Epävarmuus ohjauksen voimavarana

Haastattelun nimi: Epävarmuus ohjauksen voimavarana
Haastattelun kesto: 11 min

Puhujien merkinnät: A: Anne-Mari Raivio
R: Raisa Varsta

A: Hei tervetuloa tähän Raisan ja Anne-Marin ensimmäiseen podcastiin. Voimavaraistava uraohjaaja -koulutus on lähtenyt mahtavasti käyntiin ja me ollaan luvattu, että me joka kerran jälkeen vähän jutellaan semmoisista ajatuksista, fiiliksistä ja jutuista, mitä meille heräsi sen tapaamisen jälkeen. Tänään me ollaan ensimmäisen teeman äärellä. Raisa, mikä meillä olisi mielessä nyt?

R: Mulla tuli semmoinen fiilis ja ajatus, että yksi teema, mistä voitaisiin jutella tässä meidän ensimmäisessä podcastissa, olisi tämmöinen kun epävarmuus. Epävarmuus ohjaajana, opettajana, ylipäätään sellaisena asiantuntijana. Mutta erityisesti nyt ajatellen vaikka uraohjaustyötä, mitä epävarmuus siinä tarkoittaa.

A: Tuo onkin tosi mielenkiintoinen teema, koska ehkä semmoinen jostain perinteestä vahvasti tullut ajatus on ensimmäinen ajatus, että epävarmuus, että hei okei nyt ruvetaan juttelemaan siitä, miten epävarmuudesta pääsisi eroon että miten sä vahvistuisit ja oppisit luottamaan itseesi. Onko tämä se, mitä sä tarkoitat nyt tässä?

R: Kyllä se sitäkin on, mutta miten sä vahvistuisit ja alkaisit luottaa itseesi ikään kuin oikealla tavalla, jonka mä ajattelen, että on sellainen tapa, että sallii epävarmuuden.

A: Ahaa. Sun täytyy ehkä kertoa lisää [nauraa].

R: Eli epävarmuus voi myöskin olla meidän työkalu. Me ei yritettäisi työntää sitä pois meidän mielestä tai meidän ajatuksesta, vaan me otettaisiin se myöskin se siihen ohjaustilanteeseen käyttöön.

A: Hei toi on tosi mielenkiintoinen näkökulma, mutta ennen kuin mennään ja jutellaan tarkemmin oikeastaan siitä, mitä se voisi olla niin, kerrotko mulle, mistä tämä tuli sulle mieleen nyt liittyen esimerkiksi siihen meidän ensimmäiseen aloitusseminaariin. Mikä tässä oli se?

R: Ensinnäkin se tuli mulle mieleen siitä todella hyvästä keskustelusta, mitä käytiin monta kertaa sen päivän aikana. Mä ilahduin siitä, että meillä oli paljon huippuammattilaisia, joilla on asenteena tämmöinen, puhutaan englannin kielellä termi position of not-knowing. Eli me olemme ei-tietämisen tilassa, mikä on mun mielestä kaiken hyvän ohjauksen perusta. Ja me käytiin keskustelua myöskin siitä, mikä on reflektiivisyyden merkitys vaikkapa ohjauskeskustelussa. Siitä oli vähän esimerkkiäkin, mitä se saattaa tarkoittaa tai mitä se voisi hyvällä tavalla olla. Mutta tähän tulee myöskin se, mun mielestä ja tämän pohjalta aloin sitä miettiä, että miten sä voit olla tietämättä ja reflektiivinen ja epävarma samaan aikaan.

A: Nuo on kaikki semmoisia, jotka jollain lailla vaistonvaraisesti jotenkin menee sillä lailla, että häh. Mitä sä nyt tarkoitat? Puhuttiin siitä reflektiivisyydestä, että on se perinteinen ajatus siitä, että ohjaaja ei tuo omia tunteita, fasilitoi ainoastaan keskustelua. Tästähän me keskusteltiin siis silloin siellä tapaamisessakin jo. Ja sitten taas toisaalta ei-tietäminen, joka ehkä opettajille on äärimmäisen haastava tila, ainakin itse tunnistan itsessäni tarpeen tietää kaikesta kaiken. Sekinhän tuntuu vaistonvaraisesti jotenkin silleen että ei kai näin, eikös mun pitäisi tietää ja mähän annan kaikki vastaukset ja niin edelleen, ja nyt tosiaan tämä epävarmuus että hei. Miten niin se voisi olla jotenkin voimavara tai sen oman ohjauksen työkalu?

R: Mun mielestä se on hirveän tärkeä ensinnäkin tunnistaa että epävarmuuden lähteitähän voi olla useita ja pitäisikin olla useita, koska me ollaan ihmisiä. Epävarmuus voi tulla meidän ihan omasta sisästä, meidän omasta kokemuksesta tai kokemattomuudesta. Mehän ollaan keskeneräisiä aina, ja mitä paremmin me tiedostetaan se, että me ollaan matkalla johonkin, niin sen parempi. Silloin me olemme myös epävarmoja. Se epävarmuus voi tulla siitä ohjattavasta, että se ohjattava epäröi ja on epävarma. Meillä voi olla myöskin siinä meidän ohjauskeskustelussa semmoista epävarmuutta siinä kontekstissa, että puhutaanko me ollenkaan oikeista asioista, ymmärretäänkö me toisiamme, puhutaanko me samaa kieltä. Mun mielestä silloin on tosi tärkeää ohjaajana tunnistaa niitä asioita, mihin oma epävarmuus siinä tilanteessa tai siinä ohjausprosessissa, siinä ohjaussuhteessa liittyy, ja tutkailla sitä, mistä se epävarmuus kumpuaa. Koska sillä on yleensä jokin sanoma.

A: Se tietysti varmasti vaikuttaa tavalla tai toisella siis ylipäätään kaikki se, mistä me tullaan ja minkälaisena me tullaan. Ihan vaikka jo konkreettisesti se, että oliko mulla aamulla puurot lattialla [nauraa] vai lautasella, niin kaikki tämä mukanahan me tullaan siihen tilanteeseen. Tämä puhuttelee mua tavallaan semmoisen aitouden näkökulmasta, että me ollaan on aitoja, rikkonaisia ja ehjiä ihmisiä siinä tilanteessa kaikki. Ja jonkun muun roolin näyttäminen vääristää sen tilanteen jotenkin.

R: Kyllä. Ja meidän ohjattava myös huomaa, jos me teeskennellään sitä, että ikään kuin me tiedettäisi tai oltaisi ikään kun kaiken sen päällä, mitä siinä tapahtuu. Totta kai on tilanteita, joissa me oikeasti tiedetään ja hyvä niin, kuten me puhuttiinkin siitä, että reflektiivisyys on myöskin sitä, että me ammennetaan omasta kokemuksestamme. Ja toisaalta on niitä tilanteita, missä pitää ihan oikeasti neuvoa ja tehdä interventioita, että hei näin sä et voi toimia. Silloin me tiedetään ja tuodaan sitä varmuutta. Mutta joskus ne keskusteltavat aiheet ja asiat on sen verran monimutkaisia ja tilanne on jumissa. Ja me ollaan epävarmoja siitä, että mitä ihmettä tässä pitäisi tapahtua, mitä mun pitäisi sanoa, mikä tässä voisi olla semmoinen, joka veisi asiaa eteenpäin. Silloin voi olla hyväksi ottaa puheeksi se, että mä olenkin nyt epävarma.

A: Tuo on tavallaan, aina täytyy asioita [nauraa] jotenkin omaksua sitä kautta, että reflektoi omiin kokemuksiin ja omaan elämään. Hyppään nyt ehkä tietyllä lailla pikkasen pois tuosta ohjauksesta mutta pysyn epävarmuudessa. Yksi semmoinen asia, mistä tietysti nyt puhuttiin paljon myös silloin aloitusseminaarissa, oli ihan tämä digitaalisuuden hyödyntäminen ja tavallaan se, mitä me tehtiin siinä hetkessä, kun meillä oli niitä virtuaaliosallistujia myös mukana ja miten saatiin osallistettua. Tässä kohdin epävarmuus, että mun oma kokemus on ollut se, että niin kauan kun mä yritin ennakkoon varmistella, että mä osaan kaikki ja kaikki on viimeisen päälle ja mä tiedän, niin mä puristin mailaa hampaat irvessä ja mä en ollut siinä hetkessä läsnä. Sen jälkeen kun mä lakkasin puristamasta mailaa ja ajattelin, että no on mulla sen verran kokemusta, että mä handlaan tätä hommaa. Ja sit jos jotain katastrofaalista tapahtuu, niin mitäs siinä…

R: [puhuu päälle] Niin sitten tapahtuu.

A: …ratkotaan se, ei se ole niin vakavaa. Mä tavallaan vieritin ison osan omasta stressistäni pois. Ja sen lisäksi mä koen, että mä olen enemmän läsnä siinä tilanteessa, mun on paljon helpompi ehkä digiopettajana saada aikaan se fiilis osallistujalle, että hei me ollaan ihan oikeasti tässä samassa tilassa. Että tämä kohtaaminen rupeaa tapahtumaan myös siinä digitaalisessa ympäristössä. Tämmöisiä ajatuksia.

R: Juuri näin. Vastaavasti sama asia pätee vaikka siinä, että jos sulla on ohjattava, jolla on todella vaikea elämäntilanne tai erittäin suuria haasteita. Ethän sä millään tavalla voi olla varma siitä, mitä se toinen kokee, etkä mitenkään olla varma siitä, miten mun pitäisi tähän asettautua. Silloin on hyvä tulla tietoiseksi siitä, että nyt mulla liittyy tähän epävarmuuden tunnetta, mihin kaikkeen se liittyy, mihin kaikkeen se ei liity. Myöskin se, että silloin sä tulet siihen läsnä ja sä olet rento, kun sä tunnustat itsellesikin, että mä olen nyt tosi epävarma, tämä on todella haastava, vaikea case tai tämä on todella hankala keskustelu ja mulla tulee tunteita ja mä en yhtään tiedäkään nyt, mitä mun tekisi mieli, tai mitä mun olisi hyvä tehdä ja tekisi oikeastaan mieli juosta pakoon [nauraa].

A: Kyllä. Mutta toi on sinänsä, kun miettii epävarmuutta, että miten se ehkä kaikkein kamalimmassa tilanteessa [naurahtaa] meissä näkyy, niin se näkyy käytöksenä. Me ei itse osata tavallaan yhdistää tiettyä käytösmallia vaikka siihen, että se kumpuaakin siitä, että me ollaan epävarmoja. Tietysti onko sulla mitään vinkkiä siihen, miten me päästäisiin jotenkin lähemmäksi tunnistamista, että tämä epävarmuus ja mistä se kumpuaa ja mihin se vaikuttaa?

R: Siis ainahan on, kun meillä on tunteita ja ehkä tässä tullaan just siihen, että ohjaajana on hyvä olla kosketuksissa omiin tunteisiinsa aika huolellisesti ja tavallaan niitä omia tunnetaitoja pitää koko ajan prepata. Usein tämmöinen epävarmuus, niin kuin tiedetään ohjattavillakin, niin se piiloutuu jonkun muun tunteen alle. Tulee vihaa, tulee jotain pelkoa tai surua tai kiukkua…

A: Välinpitämättömyyttä.

R: …välinpitämättömyyttä, mitä tahansa. Se että, kun tulee tämmöisiä tunteita niin kannattaa miettiä, että olenko mä nyt vain epävarma ja mitä sitten. Jos mä olenkin nyt epävarma, niin mitä sitten? Epävarmuuttakin voisi joskus sanoittaa.

A: Mä luulen, että se oisi tosi tärkeää. Myös tavallaan ohjata ja opettaa meidän nuoria siihen. Että on ihan ok tiedätkö olla ei-täydellinen.

R: Nimenomaan! Sehän on todella voimavaraistavaa, kun me annetaan itsestämmekin sitä, että hei mä huomaankin nyt että tässä on aika paljon asioita ja mä olen nyt vähän epävarma siinä, miten mä parhaiten voisin olla sulle avuksi. Kun sen sijaan, että mä lähden toteuttamaan jotain omaa, me puhutaan vaikka käyttöteoriasta tai omasta ohjausotteesta, että mä lähden sokeasti vetämään jollain mun raamilla. Sitten voikin todeta, että mä olenkin nyt vähän epävarma siitä, miten tätä asiaa nyt pitäisi lähteä purkamaan ja jutellaanko siitä.

A: Tulla semmoisella herkkyydellä siihen tilanteeseen, avoimuudella. Lakkaa puristamasta mailaa.

R: Ihmisenä. Kokonaisena, dialogisesti, läsnäolo. Me annetaan sitä läsnäoloa siinä ja ollaan ihmisiä, niin se on ihan parasta ja siinä mä toivoisin jotenkin, että me saataisiin ruokittua myöskin keskenämme me ammattilaiset, että me oltaisiin reilusti epävarmoja.