Korkeapainetta 5: Matkalla-malli vie luovaa ryhmätoimintaa kuntien asukkaille

[Alkumusiikki]

Spiikkaaja: Kuuntelet Korkeapainetta-podcastia. Tämä podcast tarkastelee kulttuurihyvinvoinnin edistämistä erilaisista näkökulmista käsin. Vieraina jaksoissa on alan tutkijoita, kehittäjiä ja asiantuntijoita. Keskustelujen äärelle johdattelevat kulttuurihyvinvoinnin asiantuntijat Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Tervetuloa mukaan.

Elina Ala-Nikkola: Tänään Korkeapainetta podcastin keskustelun fokuksessa on kuntien käyttöön kehitetty Matkalla-toimintamalli, joka pyrkii siihen, että kunta voisi tuoda yhteen soveltuvin osin hyvinvointisuunnitelman ja kulttuurikasvatussuunnitelman. Mallia pilotoidaan useissa Suomen kunnissa parhaillaan, ja sillä on todettu olevan monia kuntien taloutta keventäviä vaikutuksia. Lisäksi toteutettu toiminta tuottaa kuntalaisille merkityksellisyyden kokemuksia, mahdollisuuksia hyvinvointiin ja osallistumiseen kulttuuritoimintaan. Vieraana tässä jaksossa on lastenkulttuurikonsultti, etnomusikologi Henna Leisiö, Lapin Kiertävä Lastenkulttuurikeskus Kattila ry:stä. Tervetuloa Henna.

Henna Leisiö: Kiitos.

Elina: Lisäksi studiossa on vieraana musiikkikasvatuksen ja kulttuurihyvinvoinnin tutkija, yliopettaja Laura Huhtinen-Hildén Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Tervetuloa Laura.

Laura Huhtinen-Hildén: Kiitos.

Elina: Minä olen Elina Ala-Nikkola. Työskentelen kulttuurihyvinvoinnin tutkimuksen ja koulutuksen osaamiskeskittymä CuWeREssa Metropolia Ammattikorkeakoulussa ja toimin tässä jaksossa hostina. Henna, sä olet ollut kehittänyt tällaisen Matkalla-mallin. Matkalla-mallia pilotoidaan juuri parhaillaan. Mukana on 23 kuntaa pitkin poikin Suomea. Siellä on muun muassa 12 kuntaa Lapista, 5 Kainuusta ja lisäksi yksittäisiä kuntia Koillismaalta, Pohjois-Karjalasta, Etelä-Savosta, Keski-Suomesta ja myös Pirkanmaalta. Menikö oikein?

Henna: Kyllä meni.

Elina: Joo. Aloitetaan siitä, että kerro Henna vähän tarkemmin, että meidän kuulijat saa kiinni, että minkälaisia asioita konkreettisesti kunnissa tehdään Matkalla-mallin puitteissa? Mitä se kuntalaisen näkökulmasta tarkoittaa?

Henna: Matkalla-malli perustuu kunnan kulttuurikasvatussuunnitelmaan, jossa kouluissa ja päiväkodeissa tapahtuu tietyllä kalenterilla, tietyllä syklillä taide- ja kulttuuritoimintaa. Kun nämä ohjaajat joka tapauksessa ovat siellä kunnissa vuosittain tekemässä kouluissa ja päiväkodeissa näitä eri taiteenalojen kokonaisuuksia, sen päivänsä jälkeen, kun he ovat vetäneet vaikka 5-vuotiaiden tanssipajoja, he jatkavat eteenpäin johonkin kohteeseen, jonka kunta on valinnut. Eli meidän kunnilla on annettu valittavaksi 10–40 työpajaa. Eli he saavat itse päättää, kuinka monta pajaa kunta pystyy ottamaan. Sitten he ovat jakaneet nämä työpajat sellaisille kohderyhmille, mitä haluavat preferoida. Jotkut kunnat panostavat hyvin paljon kylätoimintaan. Esimerkiksi laajat kunnat, joissa on tosi paljon pieniä kyliä. Jotkut kunnat panostavat työhyvinvointiin, jotkut nimenomaan ikäihmisiin, jotkut neuvolaan, perhekeskukseen, osa mielenterveyspotilaisiin, kehitysvammaisiin. Riippuu hyvin paljon kunnasta, että kuka sieltä saa mitäkin. Mutta se, mitä sinne konkreettisesti viedään, on kaikki ne taiteenalat, mitä sen tietyn kunnan kulttuurikasvatussuunnitelma sisältää. Ja jos se on mun tekemäni suunnitelma, niin kuin suurimassa osassa näistä kunnista, jotka ovat mukana, on se mun pohja, siellä on siis kaikki kuviteltavissa olevat taiteenalat, jotka se kunta on saanut mahdutettua siihen suunnitelmaan. Ihan konkreettisesti esimerkiksi tällä viikolla Kattilalla on valokuvaaja kolmessa eri kunnassa. Sitten on sirkusohjaaja kahdessa eri kunnassa. Sanataide- ja nukkateatteriohjaaja yhdessä kunnassa. Sitten on livđe eli inarinsaamelaisten vähän joikua vastaava lauluperinne on yhdessä kunnassa. Draamatyöpajoja on yhdessä kunnassa. Näissä työpajoissa tehdään sitä, mitä minkäkin ryhmän kanssa pystyy tekemään, koska vaikka nyt sanataide muistisairaan luona on ihan toista kuin vaikka sanataide vapaassa kyläyhteisössä. Eli hirveän muokattavaa toiminta.

Elina: Joo. Kerro joku ihan tosi konkreettinen esimerkki vaikka nyt, mitä vaikka sanataide työskentelyssä voitaisi tehdä.

Henna: Nyt pistit tosi pahan, koska mä en ole sanataideohjaaja, mutta jos mä nyt kerron musan puolelta, missä kuitenkin itse olen ammatiltani. Ihan konkreettinen esimerkki vaikkapa viime viikolla vedettiin Ylitorniolla ensin päiväkodissa rytmikylpyjä ihan pienille. Sen jälkeen mentiin nelosluokkiin, joilla on kulttuurikasvatussuunnitelmaan kirjoitettu biisipajat. Tehtiin heidän kanssa kaksi biisiä ja sitten jatkettiin. Mun työparini meni kehitysvammaisten luo pitämään yhteissoittopajan. Mä menin itse muistisairaiden luo pitämään muistelutyöpajan musiikissa. Sitten meillä oli kylätoiminnassa semmoinen vähän työpajan ja konsertin välimuoto, missä oli tosi paljon jaettavia soittimia ja missä tanssittiin yhdessä ja missä loruteltiin ja laulettiin ja tehtiin kaikkea tällaista Eli työpajapäivät voivat olla tällaisia hyvin, hyvin vaihtelevia.

Elina: Vaihtelevia ja myös vaihteleville kohderyhmille. Se on just tuossa Matkalla-mallissa se ydin, että siinä on se kouluissa tapahtuva, kulttuurikasvatussuunnitelmien puitteissa tapahtuu asioita, mutta tässä laajennetaan muille ihmisille ja kohderyhmille myös.

Henna: Kyllä.

Elina: No Laura, sä olet siis tutkija tosiaan ja olet tutkinut paljon sitä, mikä merkitys tämäntyyppisillä teoilla ja niistä syntyvillä kokemuksilla on meidän hyvinvoinnille. Henna kuvaili tosi hyvin näitä konkreettisia tekoja. Kerro vähän, mitä tutkimukset kertoo, mikä merkitys.

Laura: Joo. Mä kuuntelin Hennan kerrontaa just silleen, että mä näen sen tilanteen, jossa se ohjaaja, opettaja, pedagogi, joka sitä tilannetta voisi sanoa fasilitoi tai ohjaa, hänellä täytyy olla keinot ja pedagoginen osaaminen luoda se turvalliseksi tilanteeksi. Tehdä siitä semmoinen, että jokainen voi omana itsenään siihen liittyä, kokea olevansa hyväksytty juuri semmoisena kuin hän on ja tärkeänä osana sitä pientä yhteisöä, mikä siinä on koolla. Ja sitten se, että me helposti ajatellaan, että se konkreettinen sisältö, mitä siinä tehdään… On nyt vaikka se musiikki ja vaikka soittaminen, niin kuin kuvasit, biisipaja, biisin tekeminen. Kuitenkin se, mistä se hyvinvointi lähtee, on hirveän paljon sitä, miten turvallinen ja miten se musiikkitoiminta siinä mahdollistaa sen, että me ilmaistaan itseämme, liitytään toisiimme, ollaan tärkeänä osana jotain itsemme ulkopuolella olevaa jotakin yhteistä ja isoa. Jos mä ajattelen sitten tutkijana, mihin mä sen liitän, se on osallisuustutkimus, osallisuuden kokemus. Me tiedetään siitä, että se on tosi tärkeä hyvinvoinnin edellytys. Se, että mä koen itseni ja elämäni merkitykselliseksi, sen tekemisen ja jonkun intentioni merkitykselliseksi. Se tuo niitä osallisuuden kokemuksia. Tässä meillä on hirveän hyvä väline taidetoiminnassa. Toki taide sinänsä itsekin. Ihan sinänsä siitä tulee kokemuksia, merkityksiä, mutta tärkeä siinä on se ympäristö tai se, missä se tapahtuu, se yhteisö ja yhteen liittyminen.

Henna: Tekeminen.

Laura: Niin.

Henna: Joo ja toi on oikeastaan asia, mistä voisi puhua pitkään, koska koulujen varhaiskasvatuksen tai minkä tahansa muun omat ohjaajat on sellaisia, joita pitäisi yhä lisää kouluttaa siihen, että millä lailla… Kun me mennään luokkaan pitämään vaikka nyt sitä biisipajaa, jos siihen ei lähde se opettaja mukaan, lapsilta lähtee puolet siitä kokemuksesta siksi, että opettaja istuu siellä ja korjaa kokeita. Mä ymmärrän, että opettajalla on hirveä kiire ja ne kokee, että pitää korjata. Mutta jotta se lapsi saisi sen kokemuksen, että tässä tehdään luokan kanssa yhdessä, sen opettajan pitäisi olla mukana. Tämä on varmaan osin semmoinen asia, mikä on tietämättömyyttä. Sitä ei jotenkin hahmoteta, että miten paljon siihen kohdeyleisön tekemiseen vaikuttaa sen vakituisen henkilökunnan oma ilmapiiri.

Laura: Joo, se on tärkeä se yhteisöllisyyden kokemus. Mä olen jotenkin ajatellut sitä niin, että oli se tilanne mikä tahansa, missä toivotaan, että ihmiset kerääntyy yhteen ja tekee jotain luovaa, jollain lailla se kutsun virittäminen sillä tavalla, että kaikki kokee itsensä tervetulleeksi ja oman kontribuutionsa tärkeänä. Mä luulen, että tässä on myös paljon semmoista, mikä huomaamatta voi välittyä myös kulttuurialan toimijoista, että onko se kutsu semmoinen, että siihen voi liittyä. Paljon nimittäin liittyy sellaista, että mä en osaa, mä en ole tuon alan ammattilainen. Se voi myös kertoa ei siitä, että mä en haluaisi tai mä jotenkin en arvostaisi, vaan myös siitä, että mä en koe, että mä voin vaikka työntekijänä tulla siihen, kun mulla ei ole sitä ammattitaitoa. Se erilainen hyväksyvien kutsujen ja osallisuuden mahdollisuuksien avaaminen myös suhteessa niihin toisen alan kollegoihin. Ehkä tässä on tämmöinenkin puoli, mitä mä itse haluaisin korostaa. Paljon myös puhutaan semmoista me ja ne -puhetta. Jotenkin nähtäisiin se, että jotta me voidaan olla yhdessä moniammatillisesti jonkun asian äärellä, olla avoimia ja dialogisia myös eri alojen kollegoihin.

Elina: Eli tässä on just keskiössä nimenomaan, te molemmat puhutte siitä moniammatillisuudesta ja siitä, että siinä on vielä paljon, paljon tehtävää tämäntyyppisessä työskentelyssä. Meillähän on Metropoliassa hyviä kokemuksia. Meillähän on tutkinto nimeltä Creativity and Arts in Social and Health Fields. Se on ylempi ammattikorkeakoulututkinto, eli siellä opiskelee sekä sote-alan ammattilaisia että kulttuurialan ammattilaisia siinä samassa tutkinnossa. Itse asiassa Laura, sä vedät myös sitä tutkintoa. Minkälaisia kokemuksia sieltä on just tästä moniammatillisesta kohtaamisesta, mistä Henna tässä puhuu?

Laura: Joo. Tämä meidän Masters-tutkinto tavallaan kokoaa yhteen siihen ryhmään. Kun meillä on siinä noin 20 opiskelijaa, siellä on jo pelkästään kulttuurialojen sisällä se moniammatillisuus. Tosi montaa eri tutkintoa ja taustaa ja sitten sosiaali- ja terveysalojen tutkinnoissa samaten. Siinä on yhtä monta alaa melkein edustettuna kuin on niitä opiskelijoita. He itse ovat kuvanneet sitä oppimista juuri, että se laajentaa sitä omaa näkemystä jopa siitä omasta alasta, kun pystyy katsomaan sitä toisen alan kollegan silmien kautta. Sitten ollaankin tietyllä tavalla katsomassa samaa maisemaa, kun me mietitään sitä, että mitä luovuus voi olla ihmisen elämässä. Siinä me nimenomaan käsitetään se luovuus hyvin laajasti, että se ei ole vain taiteisiin liittyvää. Toki myös sitäkin, mutta että mikä ihmiselle avaa tilaa luovuudelle, mielikuvittelulle, mielen liikkeille. Kaikkea sitä sovellettuna niihin sosiaali- ja terveysalan ympäristöihin.

Elina: Eli juuri näihin haasteisiin, mitä sä Henna tässä kuvasit, että käytännössä olet kohdannut. Mitä tämä herättää sussa, mitä ajatuksia?

Henna: Sehän on ihan mahtavaa, jos on koulutus, jossa sitä ihan oikeasti pystyy opiskelemaan. Mutta mitä tulee ylipäätään tähän erilaisten eri ammattien yhteensovittamiseen tässä meidän Matkalla-mallin ympyröissä, niin siellähän se on ikävä kyllä eniten resurssiongelma. Kun on pakko valita, menenkö vaikka siellä palvelutalossa sen yhden muistisairaan ihmisen luo auttamaan häntä vaikka jossain asiassa vai tullenko sinne työpajaan, minne olen luvannut jo tulla, mutta en nyt sitten ehdikään. Tämän yhteiskunnan yleinen tilanne, missä kaikesta säästetään ja väärästä päästä säästetään, se näkyy ihan hirveän isossa osassa tätä meidän työtä. Se näkyy ihan kaikessa. Onneksi on myös aivan kertakaikkisen mahtavia, siis ihan täydellä sydämellä sitä hommaa tekeviä sekä opettajia että hoitajia että kaiken maailman muita, vaikka nyt sitten muistisairaiden omia ohjaajia, jotka on siis ihan täysillä mukana. Niistä tulee aina itselle semmoinen olo, että vitsi on ihana tehdä tätä työtä, kun on myös näitä helmiä, mutta ei hekään sille taloudelliselle resurssipulalle voi yhtään mitään.

Laura: Joo, mä hyvin tuon allekirjoitan. Tiedetään kaikki, minkälaisessa ahdingossa sosiaali- ja terveysalat tällä hetkellä painii. Mutta jos mä ajattelen sitä, että mikä siihen voisi tulevaisuudessa tuoda helpotusta, niin jos lähtee siitä, että se on fakta, että hyvinvointi on halvempaa kuin huonosti voiminen.

Henna: Saanko mä käyttää tätä lausutte jossain?

Laura: Saat [naurahtelua].

Henna: Tämä on niin hienoa. Kiitos.

Laura: Ei tarvii ihan hirveästi sille laskelmia tueksi antaa. Toisin sanoen, kun mietitään sitä, että miten me voitaisi samoilla… Musta hienosti tämä Matkalla-malli kuvaa sitä, miten voitaisi niillä olemassa olevilla toimilla jo pikkuisen laajentamalla niiden fokusta tai sitä, mitä hyvää ne säteilee. Tämäntyyppistä ajattelua pitäisi laajentaa. Tämä on ehkä vähän naivia sanoa, mutta se on siinä mielessä semmoista, että täytyisi haastaa isompiin ajattelun sykleihin ja semmoiseen out of the box. Niin kauan kuin me katsotaan vaan jonkun yhden budjetin… Tämä pätee ihan kaikkiin organisaatioihin. Niin kauan kuin me katsotaan jostain yhdestä siilosta käsin jotain asiaa, me nähdään suurempana ne ongelmat. Heti jos me noustaan sen yläpuolelle, että jospas nuo asiat yhdistyisikin ja tuossa laittamalla 2 plus 2 voitaisiinkin saada 5.

Elina: Onko tämä johtamiseen liittyvä asia vai myös työntekijöiden ajattelumalliin liittyvä asia?

Henna: Eikö se ole aika kaikkeen liittyvä asia?

Laura: Niin. Se on tavallaan systeemisempi ajattelu siitä, miten hyvinvointi voitaisiin nähdä tässä kontekstissa ja miten me voidaan siihen vaikuttaa.

Henna: Kyllä.

Elina: Joo, nyt ollaan puhuttu siitä, että mitä on Matkalla-malli konkreettisesti ja että se todella siis mahdollistaa sen, että se voi tuottaa hyvinvointia. Mutta Henna, kerro myös siitä, että tässä Matkalla-mallissa on aika viisaasti mietitty sitä, miten tämä myös vähentää taloudellisia kuluja. Eli siinä on taloudellinen resurssiviisaus taustalla. Kerro vähän siitä rakenteesta, miten se on ajateltu.

Henna: Siinä on nyt tosi monta taloudellista resurssiviisautta yritetty saada samaan. Koko malli pohjautuu siis kuntien kulttuurikasvatussuunnitelmiin. Ja opetusministeriö ja opetushallitushan molemmat on esittäneet toiveita, että viiden vuoden sisällä suunnilleen kaikissa Suomen kunnissa olisi toimiva kulttuurikasvatussuunnitelma. Tämä nyt korostaa sanaa toimiva, eli pöytälaatikkosuunnitelmilla emme tee mitään. Joka tapauksessa pointtina on se, että näissä kunnissa on ne suunnitelmat, joiden kaikista tärkein osuus on se, että ne on kalenteroitu. Eli mulla on tietokoneella 23 kunnan suunnitelmat, joissa on jokaisen ikäryhmän oma viikko ja oma taiteenala merkitty. Se sama kalenteri näkyy meillä. Se näkyy kunnilla. Se näkyy opettajilla. Se näkyy meidän ohjaajilla. Matkalla-mallissa me tehdään niin, että koska nämä lasten kokonaisuudet on sellaisia, jotka kunnat maksaa, mutta niiden matkakulut tulee opetusministeriöltä, koska me lastenkulttuurikeskuksena saamme sieltä yleisavustuksen. Kun kunta laajentaa Matkalla-malliin, se sama työntekijä, joka on jo siellä kunnassa niillä opetusministeriön matkakuluilla, siirtyy vain eteenpäin niihin muihin yksiköihin. Eli me voidaan katsoa kalenterista, että tässä on nyt tämä Sallan kulttuurikasvatussuunnitelman kalenterointi. Kysyä sallalaiselta kulttuurituottajalta, että keille haluat, että nyt laajennetaan. No hän on tänä vuonna preferoinut kylätoimintaa, työhyvinvointia, ikäihmisiä ja mielenterveyskuntoutuja, jos nyt oikein muistan. Sitten voidaan vain katsoa, että okei, te haluatte draamaa. No draama tulee tähän teille joka tapauksessa KOPSin puitteissa aina viikolla 15. Kuinka monta draamapajaa ohjaaja ehtii vetää niiden päivien aikana, kun hän vetää siellä lastenpajoja. Okei, neljä. Hyvä. Ripotellaan yksi kyliin, yksi työhyvinvointiin, yksi ikäihmisille ja yksi mielenterveyteen. Tässä ehkä kaikista olennaisinta, jos miettii Lappia, jossa matkakulut on todella hirveät, on se, että ne on maksettu sieltä OKM:n puitteista. Eli kunnalle ja Laphalle on äärimmäisen halpaa se, että ne käyttää sitä jo paikalla olevaa yhtä ihmistä tässä. Eli se yhden ihmisen siirtely paikasta toiseen on niin kustannustehokasta, että sen takia se kannattaa. Ja koska sitä yhtä ihmistä siirrellään, Lapin perusongelmahan kaikessa taidekulttuuritekemisessä on se, että meiltä hyvät ihmiset katoaa etelään, koska meillä ei ole antaa heille järkeviä työsopimuksia. Nyt meillä on. Eli pyritään siihen, että meillä on tämmöinen tripla win-win-win tyyppinen tilanne, jolloin kunta saa halvalla toimintaa. Sitten meillä on se työpajaohjaaja, joka saa paremman työsopimuksen eikä hänen tarvitse muuttaa Helsinkiin. Ja sitten meillä on Kattila organisaationa, joka pääsee eroon siitä loputtomasta kaaoksesta siellä kunnan kulttuurikentällä, jossa ei ole tähän asti voitu sopia mitään, koska budjetteja ei ole pystytty pistämään järkevään järjestykseen, eikä ole tiedetty, onko ensi vuonna kulttuuri toimea ollenkaan tai miten tämä homma nyt menee. Se on ollut hirveän sekavaa. Tässä meillä on nyt kalenterit ja joku järjestys tällä hommalla.

Elina: Eli tässä on tosi isosti ytimessä kalenterointiasia.

Henna: Kyllä. Mutta se, että meillä on lukkoon lyöty kulttuurikasvatussuunnitelma, jossa on lukkoon lyöty kalenteri, se on sen ihan koko homman perusta.

Elina: Kiitos Henna. Tosi upeasti selitit tämän kokonaisuuden. Teidän Matkalla-mallin nettisivuilla tästä on myös tosi hyvää kuvitusta ja en muista, onko videokin jopa.

Henna: On.

Elina: Jos haluaa kuulija vielä katsoa uudestaan, niin nettisivu on…

Henna: Kulttuurikattila.fi/matkalla ja kauttaviiva siihen perään. Sitten pääsee sinne suoraan.

Elina: Voi vielä tsekata tämän saman. Siellä on tosi kivat ne kuvat, mitä me ei tähän podcastiin nyt saatu. Laura, mitä ajatuksia tämä herättää sinussa?

Laura: Ajattelen tässä ääneen sitä, että kun siinä on kuitenkin tosi keskeistä se pedagoginen asiantuntijuus. Oli sitten ihmisen työnimike tai tausta mikä tahansa, niin se, että millä tavalla saadaan viritettyä se tilanne pedagogisesti semmoiseksi, että se tosiaan lunastaa ne mahdollisuudet, jotka siinä on. Se on ihan pedagogista ammattitaitoa ja sitä vaativaa. Pitäisikö meidän ruveta puhumaan jostain muusta kuin työpajoista, jotka kuulostaa semmoiselta, että kuka vain nyt tulee tuohon, kun se on todellakin ihan oma ammattitaitonsa. Ei se välttämättä jokaiselta taiteilijaksi koulutetultakaan ollenkaan onnistu. Pedagogikin tarvitsee aivan erityisen pedagogisen osaamisen, koska se on se, millä me sitä osallisuuden pedagogiikkaa toteutetaan, mahdollistetaan niitä osallisuuden kokemuksia sen luovan tai taidetoiminnan avulla.

Henna: Joo ja se on tärkeä pointti. Meilläkin usein kunnat silloin, kun lähdetään tekemään uuden kunnan kanssa ensin sitä kulttuurikasvatussuunnitelmaa, kertoo, että meidän kunnassa asuu tämä ja tämä ja tämä taiteilija, ja he haluaisivat hyödyntää näitä taiteilijoita, mikä olisi toki järkevää. Mutta ongelma on se, että suurin osa taiteilijoista ei ole esimerkiksi lasten kanssa koskaan tehnyt jotain asiaa. He kokevat sen tosi epämukavaksi. Sitten taas osa meidän omista työntekijöistä oli ensin ihan kauhuissaan Matkalla-mallista siksi, että he olivat aina tehneet nimenomaan lasten kanssa töitä. Heillä oli hirveästi uusia asiakasryhmiä, joille he joutuivat kokonaan kehittämään oman pedagogiikan ja muokkaamaan sen oman taiteenalansa sellaiseksi, että sitä voi viedä erilaisiin paikkoihin. Se on ollut iso kasvuprosessi kaikilla tavoilla. Se vaatii kyllä ohjaajilta tosi paljon, että pystyy siirtymään ihan laidasta laitaan olevien ihmisryhmien luo. Meillä sattuu olemaan Lapissa aivan loistava tilanne ohjaajien suhteen. Siellä on ihan käsittämättömän hyviä tyyppejä, jotka haltsaa minkä tahansa ryhmän. Pisteet sille.

Laura: Tämä on varmaan semmoinen, mikä hyvinvoinnin osallisuuden edistämisessä luovuuden ja taidetoiminnan kautta, se miten tunnistetaan ne ammattilaiset, kun se ammattinimike voi olla… Mä näen, että monenlaisten ammatillisten ryhmien ammattilaisten osaamisessa voi olla näitä tärkeitä komponentteja.

Henna: Kyllä.

Elina: Mun on pakko tarttua, joskus Henna sä sanoit, että sä haluat puhua enemmän kulttuurikokonaisuudesta et taidekokonaisuudesta. Avaatko sä vielä tätä? Mitä sä tällä tarkoitat?

Henna: Olen usein kritisoinut isojen kaupunkien kulttuurikasvatussuunnitelmia siitä, että ne ovat mun mielestä hirveän taidepohjaisia. Siinä ei tietenkään sinänsä ole yhtään mitään vikaa, mutta jos kokonaisuuden nimi on kulttuurikasvatussuunnitelma, se jää tosi kapeaksi jos se toteutetaan niin, että oppilaat käyvät vaikka vain oman kunnan tai kaupungin taidelaitoksissa vierailulla tai esityksissä tai missä tahansa. Mutta heidän kulttuurikasvatussuunnitelmansa on käytännössä se, että heillä käy kaupunginorkesteri tai kaupunginteatteri tai joku tällainen eikä ne sinänsä linkity mihinkään. Voi olla ja varmasti monissa onkin, että opettajat itse tekevät esimerkiksi monialaisia oppimiskokonaisuuksia tällaisten juttujen ympäriltä. Mutta mä itse näen kulttuurin niin paljon laajempana. Silloin kun käytän näitä omia kulttuurikasvatussuunnitelmapohjiani, kun teen uusille kunnille suunnitelmia, toki ne kunnat ovat usein tosi pieniä. On ihan toinen juttu tehdä suunnitelmaa Tampereelle kuin vaikka Savukoskelle. Mutta yritän ympätä siihen kaiken mahdollisen siellä kunnassa olevan kulttuurin, joka voi olla vaikka se, että tutustutaan kunnan merkkihenkilöihin ja tehdään heidän ympärilleen kokonaisuuksia. Tyyliin Muoniossa tutustutaan Katri Valaan. En nyt muista millä vuosiluokalla se on, mutta Katri Vala on paikallinen runoilija. Hänen runojensa ympärille tehdään siellä draamatyöpaja. Tai tämä on joku Kainuun kunta, missä oli joku kuuluisa silta. Silta näkyy monessa eri elokuvassa, joten mennään katsomaan sitä siltaa ja sen jälkeen siellä on elokuvakasvatus siihen perään. Tai mennään vaikka johonkin kuntaan, jossa on tosi isossa osassa, niitä on Lapissa monta, missä joki tai joku muu vesistö on ollut tosi tärkeä ja kunnan vaakunnassa voi olla vaikka lohi tai tukin uittoperinne voi olla se juttu. Niin tehdään sitten vaikka tanssipaja, jossa uitetaan niitä tukkeja, osa on tukkeja ja osa on uittajia tai tehdään lohikoreografia tai joku tällainen. Silloin siitä tulee mun mielestä myös parempi. Silloin se on laaja kulttuurikokonaisuus eikä vain sitä, että käydään vaikka yhdessä esityksessä, vaikka se olisi kuinka hieno.

Elina: Mitä ajatuksia Laura tästä?

Laura: Joo, musta toi on hieno ajatus, koska jotenkin se, että jos kulttuuri nähdään siinä sen sanan laajemmassa merkityksessä, eli semmoisena, joka on sitä ihmisten ja yhteisöjen elämää ja ajatellaan sitä hyvinvointia siitä näkökulmasta, silloinhan se juurtuu sen alueen ihmisten arkeen ja elämään ihan toisella tavalla. Ja jos ajattelee sitä osallisuuden kokemuksen näkökulmasta, että vaikka itselle joku konserttiin meneminen on tärkeä kokemus, eihän se välttämättä tietenkään ole kaikille sitä. Ja se, miten siinä kulttuurisessa olemisessa ja kulttuurissa elämisessä kokee merkityksiä, on hirveän yksilöllistä. Musta se on se, joka tässä pitäisi ymmärtää, koska sitten me myös päästään niistä, että ei ole niitä siiloja. Ne vaikutukset kun me pudotetaan kivi johonkin veteen, ne renkaat siitä etenee ilman mitään niitä siilojen raja-aitoja paljon laajemmalle. Ei se turhaan ole, että puhutaan ruokakulttuurista, ruumiin kulttuurista. Kyllä se ihminen kokonaisuutena on se, joka siinä kulttuurissa kokee ja elää ja vaikuttaa. Meidän olisi hyvä katsoa sitä siitä laajemmasta näkökulmasta myös tässä.

Elina: Myös päätöksenteossa ja siinä, miten me organisaatioita hoidetaan täällä, koska ihminenkin on kokonaisuus. Matkalla-malli vie kohti sitä yhtenä tosi hyvänä esimerkkinä. Meillä riittäisi puhuttavaa vaikka kuinka paljon tässä. Tämä on ollut tosi kiinnostavaa. Onko joku asia, mikä on jäänyt sanomatta, minkä haluaisit vielä tässä sanoa?

Henna: Matkalla-mallista on pakko sanoa se, että se ikuisuuskysymys siinäkin on rahoitus. Sen takia me nyt palaveerataan erilaisten tahojen, kuten kuntaliiton, valtion, Laphan, kaikenlaisten kanssa, koska vaikka meillä olisi miten loistava malli, niin jonkun on pakko olla se, joka pitää niistä langoista kiinni. Tässäkin se ikuinen ongelma on se, että itse toimintaan me saadaan raavittua rahat, mutta kuka sen organisoi, on se, mitä vieläkin joutuu perustelemaan joka paikassa. Tässäkin taas päädytään siihen, että kun on ensin marginaalinen ala eli kulttuuri, nyt katsotaan sitä kapeaa kulttuuria, minkä kaikki rahoittajat näkee, ja sitten sen sisällä on vielä marginaalinen lastenkulttuuri, niin on tosi vaikeaa lastenkulttuurin virallisena tekijänä päästä siitä kuopasta eroon ja huudella, että hei, me osataan tehdä muutakin kuin lastenkulttuuria, me tehdään tällaista isoa kokonaisuutta. Se koko tapa, millä me ajatellaan kulttuuria, vaatii sen, että siellä on joku, joka sitä johtaa. Ja se meiltä puuttuu. Me tarvitaan tälle alalle myös joku isompi rakenne tai täysin uudenlainen ajatusmalli, jotta me saadaan rahoitettua myös se, että joku pitää niitä lankoja käsissään, että pystyy tekemään ylipäätään yhtään mitään.

Laura: Tavallaan tämmöinen tuottajarooli tarvittaisi siihen.

Henna: Tavallaan tuottajarooli ja vielä enemmän ehkä vähän niin kuin arvojohtajarooli.

Elina: Kiitos Henna. Laura.

Laura: Joo. Mä tartun tuohon, kun tässä on puhuttu nyt kulttuurin kapeammasta ja laajemmasta määritelmästä.

Mä ehkä tarttuisin just siihen, että oikeastaan me tarvittaisi kaikkeen johtamiseen sitä laajaa kulttuurin ymmärtämistä. Se vähän liittyy myös ihmiskäsitykseen, että mikä on kokonaisvaltainen luova toimiva ihminen. Se liittyy kaikkiin aloihin. Se liittyy elämään ja hyvinvointiin, ja sitten jotenkin se semmoinen osallisuuden kokemusten merkityksellisyys. Mä haluan tässä vielä lopuksi nostaa tuon THL:n Anna-Maria Isolan tutkimusryhmän osallisuustutkijoiden tekemän työn siihen, mitä me ymmärretään siitä, miten tärkeitä pienet osallisuuden kokemukset, joista kasvaa niitä isoja merkityksiä siihen, että ihminen pystyy toimimaan tässä yhteiskunnassa, näkee mahdollisuutensa ja pystyy edistämään omia ja yhteisönsä asioita.

Elina: Suurkiitos Henna ja Laura. Tämä on ollut todella mielenkiintoista keskustelua ja innostavaa. Olisi voinut jatkaa pidempäänkin, mutta tässä kohtaa kiitän teitä hyvästä keskustelusta.

Henna: Kiitos.

Laura: Kiitos.Spiikkaaja: Kuuntelit Korkeapainetta-podcastia. Podcastia julkaistaan osana Kulttuurihyvinvoinnin tutkimuksen ja koulutuksen osaamiskeskittymä CuWeREn toimintaa. CuWeRen toiminnasta vastaavat Metropolia Ammattikorkeakoulu ja Jyväskylän yliopisto. Tutustu toimintaamme verkkosivuilla cuwere.fi. Seuraa myös Korkeapainetta-blogiamme. Kiitos, kun kuuntelit.

[Loppumusiikki]