotarjontaa ja tarjoamalla ilmaista koodarikoulutusta kaikille koodaamisesta kiinnostuneille. Nimeni on Jenni Koponen ja toimin tämän AMKoodari-hankkeen projektipäällikkönä. Tässä hankkeen toteuttajia ovat olleet Haaga-Helia, Hämeen ammattikorkeakoulu, Laurea, Metropolia ja Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu. AMKoodari-hankkeen on rahoittanut opetus- ja kulttuuriministeriö. Tervetuloa kaikille mukaan. Tässä jaksossa meillä on tosi mielenkiintoinen aihe. Keskustelemme tekoälysuosittelijoista ja siitä, miten suosittelua käytettiin tässä AMKoodari-hankkeessa. Kanssani studiossa tänään lehtori Vesa Ollikainen Metropolian tieto- ja viestintätekniikan tutkinto-ohjelmasta. Tervetuloa Vesa.

Puhuja 1 [00:01:22]: Kiitos, terve.

Haastattelija 1 [00:01:23]: Kiva kun pääsit mukaan kertomaan vähän työstäsi. Kerro alkuun, mikä roolisi on ollut tässä hankkeessa?

Puhuja 1 [00:01:31]: Roolini on ollut opettajan rooli. Opetan Metropoliassa ohjelmistotuotannon pääaineessa datan käsittelyyn ja tiedon hallintaan ja koneoppimiseen liittyviä juttuja. Olen ollut vähän niin kuin sisältöasiantuntijaroolissa tässä.

Haastattelija 1 [00:01:48]: Oikein hyvä. Tässä jaksossa puhumme tekoälysuosittelijoista ja siitä, että miten niitä on käytetty tässä AMKoodari-hankkeessa. Jokaisella on varmaan kokemusta näistä tekoälysuosittelijoista, esimerkiksi verkkokaupoissa tai suoratoistopalveluissa tai sosiaalisessa mediassa. Tämä suositusten laatu varmasti voi vaihdella tosi paljon. Tässä AMKoodari-hankkeessa on tarjottu maksuttomia koodauskursseja kaikille kiinnostuneille ja siinäkin on tarvittu suosittelua siihen, että miten opiskelija löytää hänelle sopivat koodauskurssit. Eräänä ratkaisuna tässä onkin käytetty tekoälyä hyödyntävää sovellusta. Kohta pääsemme jäljille siitä, että miten tämä AMKoodari-sovellus suosittelee kursseja ja mitä haasteita löytyy. Olen ymmärtäny, että se ei ole ihan suoraviivaista kuitenkaan. Puhumme kylmäkäynnistysongelmasta ja siitä, että miten se ratkaistaan, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Aloitetaan vaikka siitä, että miten tässä AMKoodarissa opiskelija pystyi etsimään ja löytämään itselleen sopivia koodauskursseja?

Puhuja 1 [00:03:10]: Varmaan ihan ensimmäinen keino, mitä jokainen opiskelijaksi aikova kokeilee, niin on mennä AMKoodarin verkkosivuille ja selata sieltä tarjotaan, että minkälaisia kursseja on tarjolla ja minkälaisia nämä kurssikuvaukset on, niin sitä kautta yrittää saada käsityksen siitä sisällöstä. Sitten on erilaisia neuvontapalveluita. Tässä on ehkä vähän sellainen haaste, että näitä teknologioita on aika paljon. On erilaisia ohjelmointikieliä ja ympäristöjä ja niihin liittyviä tekniikoita ja ne ei välttämättä sano kauhean paljon opiskelijalle, joka etsii sieltä kursseja. Sitten on vielä sellainen haaste, että monella on jotain aikaisempaa osaamista tästä alueesta ja sitten voi olla vähän vaikea sanoittaa sitä aikasempaa osaamista ja ikään kuin mätsätä sitä näihin tarjolla oleviin kursseihin.

Haastattelija 1 [00:04:02]: Ihan varmasti. Näitä opiskelijoita tuntui olevankin hyvin erilaisilla taustoilla. Opiskelija tarvitsee siihen apua, että miten hän sieltä selviää näiden kaikkien mahdollisuuksien seassa. Kurssivalintojen tueksihan kehitettiin AMKoodari-sovellus. Mikä se on ja miten se on auttanut löytämään sopivia kursseja?

Puhuja 1 [00:04:29]: Se AMKoodari-sovellus on mobiilisovellus, jonka kautta voi perehtyä AMKoodari-tarjontaan. Sitä voi periaatteessa käyttää ihan siihen, että selailee tätä opetustarjontaa ja katselee, että minkälaisia kursseja on olemassa. Yksi idea, mihin sitä pystyisi kuitenkin käyttämään, oli se, että sen sovelluksen kautta voisi saada henkilökohtaisia suosituksia siitä, että mitkä olisi sellaisia kursseja, jotka juuri minun tarpeeseeni tässä soveltuisi. Eli siinä on tällainen tuotesuosittelija niin sanotusti, tässä tapauksessa kurssisuosittelija, sisäänrakennettuna.

Haastattelija 1 [00:05:08]: Miten se suosittelija toimii? Mihin ne suositukset oikein perustuu? Se tekoäly ei kuitenkaan vielä ole ehkä ihan samalla tasolla kuin keskusteleva ihminen, niin mihin se perustelee nämä suosittelut?

Puhuja 1 [00:05:25]: Oikeastaan kaikissa tällaisissa suosittelijoissa on pohjimmiltaan kysymys siitä, että on käyttäjiä ja tuotteita ja sitten täytyy nämä käyttäjät ja tuottajat jollain tavalla saada löytämään toisensa. Käyttäjät ovat tietysti niitä henkilöitä, jotka haluavat näitä suosituksia, mutta sitten nämä tuotteet voivat olla periaatteessa mitä tahansa. Ne voivat olla vaikka leffoja jossain suoratoistopalvelussa tai sitten niin kuin tässä AMKoodarin tapauksessa, niin ne ovat näitä kursseja, joita opiskelija haluaa löytää. Sitten ne voisivat olla periaatteessa jopa toisia käyttäjiä, jos meillä olisi joku deittisovellus vaikka kyseessä. Nämä pitäisi saada sitten ikään kuin löytämään toisensa. Tässä tarvitaan dataa, oppimista, että tämä homma onnistuu. Periaatteessa tätä dataa voi kertyä sillä tavalla, että kerätään tietoa, että kuka käyttää mitäkin tuotteita. Jos ajatellaan vaikka leffojen suosittelua, niin se voi olla ihan sitä, että kuka käyttäjä katsoo mitäkin elokuvia. Toisaalta se voi perustua palautteisiin tai arvosteluihin, että montako tähteä olet antanut elokuvalle, niin heti saadaan vähän tarkempaa palautetta siitä. Sitten se voi toisaalta perustua näiden käyttäjien ja tuotteiden ominaisuuksiin. Jos me tunnetaan se käyttäjä jotenkin, vaikka kyselemällä käyttäjältä, että minkälaisia mieltymyksiä hänellä on ja toisaalta, jos tunnemme ne tuotteet, että voimme ikään kuin koodata näiden tuotteiden ominaisuudet, niin voi myös siihen perustua se suosittelu.

Haastattelija 1 [00:07:02]: Tämä on varmaan sitä, mitä sanotaan yhteistoiminnalliseksi ja sisältöpohjaiseksi suositteluksi, olenko oikeassa?

Puhuja 1 [00:07:12]: Aivan oikeassa kyllä. Tässä on kaksi lähtökohtaa, eli voidaan tehdä toisaalta yhteistoiminnallista suosittelua ja toisaalta sisältöpohjaista suosittelua. Tämä yhteistoiminnallinen suosittelu, niin siinä se data kertyy siitä, että mitä muut käyttäjät tekevät. Jos taas ajatellaan sitä leffaesimerkkiä, niin silloin kerätään tietoa muiden ihmisten katselusta ja muiden ihmisten palautteista, jommastakummasta, ja sitten siihen perustetaan nämä tuotesuositukset. Jos ajattelemme tällaista yhteistoiminnallista suosittelua, niin siinäkin on vielä kaksi alaryhmää. Se voidaan tehdä käyttäjäpohjaisesti tai tuotepohjaisesti. Nyt tällainen käyttäjäpohjainen yhteistoiminnallinen suosittelu tarkoittaisi sitä, että yritetään etsiä sellaiset käyttäjät, jotka ovat mahdollisimman samankaltaisia kuin sinä itse. Eli sellaisia käyttäjiä, jotka ovat antaneet vaikka nyt tässä leffojen suosittelun tapauksessa samoille elokuville samankaltaisia arvioita. Sitten niistä samankaltaisista käyttäjistä, kun ne ovat löytyneet, niin sitten voidaan suositella sellaisia tuotteita, joita sinä itse et ole vielä käyttänyt tai nähnyt, mutta joille nämä toiset käyttäjät ovat antaneet hyviä arvioita. Eli perustetaan se siihen, että löydetään ehkä sellaisia käyttäjiä, jotka ovat samanlaisia kuin sinä itse ja ajatellaan, että sinä ehkä tykkäät niistä samoista asioista sitten kuin nämä samankaltaiset käyttäjät. Tämän voi tehdä myös tuotepohjaisesti. Se toinen lähestymistapa, tuotepohjainen lähestymistapa on se, että etsitäänkin sellaisia tuotteita, joita käyttäjät ovat arvostelleet mahdollisimman samankaltaisesti kuin sitä tuotetta, jolle arvostelua ollaan ikään kuin ennustamassa. Eli silloin saadaan ennuste siitä, että millaisen arvion sinä ehkä olisit antanut tälle tuotteelle ja se perustuu näiden muiden käyttäjien antamiin arvosteluihin. Nämä ovat ne kaksi pääryhmää tässä yhteistoiminnallisessa suosittelussa. Sitten vielä toinen ryhmä on sisältöpohjaiset suosittelijat. Siinä onkin sitten erilainen lähestymistapa. Nyt ei katsotakaan niin paljon sitä, että mitä muut käyttäjät ovat olleet mieltä näistä tuotteista, vaan lähdetään koodaamaan tämän tuotteen ominaisuuksia, sen ikään kuin sisällönpiirteitä, että minkälaisiin tarpeisiin se tuote sopii ja toisaalta sitten käyttäjältä jollain tavalla koitetaan onkia tai kerätä tieto siitä, että minkälaisia asioita tämä käyttäjä arvostelee. Toisin kuin tämä yhteistoiminnallinen suosittelu, niin ei tarvitse sellaista datamassaa vastaavalla tavalla tuekseen. Mut sitten on sellaista käsityötä vähän enemmän, että saadaan se suosittelija toimimaan.

Haastattelija 1 [00:10:12]: Tämä on ehkä monimutkaisempaa, mitä käyttäjä suoraan ajattelisi, kun tähän itse törmää ja varmaan tässä koulutuskontekstissa tämä ei vielä ole niin tuttua, tällainen suosittelu, mutta miten tässä AMKoodari-kurssien tapauksessa, minkälainen suosittelijalähestymistapa tässä oli?

Puhuja 1 [00:10:32]: Tämä on mielenkiintoinen ongelma, koska heti äkkiseltään voisi ajatella, että tässä toimisi kumpi vain, että voisimme lähteä yhteistoiminnallisesti tai sisältöpohjaisesti. Mutta jos lähtisimme yhteistoiminnallisen suosittelun polulle, niin se tarkoittaisi sitä, että pitäisi odottaa, että toiset käyttäjät ensin käy niitä kursseja ja ehkä sitten antaa palautetta niistä kursseista. Sitten siinä meneekin jo aika paljon aikaa. Siinä on hidas palautesykli, voi useita kuukausia vierähtää ja sitten sitä dataakin tulee vähän tipoittain. Eli ei oikein pääse vauhtiin kunnolla vielä tuo suosittelija sellaisessa tilanteessa. Sitten kyllä tässä aika paljon kallistuivat ratkaisut sinne sisältöpohjaisen suosittelijan puolelle, koska halusimme välttää tällainen kylmäkäynnistysongelma niin kuin puhutaan.

Haastattelija 1 [00:11:27]: Nyt pääsemme tähän slangiin sopivasti sitten, että puhutaan usein kuplista ja kylmäkäynnistysongelmista, niin niistä vielä tarkemmin. Mitä ne tarkoittavat?

Puhuja 1 [00:11:40]: Aina kun tällainen suosittelija rakennetaan, niin siinä on kaikenlaisia käynnistysvaikeuksia ja sitten voidaan myös käytön aikanakin huomata, että se ei toimi ihan optimaalisella tavalla, eli ne ovat tällaisia tunnettuja suosittelujärjestelmien ongelmia. Ensin mainitsit kuplan. Näitä kutsutaan myös monesti kaikukammioiksi. Siinä on se ajatus, että helposti se oma aikasempi käytös ja ne aikasemmat valinnat alkavat ikään kuin monistua siinä sillä tavalla, että sitten nämä suosituksetkin kohdistuvat samankaltaisiin tuotteisiin. Ajatellaan vaikka netin suoratoistopalvelua, että jos tulet vaikka katsoneeksi muutaman kauhuelokuvan, niin sitten saat ehkä pelkistä kauhuleffoista sen jälkeen suosituksia, eikä oikein pääse ainakaan niiden suositusten kautta kurkistamaan, että mitä siellä ulkopuolella olisi. Tämä on yksi sellainen haaste. Sitten mainitsit kylmäkäynnistysongelman. Se on myös tärkeä haaste. Tämä liittyy siihen, että kun meillä on uusi suosittelujärjestelmä, niin aluksi ei voi olla kovin paljon dataa olemassa siihen pohjaksi, ainakin jos meillä on tällainen yhteistoiminnallinen suosittelija. Jos ajatellaan vaikka leffojen suositteluja, niin siinäkin se kylmäkäynnistysongelma on, koska vielä ei ole kukaan antanut yhtään tähteä yhdellekään elokuvalle, jolloin ne suosituksetkin oikeastaan ovat arpapeliä aluksi. Siinä leffojen tapauksessa se ei ole niin iso ongelma, koska siitä ei ole kenellekään ehkä kovin mittavaa haittaa, jos heti ei toimi hyvin se suosittelija. Sitten vain tulee vähän huonompia vinkkejä, mitä voisi katsoa. Silloin todennäköisesti myös lievittyy aika nopeasti se ongelma sen vuoksi, että se palautesykli on nopea ja ei mene ehkä kuin joitain tunteja, niin alkaa tulla niitä tähtiarvosteluja ja sitten tarkentuu ja tarkentuu se suosittelijan toiminta koko ajan. Tällaisia tulee, kun meillä on uusi järjestelmä otettu käyttöön. Sitten ihan samalla tavalla, jos olisi vaikka uusi tuote, esimerkiksi uusi elokuva tai sitten AMKoodarin tapauksessa uusi kurssi tarjolla, niin siinä taas lähtisimme sen tuotteen osalta nollatilanteesta, eli kestäisi aika kauan ennen kuin saisimme ensimmäiset palautteet, jonka perusteella pääsisimme suosittelemaan. Sitten se on vielä käyttäjätasollakin tämä sama ongelma, että jos tulee uusi käyttäjä, joka ei ole vielä arvostellut mitään tai vaikka käynyt yhtään kurssia, niin emme saisi vielä kovin hyviä ennusteita, kun emme tunne sitä käyttäjää. Tämä on kylmäkäynnistysongelma. Sitten on vielä muitakin haasteita, mihin voi näiden suosittelijoiden kanssa törmätä. Esimerkiksi jos mieli muuttuu, tulee erilaisia trendejä, niin niistä ei välttämättä pysty kaikki suosittelujärjestelmät kovin nopeasti nappaamaan kiinni.

Haastattelija 1 [00:14:38]: Miten tämä kylmäkäynnistysongelma ihan konkreettisesti näkyi siinä AMKoodari-sovelluksessa?

Puhuja 1 [00:14:45]: Se oikeastaan näkyi siinä vaiheessa, kun siihen lähti miettimään, että mitkä olisi mahdollisia ratkaisuja. Koska juuri tällaiset yhteistoiminnalliset suosittelujärjestelmät lähtökohtaisesti eivät voi kauhean hyvin tässä toimia, koska on tämä kylmäkäynnistysongelma, että kestää kauan ennen kuin alkaa sitä palautetta tulemaan. Eli sitten siinä ohjelmiston toimittajalla aika nopeasti ajatus meni näihin sisältöpohjaisiin suosittelijoihin, missä sitten hyödynnetään sitä, että kurssit kuitenkin tunnetaan, että niistä voimme sitä sisältöä kertoa, että mitä asioita näissä on. Sitten toisaalta käyttäjistä pystymme vähän ikään kuin utelemaan tietoa. Oikeastaan sanoisin vastauksena tuohon kysymykseesi, että ongelma näyttäytyi sillä, että täytyi mennä näiden sisältöpohjaisten suosittelijoiden puolelle.

Haastattelija 1 [00:15:39]: Juuri näin, eli se ei ole ihan suoraviivaista vaikka näin maallikkona ajattelisi. Miten tätä voidaan lievittää, tätä kylmäkäynnistysongelmaa?

Puhuja 1 [00:15:50]: Lähestymistavan valinta on ensimmäinen. Sisältöpohjaisissa suosittelijoissa se on ikään kuin sisäänrakennettuna, että siinä on sellainen vaihe, missä pitää manuaalisesti kertoa näistä tuotteista ensin ja sitten käyttäjäkin pitäisi jollain tavalla oppia tuntemaan. Siinä on yksi ratkaisu sellainen, että kysyy käyttäjältä suoraan sitä, että minkälaisista asioista hän on kiinnostunut tai minkälaisia asioita hän jo ennalta osaa. Näin saadaan tarkentuva käyttäjäprofiili. Sitten näistä kursseista taas pystytään tunnistamaan näitä avainsanoja. Jos meillä on vaikka JavaScript -ohjelmoinnin kurssi, niin sitten voisi olla sellaiset avainsanat kuin web-ohjelmointi ja ohjelmointi. Sitten näille voidaan antaa erilaisia painoarvoja sillä tavalla, että esimerkiksi tämä web-ohjelmointi kuvaa vähän tarkemmin tämän JavaScript -kurssin sisältöä, niin sen painoarvoksi voi antaa vaikka nelosen siinä missä yleisemmälle ohjelmointitermille vaikkapa kakkosen. Tämä on näissä sisältöpohjaisissa suosittelijoissa se lähestymistapa, jolla pystytään tätä kylmäkäynnistysongelmaa kiertämään. Sitten jos meillä on yhteistoiminnallinen suosittelija, niin siihenkin on erilaisia mahdollisuuksia. Yksi tapa on olla tekemättä mitään. Voidaan tavallaan hyväksyä, että ensin tulee vähän huonompia suosituksia ja sitten ne paranevat siinä. Jos ne suositukset ovat sellaisia, että niiden perusteella ei tarvitse tehdä mitään isoja päätöksiä vaan ainoastaan miettiä, että katsonko tämän leffan vai en, niin siinä ei suurta vahinkoa tule vielä siinä kylmäkäynnistysvaiheessa. Yhteistoiminnallisessa suosittelijassakin voisi ajatella sitä, että käyttäjältä kysytään, jos ajatellaan vaikka leffojen suosittelua, niin kysytään, mitä leffoja hän on jo nähnyt etukäteen ja pyydetään antamaan niille tähtiarvioita, niin saadaan udeltua sitä opetusdataa siihen, jonka avulla se käyttäjä opitaan tuntemaan. Sitten on vielä uuden käyttäjän tapauksessa sellainenkin mahdollisuus, mikä ei tietysti aina sovellu, mutta jos on sitä profiilitietoa jostain muualta olemassa, esimerkiks jostain somepalvelusta, niin periaatteessahan sitä voisi hyödyntää uuden palvelun käyttöönotossa.

Haastattelija 1 [00:18:16]: Tässä on monia mahdollisuuksia ja monia haasteitakin varmaan vielä. Miten konkreettisesti nyt AMKoodari-hankkeessa ratkaistiin tämä kylmäkäynnistysongelma?

Puhuja 1 [00:18:31]: Tämä sovelluksen tuottaja, [?? 00:18:33] -niminen yritys ratkaisi sen sillä tavalla, että he tekivät sellaisen avainsanataulukon, missä ajatus oli, että me opettajat pisteytimme näitä avainsanoja. Eli kävimme kaikkien kurssien sisällöt läpi ja annoimme avainsanoja painoja näille, jolloin tuli sitten tämä tuotepuoli kuvattua, että millaisia nämä sisällöt ovat. Sitten tämä yritys teki siihen mobiilisovellukseen erilaisia kyselyitä ja testejä, joiden avulla kartotetaan sitä, että millaisia ovat käyttäjien kiinnostukset ja mitä asioita he osaavat jo valmiiksi. Tällä tavalla saatiin käyttäjälle rakentumaan henkilökohtainen profiili, jota pystyttiin yhdistämään näihin avainsanoihin ja tätä kautta saatiin näitä suosituksia aikaiseksi.

Haastattelija 1 [00:19:27]: Kuulostaa vielä siltä, että tässä tarvitaan sekä ihmistä että tekoälyä, että tässä päästään eteenpäin. Mutta tässä on AMKoodari-hankkeessa ollut yhtenä tavoitteena juuri tämä tekoälyn kehittäminen ja jostainhan täytyy lähteä alkuun ja ruveta testaamaan, että miten ne konkreettisesti tällaisessa koulutuskontekstissa toimii. Tästä varmaan päästään sitten eteenpäin. Kiitos, Vesa, sinulle kun tulit mukaan tähän AMKoodari-hankkeen podcast-sarjaan ja me jatkamme tekoälyn kehittämistä.

Puhuja 1 [00:19:58]: Kiitos.

[äänite päättyy]

[äänite alkaa]
Puhuja 1 Jenni Koponen
Puhuja 2 Taru Ruotsalainen

Puhuja 1 [00:00:10]: AMKoodari – koulutuksella koodaavampaa Suomea. Tervetuloa tähän viiden suomalaisen ammattikorkeakoulun yhteiseen AMKoodari-hankkeen podcast-sarjaan. Tässä podcast-sarjassa keskustelemme hankkeen tuloksista ja opeista. AMKoodari-hanke on vastannut suomalaiseen koodaripulaan kokoamalla yhteen viiden suomalaisen ammattikorkeakoulun opintotarjontaa, ja tarjoamalla ilmaista koodarikoulutusta kaikille koodaamisesta kiinnostuneille. Minun nimeni on Jenni Koponen, ja toimin tässä AMKoodari-hankkeessa projektipäällikkönä. Tämän hankkeen toteuttajia ovat olleen Haaga-Helia, Hämeen ammattikorkeakoulu, Laurea, Metropolia ja Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu. AMKoodari-hankkeen on rahoittanut opetus- ja kulttuuriministeriö. Tervetuloa mukaan! Tässä jatkossa keskustelemme AMKoodari-koulutuksen toteutusmallista. Kanssani studiossa on tänään päällikkö Taru Ruotsalainen Metropoliasta, Oppimisen verkostot ja palvelut -yksiköstä. Tervetuloa, Taru, ja kiva kun tulit tänne kertomaan sinun työstäsi tässä hankkeessa.

Puhuja 2 [00:01:25]: Kiitos, Jenni, oikein mielelläni. Olen toiminut tässä hankkeessa rahoituspäätöksestä lähtien, hankkeen päättymiseen saakka. Ja roolini siinä hankkeessa on ollut strategiaryhmän vetäminen. Eli olemme organisoituneet sillä tavalla, ja se organisoituminen on yksi osa, miten olemme toteuttaneet hankkeen. Meillä on tällainen ”kehittäminen ja hallinnointi” -elementti siellä, ja olemme rakentaneet sitä osiota niin, että meillä on ollut siellä operatiivinen ryhmä, joka on hoitanut sitten ne käytännön järjestelyt opetuksineen. Eli opettamisen asiantuntijat, sisällön asiantuntijat. Sitten meillä rehtoreista on muodostunut ohjausryhmä, joka on sitten ohjannut tätä, ja katsonut, että tulosten mukaan edetään. Ja sitten tämä strategiaryhmä, jota minä olen vetänyt, niin siinä on sitten nimen omaan kannettu vastuuta siitä luvatun toteutusmallin rakentumisesta ja käytäntöön viemisestä.

Puhuja 1 [00:02:32]: Joo. Mennään ajassa hetki taakse päin, sinne hankkeen lähtökohtaan. Eli minkä takia lähdettiin ylipäätään hakemaan rahoitusta tämän tyyppiselle hankkeelle, ja vielä viiden ammattikorkeakoulun yhteisvoimin?

Puhuja 2 [00:02:48]: Tässä olivat hyvinkin aloitteellisia meidän ammattikorkeakoulujemme rehtorit. Ja tämä syy myös juontaa juurensa tähän jatkuvan oppimisen tarpeeseen, ja siihen painopisteeseen, mikä se on nykyään kaikilla ammattikorkeakouluilla. Eli tarjota osaajapulaan osaajia, ja vahvistaa sitä ihmisten osaamista. Eli todettiin, että yhteiskunnassa oli tarve tällaisen ohjelmistoalan, koodaamisen osaajille, jolloin hankehakemuksessa sitten pyrittiin tuottamaan ratkaisua hankkeen avulla siihen, miten osaajapulaan voitaisiin viiden AMK:n yhteisellä ponnistuksella vastata. Se oli varmasti ydinlähtökohta. Eli tavallaan yhteiskunnan osaajia, osaamistarpeisiin vaikuttaminen.

Puhuja 1 [00:03:43]: Tässähän onkin ammattikorkeakouluilla todella tärkeä rooli, juuri tässä jatkuvan oppimisen asiassa meidän yhteiskunnassa. Miksi tuo ohjelmistoala juuri valikoitui tähän?

Puhuja 2 [00:03:56]: Se oli varmaan siihen aikaan, kun sitä hankehakemusta tehtiin, yksi niistä aloista, joka kärsi selkeästi työvoimapulaa, ja siellä oli osaamisvajetta. Ja se ihan yksinkertaisesti siitä syystä oli sitten tässä hankehakemuksessa se substanssialue.

Puhuja 1 [00:04:15]: Joo. Tässähän oltiin aika nopeita ja ketteriä ja ruvettiin miettimään sitten suoria ratkaisuja tähän osaajapulaan. Mistä te lähditte liikenteeseen?

Puhuja 2 [00:04:25]: Me lähdimme miettimään sitä, että okei, tiesimme, että se on tämä substanssialue. Niin meidän piti sitten lähteä miettimään, että kuinka sitten ketterästi tarjoamme niitä ratkaisuja. Myös sille yksilölle, joka on sitten se meidän asiakas ja oppija tässä näin. Ja meillä oli… se oli sillä tavalla helppo aloittaa, että tässä hankkeessa oli jo hakuvaiheessa mietitty, mitkä ovat ne elementit, jotka meidän pitää saada toimimaan, jotta se on sille yksilölle mahdollisimman sujuvaa. Ja nimen omaan hän pystyy ajasta ja paikasta riippumatta suorittamaan sen tyyppisiä sisältöjä, jotka on hänelle tarkoituksenmukaisia. Ja silloin siihen oli mietitty sellainen toteutusmalli, joka koostui muutamista elementeistä. Minä luettelen ne tässä ripeästi: yksi oli juuri tämä osallistujien aktivointi; eli mistä me tunnistamme, löydämme ne osallistujat. Sitten meillä oli toisena tämä olemassa oleva osaaminen, sen hyödyntäminen ja tunnistaminen. Ja sitten meillä oli verkkoalusta, josta periaatteessa se palvelu on saatavissa ja löydettävissä. Ja ne oppimisratkaisut sitten tulevat näistä moduuleista, joita tarjoamme. Ja sitten se toivon mukaan mahdollistaa uusia työtehtäviä ja myös mahdollistaa uusien yritysten syntymisen. Mutta se, että se kaikki toteutuu tämän meidän ajatteleman prosessin mukaan, vaatii myös tämän toteutusmallin elementtinä sen jatkuvan ohjauksen, mihin meillä on sen oppijan prosessin eri vaiheissa rakennettu todella paljon erilaisia toimintamuotoja. Kuin myös sitten sen kehittämisen ja hallinnoinnin, että saadaan toimimaan, mistä äsken jo tuossa mainitsinkin lyhyesti.

Puhuja 1 [00:06:24]: Joo. Tässä kuulostaa nyt siltä, että tämä on ollut hyvin oppijalähtöinen tämä malli. Se on vähän eri asia kuin se, että mietitään koulutustarjontaa pelkästään, mitä tarjotaan, jolloin oppija joko ottaa tai jättää. Mutta teillä on ollut tässä tällainen enemmän osallistujalähtöinen näkökulma selvästikin tässä suunnittelussa.

Puhuja 2 [00:06:48]: On joo. Me nimenomaan lähdimme siitä liikkeelle ihan alussa, että kuka, mikä, mitkä, ihmiset, ryhmät ovat niitä, jotka tätä tarvitsisivat nimen omaan. Tämän tyyppistä koodausosaamista. Ja heidän tavoittaminen. Ja siihen niitä ajatuksia. Ja itseasiassa meiltä sitten oikeastaan neljä sellaista ryhmittymää nousikin. Että siellä oli ihan nämä… yritysten henkilöstö, että me kävimme ihan suoraan markkinointia tekemässä tiettyihin yrityksiin. Sitten kaikki nämä TE-toimiston asiakkaat, iso ryhmä. Yksityishenkilöt. Meillähän on se asiakasprofiili, että siellä on esimerkiksi naisia tosi paljon ollut asiakkaina. Ja sitten ihan nämä toisen asteen opiskelijat, erilaiset, ovatpa he sitten lukiossa tai ammatillisessa oppilaitoksessa. Ja näihin me olemme aika vahvaa markkinointia käyttäneet. Myös hyödyntäneet sitä Työmarkkinatoria vahvasti. Eli se vaatii sellaista viestiä. Se onkin juuri, että miten tavoittaa ne henkilöt, joiden osaamisen vahvistamista nämä meidän vaihtoehdot tukisivat.

Puhuja 1 [00:08:04]: Juuri niin. Tämä on hyvin erilainen lähestymistapa kuin perinteinen tutkintokoulutus.

Puhuja 2 [00:08:09]: Joo. Kyllä. Koska tutkintoon ihmiset hakeutuvat, ja he hakevat ja he haluavat. Mutta sitten tällainen yksittäisen osaamisen vahvistaminen ja se, että onko korkeakoulun rooli vielä niin tunnettu, että ihmiset osaavat sieltä lähteä etsimään. Niin kyllä se edellyttää meiltä sellaista aktiivisuutta. Ja itseasiassa tulosten mukaan olemme aika hyvin tavoittaneet ihmisiä. Me olemme meille määritellyt opintopistetavoitteet ylittäneet. Ja varmaan olisi edelleenkin kysyntää, mutta se vaatii aina sen rahoituksen. Ja nyt se rahoitus tietenkin loppuu hankkeen loputtua.

Puhuja 1 [00:08:47]: Kyllä. Eli nämä opinnot ovat olleet todella kiinnostavia. Laskimme karkeasti, että noin 130 tutkinnon verran on jopa tuotettu opintopisteitä tässä, jos vertaa ihan perinteisiin ammattikorkeakoulututkintoihin.

Puhuja 2 [00:09:01]: Se on ihan hirveän suuri määrä. Olemmeko me tilastoista katsoneet, kuinka monta ihmistä tähän on osallistunut?

Puhuja 1 [00:09:08]: Ei kyllä. Että tarkemmin olemme niitä osallistujaprofiileja miettineet. Kyllä se nähtiin, että meille osallistujia tulee ihan mistä vain, jopa ympäri maailmaa, voidaan sanoa. Että hyvin paljon tarvetta kyllä tämän tyyppiselle koulutukselle näyttää olevan.

Puhuja 2 [00:09:25]: Mutta tuo myös, Jenni, oikeastaan kuvaa sitä, että se toteutusmalli on toimiva. Eli ihmiset voivat mistä tahansa, milloin tahansa suorittaa. Että siellä on niin paljon tällaista MOOC-tyyppistä virtuaaliopetusta. Ja itseasiassa siinä varmaan se yksi keskeinen, niin kuin tässä mallissakin, on se osaamisen tunnistaminen. Eli sinne on rakennettu niitä apuvälineitä tämän oppijan tai potentiaalisen oppijan tueksi. Että kun hän tekee niitä valintoja, mitä kannattaa suorittaa. Me olemme niitä rakentaneet tietynlaisiksi kokonaisuuksiksi ihan sen takia, että ne olisivat helpommin ymmärrettävissä ja löydettävissä. Ja sitten olemme myös rakentaneet verkkosivuille niitä ohjaavia kysymyksiä, joiden avulla voi sitten tehdä valintoja. Kuin myös olemme sen meidän mobiiliappin kautta, josta varmaan myöhemmissä podcast-sarjoissa tulee enemmän, niin myös sinne rakentaneet sellaista tiettyä älykkyyttä, jonka avulla sitten tämä oppija pystyy valitsemaan itselleen tarkoituksenmukaiset kurssit. Että kyllä tätä on mietitty. Samoin tuossa elementissä, mihin sisältyy tämä ohjaus. Siinä on myös todettu, että osa on todella iloisia siitä, että he saavat vaikka chatin avulla kouluttajan kanssa keskustella visaisista kysymyksistä. Tai sitten on rakennettu tällaisia vertaisryhmiä ja muita. Että tähän on kyllä panostettu aika paljon, ja on todella kiva kuulla, että ympäri maailmaa ja ympäri Suomea ihmiset tulevat. Silloin me olemme jossain onnistuneet.

Puhuja 1 [00:11:04]: Ihan varmasti. Että tarjontaahan useasti on paljon, mutta ehkä keskeistä on juuri se, miten löytää siihen omaan osaamistarpeeseensa ratkaisuja. Ja sellaisia ratkaisuja, mihin pystyy sitten osallistumaan. Ja myöskin sellaisia, nyt kun tässä on kerätty viiden AMK:n tarjontaa yhteen. Se on aika poikkeuksellista, että on voinut valita opintoja sieltä sun täältä, ja luomalla niistä juuri niitä osaamiskokonaisuuksia.

Puhuja 2 [00:11:29]: Tuo oli Jenni hyvä, kun nostit tuon. Koska tuohan oli se yksi alkulähtökohta. Että viisi suurta ammattikorkeakoulua. Niin se tarjonta, mitä voimme antaa ja tarjota potentiaalisille opiskelijoille, niin sehän on huikean suuri.

Puhuja 1 [00:11:44]: Niin on, todella. Tämä kattaa jo alueellisestikin Suomesta aika ison osan. No, mennään koulutusorganisaatioista sitten työelämään. Oliko tässä työelämä mukana jotenkin tässä suunnittelussa? Tai mikä se kontakti sinne on?

Puhuja 2 [00:12:03]: No siinä hankkeen alkuvaiheessa olimme yrityksiin yhteydessä. Ja lähinnä siinä markkinointimielessä. Mutta sitten teimme Headai-nimisen yrityksen kanssa sellaisen harjoituksen; heillä on dataa työpaikkailmoituksista. Niin me tsekkasimme, että miten meidän opetussuunnitelmamme ja nämä työpaikkailmoitukset, onko niissä vastaavuutta. Tai onko niissä työpaikkailmoitusten osaamiskuvauksissa jotain sellaisia osaamisvaatimuksia, jotka vaikuttaisivat tähän meidän tarjontaan. Eli tavallaan se työpaikkojen tarve tuli hyvin vahvasti tämän Headain datan kautta. Ja sen me teimme. Ja sen johdosta ei tullut kuin joitain pieniä täsmennyksiä siihen tarjontaan, mutta että siellä ei ollut mitään sellaista mullistavaa.

Puhuja 1 [00:13:02]: Joo. Ihan mielenkiintoista kyllä. Tekoälyä tässäkin. Mitenkä, jos ajattelee kokonaisuutena tätä toteutusmallia, niin minkälainen siitä nyt tuli? Olet noista elementeistä puhunut, mutta nyt voi hetken katsoa taaksepäin ja arvioida, että miltä näyttää. Ja ehkä jos ajattelee vielä sitä, että tätä mahdollisesti sitten soveltaisi jossain muussa, muulla alalla kuin tässä ohjelmistoalalla.

Puhuja 2 [00:13:27]: Joo. Siis hankkeessahan on aina se alku ja loppu. Ja yleensä hankkeisiin liittyy se problematiikka, että miten hyödyntää sitten niitä hyviä käytäntöjä ja tuloksia, mitä hankkeessa on syntynyt. Ja tämähän on sillä tavalla iloista, että mehän olemme saaneet jatkorahoitusta AMK-osaajalle, jossa lähdetään samalla ideologialla tällaiseen digitaalisuuteen ja siihen digitaalisten taitojen vahvistamiseen hakemaan ratkaisuja. Ja me pystymme sitä lähteä kehittämään. Ja samoin me varmasti olemme hyvin aktiivisia jatkossakin kaikissa hankehauissa. Että pääsemme nimenomaan tätä toteutusmallia rakentamaan niin, että se olisi vaikka tällainen vakiintunut osa ammattikorkeakoulujen tarjontaa. Jotta ne ihmiset löytävät näppärästi sitä, mitä he tarvitsevat. Että ehdottomasti tässä on todella paljon elementtejä jatkohyödynnettäväksi. Niin kokonaisuudessaan kuin näiden yksittäisten elementtien kautta. Esimerkiksi hakeva toiminta, se pitäisi systematisoida, miten me löydämme ne henkilöt, jotka eniten siitä mahdollisesti hyötyisivät, myös yksilöinä. Ja sitten toisaalta näitä ohjauksen eri tapoja, niin tässä tulee sen tyyppisiä, joita voi esimerkiksi muihin virtuaalikoulutuksiin viedä. Tai ammattikorkeakoulun muuhun toimintaan. Että kun tässä on kuitenkin viisi ollut ideoimassa, ja viisi ammattikorkeakoulua on voinut käyttää erilaisia menetelmiä ja kokeilla niitä. Ja pystytään arvioimaan sitten sitä, mikä tuntuu toimivalta ja mikä ei. Niin se on varmaan tässä se vahvuus. Mehän tähän hankkeeseen kytkimme aika vankan seurannan. Eli kaikki nämä henkilöt, jotka ilmoittautuivat, niin heidän piti täyttää sellainen esitietolomake. Kuin myös lähetettiin sitten palautelomake. Ja ihan varmasti osa vähän manaili, kun niitä joutui täyttämään, mutta me saimme varsin arvokasta tietoa. Ja itse asiassa se tieto on tässä toteutusmallin kehitystyössä, jalkauttamisessa, ollut kyllä ensiarvoisen tärkeää. Siitä varmaan tulee kanssa meidän julkaisuihin jokin kooste?

Puhuja 1 [00:15:41]: Kyllä. Siitä on tulossa oma, missä kerrotaan myöskin juuri siitä, että keitä he olivat, ketä tähän koulutukseen nyt sitten hakeutui.

Puhuja 2 [00:15:49]: Juuri näin. Ja me haimme myös sitä, että onko näistä ohjaavista kysymyksistä verkkosivuilla ja tästä AI-tutorista, onko siitä ollut hyötyä. Haitta on vähän ehkä se, että kun ne eivät valmistuneet heti siinä alussa, niin me olemme aika vähän saaneet sitä dataa. Mutta nyt täytyy jatkohankkeessa pyrkiä erityisesti siihen tietoon, sitten panostaa.

Puhuja 1 [00:16:12]: Juuri näin. Eli AMKoodareilla on tulossa jatkoa, se laajenee vähän eri aloille. Myöskin osaajapula-aloille. Ja hyödynnetään tätä samaa kokemusta ja toteutusmallia siinä, sen hyviä puolia. Tuleeko sinulle vielä jotain mieleen? Tässä nyt on aikaa ajatella, että miten tätä voisi vielä kehittää. Jos mietimme ihan tätä meidän yhteiskuntaa, ja ehkä kansainvälisestikin tällaista tämän tyyppistä koulutusratkaisua siihen tarpeeseen, että yhteiskunnassa on osaajapula-aloja.

Puhuja 2 [00:16:48]: Joo. Ja silloin tällaisia ratkaisuja pitää olla tarjolla. Koska jos avoimessa ammattikorkeakoulussa on yksittäisiä opintojaksoja, jotka pyörivät aika usein sen oman vuosisuunnitelman mukaan, mikä tutkinnoille on tehty, niin se ei yleensä, tai aina, taivu niin paljon kuin tämän tyyppinen. Eli tämän tyyppisiä tarvitaan lisää. Mutta tarvitaan myös sitä, että pystytään myös kytkemään jollain tavalla vielä enemmän sitä oppimista sinne työntekemiseen. Eli mietin, että yksi kehittämisen alue voi olla sekin, että tietopuolista tulee tässä. Tai sitten tietopuolista jo kytketään, että hänen pitää työssään, ihminen tekee jotain. Ja sitten taas todentaa ja osoittaa vaikka osaamistaan jossain tällaisessa toteutusmallissa tai alustalla. Ja taas jatkaa. Että kyllä tässä varmaan paljon näitä vaihtoehtoja on. Ja todennäköisesti Suomessa tämä digivisiotyö tällä hetkellä pyrkii kanssa tämän tyyppiseen digitaaliseen ratkaisuun tässä oppimisessa.

Puhuja 1 [00:17:58]: Joo. Sinä aloitit yksilöstä ja yksilön osaamistarpeista. Ja meillä on kokemustakin hankkeen myötä siitä, että on henkilöitä, jolla on tullut vaikka uranvaihto eteen. Tai tässä pandemian myötä yllätyksiä työelämään. Johon on pystynyt AMKoodari-opinnoista sitten hakemaan ihan uutta suuntaa, ja jopa lähteä opiskelemaan uutta tutkintoa. Eli siinä se varmaan on tavoite täyttynyt tällaisten osaajien myötä.

Puhuja 2 [00:18:26]: Joo. Hyvin, Jenni, nostit nuo hyödyt. Että nyt tässähän enemmän minäkin omassa puheessani tähän toteutusmalliin painotin keskustelua. Mutta tuo juuri, että mitä kaikkea siitä sitten yksilölle on seurannut, niin oli hyvä nosto tähän lopuksi.

Puhuja 1 [00:18:41]: Joo. Tämä oli nyt AMKoodarin toteutusmalli. Kiitos, Taru, sinulle, että tulit kertomaan tästä. Ja homma jatkuu ensi vuonna.

Puhuja 2 [00:18:50]: Kiitoksia!

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
Puhuja 1 Jenni Kopone
Puhuja 2 Päivi Laine
[äänite alkaa]

Puhuja 1 [00:00:11]: AMKoodari – koulutuksella koodaavampaa Suomea. Tervetuloa tähän viiden suomalaisen ammattikorkeakoulun yhteiseen AMkoodari -hankkeen podcast-sarjaan. Tässä podcast-sarjassa me keskustelemme hankkeen tuloksista ja opeista. AMKoodari-hanke on vastannut suomalaiseen koodaripulaan kokoamalla yhteen viiden suomalaisen ammattikorkeakoulun opintotarjontaa, ja tarjoamalla ilmaista koodarikoulutusta kaikille koodaamisesta kiinnostuneille. Nimeni on Jenni Koponen, ja toimin tämän AMKoodari-hankkeen projektipäällikkönä. Tässä hankkeessa meillä on ollut toteuttajakorkeakouluina Haaga-Helia, Hämeen ammattikorkeakoulu, Laurea, Metropolia ja Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu. AMKoodari-hanketta on rahoittanut opetus- ja kulttuuriministeriö. Tervetuloa mukaan. Tässä jaksossa keskustelemme siitä, keitä koulutuksiin osallistujat olivat, mitä he ajattelivat näistä koulutuksista, ja miten he kokivat hyötyneensä tästä meidän hankkeestamme. Nyt meillä on tässä käsillä marraskuinen kaunis päivä, ja kanssani studiossa on tänään lehtori Päivi Laine Metropoliasta. Tervetuloa Päivi! Kiva kun tulit kertomaan tästä sinun työstäsi tässä meidän hankkeessamme. Päivi on tutkinut osallistujien antamia palautteita, ja keskustelemme vähän niistä tuloksista. Aloitetaan Päivi tästä tämän hankkeen taustasta. Miten ja miksi tässä hankkeessa päädyttiin siihen, että kerätään palautetta opiskelijoilta?

Puhuja 2 [00:01:57]: Kiitos Jenni. Ja ensinnäkin oli hienoa tulla kertomaan tästä AMKoodari-hankkeesta ja vastaamaan ”Millainen opiskelija, sellainen koulutus” -podcastiin. Eli palautteita kerättiin kahdesta syystä. Ensimmäinen oli opiskelijan oma näkökulma; hänen toiveensa ja tarpeensa. Ja toinen oli tietysti työelämän tarve, ja se yhteiskunnallinen näkökulma. Opiskelijoiden omat tarpeet ja toiveet on tärkeä tuntea siksi, että me pystyimme tarjoamaan heille juuri niitä koulutuksia, niitä oppimismahdollisuuksia, jotka he kokivat tarvitsevansa.

Puhuja 1 [00:02:35]: Sinä mainitsit, Päivi, tuon yhteiskunnallisen näkökulman. Mitä sinä sillä tarkoitit?

Puhuja 2 [00:02:42]: Työelämä muuttuu nopeammin kuin koskaan. Vielä on pimennossa, miltä se tulevaisuus tarkalleen näyttää. Ja on todennäköistä, että tällä hetkellä vielä ei niitä tulevaisuuden työtehtäviä ole olemassakaan, ja on myös muistettava, että työelämässä mukana olevien ammattitaidon on kehityttävä koko työuran. Ja toisaalta vastuullisina kouluttajina meidän tulee kuunnella myös tarkkaan työelämän tarvetta, millaisia osaajia työelämä tarvitsee.

Puhuja 1 [00:03:17]: Sinä mainitsit, Päivi, tuosta yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Mitä sinä sillä tarkoitit?

Puhuja 2 [00:03:23]: Työelämä muuttuu nopeammin kuin koskaan. Ja vielä on pimennossa se, millaiselta tulevaisuus tulee näyttämään. Ja meillä ei varmaan ole vielä edes tietoa eikä ymmärrystä siitä, että minkälaisia koulutuksia ja työtehtäviä tulevaisuudessa tarvitaan. Minkälainen on se osaamistarve, joka vastaa tulevaisuuden kysymyksiin. On myös muistettava, että jo työelämässä mukana olevien ammattitaidon on kehityttävä läpi työuran. Ja toisaalta vastuullisina kouluttajina meidän tulee kuunnella tarkkaan työelämän tarpeita ja toiveita. Minkälaista osaajaa työelämä tarvitsee tulevaisuudessa.

Puhuja 1 [00:04:07]: Aivan. Minkälaiselle osaamiselle siellä työelämässä on sitten kysyntää?

Puhuja 2 [00:04:13]: Teknologia kehittyy nopeasti, ja uudet sovellutukset otetaan nykyään ripeästi käyttöön. Teknologia vaikuttaa meidän toimintatapoihin, yhteiskunnan rakenteisiin ja ihmisen arkipäivään. Kun Ohjelmisto- ja e-business ry:n toimitusjohtaja Rasmus Roihaa haastateltiin Kauppalehteen kesäkuussa 2021, niin hänen mukaansa ohjelmistoalalla olisi heti tarjolla kymmenelle tuhannelle työpaikka. Mutta sitten Roiha korostaa myös, että ohjelmistoalalle suuntautuvien ei kaikkien suinkaan tarvitse itse ajatella, että heistä tulee koodareita, vaan sitä osaamista ja ymmärrystä koodaamisesta tarvitaan laaja-alaisesti. Ja sitten on vielä tärkeää, että miten ohjelmistoja osataan käyttää. Eli että miten oivalletaan ja keksitään tarpeita siihen, miten ohjelmistokehityksellä voidaan luoda uusia ja erilaisia ratkaisuja ja parannuksia ihan meidän jokaisen omaan työhön. Eli kun meillä on ymmärrys siitä koodaamisesta, niin me voimme miettiä omaa työnkuvaakin. Että olisiko siinä jotain, mitä voitaisiin ratkaista tällä koodaamisella.

Puhuja 1 [00:05:35]: Niinpä. Tässä meidän hankkeessahan oli opiskelijan ääni keskiössä, mutta miten sitten opiskelijan omista toiveista saatiin tietoa? Miten sitä opiskelijaa pyrittiin kuulemaan?

Puhuja 2 [00:05:50]: No hankkeessa oltiin kiinnostuneita siitä, millaisia opiskelijoita meillä tuli siihen, meillä oli. Sekä minkälaisesta osaamisesta he olivat kiinnostuneita. Tätä lähdettiin kartoittamaan systemaattisesti ihan hankkeen alussa palautekyselyillä, haastatteluilla, ja työllistymis- eli vaikuttavuuskyselyillä. Ja kvartaaleittain me keräsimme tätä palautetta vuodesta 2019. Eli meillä on tällä hetkellä jo 1500 vastausta. Ja lisäksi haastattelimme palautekyselyyn vastanneita. Sellaisia henkilöitä, joilla oli vaikeuksia opinnoissa, tai sitten opinnot olivat keskeytyneet. Haastatteluja on nyt kiertänyt 28 kappaletta. Tietysti olimme kiinnostuneita myös siitä, miten koulutus vaikutti opiskelijoiden urakehitykseen. Tämä on tärkeää, kun hankkeita tehdään. Tämä vaikuttavuus. Se on haastavaa, mutta sitä pitää aina tehdä. Ja siksi me keräsimme palautetta myös vaikuttavuuskyselyllä. Eli meille ammattikorkeakouluttajina ei riittänyt se, että pystyimme vastaamaan vain opiskelijoiden tarpeisiin, mikä tietysti on tärkeää, mutta me halusimme myös tietää, miten koulutus vaikutti opiskelijoiden elämään.

Puhuja 1 [00:07:16]: Joo. Tämä on mielenkiintoista nyt kuulla, Päivi, että keitä nämä koulutukseen osallistujat oikein olivat? Sinulla on valtava määrä niitä palautteita, mitä olet käynyt läpi. Niin miltä se nyt näytti, että ketkä olivat tulleet näihin meidän koulutuksiimme?

Puhuja 2 [00:07:32]: No meillä oli opiskelijoina naisia ja miehiä suunnilleen saman verran. Ja tämä oli ilahduttavaa. Että naistenkin osuus oli näin korkea. Koska sovellusalaa pidetään perinteisesti miehisenä ja teknisenä alana. Ja nyt näyttää siltä, että meidän naisemme ovat aktivoituneet. Eli hyvä esimerkki tästä toiminnasta on Mimmit koodaa -toiminta, joka on saanut suurta suosiota. Kouluttajina me tietysti toivomme yhtä lailla miehiä kuin naisiakin. Näiden meidän opiskelijoidemme keski-ikä oli noin 40 vuotta. Suurin osa opiskelijoista asui Suomessa, mutta meillä oli opiskelijoita myös Espanjasta, Norjasta, ympäri Eurooppaa. Kaukaisin haastateltava tuli Afrikasta. Ja tyypillisesti he olivat työelämässä, taustakoulutus heillä oli ammattikorkeakoulu. Toiseksi eniten meillä oli ammattiopiston käyneitä, sitten yliopiston. Olipa meillä muutama lukio-/peruskoululainenkin.

Puhuja 1 [00:08:37]: Joo. Tuliko niistä selvää, niistä palautekyselyistä… tai kävikö niistä ilmi, että miksi nämä henkilöt ovat hakeutuneet koulutukseen?

Puhuja 2 [00:08:47]: No ensinnäkin, suurin osa meidän opiskelijoista ei ollut koodannut koskaan, mutta meillä oli myös jonkin verran alan harrastajia. Vähiten meillä oli näitä ammattilaisia. Ja se, että enemmistö ei ollut koodannut koskaan, selittää myös sitä, mitä he toivoivat koulutukseltaan. No mitä he toivoivat, niin kolme keskeisintä olivat ammatillinen kehittyminen, mielenkiinto aiheeseen ja ammattialan vaihto. Haastatteluissa ilmeni, että he olivat kiinnostuneita koodaamisesta siitä näkökulmasta, että miten he voisivat hyödyntää tätä omaa osaamistaan nykyisessä työssään. Eli tavallaan heillä oli ajatuksena kehittää ja kasvattaa omaa osaamistaan ja ymmärrystään koodaamisessa. Mutta jotkin opiskelijat hyödynsivät näitä opintoja myös niin sanottuna kurkistuskursseina alaan. Eli voisiko tästä tulla uusi ammatti. Haastatteluissa ilmeni, että vaikka jonkun opiskelijan jokin opintojakso jäisi suorittamatta, niin he saivat niin paljon uskoa itseensä ja innostusta opiskelemaan, että jotkin jopa lähtivät jatko-opintoihin tämän jälkeen. Muita syitä tähän, miksi he hakeutuivat koulutukseen, oli työllistyminen, tietojen päivittäminen, ja joillain oli hienosti tavoitteena myös yrityksen perustaminen. Ja nämähän on yhteiskunnan kannalta merkittäviä asioita.

Puhuja 1 [00:10:16]: On. Se on juuri tätä monipuolisuutta, mitä olemme tällä hankkeella hakeneetkin. Mitenkä he kokivat hyötyneensä tästä hankkeesta muuten, osallistujat?

Puhuja 2 [00:10:26]: No kun mietitään näitä meidän opiskelijoita, joista enemmistö ei ollut koodannut koskaan, ja kun he miettivät tämän uuden osaamisen hyödyntämistä omassa nykyisessä ammatissaan, niin selkeä enemmistö koki kehittyneensä ammatillisesti ja tietojen päivittämisessä. Sitten seuraavaksi opinnot auttoivat ammattialan vaihdossa, ja vähentämään työttömyysuhkaa, mikä on mielestäni valtavan tärkeä ja merkittävä tulos. Ja jotkin opiskelijat saivat opiskelupaikan ja jotkin kokivat, että koulutus auttoi työllistymisessä.

Puhuja 1 [00:11:05]: Sinä kerroit, Päivi, myös, että olit haastatellut näitä osallistujia, että monet täyttivät kyselyn. Mutta lisäksi sinulla oli sitten vielä henkilöitä, jotka lupautuivat tulemaan haastatteluun. Onko sinulla niistä joitain esimerkkejä?

Puhuja 2 [00:11:21]: Joo. Esimerkiksi yksi nuori vastavalmistunut ammattilainen, joka oli sillä hetkellä töissä, niin kertoi, että työpaikkahakemuksessa haetaan aina kokeneita työntekijöitä. Mutta koska on vastavalmistunut, niin hänellä ei ole sitä kokemusta. Niin hän halusi koulutuksella korvata tämän puuttuvan työkokemuksen. Eli kiinnostuksena alaan. Ja hän koki, että kouluttautuminen lisää hänen haluttavuuttaan työnantajan näkökulmasta. Mielestäni tämä on hieno asennoituminen kouluttautumiseen. Sitten minusta yksi merkittävä onnistuminen hankkeen ja opiskelijan itsensä kannalta ja jopa yhteiskunnan kannalta oli myös se, että eräs opiskelija kertoi, että hän suunnitteli alanvaihtoa ja mietti, että koodaamisesta tulee hänelle uusi ammatti. Hän suoritti opintoja, ja totesi, että ihan mielenkiintoista, mutta ei tästä kyllä hänelle ammattia tule. Että tästä tuli hyvä, mielenkiintoinen harrastus.

Puhuja 1 [00:12:26]: Juurikin näin. Tässä hankkeessahan on tuotettu ihan valtava määrä opintopisteitä. Laskimme karkeasti, että 120 ammattikorkeakoulututkintoa. Mutta kaikillahan ei mennyt opinnot sitten kuitenkaan ihan loppuun asti. Kerroit, että osan näistä, ketä haastattelit, ei saanut opintoja suoritettua. Miksi joillain sitten nämä opinnot keskeytyivät?

Puhuja 2 [00:12:56]: No he olivat noin 40-vuotiaita ja työelämässä. Oletan, tätä tietenkään ei kysytty, että tuossa iässä useimmilla on perhettä ja lapsia. Myös urakehitys voi olla kiihkeimmillään. Siksi on ymmärrettävää, että keskeisin ja suurin syy keskeyttämisiin oli ajanpuute. Elämäntilanne muuttui, jotkin joutuivat auttamaan vanhempiaan, joidenkin työelämässä tuli muutoksia, kiireisiä työtehtäviä. Ja oli myös sitä, että opiskelija innostuksissaan ilmoittautui monelle opintojaksolle, jopa neljälle uudelle opintojaksolle. Ja sitten vaan aika ei riittänyt kaikkeen. Tämän vuoksi me kehitimme AMKoodari-sivustolle tällaisen ”vinkit AMKoodari-opintojen suunnitteluun ja valintaan”. Ja siellä on ihan konkreettisia laskuesimerkkejä siitä, esimerkiksi paljonko viiden opintopisteen suorittaminen vaatii työtä. Ne ovat viitteellisiä arvoja, ja tätä voi hyödyntää tätä vinkkilistaa myös muihin opintoihin. Että se on niin yleinen, että sieltä saa ideoita myös muuhun opiskeluun.

Puhuja 1 [00:14:14]: Oikein hyvä. Oliko joitain muita keskeyttämisen syitä, mitä osallistujat mainitsivat?

Puhuja 2 [00:14:22]: Sitten koettiin muun muassa, että opintojakso ei vastannut odotuksia. Ja jotkin kokivat, että tehtävät olivat liian vaikeita. Ja koska enemmistö ei ollut koskaan aikaisemmin koodannut, niin varmaankin oli vaikea löytää siitä meidän runsaasta tarjonnasta omia toiveita ja omaa tasoa vastaavaa koulutustarjontaa. Ja tähän me kehitimme opintojen valintoja helpottamaan apuvälineen, ”Haluatko apua opintojen valintaan, vastaa seitsemään kysymykseen”. Ja sitten sieltä tuli ihan sellaisia konkreettisia ehdotuksia, että nämä opintojaksot voisivat olla sinulle hyviä ja niin edelleen.

Puhuja 1 [00:15:04]: Kyllä. Nämä olivat hyvin keskeisiä ohjauksen muotoja tässä hankkeessa. Että yritimme auttaa opiskelijaa löytämään niitä hänelle sopivia opintoja. No olivatko ne opiskelijat tyytyväisiä tähän koulutukseen? Me tietysti toivomme kovasti, että he olivat, mutta mitä kertoivat palautteet?

Puhuja 2 [00:15:25]: No kaiken kaikkiaan viimeisten palautekyselyjen mukaan opiskelijat olivat erittäin tyytyväisiä. Ja tyytyväisyys on noussut koko opintojen ajan. Me olemme kehittäneet tätä AMKoodari-koulutusta rinta rinnan palautteiden kanssa, ja se näkyi ihan selkeästi tyytyväisyydessä. Että se on noussut ihan koko ajan. Erityisesti oltiin tyytyväisiä koulutusten tarjoamiin verkkomateriaaleihin. Ja siihen, että heidän tavoitteensa, siis itse itselleen asettamat, täyttyivät. Ja tässä vaiheessa minun täytyy kiittää meidän opettajia, jotka ovat kuunnelleet herkällä korvalla koko ajan palautteita. Ja sitä mukaa muokanneet verkkomateriaaleja. Jenni, olet tämän AMKoodari-hankkeen ja alkavan AMK-osaajan projektipäällikkö. Onko tämän tyyppisille koulutuksille tulossa jatkoa?

Puhuja 1 [00:16:22]: Kyllä vain on tulossa. Tämä AMKoodari oli kokonaisuudessaan, voi sanoa, että menestys. Ja tämä vastasi nyt suomalaiseen koodaripulaan, mutta meillä on myös muita osaajapula-aloja. Ja nyt ensi vuoden alusta sitten me jatkamme uudella hankkeella, jossa sitten laajennetaan tätä opintotarjontaa muille aloille. Ja siitä tulee nyt sitten heti alkuvuonna tietoa sinne meidän AMKoodari.fi -sivustolle. Eli voin iloisesti todeta, että tämä laajenee nyt muille aloille, ja yhä enemmän osallistujilla on sitten mahdollisuus tulla tämän tyyppiseen koulutukseen mukaan. Mutta tosiaan, meidän AMKoodari-hanke ei sinänsä ole vielä päättynyt, tässä on pieni pätkä vielä vuotta jäljellä. Niin mitä tässä on, Päivi, vielä tulossa? Onko teillä tarkoitus vielä kerätä jonkinlaista palautetta tai analysoida sitä tarkemmin?

Puhuja 2 [00:17:22]: Kyllä. Meillä on viimeiset palautteet vielä tässä työpöydällä, ja niitä analysoidaan. Ja sen jälkeen me yhdistämme kaikki nämä aineistot ja aletaan tiedottaminen näistä tuloksista. Varmaankin AMK-osaajien sivustolla voimme kertoa jotain näistä tuloksista?

Puhuja 1 [00:17:42]: Kyllä, ilman muuta. Kiitos, Päivi, sinulle tästä puheenvuorostasi. Ja sinä vastasin hyvin tähän meidän teemaamme, ”Millainen opiskelija, sellainen koulutus”. Kiitos!

Puhuja 2 [00:17:56]: Kiitos, Jenni! Oli hienoa päästä kertomaan AMKoodari-hankkeen tuloksista ja siitä, miten opiskelijapalautteiden kanssa rinta rinnan kehitimme opintojaksotarjontaa ja verkko-opintoja.

[äänite päättyy]

————————————————————————————————————————
Puhuja 1 Heidi Rontu
Puhuja 2 Anna-Maria Vilkuna
[äänite alkaa]

Puhuja 1 [00:00:16]: Tervehdys kaikille! Olemme tässä aloittelemassa uutta podcast-sarjaa nimeltään Strategiasta käytäntöön. Ja kyseessä on tämän podcast-sarjan ensimmäinen osa nimeltään TKI+O, onko se totta? Ja tänään täällä keskustelijoina ovat Heidi Rontu, jatkuvan oppimisen johtaja…

Puhuja 2 [00:00:50]: …Ja Anna-Maria Vilkuna, TKI-toiminnasta vastaava johtaja. Hei vaan kaikille minunkin puolestani!

Puhuja 1 [00:00:58]: Hyvä. Lähdetään liikkeelle, eli TKI+O, onko se totta? Voitaisiin ehkä sanoa, että se on vähän sellainen kuuma peruna. Ja otetaan saman tien kuuma peruna suuhun kysymyksellä, haetaanko tällä TKIO:n naimakaupalla kustannussäästöjä. Halutaanko sillä siis tasapainottaa taloutta. Mitenkäs Ansku, haluaisitko aloittaa kysymykseen vastaamisen?

Puhuja 2 [00:01:30]: Hyvä kysymys. Ja sellainen kysymys, jota varmasti moni on nyt mielessään pohtinut, pyöritellyt viime aikoina. Kyllä TKIO:lla hyvin toteutettuna on myös se vaikutus. Sillä saadaan kustannussäästöjä aikaiseksi. Tai ennen kaikkea, en ehkä niinkään sanoisi kustannussäästöjä, vaan kaiken kaikkiaan meidän käytössä olevien resurssien, voimavarojen mahdollisimman fiksua käyttöä. Mutta sitten se, että millä tavalla ne mahdollisimman viisaasti käytetään, niin se onkin sitten jotakin paljon muuta. Ja siinä tarvitaan paljon enemmän erilaista näkyä, ideoita, kuin pelkästään ne kustannussäästöt. Ideat, ajatukset.

Puhuja 1 [00:02:22]: Kyllä. Juurikin näin näkisin itse, ja oli [?? 00:02:27] hyvä, että aloitit tällä ”kustannusten fiksua kohdentamista ja käyttöä”. Se, miten itse näen TKIO:n yhdistämisen ja vahvemman integroinnin, lähtisin oikeastaan tarkastelemaan sitä ensisijaisesti sisällön kautta. Ja sekä opettajien että opiskelijoiden kehittymisen kautta, uuden inspiraation löytämisen kautta, metodikehittämisen kautta ja sisältökehittämisen kautta. Sitä pitäisin itse sellaisena fiksuna resurssien kohdennuksena. Ja mietin juuri sitä, mitä mahdollisuuksia sekä tosiaan opettajille että opiskelijoille tätä kautta avautuu oppimiseen. Aivan uudenlaisia mahdollisuuksia, uudenlaisia oppimisympäristöjä, ajattelisin, alustojen kautta, hanketoiminnan kautta. Jotain sellaista mielestäni, mitä ei ihan helposti heti laajasti korkeakoulukentällä Suomessa toteudu.

Puhuja 2 [00:03:49]: Tuo oli kiva, miten sanoit tuossa, että mistä hakee sitä inspiraatiota. Itse olen nyt viime päivinä hakenut sitä inspiraatiota aivan tällaisista uunituoreista julkaisuista. Ammattikorkeakoulut ja sitten Aalto-yliopisto toteuttivat yhdessä sellaisen pitkän OKM:n rahoittaman hankkeen kuin avoin TKI-toiminta, avoin innovaatiotoiminta ja avoin oppiminen. Nyt ihan vasta tämän hankkeen tuloksena on julkaistu kaksi uutta teosta. Ja toinen on kiva, se on laitettu keittokirjan muotoon. Siinä taitaa olla noin 28 reseptiä, jotka juuri ovat näitä, millä tavoin korkeakouluissa on TKIO:ta toteutettu. Ja hyvin juuri erilaisten toimijoiden näkökulmasta. Niin kuin tuossa juuri sanoit, että milloin on kyse ihan uusista opetusmetodeista, mutta milloin on kyse myös erilaisista vaikka ihan organisatoorisista prosessiratkaisuista. Tai sitten vaikka juuri siitä, millä tavalla hanketoiminnassa on huomioitu tämä TKIO. Eli tämä reseptikirja, se on todella siis sellainen, josta voi juuri miettiä, että mitähän tänään oikein tekisin. Niin löytää sellaisen hyvän reseptin. Ja sitten toinen, mikä on ihan vähän vastaavanlainen, mutta toisesta näkökulmasta, että uusi julkaisu, on sitten tällaisen avoimen TKI-integroidun oppimisen tarkastuslista. Että jos olet kiinnostunut TKIO-toiminnasta, niin miten voit miettiä sitä, kuinka se toteutuu opiskelijan näkökulmasta, opettajan näkökulmasta, organisaation näkökulmasta tai sitten TKI-hanketoimijan näkökulmasta. Ja sitten vielä, jos miettii tätä, että nämä ovat esimerkkejä, joista meilläkin on kirjoittajia näissä julkaisuissa, että siellä on jo esimerkkejä meiltä. Mutta sitten vielä tuo, mitä sanoit äsken tuosta, miten se toteutuu, vaikka alustoilla. Niin meillä nyt kampuksella nämä erilaiset menetelmät, nämä yhteistyöalustat, joissa yhteistyössä todella toteutamme jo nyt erilaista TKI-toimintaa ja oppimista. Eli ne ovat vielä aivan sitten sellainen oma erikoisjuttunsa, joka on meille siis sellainen myös aivan loistava TKIO-toteutuspaikka.

Puhuja 1 [00:06:26]: Kyllä. Juuri näin. Ja se on ehkä se, mistä itse olen erittäin innostunut, näkemään kaikki ne erilaiset mahdollisuudet, jotka mielestäni juurikin alustojen kautta ovat, millä eri tavoin TKIO:ta voidaan viedä eteenpäin. Ja mietin, sekä keittokirja että tarkistuslista kuulostavat erittäin hyviltä työkaluilta siihen, mitä ajattelisin, että on tarpeen viedä rakentavasti eteenpäin, opetussuunnitelmakehittämistyötä oppimisen osa-alueella. Eli näkisin, että oppimissuunnitelmia olisi tarpeen miettiä juurikin TKIO-integrointinäkökulmasta. Miten saadaan luotua, muokattua, kehitettyä opetussuunnitelmia sellaisiksi, että niihin on helppo tuoda mukaan TKIO-toiminnan kautta oppimista. Eli siinäkin mielessä avoimempia opetussuunnitelmia. Rakenteeltaan sellaisia, joihin voidaan helposti opinnollistamista hyödyntäen, tai sitten määriteltyjä kurssitoteutuksia alustahanketoimintaan integroiden viedä, ja sitä kautta varmistaa, että opetussuunnitelma etenee tavoitteiden mukaisesti, opiskelijan oppimistavoitteet toteutuvat. Mutta se opetussuunnitelma mahdollistaa eri muotoja oppimistavoitteiden toteutumiseen. Tämän näkisin ehkä itse, että on yksi tällainen ihan keskeinen raamitus sille, että TKIO saadaan onnistuneesti ja askeleittain eteenpäin. Ja tämä on sellainen työ, mitä näkisin, että on tärkeää lähteä viemään eteenpäin. Ja silloin kun opetussuunnitelma sen tekee mahdolliseksi, niin silloin oikeastaan tarvitsee vain lähteä tekemään.

Puhuja 2 [00:08:40]: Ja kun meilläkin on jo hyviä esimerkkejä siitä, että opetussuunnitelmia nyt vielä viimeisillä kierroksilla, kun opetussuunnitelmia uudistettiin. Niin siellä on jo opetussuunnitelmia, joissa esimerkiksi kolmannen vuosikurssin opinnot on täysin suunniteltu niin, että ne on mahdollista integroida esimerkiksi TKI-hankkeisiin. Mutta tuokin on sellainen kiinnostava asia. Ja se, kun puhutaan yleensä tällaisesta avoimesta tai TKI-integroidusta oppimisesta, niin mitä kaikkea se itseasiassa pitää sisällään? Ja luulen, että tässä se, että me myös itse se jollain tavalla hoksataan, että mitä kaikkea se mahdollisesti on, niin myös ehkä ne meidän nykyiset opetussuunnitelmat joustavat hyvinkin paljon.

Puhuja 1 [00:09:40]: Joo. Varmasti.

Puhuja 2 [00:09:41]: Koska minä jotenkin itse näen, että sellainen perusajatus, mikä kaiken kaikkiaan on tällaisessa avoimessa TKI-integroidussa oppimisessa, on siis se, että se mahdollistaa eri tavoin tällaisen yhdessä oppimisen uudella tavalla. Ja meidän esimerkiksi nämä yhteistyöalustat, jos ajatellaan kampuksilla vaikka mitä meillä on, näitä HyMy-kylää tai Urban Farm Labia tai [roboparakkeja? 00:10:09], tai ihan näitä meidän erilaisia muita labroja, joita on jo pitkään käytetty erilaisessa yritysyhteistyössä. Niin se, että me todella mahdollistamme sellaiset toimintatavat, että meidän opiskelijamme ja meidän muu henkilöstö voivat vaikka yhdessä meidän työelämäkumppaneittemme kanssa toteuttaa siellä erilaisia projekteja yhdessä. Välttämättä mielestäni näiden projektien ei tarvitse olla edes meidän mihinkään TKI-hankkeeseen sidottuja, vaan kaiken kaikkiaan ajatus siitä, että se on yhdessä kehittämistä, se on yhdessä innovointia. Niin tämäkin varmasti, että näemme koko sen kirjon, mitä kaikkea tällainen TKI-integroitu oppiminen on. Ja oppimisympäristöön on siinä todella tärkeä rooli, uuden tyyppisiä oppimisympäristöjä mahdollistetaan ja niin edelleen. Eli me myös joskus liian kapeasti ajattelemme, että se on vain sitä TKI-hankkeeseen integroitua oppimista. Tai sitten myös puhutaan avoimesta oppimisesta, niin se, että meillä on erilaisia oppimateriaaleja avoimesti saatavilla. Ja mehän Metropoliassa olemme todella paljon avanneet oppimateriaalejamme tällaiseen yhteiseen avoimen oppimateriaalin kirjastoon.

Puhuja 1 [00:11:27]: Kyllä. Emmekö juuri saaneet siitä itseasiassa paljon hyvää palautetta, että olemme ihan valtakunnallisestikin aivan esimerkillisesti tässä avanneet juurikin oppimateriaaleja.

Puhuja 2 [00:11:39]: Kyllä. Ihan otettiin meihin yhteyttä, ja haluttiin tietää, hei mitenkäs te olette tämän tehneet. Että aika paljon löytyy sieltä avoimen oppimateriaalin kirjastosta, Metropoliassa tuotettuja oppimateriaaleja.

Puhuja 1 [00:11:52]: Kyllä.

Puhuja 2 [00:11:53]: Niin. Kaikki tämä tällainen avoin jakaminen, avoin yhdessä oppiminen.

Puhuja 1 [00:11:57]: Kyllä. Juurikin näin. Ja itse näkisin, että nimenomaan avoin yhdessä oppiminen, eri toimijat yhdessä, on mielestäni juuri sitä ainutlaatuisuutta, jota Metropoliassa pystytään toteuttamaan. Ja pystytään toteuttamaan oman ymmärrykseni mukaan varsin matalalla kynnyksellä. Ja tällaisen avoimen yhdessä oppimisen, yhdessä tekemisen kautta näkisin, että pystymme myöskin viemään poikkialaisuutta eteenpäin. Eli luomaan sellaisia tilanteita, joissa näkisin, että opiskelijamme joka tapauksessa joutuvat sitten toimimaan, tai pääsevät toimimaan sitten työelämässä, kun valmistuvat Metropoliasta. Jos me pystymme tarjoamaan tämän kaltaisen TKIO-integroidun oppimisen kautta näitä mahdollisuuksia jo opintojen aikana, niin silloin meillä on tilanne, jossa opiskelijat ovat paljon valmiimpia työelämään siinä vaiheessa, kun he sinne sitten astuvat. Ensinnäkin opiskelijat ovat valmiimpia, mutta sitten ehkä myöskin haluaisin tuoda sen näkökulman esille, että sitä kautta ehkä, voisiko nähdä, että meidän opiskelijamme toimivat myös jonkinlaisina työelämän, jos nyt käyttäisi tällaista kliseistä sanaa, muutosagentteina. Ja tarkoitan tällä sitä, että he myöskin tuovat sitten sellaista vähän uuden tyyppistä, uskoisin, toimintakulttuuria työelämään, jossa poikkialainen, monialainen toimijuus on aika luontaista. Niin sitä myöskin näkisin. Ja sitten yksi, mikä on mielestäni hyvin sellainen kiehtova ja kiinnostava mahdollisuus, mitä näkisin, että alustojen kautta voisimme päästä tekemään, on nyt ihan viime aikoina yritys- ja muusta työelämästä herännyt kiinnostus päästä mukaan tämän tyyppiseen TKIO-toimintaan jatkuvan oppimisen hengessä, eli myöskin osana henkilöstökoulutusta. Eli sen sijaan, että henkilöstökoulutus olisi esimerkiksi jotain erikseen ostettuja täydennyskursseja tai muita vastaavan tyyppisiä räätälöityjä paketteja, joita tarjotaan työelämän yritykselle tai muulle toimijalle, niin he haluavatkin lähettää heidän henkilöstönsä mukaan tähän yhdessä oppimiseen. Nimenomaan tämän TKIO-integroidun oppimisen kautta. Eli he haluavat myöskin, voisiko sanoa vaikka törmäyttää omia työntekijöitään siihen toimintaan, mitä meillä TKIO:n kautta on mahdollista. Opiskelijat siellä mukana, ja muut toimijat, jotka ovat siinä mukana. Tämä on itselleni sellainen ihan selkeä viesti, sanoisin työelämästä, siitä tarpeesta mitä sielläkin on tunnistettu tämän kaltaisen oppimisen edistämiseksi.

Puhuja 2 [00:15:13]: Joo. Tuo juuri, että mitä tämä mahdollistaa todella opiskelijalle. Ja opiskelijan rooli olla mukana todella tällaisena kehittäjänä ja uuden luojana. Ja samalla tavalla sitten myös meille, henkilöstölle. Tämä, että saamme olla mukana tällaisessa myös oppimassa uutta. Kehittämässä uutta, mahdollistamassa uusia toimintatapoja. Ja sitten myös todella tämä, että mitä vielä sitten uudella tavalla voimme tarjota työelämälle tätä koulutusta. Sitten minä näen, että tässä on jotain hyvin sellaista samankaltaista ajattelua; jos me puhumme jossain TKI-toiminnassa siitä, että kuinka yhä enemmän ihan tällaiset tutkimuskehitysinnovaatiohankkeet tapahtuvat tällaisessa ekosysteemimäisessä toiminnassa. Yhä enemmän myös oppiminen. Että tällä tavalla kuin tuossa kuvasit, että jatkuva oppiminen, se menee yhä enemmän myös samalla tavalla. Tällä tavalla oppiviin yhteisöihin, joissa tulee myös tällaisen ekosysteemimäisen toiminnan periaate.

Puhuja 1 [00:16:24]: Tuo oli oikein hyvä, Ansku, että nostit tuon ekosysteemimäisen toimintaperiaatteen. Se on juurikin sitä, mitä kohti mielestäni ollaan menossa askeleittain. Ja ekosysteemin toiminta voi tietysti vaikuttaa aika sellaiselta hähmäiseltä, epämääräiseltä, ja siksi myöskin ehkä vähän sellaiselta ei niin helpolta lähestyä, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan. Ja tässä miettisin, että haluaisin kanssasi pohtia sitä, että miten me johtamisnäkökulmasta voimme tätä edistää. Koska se on aika laaja, ehkä amebamainen käsite koko ekosysteeminen toiminta. Miten sinä itse näkisit, miten pystymme sitä johtamisen näkökulmasta edistämään?

Puhuja 2 [00:17:17]: Varmaan minä näen, että me kuitenkin, vaikka tunnistan ihan täysin tuon, että se on jotenkin hähmäinen asia, mutta jos ajattelee sitä, että miten hyvin tuossa kuvastuukin se työelämän tarve. Että millä tavalla nyt nämä meidän tässä ajassa olevat erilaiset ilmiöt ja ratkaisua vaativat asiat, miten ne ehkä vaativat aivan uuden tyyppistä osaamista, tai juuri tätä poikkialaista eri toimijoiden törmäyttämistä. Ja silloin se tavallaan, jos se paine sellaiseen ekosysteemimäiseen toimintaan ihan selvästi tulee tuolta meidän ulkoa, että meitä lähestyy meidän erilaiset kumppanit, ja heillä on jonkinlainen tarve, he kaipaavat siihen ratkaisua. Ja siihen he haluavat lähteä tekemään sitä kumppanuudessa. Ja minä jotenkin näen, että meidän johtajina täytyy pystyä jotenkin orkestroimaan, mahdollistamaan tällainen kumppanuus. Mutta sillä tavalla, että se tapahtuu vastuullisesti. Ja sitä, että me olemme koko ajan vahvistamassa sitä, että mikä se meidän yhteinen tavoitteemme on. Millä tavalla varmistamme sen, että itse kukin toimijoista saa siitä yhteistyöstä sen kaipaamansa, tarvitsemansa. Ja sitten se kaikki tapahtuu kuitenkin vastuullisesti, eettisesti, juridisesti ja niin edelleen. Riskittömästi, oikein. Että meidän pitää luoda sellaisia reunaehtoja. Ja kaikkien, tietysti juuri sitten jos ajattelee, että meillä kuitenkin keskiössä on se oppiminen ja uuden tiedon luominen ja uuden tiedon vieminen edelleen käytäntöön.

Puhuja 1 [00:19:08]: Kyllä. Juuri näin. Ehdottomasti ihan samalla tavalla näen itse sen johtamisen näkökulmasta, mikä on olennaista. Olennaista on siis luoda selkeät raamit, selkeät määritelmät myöskin keskeisille käsitteille. Ja sitten luoda niitä erityyppisiä rooleja, joista ihminen voi tunnistaa itsensä, minkälaisena toimijana näkee, että voisi tällaisessa oppimisen ekosysteemissä toimia. Ja sitten myöskin ihan selkeitä työkaluja; miten minä Metropolian työntekijänä tässä tapauksessa pystyn toimimaan, mitä se minulta edellyttää, mitä se tarkoittaa toimia osana ekosysteemiä.

Puhuja 2 [00:19:54]: Ja tämä varmasti juuri, jos tosiaan palaa siihen, että miten tämä johtamisen kautta mahdollistetaan. Niin juuri kaikki tällaiset uudet roolit ja se kaikki uusi osaaminen, mitä tällainen uuden tyyppinen toiminta edellyttää. Että siihen todella annetaan sitten mahdollisuus kouluttautua, ja siihen annetaan työkaluja ja tietenkin niitä mahdollisimman selkeitä raameja. Niin, se on kuitenkin varmasti, jos ajatellaan, meidän itse kunkin työntekijän kannalta tosi tärkeää siinä mahdollistamisessa.

Puhuja 1 [00:20:30]: Kyllä. Ja tästä tavallaan meillä onkin ajatus, kun podcast-sarja jatkuu. Ja me tässä olemme näin, Ansku ja Heidi, aloittaneet tätä keskustelua, niin seuraavaksi liikuttaisiinkin tästä eteenpäin sinne ihmisen tasolle. Ja mietittäisiin, että mitä tämä TKIO, ja kun puhumme ekosysteemimäisestä systeemimäisestä toimintatavasta, jota kohti selkeästi voisi sanoa, olemme Metropoliassa askeleittain liikkumassa, niin mitä se tarkoittaa jokaiselle yksittäiselle henkilökunnan jäsenelle, työntekijälle. Ja tästä kuulemmekin sitten sarjan seuraavassa podcast-lähetyksessä henkilöstöjohtaja Mikko Jäkälän ajatuksia. Kiitos kaikille!

Puhuja 2 [00:21:35]: Kiitoksia!

[äänite päättyy]

[äänite alkaa]

[00:00:000]: [tunnusmusiikki alkaa]

Markus [00:00:09]: Tervetuloa Pedagogin hetkeen, jossa keskustelemme kaikenlaisesta opettamiseen liittyvästä Metropolian digitaalisen muotoilun lehtorin näkökulmasta. Varoitus kuitenkin, että vaikka teemme tätä podcastia työaikana, niin se, mitä sanomme ei välttämättä edusta Metropolian virallista kantaa. Täällä keskustelemassa tänään minä Markus ja kollegani Juhana.

[00:00:40]: [tunnusmusiikki päättyy]

Markus [00:00:41]: Moi Juhana.

Juhana [00:00:42]: No moi.

Markus [00:00:43]: Meille tuli vähän taukoakin näissä podcasteissa, useasta asiasta johtuen, mutta aika paljon minä syyttäisin opetuksia siitä, että tuli tauko.

Juhana [00:00:51]: Kyllä kyllä, työt tulevat töiden edelle.

Markus [00:00:53]: Mutta näinhän se pitääkin olla, että opetusten on rullattava.

Juhana [00:00:57]: Kyllä kyllä, ja sehän on oikein mukavaa olla opettamassa, ei siinä mitään.

Markus [00:01:01]: Ihan mukavaa olla äänittämässä podcastia myös.

Juhana [00:01:03]: Kyllä, pitkästä aikaa.

Markus [00:01:04]: Joo. Sinä tulet nyt vähän niin kuin sokkona tänne, sanoin sinulle, että puhutaan vähän opettamisen ja oppimisen tulevaisuudesta ja että älä valmistaudu, minulla on sinulle kysymyksiä.

Juhana [00:01:15]: Kauhunsekaisin tuntein odottelen tässä mitä tulee tapahtumaan.

Markus [00:01:19]: No hyvä. Ajattelin, että tällaisena vähän niin kuin kokeiluna kanssa, että katsotaan minkälaista keskustelua tästä syntyy. Olen ihan varma, että hyvää. Ennen kuin menen varsinaisiin niihin kysymyksiin tai taustoitan sen enempää, niin mitkä ovat ensimmäiset lyhyet ajatuksesi, jos sanoin, että puhumme opettamisen ja oppimisen tulevaisuudesta?

Juhana [00:01:34]: Itselleni tavallaan tulee erilaisia skenaarioita mieleen siitä. On dystooppisia ja utopisia skenaarioita siitä, mihin se menisi.

Markus [00:01:42]: Eikä mitään siltä väliltä. [nauraa 00:01:43]

Juhana [00:01:44]: Niin, todellisuus on todennäköisesti niiden välistä.

Markus [00:01:47]: Todennäköisesti, joo. Olet saattanut joskus lukea jotain scifikirjoja tämän perusteella.

Juhana [00:01:52]: Se voi olla, että nekin ovat.

Markus [00:01:54]: Utopia ja dystopia.

Juhana [00:01:55]: Kyllä.

Markus [00:01:56]: Muuta tärkeää ei olekaan. Eli aihe tuli siitä, että minä pidän täällä meidän osaamisalueella Metropoliassa tällaisia pedakahvikeskusteluja ja joku lähetti minulle, en muista edes kuka, mutta sain sähköpostin, että voisimme jossain pedakahvikeskustelussa käsitellä Jouni Kosken tulevaisuuden pedagogiikkaan liittyviä kysymyksiä. Ja nämä olivat aika kiinnostavia nämä kysymykset, jotka minulle lähetettiin sähköpostitse. Vähän selvitin sitä sitten jälkeenpäin, Jouni Koski on siis Laurea-ammattikorkeakoulun rehtori, ja hän on pitänyt puheen virtuaalisilla ammattikorkeakoulupäivillä toukokuussa 2021. En itse siis ollut paikalla, enkä tiedä sen tarkemmin miten hän näitä kysymyksiä käytti, voi olla jopa, että oli jotain työpajajuttuja tai jotain sellaista, että näitä piti pohtia. Tosiaankin joku oli kirjoittanut näitä muistiin ilmeisesti ja lähetti minulle sähköpostitse, ja minä ajattelin, että tämähän voisikin toimia meillä täällä podcastin aiheena, niin voimme levittää ajatuksiamme näistä asioista. Kysymyksiä on jonkin verran, ehkä voisin sitä vielä taustoittaa, että minun näkökulmastani, kun nyt tiedän nämä kysymykset etukäteen, niin sen ehkä hieman huomaa, että nämä kysymykset on tehty kesken pahinta covid-pandemiaa ja etätyöskentelyä ja tällaista. Eli näissä on aika vahva sellaisen etätyöskentelyn ja virtuaalisuuden painopiste näissä kysymyksissä, mutta se on ihan ok, siihen suuntaan kuitenkin vähän enemmän tuntuu, että ollaan menossa muutenkin. Vaikka olemmekin nyt Metropoliassa vähän jo palanneet lähiopetukseen, niin kyllähän se virtuaalinen on sellainen keskeinen kysymys, mitä tulee pedagogiikkaan ja opettamiseen. Okei, ensimmäinen kysymys, ellei sinulla ole nyt jotain heti. [naurahtaa 00:03:38]

Juhana [00:03:40]: Minä säästelen ne paukut näihin vastauksiin.

Markus [00:03:42]: Säästele paukut. Ensimmäinen kysymys voisi olla tällainen, kuin tuleeko digitaalisen koulutuksen määrä ohittamaan ammattikorkeakoulujen perinteisen koulutuksen määrän? Jos, niin milloin?

Juhana [00:03:52]: [naurahtaa 00:03:52] Okei. No dystooppinen vastaus minun näkökulmastani on se, että tulee. Ja utopinen vastaus olisi sitten että ei tule. Perusteluna on itselleni se, että ainakaan vielä tällä hetkellä teknologia ei ole sellaisessa vaiheessa, että kohtaaminen aidosti onnistuisi etänä, vaan se on asiapitoista kommunikointia ja hyvin paljon raskaampaa, kuin todellinen läsnäolo ihmisten kanssa. Se ei myöskään edistä inhimillisyyttä, vaan se edistää tiettyjen tällaisten asiakokonaisuuksien siirtoa, joka on minusta vain osa opettamista, tai osa ikään kuin koulun tehtävää. Minun mielestäni koulun pitää valmistella ihmiset elämään ja siihen kuuluu muitakin asioita, kuin vain jonkun yksittäisen substanssiasian opettaminen. Ja yleensä työelämässäkin selviäminen tarvitsee jotain muitakin komponentteja, ja niitä on vaikeaa tavallaan saada toteutumaan puhtaasti etänä. Mutta sitten sanotaan nyt näin, että veikkaisin, että tähän suuntaan meitä painostetaan ja koulutus halutaan nähdä puhtaasti jonkin vaikka osaamisen ja substanssin siirtämisenä, mikä on suppea ja väärä näkemys, mutta monilla se tuppaa olemaan.

Markus [00:05:20]: Eli jos tulkitsen sinua oikein, niin näet tämän dystooppisena juuri sen takia, että kohtaaminen tällaisessa digitaalisessa koulutuksessa ei ole tarpeeksi monimuotoista.

Juhana [00:05:30]: Niin, se ei ole riittävän herkkää, siitä katoaa suurin osa kommunikaatiosta ja yhdessä olemisen tavallaan sellaisesta positiivisesta vaikutuksesta ja sen korvaa se, että ollaan tehokkaita ja vältellään ikään kuin sellaista epämääräisempää problematiikkaa, jota liittyy ihmisenä olemiseen.

Markus [00:05:54]: Minä heti hyppään pois näistä kysymyksistä, ja se, että me muutamme digitaalisemmaksi, niin siinähän on mahdollisuuksia, siis jos puhutaan vaikka oppimisen demokratisoimisesta, että jos me digitalisoimme ja opetamme enemmän verkossa, niin sitten se olisi mahdollista, että useampi pääsisi käsiksi tähän oppimiseen. Useampi kuin tällä hetkellä, ehkä opiskelijamääriä olisi mahdollista kasvattaa, että useammalla olisi opiskelupaikka, että voisimme mennä omien maan rajojen ulkopuolelle ja ottaa globaalimmin opiskelijoita.

Juhana [00:06:27]: No se on sitten eri juttu. Jos halutaan kansainvälistä koulutusta, niin se täytyy tietenkin järjestää sillä lailla, että se on mahdollista tehdä. Suomen sisällä ei tietenkään haluta, että jollekin tietylle spesifille alalle valmistuu liikaa opiskelijoita, ja sen takia sellainen opiskelijamäärän kasvattaminen ei välttämättä ole järkevää. Toki on myös niin, että minä en vastusta digitaalisten välineiden ja laitteiden käyttöä, sitähän me täällä koko ajan teemme ja käytämme, mutta kysymys oli aseteltu mielestäni sillä lailla, että se on joko tai.

Markus [00:07:04]: Joo, nämä kaikki kysymykset ovat vähän joko tai, ja enemmän kallellaan siihen virtuaaliseen puoleen. [naurahtaa 00:07:10]

Juhana [00:07:10]: Hyvä, tästä tulee kiusallinen keskustelu.

Markus [00:07:12]: [naurahtaa 00:07:12]

Juhana [00:07:13]: [naurahtaa 00:07:13]

Markus [00:07:15]: Me voimme pohtia sitä kanssa, että mitä se vaatisi, että se mahdollistaa, että se olisi hyvä asia. Tässähän oli aika selvää, että se vaatisi, että se teknologia muuttuisi niin paljon, että se kohtaaminen olisi jotenkin kokonaisvaltaisempaa, kuin se tällä hetkellä on ihmisen kohtaaminen ja se keskustelu olisi jotenkin luonnollisempaa, että se olisi muutakin kuin sellaista aikataulutettua ja pelkän ehkä videokuvan perusteella, tai vielä pahempi, pelkän äänen perusteella, että jotenkin näkisi sen ihmisen enemmän kokonaisena.

Juhana [00:07:43]: Joo, jotain eroa siinä on, kyllä kaikki tietävät, ketkä ovat olleet erilaisissa Zoom-kokousmaratoneissa, että ei se ole ihan sama asia kuin livenä paikalla olo. Tai jos osallistuu kokoukseen Zoomissa, niin se on raskaampaa ja siitä saa vähemmän irti.

Markus [00:08:00]: No, hyppään nyt seuraavaan kysymykseen. Seuraava kysymys on sellainen, kuin että loppuuko lähiopetuksen toteuttaminen kokonaan kysynnän hiipuessa?

Juhana [00:08:07]: No tässäkin tavallaan täytyy ajatella muutamia asioita, eli nyt puhutaan siitä, mitä opiskelijat haluavat, jos puhutaan kysynnän hiipumisesta, niin käytännössä minä tulkitsen sen niin, että opiskelijat eivät haluaisi tulla lähiopetukseen. Osittain varmasti pitää paikkansa, että opiskelijat mieluummin jäävät kotiin ja hoitavat asiat nopeammin, tehokkaammin, ja pystyvät tekemään kaikkea muuta siinä sitten sillä ajalla, joka on säästetty sillä, että tullaan paikan päälle. Mutta sitten taas, jos ajatellaan, mikä on sen oppimistilanteen vaikuttavuus, niin mitä minä nyt olen ainakin itse opiskelijoiden kanssa tänä syksynä keskustellut, koska he ovat nyt olleet kuitenkin puolitoista vuotta etänä ja nyt lähiopetuksessa, niin hyvin monet ovat sanoneet, että on joo raskaampaa ja vähän ärsyttävää tulla tänne kampukselle, mutta kyllä siitä paljon enemmän jää myös päähän siitä opetuksesta. Suurin syy minun mielestäni siihen on, että opiskelija, joka tekee esimerkiksi jotain harjoitusta koulun tiloissa, saa siitä suoraa nopeaa feedbackia sekä kollegoiltaan, eli muilta opiskelijoilta, että opettajalta. Ja tätä ei tapahdu etänä, että jos etänä sanoo, että olen päivystämässä täällä ja täällä, tulkaa paikalle, jos teillä on jotain kysyttävää, niin kukaan ei tule paikalle, ellei ole siis joku ihan maailmanluokan ongelma. Eli feedbackin määrä tippuu ja se vaikuttaa mielestäni ihan selkeästi oppimistuloksiin ja siinä mielessä vaikka kysyntä vähenisi, niin sille ei saa antaa periksi.

Markus [00:10:00]: Joo, minä tuohon viimeiseen, niin nythän nämä suuret, kuuluisimmat ja suurimmat yliopistot tarjoavat jo aika onnistuneesti MOOC:eissa tutkintoja verkossa, erilaisia tutkintoja. Ja nehän ovat aika pidettyjä, en tiedä, ovatko oppimistulokset, tuskin, ehkä yhtä hyvät, kuin jos olisi käynyt siellä koulussa niitä, mutta kuitenkin niin, että niillä on paikkansa selvästikin. Ja näissä esimerkiksi sitä palautetta voidaan antaa siten, että, niin kun sanoit, että palautteen määrä vähenee, niin minun kokemukseni oli, että palautteen määrä ei vähentynyt, vaan sen laatu huononi. Että jos oli ratkaistu niin, että piti palauttaa jokin tehtävä sellaiselle foorumille, tietylle kanavalle verkkoon tiettyyn aikaan, sitten neljä muuta opiskelijaa käyvät antamassa sinulle palautetta siitä tai kommentoimassa sitä. Niin palautetta sai, mutta se motivaatio, millä muut opiskelijat antoivat sitä palautetta, ja niiden osaaminen, se palautteen laatu, oli huonompaa sitten tällaisessa esimerkissä. Että eihän se laatu, ei ollut sama eikä sitä varmasti kukaan siellä oleva odottanutkaan, eli ihmiset, jotka osallistuivat näihin MOOC:eihin tuskin he, he ovat kriittisiä, mutta ehkä he eivät ole kriittisiä sillä tapaa, että he miettivät, että olisinpa ollut läsnä ja mitä olisin silloin saanut, että ehkä niihin MOOC:eihin osallistuneissa on selvä, että ne lukukausimaksut siellä ovat niin kalliita, että ei olisi mahdollista maksaa. Että tämän paikka on se, että saan sen oppimateriaalin ja niiden opettajien juttuja huomattavasti halvemmalla tai ilmaiseksi yleensä MOOC:ssa.

Juhana [00:11:34]: Joo, MOOC:it ovat sitten taas ihan oma erityistapauksensa, ja niissä täytyy sitten sen lisäksi, ne ovat ihan hyvä asia, se on mahtavaa, että sellaisia on, niissä täytyy myös huomioida se, että niissä myös keskeytysprosentti on aika lailla erilainen, kuin esimerkiksi lähiopetuksessa. Eli jos on jättimäinen kurssi, jolle osallistuu vaikka 10 000 ihmistä, ja niistä vaikka 5000:kin jopa tekisi sen loppuun, mikä on mielestäni poikkeuksellisen hyvä MOOC:lle, niin se on kuitenkin vain 50 % pääsee läpi kurssista. Eli se kertoo myös jotain siitä, mitä se etäopiskelu ikään kuin aiheuttaa esimerkiksi motivaatiolle.

Markus [00:12:16]: Joo. Ja yksi iso syyhän on se kanssa, että on niin helppoa ilmoittautua ilmaiselle MOOC:lle, siksihän se keskeyttämisprosentti on myös, että läheskään kaikki eivät, niin, eivät ole motivoituneita viemään loppuun asti eivätkä ehkä edes ajattele, että tekisivät. Se on enemmän niin, että on ilmaista ja helppoa ilmoittautua. Minulle tuli mieleen lyhyt määritelmä, oletetaan nyt, että kaikki kuulijat tietävät, mikä MOOC on, mutta se on siis Massive Open Online Course. Ja näitä nimenomaan massiivisia, jossa voi olla vaikka samaan aikaan kurssilla tuhansia opiskelijoita suorittamassa niitä tehtäviä ja ehkä Suomessa kuuluisimmat MOOC:it lienevät Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen, uskoisin. Helsingin yliopistolla on muitakin kyllä kuin tietojenkäsittelytieteen, mutta sehän on kiinnostava käyttöesimerkki se tietojenkäsittelytieteen laitoksen, jossa on kaikille avoin ohjelmoinnin perusteet -MOOC, ja ne, jotka pärjäävät kai tarpeeksi hyvin niissä tehtävissä, saavat tarpeeksi hyvän arvosanan, pääsevät, onko se kokonaan ilman pääsykokeita opiskelemaan? Luulen, että kokonaan ilman, tai sitten se on niin, että siinä on jokin ihan pieni juttu tai jotain. Esimerkkinä vaan hyödyllisestä ja kiinnostavasta käytöstä tällaiselle MOOC:ille, jolloin tavallaan se varsinainen opiskeluhan ei ole virtuaalista, vaan se on se sisäänpääsy, joka on siirretty, pääsykokeet, jotka on jollain tapaa siirretty tuollaiseen pohjustavaan koulutukseen.

Juhana [00:13:38]: Joo, ja se on ihan hyvä, se mittaa motivaatiota ja sitä, että oletko halukas itse opiskelemaan asioita ja sinänsä ihan tosi hyvä juttu. Sanoisin ylipäänsä vielä tähän koko kysyntäkysymykseen, että opiskelijat varmasti joka tapauksessa adaptoituvat mihin tahansa systeemiin, mikä niille luodaan, jos ei ole vaihtoehtoa. Eli jos kaikki opetus menisi verkkoon, niin totta kai ihmiset yrittäisivät opiskella sitten verkossa. Mutta minun mielestäni se lähtökohta pitäisi olla se, että me kehitämme parhaan mahdollisen systeemin, ja käytämme sitä riippumatta siitä, mikä se on. Ainakaan tällä hetkellä se ei ole mielestäni puhdas verkkototeutus.

Markus [00:14:22]: Joo. Toki äskettäin puhuit juuri siitä, että haluavatko opiskelijat mieluummin olla kotona ja opiskella vai tulla tänne paikan päälle opiskelemaan, niin tämänhän voi ratkaista myös rahoitus, sehän voi olla, että meidät ajetaan pienentämällä rahoitusta ja kaikkea muuta niin meidät mahdollisesti saatetaan tulevaisuudessa ajaa pelkästään verkko-opettamiseen, tai lähes pelkästään verkko-opettamiseen. Sehän on, niin, ei voi tietää. Mutta sehän säästäisi tiloissa, tilavuokrissa ja kaikenlaisessa muussa, voi olla enemmän opiskelijoita.

Juhana [00:14:54]: Niin, en tiedä, missä kaikessa muussa kuin tiloissa se säästää.

Markus [00:14:57]: Niin no, on mahdollista ottaa enemmän opiskelijoita, että siinähän se mahdollisesti säästää.

Juhana [00:15:01]: Niin, silloin menee aikaa opettajalla enemmän.

Markus [00:15:03]: Jos sen hoitaa hyvin. [naurahtaa 00:15:04] Voiko näin sanoa, aikaa menee enemmän, jos sen hoitaa hyvin, ja menee saman verran aikaa, jos ei vaan yhtä tarkasti tarkista niitä tehtäviä ja muuta.

Juhana [00:15:18]: Tietenkin tässä myös vaikuttaa se, että mitä asiaa opetetaan. Eli se substanssi vaikuttaa, nämä juuri MOOC ja muut esimerkit tulevat helposti asioista, joita on helppo esimerkiksi korjata automaattisesti, että siinä on oikeita ja vääriä vastauksia. Mutta sitten jos ollaan jollain vähän epämääräisemmällä kentällä, niin sitä ei kone pysty tulkitsemaan, että onko tämä vai tuo, kumpi näistä on parempi ja mitä hyvää tai pahaa tässä jossain asiassa on.

Markus [00:15:50]: Tiedätkö seuraava kysymys on sellainen, kuin tuleeko lähiopetustunneista luksusta ja niille pääsemisestä kilpaillaan? Tämä menee nyt hyvin yhteen siihen sinun äskeisen pohtimisesi suhteen, että jos ne ovat parempia, niin syntyykö siitä kilpailua sitten ketkä mahtuvat, ketkä pääsevät lähiopetustunneille?

Juhana [00:16:06]: Haluaisin ajatella näin, tietenkin lähiopetustakin on monenlaista, on hyvää ja huonoa lähiopetusta, että ei se itsessään myöskään ole mikään ratkaisu, että täytyy olla hyvää opetusta. Ja jos hyvä opetus tapahtuu verkossa ja se toimii hyvin niin mikäs siinä, ja jos on huonoa opetusta lähiopetuksena, niin sehän on ihan sietämätöntä.

Markus [00:16:28]: Sitten sellainen pieni huomio, että lähiopetustunneista, sinne pääsemisestä kilpaillaan jo tällä hetkellä pääsykokeiden muodossa.

Juhana [00:16:36]: Kyllä, joo.

Markus [00:16:37]: Seuraava kysymys. Milloin opiskelijoiden käytettävissä on videoluentoja niin paljon, että opiskelijat katsovat niistä vain parhaat arviot saaneet videot? Tässä lukee opiskelijat katsovat niistä vain TripAdvisorin yli 10 tähteä saaneet videot, mutta ymmärrämme sen pointin nimenomaan, että ne olisivat.

Juhana [00:16:56]: Siis nyt on jo niin hyvin videoita, että ei niitä kaikkia tarvitse katsoa. Kyllä puhuvia päitä maailmasta löytyy aiheesta kuin aiheesta, ja se on ihan hyvä tapa opettaa on kuratoida hyvää materiaalia. Ongelma oikeastaan tällaisessa äänestysperustaisessa valikoinnissa on se, että jos on joku yksittäinen kurssi, niin saattaa olla, että sen näkökulmaan sopii jokin toinen luento, joka on hieman huonompi paremmin, kuin joku kaikista eniten jotain peukkuja saanut luento. Eli ongelma on sama kuin minkä tahansa tiedon kanssa, että näkökulma, mistä tietoa tarkistetaan, tarkastellaan, on vähintäänkin yhtä tärkeä kuin se, että kuinka laadukasta se on.

Markus [00:17:45]: Eli pelkäät, että sinne saattaa syntyä tällaisia jonkinlaisia, miksi niitä kutsuisi, pimeitä kulmia, siis tällaisia asioita, jotka sitten olisivat tärkeitä myös ottaa mukaan, tai olisi tärkeää, että tarkastellaan siitä näkökulmasta, mutta ne eivät yllä arvioissa syystä tai toisesta yhtä korkealle, ja ne sitten tippuvat pois.

Juhana [00:18:04]: Niin, jos nyt ajatellaan, että miten asioita arvioidaan, niin yleensä hauskat ja helpot saavat helpommin hyviä arvioita, ja vaikeat ja epämääräiset vähän huonommin. Mutta saattaa olla, että jos vaikka nyt katsottaisiin joku video koulussa, joka on vähän epämääräinen ja haasteellinen, ja sitten sen jälkeen keskustellaan siitä, niin se saattaa antaa enemmän ja syvemmin jotain, kuin se, että katsotaan joku helppo ja viihdyttävä suoraan ikään kuin itsestään selvä video. Ja joskushan on hyvä katsoa myös asioita, joista on täysin vastakkaista mieltä, eli voi olla hyvää opetusta tai hyvä oppimiskokemus katsoa sellaista, josta on täysin eri mieltä.

Markus [00:18:49]: Täysin samaa mieltä tästä. Tähän liittyen vähän seuraavassa kysymyksessä tulee termi mikrokurssi. Sitä ei avata mitenkään, mutta mikrokurssi on kiinnostava käsite kokonaisuudessaan, ja niitä voisi käyttää varmasti muunkin opetuksen tukena, että olisi sellaisia pieniä lyhyitä. No, seuraava kysymys on, että milloin mikrokurssien kysyntä ylittää perinteisten opintojaksojen kysynnän?

Juhana [00:19:12]: Toivottavasti ei koskaan. Ongelma tällaisten mikroannosten kanssa on se, että kokonaisuus jää epämääräiseksi. Se on vähän sama, kuin että opiskeltaisiin twiittien perusteella, eikä lukemalla kirjoja.

Markus [00:19:30]: Tuo oli aika hyvä analogia. Twitteristäkin saa tietoa, mutta ei se ole ihan sama asia, kuin että lukisi kirjan siitä aiheesta. Eli tavallaan mikrokursseilla on paikkansa, mutta niiden paikka minun mielestäni olisi perinteisen opintojakson osana. Että siinä olisi kattona sellainen perinteinen opintojakso, joka pitää sen jotenkin järkevästi sisällään sen kokonaisuuden.

Juhana [00:19:50]: Niin, ei tuo minun mielestäni kovin kaukana ole siitä, mitä joka päivä tehdään kaikilla kursseilla, että esimerkiksi opiskelija saa itse valita, minkä kirjan lukee, tai saa itse määritellä, mikä on tavallaan jonkun harjoitustehtävän todellinen aihe tai muuta tällaista. Nehän ovat tavallaan mikro-osia siitä kokonaisuudesta.

Markus [00:20:10]: Joo, ja voidaan mikrokurssina, mikro-osina, kyllä, aivan. Seuraava kysymys on, että mikä on lähiopetukseen perustuvien tutkinto-ohjelmien tulevaisuus? Korvaantuvatko ne kenties kokonaan monimuotototeutuksilla?

Juhana [00:20:25]: Mitä sitten tässä yhteydessä monimuotototeutus tarkoittaa niin on se kysymys. Jos sitä ajatellaan sellaisena, että osa oppimisesta hankitaan vaikka työelämässä toimimisen kautta tai omien harrastusprojektien kautta, niin sellaistahan opiskelu on jo nyt, ainakin meillä. Että ei sillä ole mitään merkitystä, mistä sen tiedon ja taidon hankkii, kunhan sen hankkii.

Markus [00:20:52]: Tuo on totta. Luulen, että kysymyksellähän tavallaan haettiin sitä, että pystytäänkö jatkamaan lähiopetusta, jossa ainoastaan opetetaan luokassa, tai tuleeko sinne pakostakin, pitääkö pakostakin ottaa myös etäopiskelijoita mukaan.

Juhana [00:21:07]: Ai että se on monimuoto-opetusta?

Markus [00:21:09]: Niin minä ajattelin, että se on se monimuoto, että on sekä paikalla olevia luokassa että etänä olevia opiskelijoita.

Juhana [00:21:14]: Okei, niin no siitähän ei tule mitään, sen nyt tietävät kaikki. Jos on iso populaatio luokassa ja iso populaatio etänä, niin jompi kumpi kärsii.

Markus [00:21:24]: Joo, näin se on. Minulla juuri päättyi verkkojulkaisemisen alkeet, jossa nyt tilanteesta johtuen kaikki, jotka halusivat olla etänä, saivat olla etänä. Ja alussa käytiin läpi periaatteet, että miten kurssi toimii, ja se oli niin, että minä keskityn niihin, jotka ovat luokassa, koska ei ole mahdollista keskittyä molempiin ja tarjota yhtä hyvää molemmille, opetusta. Että joko tai. Silloin, kun oltiin kokonaan etänä, niin koin, että pystyi tarjoamaan hyvää tukea niille kyllä, jotka olivat, koska kaikki olivat etänä. Mutta nyt se valinta on tehtävä.

Juhana [00:21:56]: Mm, näin se juuri on.

Markus [00:21:59]: Että siinä tilanteessa mielestäni oikea tapa lähestyä tätä on se, että tekee tämän selväksi siinä alussa ja keskustelee mahdollisuuksista ja rajoitteista.

Juhana [00:22:08]: Jos sen haluaa sen kysymyksen tulkita näin, miten minä sen tulkitsin, että se liittyy siihen, että sitä opiskelua tehdään jossain muualla kuin vaan koulussa, niin kuin esimerkiksi toisella asteella nykyään yritetään tehdä niin periaatteessa minusta on hyvä olla joustava siihen suuntaan. Mutta pitää olla myös mahdollisuus sille, että pystyy toteuttamaan tai tekemään opintoja koulussa ihan sen takia, että jos tavallaan mentäisiin siihen, että enemmän ja enemmän opetusta menee työelämän kontolle niin se on jossain vaiheessa ihan järjetön painajainen työelämälle, että kaikki ovat opiskelemassa siellä. En näe sitä kestävänä ratkaisuna ja silloin siitä myös uupuu joku sellainen henkilö, joka tarkastelee sitä kokonaisuutta, että mikä se kokonaisuus on, mitä opiskelija tästä kaikesta saa, koska se on aina vähän onnenkantamoinen, minkälaista apua ja oppia työelämässä sitten saa.

Markus [00:23:14]: Joo, kyllä se varmasti on noin. Okei. Seuraava kysymys. Tarpeeseen oppimisen ja varaston oppimisen erot ja edut. Eli tarpeeseen oppiminen, se on selvää, silloin kun tarvitaan. Varastoon oppiminen lienee jonkinlainen yleissivistys oikeastaan, ja näiden erot ja edut.

Juhana [00:23:33]: Joskus aikaisemmin oli jo puhetta yleissivistyksestä. Sitä tarvitaan, ei voi oppia mitään, jos ei tiedä, mitä voi oppia. Yleissivistys ylipäänsä on tärkeä asia, mutta sitä ei tietenkään voi pelkästään opiskella, koska täytyy tehdä myös jotain spesifiä työtä tai täytyy käytännössä erikoistua johonkin, eli tarvitaan myös jotain vähän tarkempaa jostain asiasta tai joistain asioista. Tällä hetkellähän ainakin minun mielestäni ammattikorkeakouluopetus on etupäässä sitä tarpeeseen oppimista, ja ehkä sitä yleissivistystäkin voisi yrittää sinne jollain tavalla ympätä ja yritetäänkin ympätä, ne molemmat tukevat samaa tavoitetta ja jos tavoite olisi enemmän, että ihminen kykenee elämään arvokasta elämää, niin silloin ne molemmat ovat tärkeitä.

Markus [00:24:28]: Joo, koen kyllä, niin, varmasti se on aika paljon kiinni opettajista, tämä että kuinka paljon tavallaan panostetaan myös siihen varastoon oppimiseen jossain ammattikorkeakoulussa tietyssä tutkinnossa ja muuta. Koen, että meillä, toivon, että meillä on sitä aika paljon. Onko yliopisto sitten enemmän sellainen yleissivistävä varastoon oppiminen?

Juhana [00:24:50]: Niin. Vaikea sanoa, siis tässäkin taas varmaan että keneltä kysytään mikä on tarpeeseen ja mikä varastoon oppimista. Jos nyt ajattelisi vaikka jotain insinööriopiskelijaa, joka opettelee matematiikkaa ja fysiikkaa ja kaikkia tällaisia asioita ensimmäisinä vuosina, voisi ajatella, että se on sitä pakkopullaa, vähän sellaista varastoon oppimista. Mutta sitten taas jos opettaja arvioi sitä, niin hän ajattelee juuri päinvastoin, että se on sitä suurinta tarvetta, että ennen niiden osaamista ei pysty tekemään mitään muuta. Ja eri aloilla vielä tuo vaikuttaa eri tavalla, että me voimme esimerkiksi täällä meidän alallamme tehdä helposti niin, että me pistämme opiskelijamme vähän liian vaikeisiin projekteihin, jotta he oppivat sen, että mitä heidän kannattaisi oppia. Mutta sitten taas joillain muilla aloilla ei ole ehkä kenenkään edun mukaista se, että pistetään ihmiset taidottomina tekemään jotain.

Juhana [00:25:45]: Joo, hyvää analyysiä, näinhän se varmasti on. Jaksaako vielä kysymyksiä, näitä olisi.

Juhana [00:25:50]: No anna tulla vaan, kuinka monta sataa niitä vielä on?

Markus [00:25:52]: Tätä olisi periaatteessa seitsemän jäljellä, mutta minä aina tsekkaan jokaisen kohdalla, että otetaanko se vai eikö. Korkeintaan seitsemän, sanotaan niin. Seuraava on, että voiko sekä yksin että yhdessä oppiminen lisääntyä, vaikka perinteisen kontaktin tunnit vähenevät?

Juhana [00:26:06]: Niin siis yksin oppiminen varmasti lisääntyisi.

Markus [00:26:09]: Niin, jos on vähemmän perinteistä kontaktia, joo.

Juhana [00:26:11]: Miten ne molemmat voisivat lisääntyä, mistä se otetaan pois?

Markus [00:26:16]: Sehän tarkoittaisi, että olisi enemmän oppimista kaiken kaikkiaan, jos sekä yksin että yhdessä oppiminen lisääntyy, niin sitten oppiminen yleensäkin lisääntyy.

Juhana [00:26:24]: Minä en usko tuohon, ihan vaan sen takia, että etäily aiheuttaa sellaisen hyöty-laatusuhdekalkuloinnin, ja yleensä halutaan tehdä tavallaan tehokkaasti niin ei se voi, ei kokonaismäärä oppimista voi lisääntyä. En usko.

Markus [00:26:42]: Mutta yhdessä oppimistahan voi kyllä olla etänä varmasti yhtä paljon kuin perinteisessä kontaktissa.

Juhana [00:26:48]: Varmasti joo, ei se ihan samaa asiaa ole, jos ei puhuta sen yhdessä oppimisen laadusta niin kyllä, jos puhutaan pelkästä määrästä, niin totta kai kaiken voi vaikka tehdä jonkinlaisina ryhmä ja pari ja yms. -tehtävinä.

Markus [00:27:01]: Selvä. Seuraava. Voiko, tai mitä se vaatisi, että dialogisuus oppimisessa lisääntyisi, vaikka verkossa oppiminen lisääntyy?

Juhana [00:27:09]: Tämä on kiperä kysymys. Tavallaan yhden vastauksen annoin jo siinä, että teknologian hienovireisyys täytyisi olla ihan toisella levelillä, kuin mitä se tällä hetkellä on. Mutta en osaa sanoa, että riittäisikö sekään vielä, koska en ole koskaan sellaista teknologiaa nähnyt.

Markus [00:27:27]: Ehkä Facebookin metaverse jonain päivänä.

Juhana [00:27:29]: Niin, sinnehän me kaikki jossain vaiheessa uppoamme.

Markus [00:27:33]: Hyh, toivottavasti ei. Mutta joo. [naurahtaa 00:27:35] Niin, ja kaikkihan suhteessa, että voiko dialogisuus lisääntyä, vaikka on enemmän verkossa oppimista, niin sehän riippuu paljonko sitä dialogisuutta on ollut perinteisessä yleensäkään. Se on kimurantti kysymys, ajattelin että dialogisuus opiskelijoiden välillä, kenties, jos on satojen opiskelijoiden ryhmä, niin sittenhän sitä ei ole varmasti läsnä opetuksessa niinkään paljon, niin verkossa ehkä on helpompi järjestää, en tiedä.

Juhana [00:28:03]: Niin, nyt taas sitten herää kysymys mitä dialogisuudella tarkoitetaan. Itse tulkitsen sen niin, että se on nimenomaan inhimillistä kommunikaatiota, jossa kuuntelu on vähintään yhtä tärkeää, kuin puhuminen. Ja minun kokemukseni verkosta ja erilaisista keskustelufoorumeista on se, että dialogisuus on hyvin haasteellista etänä, ja ihan Zoom-palavereistakin niin aito dialogi on vähäisempää. Jollain tavalla se teknologia vähentää sellaisen keskustelun määrää, missä ei ihan tiedetä, minne ollaan matkalla, ja sanotaan asioita, joista ei olla ihan varmoja, ja se on mielestäni dialogin alku, että ollaan epävarmoja omasta positiosta ja kuunnellaan kaikkia.

Markus [00:28:50]: Mm, kiinnostavaa. Siis se, että kuuntelee muita, on varmasti keskeistä, mutta myös, että ollaan epävarmoja omasta positiosta. Okei, anna minä sulattelen tätä ensi jaksoon. [naurahtaa 00:29:00]

Juhana [00:29:01]: [nauraa 00:29:01] Niin, ei se välttämättä välttämätöntä ole, mutta ajattelen sellaista oppimistilannetta, jossa tavallaan löydettäisiin jotain uutta yhdessä, niin yleensä se tapahtuu niin, että kaikki näkevät, että jonkinlainen perusta on epämääräinen, ja että sille on hyvä rakentaa jotain yhteistä uutta näkemystä.

Markus [00:29:21]: Joo, tuossa on järkeä. Hyppään seuraavaan. Tässä kysymyksessä on aihe, joka itse asiassa kiinnostaa minua aika paljon, jos ollaan verkossa, niin tällainen oppimisanalytiikka kiinnostaisi aika paljon, sen mahdollisuudet. Kysymys on, että voiko tulevaisuudessa oppimisanalytiikka tunnistaa oppimisen tarpeet paremmin kuin yksikään ohjaaja?

Juhana [00:29:43]: Tähän minä kyllä vastaan, että voi. Nyt olemme siellä utopistisessa päässä tietyssä mielessä, että teknologia on aidosti ihmisen hyväksi suunniteltua ja se toimii täydellisesti, ja sitä käytetään hyvään, niin miksi ei. Että tuo on varmasti mahdollista.

Markus [00:30:03]: Joojoo, siis se on tosi kiinnostavaa, nyt tietenkin en tiedä, pitäisikö oppimisanalytiikka määritellä vähän mitä se on, minulla ei ole valmiina mitään. Mutta siis periaatteessahan se on se, että seurataan, sehän voi olla vaikka kuinka tarkkaa, jos vertaa sitä tällaiseen verkkoanalytiikkaan eli jos meillä on verkkokurssi analytiikassa voi olla, mitkä vastaukset opiskelijat yleensä saavat oikein, mitkä saavat väärin, kauanko aikaa vie tehdä jotain tehtävää verkossa, jääkö lukemaan jotain tekstiä tai aihetta pitkään vai lukeeko sen nopeasti, ja saako silti vastaukset oikein vai väärin, ja mitä kursseja on suorittamatta, mitä on suorittanut. Ja sitten oppimisanalytiikkaan voi yhdistää kaikenlaisia muita ulkoisia tietolähteitä, taustoittaa ja mihin kellonaikoihin opiskelija on siellä ja sittenhän nimenomaan meidän alalla tiedetään, että kun yhdistää mahdollisimman paljon tällaista vakoiludataa tai eri dataa, niin sieltä voi vetää aika jänniä johtopäätöksiä ja oppia jänniä juttuja niistä ihmisistä. Ohjaaja voi olla tosi hyvä ja tunnistaa tiettyjä asioita tosi hyvin tai voi olla tosi sokea tietyille asioille, riippuu ihmisestä, mutta oppimisanalytiikassa on kyllä potentiaalia johonkin sellaiseen, mihin se ihminen ei kykene, että tulisi jotain lisää siihen ainakin.

Juhana [00:31:20]: Joo, sellainen todennäköisesti joku hybridiversio olisi paras, koska tässä voidaan mennä myös tosi pahasti metsään tässä oppimisanalytiikassa, eli on myös ihan todennäköistä, että se muodostaa ihan järkyttäviä ikään kuin vääryyksiä maailmaan. Esimerkiksi juuri tuollainen, että mitataan jotenkin jonkun asian kestoa, kun opiskelee. Jos opiskelija on tietoinen siitä, että hänen ikään kuin jotenkin nopeuttaan testataan, niin sehän voi olla ihan järkyttävä suhteessa siihen, miten se vaikuttaa sitten opiskelijan toimintaan. Eli tuossa täytyisi olla todella sitten kyllä jotenkin eettisesti valveutunut, kun tällaista tehdään, ja testata tarkkaan minkälaisia pullonkauloja ja ongelmia tuottavat erilaiset mittaukset. Itse ajattelin sellaista enemmän niin kuin ei ihan lähitulevaisuuden toteutusta, jossa jonkinlainen tekoäly kykenisi lukemaan hyvin hienovaraisesti hyvin paljon pienempiä asioita, kuin jotain tuollaisia ikään kuin nyt mitattavissa olevia juttuja.

Markus [00:32:31]: Mutta molemmissa on kuitenkin tämä eettisyys hyvin tärkeässä roolissa, ja molemmissa se on se, että se, mitä mitataan, on se, mitä me saamme, tai se ohjaa toimintaa tosi paljon, että sen suhteen pitää olla varovainen. Ja vielä jos se kohde tietää, mitä mitataan tai mitä tarkastellaan, silloin vielä tarkempi pitää olla, se sitten vielä enemmän ohjaa sitä, että mitä saadaan tavallaan.

Juhana [00:32:55]: Kyllä kyllä. Tai vaikka ei tietäisikään, mutta jos sillä on jotain oletuksia siitä, jos on vaikka jotain huhuja, että mitä mitataan ja miksi, niin vaikka ne olisivat täysin vääriä niin ne vaikuttavat jollain tavalla. Eli se mittaaminen itsessään vaikuttaa, vaikka mitattaisiin ihan eri asiaa mitä joku luulee.

Markus [00:33:14]: Selvä, seuraava kysymys. Ehkä me hyppäämme tämän yli nopeasti, että milloin virtuaaliset oppimisympäristöt ovat parempia oppimispaikkoja kuin perinteiset kampukset? Emmekös me ole tätä käsitelleet, sinun näkökulmasi oli, että ei ole näkyvissä.

Juhana [00:33:29]: Niin, ei tällä hetkellä näyttäisi siltä, että näin olisi ainakaan lähitulevaisuudessa, mutta katsotaan, voihan sitä jossain vaiheessa tulla jotain uutta ja ihmeellistä ja sitten täytyy tarkistaa omaa näkemystään.

Markus [00:33:42]: Joo. Seuraava kysymys mielestäni on kiinnostava ja keskeinen, koska osittain maailma muuttuu globaalimmaksi koko ajan, vaikka osittainhan se muuttuu myös suljetummaksi, että on molempia voimia ja tahoja yhteiskunnassa. Kysymys on sellainen, että vaikka matkustaminen oppimisen takia vähenee on oppiminen kansainvälisempää, kuin aiemmin. Milloin lokaali oppimisympäristö on kokonaan globaali, mitä se vaatisi, että se on kokonaan globaali?

Juhana [00:34:10]: No ensinnäkin se vaatisi tietenkin sen, että kaikki puhuvat samaa kieltä tai että ymmärretään ja käytetään riittävällä pieteetillä jotain kieltä, jotta pystytään opettamaan myös hienovaraisia ja yksityiskohtaisempia asioita. Tällä hetkellähän englanti vähän niin kuin on sellainen, mutta kyllä se olisi iso muutos, että kaikki opettajat puhuisivat pelkästään englantia, ja että kaikki opiskelijat puhuisivat pelkästään englantia. Ja en ole ihan varma onko se esimerkiksi valtioiden etujen mukaista tai kansakuntien tai jonkun tällaisen. Onko siinäkin joku etunsa, että meillä on erilaisia kieliä ja että opetusta annetaan ihmisten äidinkielellä. Se nyt on ensimmäinen juttu. Muutenhan tuo ikään kuin on mahdollista järjestää hyvin monella eri tavalla, voidaan olla täysin etänä, voidaan tarjota kaikille ulkomaisille ilmaiset asunnot ja matkat tai mitä tahansa, kaikkea siltä väliltä. Se globaalisuus voi tapahtua monella eri tavalla, ei se välttämättä etää tarvitse, ei se välttämättä tarvitse myöskään lähiopetusta sinänsä, se voi olla mitä vaan. Ehkä sellaisia kiinnostavia juttuja voisivat olla sellaiset kahden tai kolmen tai neljän koulun ikään kuin yhdistelmiä, jossa opiskelijat voivat ikään kuin eri maissa ryhmän kautta opiskella eri asioita eri korkeakouluissa tai oppilaitoksissa. Joku sellainenhan voisi olla, sellainen olisi oikein kiinnostavaa, siinä näkisi myös sitä, että miten kulttuuri vaikuttaa siihen, mitä opetetaan, opettajatkin todennäköisesti näkisivät vähän omien rajojensa ulkopuolelle.

Markus [00:35:58]: Joo. Minusta tuntuu, että jos ajatellaan jo niitä mahdollisuuksia, mitä tällä hetkellä on nyt Zoomin ja digijuttujen suhteen, että sitä ei käytetä niin paljon, kuin voitaisiin. Vaikka joku ruotsin kielen oppiminen, jota meillä kanssa on, niin miksei, tai olisi tosi hienoa, jos siihen saisi jotain oikeasti ruotsalaista yhteistyötä, että olisikin jotain etäyhteyttä Ruotsiin. Tai me opetamme digitaalista muotoilua, niin suurin osa meidän materiaaleista on englanniksi, joten opiskelijoilla pitää olla aika hyvä englannin kielen taito, ja suurin osa meidän alamme kehityksestä tapahtuu Yhdysvalloissa Kaliforniassa, niin emmehän me ole sinne päin yhteydessä, etäyhteydessä, vaikka sekin olisi mahdollista. Kun me pyydämme firmoista puhujia, niin ne ovat aina suomalaisia firmoja. Mehän voisimme laajentaa, no jos ei Yhdysvaltoihin niin sitten Ruotsissahan on ihan uskomattomia menestystarinoita meidän alaltamme, otetaan vaikka Spotify tai joku muu, niin sekin on, että mehän voisimme olla globaalimpia, kuin mitä olemme ja hyödyntää tätä mahdollisuutta. Ja siinäkin, että jos lähestyy jotain ja kysyy ja se ei sitten toteudukaan, tai he eivät vastaa koskaan tai he kieltäytyvät, niin eihän se ole nyt oikeastaan keneltäkään pois, että voisi yrittää jotain.

Juhana [00:37:14]: Se on ihan hyvä pointti. Totta kai, tuollaista ehdottomasti kannattaisi tehdä.

Markus [00:37:21]: Eli mitä se vaatisi, sitä, että opettajat myös ajattelevat näitä mahdollisuuksia.

Juhana [00:37:26]: Se vaatisi resursseja.

Markus [00:37:27]: Se vaatisi resursseja kyllä, aikaa, sitä ei ole koskaan. Kyllä. Seuraava. Voiko opiskelijan aika ohjaajan kanssa kasvaa, vaikka lähiopetus vähenee?

Juhana [00:37:42]: Anteeksi, sanotko uudestaan?

Markus [00:37:42]: Voiko opiskelijan aika ohjaajan kanssa kasvaa, vaikka lähiopetus vähenee?

Juhana [00:37:47]: No siis periaatteellisella tasolla totta kai.

Markus [00:37:52]: Ja sitten siinä esteenä on se, että luulen, että me ainakin opettajina mielellään annamme aika paljon ohjausaikaa opiskelijoille, jos sitä aikaa vain on.

Juhana [00:38:00]: Niin.

Markus [00:38:01]: Eli se raja tulee sen opettajan ajankäytössä ja mahdollisuuksissa.

Juhana [00:38:05]: Niin, näin se juuri on. Mutta sillähän nyt ei sinänsä ole merkitystä, että ollaanko, tavallaan sen ajan näkökulmasta ei ole merkitystä ollaanko samassa huoneessa, puhelimessa vai Zoom-yhteydessä, aika kyllä kulkee eteenpäin.

Markus [00:38:26]: Joo. Tiedätkö mitä, se oli viimeinen kysymys täällä. Minä vähäsen googletin jotain tällaisia yleisiä avainsanoja tähän liittyen etukäteen ja löytyi tällaista, että Helsingin yliopisto tuntui painottavan, että siellä annetaan tulevaisuudessa laaja-alaisia oppimisen taitoja, opetus tulee tulevaisuudessa olemaan ongelmalähtöisempää ja ilmiöpohjaisempaa, ja juuri tämä, että digitalisaatio demokratisoi oppimista. Se on mielestäni hyvin kiinnostava näkökulma, siis että se on tavallaan verkkolähtöistä, demokraattisempaa ja tällaista ilmiöpohjaista. Mikä ettei, sillä on paikkansa myös sellaisella. Sitten katsoin Arenen julkaisemaa ammattikorkeakoulubarometriä, jossa puhutaan aika paljon rahoitusmallista, eli siellä on aika paljon, että mihin raha riittää, mitä sillä on mahdollista tehdä. Siellä oli sellaisia näkökulmia, kuten että koulutussektoreiden yli menevä yhteistyö lisääntyy tulevaisuudessa. Sehän voi olla tosi hyvä asia, ja sitten puhutaan jatkuvasta oppimisesta, joka on ammattikorkeakouluissa aika tärkeä, eli vauvasta vaariin ja koko ajan opitaan lisää.

Juhana [00:39:38]: Vauvoja on vähän vähemmän näkynyt täällä.

Markus [00:39:40]: [naurahtaa 00:39:41] Niitä on, vaareja joitain. [nauraa 00:39:42]

Juhana [00:39:42]: [naurahtaa 00:39:42]

Markus [00:39:44]: Joo. Ja juuri se, että yhä enemmän tarjotaan verkko-opetuksena, niin tämä on sitä tulevaisuutta varmasti. Ja sitten löytyi tämä korkeakoulujen Digivisio 2030, josta en ole ihan varma, mikä hanke se on, oletko sinä kuullut siitä? Luulen, että siitä ei ole paljoa puhuttu vielä, mutta se on kaikkien Suomen korkeakoulujen yhteinen hanke, jossa yritetään antaa nämä opetuksen resurssit, niin kuin jakaa niitä tasaisemmin. Eli mitä niiden sivuilla lukee, että haluaa avata oppimisen kansalliset tietovarannot yksilön ja yhteiskunnan käyttöön, niin se on jonkinlaista korkeakoulujen yhtenäistäminen ja resurssien jakoa ja tällaista. Mutta se on Digivisio 2030, että sinne on vielä aikaa siihen 2030-vuoteen. Ne olivat nämä kysymykset ja hiukan taustoitusta, onko mitään loppusanoja tai loppuajatuksia?

Juhana [00:40:40]: Huomaan olleeni jotenkin ehkä kyyninen kysymyksiä kohtaan, pahoittelut siitä. [naurahtaa 00:40:48] Minä tavallaan aavistin, että tästä tullaan keskustelemaan tästä etä-läsnäolon tavallaan, ja mielestäni se on väärä keskustelulähtökohta ylipäänsä. Mielestäni pitäisi lähteä siitä, että miksi me haluamme kouluttaa ihmisiä ja mikä on paras mahdollinen tapa kouluttaa ihmisiä, ja se vastaus voi olla eri aloilla ja eri aikoina täysin erilainen.

Markus [00:41:15]: Ja tähän vaikuttaa opettamisen ja oppimisen tulevaisuuteen se peruste, että miksi haluamme opettaa ja kouluttaa, niin se ohjaa sitä kyllä tietenkin.

Juhana [00:41:27]: Niin, että mikä on se pääsyy minkä takia ihmisiä ylipäänsä pitää kouluttaa, niin sekään ei varmaan ole se vastaus kaikille sama.

Markus [00:41:35]: Joo, mielestäni nuo olivat hyvät loppusanat ja kyllä minäkin arvelin, että dystopian puolelle mennään, että sinä et ole aina maailman optimistisin henkilö. [naurahtaa 00:41:45]

Juhana [00:41:45]: [naurahtaa 00:41:45]

Markus [00:41:46]: Vaikka on myös niitä utopiakuvauksia, mutta nyt meni tällä kertaa synkistelyksi, ja ensi kerralla yritämme olla positiivisempia.

Juhana [00:41:54]: Kyllä kyllä. Positive thinking.

Markus [00:41:56]: Positive thinking. Juuri näin. Kiitoksia Juhana ja kiitos kaikille kuuntelijoille.

Juhana [00:42:02]: Kiitos.

[00:42:02]: [tunnusmusiikki alkaa]

Markus [00:42:06]: Löydätte meidät Metropolian Metropodia- podcast-sarjasta, ja myös mistä nyt yleensä kuuntelet podcasteja. Lähettäkää meille palautetta, kysymyksiä ja aiheideoita osoitteeseen pedagoginhetki@metropolia.fi.

[00:42:45] [tunnusmusiikki päättyy]

[äänite päättyy]

Haastattelija 1 Kimmo Leiviskä
Puhuja 1 Kimmo Leiviskä

Haastattelija 1 [00:00:07]: Tervetuloa kuuntelemaan Metropolian podcast-sarjaa. Tällä hetkellä studiossa äänessä Kimmo Leiviskä. Toimin Metropolian ammattikorkeakoulussa digipäällikkönä ja erityisesti tämän podcastin aiheena ja lähellä sydäntäni on digistudioprojekti ja siihen liittyen erilaiset podcast-tuotannot. Vieraanani minulla on täällä erityisesti tapahtumatuotannon asiantuntija Minna Kaihovirta, meidän dialogipäällikkö. Tervetuloa.

Puhuja 1 [00:00:31]: Kiitoksia ja mukava olla täällä jakamassa ajatuksia ja kokemuksia erilaisiin tapahtumiin ja niiden hostaamiseen liittyen.

Haastattelija 1 [00:00:39]: Juuri näin. Olen nimenomaan kuullut, että Minnalla on pitkä ammattimainen tausta tässä. Nykyisessä työtehtävässäni olen törmännyt, että aika monessakin tapahtumassa tai tilaisuudessa on meillä juontajana. Mikä on viimeisin tapahtuma, missä olet ollut mukana?

Puhuja 1 [00:00:54]: Eilen viimeksi juonsin Metropolian päälliköiden ja johtajien foorumia. Sekä osallistin että jaoin puheenvuoroja, että annoin palautetta kuulijoille ja kaikkea sitä, mitä hostin tehtävään kuuluu.

Haastattelija 1 [00:01:08]: Tämän vuoksi kutsuin sinut studioon, koska tässä meidän projektissa tarkoitus on saada innostettua myöskin muita tekijöitä ammattilaisten lisäksi, eli ihan tavallinen opettaja, joka pitää webinaareja tai seminaarien lopputapahtumia, niin saada sinulta oppeja ja neuvoja tähän. Kertoisitko vähän, että millä tavalla yleensä valmistaudut verkossa tapahtuviin tapahtumiin?

Puhuja 1 [00:01:31]: Valmistautuminen on varmasti ihan keskeinen, joka tuo sen hyvän fiiliksen siihen itse tilaisuuteen. Ensin tietysti haluan vähän tietää, että mikä kokonaisuus on kyseessä. Jos tapahtuma on osa jotain isompaa kokonaisuutta, mitä on tapahtunut aikaisemmin, mitä tapahtuu sen jälkeen tai sitten, jos draamankaari on lyhyempi, niin mitä vaikka siinä tilaisuudessa on ajateltu tapahtuvan, mistä se alkaa, mitä on keskivaiheilla, mihin se päättyy, jolloin pystyy suhteuttamaan sitä omaa tekemistä siihen kokonaisuuteen.

Haastattelija 1 [00:02:03]: Eli ihan kylmiltään ei kannata mennä sinne?

Puhuja 1 [00:02:05]: Ei kannata. Se lisää mielenrauhaa, kun vähän tietää, mitä tuleman pitää. Sitten on kiva tietää, että ketä siinä on toisina henkilöinä mahdollisuuksien mukaan. Varsinkin, jos on tarkoitus haastatella tai on joku dialoginen puheenvuoro, niin ainakin teematasolla mielellään keskustelen tai viestittelen henkilöiden kanssa, että on samanlainen ajatus siitä suunnasta, mistä aiotaan puhua. Sitten tietysti, jos on jotain erityistä huomioitavaa joko teknisesti tai osallistujien taustoissa, niin ne on tietysti kiva tietää etukäteen. Jos aihe vaikka kuohuttaa kovasti tunteita, jos siellä on tulossa tunnereaktiota, niin tietää vähän, että miten me niihin suhtaudutaan, saako tunne näkyä ja kuulua vai häivytetäänkö sitä mieluummin taustalle. Tai jos on vaikka teknisesti haastava ympäristö, jossa osallistujat joutuvat vähän tuskailemaan ja kamppailemaan, niin sillon ehkä paikallaan on joku kannustuksen sana tai sen ääneen sanominen, että itsellekin joskus tekniikka tuottaa tuskaa. Semmonen empatia niitä osallistujia kohtaan. Se tulee siinä valmistautumisessa aika hyvin, kun sen tekee huolella.

Haastattelija 1 [00:03:16]: Nimenomaan, että se vaatii vähän tämmöistä ihmistuntemusta ja ymmärtämistä taustalla. Kun nyt muistelen tässä omaakin kokemusta, kun alotettiin äsken tämä keskustelu, niin kyllä vähän jännitti. Mutta nyt tuntuu jo turvallisemmalta olla, kun vähän tuntuu, että jos tän suhteen rakentais ennen tilaisuutta jo, ettei lähde kylmiltään.

Puhuja 1 [00:03:32]: Ehkä ihan sama sitten, kun tilaisuutta aloittaa, niin itse tykkään olla linjoilla jo vähän ennen kuin alkaa se itse lähetys. Usein pyydänkin teknistä henkilöä käynnistämään tilaisuuden kolmesta viiteen minuuttia ennen kuin se lähetys alkaa. Siinä voi toivotella tervetulleiksi ihmisiä, vähän rupatella jotain yleistä, ehkä jos haetaan aktivointia, niin voi jo pyytää chattiin jotain, vaikka emoji fiiliksiä. Tavallaan tehdä sitä samaa, mitä me tekisimme kasvokkaisissa tilaisuudessa, kun porukkaa alkaa valumaan saliin ja luoda se sama fiilis, että tässä tullaan yhteisen asian äärelle yhteiseen tilaisuuteen, sinä olet tervetullut, meitä kiinnostaa se, millä mielellä ja millä asioilla sinä tulet tähän tilaisuuteen. Se jotenkin helpottaa sitä, että se itse tilaisuus lähtee paremmalla fiiliksellä eteenpäin.

Haastattelija 1 [00:04:25]: Se on vähän niin kuin tulet hotellissa. Siellä on aina vastaanottoaula, jossa luodaan ensimmäinen tunnelma tai kontakti niihin kuulijoihin. Joitakin omiakin kokemuksia on, kun lähtee, niin kokoukset jostain syystä aina alkaa sharp, sillä minuutilla, kun tullaan, että kyllä ihmissuhteen rakentaminen kuuluu aina onnistuneen tapahtuman alkuun. Nyt olet valmistautunut tähän juttuun, niin kuinka sanatarkasti mietit näitä asioita? Kirjoitatko ihan käsikirjoitukset, mitä haluat käydä läpi vai onko jotain muita kikkoja?

Puhuja 1 [00:04:55]: Yleensä aina teen juoksutuksen. Siinä näkyy ne vaiheet, mitä on ja sellainen suuntaa antava aikataulu, eli että tälle on varattu nyt 10 minuuttia tai tässä lyhyt intro ja sitten seuraa puheenvuoro. Että itse näkee sen luurankokäsikirjoituksen, joka siinä menee. Mutta sitten, jos on erityisen arvovaltaisia osallistujia, niin kuin vaikka tässä nyt taannoin olin tilaisuudessa, jossa oli ministeritason osallistujia, niin kirjoitan vähän, varsinkin nimitykset ja tittelit ja tällaiset, mitkä on syytä saada kerralla oikein. Tai sitten, jos teen englanniksi, niin varsinkin ilmaisuja ja tiettyjä sanamuotoja kirjoitan aika tarkkaankin. Välillä luen niitä, välillä en. Mutta siinä on se tuki ja turva sitten mukana. Rungon ja sanojen hakeminen on yksi. Toinen mainio apuväline on digitaalinen kello, jonka usein laitan iPadista näkyviin. Siinä näkyy koko ajan, miten aika juoksee, pystyy itse seuraamaan, jos on samassa tilassa toisten puhujien kanssa, niin voi vähän viittilöidä ja osoittaa kelloon päin. Tai sitten joskus, jos on ollut tosi tiukka aikataulu, niin siihen voi ajastaa vaikka viiden minuutin luuppeja, jolloin jokainen näkee, että nyt minulla minuutti 20 sekuntia tähän näin ja sitten pitäisi siirtyä.

Haastattelija 1 [00:06:21]: Nyt täytyy kysyä sinun niin sanotusti hyvistä hermoista, että kuinka monta minuuttia siedät yliaikaa joltain esiintyjältä vai onko tapana, että kannattaa puuttua siihen jo vähän ennen sitä, että nyt alkaa aika loppumaan?

Puhuja 1 [00:06:33]: Tämä ei oikeastaan ole kysymys hermoista, vaan pelisilmästä. Kun hostaa tilaisuutta, niin on syytä kuunnella aika tarkkaan sitä asiaa. Ihmiset on erilaisia, toiset pääsevät heti suoraan asiaan ja toiset kiertelevät vähän kauempaa ja sitten se helmi tulee vasta hetken päästä. Mielestäni pitää antaa tilaa erilaiselle puhujalle ja sitten myös siihen, että joskus vaikka joku kiperä tai joku ihan uusi näkökulma nousee esiin vasta jonkun tietyn ajan loppupuolella, niin jos tunnistaa, että sillä asialla on vahva merkitys niille osallistujille tai näkee, että se innon palo syttyy sen kollegapuhujan silmiin, niin silloin olen ehkä taipuvaisempi joustamaan. Mutta sitten, jos se menee sellaiseksi monisanaiseksi, että uutta informaatiota ei oikeastaan tule, niin silloin on kyllä paras vain reippaasti tulla siihen ikään kuin toiseen puheen päälle ja sanoa, että todella mielenkiintoisia näkökulmia, mutta nyt, jotta tämä koko tilaisuus etenee, niin siirrytään eteenpäin ja jos mahdollista, niin vinkata paikkaan, että missä sitä voi jatkaa.

Haastattelija 1 [00:07:45]: Tuo on hyvä vinkki. Itse aina mietin tuota, että miten uskaltaa tulla keskeyttämään kohteliaalla tavalla, ettei tule kuulijoille sellaista fiilistä, että nyt tässä jäi joku herkullinen juttu kesken. Varmaan draamankaarta pitää osata vähän hallita ja ohjata ja etukäteisinfolla.

Puhuja 1 [00:08:00]: Pitää ja joskus muistelen, että vähän huolissaankin kyseli, että anteeksi nyt, että jouduin sinut keskeyttämään, niin pääsääntöisesti yhdeksän esiintyjää kymmenestä sanoo, että eikun ihan hyvä vain, että joku katsoo sen aikataulun perään, en minä enää pysynyt aikataulussa mukana, kun minä niin innostuin. Ihmiset suhtautuu siihen tosi ymmärtäväisesti, että harvalle tulee paha mieli.

Haastattelija 1 [00:08:21]: Juuri näin. Ja varmaan, jos asia on lähellä sydäntä, niin jos mä puhun, niin en huomaa sitä kelloa oikeasti seurata. Lähtee se aika rientämään. Useissa tapahtumissa olen nähnyt salaisia lappuja aina juontajien käsissä, mitä yleisö ei varmaan ikinä näe. Mitä varten ne ovat siinä tilaisuudessa ja mitä siellä papereissa lukee?

Puhuja 1 [00:08:41]: Siellä paperissa voi lukea niitä muistiinpanoja, juuri niitä titteleitä tai nimityksiä tai ilmaisuja. Sitten siellä voi olla joskus muistutus, että minkälaiseen sävyyn. Esimerkiksi itse olen aika hymyileväinen ja ilmeikäs ja sitten, kun on joskus ollut vaikka tiukkoja HR-aiheita tai vaikka jotain ei niin positiivista talousasiaa, niin ihan muistutus siitä sävystä, että nyt on vakavaa asiaa. Kukaan ei toivo, että joku hiljainen hetki kerrotaan hymyhuulilla. Joku tämän tyyppinen. Tavallaan, että se esiintyminen on ristiriidassa asian kanssa. Kyllä sitten itse varsinkin alkuaikoina laitoin itselleni, että pidä tauko, hengitä -tyyppisiä, että kun oma into vie eteenpäin, niin sitten muistuttaa, että kuulijalle se asia on uudempi ja hän tarvitsee usein pienen hetken siihen, että saa sulatella sitä asiaa. Jotenkin omilta opiskeluajoilta jo sellainen muistutus, että aikavyöhyke on aika erilainen puhujalle ja kuulijalle, että sellainen tauko, mikä tuntuu ikuisuudelta puhujalle, on hyvä hengähdyshetki kuulijalle, että muistaa sen rauhan siinä tilanteessa.

Haastattelija 1 [00:10:00]: Juuri näin. Jos ajatellaan, että olen juontaja, niin oletetaan, että puhuisin koko ajan, mutta sun neuvo on, että voi pitää myös sen tauon ihan rauhallisesti.

Puhuja 1 [00:10:07]: Kyllä. Aina, kun malttaa.

Haastattelija 1 [00:10:09]: Juuri näin. Tähänkin pieni johdantokysymys, että miten näkisit, että mikä ylipäätään on sen juonnon tai hostin ydin? Minkä takia meillä yleensä on juontaja? Meillä on televisiossa juonto ja kaikissa tapahtumissa. Mikä se funktio on?

Puhuja 1 [00:10:25]: Sanoisin, että se liittyy jotenkin siihen hallinnan ja kontrollin tunteeseen. Silloin sekä esiintyjät voivat keskittyä rauhassa omaan osuuteensa, kuulijat voivat keskittyä rauhassa kuulemaan ja omaksumaan sitä asiaa. Joku ikään kuin kannattelee sen tilaisuuden, pitää huolta aikataulusta, pitää huolta, että kaikki kysymykset tulevat huomioita, pitää huolta, että jos tulee vaikka joku tekninen pulma, niin kerrotaan, että mitä tapahtui ja kuinka pian apu on tulossa paikalle. Eli kannattelu, joka vapauttaa kaistaa, vapauttaa ajattelun ja oppimisen ja kuuntelemisen kaistaa kaikille muille.

Haastattelija 1 [00:11:04]: Nyt tämä onkin jo ehkä viimeisimpiä kysymyksiä. Mainitsit tuossa aikasemmin, että olet oppinut pitämään taukoja, mutta mitä jos kaikki ei menekään kuin suunniteltu, juontajan painajainen? Mikä on vinkkisi, neuvosi tai niksisi meille aloittelijoille?

Puhuja 1 [00:11:19]: Ensimmäinen on se, että niitä tulee aina. Aina tulee joku odottamaton juttu. Älä mene paniikkiin, hengitä. Ja siinä määrin, kun itselle tuntuu hyvältä, niin sen voi myös jakaa kuulijoille. Voi sanoa, että meillä on tässä pientä teknistä ongelmaa, diat tulevat pian näkyviin tai sainkin juuri kuulla, että ääni ei kuulu, hetkinen, säädetään vähän täällä. Eli tavallaan sanoittaa, että missä mennään, eikä ole yksin sen lepattavan paniikkiperhosen kanssa siinä, että mitäs tästä nyt tulee. Joskus on ihan hyvä aloittaa uudestaan. Joskus voi niin, että tämä meni nyt vähän sekavasti, sanonpa kokonaan uudestaan tämän asian. Eli antaa myös itselleen luvan olla inhimillinen ihminen. Sitten ehkä sanoisin, että jos on mahdollista miettiä niitä kavereita, kenen kanssa tekee, niin itse valitsen kaikista rauhallisimmat ja kylmähermoisimmat kaverit, joiden kanssa tulee se keskinäinen luottamus. Nyt lainaan kollegaani Lauri Vileniä, että kun toinen korjaa konepellin alla jotain, niin toisella ei juttu hyydy siinä, vaan ikään kuin tehdään samaan suuntaan ja voi pienellä katseella ja muulla viestiä, että kyllä tästä selvitään. Toinen paikkaa siinä, missä toiselle tulee haastetta. Se fiilis, että ei ole ihan yksin, auttaa tosi pitkälle.

Haastattelija 1 [00:12:42]: Tämä olikin hyvä vinkki. Aina jos yksin hostaa, niin se voi olla vähän haasteellisempi, mutta jos saa jonkun kaverin auttamaan, oli se sitten teknisestä näkökulmasta tai sisällöllisestä, niin se aina auttaa, helpottaa sitä esiintymistä. Kiitos, Minna, että pääsit meidän studiossa käymään ja haastattelusta ja toivotaan, että meidän uudet ihmiset innostuvat tästä tekemään hienoja ja hyviä juontoja tilaisuuksiin.

Puhuja 1 [00:13:05]: Kiitos, kun sain tulla. Tsemppiä kaikille tuleville hosteille. Muistisääntö: harjoitus tekee mestarin tässäkin lajissa.