Taide työssä – kun yritys ja luovuus tapasivat toisensa 1: Taide tuli töihin

[rauhallista kitaramusiikkia]

Raili: Tässä podcastissa puhutaan siitä, miten pienten ja keskisuurten yritysten koronan jälkeistä palautumiskykyä vahvistettiin yritysvalmennusten avulla. Näissä yritysvalmennuksissa paikanpäälle tuli yritysvalmentaja ja taiteilija. Minä olen Raili Honkanen-Korhonen. Tällä kertaa vieraana on yritysvalmentaja Päivi Rahmel, tervetuloa.

Päivi: Kiitos.

Raili: Ja sitten taiteilijat Pirre Toikkanen.

Pirre: Hei.

Raili: Ja Leena Kouhia.

Leena: Kiitos.

Raili: Ja sitten resilienssistä paljon tietävä Jennie Nyman.

Jennie: Hei, hei.

Raili: Tervetuloa. Aloitetaan Jennie sinusta, kerro miksi tässä Eloisa-hankkeessa taiteilijoita kutsuttiin työpaikoille.

Jennie: Joo. Eli taiteilijoita kutsuttiin työpaikoille sen takia, että tarvittiin vähän uutta näkökulmaa siihen, että miten resilienssiä voitaisiin siellä työpaikoilla edistää. Tämän koronapandemian aikana moni yritys sai tehdä kovasti työtä, että selviytyisi hengissä ja elinvoimaisena. Ja ne, jotka selviytyivät, niin heillä monesti oli ne, joissa oli se hyvä resilienssi.

Raili: Ja mitä se tarkoittaa, mikä on hyvä resilienssi?

Jennie: No organisaatio, joka on resilientti, niin pystyy sopeutumaan uusiin tilanteisiin hyvin. Ja resilientissä organisaatiossa keskeinen toiminta voi jatkua, vaikka jotain yllättävää tapahtuisi. Ja resilienssi tarkoittaa myös, että löytyy joustavuutta, soveltamista ja ennakointia. Ja sitten tarvitaan mukaan myös uudistuskykyä.

Raili: No miten tätä resilienssiä voi tukea tai edistää?

Jennie: Tyypillistä resilientille organisaatiolle on Työterveyslaitoksen mukaan muun muassa se, että johtaminen ja toimintakulttuuri on ihmistä arvostavaa ja työntekijät osallistuvat päätöksentekoon ja myös toiminnan kehittämiseen. Ja työhyvinvoinnin mallin kehittäjät Manka ja Manka, he puhuvat organisaation sosiaalisesta pääomasta, johon kuuluu esimiehen ja työntekijöiden välinen luottamus ja vuorovaikutus. Ja myös työntekijöiden välinen ilmapiiri ja yhteistyö siellä organisaatiossa. Vahvistamalla yrityksen sosiaalista pääomaa voidaan siis ajatella, että annetaan mahdollisuus resilienssin vahvistua. Ja tähän otettiin taiteilijoita mukaan.

Raili: Okei. No sitten mä kysynkin heti teiltä taiteilijat Pirre ja Leena, että mitä te näitte siellä? Mitä siellä tapahtui, oliko tämmöistä resilienssin vahvistumista siellä nähtävissä?

Pirre: No sillä tavalla oli, että nämä ihmiset, jotka kerääntyivät siihen taidehetkeen tai valmennustuokioon, ne tuli jokainen omista töistänsä ja joutuivat aika paljon varsinkin koronan aikana tekemään yksin sitä työtä. Koska ihan tällaiset taukojututkin piti hoitaa itseksensä, ettei tullut tartuntoja. Niin sen parin kolmen tunnin aikana huomasi, että se yhteys taas tuli työkavereitten kanssa ihan eri tasolla, se kontakti, ja jotenkin se läsnä oleva toisille. Hetkeksi unohtui kaikki ne paineet ja kiireet, mitä siinä työssä on.

Raili: Joo. No, mites Leena, mitä sä ajattelet?

Leena: No, samankaltainen kokemus oli kyllä ainakin. Se, että ylipäänsä ihmisiltä lähtee se arkireppu selästä pois. Silloin tullaan uuteen tilanteeseen ja uusien asioiden äärelle, mikä sinänsä on jo virkistävää ja ilahduttavaakin. Kyllä mä olen kokenut ainakin, että nämä tapahtumat on ollut sellaisia, että ne elähdyttävät ihmistä. Ja unohtaa sen arjen raskauden ja hankaluuden.

Raili: Miten se näkyy näissä ihmisissä ja siellä yhteisössä, mikä muutos siinä on?

Leena: No, mähän näen sen muutoksen vaan siinä tilanteessa, että en sitä jälkikäteistä, että miten pitkä se mahdollisesti olisi. Mutta siis ihmisethän ovat kovin iloisia. He ovat hyvin helpottuneen oloisia ja innostuneita ja rentoja. Ja joitain tietenkin vähän jännittääkin, kun uusia asioita on käsillä. Mutta on se ylipäänsä semmoinen iloinen hetki.

Päivi: Ja mä olin tuossa Leenan kanssa sen yhteisen yrityksen mukana. Ja oli ihana nähdä, kuinka he jo odottivat sitä. Siis se hymy oli jo, kun sinne tultiin [naurahtaa], koska tiesi, että jotain kivaa on. Ja sitten, kun mä olen toiminut taas valmentajana pitkään, niin on aika virkistävää, ettei nyt suoraan puhutakaan mitään jostakin asiasta, joka voisi olla paremmin, vaan lähdetään vaan tekemään jotain kivaa. Ja erityisesti tämän koronan jälkeen se tuntui vielä kivalta, että emmehän me puhuneet siitä koronasta mitään. Niin, että vaikka tämä tehtävä oli jotenkin uida ulos siitä ankeudesta, niin me uitiin ulos tekemällä jotain ihan uutta eikä puhumalla, että kuinka kamalaa se oli tai miten siitä uudistui tai miten itse kukin selviytyi. Toki se vaihteli yritysten kanssa. Mutta se just, missä Leena oli mukana, niin he halusivat nimenomaan tätä taiteen tekemistä eikä niinkään puhua mistään muusta.

Pirre: Ehkä sellainen näkyi myös, että aika stressaantuneen ja kiireisen oloisina, ja vähän ehkä varauksellisestikin, nämä osallistujat tuli paikalle. Ja sitten se jotenkin kaikki unohtui sen parin tunnin aikana. Sitten he lähtivät sillein laulellen [naurahduksia], siis ihan kirjaimellisesti laulellen, takaisin töihinsä. Nämä olivat siis sellaisia hetkiä, että ne oli työpäivän aluksi tai lopuksi. Yleensä aluksi, että he jatkoivat siitä sitten perustehtävänsä pariin.

Päivi: Ja sä taisit olla tämmöisessä sosiaalialan yrityksessä?

Pirre: Joo, sosiaalialan yrityksessä. Kyllä, kaikki kolme kertaa.

Päivi: Niin, siellä on nuo kysymykset vielä pulmallisempia, kun se eristäytyminen ja turvavälit on niin ehdottomia. Sitten tämä oli tällainen vaateputiikkiyritys, missä me oltiin, niin se oli kevyempi kaikin tavoin. Heillä ei ollut ollut tällaista eristäytymisen velvoitetta.

Raili: No, mitä te ajattelette, kun tuossa yrittäjien kanssa puhuttiin, että he sanoi, että taiteilijat tekevät tosi korkealla laadulla sitä omaa taidettaan. Niin sitten, kun te menette sinne yritykseen, niin mitä se tarkoittaa se laatu sitten siellä niissä taidepajoissa? Mistä se laatu syntyy siellä?

Leena: No mun tilanteessa oli se, että mun luokse tultiin, koska mulla on keramiikkapaja ja sitä työtä, keramiikkatyötä, on hirveän hankala viedä jonnekin ulos, tiloihin, jotka ei ole asianmukaisia siihen työhön. Mutta ylipäänsä toi laatukysymys on semmoinen, että mä näen sen semmoisena henkisenä laadun antamisena niille ihmisille. Just tämä etukäteen odottaminen, sitten sen tilanteen mukavuus tai jopa hauskuus, niin kyllä siellä, jos malttaa irrottaa kädet työstä, niin muu aika kikatettiin tai naurettiin tai pidettiin hauskaa. Toki mulla oli koiranpentu mukana, mikä myös edesauttoi tähän tunnelman kepeyteen. Mutta kyllä mä luulen, että se laatu on semmoinen, että ne ihmiset saa itselleen sitä, että mä sain tehdä jotain normaalista poikkeavaa, opin uutta ja saan vielä jonkun valmiin upean asian, astian tai taide-esineen, joka ilahduttaa mua. Siitä jää sitten semmoinen ikuinen muistokin siitä hyvänolonhetkestä.

Päivi: Mä näen myös, että se on aika tärkeä se sen valmentajan tapa olla siinä. Koska aina silloin, kun tehdään jotain tämmöistä uutta taitoa vaativaa, niin helpostihan ihmiset hokevat sitä, että en mä osaa ja nyt tämä meni pieleen, että tästä tulee ihan huono. Niin silloin [naurahtaa], että sä rauhoittelet ja tulet vähän auttamaan, ja ”siitä tule ihan hyvä, usko vaan, tämä on tosi kaunis”. Paljon näitä tämmöisiä kannustavia kommentteja kuultiin sulta. Ja niillä on suuri, suuri merkitys, että pääsee sitten yli sen, että…

Leena: Aloittamisen kauhu.

Päivi: Niin.

Leena: Uuden materiaalin pelko.

Raili: Niin. Onko sulla Pirre tähän jotain?

Pirre: Tosi samoja asioita. Mutta myös sitten, kun mä menin sinne paikanpäälle, ja me teimme siis akryylimaaleilla, niin kyllä mulla, jos ajatellaan myös ihan tällaista laatua, niin oli ihan kunnon maalit. En mä vienyt mitään vesivärejä sinne, tai sormimaaleja, millä yritetään saada sitä samaa tulosta, mitä vaikka itse tekee akryylimaaleilla. Kyllä mä halusin tarjota heille, kun he ensimmäistä kertaa myös teki sitä pouring-taidetta, että he sai sen onnistumisen kokemuksen sitä kautta, että oli kunnon materiaalit, millä se on mahdollista. Ja ehkä siinä on myös se sellainen, että kun tuntee sen oman taiteenalansa, niin myös osaa tehdä siitä sellaisen paketin, mikä ensikertalaiselle antaa mahdollisuuden onnistua. Ja sitä kautta se lopputulos on myös iloa tuottava ja laadukas.

Raili: No sä mainitsit tuossa, nyt on ihan pakko kysyä, että mikä on pouring?

Pirre: Pouring on, siis akryylimaalit tehdään juokseviksi ja kaatomaalataan, valumaalataan. Se on ehkä sitä suomeksi.

Raili: Niin just.

Pirre: Tehdään tauluja sillain maalia valuttamalla ja kaatamalla.

Raili: Joo. Ja sun kanssa Leena tehtiin keramiikkaa, mitä se?

Leena: Käsin rakentamalla. Ihan omin käsin niin sanotulla makkaratekniikalla tai peukkutekniikalla pystytään tekemään ihan miten tahansa pieniä tai isompia esineitä. Mä käytän omassa työssäni sitä taiteen tekemiseen, mutta myös ihan käyttöesineiden tekemiseen. Ja useimmiten mun kurssilla tehdään astioita, koska ihmiset haluaa tehdä jonkun, mitä ne voi oikeasti käyttää. Ja niistä tulee, korkeapoltettu kivitavarasavi, niin se on aivan käyttökelpoinen jokapäiväisessä elämässä. Uuniin ei voi laittaa, mutta mikroon ja astianpesukoneeseen voi laittaa. Hyvässä lykyssä se palvelee loppuelämän se esine. Kyllä siitä tulee, ihan oikeita asioita tehdään, että ei mitään…

Päivi: Ja sillähän on moninkertainen arvo ostettuun nähden. Se on kuitenkin aika komeaa, että mä tein tämän itse. Niin mä ajattelen joka kerta, kun katson sitä. [myötäilyjä] Kuka tämän tekikään.

Raili: Niin ja ehkä vielä se lisäarvo siitä, tai joku erityinen arvo siitä, että se on tehty työssä, työpaikalla.

Päivi: Kyllä.

Raili: Työhön liittyvä asia.

Jennie: Joo, mulle tulee kanssa mieleen suora yhteys just siihen työyhteisön ilmapiiriin ja resilienssiin just, mistä tuossa aluksi puhuttiin. Niin se, että miten jonkun uuden, vaikka materiaalin, äärellä sitten kehtaa olla työporukassa. Ja mitä se valmennus siihen antaa sitten, kun huomaa, että se onnistuukin ja hei me selviydyimme tästä, vaikka se on ihan eri asia, minkä äärellä normaalisti ollaan siellä työpaikalla. Niin kuulostaako tämä semmoiselta tutulta myös teille?

Leena: Joo. Mä olen ainakin huomannut sen, että mulla on käynyt enemmänkin noita työryhmiä, erilaisia työporukoita, virkistäytymispäivinään, niin selkeästi se semmoinen työpaikan hierarkia helposti saattaisi siirtyä tänne. Mutta sitten yhtäkkiä se jotenkin hajoaa se kuviointi, että kaikki on kuitenkin samalla lähtötasolla siellä. Ei niistä sitten osaa sanoa, että kuka on kenenkin esimies tai mikä rooli kenelläkin on. Kyllä se jotenkin tasapäistää sitten se tekeminen sen, että jokainen on tietyllä tavalla aloittelija siinä hommassa.

Pirre: Kyllä, ehdottomasti. Tuossa oli ehkä sellainen hauska piirre, mulla oli kolme pajaa siis siellä samassa työyhteisössä, että he piti huolen siitä, kun me teimme myös yhteismaalauksia, että heidän taideteoksensa oli sillä tavalla piilossa, että kaikki sai kokea sen alusta lähtien. Että he ei vaikka näe viikon aikana siellä, että mitä muut on tehnyt. Siinä oli mun mielestä joku tosi suloinen huolehtiminen ja välittäminen, että me halutaan tarjota tämä sama ihanuus kaikille ilman, että he joutuvat, että kuulee etukäteen mitä tehdään.

Raili: Mulla tuli kanssa tuossa mieleen sitä, että tuollainen luottamushan siinä täytyy olla. Mistä se tulee se luottamus teihin ja sitten siihen tekemiseen ja siellä koko siihen hommaan?

Pirre: No varmaan yksi päätekijä on se, että he kokevat sen, että he tulee kuulluksi ja nähdyksi heti alusta lähtien. Että sinne ei ole tullut taiteilijaa, joka tekee jotain hienoa [naurahtaa], vaan että he onkin päähenkilöitä siinä. Ja on tuomassa jotain kokemusta ja elämystä heille. Mutta ei ole asettumassa tietäjäksi tai jotenkin yläpuolelle. Ja sitten tarpeeksi pienen askelin edetään eteenpäin, että jokainen kokee alusta lähtien, että mähän osaan, mähän kykenen tähän.

Päivi: Ja sitten, olen ollut sunkin työpajoissa jossain muissa yhteyksissä, mutta molempia koskettaa se, että kun sinne menee, niin siellä on jo paikat jokaiselle ja on esiliinaa ja on väripurkkia. Se näyttää semmoiselta mahdollisuuksien saarekkeelta tai joku ihme aarrearkku, että mua on odotettu täällä ja kaikki on niin kauniisti laitettu. Ja sitten siellä on ihminen, joka tasan tarkkaan tietää, mitä tässä tehdään, niin se on aika ihastuttavaa, joku on ajatellut meitä. Ja pitää huolta vielä koko sen matkan ajan tai prosessin ajan.

Leena: Joo, olen samaa mieltä tuosta kanssa, että siellähän on siis pöytä katettu. Sama kun menet ravintolaan, niin siellä on kaikki valmiina sulle.

Pirre: Joo, sama, kyllä.

Leena: Että varmasti se on sun työhuoneella sama juttu, että pöytä on katettu teitä varten ja mä olen se host. Nimenomaan mä voisin verrata tätä ravintolakokemukseen, että tämä on teille, ei mulle. Ja sen luottamuksen kasvattamiseen ja lisäämiseen vielä, niin mun mielestä se on sen ohjaajan ammattitaitoa, että sä osaat ohjata selkeästi ja tiedät, miten se aloitetaan, tämä homma, että pystyt opettamaan selkeästi. Ja kaikki saa onnistua, kaikki pääsevät onnistumaan.

Raili: Niinpä. Ja siitä syntyy sitten myös se luovuus.

Pirre: Kyllä.

Raili: Tai herää. [myötäilyjä]

Päivi: Tehän olette molemmat taiteilijoita, jotka on tehneet aika pitkään tätä hommaa.

Pirre: Joo.

Päivi: Niin mikä teidän mielestä siinä on olennaista, jos taiteilija haluaa tehdä työyhteisöiden kanssa? Mitä täytyy osata tai mitä täytyy tehdä, että se sujuu?

Leena: No ainakin täytyy tuntea se oma materiaali, mitä siinä on. Just tämä, että jos tapahtuu joku trouble siinä tehdessä, että miten tämä korjataan. Ja sillä päästään siihen onnistumiseen, kun mä osaan ohjata. Tai varo tekemästä tuota, koska sitten tapahtuu tämä ongelma. Lähinnä ammattitaito on ehkä se suurin asia, mikä auttaa tässä. Ja sitten tokihan se pitää konseptoida, että sä osaat käyttää sen annetun ajan tehokkaasti, että kaikki saa työnsä valmiiksi ja jotakuinkin samaan aikaan. Se pitää vaan etukäteen miettiä, mikä se on se kurssin tai koulutushetken konsepti.

Pirre: Kyllä. Ja mä itse koen aina tärkeäksi myös sen, että varsinkin, jos mä menen työpaikalle, että mä saan ensin keskustella tilaajan kanssa, että mä tiedän, mitä he odottavat ja mitä he toivovat. Ja myös siinä jo päästään käsittelemään se, että olenko mä oikea taiteilija siihen paikkaan. Onko mulla antaa sitä, mitä he odottavat ja toivoo. Ja huomasin sen myös sellaisesta, että se varauksellisuus tulee vähän jostain semmoisista vahoista tavoista, kun on joku tullut leikittämään ja laulattamaan. Tai he on kokenut sen niin, että tällaista leikkimistä, vaikka olisi niin paljon kaikkea tärkeämpää tekemistä. Niin josta ehkä silloin on jäänyt joku sellainen portti avaamatta jompaankumpaan suuntaan, että kaikki ei ole tulleet samaan tilaisuuteen.

Päivi: Mutta varmaan, mä itse ajattelen, että siinä tarvitaan myös sitä vuorovaikutustaitoa.

Pirre: Ehdottomasti.

Päivi: Että sä tykkäät olla ihmisten kanssa ja sä et säikähdä niitten reaktioita.

Pirre: Kyllä.

Päivi: Ja osaat kannustaa. Voisin kuvitella, että ihan kaikille taiteilijoille se ei tunnu luontevalta, kun se oma taide on sillä tavalla pääasiassa. [myötäilyjä]

Raili: No te olette tehnyt enemmänkin tätä tämmöistä yritysmaailmassa tapahtuvaa työskentelyä. Niin ensinnäkin, että mikä teitä sinne kutsuu tai miksi te teette? Mikä siinä on siinä yritystoiminnassa jotain semmoista, minkä vuoksi haluatte mennä yrityksiin?

Leena: No mulla ainakin on se, että pääosinhan teen työni yksin. Siis sitten, jos mä teen omaa työtäni, niin mä olen yksinäni siellä päivät pitkät. Ja ihmisten tapaaminen on hirveän antoisaa. Niin tämähän on yksi tapa kohdata ihmiset oman työn kautta, kun muutenhan ne ovat hyvin lyhyitä ne kontaktit osto- tai myyntitilanteessa. Ja sitten se, että haluaa antaa joillekin jotain kivaa, että se on musta ehkä se kaikista, ilahduttaa ihmisiä omalla työllään, niin sehän on ihan parasta. Ei ole hapannaamoja [naurahduksia] lähtenyt koskaan vielä.

Pirre: No mä olen myös yhdistänyt aikaisempia ammattejani tähän. Mä olen muun muassa työnohjaaja, niin mä olen alun perin aloittanut sen niin, että mä olen lähtenyt sitä kautta tuomaan taidemenetelmiä ja kokenut ne jotenkin tosi avaaviksi eri tavalla kuin vaikka puhuminen pelkästään joissain yhteyksissä. Ja sitten mä ajauduin tekemään noiden tutkijoiden kanssa yrityksissä töitä tuoden niitä taidelähtöisiä menetelmiä. He halusivat tutkia niitten vaikutusta ja sitä kautta oikeastaan innostuin yhä enemmän. Ja sitä kautta se tuli myös yhdeksi tavaksi toimia.

Raili: Eli jos nyt kuulijoissa on joku taiteilija, joka ajattelee, että mua kiinnostaisi tuo, niin nythän tämä on toteutettu tässä hankkeessa tämän hankkeen kautta, että tähän on rakennettu tämmöinen systeemi, jossa on ohjaaja ja sitten on kutsuttu taiteilijoita paikalle. Ja sitten tämä prosessi on tämmöinen hallittu. Mutta miten se voisi tapahtua jotenkin muuten kuin tämmöisen valmiiksi rakennetun prosessin kautta? Miten sä Pirre toimit?

Pirre: No, tuo on kyllä niin hyvä kysymys [naurahduksia]. Ja myös aika haastava kysymys. Nythän on kaikkia erilaisia hankkeita, vaikka Espoon kaupunki, en tiedä saako tässä nyt mainostaa. Mutta heillä oli sellainen hanke, ajatus oli, että samanlailla kun heillä on valikoima työnohjaajia, niin heillä olisi samanlailla valikoima taiteilijoita. Eli kun työyhteisöt siellä sisällä etsii itselleen kehittämispäivään tai johonkin muuhun ohjelmaa, niin ei olisikaan lähdettävä jotenkin internetistä etsimään, vaan olisi jo olemassa tällainen tarjotin eri taidealojen tekijöitä.

Raili: Mahtava käytäntö.

Pirre: Niin, se olisi tosi hienoa. Mutta oikeastihan se menee sillain, että kun joku on kohdannut ja käynyt, niin ne tilaukset tulee sitä kautta, että mä kuulin joltain, että on tällaista. Se myyminen on, tai jotenkin se markkinointi, ne on edelleen mulle ainakin henkilökohtaisesti ehkä haastavimmat koko tässä jutussa. Varsinkin semmoinen kylmämyynti, niin…

Raili: Niin, ei lähde.

Pirre: Ei lähde. Mutta onneksi on sitten tuottajia, jotka voi sitten eri tavalla, erilaisin välinein lähteä siihen.

Raili: No, minkälaisiin tilanteisiin tai mihinkä sua on kutsuttu esimerkiksi? Tai mitä sä olet tehnyt, minkälaisia tarpeita siellä yrityksillä on ollut, että on ajateltu, että nyt taiteilija olisi tässä hyvä?

Pirre: No, hirveän eripituisia ja erilaisia projekteja. Viimeksi oli esimerkiksi tällainen tiimi, jonka tekijät ovat ympäri Suomea. Eli he pääasiassa tapaa aina Zoomin kautta. Tai osa ei ole koskaan tavannut vielä livenä. Ja sitten heillä oli tällainen kehittämispäivä, jossa piti vähän tehdä visiota ja ehkä uudelleen pöllytellä strategiaa ja mitä kaikkea. Niin he halusivatkin tehdä sen toisella tavalla, että he pääsevät yhteyteen ensin toisiinsa ja sitten mennään sinne asiaan. Mutta sitten on ollut vaikka kokonainen vuoden pituinen prosessi, jossa on tehty uutta toimintamallia. Siinä käytettiin pääasiassa teatterimenetelmiä. Ja kerättiin tarinoita, käsikirjoitettiin pieniä pläjäyksiä. Sitten käsiteltiin koko yhteisön kanssa tällaisten tapahtumien ja kohtausten avulla niitä kysymyksiä, mitkä kaikkia ehkä jollain tavalla kosketti ja mietitytti. Se oli siis semmoinen vuoden proggis. Ja kaikkea tuolta väliltä. Tämähän on ihan mahtava aarrearkku [naurahduksia] tämä koko systeemi, kun vaan saa sen raolleen ja pääsee sinne mukaan. Niin hyvin erilaisia juttuja saa tehdä.

Raili: Mites Leena, onko sulla?

Leena: Mulla toistaiseksi nämä on ollut semmoisia yhden ja kahden kerran tapahtumia. Eli ensimmäisellä kerralla tullaan rakentamaan se esine, mikä tehdään. Ja seuraavalla kerralla maalataan ja lasitetaan. Ja kun toi keramiikan valmistusprosessi on pitkä ja hidas, se ottaa aikaa. Esimerkiksi vuoden kestäviä, jos sulla on ollut, niin se on jo aika suurisuuntainen toimenpide. Mutta nämä ovat tämmöisiä lyhytkursseja, mitä mulla on ollut. Tokihan kaikkea pystyy järjestämään, että sehän on vaan ideointi- ja resurssikysymys. Periaatteessa lähtökohta on se, että kaikki on mahdollista.

Päivi: Tässä Pirren jutussahan on tietysti se, että kun siinä on tehty sitä esimerkiksi strategiaa, että se vuorottelee, mitä siinä tehdään, että se ei ole pelkästään sen taiteen tekemistä. [myötäilyjä] Sitten mun teki tuohon mieli kommentoida, että Espoossa on näin kivasti tarjolla, mutta että tässä Eloisassahan on ollut sitten tarjolla yhtä aikaa työnohjaus tai sparraus ja sitten taiteet, ne on yhdistetty, että ne ei tule erikseen, vaan ne on samassa paketissa.

Raili: Kyllä. Ja ne on ollut ilmeisen hyviä paketteja, tämmöinen kokonaisuus.

Päivi: Niin, kyllä. Ainakin näiden osallistujien kommenttien mukaan.

Raili: Niin. Eli tässä kutsuttiin taiteilijoita mukaan ja kutsuttiin yrityksiä mukaan. Ja sitten etsittiin yritysten kanssa yhdessä ne parhaat matchit sitten, että ketä taiteilijaa tai minkälaista taidetta ja kuka se voisi olla.

Pirre: Ja oli kyllä ihana olla työparina. Sai keskittyä taiteen tuomiseen ja sen tekemiseen. Ei tarvinnut kantaa vastuuta siitä koko jutusta. Vaikka yhdessähän sitä mietittiin ja suunniteltiin. Mutta oli kyllä virkistävää, että sai tulla taiteilijana, eikä tarvinnut ottaa sitä kehittäjäviittaa ollenkaan mukaan, koska siinä oli sitten valmentaja työparina.

Raili: Niin.

Päivi: Silleinhän Pirre on erityinen, että hän on tämmöinen taiteilija-kehittäjä, että pystyy tekemään kumpaakin. Ja sitten taas tämä, mikä meillä oli Leenan kanssa, niin he eivät halunneet missään tapauksessa keskustella mistään [naurahtaa] työhön liittyvästä, vaan he halusivat nimenomaan tämän, että mitä kivaa voi tehdä. Pienyrittäjät usein joutuvat tekemään tämmöiset hommat työajan ulkopuolella, kun sosiaalialan puolella taas se on osa työaikaa. Sekin tuottaa tietenkin erilaisen lähtökohdan.

Raili: Joo. Tämä kyllä kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Olenko osannut kysyä teiltä nyt kaikkea, mitä haluaisitte kertoa? Nyt vielä tässä lypsän, että jos jotain sellaista, mitä haluaisitte sanoa, niin nyt. Onko vielä jotain, mitä haluatte sanoa?

Päivi: No kyllä tähän tämmöinen mainoslause tulee, että yrittäjät, ottakaa nyt ihmeessä se rikastava mahdollisuus käyttöönne. Koska siis se virkistävyyden ja uudelleen ajattelun ja uudelleen kohtaamisen ja yhdessä luomisen voima on sellaista, joka aivan varmasti palkitsee siihen arjen työhön. Ja voisin kuvitella, esimerkiksi tuommoinen strategia, että olisi pakko maalata välillä. Kun se, että istutaan jossakin pulpetin takana ja luodaan luovia ajatuksia, niin helpommin siinä tulee toistettua sitä samaa. Mä jytistän täällä käsiä [naurahduksia]. Painoarvoa näille.

Raili: Joo.

Pirre: Hyvin kiteytit.

Raili: Joo. No tähän on varmaan hyvä lopettaa. Kiitoksia Jennie. Kiitoksia Pirre. Kiitoksia Leena. Ja kiitoksia Päivi. Oli tosi kiva jutella teidän kanssanne tästä. Tämä podcast on toteutettu osana Euroopan sosiaalirahaston rahoittamaa Eloisa-hanketta.

[rauhallista kitaramusiikkia]