Muutosvoimaa osaamisesta 4: Työssä oppimisen oivallukset ja opit pk-yrityksissä

[Tunnusmusiikki…]

Tervetuloa MetroPodian Muutosvoimaa osaamisesta -podcast-sarjan pariin, jota tehdään Laurea-ammattikorkeakoulun, Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Vantaan kaupungin kanssa yhteistyössä. Tässä podcast-sarjassa keskustelemme työssä oppimisesta ja osaamisen kehittämisestä mikro- ja pk-yritysten arjessa. Lisäksi sukellamme kestävän kehityksen ja vastuullisuuden rooliin ja merkitykseen erityisesti pk-yrityksissä. Mukana keskustelussa sekä yrityksiä valmentaneita työssä oppimisen asiantuntijoita että kehitystyössä mukana olleiden yritysten edustajia. Tervetuloa kuulolle!

Anna-Mari Raivio: Hei ja tervetuloa MUUVO-hankkeen podcast-sarjan neljänteen ja viimeiseen osaan.

Tässä jaksossa me päästetään meidät kouluttajat ja valmentajat irti, ja me yhdessä vähän reflektoidaan ja mietitään sitä, että mitäs me tehtiinkään tämän prosessin aikana ja mitä me oikeastaan, minkälaisia oppeja ja koppeja me siitä ollaan otettu, mitä me viedään mukanamme sitten tulevaisuuteen.

Mulla on täällä mukana keskustelussa meidän valmentajat, elikkä Natasa Anttila Metropolia Ammattikorkeakoulusta, Perttu Pohjonen Metropolia Ammattikorkeakoulusta, samoin Kaisa Välivehmas Metropolia Ammattikorkeakoulun edustajana täällä ja sit Laureasta Taru Maamies ja Kari I. Mattila. Mä oon Anne-Mari Raivio ja mä olen myös Metropolia Ammattikorkeakoulusta ja tällä porukalla me ollaan nyt viimeisimmäksi tätä MUUVOn prosessia pyöritelty.

Mutta ennen kuin sukelletaan meidän oppeihin ja koppeihin, niin käydään pieni hetki tai käytetään pieni hetki siinä, että mietitään sitä, että mistä oikeastaan MUUVO-hankkeessa oli kyse ja mikä tämä MUUVO-malli niin sanotusti oli. Mitä siellä tapahtui ja minkälainen se oli niin meidän valmentajien näkökulmasta, kun sitten osallistujien näkökulmasta.

Taru, sinä olet tullut ehkä meistä pisimpään hankkeessa mukana, niin sinulla saattaa olla ehkä se paras sana hallussa tähän näin, että mitä on MUUVO-hankkeen malli. Mitäs sinä sanoisit?

Taru Maamies: Joo, MUUVO-hankehan lähti liikkeelle siitä‚ että pyrittiin kehittämään osaamista pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, ja tavallaan meillä oli taustalla aikaisempi EU-rahoitteinen hanke nimeltä Urbaania kasvua Vantaa, jossa tätä asia oli jo jollain tavalla koeistettu. Eli tavallaan tämä MUUVO-malli lähti syntymään sen aikaisemman hankkeen kokemusten perusteella ja mitä siellä oli huomattu yrityksissä siitä, että kun me tarjottiin tavallaan koulutusmahdollisuuksia yrityksille. Niin monesti tapahtuu niin, että vaikka he sen koulutuksen kävikin läpi, niin tavallaan ne opit ei oikeestaan koskaan laskeutunut käytännön tekemiseksi sinne yritysmaailmaan ja tässä MUUVOssa me lähdettiin ratkomaan sitä ongelmaa niin, että me tarjottiin tavallaan vuorotellen yrityksille mahdollisuutta kouluttaa osallistujansa tai tavallaan yrityksen henkilöstö tämmösten mikrokurssien avulla. Eli tämmöstä nopeiden interventioiden avulla‚ jossa he pysty perehtymään aihepiiriin ja sitten siihen väliin tuli yritysvalmennuksia, jossa tarkoituksena sitten oli käytännössä miettiä sitä, että mitä sieltä mikrokurssilta on opittu ja miten se asia saadaan laskeutumaan käytännön tekemiseen sielkä yrityksessä, minkälaisia toimintasuunnitelmia sitä varten tarvitaan. Tällaisesta kokonaisuudesta me puhutaan.

Anna-Mari Raivio: Joo. Meillä oli erilaisia teemoja näissä valmennuksissa, elikkä mikrokursseissa ja sitten niihin liittyvissä valmennuksissa, että meillä puhuttiin ainakin itsensä johtamisesta ja muutosjohtamisesta, muutoksen hallinnasta ja sitten yhtenä tosi isona teemana vihreä siirtymä, kestävä kehitys, vastuullisuus. Miten näihin teemoihin päädyttiin?

Taru Maamies: Se vihreä siirtymä oli keihään kärki tässä MUUVOssa. Että pyrittiin tarjoamaan helposti omaksuttavassa muodossa yrityksille sisältöön, joka tukee vihreässä siirtymässä, joka kun me kaikki tiedetään, että on tulevaisuuden kannalta aivan keskeistä osaamista. Ja sitten nämä muut osaamisen teemat tuli siihen ympärille tavallaan tukemaan sitä vihreetä siirtymää. Eli sen takia tuotiin muutoshallintaa, että ymmärrettiin, että vihreän siirtymän tavallaan toteuttaminen vaatii yrityksissä muutoksia. Ne vaatii sitä, että ymmärretään mitä ja kenenkä pitää osata, eli osaamisen, johtamisen ja kehittämisen menetelmiä ja tietyllä tavalla myöskin itsensä johtamista. Eli näin tästä muodostu tmää tavallaan oppimissisältöjen kokonaisuus.

Anna-Mari Raivio: No mennään vähän tarkemmin sitten näihin mikrokursseihin, koska tämä on nyt ehkä sitten, näistä saadut opit ja kopit on sellanen, mikä kiinnostaa näin ainakin koulutusalalla työskentelevänä ihmisenä aika paljonkin. Että miten miten me ylipäätään ajatellaan, että mitä ne mikrokurssit tarkottaa, koska kirjallisuudessa, julkisuudessa, mediassa puhutaan aika paljon kaikenlaisella eri termeillä. Meillä on mikrokursseja, meillä on toisaalta mikrotutkintoja, meillä on mikro-opintoja. Niin minkä äärellä me oikeastaan ollaan tässä niinkun hankkeessa oltu? Perttu, nyt heitän pallon sinulle.

Perttu Pohjonen: Näyttää siltä, että ne pitää määritellä aina kulloiseenkin tilanteeseen, mitä sillä haetaan, mitkä on meidän tavoitteet ja mitkä on ne oppijan ja sitten ehkä tämmösen valmentajan tai kouluttajakin voimavara ja tavoitteet siinä.

Mikro-oppimista on tosiaan laidasta laitaan. Se tiedetään, että on mikrokursseja, jotka on kahdeksan minuuttia pitkiä. Sitten on semmosia, jotka voi olla parikin tuntia. Mitä mikro-oppiminen varmasti on, niin semmosta palasteltua oppimista. Se mikro tarkoittaa siis sitä, että se on ikään kuin sopivan pienissä paloissa.

Kovasti mietittiin, että kuinka paljon kukin osallistuja voi käyttää aikaa näihin. Mikä on järkevä odotus meiltä valmentajilta ja kouluttajalta siihen, kuinka paljon kuin syvälle ne perehtyy mikrokurssin avulla kuhunkin teemaan. Me lähdettiin tavoittelee semmosta, että ei voisi olla aina kaksi tuntia pidempi se yksi mikrokurssi ja sitten kuitenkin niin‚ että sen pitää koostua osista, joita voi sitten todellakin osina suorittaa. Eli ei niin, että kun alottaa nyt mikrokurssin, niin täytyisi tässä vähintäänkin istua ja suorittaa se. Ettei pääse siihen palaamaan tai jotenkin se karkaa käsistä. Ei niin. Ne on useimmat sitten kolmessa tai neljässä osassa.

Yksi semmonen vielä ehkä MUUVO-hankkeen mikrokurssien tietysti semmonen… niitä kuvaavaa on se, että nehän on tehty sitten tähän prosessiimme ja tähän pedagogisen mallin siinä mielessä, että siellä on (-) [0:06:05] tulossa on valmennus ja sitten sen ekan valmennuksen jälkeen on jonkun näkönen… jotkut mikrokurssit tai (- -), joka valmistelee osallistujia seuraavaan valmennukseen.

Anna-Mari Raivio: Sinä olit Perttu mukana aika paljon näissä mikrokurssien laatimisessa. Niin mitä sellaisia oppeja ja oivalluksia sinulle siinä kohtaa on muotoutunut? Että jos nyt lähtisit tekee mikrokursseja, niin mitä veisit mukana tai mitä tekisit nyt?

Perttu Pohjonen: Päällimmäisenä on mielessä ajatus, että me vielä ehkä enemmän virtaviivaistettaisiin niitä ja oiottaisiin vähän mutkia. Tehtäisiin niistä helpommin lähestyttäviä, ehkä vielä pienempiin palasiin palasteltuna.

Totta kai nyt myöskin näiden valmennusten seurauksena meillä on parempi käsitys siitä, että mitkä on mahdollisia tarpeita yrityskentällä. Se on aivan älyttömän tärkeää. Mitä parempi kuva meillä on yrityksien ja osallistujien tarpeesta, niin sitä parempaa mikrokurssi-matskua me saada.

Ja se voisi vaikuttaa vaikka teemojenkin valitsemiseen. Että sieltä voisi yrityskentässä, jos me ajatellaan, että jatkossakin koulutettaisiin yrityksiä ja valmennettava, niin sieltä voisi nousta niille yrityksille tärkeitä teemoja ja niihin me sitten voitaisiin räätälöidä mikroja, jos me jatkettaisiin tällä tiellä.

Minä luulen, että toi Kari oon kans sellainen, joka haluaisi varmaankin sanon jotain mikroista.

Kari I. Mattila: Kiitoksia. Joo, mielelläni. Itse asiassa hyvin Perttu kuvasit sitä.

Minä haluaisin tosta vielä vähän tarttua pikkasen tuohon mikrotutkintoon, koska se mainittiin, mutta siihen ei vielä tartuttu. Eli puhutaan tämmösistä patcheistä ja merkeistä ja niin edelleen. Tässäkin oli joissakin tilanteissa joillekin mahdollisuuksia saada joitakin patcheja ja minä näen kaiken kaikkiaan sen semmosena tulevaisuuden pelikenttänä, että jos me katsotaan mitä tahansa virallista tutkintoa. Vaikka ammatillista tutkintoa tai bacheloria tai jotain muuta vastaavaa, niin sieltä sisältähän löytyy hyvinkin pieniä murusia ja nyt mikrokurssit, mikro-opinnot ja niihin liittyvän mikropatch tavallaan rakentaa sen kokonaisuuden, että semmonen tavallaan pitkässä juoksussa vois ajatella‚ että ihmisille muodostuu joku tutkinnonosa tai jopa koko tutkinto hyvinkin pienistä murusista, jotka käydään tämmösen mikrokurssin kautta. Että se on ehkä tässä myöskin semmonen yksi osa-alue, jota vähän kurkittiin ja katseltiin. Muuten Pertun lähes täydellistä vastausta en lähde enää korjaamaan.

Anna-Mari Raivio: Mitäs Taru ajattelee?

Taru Maamies: Ehkä se iso oppi sen mikrokurssin laadinnasta on se, että ihmiset oppii hirveän eri tavalla ja se korostuu siinä. Että yksi ilmoitti, että täällä oli paljon näyttöä tyhmiä vaikka podcasteja kuunneltavana tai täällä minä tykkäsin hirveästi, kun oli videoita, ja joku halusi enemmän tekstiä. Eli tavallaan pitäisi tarjota semmonen niksi, millä ihmiset sais sen omalla henkilökohtaisella oppimistyylillään sen tiedon imuroitua. Eli jos olisi ollut tarjolla rajattomasti rahaa, niin ehkä saman sisällön olisi tarjonnut jopa eri formaateissa ja sanonuy, että joko katso tämä video tai sitten lue toi teksti, koska jokainen meistä selkeesti halusi sen jollain tavalla eri muodossa hankkia sen osaamisen.

Että tämä oli ehkä sellainen oivallus, mikä tai sanotaan, et kyllähän tämä tiedossa oli. Meille ei vaan ollut ehkä taloudellisia edellytyksiä tehdä näitä mikrokursseja niin perusteellisesti, mutta jos jollakulla on siihen intressiä, niin tätä kannattaa ilman muuta hyödyntää.

Ja sitten se toinen oppi oli se, että kun me kuitenkin täydennettiin sen mikrokurssin tavallaan sisältöä niissä yritysvalmennuksissani, niin fakta on se, että kun me kerättiin tavallaan niissä mikrokursseissa, siellä oli tehtäviä, niin ne tehtävät tuki sitä valmennusta. Eli me ei missään tapauksessa tuotettu sellasia tehtäviä, joilla me mitattaisiin aikuisoppijan, mitä hän on oppinut, vaan se tehtävän sisältö oli enemmän semmosta reflektointia siitä, että no mitä tämä tarkoittaa minulle tai mitä tämä tarkoittaa mun työtehtävässäni tai mun yrityksessäni.

Anna-Mari Raivio: Minkäslaisia oppeja Natasa nostaisi vielä näistä mikrokursseista?

Natasa Anttila: No minä jäin jumiin heti alussa siihen sanaan ”mikro”. Eli kun mikro on miljoonasosaa, niin nämä ei oo mini- tai ehkä nämä, mitä on tehty tämmöset vartin moduulit siellä, niin ne on minikursseja. Niin ei oo mikroja, niin ehkä se on… Tästähän siis mainittiinkin jo aikaisemmin. Perttu tuossa sanoi, että pitäisi olla lyhyempiä, mutta minä tosiaan siitä, että mitä mikro tarkottaa ja kun miettii, että se on miljoonasosa, niin me ollaan tosi kaukana siitä.

Anna-Mari Raivio: Joo, elikä ainakin oppeja on ollut siihen, että mikro on kyllä todella lyhyt. Elikkä siihen pituuteen kiinnittää huomiota ja sitten oli tämä oppijoiden moninaisuus ja sitten oikeestaan sen materiaalinkin moninaisuus, miten ne kohtaa ja mitä ne palvelee toisiaan. Mutta Kaisa, mitä muita oppeja sinä vielä nostaisit näistä mikrokursseista?

Kaisa Välivehmas: Mulle tuli mieleen saavutettavuus. Se että ne yleensä nämä opiskelijat, työntekijät, yrittäjät, niin näitä mikrokursseja kävi läpi ja aidosti oli läsnä siinä oppimisessa, niin siinä se saavutettavuus sitten kun ajattelee, että ne on vähän erilaisissa tehtävissä, työtehtävissä. Että toiset oli asiantuntijatehtävissä ja muutenkin koneen äärellä koko päivän ja saattoi olla rauhallisesti, vaikka tehdä etätöitä kotoa käsin ja niin edelleen. Ja sitten taas toiset saattaa olla vaikka jossakin tehtaan linjalla tai hälyisessä kahvilassa. Niin siitä me puhuttiinkin, minä muistan, porukalla käytiin tätä läpi, että miten se… Et millä kaikilla niinku aisteilla. Et pystyykö kuuntelemaan jonkun osuuden, pystyykö jonkun tehtävän tekemään puhumalla, pystyykö sen autolla ajaessa jne.

Anna-Mari Raivio: Kyllä. Natasa, ole hyvä.

Natasa Anttila: Toi oli tosi hyvä. Saavutettavuus sekä ihan tämmönen digimaailman saavutettavuus, että onko meillä teksti minkä näköstä ja ollaanko me tekstiä laadittaessa huomioitu vaikka lukihäiriöiset tai videoita laadittaessa, niin onko huomioitu sitten alentuneen kuulon kanssa toimivat.

Mut sitten minä samalla jotenkin, minä palaan niihin mikroihin [naurahtaa]. Minä jäin jumiin [nauraa]. Mutta luulen, että siinä on aika paljon se, että me ollaan oltu, me tullaan korkeakoulumaailmasta. Vaikkei me tulla tiedeyliopistosta, me ollaan ammattikorkeasta, niin ehkä meillä ei ole ihan sitä käsitystä, että mitä joku henkilö, joka ei opiskele sitä korkeakoulututkintoa, niin millaista se hänen arkensa on. Että vaikka siellä on se tietokone, niin onko se hänen käytössään jatkuvasti se tietokone tai sitten minun se suosikki esimerkki on siinä, että joku oli suorittanut näitä kursseja istuen varastotilassa tosi hyvin ergonomisesti ja oikean korkuisen maalipöntön päällä.

Niin tässä maailmassa se mikrokurssi pitää oikeasti olla se miljoonasosa, koska nyt minä korjaan itseäni‚ että ammattikorkeessahan se vartti on mikroa, kun mietitään siellä on se perustuukin on 210 opintopistettä. Niin siihen nähden se on mikrokurssi. Mutta muuten niin vielä enemmän mennä sinne, mitä se saavutettavuus on sen meidän kohderyhmän keskellä. Ja sitten tässä on se perinteinen saavutettavuuden ja esteettömyyden näkökulman, niin se ei ole kenellekään huonoa, että vaikka me mentäisiin sinne saavutettavuuteen niin, että me laitettaisiin niitä pyörätuoliliuskoja tai tehtäis sitten sinne hälyiseen tehdasympäristöön sopivia kursseja, niin kyllä mekin, jotka ollaan täällä ja pönötetään tässä läppärin kanssa koko päivä, niin koetaan ne tosi mieluisana. Eli saavutettavuus tuo etuja kaikille.

Anna-Mari Raivio: No mikrokurssit, tässä taisi tullakin jossain kohtaa mainittua se, että oppi edellisestä taustahankkeesta oli se, että ne mikro-kurssit yksinään ei ehkä sitten jotenkin jalkaudu tai laskeudu sinne arkeen tai ne opit ja oivallukset ikään kuin jää jonnekin omaan päähän, muttei välttämättä tule sinne työelämään mukaan ja tästä syystä tähän meijän malliin lähdettiin miettii näitä yritysvalmennuksia.

No valmennusten osalta voitaisiin keskustella siitä nyt sitten hetken aikaa ja yksi, minkä minä haluaisin nostaa tähän ihan samanlailla mikrokursseissa, että mikä on se määritelmä. Muistan‚ että tästä on käyty, mekin ollaan käyty keskenään vähän erilaisilla kokoonpanoilla sitä keskustelua, että mitä itse asiassa me oltiin tekemässä. Oltiinko me valmentamassa, oltiinko me antamassa koulutusta, oltiinko me konsultoimassa ja mitä tavallaan ehkä meiltä myös oppilaitoksen edustajina odotettiin, minkä kaltaista toimintaa.

Minkälaisia ajatuksia tämä herättää? Mitä me oikeastaan oltiin tekemässä? Kuka haluaisi purra tätä omenaa ensimmäisenä? Taru, ole hyvä.

Taru Maamies: No kyl minä sanoisin, kyllä me oltiin valmentamassa. Yritykset herkästi puhuu, että me tullaan kouluttamaan, mutta kyllä se ote kuitenkin oli se, että me osallistettiin ja vaadittiin oikeastaan niiltä oppijoita siellä sitä, että he kertoo omasta tilanteestaan ja he suunnittelevat, että miten tämän tämän kurssin opit otetaan käytäntöön. Eli kyllä siellä tehtiin toimintasuunnitelmaa ja erilaisia malleja siihen, että miten kuka tekee mitä ja seuraavaksi. Ja pohjauduttiin siihen heidän omaan haastavaan tilanteeseensa ja heidän omaan strategiaansa ja omiin tavoitteisiinsa.

Eli siinä mielessä tämmönen äärimmäisen osallistava toimintatapa, niin en minä tätä kouluttamiseksi sanoisi. Se on tietysti… Tottahan koulutuksessakin osallistetaan, mutta siitä huolimatta käyttäisin termiä valmennus ja nimenomaisesti ehkä se, et se ei ollu valmis sapluuna, vaan sinne lähdettiin sitten sen yrityksen haaste edellä. Että ne oli hyvinkin yrityskohtaisia, että nämä valmennussessiot sitten.

Anna-Mari Raivio: Joo ja jos miettii sitä, että valmennuksen perusperiaate on se, että ne vastaukset ei ole valmentajalla, vaan on siellä valmennettavalla. Elikkä että me meidän tehtävä on olla siellä sparraamassa heitä löytää niiden omien vastaustensa äärelle.

Taru Maamies: Kyllä, juuri näin. Että sanotaan, että kyllä se tottakai se pieni konsultin rooli tulee siinä, että voi haastaa sitä, että oletko miettinyt tätä, mutta sen pidemmälle oikeita vastauksia ei oikeastaan valmentajalta tullu.

Anna-Mari Raivio: Joo, mitäs Kaisalla ajatuksia? Sinä oot pitkän linjan valmentaja, niin kuin moni meistä muistakin, mutta minkälaisia ajatuksia sinulle tässä tulee?

Kaisa Välivehmas: No minulla tulee ehkä kokonaisuudesta se, että kun puhuttiin näistä yritysten edustajista ja työntekijöistä ja yksinyrittäjistä, kun meillä omat yksinyrittäjäryhmätkin, niin se ensinnäkin, että tämmösessä hankkeessa ja kehittämistyössä, niin se että ne sai ne osallistujat paikalle. Ihan lähtien siitä, niin se että se miten motivoi ne osallistujat siihen, et se taustatyö siinä, että ne ymmärtää, että mistä meillä esim. tässä MUUVOssa oli kysymys. Ihan lähtien siitä, että on mikrokurssit ja lähitapaamiset ja mikä se tavoite ja hyöty siitä, mitä me haetaan on. Niin se oli tärkeätä. Eli sitouttaminen ja se, että ne osallistujat tiesi etukäteen sen aikatauluun, että ne pysty siihen kiireiseen kalenterinsa hajottamaan tän ja sitten se, että sitten kun ne tuli paikan päälle niihin tapaamisiin, niin myöskin antoi sinne ajan ja keskittyi sillä hetkellä siihen hetkeen ja samaten sitten seuraavalla kerralla ja toivottavasti myöskin kykeni niissä mikrokursseissa olemaan läsnä.

Että se olisi se ihanteellisin tilanne, että ne tiesi, mistä on kysymys. Että tämä ei ole liian iso kokonaisuus ei ollut.

Muta se että itse näissä valmennuksissa jotenkin koen, että se oli ehkä valmennusta ne lähitapaamiset, niin kyllä siinä se lähtökohtaisesti sen nykytilanteen, kun puhutaan tästä tämä kestävä vihreä siirtymä ja muutokset toimintaympäristöissä ja mitä kaikkea haasteita yrityksillä on. Niin se että ne osallistujat, minulle on erityistä kokemusta niistä yksinyrittäjäryhmistä, niin sen luottamuksen saaminen. Että ne löytää sen tietyn moodin siinä keskustelussa, että ne osaa sanoittaa sen, että mikä minun yrityksessä on, vaikka on moniakin asioita, mitä ne haluaisi kehittää, mut minkä ne haluaa nostaa esille.

Sitten se vertaistuki ja sitten semmonen riittävän konkreettinen kehittämiskohde. Että kun tämmösessä MUUVOssa, että tämä ei ollut loputtoman pitkä, vaan tämä oli kuitenkin aika rajattu. Niin mieluummin niin, että ne saa jonkun pienen asian eteenpäin ja tapahtuu oppimista kuin se, että olisi lähdetty haalimaan liikaa ja sitten ne ei olisi ehkä tulekaan. Ne olisi jättänyt kesken koko valmennukseen.

Elikkä ne tulokset syntyi siitä, että ne sai ideoita muilta, sai sanottua ja tehtyä tehtyä jonkun konkreettisen kehittämistoimenpiteen. Oli se sitten vaikka myyntisoittojen soittaminen tai jonkin hallinnollisen asian kuntoon tai sitten vihreäseen siirtymään, vaikka se kun sinä Perttu vedit siellä sen teoriaosuuden siihen yhdessä lähitapaamisissa. Niin huikeeta nehän sen jälkeen kehitti sieltä niitä, että ne tunnisti, ne oli ihan, että vau, et onhan minulla tässä tekemistä tai sitten ne sanoi vau, minä olen tehnyt tämmöstä vihreeseen siirtymään, että minulla on jo. Että siinä on sekä että.

Mutta joka tapauksessa niin se, että ne yleensä ottaen tulee paikalle, ajankäyttö, läsnäoleminen, vertaistuki ja riittävän konkreettinen yksinkertainen kehittämiskohde. Että ne sai sen palautteen, että ne koki, että ne oli hoitanut tän (- -) [0:19:48]. Koska yritykset ja yrittäjät ja työntekijäthän, niin kaikkihan haluaa tehdä asioita alusta loppuun saakka. Että se ei jää kesken.

Anna-Mari Raivio: Natasa, minkäslaisia ajatuksia sinulla on meidän valmennusprosessista?

Natasa Anttila: No minä ihastuin tuohon, Kaisan puhui, konkretian mainitsi monta kertaa. Niin sen pitää tosi konkreettista, että mitä me tehdään. Että jos me puhutaan kestävästä kehityksestä, niin siitä saa lukee joka päivä joka paikasta‚ mutta mitä se kestävä kehitys tarkoittaa sitten konkreettisesti. Kolmea asiaa, edes yksi asia, että mitä sinun pitää tehdä ennen sitä.

Mutta sitten haluan ottaa vielä vähän taaksepäin ja nyt en muista oliko Perttu‚ joka tuolla aikasemmin puhui siitä vai kuka mainitsi, että ihmiset haluaa koulutusta eikä valmennusta ja sitten me kerrottiin aina, että tämä on valmennusta ja sitten ne kuitenkin halusi tulla koulutukseen ja sitten ne oli kauheen pettyneitä.

No nythän en tiedä. Minun on hirveen hyvä tulla tähän neuvomaan [naurahtaa], mutta sitähän me valmentajat tehdäänkin. Niin kuinka tarkkaan me kerrottiin. Kerrottiinko me näin‚ että hei tää ei ole sitten koulutus, vaan tää on valmennus. Knu tiedetäänkö me itsekään? Pystyttäisiinkö me itsekään heittää tässä ihan, että mikä se ero on? No me ehkä voitais, mutta että se tarkoittaa konkreettisesti sille osallistujalle ja sitten jopa sekään, että jos me mennään ja kerrotaan, että hei tämä on valmennus, niin me ehkä kerrotaan, että mitä valmennus ja me kerrotaan, että mikä on koulutus, mutta se mikä usein unohtuu kertoo on, että mitä se ei ole. Eli se pitäisi aina hei, että do’s and don’tsit tai että sinä et saa tätä, kun tulet koulutukseen, niin sinä et saa tätä, mutta saat tätä. Niin taas konkretiaa tarjota ja itsekin tehdä tosi konkreettisia juttuja.

Taru Maamies: Minä jollain tavalla puutun siihen Natasa, kun sinä, sanoit että yritykset oli pettyneitä. Minä en ehkä itse tarkota sitä. Minä sanoin yritykset puhuu koulutuksesta ihan riippumatta siitä, että mikä on se sisältö, mitä sinne tuodaan. Että minusta se ainakin palaute‚ mitä itse sain valmennuksista oli se, että nimenomaan se yhteisöllinen asioiden eteenpäin vieminen ja se konkretia, jossa otettiin huomioon sen yrityksen omat haasteet, eikä tuotu sitä teoreettista sisältöä enää siinä valmennustilaisuudessa, niin sai tosi hyvää palautetta.

Että tavallaan näillä mikrokursseillahan haettiin nimenomaan pk-yrityksille teho siihen valmennusprosessiin niin, että sen mikron tarkoitus oli, että kaikki osallistuivat hankkii tietyn perusosaamisen. Että siinä valmennusprosessin aikana ei tarvitse käyttää aikaa sen teorian esittelyyn, koska se on kaikki pois siitä yhteisestä tekemisestä ja monesti tommosessa pk-yrityksessä on tosi haasteellista saada semmonen yhteinen aika sovittua. Niillä ihmisillä on tavallaan kaikilla omat työtehtävät, jotka saattaa olla semmosia, että niistä on hankala irrottaa. Sanotaan ollaan vaikka kaupassa, niin siellä aina joku on sitä varten, että asiakkaita tulee.

Niin tietyllä tavalla saan ainakin, koen, että se se valmennuksellinen ote sain tosi paljon positiivista palautetta. Se että jos joku käyttää siitä termiä koulutus, niin annoin sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eihän sillä on väliä. Oleellista on se, että he saa jotain sellasta, josta on heille hyötyä.

Kari I. Mattila: Joo, minusta kans se se apu, että kun he kokivat, että he saivat apua johonkin, vaikka se olisi vaan yksi yksittäinen asia. Vaikka se olisi sitten se, että miten minä suunnittelen päiväni vähän paremmin, niin silloin he pääsi pitkälle eteenpäin. Että se että minkä palikan kautta, saiko hän sen mikrokurssin kautta, saiko hän sen siinä lähitapaamisessa, oliko se koulutusta, oliko se valmennusta, niin se se ei oikeestaan ollut se terminologia ei ollut olennaisten. Ihan niin kuin Taru sanoo, että se apu on se ja siitä tuli sitä palautetta‚ että sain apua ja kun kerättiin palautetta, niin minusta tää on ehkä näkyy siellä palautteessa kaikkein eniten, että he saivat apua johonkin asiaan ja sitä kautta pystyvät tekemään huomisesta vähän paremman. Niin tässä nyt ehkä toistan, mitä Taru sano, mutta tämä oli se minun fiilis siitä.

Taru Maamies: Minä voisin vielä jatkaa tuohon, että apu on yksi, mutta toinen, mikä selkeesti minun mielestä jäi näkyviin on se, että tavallaan pienessä yrityksessä on erittäin vähän niitä yhteisiä hetkiä, jolloin kaikki kokoontuu yhteen ja pohtii sitä. Että tavallaan jo pelkästään se toi merkittävää apua monelle näistä yrityksistä.

Anna-Mari Raivio: Hyvä. Kiitos tästä pohdinnasta sekä mikrokursseilta että valmennusten osalta. Ruvetaan pikkuhiljaa kietoo loppuun tätä meidän podcastiä, mutta haluaisin heittää nyt teille jokaiselle, tai meille [naurahtaa] jokaiselle sellaisen kysymyksen. Tämä tietysti tulee nyt puskista ja saatte käyttää aikaa myös ajatteluun, mutta kysymys olisi, että mitä sellaista tässä MUUVOssa oli‚ minkä viet mukanasi? Nyt omalla oppimisen polulla tai urallasi tai työtehtävissä. Niin mitä viet tästä mukana? Karilla heti samantien vastaus. Ole hyvä.

Kari I. Mattila: No kyllä minulle ainakin se iso juttu oli nimenomaan se, että kuinka suuri se onkaan tämmöselle yksinyrittäjälle sen kohtaamisen ja sen toisen yksinyrittäjän kohtaamisen ja sitten tämmösen vertaistuen ja vertaiskeskustelun merkitys. Että minusta se on niinku ehkä se kaikkein isoin juttu. Että vaikka olen tätä työtä tehnyt, mutta olen useimmiten tehnyt yrittäjän kanssa kahdestaan tai yhdessä yrityksessä, niin kyllä tämä oli semmonen‚ että tähän pitäisi löytyä paljon enemmän resursseja ja paukkuja, että saadaan näitä verkostoitumisia ja vertaiskohtaamisia ja vertaistukea aikaiseksi enempi.

Anna-Mari Raivio: Kaisa, ole hyvä.

Kaisa Välivehmas: Joo, toi on tosi tärkeä juttu ja sitten tuohon vielä lisäyksenäni, niin ehkä minä otan enemmän sitä myöskin sitä teoriaa. Että jotenki just ne mikrokurssien tuoma se, että sitäkin kaivataan. Jotenkin sen yhdistämistä enemmän.

Anna-Mari Raivio: Taru.

Taru Maamies: Minä jatkan oikeestaan tuosta. Tietyllä tavalla Kari ja Kaisa puhui, tai Kari ainakin puhui siitä yksinyrittäjän tilanteesta. Mutta kyllä minä näkisin, että pk-yrittäjällä ihan sama asia on kyseessä. Että aika monessa yrityksessä näki, että tämmönen yhteisöllinen kehittäminen ja se, että kaikki otetaan osaksi sitä ratkaisun kehittämistä‚ niin oli aika vähäistä. Eli siellä johtaja, omistaja tai johtoryhmä kokee olevansa aika yksin sen tavallaan liiketoiminnan kehittämisessä. Että minun mielestä se johtamisen kehittäminen siihen suuntaan, että tavallaan otetaan henkilöstö mukaan suunnitteluun ja tavallaan velvoitetaankin siihen suunnitteluun ja käytetään sitä yhteistä aikaa tehokkaasti, niin se on sellainen asia, jota kyllä ilman muuta edistän jatkossakin.

Anna-Mari Raivio: Natasa.

Natasa Anttila: Hyvin samoilla linjoilla ja minun tulokulma siihen on, että se aika. Eli se että oli se aika sitten siihen miljoonanosas [naurahtaa] mikrokurssiin tai sitten sinne, että tullaan paikalle ja tavataan niitä kollegoita ja vaihdetaan ajatuksia ja keskustellaan, niin se on ihan älyttömän arvokasta ja sitä ei oo koskaan liikaa. No joo, kyllä sitä voi joskus olla liikaakin, sitten bisnes kärsii, mutta tämä oli ihan mahtavaa, että miten pk-yritykset ja yksinyrittäjät niin otti itseltään äärettömän arvokasta aikaa ja antoi sitten työntekijöilleen hyvin arvokasta ja äärettömän arvokasta aikaa. Sitä arvostan ja ihailen kyllä.

Anna-Mari Raivio: Entä Perttu, mitäs sinä viet mukanasi?

Perttu Pohjonen: Se on ehkä jo sanottukin tässä. Jos ja kun pystyisi antamaan sitä yhteistä aikaa sitten. Taru tossa hetki sitten just sanoi, että yllättävän yksin on usein johtoryhmä pienemmässäkin, ehkä keskisuuressakin firmassa ja sitten taas tavallaan osa työntekijöistä ja asiantuntijoista, niin ne kanssa jotenkin kokeeko, että se ei ole heidän hommaansa olla mukana kehittämässä tai siltä se ainakin vaikutti muutaman kerran vaan. Että sitten kun tämä saada hoksautettua, että hei, että itse asiassa nämä on konkreettisia asioita, minun työtehtäviin kuuluu tämmöset jutut, minä voin hyvinkin syvällä rintaäänellä sanoo näistä asioista ja (- -) [0:28:26] yrityksen toimintaa tai ainakin osaston toimintaa tai muuta. (- -).

Toinen tietysti, että jos meillä olisi semmonen mikrokurssien kirjasto, mistä voisi sitten oikeasti tosiaan hyvin perehtyä asiakkaan tai koulutettavan haasteisiin, niin sitä just sitä (Kaisan) [0:28:43] mainitsema teoriaakin sieltä, just oikeanlaista ja sopivasti ja sopivassa muodossa. Avot, sanoisin.

Anna-Mari Raivio: Avot. Minä voisin tähän, minä allekirjoitan jotenkin kaiken tuon, mitä olette puhuneet ja ne tuli ensimmäisenä minulle mieleen, mutta vielä ehkä haluaisin tälleen, kun minä olen ehkä meistä se, jolla on se pisin, 15 vuotta, korkeakoulussa ja nimenomaan korkeakouluopettajana ja se näkökulma, niin tämä oli minulle hirveän silmiä avaava tämän nimenomaan tämän saavutettavuusnäkökulman kautta. Että kun me mietitään sitä, että kenelle me näitä tehdään ja mikä on se kieli, millä me niistä asioista puhutaan ja miten me tuodaan nää asiat, jotka helposti saattaa olla jotenkin, jäädä meidän korkeakoulussa jotenkin sinne teoriatasolle, niin miten me tuodaan niitä sinne konkreettisesti sinne arkeen ja miten me puhutellaan niitä ihmisiä.

Että työssä oppiminen on valtavan tärkeä teema jo nykyään ja tulevaisuudessa vielä enemmän ja tähän suuntaanhan myös korkeakouluja pusketaan, että meidän täytyy löytää niitä joustavia kouluttautumis- ja oppimiskeinoja, mitä tarjota tonne työelämää ja yrityksille ja silloin, kun se tapahtuu työn ohessa se oppiminen niin se, että se on… juuri heille tehtyä‚ niin on jotenkin äärimmäisen tärkeää.

Kiitos Perttu, Kaisa, Taru, Natasa ja Kari tästä keskustelusta. Mun mielestä teidän kanssa on ollut hurmaavaa tehdä töitä ja harmi, että hanke [naurahtaa] loppuu, mutta me jatkamme ehkä kyllä.

Taru Maamies: Kiitos, samoin.

Kari I. Mattila: Kiitoksia.

[musiikkia…]

Tämä podcast-sarja on toteutettu osana MUUVO muutosvoimaa osaamisesta -hanketta, jonka tavoitteena oli pilotoida uudenlaista työelämälähtöistä osaamisen kehittämisen toimintamallia. Hanke toteutettiin Laurea-ammattikorkeakoulun, Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Vantaan kaupungin yhteistyönä. Hanke on saanut tukea Euroopan sosiaalirahastolta.