Digikliinisiä uratarinoita 1: Asiantuntijan identiteetti

[00:00:08] – Mari Virtanen
Tervetuloa Metropolia Ammattikorkeakoulun podcast-kanavan ja erityisesti digikliinisten uratarinoiden pariin! Tämän nyt alkavan sarjan tavoitteena on digikliinisen asiantuntijuuden ja työnkuvien näkyväksi tekeminen kaikilla tasoilla opiskelijasta hyvinvointialueitten johtoon saakka. Sarjan tarkoituksena on tuottaa uutta tietoa ja tehdä näkyväksi erityisesti tulevaisuuden terveydenhuollon tarpeisiin liittyviä asioita ja digikliinisten asiantuntijoiden roolia siinä. Tää sarja on tarkoitettu just sulle: kliinisessä työssä sote-alalla oleville tai sinne haluaville, alanvaihtajille, digitaalisesti orientoituneille tai sitten muuten vaan digikliinisestä asiantuntijuudesta kiinnostuneille. Ja sitten tietysti näistä teemoista. Meillä on myös paljon yleisiä teemoja urasuunnitteluun, ammatti identiteettiin, tulevaisuuden työelämään liittyen. Eli sopii sullekin, joka et ehkä niin digisti ole orientoitunut.

Tässä tulevassa sarjan avausjaksossa me kuulemme meidän alumniemme uratarinoita ja keskitymme erityisesti asiantuntijaidentiteettiin ja sen muodostumiseen opintojen aikana ja uran aikana eri vaiheissa. Miten asiantuntijaidentiteetti muodostuu ja mahtuuko siinä tilaa erilaisille tunteille? Positiivisista onnistumisen kokemuksista ehkä jopa huijarisyndroomaan saakka. Käykö asiantuntijarooliin sujahtaminen helposti vai ei? Sen kuulette nyt. Minä olen Mari lehtori Virtanen ja toimin sekä tämän sarjan houstina että tutkintovastaavana Metropolia Ammattikorkeakoulun ylemmän AMK tutkinnossa Digitaalisten palvelujen asiantuntija ja tätä tutkintoa myöskin vieraanamme olevat alumnit edustavat. Tämä on digikliinisiä uratarinoita. Tervetuloa mukaan!

[00:02:07] – Mari Virtanen
Ihan mahtavaa, että olette täällä mun kanssa tänään! Ja meillä on tässä värikäs porukka siitä näkökulmasta, että meillä on alumneja, digikliinisten alumneja, digiklinisten opiskelijoita ja sitte meitä digikliinisten opettajia tässä podcastissa mukana. Me voitais lähtee liikkeelle sillä, että lyhyesti esittäydytään ja kerrotaan et keitä täällä on ja missä roolissa erityisesti nyt kokee tänään olevansa.

[00:02:50] – Tuija Huupponen
Eli hei kaikille vaan munkin puolesta! Mä oon Tuija Huupponen ja mä oon työskennellyt pitkään tuolla suun terveydenhuollon puolella ja siellä perehtynyt digitalisaatioon, etävastaanottoihin. Aikaisempi tausta mulla on sitte liiketalouden puolelta, eli useamman tutkinnon olen ehtinyt Metropoliassa jo käydä.

[00:03:12] – Sanna Varteva
Moikka kaikille! Eli mä oon Sanna Varteva ja tällä hetkellä työskentelen sovelluskouluttajana HUS tietohallinnossa sovelluskoulutuspalveluissa.

[00:03:23] – Hanna Jantunen

Mä oon Hanna Jantunen. Mä oon alkuperäiseltä koulutukseltani sairaanhoitaja. Myöhemmin oon Metropoliassa vielä erikoistunut audionomiksi ja nyt sitten viimeisimpänä opiskelen tätä digikliinistä puolta ja tänään nyt sitten paikalla opiskelijan roolissa.

[00:03:36] – Outi Pyrhönen
Mä olen Outi Pyrhönen. Työskentelen täällä Metropolia Ammattikorkeakoulussa uraohjauksen parissa ja olen täällä lehtorin toimessa. Taustani on terveysalalla ja olen myös psykoterapeutti.

[00:03:50] – Mari Virtanen
Minä olen Mari lehtori Virtanen ja tässä nyt niin kuin digikliinisten tutkintovastaavan ja sitte varmasti myöskin opettajan roolissa ja sitte houstina vedän tätä keskustelua. Mahtavasti tossa teijän esittelyissä jo päästiin jollain tavalla kiinni tähän teemaan eli asiantuntijan identiteettiin. Tuija nosti esiin sellaisen kulman, että on useita tutkintoja taustalla. Sitten musta on aina mahtavaa, kun terveydenhuollon ihmiset esittäytyvät, niin he sanovat, että mä olen alkuperäiseltä tutkinnoltani. Minäkin sanoin. Mä olen alkuperäiseltä tutkinnoltani bioanalyytikko ja alkaa olla 15 vuotta aikaa kun oon sitä työtä tehny. Mut mä olen alkuperäiseltä ammatiltani sellainenkin, niin mietin tota, tai tullaan tuohon asiantuntija identiteettiin ja siihen identiteetin muodostumiseen. Minkälaisia ajatuksia asiantuntijaidentiteetti ja sen kehittyminen uran aikana niin teissä nostaa esiin?

[00:04:53] – Tuija Huupponen
Niin, varmaan ainakin omalla osalla se lähtee siitä, että mikä se on tavallaan, mihin alunperin on silmänsä iskenyt. Eli itse kun ensin luki sitten suuhygienistiksi, että se on ollu jotenkin niin itellä semmonen vahva leima ja ohjaava siinä mielessä, että siihen sit vaan jotenkin aina palaa.

[00:05:18] – Sanna Varteva
Yhdyn silleen Tuijan sanoihin, että mä ainakin ite mietin silloin, että kun olin siis sairaanhoitajan työssä 20 vuotta ja tuli ajatus siitä, että ehkä kaipaisikin jotain muuta, niin ei ollu oikeestaan tietoa siitä mitä se muu oli. Ja ainoa, mikä ehkä oli sellanen, että mitä haluaisin tehdä oli se, että haluan jotakin muuta työtä kuin perustehtävää, mutta haluan pystyä jotenkin hyödyntämään sitä kahdenkymmenen vuoden työkokemusta. Eli sen takia se on vahvasti siellä kyllä se sairaanhoitajan identiteetti itselläkin edelleenkin. Eli kaikki, miten tekee nykyistä työtä sovelluskouluttajana, niin mä aina palaan jotenkin sellaseen asiakas- ja potilasnäkökulmaan ja aina mietin kaikessa työssä sellaista, että miten tämä ehkä hyödyttää potilasta, potilasturvallisuutta. Et se on sellainen punainen lanka kaikessa tässä koko ajan, se alkuperänen tutkinto ja halu ollu kehittää itsestään 2.0 versio.

[00:06:26] – Outi Pyrhönen
Sanna jotenki ihan tosi hienosti musta kuvas sitä sellasta kehittyvää identiteettiä, et sä oot ensin kasvanu johonkin ammattiin, opiskellut sen, saanut sen tiedollisen kompetenssin sieltä haltuun, osaamisen kompetenssin. Sitte sä oot sen jälkeen työskennellyt, sul ollu joku asema tai paikka missä sä oot voinut sitä toteuttaa, ja siitä on syntynyt kokemus, että tämä minä olen. Nyt sä oot täällä valmistunut uuteen tutkintoon ni se on uus kasvuprosessi ja uloskasvu ehkä siitä ensimmäisestä ammatista ja silti siitä kulkee jotain mukana. Mä kuulen tässä paljon sellasta kasvutarinaa, et ammatillinen identiteetti on kasvutarina.

[00:07:07] – Mari Virtanen
Mut onks täs niinkin että kun se on kasvutarina niin se ei ole joko tai vaan se, että voiko olla useampi identiteetti, jotka painottuvat jotenkin eri tavalla? Ehkä sen työuran eri vaiheissa?

[00:07:26] – Hanna Jantunen
Mä ainakin ajattelen, että ehdottomasti se on juuri näin. Ja nyt tällai opiskelijanäkökulmasta mä sanoisin niin, että se alkaa ikään kuin tavallaan alusta, vaikka se ei oikeasti ala, koska siellä on aina pohjalla se aiempi osaaminen ja kaikki se, mitä aikaisempi aikaisempi tieto on kerrytetty. Mut tietyllä lailla nyt taas ku siirtyy opiskelijaksi, niin se on taas ihan uutta asiantuntijuuteen kasvamista ja se on tavallaan ihan hirvittävän pelottavaa, mut samalla ihan hirvittävän mielenkiintoista.

[00:07:55] – Tuija Huupponen
Ja tuntuu että siitä niinku jatkokoulutuksen myötä ja uusia asioita kun oppii, niin siitä alkuperäisestäkin saa sitte ehkä vielä jotain uutta irti. Jotain uutta näkökulmaa, että se kaikki matka ja oppi tässä, niin tuo sitten lisää suolaa siihen ja mielenkiintoa ja uusia näkökulmia.

[00:08:26] – Sanna Varteva
Joo ja mä oon aatellu ehkä kans tolleen, että mä rakennan tällasta uutta identiteettiä, et mulla on vahvana pohjana kaikissa tavallaan se alkuperänen tutkinto. Eli mä oon kuitenkin tavallaan henkeen ja vereen sairaanhoitaja. No nyt mä oon digikliininen ja mä en tavallaan tiedä mitä tästä seuraavaksi, mutta se mitä mä ehkä lähen tästä, että jos mulle tulee idea jostain, et mä haluun vielä jotain muuta, niin ne on mulla taustalla ne mun nykyiset identiteetit ja mä niiden päälle rakennan ikään kuin lisää. Ja sit ne ehkä näyttäytyy nykytehtävässäkin vähän, et mitä mä oon tekemässä, ni mulla on jotenkin joko se mun sairaanhoitajan tai sit ehkä se digikliinisen identiteetti vahvempana, näyttäytyy siellä, et miten mä teen tätä mun nykyistä työtäni. Se vähän vaihtelee, että kun mä koulutan niin mä haluun olla tosi hyvä siinä, että ne kentällä olevat ihmiset sais sieltä mun koulutuksista niin paljon irti, että ne pärjää tuon potilastietojärjestelmän kanssa ja nimenomaan edistää sitä potilasturvallisuutta, mikä on ikään kuin sen sairaanhoitajan näkökulma ja tavallaan samalla myöskin kovasti pyrin koko aika kehittämään meidän yksikön toimintaa ja parantamaan sitä meidän tekemistä ja se on taas selkeesti digikliinisen näkemys mikä tulee sieltä. Eli rinnakkain vuorotellen vähän kummassakin tehtävässä yritän edistää jotakin omassa työyhteisössäni.

[00:09:57] – Outi Pyrhönen
Sitä mitä kuvasitte, varsinkin Sanna tässä viimeisessä puheenvuorossa, ni mulle tuli semmonen ajatus, et onko se asiantuntijaidentiteetti itse asiassa pääomaa, et se kasvaa sieltä kokemuksesta, uudesta koulutuksesta osaamisen vahvistuessa, et se kasvaa näillä teoilla. Mut sit se on myös kokemuksellista, että sit sen kaiken kaiken myötä syntyy kokemus siit asiantuntijuudesta, että mä osaan nää asiat ja tää on se. Nää on niitä asioita mihin mä haluun vaikuttaa ja missä mä oon mukana.

[00:10:39] – Tuija Huupponen
Joo ja jatkaisin tohon pääomaan. Eli siis ehdottomasti, että kun täällä sote-puolella se alan koulutus on tosi suuressa arvossa siinä mielessä, että kun mä mietin ite, että kun mä liiketalouden puolelta vaihdoin suun terveydenhuoltoon tai vaikka nyt puhuttais tämmösistä digitaalisista osaajista. Itse näen niin, että se arvostus ei olisi, tai ei voi ehkä puhuu arvostusta, mut jotenkin se tuo eri tavalla sitä uskottavuutta tai asiantuntijuutta just siihen, et kun on se alan koulutus siellä pohjalla, kun että tulee niin sanotusti täysin ulkopuolisena. Kyllähän tottakai meidän alalla on tehtäviä organisaatioissa, että ei välttämättä tarvitse olla sitä kliinistä koulutusta siellä taustalla. Mutta ehdottomasti siitä on todella, todella, todella paljon hyötyä että se arvostus on niin suuri kyllä mun mielestä.

[00:11:48] – Mari Virtanen
Mä kuulen tässä niinku tota pääoman kehittymistä, kehittymistä, oppimista, jatkuvaa oppimista, kyvykkyyksiä. Ja näin niin kun opettajana tiedän, että se oppiminen ja muutenkin, niin se oppiminen ei välttämättä ole helppo tehtävä ja se ei aina mene niin kuin on ehkä ajatellut. Niin onko tämä uudenlaisen identiteetin rakentuminen muodostunut helposti vai onko siellä ollut muunlaisia tunteita mukana? Aika monesti kuulen nousevan sellaisen termin esiin kuin huijarisyndrooma. Niin koetteko sellasta et onko ollu helppoa mennä uuteen? Uutta identiteettiä kohden vai onko siel ollu minkälaisia haasteita matkassa?

[00:12:40] – Sanna Varteva
Mä en ehkä tavallaan koe sellasta huijarisyndroomaa, mutta mulle on ollu kyllä tosi vaikee jättää se mun vanha identiteetti. Eli kun oot ollu yhdessä työpaikassa 20 vuotta. Käytännössä siis suoraan sairaanhoito-opistosta valmistuneena menin työpaikalle ja siellä sitten 20 vuotta veivasin samojen ihmisten kanssa niin oli tosi vaikea jotenkin jättää sellainen turvallinen paikka, missä oli kasvanut, niin jotenkin jälkeen. Eli mä koin ehkä siinä enemmän sellasta kriisiä alkuun, et mun oli tosi vaikea luopua siitä vanhasta ja ehkä en sit osaa miettii tollasta että oisinks mä kokenu jotenkin tommoset huijarisyndroomaa. Se ei ehkä… Tota mun täytyy ehkä vielä pureskella, että olisko mul ollut tollasia hetkiä.

[00:13:34] – Hanna Jantunen

Mulla on ollu tämmösiä hetkiä useastikin uran aikana ja nyt ihan tässä opintojen aikana mä huomasin esimerkiks yhdellä luennolla tilanteen, jossa puhuttiin mulle täysin uudesta asiasta. Se oli ihan super mielenkiintosta ja mä olin aivan liekeissä et nyt mä opin tämmöstäki. Sit siellä joku opiskelijakollega otti puheenvuoron ja kävi ilmi, että oli hänelle aivan tuttua kauraa ja hän rupes kauheen syvällisellä tasolla jo puhumaan. Siihen liitty moni muukin ja mulle tuli ihan sellanen huijariolo, et mitä mä teen tällä luennolla, et täällä kaikilla muilla kompetenssit on ihan eri tasolla ku mulla. Se jäi mietityttämään, et haittaako se peräti uskaltamista siinä tilanteessa, et ei ehkä edes oikein viitti lähteä keskusteluun mukaan, koska tuntuu siltä, et mähän oon nyt ihan eri tasolla kuin muut. Olisin halunnut tästä vähän kysyä Tuijalta ja Sannalta, että jos te mietitte takasin päin teijän opiskeluaikaa, ni oliks koskaan tämmösiä fiiliksiä, että uskaltaako tähän nyt lähtee mukaan?

[00:14:31] – Tuija Huupponen
Joo just vastakohtana tohon tohon Sannalle niinku melkeenpä, että kyllä on tämän huijarisyndrooman kanssa täällä hyvin pitkään kulkenut. Musta tuntuu et se on kaikkien tutkintojen mukana kuitenkin kulkenut tai kaikissa tehtävissä missä itse sitten oon ollu, et ehkä se on tämmönen luonteenpiirre, mikä tässä sitten vaan on. Mutta mä oon jotenkin aina sitten tottakai kun on ollu sitä, siis verkostot on ollu tosi tärkeet, ne ihmiset siinä ympärillä joiden kanssa sitten on tehnyt työtä tai jotka on ollu siinä opintomatkalla mukana, niin heiltä on saanut sitten vähän sitä muutakin mielipidettä. Kun sitä liian ankaraa itsekritiikkiä, mitä harrastan, niin sieltä on tullut sitä uskoa. Ja sit mä oon pitänyt tämmösiä, et oon peilannut vähän siihen, että mitäs kaikkee tässä on oikein tullut opittua tai mitä kaikkea on tullut tehtyä opintojen aikana tai työuran aikana. Niin sit ku kattoo niitä, niin on vaan täytynyt alkaa vähä uskoa itteensä. Kyllä näillä meriiteillä jo pärjää ja kyllä näillä meriiteillä minä voin sanoa näin tai hakeutua tuohon. Mut joo, kyllä näiden kanssa on tullut myös myös painiskeltua. Välillä, varsinkin opintojen aikana tuli semmosia pieniä epätoivon hetkiä varsinkin opinnäytetyön kohdalla, että miten tästä selviää. Mutta pala kerrallaan.

[00:16:19] – Sanna Varteva
Mä en ehkä opintojen aikana oo kokenu mitään tollasta et oisin jotenki miettinyt tavallaan sitä, että oonks mä jossain tarpeeksi hyvä tai muuta, mutta mä oon ehkä tyyppinä sellane et mä oon aika all in ja mähän oon semmonen aivan siis armoton hikari. Mähän lähin YAMK-opiskeluihin sillee, et mä aattelin, et mä otan täältä kaiken irti ja mulle kelpaa vaan vitonen. Mä en ees lähteny mitään nelosii hakemaan ja olin hyvin tavoitteellinen niissä opinnoissa. Mut se oli ehkä se, et kun mä olin niin monta vuotta hakenu jotain sitä, että mitä mä lähtisin opiskelemaan ja sit ku se tuli se digikliininen ekaa kertaa sinne tarjolle, ni mä olin jotenkin, se vaan kliksahti sillee et hei tää on varmaan nyt se mitä mä oon odottanu ja ettiny ja mä lähin ihan sata lasissa panostaa siihen. Mä ajattelin, että tää on nyt se mun tiketti johonkin muuhun täältä perustehtävästä. Eli taas se mitä mä tarviin siihen, että tää muutos on mahdollista ja mä kokoaika ajattelin niistä opinnoista silleen, että nyt mä hoidan nää. Mä vedän nää aivan niin priimasti ku mä vaan pystyn ja tän avulla mä saan itselleni rakennettua jotakin uutta ja nimenomaan tukemaan sitä muutosta, mitä mä kaipasin siihen mun työuralle.

[00:17:38] – Tuija Huupponen
Jatkaisin tosta Sannan kommentista vielä tosiaan, että itellehän tälleen jatko-opiskelijana aikuisiällä niin loi just kovat paineet siinä, et hei tää on nyt juuri se minun väylä et tän tutkinnon mä haluan, että mä saan leiman kaikelle sille mun osaamiselle. Niin sitä itselleen sitten loi sitä kautta niitä kovia paineita. Mut sitten kun miettii, työelämässä ja näin, niin en mä usko et, tai ainakaan itelle ei oo tullu vastaan, että se huijarisyndrooma nyt olis ollut mitenkään sitten perusteltua. Eli kyllähän siitä eteenpäin sitten pärjää ihan hyvin kyllä, mutta et just tälleen aikuisiällä, et kun siellä on se oma fokus. Tai ainakin ite oon kokenu opinnot ihan eri tavalla kun sillon silloin parikymppisenä, että ne omat kriteerit on siinä sitten ehkä ne tiukimmat.

[00:18:40] – Outi Pyrhönen
Toi oli kiinnostavaa, Tuija, kun kerroit siitä, että kun sä katsoit taaksepäin niitä sun tekemiäsi asioita ja tunnistit siellä sitä osaamista ja kaikkea missä onkaan jo ollu mukana, ni itse asiassa semmonen epävarmuus ja jos siinä oli sellaista huijarisyndroomaa mukana, ni se hälveni kun tunnisti niitä ihan oikeita osaamisia. Et jotenkin se epävarmuus minkä liitän siihen huijarisyndrooma-ajatukseen, et kokee itsensä huijaavan, et emmä oo näin kova osaaja mitä muut multa odottaa, niin se liittyy nimenomaan niihin omiin ajatuksiin ja omiin tulkintoihin itsestä. Et pyrkii perfektionismiin tai täydellisyyteen, saattaa vertailla vähän itseään muihin. Sellaistakin kuulin tässä, että se syntyy omissa ajatuksissa. Se ei välttämättä edes vaadi sitä, että kukaan koskaan sanois mitään arvioivaa tai sellasta mikä jotenki sais miettimään sitä asiaa, vaan jotenkin se saattaa olla hyvinkin sisäsyntyistä.

[00:19:47] – Mari Virtanen
Ja tutkimusten mukaanhan monet opiskelijat kokevat epävarmuutta omasta osaamisestaan ja jotenkin mä ajattelen, että se on osa myös sitä luonnollista oppimisen polkua ja sitä oppimisen prosessia. Mutta kuulen tässä myös sitä, että onko ihmisen perusluonteessa jotain sellaisia asioita, mitkä ehkä altistavat tällaisille ajatustavoille? Tossa Sannan puheenvuorossa kuulin sen, että on hirvee hikari ja pelkästään vitoset kelpaa ja mä olen all in ja tunnistan itsessäni myös nämä samat piirteet, ja ehkä jotkut muutkin saattavat tunnistaa itsessään, et onko se sellainen ajatustapa, että mä haluun olla mulle kelpaa vaan paras.

[00:20:38] – Sanna Varteva
Mä oon aina ehkä kattonu omaa elämää sillä, et mä oon kaikissa osa-alueissa samanlainen eli mä oon aina hirvee täydellisyyteen pyrkivä. Mut mä jäin miettii tossa Outin puheenvuorossa just tota, että et jos kokee et ei ole niin hirveen kova osaaja, niin. Kyl mul ehkä tota on ollu niiku jossain vaiheessa ku niitä kursseja oli suorittanu ja muuta, ni mietti, että voinko mä tavallaan hakea näillä sit jotain uutta työtä, et osaanks mä nää asiat varmasti riittävän hyvin. Mut ehkä mä sit kuitenkin aika nopeesti ikään kuin huomasin sen, että se ei välttämättä ollukkaan kyse siitä, että osasinks mä kaikki asiat täydellisesti ja osasiks mä ulkoota vaikka jotain uusia taitoja tai oliks mulle kertynyt semmosia jotain tietoja tai muuta, mitä mun pitäis koko aika kantaa pääkopassa, vaan ehkä se suurin ja tärkein muutos, mitä opintojen aikana kokoaika joka kurssin mukana tuli lisää, oli semmonen oma asennemuutos. Eli mä huomasin et mä rupesin niinku suhtautuu asioihin hyvin eri tavalla ja ehkä se identiteetti, mitä tarvitaan tällaisessa työssä, onkin semmonen tietynlainen, että sun pitää olla vähän niin kuin valmis hyväksymään se, että nykymaailmassa harvoin mikään on heti valmista. Sun pitää hyväksyä sellasta keskeneräisyyttä ja olla koko ajan valmis myös kehittämään sitä omaa itseäsi. Ja tämmösenä oikein vanhana kunnon vastarannan kiiskenä oon ollu hyvin muutosvastarintanen aikasemmin ja näitten opintojen myötä mä ehkä tajusin sen, että musta tulikin semmonen kunnon kehittämismyönteinen henkilö ja ehkä se on ollu mulla se suurin oivallus myöskin näitten opintojen myötä, että se oma asenne on aika ratkaiseva. Ja mä oon ehkä vihdoin ymmärtänyt sen, että minkälaisella asenteella voi vaikka tehdä tällaista työtä mitä nyt teen.

[00:22:38] – Outi Pyrhönen
Onko tossa myös tapahtunut se sellanen asiantuntijuuteen siirtyminen, kun on jotenkin oivaltanut, että ei voi ikinä tietää kuitenkaan kaikkea ja on paljon asioita, joista ei itse asiassa tiedä vielä oikeastaan yhtään mitään. Niinhän sitä sanotaan, että tieto lisää tuskaa ja näkymää siitä, mitä ei oikeastaan vielä edes tiedä, niin silloin pystyy ehkä sisäistämään, hyväksymään sen ajatuksen, että tää on keskeneräistä eikä tarvitsekaan olla valmis. Ja se on just vastavoima sille huijarisyndroomalle, joka äärimmäisyyksissään voi olla sitä, ihan kuin ahdistustasoista. Tai jotenkin ajatusta, kokemusta siitä, et mä en oo ansainnut mitä mä saan. Ja toisaalta aattelen, että siellä on myös sellasia hyviä puolia, et on hyvä myös olla kriittinen siihen omaan osaamiseensa. Missä kohdassa se muuttuu huijarisyndromaks, missä kohdassa se on sitä sellasta tervettä kriittisyyttä mihin mun mielestä Marikin viittasi tossa puheenvuorossa, ni sitä varmaan täytyy sen toimintakyvynkin näkökulmasta katsoa, että jos se haittaa mun tekemistä ja mun tavoitteiden saavuttamista, ni ehkä siellä sit on sellasta huijariuden leimaa. Ja jos se taas kannustaa mua eteenpäin ni se on ihan hyvällä tavalla kriittisyyttä omia ja tekemisiä kohtaan.

[00:24:00] – Tuija Huupponen
Ja mä ajattelen sen ehkä myös näin, että jos siitä huijarisyndroomasta kärsii, niin on ehkä niin sanotusti selvillä vesillä. Eli on varmasti ottanut asioista selvää. Varmasti osaa ne tai varmemmin osaa ne. Et ne jotka ei itse osaa edes epäillä jotain siinä omassa tekemisessä, niin on pidemmällä. Kun sitten ne jotka ei edes epäile yhtään mitään vaan olettaa että osaa tehdä ihan kaiken. Just tää niinkuin Outi sanoi että terveen kriittisyyden ja sitte sen huijarisyndrooman raja, että missä se häilyy. Mutta palatakseni tohon Sannan äskeiseen, niin just et kun se asiantuntijuus, kun se on muuttunut niin erilaiseksi, et siinä kliinisessä työssä on ollut ne omat osa-alueensa, mutta sitten asiantuntija identiteetillä, niin pitää just sietää sitä tietynlaista keskeneräisyyttä ja epävarmuutta. Ja ei tarvikkaan olla vastauksii niihin kaikkiin, vaan se on osa sitä asiantuntijuutta, että osaa sitten viedä ja kehittää ja mennä eteenpäin niissä tehtävissä.

[00:25:22] – Hanna Jantunen
Mulle tuli tästä vielä mieleen se, että vaikka mä oon kokenut tämmösiä tunteita, niin mä tunnistan myös sen, et mä oon kokenut näitä tunteita joka ikisessä tutkinnossa minkä mä oon lukenu, et nyt ollaan kolmannella kierroksella ni se toisaalta auttaa mua tosi paljon siinä, et mä myös tiedän et tää menee ohi. Sitä mukaa, kun se asiantuntijuus kasvaa ja sitä mukaa kun tieto lisääntyy, niin sitä enemmän tulee itseluottamusta, et hei mä oikeesti handlaan tän ja mulla on varmasti semmosta tietoa mitä muilla sit taas ei. Jos siinä missä muilla saattaa olla semmosta mitä mulla ei oo, ni tavallaan se lohduttaa. Mä tiedän, että jollain lailla kuuluu asiaan, vaikkei se kaikille tuukkaa, mutta ainakin omalla kohdalla sieltä se tulee. Mut sieltä se myös menee.

[00:26:01] – Mari Virtanen
Ja jollain tavalla varmasti kuuluu kyllä asiaan. Siis Tuudo, joka on tällainen opiskelijoiden oma aplikaatio, niin Tuudo on julkaissut opiskelijoille neuvoja ja ohjeistuksia tällaisten ajatusten helpottamiseksi. Muista, että et ole ainoa joka käy tällaisia tuntemuksia läpi, kuten tässä on jo kuultu. Samanlaisia ajatuksia on ollut monilla. Opettele iloitsemaan omista saavutuksistasi ja juhlimaan aina niitä voittoja ja hyviä hetkiä kun oot oppinut ja oot onnistunut. Älä jää jumiin täydellisyyden tavoitteluun. Voi olla vaikea äsken kuulemamme perusteella, että aina ei tarvitse olla 150 lasissa, vaan joskus se 80 voi hyvin riittää. Eli sellasta titraamista elämässä voi tehä. Opettele ottamaan kehut vastaan ja ota apua vastaan. Ja toi oli Tuudon listaus siitä, että miten tollasia ajatuksia voi halutessaan hiljentää. Ihan mahtavaa! Kiitos teille alumnit Sanna ja Tuija ja digikliinisten opiskelija Hanna, uraohjaaja, psykoterapeutti Outi. Ja kiitos sinulle, joka kuuntelet. Toivottavasti sait uusia ajatuksia oman identiteettisi muodostumisen tueksi asenteiden tai muuten aiheeseen liittyvien tuntemusten tueksi ja anna itsellesi ja identiteetillesi aikaa. Kasvata osaamistasi ja mene päivä päivältä rohkeasti eteenpäin.

Tämä podcast sarja on ideoitu osana asiantuntijana digitaalisissa toimintaympäristöissä opintojaksoa ja tuotettu yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun alumnien, opiskelijoiden ja opettajien kesken. Minä olen Mari lehtori Virtanen ja tämä oli digikliinisiä uratarinoita.