Oppeja Hymy-kylästä 2: Oivalluksia moniammatillisesta työstä kuntouttavassa työssä

Puhuja 1 Ulla Vaherkoski
Puhuja 2 Jonna Heimonen
Puhuja 3 Ilkka Nygren
Puhuja 4 Katriina Rantala-Nenonen
Puhuja 1 [00:00:17]: Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan Oppeja Hymykylässä – podcastin toiselle jaksolle. Minun nimeni on Ulla Vaherkoski, toimin Metropolian ammattikorkeakoulun hoitotyön lehtorina. Kanssani keskustelemassa ovat Jonna Heimonen, Ilkka Nygren, ja Katriina Rantala-Nenonen. Esittelettekö hiukan itseänne ensin? Ole hyvä Jonna.

Puhuja 2 [00:00:45]: Kiitos. Joo, minä olen Jonna Heimonen, toimintaterapeutti, ja toimin Helsingin kaupungin kuntouttavassa arviointiyksikössä.

Puhuja 1 [00:00:54]: Ilkka, ole hyvä.

Puhuja 3 [00:00:55]: Joo, Nygrenin Ilkka, ja kolmannen vuoden sosionomiopiskelija.

Puhuja 4 [00:01:00]: Joo, minä olen Katriina Rantala-Nenonen, ja toimin sosiaalialalla lehtorina Metropoliassa, vuodesta 2009 asti. Ja nyt olen tässä viimeiset pari vuotta ollut sitten myös aktiivisesti Hymykylän kehittämisessä mukana.

Puhuja 1 [00:01:14]: Joo minä kerron ensin hiukan taustaa kuuntelijoillekin tästä meidän kehittämistyöstä. Elikkä Hymykylässä on erilaisia kehittämisryhmiä, ja me Katriinan kanssa kuulumme ’Kuntotiimiin’. Ja tässä ryhmässä me mietimme että mitä oli sellaisia uusia palveluja tai toimintamalleja, mikä Hymykylä voisi tarjota helsinkiläisille. Ja oman kokemuksen perusteella meillä oli useammallakin lehtorilla kokemus että helposti käy niin että ihminen kun on sairaalassa ja kuntoutettavana ja erityisesti ikäihmiset, niin helposti ajautuvat semmoiseen kierteeseen että he joutuvat yhä uudelleen sairaalaan. Meidän tiimiin kokonaisuudessaan kuului lehtoreita, fysioterapeuttitutkinnosta Titta Komsi, toimintaterapiasta Jasu Fors ja Kaija Kekäläinen, ja vanhustyön koulutusohjelmasta Satu Vahaluoto. Ja ihan tämän oman ryhmän verkostojen kautta lähdettiin kyselemään että miten lähdetään toimimaan ja saatiin sitten aika nopeasti Helsingin kaupungin kuntouttavan arviointiyksikön päällikkö Anja Kahanpää ja johtava toimintaterapeutti Meri Pekkanen mukaan tähän meidän kehittämisryhmään. Ja siltä pohjalta sitten rupesimme miettimään että miten toimitaan ja mitkä olisivat niitä yhteisiä asioita, joihin voisimme vaikuttaa. Ja aika pian syntyi sitten idea siellä, että ei oikeastaan kannatakaan lähteä meidän miettimään sitä, että mitä me tarjoamme, ja luomaan malleja. Vaan että oikea tapa on edetä asiassa niin, että lähdetään kysymään niiltä käyttäjiltä, elikkä asiakkailta, että mitkä ovat ne tarpeet ja haasteet, mikä he kokevat tämmöisen kuntouttavan arviointijakson aikana, ja sen jälkeen että mitä he toivoisivat sinne kotiin. Ja nämä olivat oikeastaan se tausta sille. Haluaisitko Katriina lisätä tähän jotakin?

Puhuja 4 [00:03:28]: Joo. No kyllä tässä tuli tosiaan tämä tausta hyvin kuvattua. Ja meillä tosiaan tässä meidän moniammatillisessa opettajatiimissä oli tällainen yhteinen havainto, että täällä voisi olla tuen tarvetta. Ja meillä oli näin herkullinen olimme saaneet kokoon viiden tutkinnon yhteinen opettajatiimi, ja pääsimme todellakin moniammatillisesti tätä asiaa pohtimaan. Ja emme me ihan väärillä jäljillä olleet, elikkä aika nopeasti sieltä Helsingin kaupungilta sitten tuli vastausta, että heillä on kiinnostusta. Ja tosiaan sitten yhdessä tähän kehittämisen tavoitteeseen – tai oikeastaan lähtökohtaan – niin hahmottelimme siihen että me haluamme ymmärtää helsinkiläisten kuntouttavalla arviointijaksolla olevien asiakkaiden tarpeita, ja lähteä niitä selvittämään. Ja se on tietysti kiinnostavaa, niin varmasti Helsingin kaupungin työntekijöille kuin sitten taas meille opettajille ja opiskelijoille.

Puhuja 1 [00:04:27]: Kun on pilotista kysymys niin ajateltiin että lähdetään aika pienesti liikkeelle, eli jokainen opettajista ensin haarukoi myöskin sitä, että minkä vaiheen opiskelijoita saataisiin siihen mukaan. Ja sitten toisaalta mietimme myöskin niitä vastuukysymyksiä: että mitä tämä vaatii Hymykylältä? Pitääkö meillä olla jotakin lupia, ja kuka vastaa mistäkin? Mutta Jonna sinä voisit kertoa oikeastaan sitten ihan sitä konkretiaa, että kun pääsimme siihen vaiheeseen, että päätettiin tämä pilotti toteuttaa, niin miten asioita käytännössä järjestettiin, ja miten te toimitte?

Puhuja 2 [00:05:07]: Joo. Ehkä työntekijän näkökulmasta se näyttäytyi hyvinkin yksinkertaisena. Eli täällä oli tehty pohjatyö, ja siinä tiimissä oli jo tehty se pohjatyö. Eli tälleen työntekijän näkökulmasta niin ei minun tarvinnut oikeastaan muuta kuin sopia opiskelijoiden kanssa päivät. Ja mehän tavattiin, ja vähän yhdessä aluksi juteltiin että mistä on kysymys, ja mitkä ovat meidän yhteisen toiminnan tavoite opiskelijoiden kanssa. Ja käytännössä me sovittiin vaan päivät. Eli minä sain jatkaa, tehdä minun työpäiviä ihan niin kuin tein muutenkin. Että se erosi vain sillä lailla että minulla oli opiskelija matkassa. Se meni oikein hyvin. En kokenut että se olisi vaatinut minulta mitään sen ihmeellisempiä järjestelyitä.

Puhuja 1 [00:06:00]: Joo elikkä teitä oli tuota, viisi työntekijää Helsingin kaupungilta, ja…?

Puhuja 2 [00:06:05]: Kaksi työntekijää.

Puhuja 1 [00:06:06]: Kaksi työntekijää.

Puhuja 2 [00:06:07]: Joo.

Puhuja 1 [00:06:07]: Ja teillä oli tuota, viidestä tutkinnosta sitten eri päivinä eri opiskelijat teidän mukana, niinkö?

Puhuja 2 [00:06:13]: Joo, kyllä. Eli me toteutettiin tämä minun kollegani, sairaanhoitaja Niina Mustosen kanssa. Eli me molemmat työskentelemme kuntouttavassa arviointiyksikössä, ja sitten viisi opiskelijaa. Ja siinä sitten keskenään ihan sumplittiin ne päivät että kuka tulee kenenkin mukaan ja milloinkin.

Puhuja 1 [00:06:31]: Nyt on erityisen kiinnostavaa kuulla sitten Ilkka opiskelijan näkökulma, että millaisia kokemuksia sinulle ja – toki voit kertoa muillekin opiskelijoiden kun yhdessä teitte niitä – minkälaisia kokemuksia syntyi tästä toiminnasta?

Puhuja 3 [00:06:49]: Joo. Tämä on toki tietyllä tavalla niin kuin hirvittävän mielenkiintoista päästä mukaan johonkin joka ei ole niin sellainen ”valmis pöytä” ensin. Ensinnäkin tämä että malli ei ole lukkoon lyöty, että sitä pystyy hyvin pitkälti niin kuin itse miettimään. Se mikä varmaan on opiskelijana se hyvä puoli myös, niin minulla ei ollut mitään käsitystä siitä että miten asioita on ”joskus” tehty. Niin silloinhan minä rupean tekemään niitä luontaisesti ikään kuin niin kuin omaan malliin liittyen. Ja sellainen mihinkä itseä kiinnitin ensimmäisenä huomioni sitten kun ruvettiin yhdessä pohtimaan, niin sitten vasta tajusin sen että on hirvittävä sellainen ihminen joka on lähinnä niin kuin tarkkaileva. Keskustelen itse niin vähän kuin se on mahdollista. Eli tietyllä tavalla tämä niin kuin että asiakas itse kertoo ja tilanne kertoo. Ja siitä minä rupesin sitten miettimään lähinnä sitä puolta, että jos aiemmin tehty niin että asiakas tulee jonnekin kliiniseen ympäristöön, jossa häntä haastatellaan, niin eihän siitä saa mitään tietoa verrattuna siihen että pääsee käymään ihmisen kotona, ja siinä ikään kuin aidossa arkielämässä. Että niin kuin perusajatus siitä että me voitaisiin tehdä työtä jossain muualla kuin ikään kuin kentällä niin alkoi tuntua entistä järjettömämmälle sen kautta. Ja siinä mielessä niin kuin nimenomaan tämä ”jalkautuminen kentälle” ja toki se että sinulla on siinä työparina ihminen joka on tehnyt jo kyseistä asiaa, niin siitä näkee sen ehkä mallin, että mikä on hyvä tapa lähestyä asioissa. Että tämä oli oikeastaan kaikin puolin äärimmäisen hedelmällinen siinä mielessä.

Puhuja 1 [00:08:24]: [Tekee mieli] Ilkka kysyä sinulta vielä, että kun te menitte asiakkaiden kotiin, niin tuntuiko että se vuorovaikutus lähti heti luontevasti? Jännittikö heitä, tai ymmärsivätkö heti että minkä takia te olette siellä?

Puhuja 3 [00:08:42]: Joo tämä on toki tämmöinen jännä tilanne siinä mielessäaina mennä toisen ihmisen kotiin että siinähän tietyllä tavalla ”rikkoo” perusrajoja taas. Että toisaalta samaan aikaan kun pääsee lähemmäs, niin siinä on aina se tietynlainen [kysymys siitä,], että mitä kautta tätä nyt lähdetään lähestymään, ja onko asiakas se, jonka pitää ikään kuin tehdä aloitteet asioista, vai minkä tyyppisiä asioita voi kysy? Nämä on toki minulle hankalampia kysymyksiä kuin Jonnalle, [jolla on] erilainen kokemus asioista. Mutta siinä tietyllä tavalla seuraamalla sitä, että samalla kun jutellaan siitä että ”miten se kahvinkeitto sujuu?”, ”pystytäänkö WC-hommat hoitamaan?”, niin samalla tulee käytyä myös muu läpi. Että tietyllä tavalla ehkä tämä niin kuin ”pään avaus” aina, että ”älä mene ensimmäisenä kysymään sitä, että mikä on kaikkein hankalin ja haastavin kysymys”, vaan lähdetään niistä niin kuin arkisista joista on helppo ehkä noin ylipäätään kenen tahansa kanssa puhua. Että tietyllä tavalla kun siinä – voisiko sanoa ”luonteva” keskustelukulttuuri – on ehkä; että semmoinen hirveä ”haastattelupatteri” niin harvoin toimii missään ympäristössä. Tässä varmaan kaikkein vähiten, että ihminen joka tulee jonnekin toimistoon käymään – varmaan valmistautuneena siihen -, tai [jos] kysymyksessä on hirveä haastattelupatteri, ja siinä pari ihmistä on paikalla ja hiillostaa samalla, ja sinä et tiedä että ”miksi näitä asioita minulta kysytään?”, niin tämä on ehkä tietyllä tavalla se; että koti on tietyllä tavalla luonnollisempi ympäristö, jolloin tietyllä tavalla myös se ”hallinta” siirtyy ihmiselle ihan konkreettisesti, koska ollaan hänen toimintaympäristössään. Minä kokisin että se tietyllä tavalla helpotti sitä tietyllä tavalla myös itselleni, joka oli osittain yllättävää, että [kun] on aiemmin työskennellyt jonkin verran kuitenkin tälläisessä ”laitosmaisemmassa” ympäristössä. Niin tämä perusajatus että itse asiassa näinhän se meneekin, oli kohtuullisen yllättävää.

Puhuja 1 [00:10:35]: Jonna olitteko te valmistellut asiakkaita etukäteen millään tavalla opiskelijoitten kotiin tulosta?

Puhuja 2 [00:10:45]: No tuota, omalta osaltani taisin etukäteen soittaa asiakkaille kun tiesin milloin olen menossa, ja kun tiesin että opiskelijat tulevat mukaan. Taisin soittaa etukäteen ja kysyä, että onko ok. Sitten taas niillä käynneillä jotka toteutuivat Niinan kanssa, niin siellä ei ollut oikeastaan mahdollisuutta valmistautua, koska se hoitajien työrytmi on pikkasen erilainen, ja päivät sisältävät enemmän käyntejä. Että se oli sitten enemmän ehkä siinä ovella, että ”meitä onkin kaksi – onko sinulle ok että tulemme?”. Ja kyllä se kaikille oli ok.

Puhuja 1 [00:11:28]: Hyvä. No nyt tekee Katriina mieli kysyä sinulta, että valoittaisitko sinä vähän vielä sitä että miten nämä – niin kuin Ilkka mainitsi niin lähdettiin aika avoimelta pöydältä, ettei he eivät olleet kauheasti raamitelleet etukäteen – niin miten me opettajat mietimme sitä että oksiin istuu?

Puhuja 4 [00:11:53]: Joo, no toki meillä opettajilla täytyy olla ymmärrystä siitä että jos opiskelijat lähtevät tuonne ammattilaisten mukaan kentälle tekemään tällaista tehtävää, niin mitä he saavat siitä, mikä merkitys sillä on heidän omalle kehittymiselleen ja oppimiselleen. Koska siitähän siinä on kyse sitten opiskelijan näkökulmasta. Mutta, kyllä me sitten aika kivasti siinä kaikista viidestä eri tutkinnosta löydettiin näitä yhtymäkohtia, että mihin opintoihin nämä voisivat liittyä nämä tämän tyyppiset tehtävät. Ja, kyllä myöskin tavallaan ne osaamistavoitteet ja kehittymistavoitteet mitä nämä sitten merkitsevät opiskelijan kannalta. Ja tässähän tosiaan sitten opiskelijat anonyymisti tuottivat näitä ”havaintoja”, ja näistä me sitten keskustelimme, opettajat, opiskelijat ja Helsingin kaupungin työntekijät. Ja pohdimme, että mitä tämä sitten tarkoittaisi jatkon kannalta. Ja kyllä siinä sitten vahvistui tämä käsitys ja se meidän alkuperäinenkin idea, että Hymykylän rooli on tavallaan niin kuin olla mukana ja täydentää olemassa olevia palveluita ja kehittää niitä yhdessä eteenpäin ammattilaisten kanssa. Ja kyllä tässä ihan vahvistui se käsitys että meillä voisi olla annettavaa, ja kehittää yhdessä Helsingin kaupungin kanssa jotain uutta nyt sitten näitä ihmisiä varten.

Puhuja 1 [00:13:31]: Aika monelle teille varmaan toteutui tämä niinkuin ”harjoitteluna”, eikö niin?

Puhuja 1 [00:13:37]: Joo. Meitä oli tosiaan se viisi, siinä oli ainakin pari suorittamassa sitä osana jotain harjoittelua, osalla oli jotain muita kursseja, jotain kursseja mahdollisesti täydentävää osiota. Minulla itsellä oli aikuissosiaaliohjauksen kurssin tällaisena, voisinko sanoa ”vaihtoehtoisena” toteutustapana, eli minulla oli vaihtoehtona tehdä ryhmätyöharjoite … sillai todelliseen paikkaan tämä sitten tietyllä tavalla oli sitten ihan se vaihtoehto lähteä kenttätyöhön.

Puhuja 1 [00:14:13]: Kertoisitko Ilkka vielä siitä, että mikä oli se sinun oma kokemus siitä, että miten sinä pystyit kun siellä oli viidestä eri tutkinnosta opiskelijoita – että siellä oli sairaanhoitaja, toimintaterapeutti ja fysioterapeutti, vanhustyön tutkinnosta opiskelija – niin miten te niinkuin sen ”synergian” saitte tavallaan siitä [toimimaan/käyntiin], että oliko[/tuliko] uusia oivalluksia tai näkökulmia että mitä et itse ollut ajatellut niin sitten ryhmässä?

Puhuja 3 [00:14:43]: Joo. Tämä oli ehkä tietyllä tavalla se kaikkein paras anti osittain, ehkä kaikesta huolimatta. Että itse tämä niinkuin ”raapaisu” tähän työkenttään jäi kovin ohkaiseksi, johtuen osittain koronatilanteesta, ja ylipäätään siitä että tietyllä tavalla niitä työtunteja oli sen verran vähän. Mutta tämä niinkuin moniammatillinen ryhmä oli ehkä se tietyllä tavalla joka antoi kaikkein eniten, ja ehkä auttoi itseäkin tajuaman sen, että mikäli tätä työtä tekisi, niin miten kapealla katsannolla itse sitä tietyllä tavalla tekee? Että minä muistan kun me sovittiin jo alun perin ennen kuin mentiin näihin, että ”lähdetään täysin puhtaalta pöydältä – jokainen tekee sen ikään kuin ’omannäköisesti'”, ja sitten me katsotaan sen jälkeen kun me ollaan tehty se, että mitä me olemme kukakin havainnoineet. Meillähän oli toki täysin erilaiset asiakkaat jokaisella. Mutta se tietynlainen niinkuin ”näkökanta”, että huomasin että minä olen hirvittävän toimintakyky-orientoitunut ihminen, ja minä en oikeastaan mihinkään muuhun kiinnitä mitään huomiota. Ihan tällaiset perushommat – ”mites se perusterveys?” – ei tullut mieleenkään. Että se kun sinulla on siinä samassa ryhmässä ihmisiä jotka nimen omaan tarkkailee ihmisten perusterveyttä [naurua] että niin se niin kuin paljastaa tietyllä tavalla sen että ”oho, eihän minulle tullut mieleenikään tämmöinen asia, että varmaan siinä perusterveyskin vaikuttaa siihen toimintakykyyn”. Että itse tarkkailee enemmän sitä, että miten ne niin kuin sosiaaliset elementit ja tietyllä tavalla ne niin kuin ehkä ”apuvälineiden käyttö” ja ylipäätään ihmiskontaktit, apukontaktit – ovatko ne hyödyllisiä, mitä ihmiselle tarjotaan? Että se on ehkä enemmän sitä mitä itse tarkkailee. Että sitten se paljastaa ehkä sen että miksi se useampi silmäpari on ajoittain ihan hyvä analysoimaan kaikkea.

Puhuja 1 [00:16:21]: Joo, Jonna sinä halusit täydentää tähän varmasti jotakin?

Puhuja 2 [00:16:22]: Joo. Minä halusin sanoa myös omasta puolestani kyllä sen kokemuksen että tyypillisesti kun opiskelija tulee omaan arkeen mukaan niin se on saman alan opsikelija, eli toimintaterapeuttiopiskelija. Oli kyllä itsellekin tosi silmiä avaavaa, ja tosi mukava tapa tehdä tämmöistä ”ensiaskelkehittämistä” just niin että on eri alojen opsikelijoita mukana matkassa. Vaikka on itse kauan työtä tehnyt niin sain tosi pajon uusia näkökulmia, ja tapoja ajatella, tapoja nähdä, ja tapoja kysyä. Että oli tosi hyvä juttu itsellekin omaan työhön.

Puhuja 1 [00:17:04]: Joo. Tämä on tuota, hyvä kuulla ja kertoa meille – Katriinalle ja minulle, että silloinhan me onnistuimme saavuttamaan se tavoite, mistä lähdettiin liikkeelle, ja mitä lähdettiin kehittämään. Nyt voitaisiin vielä lopussa – Katriina aloita vähän siitä, – että miten/mitkä on meidän ensiaskeleiden jälkeen ne seuraavat askeleet, mitä meillä on suunnitteilla tästä eteenpäin?

Puhuja 4 [00:17:35]: Joo. No tuota, jos palataan ihan tähän niinkuin alkuperäiseen ideaan mikä meillä oli, eli kehitellä Helsingin kaupungin ja Metropolian yhteistyönä jotain uutta, jonkinlaista uutta toimintamallia, uutta tapaa toimia kuntouttavalla arviointijaksolla olevien helsinkiläisten toimivaa arkea ja itsestä huolehtimiseen. Niin tuota, kyllähän täältä yhteisen työskentelyn pohjalta sitten syntyi ideoita ja eräs semmoinen tavallaan mihin opsikelijat ja työntekijätkin kiinnittivät huomiota, oli tavallaan näiden ihmisten ehkä jonkinlainen yksinäisyys, ja sellainen siinä elämäntilanteessa, vähän niinkuin sellaisten sosiaalisten verkostojen ja semmoisen jonkinlaisten sosiaalisen tuen puute. Että vaikka hienosti on kuntouttavasta arviointiyksiköstä palvelut järjestetty ja näin, niin se kuitenkin on sitten jotain mihin ei sataprosenttisesti voida tällä hetkellä vastata. Ja nähtiin että tässä olisi mahdollisuus kyllä sitten esimerkiksi näihin toiveisiin ja tarpeisiin kehitellä yhdessä jotain. Ja tuota, me jatketaan nyt sitten kesälomien jälkeen työskentelyä syksyllä, yhteistyössä Helsingin kaupungin kuntouttavan arviointiyksikön tylntekijöiden ja opiskelijoiden kanssa, ja meillä on vähän semmoisia ideoita [naurua] että mitä me lähdetään sitten syksyllä kehittelemään eteenpäin, ja pilotoimaan. Mutta en voi niistä vielä kertoa enempää, koska ne ovat työn alla, ja – palataan asiaan myöhemmin. Ja kannattaa seurata meidän työskentelyä ja mitä sitten Hymykylässä tältä osin tapahtuu.

Puhuja 1 [00:19:23]: [Se][?? 00:19:23] voi olla että tehdään uusi podcast sitten kun ollaan otettu seuraavat askeleet. Ilkalta haluaisin vielä kysyä, että minkälaiset terveiset kertoisit toisille opiskelijoille? Miksi kannatti lähteä mukaan tähän pilottiin?

Puhuja 3 [00:19:46]: Joo. Tämä on aina hirvittävän vaikea perustella jotakin että miksi tämä olisi parempi kuin toinen koska toista ei ole itse päässyt kokemaan. Mutta minulla tämä oli ilmiselvä valinta oikeastaan sen takia että minä pääsen nimenomaan tekemään ikään kuin ”todellista” työtä. Se niin kuin tietynlainen, jonkinlaisten mallien kehittäminen joita ei koskaan pääse testaamaan ja muuta niin se ei minun juttu. Minä en ole mielikuvituksellinen ihminen, minä kaipaan sen todellisen kontaktin. Ja siinä mielessä tämä niin kuin yhdistelmä sitä että pääsee näkemään ammattilaisen työtä täysin lähietäisyydeltä, pääsee kokemaan sen niinkuin asiakaskontaktin asiakkaan luonnollisessa ympäristössä, ja sitten vielä tämä että sinä pääset jakamaan sen kokemuksen ihmisten kanssa jotka katsovat maailmaa TÄYSIN eri tavalla, täysin eri prioriteettien kautta. Että jollakin se on se fysiologinen toimintakykyisyys ja toisella se on se nimenomaisesti perusterveyteen liittyvä. Ja sitten meistä katsoi asiaa ehkä sen niinkuin sosiaalisen toimintakyvyn kannalta – mutta mekin eri näkökulmista. Vaikka me usein mielletään että osa sosiaalisista aloista käsittelee maailmaa ikään kuin vähän samasta – ja itsekin usein tulee mietittyä että minähän katselen maailmaa vähän niinkuin toimintaterapeutti – mutta se on kuitenkin hyvin erityyppinen miten katsotaan. Ja kuitenkin on se niinkuin yhteinen ”jakopinta” ja intressi tietyllä tavalla niin – tätä on oikeastaan hyvin vaikea oman alan opiskelijoiden kanssa toteutettavissa kursseissa – joita luonnollisesti suuri osa on – niin saada oikeastaan millään tapaa. Ja tätähän se työelämä on. Että jos mietitään että hirvittävän harva meistä työskentelee sillä että meillä on työkollegiona[?? 00:21:33] 20 oman alan opiskellutta ihmistä vaan nimen omaan että me ollaan hyvin erilaisia. Ja ehkä tästä vielä sellainen perusajatus että äärimmäisen mielenkiintoinen olisi vielä jos saataisiin mukaan esimerkiksi niin että meillä olisi lääkäri, ja joku niin kuin ihan erityyppisiä ihmisiä että vähän niinkuin [naurua] vielä laajempi porukka niin ajatuksena se että olisi ihmisiä jotka katsoo VIELÄ aivan eri valtapositiosta ja eri niin kuin koulutustematiikan kautta niin.

Puhuja 1 [00:22:03]: Joo. Kiitos –

Puhuja 3 [00:22:04]: Tämä ihan tällaisena [naurua] jatkokehittelyn ideana.

Puhuja 1 [00:22:06]: Jatkokehittelyideakin tuli sieltä. Kiitän teitä Jonna ja Ilkka, että tulitte tähän haastatteluun. Ja me Katriinan kanssa opittiin myöskin paljon, ja saimme ideoita tästä pilotista ja varmasti sen innoittamana jatkamme, ja kiitän myös kuuntelijoita ja toivotan hyvää kesää kaikille!

Puhuja 2 [00:22:28]: Kiitos.

Puhuja 4 [00:22:29]: Kiitos ja hyvää kesää!

Puhuja 3 [00:22:31]: Kiitos!

[00:22:25] – [00:22:51] [Rauhallista musiikkia]

[äänite päättyy]