Toivoa ja teetä yrittäjille 1: Luovuus yrittäjän voimavarana

[teetä kaadetaan ja lusikka kilisee kupissa, kun teetä hämmennetään]

Naisen ääni: Tervetuloa Toivoa ja teetä yrittäjille -podcastiin. Tämä podcast on syntynyt osana Toivo@Tee-hanketta vuosina -22 ja -23. Tämän podcastin keskusteluissa syvennytään keinoihin, joilla voidaan edistää erityisesti mikroyrittäjien hyvinvointia ja uusiutumista kriisitilanteissa.

[lusikka kilisee teekupissa]

Päivi Rahmel: Linjoilla on tänään hankkeessa InCrisis-työskentelyä ohjanneet Metropoliassa toimiva lehtori Päivi Rahmel ja Aikataiteen perustaja Pirre Toikkanen. Olemme tänään keskustelemassa yrittäjän todellisuudesta kriisin keskellä ja pohdimme sitä, miten taide, vertaisvoima ja tässä tapauksessa erityisesti tarinallinen lähestymistapa ja voimauttava valokuva palvelivat ja voivat palvella kriisistä selviytymistä. Minä olen Päivi Rahmel, ja oma ymmärrykseni ihmisen kokemuksista kriisissä pohjautuu psykodraamaan ja näihin tarinallisiin työtapoihin pitkän kokemuksen kautta. Ja Pirre taas liittyy vahvemmin taiteeseen. Hän toimii oman Aikataide-nimisen yrityksensä luotsina ja omaa pitkän kokemuksen taiteen ja kehittämisen konteksteissa tai tämmöisissä tilanteissa. Meitä molempia yhdistää rakkaus tarinoihin ja tarinateatteriin. Näistä maailmoista rakentui myös valmennuskokonaisuutemme toivon ja tekemisen InCrisis-osuudessa. Mun mielessä on ensimmäinen kysymys sulta Pirre. Mitä sä ymmärsit yrittäjäkriisistä juuri koronan aikana silloin, kun tämä meidän työpaja toteutettiin?

Pirre Toikkanen: Ainakin sen, että kaikkia yhdisti sellainen, että kalenterit tyhjentyivät yllättäen. Kaikki jo sovitut työkeikatkin menetettiin ja syystä, johon ei voinut itse vaikuttaa. Se oli varmaan se, mikä aiheutti myös sen kriisin, että on tilanteessa, mihin ei pysty itse mitenkään vaikuttamaan.

Päivi Rahmel: Niinpä. Mehän oltiin koko yhteiskunta siinä kriisissä. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Ja muistan mieleen jääneen kommentin yrittäjien puheenvuoroista, että tämä oli sikäli kaikkein hirvein ja hurjin ja kovempi kriisi kuin aikanaan lama sen takia, että tässä kaikki jäivät yksin. Sä saanut tavata ketään, etkä tiennyt, miten voi toimia. Ja se epävarmuus tulvi sisään joka ikkunasta ja ovesta.

Pirre Toikkanen: Kyllä.

Päivi Rahmel: Mitä sä näit yrittäjien toiminnasta näissä hankalissa hetkissä ja tässä ihmeellisessä uudessa tilanteessa?

Pirre Toikkanen: Ainakin sen, että kun mikään totuttu tapa ei toiminut, sitten lähdettiin rohkeasti kehittämään uutta ja etsimään ihan uusia väyliä ja keinoja, millä selvitä siitä tilanteesta. Sellaiset luovat ongelmanratkaisutaidot otettiin käyttöön.

Päivi Rahmel: Toi on sellainen, mitä mä kanssa aivan kerta kaikkiaan ihmettelen ja arvostan suuresti yrittäjien toiminnassa, että he pystyivät orientoitumaan tosi nopeasti uudella tavalla. Se ilmeisesti on jotenkin aika monien ihan DNA:ssa, että ei jäädä tuleen makaamaan, vaan heti haetaan se, että miten tästä selviytyy. Ja sitten vielä se, ettei jäädä odottamaan, että joku työnantaja ratkaisee. Minä ratkaisen. Minä etsin jonkun uuden suunnan. Tässähän oli ihmisiä, jotka alkoivat tehdä jotain ihan muuta, ja toisille siitä tuli suorastaan unelmienkin täyttymys, kun pöytälaatikossa oli muutama muukin idea, jonka nyt saattoi ottaa käyttöön, kun se pääliiketoiminta ei onnistunut. En unohda koskaan niin suurta toimeliaisuutta ja asenteellista valmiutta suostua uusiin käänteisiin.

Pirre Toikkanen: Mm.

Päivi Rahmel: Miten sä kuvaisit meidän työskentelytapoja siinä, kun mehän tultiin heidän tuekseen? Mikä muuten on aika kiva asia, että joskus yrittäjän luokse tulee joku ja antaa auttavan käden. Mutta minkäslainen käsi me ojennettiin ja millä työtavoilla me toimittiin?

Pirre Toikkanen: Mehän alettiin tehdä heidän kanssaan tarinaa ja tarinallisuuden lisäksi käytettiin myös voimauttavaa valokuvaa. Näiden sekä tarinallisuuden että voimauttavan valokuvan kautta annettiin mahdollisuus jotenkin pysähtyä sen oman tarinan äärelle ja myöskin niitten vahvuuksien ja osaamisalueiden äärelle, mitä just ehkä siinä hetkessä tarvitsee.

Päivi Rahmel: Tuosta mulle tulee heti hyvä mieli, kun mä muistan sitä, koska se oli aika suuri lahja itse kullekin pysähtyä oman elämänsä äärelle. Pienyrittäjä on yleensä semmoinen, että se on melkein 24/7 vauhdissa tehden ja tehden ja tehden sitä omaa työtään eikä osaa ottaa itselleen aikaa tarkastella omaa toimintaansa tai katsoa sitä vähän kauempaa. Ja yhtäkkiä sä pysähdytkin kysymään, että kuka mä olen tai minkälaista tarinaa mä tässä yrittäjyydessäni kerron, ja sitten tulee myös välineitä siihen, miten sen löytää tai miten sen voi hahmottaa.

Pirre Toikkanen: Ja ehkä sen oman polun läpikäymisen kautta sai kytkennän myös niihin unelmiin, jotka ovat sinne pöytälaatikkoon unohtuneet.

Päivi Rahmel: Kyllä ja sitä, että millä tavalla haluaa jatkaa, millä tavalla haluaa rikastaa sitä omaa yrittäjyyttään. Ja tietysti se, että kun siinä oli vertaisvoimaa, niin siinä saa sellaista palautetta, mikä usein jää kuulematta. Jos toiset ihastelevat jotain sun toimintatavassasi, niin toki se vahvistaa.

Pirre Toikkanen: Ehdottomasti.

Päivi Rahmel: Ja kriisin keskellä on aika kiva saada vahvistusta ja uskoa ikään kuin siihen, että kun tämä on ohi, sitten mulla käynnistyy uudet moottorit.

[lusikka kilisee teekupissa]

Päivi Rahmel: Kun me tehtiin sitä tarinaa, sehän lähti liikkeelle siitä, että me ensin etsittiin ihan muutamilla sanoilla pieniä runoja. Haiuiksikin niitä kutsutaan. Sitten lähdettiin laajentamaan sadan sanan raapaleeksi kutsuttuun pieneen tarinaan ja sitten viimein tehtiin pitkä tarina. Koko ajan siinä oli tärkeässä osassa nämä valokuvat. Kerros vähän niistä, miten me niitä käytettiin.

Pirre Toikkanen: Kyllä. Siinä ihan aluksi jokainen sai etsiä valokuvia oman polkunsa varrelta ehkä sen työkuvan kautta ja sen oman yrittäjyyden kautta, mutta myös ihan sen kautta, että millainen työntekijä mä olen tai miten mä tätä mun työtäni teen. Ja niitten kuvien kautta sekä tehdä itsellensä vähän näkyvämmäksi tarinaa, mutta myös kaikille muille. Se toimi tosi hyvänä myös tutustuttamistapana. Musta tuntuu, että se, että tarinallistettiin ja tuotiin kuvien kautta sitä omaa yrittäjyyttä ja tilannetta esille, hitsautti tosi nopsaa sen pienryhmän myös yhteen. Siihen syntyi semmoinen tuttu ja turvallinen tunnelma, missä oli helppo jakaa myös vähän hankalampiakin kysymyksiä.

Päivi Rahmel: Kyllä, ja isoja kysymyksiä.

Pirre Toikkanen: Ja isoja kysymyksiä.

Päivi Rahmel: Ettei vain hyvän päivän tuttavuutta. Niiden valokuvien valinta oli aika merkityksellistä. Mä oikeasti siinäkin pysähdyn katsomaan, mitä mä valitsen, koska meillähän oli joku 5 tai 10 valokuvaa. Mä itse mietin, just kun Facebook tarjoaa PastBookia ja tuo kymmenittäin, sadoittain valokuvia. Niitä tursuaa niin paljon, että jotenkin katoaa se, mikä tässä on kaikkein tärkeintä. Tuossa se fokus meni olennaisiin kuviin ja että he itse valitsivat, mikä mulle tästä eletystä on kaikkein tärkeintä. Mä ajattelin, että se aika tärkeä vaihe, valinta.

Pirre Toikkanen: Kyllä.

Päivi Rahmel: Ja sitten tietysti se, että ne jaettiin, josta syntyi tämä, että yhtäkkiä kaikki kokevat tuntevansa toinen toisensa.

Pirre Toikkanen: Kyllä. Miten sä koit, oliko sillä valokuvatyöskentelyllä siihen tarinallisuuteen merkitystä?

Päivi Rahmel: No oli tietenkin, koska muistihan on aika jännä, että mitä me muistetaan. Ne valokuvathan tietenkin herättelivät sitä muistia ja avarsivat sitä. Sitten kun niistä kertoo, yhä tarkemmin muistaa ja ikään kuin paksuuntuu se tarina tai se tulee vivahteikkaammaksi. Ja kun sitä saa vaiheittain tehdä, se alkaa muovautua. Myös sen muodon antaminen on aika tärkeätä, että mä löydän juuri oikeat sanat yhtä lailla kuin mä löydän oikeat valokuvat. Juuri ne sanat, jotka mä haluan itsestäni sanoa ja millä haluan elämästäni kertoa.

Pirre Toikkanen: Kyllä.

Päivi Rahmel: Nämä mun mielestä sopi tosi hyvin yhteen. Mitäs sä ajattelet, minkälaisia ohjeita sä antaisit henkilölle, joka saattaisi innostua, että niinpä, mikäs se mun elämäni on ollut ja alkaa katsoa valokuviaan? Onko siihen jotain ohjetta?

Pirre Toikkanen: Voisi siihen ainakin sellaisen ohjeen antaa, että lempeillä silmillä ja vahvuuksia etsien. Vaikka tällaisen voimauttavan valokuvatyöskentely kautta voidaan myös tarkastella niitä haasteita, missä on oltu, sitten kuitenkin ehkä vielä enemmän fokusta siihen, mitä mä haluan nyt, että muut näkevät, mitä mä haluan näyttää muille. Eli minkälaisia kuvia mä haluan yrittäjänä itsestäni näyttää tai siitä työstä, mitä mä teen. Oikeastaan niillä peruskysymyksillä voi jo lähteä liikkeelle.

Päivi Rahmel: Niin.

Pirre Toikkanen: Mitkä näistä kuvista välittävät sitä viestiä, mitä mä haluan ja toivon, että muut näkevät.

Päivi Rahmel: Niinpä. Tässä tarinallisuudessahan on se ajatus, että elämä ei ole joku objektiivinen tapahtuma, joka perustuu faktoihin, vaan se on se, mitä mä poimin siitä, mistä näkökulmasta mä sitä katson, minkä merkityksen mä annan niille asioille, mitä mun elämässäni on tapahtunut.

Pirre Toikkanen: Mm.

Päivi Rahmel: Se on meidän elämämme ihan valtaisa taikasauva, koska me voidaan muokata tai luoda elämäämme sellaiseksi, jossa on hyvä elää. Mun tekee mieli noista kuvista vielä sanoa se, kun tähän tuli se voimauttavan valokuvan mahdollisuus. Silloin näillä osallistujilla oli mahdollisuus kutsua sinut sellaiseen paikkaan ja aikaan, jossa he halusivat tulla kuvattavaksi. Kerros vähän, miten se prosessi ja se vaihe eteni.

Pirre Toikkanen: Sehän oli kyllä mun näkökulmasta yksi kaikista ihanimmista vaiheista, kun pääsee tapaamaan ihmisistä hänen omassa ympäristössään ja saa luotua sellaisen vuorovaikutuksen, että toinen myös uskaltaa antaa mun katsoa ja tehdä näkyväksi sitä osaamista ja lahjakkuutta, mitä kullakin on. Voimauttavassa valokuvassa vaikka otetaan kameralla kuvia, se katse on tärkein, eli myös asettuu lempeän katseen alle tai katsottavaksi ja toisaalta kuvaaja saa katsoa lempeästi. Nehän ovat jo aika ihania asioita. Ja sitten pikkuhiljaa päästiin siihen kysymykseen, että miltä tämä näyttää ulospäin, minkä mä haluan näkyvän ja mitä mä toivon. Ne olivat kyllä mun mielestä aivan mielettömän hienoja ne kuvat. Ei siksi että otin ne, vaan siksi että kuvattavat olivat miettineet, mitä he haluavat tehdä näkyväksi, missä ja milloin.

Päivi Rahmel: Siitä mä kuulin paljon kertomuksia, että kuinka ihanalta se tuntui, kuinka erityiseltä se tuntui, että joku tulee minun maailmaani ja katsoo minua lempein silmin tai rakastavan katseen kautta…

Pirre Toikkanen: Mm.

Päivi Rahmel: …ja mun kanssa yhdessä etsii sitä, kuka mä olen ja heijastaa takaisin jotain mun kysymyksiäni tai on mun lähelläni, jos mä olen epävarma, että onko tästä nyt mihinkään. Ihminen yleensä aina itseään kuitenkin myös epäilee, vaikka sitä kauneutta haluaa tai voimaa haluaa näyttääkin.

Pirre Toikkanen: Ja vaikka on aina kyse tavoitteellisesta työskentelystä, että heilläkin oli kaikilla etukäteen jo tämä tehtäväksianto. He saivat miettiä rauhassa sitä, että mitä haluavat tehdä näkyväksi. Silti on aina kyse luovasta prosessista, joka yllättää.

Päivi Rahmel: Niinpä.

Pirre Toikkanen: Ihan tarkkaan ei voi koskaan tietää, mikä se lopputulos on. Ja se on myös kaikille yksi kauhean antoisa pala sitä prosessia, että vau, ai tällainen. Tämä onkin just sitä, mitä mä haluan tehdä näkyväksi, vaikken osannut sitä ehkä edes ajatella etukäteen.

Päivi Rahmel: Niinpä ja sittenhän tässä semmoinen voimauttava tai terapeuttinen ulottuvuus kertautuu moneen kertaan. On kuvia katsottu ja sitten valittu, nähty ja jaettu. Ja sitten tulee tyyppi kotiin ja katsoo lisää ja yhdessä valitaan. Ja sitten ne tulevat vielä sinne ryhmään.

Pirre Toikkanen: Mm.

Päivi Rahmel: Silloin kun tuommoinen myönteinen ilmapiiri, suorastaan rakkaudellinen ilmapiiri, rakentuu, ihmiset näkevät hurjan kauniita ja monia asioita. Se on vähän semmoinen suihkutus jotain mahdollisuuksia tai sitä hyvää, mitä minusta voi nähdä.

Pirre Toikkanen: Mm.

Päivi Rahmel: Miten sä ajattelet, että miten se tarinallisuus tässä toimi, kun alettiin luoda sitä tarinaa ja sanoittaa kaikkea näistä kuvistakin löydettyä?

Pirre Toikkanen: Mun mielestä se toimi kyllä aivan loistavasti tässä. Se, miten ihmiset yllättivät itsensäkin, että millaisilla sanoilla he haluavat vahvistaa sitä viestiä ja tuoda niitä omia toiveita ja unelmia näkyväksi ja myös ehkä sitä koko kuljettua kaarta. Sieltähän syntyi vaikka minkälaisia tarinoita sekä realistisia tarinoita, mutta myös vahvoja symbolisia tarinoita, jotka varmaan kantavat koko loppuelämän.

Päivi Rahmel: Niinpä, lohikäärmeen kesyttämisestä.

Pirre Toikkanen: Kyllä.

Päivi Rahmel: En muista, mitään muita näitä metaforia, mutta toi jäi niin vahvasti mieleen.

Pirre Toikkanen: Miten sä näet Päivi tuon tarinallisuuden nimenomaan sen kriisin ehkä selättämisen näkökulmasta? Onko sulla siihen jotain?

Päivi Rahmel: Mä ajattelen, että se tuo sellaisen pienen väljyyden. Mä voin nyt hypätä sen kriisin ytimestä katsomaan asioita vähän kauempaa. Se tuo heti sitä, että mä voin hengittää vapaammin ja toisaalta, että mä saan uuden luovan tehtävän. Mun ei tarvitse koko ajan keskittyä siihen, että mitä nyt tapahtuu, mitä nyt tapahtuu, mikä on kauheata, vaan mä voin katsoa, mitä voimia on kerätty tähän mennessä ja mitä tällä, mitä nyt on, voi tulevaisuuteen luoda. Sitten mä ajattelen vielä sen, että kun tarinallisuudessahan klassisin tarinan muoto on tämmöinen, millä on alku, keskikohta ja loppu. Se on helppo rakenne, että mä mietin, että mistä tämä kaikki alkoi ja mitä mulle on sitten tapahtunut ja mihin mä haluan sen nyt tällä hetkellä päättää, mutta sitten tarinan ominaislaatuhan on se, että siihen kuuluu yllätykselliset käänteet ja taistelut vaikeuksia vastaan. Mikään hyvä tarina ei synny ilman näitä. Sekin on jotenkin motivoiva ja tavallaan hyväksyntää mahdollistava asia, että nämä kuuluvat elämään. Mä en ole epäonnistunut. Mulla ei ole mennyt mikään pieleen, vaan mun kuuluukin terävöittää otettani ja luoda jotain uutta näiden kriisien kautta. Ja aina jos mä saan oman elämäni johonkin suurempaan kuvaan liitettyä, siinäkin tapahtuu tämä, että kaikki suhteellistuu. Se kriisi, joka tuntuu täyttävän kaiken, yhtäkkiä muuttuu vain elämään kuuluvaksi, ja mun kohdalla se nyt sattui näin.

Pirre Toikkanen: Mm.

Päivi Rahmel: Tuossahan on vielä sellainen aika hieno asia, että mä olen tässä kriisissä, tämä on sukupolvikokemus. Me kaikki elettiin se, ja siellä mä synnytin tämmöisen tarinan itsessäni. Tässä meillä on mukana ollut yksi keksijämies, joka taitaa saada ihan kokonaisen pelin kehiteltyä tämän ajan aikana.

[lusikka kilisee teekupissa]

Pirre Toikkanen: Jos nyt joku kuulija, joka kuuntelee tätä, innostuu tästä tarinallisuudesta ja herää halu, että mäkin haluan kirjoittaa mun yrityksen tarinan, onko sulla jotain vinkkiä tai ohjetta, miten päästä alkuun?

Päivi Rahmel: Kauhean monet ovat kuitenkin esimerkiksi lapsilleen kertoneet iltasatuja, ja kaikki osaavat kertoa tarinoita, vaikket uskoisikaan. Se on hirveän luontainen tapa ihmiselle jäsentää todellisuutta. Mistä se alkaa? Mitä siinä tapahtuu? Mihin se päättyy? Keitä siinä on? Mikä siinä on ihaninta? Mikä siinä on kamalinta? Mitkä ovat suurimmat toiveet, jotka siinä tarinassa väikkyvät? Sittenhän me kuljetettiin tätä tarinallisuutta vielä teatterinkin muotoon. Vaikka tämä hanke toteutui kokonaan digitaalisesti, mehän kehitettiin oman tarinateatteriryhmämme kanssa myös digitaalinen versio tarinateatterista, joka on improvisaationaalista teatteria. Mutta sen erityispiirre on se, että improvisaatiota toteutetaan ihmisten kokemuksista, tuntemuksista, kysymyksistä, ristiriidoista ja lopulta kokonaisista tarinoista. Mikä käsitys tai tunne sulle jäi tämän luovan osuuden merkityksestä tämän työskentelyn kokonaisuudessa?

Pirre Toikkanen: Se oli yllättävää, miten hyvin se toimi myös siellä verkossa.

Päivi Rahmel: Mm.

Pirre Toikkanen: Kyllä mulle jäi vahvasti siinä sellainen olo, että vaikka me kaikki oltiin eri puolilla, siihen syntyi semmoinen jännittävä yhteys. Ja vaikka oltiin ruutujen takana, osallistujat jakoivat sitä, että he kokivat tulleensa nähdyksi ja kuulluksi ihan sellaisella taianomaisella tavalla. Mä omasta mielestäni täältä jaan jonkun aika arkisenkin tunteen tai asiaan ja sitten mä näen sen yhtäkkiä siinä vaikka neljän näyttelijän ja muusikon toteuttamana ja teatterillistamana. Se koettiin tosi voimaannuttavaksi ja todella myös inspiroivaksi, että mitä ihmettä täällä tapahtuu.

Päivi Rahmel: Niin [naurahtaa] aika yllätyksellistä.

Pirre Toikkanen: Niin.

Päivi Rahmel: Olihan se meillekin yllätyksellistä…

Pirre Toikkanen: Kyllä.

Päivi Rahmel: …että me oltiin pakotettuja luomaan tämä muoto. Se ei ihan itsestään tapahtunut. Kyllähän sitä harjoiteltiin. Tuosta sun puheesta tulee vielä mieleen se, että koko tässä kokonaisuudessa oli kauhean keskeistä se kuuleminen ja nähdyksi tuleminen, jolloin kukaan ei jää yksin, vaan eri tavoin viikko toisensa jälkeen joku tulee ja kuulee ja joku tulee ja jakaa sitä kokemusta. Se on kuitenkin todella merkittävä apu kaikenlaisissa kriiseissä.

Pirre Toikkanen: Kyllä.

Päivi Rahmel: Mitä sä itse opit yksinyrittäjyydestä tämän prosessin aikana?

Pirre Toikkanen: Aika samanlaisia asioita kävin itse läpi kuin kävi nämä tässä hankkeessa mukanaolijatkin, mutta ehkä yksi ihan tärkeimpiä huomioita oli se, että on kyllä hyvä, että on samassa tilanteessa olevia ihmisiä, joiden kanssa pystyy jakamaan niitä haasteita ja kysymyksiä. Samalla kun mä jonkun kanssa jaan sitä, missä ahdingossa tai tilanteessa mä olen, mä samalla opin siitä koko ajan puhuessani itse ja saan valtavasti ideoita ja ajatuksia taas muilta samassa tilanteessa olijoilta.

Päivi Rahmel: Ja esimerkkejä siihen, mitä ihminen voi tehdä.

Pirre Toikkanen: Kyllä.

Päivi Rahmel: Ihan voi alaa muuttaa ja keksiä uusia asioita.

Pirre Toikkanen: Kyllä.

Päivi Rahmel: Mitä sä haluaisit vielä lopuksi sanoa kaikille yksinyrittäjille?

Pirre Toikkanen: Että verkostoitukaa. Yrittäkää löytää ihmisiä. Tykästykää [nauraa].

Päivi Rahmel: Ystävystykää.

Pirre Toikkanen: Ystävystykää.

Päivi Rahmel: Niin.

Pirre Toikkanen: Niin, että on joitain, joiden kanssa voi jakaa, ideoida, kehittää ja…

Päivi Rahmel: Ja joilta voi kysyä.

Pirre Toikkanen: Juu, nimenomaan.

Päivi Rahmel: Tässähän tapahtui myös niin, että kun ystävystyi, kun verkostoitui, uusia asiakaspintoja syntyi.

Pirre Toikkanen: Kyllä.

Päivi Rahmel: Tämmöisissähän syntyy aika voimakkaitakin yhteistyökuvioita, joita ei voi luoda sillä lailla, että mä istun työpöydän ääressä ja mietin, kenelle mä nyt otan yhteyttä tai minkä idean mä nyt keksin, vaan ne syntyvät siinä vuorovaikutuksessa. Ja silloin niistä tulee eläviä, eteneviä, innostavia.

Pirre Toikkanen: Kyllä.

Päivi Rahmel: Mun näitä viime sanoja on ensinnäkin se, että tästä myös tehtiin yrittäjän pelikortit tai tarinakortit, jotka ovat ihan jossain näissäkin vaiheissa ainakin löydettävissä sieltä Yritys hyvä 10 -sivustolta tai yrittäjän tarinakortit kun googlaa, niin löytyy. Tai sitten voi ihan Päivi Rahmeliin Metropoliaan ottaa yhteyttä, niin mielelläni jaan ne kortit. Saatetaan luoda joku peli-iltakin, missä ne, jotka eivät tarinaansa luoneet, pääsevät kokeilemaan, mitä se olisi. Sitten se mun loppusana yksinyrittäjälle on just, että älä jää yksin ja muista, että sä olet oman tarinasi päähenkilö. Vaikka olisi minkälaisia olosuhteita sun ympärilläsi, sä voit luoda sitä tarinaasi. Sä luot ne merkitykset, joista syntyy se voima ja tahto ja se kokemus, että mä elän ja teen sitä, jossa mun on hyvä ja sopuisa olla. Näillä sanoilla Päivi ja Pirre, itsekin yrittäjinä toimivat naiset, kiittävät ja toivovat kaikille kuuntelijoille hyviä tarinoita, rakastavaa katsetta elämäänsä ja mitä parhainta menestystä oman yrityksen toimintaan.

[lusikka kilisee teekupissa]

Naisen ääni: Toivoa ja teetä yrittäjille -podcast on syntynyt osana Toivo@Tee-hanketta, jota on koordinoinut Laurea ammattikorkeakoulu. Yhteistyökumppaneita ovat olleet Metropolia Ammattikorkeakoulu, Novago Yrityskehitys Oy sekä Osuuskunta Orrellan Putiikkiopisto. Hanketta on rahoittanut Euroopan sosiaalirahasto.

[lusikka kilisee teekupissa]