Tarinoita yhteiskirjoittamisesta 4: Tieteellisestä ammatilliseen julkaisemiseen

[Musiikkia]

Riikka Wallin: Tervetuloa MetroPodiaan kuulemaan tarinoita yhteiskirjoittamisesta. Me keskustellaan vieraiden kanssa siitä, mitä yhdessä kirjoittaminen antaa ja miksi sitä kannattaa tehdä. Pohdimme myös yhteistyön kiperiä tilanteita. Mä olen Metropolian julkaisuasiantuntija Riikka Wallin ja mä luotsaan näitä keskusteluja. Mulla on täällä vieraana suomen kielen ja viestinnän lehtori Eveliina Korpela meiltä Metropoliasta.

Eveliina Korpela: Moikka.

Riikka: Ja vanhempi yliopistonlehtori Johanna Komppa Helsingin yliopistosta.

Johanna Komppa: Moikka.

Riikka: Ihan mahtavaa, että te pääsitte tänne kertomaan teidän yhteiskirjoittamisesta. Te olette kirjoittanut yhdessä muidenkin kollegoiden kanssa Monikielisen työyhteisön oppaan, joka on julkaistu tänä vuonna Alma Talentilla. Teitä on siinä yhteensä viisi kirjoittajaa, eikö vaan? Sitten te olette samasta aiheesta julkaissut myöskin tieteellisiä artikkeleita, te yhdessä ja sitten vähän erilaisilla komboilla, eikö vaan?

Johanna: Kyllä näin on.

Riikka: Ihan ensi alkuun, miten te olette tutustuneet toisiinne?

Johanna: Me ollaan oltu väitöskirjan tekijöitä samaan aikaan, molemmat tehty väitöskirjaa suomen kielen alalta ja sitten meillä on sellainenkin tausta, että me ollaan oltu samaan aikaan Metropoliassa opettajina eri aloilla, mutta suomen kielen ja viestinnän opettajina täällä. Nyt ollaan eri organisaatioissa, mutta ehkä noin yleisesti meillä on aika samanlaiset intressit. Kielen oppiminen tietysti, kun ollaan oltu ammattikorkeakoulukontekstissa töissä molemmat, niin myös se työelämäyhteys siinä hyvin tärkeänä. Sitten me on tehty oppikirjoja tahoillamme ja inspiroiduttu myös niistä ennen kuin on ruvettu yhteisesti kirjoittamaan.

Riikka: Miten teidän yhteiskirjoittaminen on lähtenyt liikkeelle?

Eveliina: Todella hyvin, ja ehkä se johtuu tästä meidän pitkästä yhteisestä historiasta, että meidän on ollut helppo luottaa toisiimme, on ollut helppo jakaa sitä omaa osaamistaan, ottaa vastaan toiselta palautetta ja jotenkin tuottaa sellainen yhteinen näkemys, jossa molempien ääni kuuluu. Se on musta yhteiskirjoittamisessa tosi tärkeätä, että molemmat voi kokea, että tulee kuulluksi ja saa toiselta just sitä tukea, mitä siinä tilanteessa tarvitsee. Musta tuntuu, että Johanna on sellainen mua täydentävä kirjoituskumppani, että tuo siihen sellaisia näkökulmia, mitä ei itse ole ottanut huomioon ja tuo siihen sellaista tutkimuksellista otetta, mikä on ammattikorkeakouluvuosina jäänyt ehkä vähän taka-alalle. Se on ollut musta todella upeaa tässä meidän yhteistyössä.

Johanna: Meidän yhteistyö on vielä erityisesti voimistunut nyt, kun me ollaan tehty ihan yhteistä hanketta, jos ajatellaan vaikka tuota Monikielisen työyhteisön opasta, niin siinä se on sitten tietysti vielä konkretisoitunut voimakkaasti.

Riikka: Nyt te olette kirjoittanut aika tiiviistikin yhdessä, niin miten teidän yhteiskirjoittamisen suhde on kehittynyt?

Johanna: Niin kuin Eveliina tuossa sanoi, ehkä sitä, tämä kysymys, että miten se on kehittynyt, niin sitä on ehkä vähän vaikeakin jopa tarkastella, kun aika keskeinen osa siellä on se luottamus, ja sellainen, että oikeastaan tuntee toisen ja toisen toimintatavat ja tietää, että voi luottaa siihen, että jos me ollaan sovittu jotain, niin se tapahtuu, ja voi luottaa myös siihen, että jos mä jotain kirjoitan, niin toinen ei tyrmää sitä. Se voi tyrmätä sen, että tämä on nyt aivan, ei tämä nyt tähän mahdu tai tätä on liikaa, mutta se tyrmää sen hyvin kunnioittavasti. Siis että tavallaan, kun on kirjoittanut, niin se minun tekemäni teksti ei tule negatiivisesti tyrmättyä vaan sillä lailla rakentavasti ja kunnioittavasti, jolloin ehkä mä, ainakin se on sellainen, minkä nyt tunnistaa paremmin kuin aikaisemmin. Jos sitä ajattelee kehittymisenä. Ja juuri tuo, että toinen tukee toista siinä, meillä on erilaisia vahvuuksia, niin sen tunnistaminen on varmaan se kehittyminen meillä.

Eveliina: Ja me ollaan siinä mielessä erilaisia kirjoittajia, että Johanna osaa sanoa asiat tiiviisti ja ytimekkäästi, ja mä olen välillä vaikuttunut siitä, että Johanna pystyy sanomaan asian niin lakonisesti, ja siinä on kaikki se tärkein kiteytettynä. Kun mä itse rönsyilen, ja sitä täytyy lähteä sitten editoimaan ja muokkaamaan. Tässä on nyt tullut, viimeksi meillä oli, siis en muista, kuinka monta tuhatta sanaa liikaa oli meidän artikkelissa tekstiä, kun sitä vaan tuli, mutta me löydettiin siihen ratkaisu, että se jaettiin sitten kahdeksi artikkeliksi. On ollut tosi hauskaa huomata, että hyvin erilaisilla kirjoittajatyyleillä pääsee hyvään lopputulokseen, ja ehkä just sen takia, että voi täydentää toisen heikkoutta omalla vahvuudella ja toisinpäin.

Riikka: Te tulette tavallaan samasta taustasta, mutta nyt te työskentelette sillä tavalla erilaisessa organisaatiossa, että vaikka rahoitus ohjaa tekemään erilaisia julkaisuja. Näkyykö teistä ne erilaiset rahoitusasiat siellä, kun te teette yhdessä julkaisuja? Näkyykö se, että yliopistossa pitää tehdä vertaisarvioitua, tieteellistä ja ammattikorkeakouluissa kuitenkin pääpaino on ammatillisessa julkaisemisessa?

Johanna: Mä sanoisin ehkä, että tietysti siinä mielessä, luulen, että Eveliina on tässä vähän tuupattu sinne tieteellisen kirjoittamisen puolelle, että voi olla, että osa meidän julkaisuista olisi voinut tulla blogeina tai joinain raporttimaisina teksteinä, mutta nyt on lähtökohta se, että totta kai tästä kirjoitetaan tieteellinen artikkeli ja sitten tehdään muitakin. Ehkä se voi olla semmoinen paine, mikä yliopiston suunnalta tulee. Toisaalta yliopiston puolella puhutaan YVV:stä, eli yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta, ja myös sellainen yliopistokatsannon kannalta populaari tai ammattiyleisölle tehdyt julkaisut ja vielä laajemmin, niin kuin vaikka se Monikielisen työyhteisön opas, niin on tärkeitä. Mutta että ne ei tietenkään samalla lailla johonkin rahoitusmalliin tai semmoiseen sitten mene.

Eveliina: Ja sitten, kun me ollaan puhuttu Johannan kanssa esimerkiksi omasta työnkuvasta, niin myös yliopistossa lehtorilla on paljon opetusta, ja kirjoitushommia joutuu usein tekemään sitten vähän kaiken päälle. Ihan niin kuin ammattikorkeakoulussakin, että samalla lailla joutuu etsimään omasta työstä niitä kirjoittamisen paikkoja ja tilanteita, joissa voi keskittyä pitkäjänteisesti tekstiin. Samalla lailla yliopistossa hankerahoituksen kautta löytyy sitä kirjoitusaikaa ja tutkimusrahoituksen kautta pääsee keskittymään johonkin tiettyyn asiaan. Me ollaan löydetty ehkä enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin erottavia tekijöitä ammattikorkeakoulu- ja yliopistomaailmassa.

Riikka: Miten te koette, että se, että te tulette näistä erilaisista konteksteista, säkin sanoit, että sitä tutkimuksellisuutta on tavallaan tullut sun julkaisemiseen enemmän, Eveliina, niin miten se täydentää ja jotenkin parantaa itse asiassa sen toiminnan laatua?

Johanna: Musta tuntuu, että jos niitä julkaisuja, joita me on tehty, olisi tehty ikään kuin vain, sanotaan, norsunluutornista, että yliopistoväki on siellä omassa teoreettisessa akateemisessa kuplassaan, niin ne ei välttämättä olisi niin lähestyttäviä ja niistä puuttuisi semmoinen konkretia, jota tietenkin silloin, kun toimitaan ammattikorkeakoulukentällä ja on koko ajan hirmu voima-, tietysti se liittyy myös siihen, että meidän alue on tämmöinen, että me halutaan olla yhteistyössä työelämän kanssa ja nähdään sen arvo. Silloin, kun ammattikorkeakoulussa tehdään tietenkin vielä voimakkaammin yhteistyötä työelämätilanteissa ja tavallaan työelämäkonteksteihin, niin se on tuonut ehkä, sanotaan, voimakkaasti fylliä luurangon ympärille. Muuten oltaisiin saatettu jäädä vähän abstraktimmalle tai semmoiselle, että siitä voisi helpommin sanoa, että ei tämä toimi, nämä teidän jutut.

Eveliina: Mulle taas tämä tutkimusnäkökulma ja mahdollisuus tarkastella aineistoa, jota on kerätty pitkään ja jota meidän tutkimusavustajat on litteroinut ja pystyy oikeasti perehtymään johonkin asiaan paljon pitkäjänteisemmin, niin se on tuonut syvyyttä omaan kirjoittamiseen ja jollain lailla pystyy ehkä yliopistotutkijoiden avulla paremmin perustelemaan niitä ajatuksia, mitkä on ehkä herännyt havainnoista työelämässä tai opetuksessa. Niin nyt kun mulla on ihan oikea aineisto aikaa katsoa, että miten se käytännössä toteutuu, niin mä näen, että siinä on kyllä ihan valtavasti synergiaetua, mutta se vaatii hankerahoituksen ja että on oikeasti aikaa siihen aiheen äärelle pysähtymiseen.

Riikka: Ehkä se näkyy myöskin siinä, että jos te olette nyt, tai siis kun te olette nyt ihan kaupallisella kustantajalla tehneet sen laajalle, mutta kuitenkin ammatilliselle yleisölle suunnatun teoksen ja sitten tieteellisiä artikkeleita, niin näissä kuitenkin julkaisuprosessi ja myöskin kirjoittamisen prosessi on aika pitkä. Siinä on pitkä aikajänne, kun taas jos mietitään vaikkapa jonkun verkkolehden tai jonkun ammatillisen blogin tai muun, niin siellähän taas julkaisuprosessi on paljon nopeampi tai muuta. Onko teillä ollut jotain tämmöisiä aikajänteistä tulleita jotain jännitteitä tai oletteko te huomannut semmoista?

Johanna: Ei varmaan ehkä sellaista, että olisi, että toisen pitää odottaa, että saa kirjoittamishetken kesäkuussa vasta tai näin. Se ehkä liittyy siihen, että miten me rytmitetään ja aikataulutetaan kalentereihimme. Jos me on sovittu, että nyt on joku teksti, jota edistetään, ja meillä on yhteinen tavoite siinä, niin sitten sille löytyy. Se voi olla myös sen yhteiskirjoittamisen onni, että koska tietää, että kaverillakin se on siellä kalenterissa, ja ei kehtaa jättää kaveria pulaan, niin sille löytää omasta arjestaan sen ajan. Ja tietää myös, että ei ole yksin vastuussa tekstissä, jolloin mun ei tarvitse koko sitä merkkimäärä täyttää, vaan kaveri tekee sieltä myös osan. Silloin se on vähän helpommin palasteltavissa myös sinne arkeen, joka täyttyy paljon monesta muustakin tekemisestä kuin kirjoittamisesta.

Eveliina: Se on juuri näin, että jotenkin, kun on yhteiset intressit, yhteinen teksti ja yhteiset tavoitteet, niin jostain kumman syystä sitä yhteistä aikaakin löytyy, että kyllä ne kulkee käsi kädessä.

Riikka: Onko teillä ollut ihan, sanoit yhteistä aikaa, niin onko teillä ollut ihan semmoisia yhteisiä hetkiä, että te olette istunut yhdessä jossain sen tekstin äärellä?

Johanna: Kyllä vain. Meillä on, toisinaan tehdään vetoketjuperiaatteella, että on paloiteltu tekstiä ja sitten tehdään jokainen, tai jokainen, vaikka ajatellaan sitä meidän viiden hengen kirjaa tai sitten meidän muita tekstejä, niin jokainen tietää oman osuutensa, josta vastaa, ja sitten taas tehdään yhdessä. Ja tätä voi tehdä tietysti aikaan sitomatta, mutta sitten meillä on sellaisia sovittuja, että tehdään joko lähinä tai etänä, kummin vaan, kalenteriin merkittyä aikaa, että nyt yhdessä kirjoitetaan. Toki niin, että kaksi kursoria ei liiku samaan aikaan samassa tekstikohdassa, vaan että sitä on edelleen vähän katsottu, että kuka ottaa tai kumpi ottaa minkäkin kohdan juuri sillä hetkellä kirjoitettavaksi. Mutta se voi olla lähinä, esimerkiksi kirja on tehty niin, että me on oltu kaksi päivää kirjoitusretriitissä, istuttu saman pöydän ääressä viisi ihmistä, sama dokumentti, jokaiselle jaettu oma, ja vaihdeltu paikkoja aina, että nyt mä voisin tehdä tuota lukua ja nyt mä en enää jaksa tuota, niin voinko mä tehdä jotain toista ja näin. Sitten se on aina rytmitetty tietyin aikavälein, että nyt keskitytään kirjoittamiseen, ja sitten vaikka joko pomodoro-malliin 20 minuutin päästä tai 40 minuutin päästä pidetään tauko ja keskustellaan, jos tuli jotain kysymyksiä. Sitten taas jatketaan. Siinä se kaksi päivää menee, mutta kyllä siinä valmistakin syntyy.

Riikka: Onko teillä ollut semmoista, että olette katsonut ihan oikeasti sitä samaa tekstin kohtaa, vaikka, sekä kahdestaan tai sitten koko sillä viiden hengen porukalla?

Johanna: Kyllä meillä varmaan semmoisiakin, mutta silloin on yleensä niin, että sitten tehdään päätöksiä niin, että yksi kirjoittaa ja muut kommentoi, että ei niin, että siellä oikeasti yhteiskirjoitettaisiin niin, että kuka nyt tekee, kuka meni muuttamaan. Sitten se on ehkä enemmän jossain editointivaiheessa, tai katsotaan jotain, että miten tämä kohta nyt muotoillaan. On ollut vaikka sen tyyppinen kirjoittamisen vaihe, että on tekstimassaa jokainen itse käynyt kommentoimassa ja sitten katsotaan ne kommentit yhdessä läpi, että mitä muutoksia me tehdään yhdessä sinne tekstiin. Sen tyyppisiäkin tilanteita toki on, mutta että ei kuitenkaan, jos ajatellaan, että yhteiskirjoittamisesta voi tulla mieleen se, että sitten istutaan siinä yhden koneen ääressä ja vuorotellen painellaan näppäimiä, niin sellaista se ei ole koskaan ollut.

Eveliina: Mutta olihan meillä sellaisia hauskoja tilanteita tässä meidän viiden hengen kirjoitussessiossa, että jos joku siirsi jonkun ison kappaleen toiseen kohtaan siinä dokumentissa, niin kaikkien tekstit liikkui jonnekin, että yhtäkkiä huomasi, että nyt joku siirtää tätä mun kursoria. Mutta ne oli aika harvoja ja ne oli ihan keskusteltavissa. Siinä yhteiskirjoittamisessa, kun ollaan samassa tilassa, niin on se onni, että voi heti kysyä toiselta, että hei, mitä mieltä sä olet, tai siis sen 20 minuutin kirjoitussession jälkeen, että mitä mieltä sä olet tästä käsitteestä, että voidaanko vaihtaa tämä käsite tähän. Voidaan ylittää se yksi välivaihe, jossa kirjoitetaan kommentteja ja palataan niihin kommentteihin. Mutta mun täytyy sanoa, että mä olen sekä tämän Kielibuusti-hankkeen myötä, missä me ollaan Johannan kanssa, ja sitten tämmöisen Osallistumisen keinot monikielistyvässä työelämässä -hankkeen myötä, jossa me myös ollaan molemmat, niin tullut siihen tulokseen, että mä en välttämättä enää edes osaisi kirjoittaa yksin tai ainakaan kokonaan yksin. Musta on ollut niin palkitsevaa se, että on saanut palautetta omasta tekstistä, tai että on voinut työstää tekstiä yhdessä jonkun kanssa. Se tuo siihen niin paljon uusia näkökulmia, mitä ei olisi osannut muuten ottaa huomioon, että mä en varmaan…

Riikka: Mutta sähän kirjoitat kuitenkin yksinkin. Sähän olet juuri kirjoittanut myöskin yksin artikkelin, joka ilmestyy teoksessa, jonka toimittajana mä olen.

Eveliina: Nyt mun täytyy… Ai niin, oliko se se monikielistyvä hanke?

Riikka: Siis, Vastuullinen hankeviestintä, ja siihen sä olet nimenomaan siitä monikielisestä yhteisöstä kirjoittanut artikkelin, ja sen sä kirjoitit yksin.

Eveliina: Sen mä kirjoitin yksin, mutta siinä oli taustalla tämä koko verkosto, jonka kanssa näitä ajatuksia on voinut pallotella, että se synty jotenkin tosi valmiina, se artikkeli. Ehkä just sen takia, että ajattelutyö oli viety niin pitkälle. Mutta se artikkeli on semmoinen, että musta tuntuu, että mä voisin laittaa siihen vaikka Johannan nimen tai Inkeri Lehtimajan nimen tai Lari Kotilaisen nimen, että se on niin vahvasti jotenkin yhteisen ajattelun pohjalta syntynyttä.

[Musiikkia]

Riikka: Millaisia vinkkejä te antaisitte sellaisille henkilöille, jotka on vasta aloittamassa semmoista yhteiskirjoittamisen prosessia? Tuleeko teille mieleen jotain?

Johanna: Ehkä sellainen, mikä me on huomattu tuossa, että on hyvä, jos on sellainen mielenmaisema, että ei ole liian kiintynyt omaan tekstiin. Että se on ihan OK, jos joku sitä kommentoi, ja on ihan OK, että sitä muutetaan. Ajatuksena se, että ne kaikki kommentit ja muutokset tekee tästä meidän yhteisestä tekstistä parempaa, että se ei ole loukkaus minun ainutlaatuiselle sanoilleni tai minulle itselleni varsinkaan, vaan kyseessä on yhteisprojekti. Ehkä se silloin, kun lähdetään yhteistä tekstiä miettimään, niin tässä on, vaikka esimerkiksi se, että aikaa löytyy sitten, kun on yhteiset tavoitteet ja yhteinen päämäärä ja sellainen yhteinen henki sen tekemiseen, että liian rakastunut ei saa olla omaan tekstiin. Ja sitten jos olisi vielä sellainen kumppani, johon luottaa, ja että tavallaan palautteen anto tulee perustellusti ja niin kuin aiemmin puhuttiin, että se on semmoista kunnioittavaa, että tunnistetaan toisen osaaminen ja asiantuntijuus, vaikka se tekstikatkelma ei nyt tällaisenaan sovikaan tähän tai että täytyy muokata. Siitä tulee semmoinen hyvä henki siihen tekemiseen, ja silloin sitä jaksaa ja ei tule sellainen, että en mä nyt enää ikinä tuon kanssa rupea kirjoittamaan, vaan että sen täytyy olla arvostavaa.

Eveliina: Ja sitten, kun aloittaa yhteiskirjoittamisen, niin ylipäänsä on hyvä keskustella niistä aikatauluista ja pelisäännöistä ja pohtia myös itseään palautteen antajana. Mä en esimerkiksi koe, että meidän kirjoitussessiossa olisi ikinä keskusteltu siitä, onko jonkun tuottama teksti hyvää vai huonoa, vaan se on just lähinnä siitä näkökulmasta, että miten se toimii, se teksti, tässä kokonaisuudessa. Miten tämä teksti vaikuttaa muhun ja miten tätä tekstiä voisi muokata sillä lailla, että se istuisi paremmin tähän kokonaisuuteen tai mihin kokonaisuuteen se istuisi, jos ei se istu tähän. Se on enemmänkin just sitä tekstin funktioista keskustelua ja siitä, että miten se vaikuttaa lukijaan. Kuin siitä, että miten onnistunut sä olet tässä tehtävässä. Se on oikeastaan, nyt mä vasta tulen ajatelleeksi tätä, että se on ollut hyvin semmoista prosessiin keskittyvää, ei mitään lopputulosta tarkastelevaa.

Riikka: Musta tuo kuulostaa ihan myöskin semmoiselta, oikeastaan toimitustyön näkökulmasta, että mitä teoksen toimittaja, jos on artikkelikokoelma kyseessä, tai lehden toimittaja, niin sieltä tulee nämä kaikki samat asiat oikeastaan ja tämä palautteen antaminen ja palautteen vastaanottaminen. Se, että ymmärtää tavallaan sen, että yhdessä halutaan saada kyseisen teoksen tai kyseisen lehden yleisölle juuri oikeanlainen ja palveleva teksti ja miten sitä pystytään parantamaan. Mä sanoisin, että se ei ole vain ehkä, ei ole pelkästään yhteiskirjoittamiseen liittyvää vaan ylipäätänsä, että jos haluaa kirjoittaa ja julkaista sen jossain, niin nämä on perustaitoja. Mutta koetteko te, että se on eri asia, kun sitä tehdään yhteisesti kollegoiden kesken, versus, että on vaikka toimittaja tai tieteellisissä artikkeleissa on tietenkin vielä vertaisarviointi tai kaupallisella kustantajalta on kustannustoimittaja siellä toisessa päässä. Niin onko se erilaista, se kommentointi, sen kirjoittajaryhmän tai kirjoittajaparin kanssa, versus se, mikä sitten tulee sieltä julkaisukanavan tai julkaisupaikan puolesta?

Johanna: Sen voi ainakin sanoa, että se saattaa rakenteellisesti ja jos katsoisi vaikka, että minkälaisia ne palautekommentit on, ne saattaa olla aivan samanlaisia. Mutta se fiilis, kun sitä tekstiä on tehty yhdessä, ja sitten siinä on kommentoitu keskenään ja sitä on tavallaan, meillä on aina semmoinen, meidän mielestä tekstit on aina tosi hyviä siinä kohtaa, kun ne lähtee vaikka lehteen tai kustannustoimittajalle, että ne on ihan priimaa. Sitten kun sieltä tietenkin tulee palautetta, niin verrattuna tilanteeseen, jossa mä yksin ottaisin sen palautteen omaan tekstiini, niin onhan se hirveän paljon helpompaa, koska sen harmistuksen tai sellaisen, että tätä ei ollutkaan nyt ymmärretty tai miten tähän nyt tällaista kommenttia, joka toki tietysti, sen tavoitteena on parantaa, mutta se eka reaktio on torjuva, että miksi ei meitä ymmärretty. Niin se on ihan hirveän paljon mukavampaa tuhista sen kollegan kanssa, ja nukutaan yö ja todetaan, että itse asiassa tämä on ihan käypä kommentti, ja vaikka mä en olisi siihen osannut tehdä muutoksia, niin se kollega osaa jo siitä vähän vinkata. No, mitäs jos vaihdetaan tämä? Joo, itse asiassa, tehdäänkin tuollainen. Sitä kaikkea tekstin työstämistä, niin se ei tee siitä niin raskasta ja semmoista yksilösuoritusta ja että tämä on nyt mun vastuulla. Vaan se on jaettu ja se on keskusteltu, ja silloin siihen, niin kuin Eveliina sanoi, että on sitten helpompi kirjoittaa ikään kuin samoista aiheista muita tekstejä, koska on jotenkin vakaalla pohjalla, että nämä ei ole mun yksiä ajatuksia, jotka ei ole ottanut monia asioita huomioon, vaan se on keskusteltu.

Eveliina: Myös se, että me tulkitaan niitä kommentteja vähän eri lailla. Niin kuin sä aamulla sanoit, että sä tajusit, että ne yhdet kommentit, mitä me oltiin saatu siihen yhteen artikkeliin, niin oli itse asiassa tosi hyviä, että kun sä luit niitä uudelleen, että sieltä tuli hyviä vinkkejä eteenpäin. Se on musta hienoa. Sittenhän meillä on semmoinenkin työnjako, mitä mä koin, että minkä Johanna on tuonut tähän, sen lisäksi, että sä ymmärrät joitakin kommentteja paremmin, niin Johanna on myös paremmin perillä siitä, että kenelle me kirjoitetaan, kun me kirjoitetaan johonkin tiettyyn lehteen. Sä olet aika hyvin ainakin tässä yhdessä meidän artikkelissa ottanut selvää, että tässä lehdessä julkaistaan tämän tyyppisiä artikkeleita ja tällaisia lukijoita tällä lehdellä tavoitetaan, että koetetaan freimata sitä meidän juttua uudelleen tähän suuntaan. Se on ollut musta tosi arvokasta, että musta tuntuu, että mulla ei olisi samalla lailla kompetenssia hakea kehystä sille omalle tekstille, nimenomaan sieltä tieteen maailmasta, kuin mitä Johannalla. Ehkä siitä, että sä olet kirjoittanut enemmän näitä vertaisarvioituja tekstejä, niin sä osaat paremmin niitä refereiden kommenttejakin lukea ja tulkita sitä, että mihin on pakko tarttua, mikä me voidaan ohittaa. Se on ollut todella opettavaista ja palkitsevaa.

Riikka: Sä olet Eveliina sanonut kanssa, että kirjoittamisesta tekee erityisen palkitsevaa se, että te tulette vähän eri suuntauksista ja teillä on vähän eri metodeja käytössä siinä teidän tutkimuksellisessa otteessa. Haluatteko te kertoa vähän tästä, miksi se on niin palkitsevaa, mikä siitä tekee palkitsevan?

Eveliina: Se, että mä en ikinä osaisi tehdä sellaista analyysiä, mitä Johanna tekee, ja silti mä voin olla mukana siinä samassa artikkelissa. Se jotenkin lisää sitä omaa ammattitaitoa, että näkee, että aineistoa voi lähestyä tuosta näkökulmasta ja siitä voi kirjoittaa näin.

Riikka: Miten sä koet, Johanna?

Johanna: Sama juttu, että jos me tiputellaan tässä nyt ikään kuin meidän taustoja, niin Eveliinan tutkimuksellinen ja tavallaan koulutustausta tulee keskusteluanalyysistä. Eveliina analysoi vuorovaikutusta ja puhetta ihan tuosta vaan ja tosi tarkasti, ja sä tunnet sen perinteen. Mä tulen taas suunnasta, ja mun kiinnostuksen kohteet liittyy teksteihin ja tavallaan ihan toisenlaiseen vuorovaikutukseen. Sitten toisaalta tämmöisiin toiminnallisiin kehittämissuuntiin, toiminnallisiin, ajatellaan vaikka tämmöistä toimintatutkimusta ja tuon tyyppisiin rakenteisiin. Se, että me tullaan eri suunnista helpottaa tietenkin myös sen, että me voidaan lähestyä erilaisia, tai samaa aihetta eri suunnista ja löytää myös erilaisia julkaisukanavia. Niin kuin Eveliina tuossa vähän viittasi aikaisemmin, että yhteen tekstiin tuli liikaa tavaraa, ja nyt me todettiin, että siitä tulee kaksi erillistä artikkelia. Me ollaan molemmat kirjoittajina siinä, mutta painotukset tulee vähän eri kohdista, mutta että ihan yhtä lailla sitä tehdään. Sitten voidaan, toiseen Eveliina panostaa enemmän juuri sen keskustelun tarkasteluun, ja toisessa mennään enemmän muita menetelmiä.

Riikka: Kuulostaa siltä, että te olette oppinut toisiltanne oikeasti aika paljon asioita. Mä ajattelen ainakin itse, että kirjoittaminen on aina ajatteluprosesseja ja aina oppimisprosessi. Mitä te olette yhteiskirjoittamisesta oppinut toisiltanne nyt tässä viimeisten projektien aikana?

Johanna: Eveliina taisi aikaisemmin vähän vinkatakin, että me ollaan aika erilaisia kirjoittajia, tai että miten tekstiä syntyy vai syntyykö ollenkaan. Mä olen se, joka… Mulle luontainen tapa olisi se, että mä yritän kirjoittaa aika tiiviisti, ja mun mielestä muutama virke sanoo kaiken, ja sitten mä ihmettelen, kun miten niin se ei aukea vastaanottajalle. Eveliina on taas sen tyyppinen, että sieltä hurahtaa kolme kappaletta aiheesta ihan tuosta vaan ja A4 täyttyy helposti, ja mä olen oppinut siitä, että mäkin voisin antaa ikään kuin, sen sijaan, että mä jotenkin jään vähän jumiin ja miettimään, että miten tämä nyt pitäisi sanoa, niin mä vaan antaisin kirjoittaa itseni ensin. Antaa vaan tulla vaikka vähän hölmöjäkin ja sitten lähdetään editoimaan. Nyt en sano ollenkaan, että Eveliinan kappaleet olisi mitenkään hölmöjä, vaan että sulta tulee helpommin enemmän tekstiä, josta pystyy lähteä muokkaamaan. Mutta jos teksti on liian tiivis, sitä on pakko lähteä lihottamaan, jos se ei aukea muille, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta. Nyt mä olen pyrkinyt semmoiseen toisenlaiseen toimintatapaan omassa kirjoittamisessa. Se lisää meidän tekstien merkkimääriä, mutta sitten me vaan jatketaan sitä editointia.

Eveliina: Mutta sä, Johanna, olet myös mulle kyllä opettanut sitä, että miten voi omasta lingvistisestä boksista tulla ulos ja lähteä kirjoittamaan vaikka yhteiskuntatieteelliseen lehteen, koska meillä on paljon myös yhteiskunnallista sanottavaa. Ammattikorkeakoulussa mä huomaan, että me tehdään paljon ikään kuin poikkitieteellistä, tai me tehdään paljon eri tieteiden edustajien kanssa töitä. Nyt musta on ihan mahtavaa ollut, että yliopistossa tätä samaa on voinut jatkaa ja mä olen uskaltautunut tähän, että mä voin referoida jotakin tieteellistä artikkelia, joka ei ole ollenkaan mun omasta alasta ja mä voin tehdä sitä uskottavasti ja yhdistää siihen omia löytöjä ja havaintoja.

Riikka: Teidän se ydin on monikielisyys. Miten se näkyy teidän teksteissä?

Johanna: Tutkimusaiheena tietysti pääsääntöisesti. Nyt me ollaan laajennettu, tai siis me myös kirjoitetaan muilla kielillä, pääsääntöisesti on nyt julkaistu suomeksi, mutta nyt meillä on juuri, meillä on paraikaa kolmea artikkelikäsikirjoitusta, ne vähän eri vaiheissa, mutta tämä, mikä on kaikkein viimeisimmillään ja jo ihan kohta lähtee lehteen, niin se on sitten englanninkielinen teksti. Siinä on tietysti vielä oma juttunsa siihen päälle, että miten me käytetään englantia ja kuka editoi sitä ja katsoo, että se on vielä semmoinen yksi kerros siihen tekemiseen. Mutta että ehkä se mulle tulee ekana tuosta monikielisyydestä tässä kohtaa mieleen.

Eveliina: Siis että meidän monikielisyys aika lailla tosiaan keskittyy ehkä suomeen ja englantiin ja siihen, että meidän tutkimuskohteiden ensi kielet on hyvin moninaisia. Mutta meidän esikuvamme tulee Ruotsista, tämmöinen Språkombud-malli. Näiden ruotsalaisten tutkijoiden kanssa me ollaan myös oltu tekemisissä, että kyllä me tässä projektissa ollaan saatu ottaa myös kouluruotsia käyttöön, kun ollaan luettu heidän materiaalejaan. Täytyy tunnustaa, että meidän teksteissä vielä hyvin vähän näkyy siinä tekstitasolla sitä monikielisyyttä muuten kuin että meillä on englanninkieliset tiivistelmät.

Johanna: Koska meidän aineistotkaan, niin ne on suomenkielisiä, vaikka aineistoja on tuottanut hyvin erilaisilla kielitaustoilla olevat ihmiset, että niin kuin sanoit, niin siellä tekstitasolla ei ole erikielisiä, ne ei ole monikielisiä, että ne noudattaa tällaista aika tyypillistä tieteellistä, tai että yksi artikkeli on aina yhdenkielinen, että se on, kuitenkin aika yksikielisiä ne tekstit.

[Musiikkia]

Riikka: Jos katsotaan tulevaisuuteen, niin mitä te haluaisitte kokeilla yhteiskirjoittamisen tai ehkä yhteisjulkaisemisen, jos katsoo laajemmin sitä käsitettä, niin siihen liittyen? Nyt saa haaveilla. Sano villit haaveet ääneen, niin ehkä ne toteutuu.

Eveliina: Ainakin mä haluaisin jatkaa tätä yhteiskirjoittamista, että tämä ei jäisi pois työtehtävistä sitten, kun hankerahoitus lakkaa, että tämä on niin palkitsevaa. Mä luulen, että meillä erilaiset yhteiset projektit jatkuu tämänkin jälkeen. Ja sitten se, mikä ehkä Johannan kautta on tullut mulle myös, että kaikesta, mitä me tehdään töissä, niin kaikesta siitä kannattaa kirjoittaa, tehdä siitä artikkelia, niin että se laajenisi ja että oma näkemys siihen omaan työskentelyyn syvenisi. Siitä mä haluan pitää kiinni, että ammattikorkeakoulun lehtorinakin, kun teen sitä työtä, niin vinkkaan aina Johannalle, nyt mulla olisi menossa tällainen opintojakso, tällainen kurssi, että mitä me voitaisiin kirjoittaa tästä, että mistä näkökulmasta tätä teemaa voisi lähestyä. Sen mä toivon.

Johanna: Ja mä luulen, että kun meillä on ollut näitä intressejä, ja sehän nyt ei ole jäänyt vaan meidän kahden kirjoittamaksi, vaan meillä on voimakkaat yhteistyösiteet tuonne työelämään päin, että me tehdään vielä runsaasti tekstejä, joissa kirjoittajia tulee myös työelämäkonteksteista, että saadaan, ne on ihan toisella tavalla vaikuttavia, kun siihen tulee aito ääni yhdistettynä meidän havaintoihin. Joskus voi olla niin, että kun me ollaan ehkä, välttämättä kaikki kirjoittajat ei ole niin rutinoituneita, mutta sitten me voidaan yhdessä kuitenkin, tavallaan se asia saadaan paperille, kuka sitten enemmän ottaakin kirjoittamisesta vastuuta tai kokee sen omakseen enemmän. Hirveän monen ihmisen kanssa olisi kiva kirjoittaa yhdessä ja saada paljon parempia tekstejä, sanoisin, kuin että jos minä tai Eveliina tai kuka tahansa yksinään niitä pähkäilisi ja kirjoittelisi.

Riikka: Kiitos oikein paljon teille.

Johanna: Kiitos.

Riikka: Tässä vaiheessa mä haluan myöskin kiittää kollegaa Laureasta, Maija Merimaata, joka on suunnitellut tämän jakson sisältöä mun kanssa, ja ennen kaikkea me varmaan kiitetään kaikki yhdessä kuulijoita. Tarinoita yhteiskirjoittamisesta -podcast on tehty Haaga-Helian, Laurean ja Metropolian 3AMK-yhteistyönä.

[Musiikkia]