Korkeapainetta 3: Luova ryhmätoiminta muistiperheille

[Alkumusiikki]

Spiikkaaja: Kuuntelet Korkeapainetta-podcastia. Tämä podcast tarkastelee kulttuurihyvinvoinnin edistämistä erilaisista näkökulmista käsin. Vieraina jaksoissa on alan tutkijoita, kehittäjiä ja asiantuntijoita. Keskustelujen äärelle johdattelevat kulttuurihyvinvoinnin asiantuntijat Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Tervetuloa mukaan.

Elina Ala-Nikkola: Keskustelemme tänään siitä, miten luovalla moniammatillisesti toteutettavalla ryhmätoiminnalla voidaan tukea muistiperheiden arkea. [musiikki vaimenee] Ihmisellä on tarve ilmaista itseään luovilla tavoilla ja luovuus on mahdollista kaikille elämäntilanteesta riippumatta. Luova toiminta voi vahvistaa meidän hyvinvointia ja terveyttä monin tavoin. Tällaista muistiperheiden ryhmätoimintaa on kehitetty ja pilotoitu omaishoitoperheiden kanssa Metropolia-ammattikorkeakoulun koordinoimassa Uusia säveliä etsimässä -hankkeessa. Minä olen Elina Ala-Nikkola. Työskentelen asiantuntijana Metropolia-ammattikorkeakoulussa kulttuurihyvinvoinnin osaamiskeskittymä CuWeREssa. Tänään täällä tästä aiheesta kanssani on keskustelemassa kolme aiheen asiantuntijaa, jotka ovat olleet mukana myös tässä Uusia säveliä etsimässä -hankkeessa kehittämässä ja toteuttamassa luovaa toimintaa ryhmissä muistiperheille. Keskeistä tällaisen toiminnan toteuttamisessa on ollut monialaisuus ja moniammatillisuus. Ja se näkyy tänään myös meidän täällä keskustelijoiden joukossa. Aloitetaan vaikka Jukka Raitiosta, sä voisit ensin esitellä vähän, kuka olet ja mistä tulet.

Jukka Raitio: Kiitos. Mä olen tosiaan Raition Jukka ja työskentelen vastaavana ohjaajana Helsingin kaupungilla Riistavuoren seniorikeskuksessa. Ja nimenomaan sen palvelukeskustoiminnaksi kutsutussa osassa. Se tarjoaa maksuttomia palveluja helsinkiläisille eläkeläisille ja työttömille. Ennen kaikkea sitten kotona asuville ikäihmisille, joiden joukossa on myös muistiperheitä esimerkiksi.

Elina: Kiitos, Jukka. Sitten meillä on tänään täällä Heiton Mari. Ole hyvä Mari, kerro vähän mistä tulet.

Mari Heitto: Joo, kiitoksia. Mä olen tosiaan Heiton Mari. Ja työskentelen Metropolia-ammattikorkeakoulussa geronomitutkinnossa lehtorina. Ja olen saanut työskennellä tässä hankkeessa muistityön asiantuntijana.

Elina: Kiitos, Mari. Ja sitten meillä on vielä Minna Lamppu, tervetuloa.

Minna Lamppu: Kiitos. Metropolia-ammattikorkeakoulusta olen. Varhaisen ja musiikkikasvatuksen ja taiteen soveltavan käytön pääainevastaava, lehtori. Ja kulttuurihyvinvoinnin asiantuntijana työskentelen Metropoliassa.

Elina: Kertokaa ensin vähän, että millaista ryhmätoimintaa tässä pilotoitiin. Siis mukana oli useita pilottiryhmiä Helsingissä ja Vantaalla. Ja näitä ryhmiä toteutettiin ymmärtääkseni livenä ja etänä. Mitä näissä ryhmissä konkreettisesti tehtiin?

Jukka: No jos mä vaikka aloitan. Mä olin mukana nimenomaan siinä etäryhmäversiossa, joka tarkoittaa käytännössä Teamsin kautta ohjattua ryhmätoimintaa. Siinä oli tosiaan, silloin siinä ensimmäisessä ryhmässä, jota mä olin seuraamassa, en ollut vielä ohjaamassa, niin oli neljä muistiperhettä, käytännössä pariskuntia kaikki. Ja idea oli se, että myös näiden ryhmään osallistuvien pariskuntien kanssa yhdessä suunnitellaan ne ryhmän sisällöt. Että ne ei ollut sillein etukäteen kovin tarkkaan määritelty. Mutta että sen toiminnan tavoitteet oli tietysti ajateltu ja toivottu, että mitä se sisältö ikinä sitten onkaan, niin se vahvistaa kaikkien ryhmään osallistuvien hyvinvointia. Ja että se on hauskaa ja sellaista, joka motivoi sitoutumaan ja jatkamaan sitä ryhmätoimintaa. Ja että tavallaan se lähtee osallistujiensa omasta halusta ja omista intresseistä myös. Eikä he koe olevansa millään lailla jotenkin koekaniinin asemassa, vaan pikemminkin sen, oikeastaan ryhmän sisällöntuottajan asemassa. Ja sillä tavalla, että heillä on myös valta määritellä sen merkitys itselleen. Ja siinä tosiaan käytettiin, kun kyse oli tämmöisestä nimenomaan monitaiteisesta musiikkitoiminnasta, jossa musiikilla tietysti oli hyvinkin keskeinen rooli, mutta semmoinen rooli, jota oli mahdollista säännöstellä myös ryhmän jäsenten toiveen mukaiseksi. Ja Minna kerro, mitä sulla oli mielessä.

Minna: Tuo Jukka, kun sanoit just, että miten se oli räätälöity niille osallistujille, perheille, heidän tarpeita vastaavaksi, niin se on ehkä semmoinen tosi merkityksellinen asia tässä. Ja sitten just liittyy siihen kaikkeen meidän olemiseen siellä ryhmässä, että miten me ollaan dialogissa keskenämme ja siinä vuorovaikutuksessa koko ajan. Että vaikka siellä on yksi ohjaaja, joka fasilitoi sitä toimintaa, ja hänellä on joku suunnitelma siellä mielessä, että mitä tässä voisi seuraavaksi tapahtua, niin hänellä on myös koko ajan se sellainen ikään kuin improvisoinnin mahdollisuus olemassa siellä, että hän elää ja hengittää sitä samaa ilmaa niiden osallistujien kanssa ja voi poimia niitä impulsseja sieltä. Että musta se oli semmoinen yksi tosi merkittävä, joka sitten myös tekee siitä eri tavalla vaikuttavaa.

Elina: Mari, nyt Jukka ja Minna on hienosti puhunut ryhmien toiminnasta. Mutta kerro sä vielä jotain, että kuulijat saa kiinni, että mitä se ihan konkreettisesti siellä oli. Sä olit tosi monessa ryhmässä näkemässä, kerro jotain esimerkkejä, mitä siellä tehtiin.

Mari: Se perustui siihen, että lähdettiin hakemaan luottamuksellista suhdetta näihin osallistujiin. Ja sinne sai tulla juuri sellaisena kuin on. Hyväksyttiin myös se niin sanottu erilaisuus. Eikä tarvinnut olla mitään taitoja, vaan se toiminta järjestettiin muistiystävällisesti niin, että siellä oli myös vaikeammin muistisairaan mahdollista olla osallisena mukana ja osallistua. Sitä ryhmätoimintaa leimasi ehkä semmoinen toistuvuus. Eli siellä esimerkiksi joka ryhmäkerran alussa oli yhteinen laulu, joka laulettiin. Ja sen myös muistisairautta sairastavat henkilöt oppi sen niitten ryhmien edetessä ja toistojen lisääntyessä. Sitten siellä oli erilaista luovaa toimintaa liittyen aina siihen kuhunkin kertaan. Eli joka kerralla oli joku teema. Se teema saattoi olla vaikka rakkaus, unelmointi, luonto, urheilu. Hyvin monipuolisesti elämään liittyviä asioita, teemoja. Siinä saattoi olla lintubingoa, jossa tunnistettiin eläinten ääniä. Ja sekös oli hauskaa puuhaa, sai osallistujat hersyvästi nauramaan. Tai soitettiin kannelta yhdessä. Joku ei ollut koskaan pidellyt kannelta kädessään, mutta jokainen sai sillä omalla taitotasollaan osallistua. Ja jos muistisairas henkilö tarvitsi siihen apua ja omainen vaikka halusi soittaa sitä omaa kannelta, niin ohjaaja tuli auttamaan ja yhdessä sitten tehtiin niitä asioita. Ja siellä oli paljon musiikkia. Se liittyi myös osallistujien toiveisiin, niin kuin Jukka tuossa aikaisemmin totesi, että osallistujien toiveita kuunneltiin todella aktiivisesti. Suorastaan herkistyttiin siihen, että kuka juuri sinä olet ja mikä on sulle merkityksellinen muisto vaikka elämän varrelta. Eli myös tämä muistelu oli keskeisessä roolissa. Tässä nyt muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Elina: Kiitos, ihanasti kuvailtu. Pääsi jotenkin mukaan siihen ryhmän toimintaan, vaikka ei olekaan ollut siellä paikalla, tämän teidän kaikkien kuvailun kautta.

Jukka: Niin mä ajattelin, että mä täydennän vielä sen verran, että Mari puhui tuossa nyt, kun puhui näistä kanteleista, niin puhui nimenomaan siitä lähiryhmätoiminnasta. Että tuossa etäryhmätoiminta tietenkin asettaa myös vaikkapa tämmöiselle yhteismusisoinnille sen tyyppisen rajoitteen, että miten ihmiset voi kuulla toisiaan. Ja hehän eivät voi sillein, että se menee kakofoniaksi, jos mikit on sillä lailla päällä, että ääni välittyy joka suuntaan. Eli se on se semmoinen yksi tuon etätoiminnan rajoitteista. Siellä on muitakin, ja ne on tietysti huomioitava. Mutta hämmästyttävän paljon sekin mahdollisti mun silmään. Että mä olin kyllä yllättynyt siitä, että miten justiin se, mistä Mari puhui, mikä on ehkä kaikista keskeisin, vuorovaikutuksessa syntyvän luottamuksen rakentuminen. Ja se, että toi väline mahdollisti sen myös ihmisten välillä, joilla muistisairaus on jo ei ihan alkuvaiheessa, vaan pitemmällä. Niin se oli mun mielestä todella yllättävää. Mutta oli esimerkiksi semmoinen, ihan täysin spontaani keskustelu syntyi kahden justiin muistisairautta sairastavan osapuolen välille siinä ryhmässä, jossa puhuttiin todella todella huiman pitkät pätkät kalastuksesta ja niistä yhteisistä kokemuksista. Mutta se oli jotenkin todella sykähdyttävää. Ja se, oli kyse lähiryhmätoiminnasta tai etäversiosta, niin sitten just se, että mitä ryhmän osallistujat itse synnyttää, mitä he mahdollistaa. Ja mikä on semmoista yllättävää, mitä siinä syntyy. Niin se on mun mielestä kanssa yksi niistä tavoitteista, jotka edellyttää sitä sellaista herkistymistä sieltä ryhmästä nouseville asioille, jotka voi jakaa siinä ryhmässä sellaisella tavalla, että syntyy jotain sellaista, mikä ei lukenut missään paperilla tai mitä ei osannut ajatellakaan. Kuten jotain tämäntyyppistä kohtaamista, mitä äsken kuvailin.

Minna: Joo ja sehän koettiin just nimenomaan hyvänä, että kun on tämä vaihtoehto olla siinä etäryhmän toiminnassa mukana, jos ei itse pääse, että se arjen tilanne on niin haastava siellä ja syystä jos toisesta ei ole mahdollista tulla sinne lähiryhmään. Niin sitten on mahtavaa, että on tämäkin vaihtoehto tässä.

Jukka: Niin, nimenomaan rajoitteineenkin. Että tavallaan sellaiset ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa keskeisesti läsnäolevat asiat, jos puhutaan meidän jotenkin fyysisestä läsnäolosta, niin kyllähän vääjäämättä siitä jotain jää uupumaan tuollaisessa etätilanteessa. Ja sitten se edellyttää jossain määrin ehkä ohjaajavetoisempaa toimintaa, että kaikki semmoinen ei välttämättä siinä yhtä jotenkin spontaanisti tule mahdolliseksi kuin lähikohtaamisessa. Mutta niin kuin Minna totesi, niin upea mahdollisuus silloin, kun on hankalaa poistua vaikkapa sieltä kotoa.

Minna: Mun on pakko kysyä nyt teiltä, että kun mä olen itse kulttuurialalta ja mulle loivan toiminnan eri keinot ja luova toiminta on hirveän tuttua, niin kuin teillekin on. Haluaisin teiltä kysyä sen, että miten koette nyt, että kun hankkeessa on kehitetty yhteisöllisyyttä, osallisuutta, hyvinvointiterveyttä tukevaa luovaa toimintaa, niin mikä kokemus teillä on siihen, että minkälaisen erityisen mahdollisuuden nyt tämä luova toiminta tai monitaiteinen musiikkitoiminta tässä kohtaa on tarjonnut? Mitä te ajattelette siitä? Onko se sama, että mitä me tehdään siellä ryhmissä?

Mari: Niin, mä jotenkin ajattelen, että se luovuus kuuluu kaikille. Mutta ennen kaikkea siinä kohtaa, kun ihminen sairastuu vaikka muistisairauteen, niin hänen keinot esimerkiksi vaatia mahdollisuutta olla kontaktissa omaan kulttuurinsa liittyviin tärkeisiin asioihin tai hyödyntää luovuutta niin, että se jotenkin tulee voimavaraksi, niin se tarvitsee tukea ulkopuolelta. Jolloin se vaatii sen hänen ympärillä olevan ihmisjoukon ihmisten ymmärrystä siitä, mikä merkitys sillä luovuudella on ihmisen hyvinvoinnille. Että sehän on tullut tässä hyvin näkyväksi, minkälaisia hyötyjä sillä on jo tämmöisessä tunnin, puolentoista tunnin yhteisessä hetkessä, missä käytetään monipuolisesti sitä luovuutta ja nähdään myös se osallistuja luovana toimijana. Mutta se vaatii sen, että osataan nähdä ja osataan hyödyntää. Eikä todeta, että ei enää tarvitse tai ei enää ole syytä. Ja se on ollut tässä se lähtökohta, että se on ihmisen oikeus ja sitä on toteutettu.

Jukka: Joo, kyllä. Juuri näin. Ja ehkä vielä täydentäisin tai lisäisin tuohon sen, että jos lähdetään siitä, että ne asiat, joista meidän kulttuuri noin laajemmin ymmärrettynä jotenkin muodostuu, niin että se ei tavallaan ole irrallaan siitä, mitä me ollaan olentoina. Ja jotenkin on osa meidän sellaista perusolemusta ja osa meidän tarvitsevuuttamme myös ihmisinä. Että jotta me koettaisiin olevamme jollain tapaa kokonaisia ihmisiä, niin me tarvitaan tiettyjä asioita. Ja se semmoinen ihmisen itseilmaisu, se kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, on yksi meidän sellaisista perustarpeista myös. Ja se, että miten me ymmärretään luovuus, se on kaikkea ihan pienistä arjen asioista ja sellaisesta yksilön ja yhteisestä ongelmanratkaisusta sellaisiin maailmoja syleileviin ajatuksiin ja niin sanottuihin korkeampiin taiteisiin. Se on koko se skaala. Se koko skaala ihan potentiaalisesti. Että se ei ole hierarkkinen, vaan toisiinsa kietoutuneiden asioiden muodostama kokonaisuus, joka on läsnä jokaisessa hetkessä myös. Ja tavallaan on mahdollista kokea joku semmoinen ikään kuin elämää suurempi yhteys johonkin sellaiseen vähän abstraktiin asiaan, mitä kulttuuri myös edustaa. Plus sitten sellaiseen johonkin todella luovaan, mutta paljon arkisempaan ja konkreettisempaan silti. Ne kuuluu siihen samaan kokonaisuuteen, jota me ihmiset ollaan. Muistisairauksista jos vielä puhutaan, ja siitä, mitä pitemmälle oikeastaan muistisairaudet etenee, niin sitä lähemmän me tullaan muistisairaan ihmisen omassa ilmaisussa erilaisia taiteita, musiikkia, kuvaa, kuvallisuutta, sellaista vertauskuvallisuutta, symboliikkaa. Siinä vaiheessa, kun sanat, se verbaalinen ilmaisu heikkenee, niin sitä lähemmäs me oikeastaan tulla kaikkea sitä sellaista myös nonverbaalista. Ja sitä lähemmäs me tullaan myös sellaista ihan valtavaa luovuutta, jota nämä ihmiset tarvitsee, kun heidän keinonsa ilmaista itseään siten kuin vaikka meille on mahdollista, niin hiipuvat. Niin sitten tavallaan se on jatkuvaa semmoista luovuutta ja runoutta ja ongelmanratkaisua, se miten he sitten loppujen lopuksi sen viestinsä välittää ympäristölleen, jonka tehtävä olisi sitten vaan kuulla ja ottaa se vastaan. Ja sitä kaikkea voi tapahtua tämmöisissä ryhmissä. Ja nämä taiteet ja musiikki, siinä on niin paljon sellaista, mikä tavoittaa jotain, mitä sanat ei välttämättä tavoita. Ja myös se on tärkeää.

Elina: Upeasti kuvasitte tätä asiaa.

Mari: Mä jotenkin liittäisin siihen sen ihmiskäsityksen, jonka varaan myös tosi vahvasti tätä Uusia säveliä etsimässä -ryhmätoimintaa on rakennettu. Että nimenomaan muistisairaus ei ole este ihmisen mahdollisuuksiin ilmaista itseään, mutta se vaatii ymmärrystä siitä ympäristöstä, että se tulee nähdyksi ja kuulluksi. Ja se ihmiskäsitys on ollut hyvin tämmöinen holistinen, että me nähdään mahdollisuuksia ja ihminen on arvokas itsessään. Ja ihmisellä on aina taitoja ja voimavaroja, vaikka kuinka heikko olisi vaikka kognitiivinen toimintakyky tai näin. Eli semmoisen ihmiskuvan varassa, kun opiskelijat on suunnitelleet sitä ryhmätoimintaa, sitä luovuutta eri muodoissaan hyödyntäneet, niin se on lähtenyt silloin siitä, että se rakennetaan esimerkiksi niin, että ihminen, joka ei pysty ilmaisemaan sanoillaan hirveän monipuolisesti itseään, niin opiskelijat on miettinyt, että no okei, tehdään vihreä ja punainen lappu, että osoita tästä, että miten sä haluat tästä asiasta, mitä mieltä sä olet tästä tai kumpi laulu lauletaan. Että mukautetaan sitä toimintaa muistiystävälliseksi, jolloin ihmisen mahdollisuus, se osallisuus, on siellä olemassa. Tai mahdollistetaan sitä osallisuutta. Että se on mun mielestä ihan ensisijainen lähtökohta, että minkälaisena me nähdään ne osallistuvat ihmiset. Että nähdäänkö se ihminen vajavaisuuksien kautta vai etsitäänkö mahdollisuuksia, jotta ihminen voisi olla kokonaisena ihmisenä siinä.

Elina: No otetaan vielä tähän loppuun semmoinen kierros. Että nyt tätä toteutettiin tosiaan osana hanketta, ja keskeisenä toteuttajana oli Metropolia-ammattikorkeakoulu. Eli oli paljon mukana opiskelijoita, jotka tietysti on tulevaisuuden ammattilaisia ja menevät tuonne oikeisiin ammatteihin työskentelemään. Niin miten te näkisitte, että tämänkaltainen toiminta voisi jatkua nyt näitten pilottien jälkeen? Nyt se tehtiin ikään kuin täältä oppilaitosympäristöstä käsin. Jukka, ole hyvä.

Jukka: Joo. Eli mun mielestä ensinnäkin tosi paljon lähtee myös sieltä koulutuksesta. Ja silloin, kun mä kuulin tästä yhteistyöstä ja koko ideasta, niin mä olin tosi iloinen siitä, että tällaista tapahtuu. Ja siis se, että mulle antaa viitteitä siitä, että työelämässäkin olisi ikään kuin se vastaanottava taho, joka haluaa tämmöistä yhteistyötä. Ja itse olen ehdottomasti sen kannalla todella todella vahvasti. Ja miksi? Kun mä ajattelen sitä arkea, joissa ihmiset elää silloin, kun ne elää joko kotioloissa ikääntyneinä, monet yksin. Sitten nämä erinäköiset palveluasumisen muodot, mitä nykyään on yhteisölliseksi palveluasumiseksi kutsuttu. Ja sitten on tämä ympärivuorokautinen. Tämä on yksi ajatus sellaista kohti, että kulttuuriset oikeudet voisivat toteutua siinäkin vaiheessa, kun sulla on pitkälle edennyt muistisairaus. Tai sulla on monenlaisia fyysisiä toimintakyvyn rajoitteita ja sä tarvitset ympärivuorokautista hoitoa. Se on ihan jo pelkästään sillein. Ja mitä niistä kulttuurisistakin oikeuksistakin jauhettaisiin, jos ei niillä tarkoiteta, että niitä voisi toteuttaa ja vahvistaa. Ja jos mä ajattelen miniatyyrisemmassa muodossa tällaista monitaiteista toimintaa, ja mä voisin sijoittaa sellaista toimintaa johonkin vaikkapa muistisairaiden asukkaiden ryhmäkotiin vaikka niin, että siellä voisi olla esimerkiksi lähihoitaja ja toimintaterapeutti, jotka työskentelee työparina ja käyttää jotakin soveltavan taiteen menetelmää jossain ryhmässä säännöllisesti, esimerkiksi. Mutta jotta se voisi elää siellä arjessa, niin täytyy olla jotain, mikä sen siellä pitää. Välttämättä yksittäisen ryhmäkodin arjessa ei työskentele vaikka musiikkipedagogia. Se voi olla, että musiikkipedagogi olisi vaikka kokonaisen seniorikeskuksen, jossa on semmoinen parisataa asukasta, niin sellaisen kulttuuriohjaaja tai toinen kulttuuriohjaaja. Mutta sitten se voisi olla niin, että se kulttuuriohjaaja tämmöisen työparityöskentelyn kautta saisi liitolaisia [pieni naurahdus] sieltä. Ja valmiiksi jo koulussa siihen liittolaisuuteen kasvatettuja tyyppejä [pieni naurahdus], jotka mahdollistaisi sitten sitä sen tyyppistä sisältöä, esimerkiksi säännöllistä ryhmätoimintaa. Vaikka musiikillista, kuvallista, niiden yhdistelmää, mitä ikinä, ihmisille, joiden todellakin osallistumismahdollisuudet sen tyyppiseen toimintaan muuten on mahdottomat. Ja niistä oikeuksista pitäisi pitää kiinni. Ja justiin koulutus on yksi, joka niitä oikeuksia vahvistaa.

Elina: Kyllä. Ja tässä on nimenomaan kehitetty sitä koulutuksen vahvistamista ja myös sitä liittolaisuutta tulevien ammattilaisten kesken.

Jukka: Juuri niin.

Elina: Vielä lyhyesti Mari ja Minna. Aloitetaan vaikka Marista, että miten sä näkisit, miten tämä Jukan puhuma resonoi? Ja miten sä näkisit, että tämä voisi tämän hankkeen päätyttyäkin olla mahdollista?

Mari: No oli tosi hienosti Jukalta pohdittu tuossa. Ja mä ajattelen, että silloin, kun työelämäyhteistyöhön ammattikorkeakoulun ja työelämän välillä syntyy win-win-asetelma, niin silloin se yhteistyö on yleensä mahdollista. Ja mä näkisin, että mielekkäintä on sellainen win-win-työskentely, missä pyritään pitkäkestoisuuteen. Eli ei semmoista pistemäistä yhteistyön tekemistä, vaan että sitoudutaan tekemään pitkäkestoisesti yhteistyötä. Yhdistetään sitten siihen yhteistyöhön sekä harjoitteluja että teoriaopintoihin liittyviä projekteja, niin silloin yleensä saadaan hyvää aikaiseksi ja se osaaminen vahvistuu opiskelijoilla. Että sitten semmoinen pirstaleinen siellä täällä tehty yhteistyö, niin se vie hirveästi resursseja. Semmoiseen ei ole mahdollisuutta.

Elina: Kyllä. Ja sitten tämän lisäksi, että työelämän kanssa se pitkäkestoinen yhteistyö, niin sitten on myös kehittynyt tässäkin hankkeessa, niin kuin monessa muussakin yhteistyössä, niin meidän korkeakoulun sisäinen monialainen yhteistyö. Että se on myös tärkeetä, että sitä rakennetaan kestävälle pohjalle. Minna vielä loppuun, mitä sä haluaisit tästä sanoa?

Minna: Niin, mä oikeastaan vaan peräänkuuluttaisin sitä, että millä tavalla me voidaan, nämä kaikki kunnat, kaupungit yhdistykset ja korkeakoulu, yhdessä toimia nyt esimerkiksi tässä tapauksessa näiden omaishoitoperheiden hyväksi. Että meidän tulisi kääntää ne kaikki kivet ja etsiä niitä ratkaisuja siihen, että miten me toimitaan yhdessä. Tarkoittaa se sitten vaikka meillä ammattikorkeakoulussa opetussuunnitelman uudelleen mylläämistä ja eri alojen lukujärjestysten käytännössä aikatauluttamista yhteen tai mitä tahansa. Ja sitten vielä kaupunkirakenteessa valtavia isoja asioita. Mutta että pikkuhiljaa askel askeleelta sitä kohti. Että sitä ei voi tarpeeksi nostaa esiin.

Jukka: Joo. Ja sitten hyvin keskeinen vaikuttava tekijä on nimenomaan just se ihmiskäsitys, josta tässä on puhuttu. Että minkälaisessa ihmiskäsityksessä me näitä palveluita rakennetaan tässä yhteiskunnassa, niin se ilman muuta vaikuttaa niiden sisältöön ja tähän kaikkeen, mistä me nyt tässä ollaan puhuttu.

Elina: Kyllä. Ja vähän tämän viimeisimmän keskustelunaiheen äärellä ollaan seuraavassa podcastjaksossa, jossa lähdetäänkin syvemmin pohtimaan sitä, että kun nauhoitetaan tätä keväällä 2023, niin Suomessa ollaan uudessa tilanteessa, meillä on just muodostunut uudet hyvinvointialueet. Ja rakennetaan sitä, että miten hyvinvointialueet toimii ja minkälaisia asioita ne pitävät sisällään. Niin seuraavassa jaksossa syvennetään vähän tätä ajattelua, että miten tämäntyyppinen toiminta voisi jatkossa olla hyvinvointialueilla. Jaksoon tulee keskustelemaan Vantaa-Kerava hyvinvointialueen vanhuspalveluiden toimialajohtaja Minna Lahnalampi-Lahtinen. Eli siitä sitten seuraavassa jaksossa. Mutta tässä kohtaa kiitän Mari, Jukka ja Minna teitä tosi hyvästä ja antoisasta keskustelusta.

Minna: Kiitos.

Mari: Kiitos.

Jukka: Kiitos.

[rauhallista musiikkia alkaa soimaan taustalla]

Elina: Muistiperheiden ryhmätoimintaa on kehitetty ja pilotoitu omaishoitoperheiden kanssa Metropolia-ammattikorkeakoulun koordinoimassa Uusia säveliä etsimässä -hankkeessa vuosina 2021–2023. Hanketta on rahoittanut sosiaali- ja terveysministeriön myöntämä valtionavustus terveyden edistämisen määräraha.

Spiikkaaja: Kuuntelit Korkeapainetta-podcastia. Podcastia julkaistaan osana Kulttuurihyvinvoinnin tutkimuksen ja koulutuksen osaamiskeskittymä CuWeREn toimintaa. CuWeREn toiminnasta vastaavat Metropolia Ammattikorkeakoulu ja Jyväskylän yliopisto. Tutustu toimintaamme verkkosivuilla cuwere.fi. Seuraa myös Korkeapainetta-blogia. Kiitos kun kuuntelit.

[loppumusiikki]