Sukellus dialogiin 5: Verkkoympäristö haastaa dialogin

————————————————————————————————————————
[äänite alkaa]

Puhuja 1 Minna Kaihovirta
Puhuja 2 Anne-Mari Raivio

Puhuja 1 [00:00:20]: Edetään yhdessä dialogiin. Dialogi on mahdollisuus ja samalla myös välttämättömyys. Sitä voi tukea ja siinä voi kehittyä. Olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta Metropoli ammattikorkeakoulussa. Ja vieraakseni tähän podcastiin olen kutsutunut asiantuntijoita, jotka työssään edistävät dialogisuutta. Tässä sarjassa sukellamme dialogisuuteen eri konteksteissa. Muun muassa oppimisen ja johtamisen tukena. Pohdimme myös eettisiä näkökulmia ja verkon mukanaan tuomia erityispiirteitä. Tervetuloa mukaan!

Puhuja 1 [00:01:01]: Digitaaliset yhteistyön paikat tulivat koronan etäaikojen myötä jäädäkseen. Tavallinen palaveri, niikuin hyvin tiedämme, hoituu tarvittaessa niukemmallakin vuorovaikutuksella. Mutta entäpä sitten, jos yhdessä pitäisi ideoida ja kehittää tai luoda satapäiselle webinaarin osallistujajoukolle dialoginen kokemus. Mikä silloin avuksi? Tässä jaksossa keskitytään dialogiin verkkoympäristössä. Olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta ja tähän jaksoon olen kutsunut vieraakseni Anne-Mari Raivion Metropoliasta. Terve tuloa Anne-Mari!

Puhuja 2 [00:01:42]: Kiitos Minna! Ja mukava olla täällä juttelemassa tästä asiasta mikä on ollut lähellä sydäntä varmaan meillä kaikilla, jotka opetustoimessa on toimittu viimeisinä vuosina. Ja muutenkin tämän hetkisen työni puolesta, kun toimin meidän parru-tiimissä eli me mietitään parru-tiimissä tämmöisiä osallistumisen ja dialogin paikkoja. Miten me saataisiin meidän valtavaa asiantuntijoiden joukkoa mukaan, kehittämään ja ideoimaan ja auttamaan päätöksenteossa. Koronahan teki sen, että hypättiin aika vauhdilla tekemään tätä kaikkea verkkoympäristössä. Ja siinä yhteydessä olen tätä dialogisuutta pohtinut aika paljonkin kollegoiden kanssa.

Puhuja 1 [00:02:22]: Samoin omassa dialogipäällikön roolissa katseet kääntyvät minua kohti, että miten loihtisimme tähänkin tilaisuuten dialogisen ja samaan suuntaan tekevän ilmapiirin. Koetaan jos saadaan jotakin ammennettua meidän kokemusvarastosta. Sellaista, että siitä olisi toisillekkin apua ja hyötyä. Mitä kaikkea se verkkovälitteisyys dialogissa muuttaa, kun ei ollakkaan kasvokkain vaan siinä on joku väline välissä. Mikä siinä muuttuu?

Puhuja 2 [00:02:58]: Ensin haluaisin pysähtyä sen ajatuksen äärelle, että dialogi on dialogia teki sen missä tahansa. Dialogisuuteen liittyy tietyt periaatteet siitä, että me ollaan tasavertaisina kumppaneina yhdessä rakantamassa jotain sellaista, mihin me ei kumpikaan yksistään pystytä tai päästä. Ollaan sen yhteisen asian ympärillä ja me tarkastellaan sitä. Siinä ei ole Minna ja Annis puhumassa vaan siinä ollaan me yhteisesti rakentamassa tätä näkymää. Olen aina pitänyt itselläni ohjenuorana, että yritän muistaa tämän periaatteen, kun lähden miettimään sitä dialogin rakentamista. Sitten kun siirrytään verkkoympäristöön, täytyy miettiä sitä, että mitä se täällä verkossa onkaan, miten tämän saman kokemuksen mahdollistan itselleni ja muille tähän dialogiin osallistuville. Se ei siinä dialogisuudessa sinänsä muuta mitään, mutta täytyy vaan löytää uudet keinot tai erillaiset tavat mahdollistaa se. Mitä sinä ajattelet?

Puhuja 1 [00:04:11]: Aika kiva tulokulma. Kun itse mietin, että mikä muuttuu niin peruspalikat pysyvät. Tietyt asiat ovat ja pysyvät. Varmaan se joka tekee kustakin tilanteesta sen ainutkertaisen on se, että ollaan vuorovaikutuksessa toisen kanssa, saadaan aikaan jotain mitä yksin ei saataisi ja tulee se kokemus kohdatuksi tulemisesta. Siinä ollaan aika lähellä inhimillisyyden ydintä. Se on perustarve, joka meillä kaikilla on ja johon onnistuneessa vuorovaikutuksessa pystytään jollain tavalla vastaamaan.

Puhuja 2 [00:04:49]: Kun ollaan verkkovälitteisesti niin jotta tämän kohdatuksi kokemisen saisi aikaan, niin siinä täytyy miettiä aina sitä, että minkä kanssa me pystytään pelaamaan. Meillähän on kehon kielestä paljon vähemmän käytettävissä. Vaikka nykypäivänä pitää ymmärtää, että niitä videokameroita kannattaa käyttää. Koska se, että näet sen toisen ihmisen, niin se tekee siitä toisesta ihmisestä lihaa ja verta. Silloin yhteyden muodostaminen sen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen aikaansaaminen on paljon helpompaa.

Puhuja 1 [00:05:33]: Sieltä saa niitä pieniä vihjeitä poimittua. Huomaa esimerkiksi jos toisella keskittyminen herpaantuu tai jotain muuta. Ja pystyy reagoimaan niihin pieniin vihjeisiin, joita ei välttämättä sanallisesti tule välitettyä lainkaan.

Puhuja 2 [00:05:45]: Täytyy muistaa, että osa kehosta on kokonaan pois. Sieltä ei näe, jolloin tietyllä lailla, mitä minä olen ajatellut paljon on se, että ehkä mitä verkkoympäristö toi tähän dialogiseen kohtaamiseen on sitä, että meidän täytyy paljon enemmän sanottaa asioita. Jos katse lähtee harhailemaan johonkin, sen huomaa selkeämmin verkkoympäristössä kuin kasvokkaisessa tapaamisessa. Silloin on ehkä syytä lähteä sanottamaan, että minä katson tuolta yhden jutun.

Puhuja 1 [00:06:18]: Voi lähteä sanottamaan tai voi lähteä toisen tunnetiloihin tai aktiivisuuteen reagoimaan niin olennaista lienee se, että siinä on molemmilla hyvä ja turvallinen olla. Se joka ehkä helpommin syntyy kasvokkain, se vaatii minun kokemuksen mukaan enemmän verkkoympäristössä ja aktiivista roolia siinä, että kertoo itsestään jotain. Antaa itsestään jotain. On henkilönä siinä paikalla. Tuo tunnetasoa sen asian ohelle näkyviin ja esiin.

Puhuja 2 [00:06:58]: Ehdottomasti. Hirveän helposti verkkoympäristössä mennään asiakeskeiseksi, kun vertaa siihen, että sinulla olisi tapaaminen tai kokous jonkun porukan kanssa kasvokkain. Siihen tulee ihan luontaisesti ilman ajattelua kohtaamista ja tulee vähän höpöttelyä ja naureskelua. Sellaista mikä ei liity siihen asiaan vaan se on sitä semmoista meidän yhteyden rakentamista. Sitä liimaa mitä me tehdään siihen. Sitten kun mennään verkkoon, niin helposti ollaan asiakeskeisiä. Tätä yhteyden luomista täytyy tietoisesti tehdä, siihen täytyy oikeasti panostaa ja miettiä miten otetaan se rennompi vaihde päälle, että ollaan tässä yhdessä.

Puhuja 1 [00:07:44]: Jos vielä peilataan tuohon mitä aluksi mainitsin. Saattaa olla isojakin tilaisuuksia, satojakin osallistujia. Niin se, että tilaisuuden vetäjä aktiivisesti antaa mallia ja kertoo itsestään, on omana itsenään. Ei täydellisenä ei virheettömänä, se antaa aika kivan mallin toisille. Kokemus on osoittanut, että silloin kohtaamisesta tulee jollain tavalla inhimillisempia ja muutkin kokevat, että tämä tunnetaso on siinä sallitusti mukana.

Puhuja 2 [00:08:15]: Ehdottomasti. Minun mielestä kaikessa kohtaamisessa, oli se verkkossa tai livenä, niin eihän meillä ole mitään muuta kuin tämä oma persoonamme jonka kanssa pelataan. Että miksi minä olisin mitään muuta kuin mitä olen. Sehän rentouttaa, kun ihmiset vaistoaa ja aistii sen, että tuo ihminen on oma itsensä. Se rentouttaa sitä tilannetta niin verkossa kuin kasvokkainkin. Psykologiseen turvallisuuden tunteeseen mihin viittasit, että täytyy kaikille varmistaa, että meillä on turvallinen olla. Mikä on dialogin perusperiaatteita, kaikilla täytyy olla turva ja turvallinen olo tässä sanoa ja olla juuri sitä mitä on. Yksi semmoinen, mitä itse jossain vaiheessa havahduin, että käytin aika paljon sellaista minkä verkkoympäristö mahdollistaa ja mitä live tilanteessa ei välttämättä samalla lailla saada aikaan työympäristössä. Verkko mahdollistaa sen, että minä voin avata minun kotini ovet vaikka minun kollegoille. Kun minulla on kamera päällä ja en laitakkaan sinne sitä taustakuvaa vaan siellä onkin joku tauluseinä siinä takana. Että minä kerron vähän jotain itsestäni ja omasta persoonastani. Se on rakennuspalikka sille psykologiselle turvallisuuden tunteelle myös verkkoympäristössä.

Puhuja 1 [00:09:30]: Hyvä huomio. Jos se oman kodin avaaminen ei ole luontevaa niin tämän saman voi hakea vaikka sillä, että ottaa siihen jonkun persoonallisen kahvikupin josta juo. Ja vähän näyttää jotain enemmän. Sitten taas, jos on valmis avaamaan vähän enemmän, niin mieleenjäävimpiä ovat ne hetket, kun jollain on ollut hetken aikaa lapsi tai lemmikki siinä sylissä kurkistamassa kameraan. Silloin tuntuu, että pääsee oikeasti varsin lähelle sitä keskustelukumppania eikä enää muistakkaan, että välissä on ruutu.

Puhuja 1 [00:10:09]: Mitä verkkoalusta antaa dialogisuudelle. Jos tietyt asiat on jollakin tavalla kasvokkain ja jollakin tavalla verkossa. Niin helpottuuko joku asia kun ollaan verkossa?

Puhuja 2 [00:10:22]: Olen monesti miettinyt sitä, että semmoinen kynnys osallistua madaltuu. Me kaikki ei olla suulaita ekstroverttejä joista on hirveän mukavaa jutella ja on mielipiteitä kaikista asioista. Osa tarvitsee enemmän aikaa asioiden prosessiin. Kaikki ei halua olla esillä tai tuoda niitä ajatuksiaan ääneen kaikille kuultavaksi. Kun on mahdollisuus hyödyntää chattiä, niin se ehkä madaltaa kynnystä osallistua. Huomaan itsestäni, että jossakin koulutuksessa alan chatin kautta kommentoimaan, mutta jos kysytään, että onko jollakin jotakin kysyttävää, niin se on tuo mikrofonin päälle laittaminen niin vaivalloista että. Se ainakin on yksi semmoinen selkeä lisä mitä verkkoympäristö on dialogisuuteen ja kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen tuonut.

Puhuja 1 [00:11:19]: Toinen ihan selkeä lisä on ne erilaiset reaktionapit, joita minun mielestä me aika hyvin opimme käyttämään. On todella kiva nähdä se, että vaikka toisensa tunteman ryhmän tai tiimin kesken siellä annetaan ablodeja tai siellä punaiset sydämet sykkii, kun joku mainitsee jotankin henkilökohtaisempaa. Se on todella kiva tapa tuoda sitä tunnetasoa siihen asian rinnalle. Ja sitten se antaa myös niille, jotka eivät olisi sanoneet asiaa ääneen mahdollisuuden reagoida, että tuo kosketti tai ompa hieno juttu.

Puhuja 2 [00:12:04]: Mehän tehdään tuota samaa livetilanteissa, että nyökytellään ja katsotaan hyväksyvästi ja kannustetaan. Ainakin opettajana olen saanut niskat kipeäksi, kun olen nyökyttämällä yrittänyt kannustaa opiskelijoita, että hyvin menee. Nämä emojit, hymiöt mitä ikinä ne merkit onkaan, nehän antaa sen mahdollisuuden, että pystyy varioimaan erilaisia tunnetiloja. Sydämellä voit kannustaa tietyllä tavalla ja siellä on naurunaamaa ja ablodeja ja mitä kaikkea. Niin se on jotenkin rikastanut sitä.

Puhuja 1 [00:12:42]: Jotain saadaan enemmänkin. Yksi keino mitä jossakin yhteisessä koulutuksessa ollaan sinun kanssasi kokeiltu, niin on pyydetty jakamaan joku kuva joka kertoo esimerkiksi itsestä tai menneestä kesälomasta tai mistä nyt milloinkin. Eli tarjotaan joku muu kuin sana väyläksi jakaa kokemus. Minun mielestä siinä tulee jälleen se tietynlainen tasa-arvoisuus. Eli kun kaikki kaivaa sen jonkun kuvan, niin siellä ei ole vain sen ulospäin suuntautuneen ekstrovertin kuva vaan siinä on ne kaikki kuvat kavalkaadina tai kollaasina. Jolloin myös samalla rakennetaan sitä ryhmän yhtenäisyyttä ja vahvistetaan sitä keskenäistä sitovuutta.

Puhuja 2 [00:13:26]: Tekninen alusta on antanut mahdollisuuksia rikastaa näitä vuorovaikutustilanteita. Uudenlaisia keinoja ehkä siihen, miten minä voin kertoa itsestäni ja tulla tähän keskusteluun mukaan. Ehdottomasti.

Puhuja 1 [00:13:50]: Vielä voisimme pysähtyä hetkeksi sen äärelle, että minkälaisia keinoja sen dialogin tukemiseen verkossa on? Miten itse kukin meistä voi edesauttaa sitä, että kohtaamista tulisi antoisia ja hyviä ja ne veisi asiaa toivottuun suuntaan. Minkälaisia eväitä sinulle tulee mieleen?

Puhuja 2 [00:14:08]: Ihan ehdottomasti ensimmäisenä se mistä jo vähän puhuttiinkin, se suunnittelu. Verkossa tiettyjä asioita täytyy tietoisesti suunnitella mukanaan. Että se saattaa tuntua dialogin vastaiselta ikään kuin valmiiksi miettiä niitä kohtia tai keinoja saada sitä dialogisuutta sinne tai saada sitä vuorovaikutusta. Kyllä verkkoympäristössä niin helposti unohdutaan siihen asiayhteyteen tai asiapitoiseen keskusteluun, niiden hetkien suunnittelun mukaan tai ainakin niiden jonkinmoinen pohtiminen, että miten minä tämän toteutan. Se on ainakin ehdottomasti semmoinen mitä minun mielestä kannattaa lähteä tekemään. Siinäkin tulee paremmaksi siinäkin tulee luontevammaksi, mutta jos sitä ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt niin siinä ei ole mitään pahaa, että sen ihan tietoisesti suunnittelee ne paikat. Että tuossa tehdään tällä tavalla.

Puhuja 1 [00:15:04]: Minun kokemus on ihan samansuuntainen. Aikasemmin mainitsinkin siitä, että tilaisuuden vetäjä omalla tekemisellään näyttää esimerkkiä, niin itse olen kokenut, että varsinkin se tilaisuuden alkupuoli määrittää sen sävyn millä sitä tilaisuutta vedetään. Jos vaikka haluaisin, että noita tunnereaktionappeja käytetään niin johonkin aika alkuun voisi ottaa sellaisen alkufiiliksen. Että millä mielellä tänään liityt mukaan. Ja sopivin palasin sinne matkalle. Vähän samaan tapaan kuin melko huonosti toimii se, että ei anna mahdollisuutta vuorovaikutukseen ja ihan lopuksi kysyy, että olikos jollain jotain kysyttävää. Verkkoympäristössä ihan yhtä huonoa on se, että painakaapa nyt jotakin nappia, että miltä tämä tuntui. Vaan kutsua siihen dialogin vuorovaikutukseen läpi sen tilanteen.

Puhuja 2 [00:16:01]: Juuri näin. Oli se sitten kasvokkain tai verkkossa tapahtuva. Kuten sanoin tuossa alussa, niin tietyt asiat on samoja. Eihän se sinällänsä muutu mihinkään. Samalla lailla sitä täytyy dialogisuutta rakentaa jatkuvasti yhteisesti siinä tilanteessa.

Puhuja 1 [00:16:25]: Ajattelisin osallistumisen kynnystä, jonka tuossa aikaisemmin mainitsitkin, että on työlästä laittaa se mikrofoni tai kamera päälle. Kun halutaan tukea dialogisuutta niin matalalla kynnyksellä, pienellä mukaan kutsumisella, kommentoikaas lyhyesti chatissa ja sen jälkeen palaute, että ompa kiva kun noin moni jakoi oman ajatuksensa. Että vähän kuin taimia kasvattaisi niin hellästi kohtelee niitä pieniä ituja ja tarjoaa heille huomiota ja kasvualustaa. Itse olen huomannut, että se vuorovaikutus voi lähteä siitä rikastumaan ja saa useampia ääniä mukaan keskusteluun.

Puhuja 2 [00:17:12]: Se on juuri näin. Osallistumisen tappaa aika helposti se, että sitä ei huomata tai huomioida. Jos ajatellaan, että halutaan tulla kuulluksi, halutaan se kokemus, että meidät on kuultu tai nähty. Ja me halutaan se kokemus, että minä olen kuullut ja minä olen nähnyt. Niin kyllä se täytyy olla vastavuoroista ja näitä osallistumisen ituja täytyy syöttää ja niitä täytyy huomata ja vastaanottaa ihan jatkuvasti. Jos olet vaikka kokouksen vetäjänä niin sinun täytyy reagoida siihen mitä sieltä tulee. Yksi semmoinen, mikä aika usein on verkkokouksissa haasteena, että paikalla on iso porukka. Verkossa se päällekkäin puhuminen ei onnistu yhtä luontevasti kuin se onnistuu normaalisti kasvokkaisessa tapaamisessa. On aika vaikea, että jos meitä on isompi porukka, että kaikki pääsee ja tulee kuulluksi ja pääsee sanomaan ja tuomaan sen oman näkemyksensä esiin. Varsinkin, jos sitä chattiä ei käytetä siinä rinnalla. Yksi tietysti on, että voisi laittaa pienempiin ryhmiin ihmisiä keskustelemaan ja sitten kerätään ryhmistä ne tärkeimmät oivallukset koko porukan yhteiseen keskusteluun. Jotain tämän kaltaisia pieniä asioita, mitä voisi tehdä, että mahdollistetaan että ihmiset pääsee yhdessä pohtimaan asioita.

Puhuja 1 [00:18:38]: Varsin hyvin ihmiset mielestäni toimiikin. Pientä katoa voi joskus käydä kun jaetaan pienempiin ryhmiin, mutta toisaalta moninkertaisesti sen korvaa se palaute mitä tulee, että meillä oli tosi hyvät keskustelut. Olipa kiinnostavaa. Ikäänkuin tullaan voimaantuneina takaisin siihen isomman joukon yhteiseen keskusteluun. Eli keinoja itseasiassa löytyy aika paljon, kun niitä malttaa vähän suunnitella ja miettiä etukäteen. Tekee löyhän käsikirjoituksen kullekkin kokoukselle tai tilaisuudelle tai mikä nyt onkaan kyseessä.

Puhuja 1 [00:19:19]: Loppuun vielä pysähdytään onnistumisten äärelle. Onko sinulla Annis joku tapahtuma tai muu kokemus joka on jäänyt erityisenä onnistumisena mieleen?

Puhuja 2 [00:19:32]: Kuulin tämän kysymyksen jo aikaisemmin, että aiot kysyä tätä. En ehkä osaa nostaa jotain yhtä hienoa tarinaa sieltä. Mutta mietin erityisesti sitä ensimmäistä koronavuotta 2020 kevättä, kun kaikki pysähtyi ja yhtä-äkkiä oltiin uuden äärellä, että nyt täytyy lähteä verkkoon. Olimme juuri aloittaneet mainitulla parru-tiimillä tekemään osallistavaa työtä eli erilaisten työpajojen vetämistä ja fasilisointia. Sitten jouduttiin aika nopeasti lähteä miettimään, että miten tämä kaikki mitä on totuttu tekemään kasvokkain niin miten tämä viedään verkkoon. Koko se kevät tavallaan oli huikeittein oivallusten sarjaa siitä, että mitä osallistuminen voi olla verkossa. Miten siellä sitä dialogisuutta ja saadaan ihmiset innostettua mukaan. Koko se kehityskaari mitä näki paitsi itsessään niin kollegoille joille niitä työpajoja veti. Ensin arasteltiin ja sitten kohta sujuvasti tehtiin ja oltiin, uskallettiin ottaa osaa. Laitettiin automaattisesti kamerat päälle, jotta me saadaan aikaan se tunne siitä katsekontaktista, kun me katsotaan kameran kautta ihmisiä. Ollaan läsnä tässä yhteisessä tilassa. Jotenkin se kirkastui semmoisessa tilanteessa missä kävi sitten meidän oman organisaation ulkopuoliselle henkilölle pitämässä keskustelevaa työpajaa. Ja tajusi, että meidän porukat laittoivat kaikki kamerat päälle ja osasivat heti aktiivisesti hyödyntää chattiä ja muuta. Muut olivat, että hetkinen mikäs tämä tämmöinen meininki on. Siinä koki semmoista, että me ollaan tehty jotain oikein ja ollaan oikean äärellä. Kun se palaute oli, että me saatiin aikaan asioita ja olipa ihana nähdä. Ja kun ihmiset kaipasivat sitä kohtaamista siinä hetkessä, kun oltiin niin eristyksissä sen koronan takia. Ja siitä tuli tunne, että pääsi olemaan kollegojen kanssa ja näkee ihmisiä. Jotenkin tämmöinen fiilis, nostaisin sen onnistumisen kokemukseksi.

Puhuja 1 [00:21:41]: Minulle tulee verkkovälitteisen dialogin mahdollistamisesta mieleen vähän samantyyppinen onnistumiskokemus. Järjestetiin isoa kansainvälistä konferenssia, joka oli suunniteltu kasvokkain pidettäväksi, mutta siirtyi olosuhteiden pakosta verkkoon. Siinä oli tämmöinen aamuosio, jossa ihmiset liittyivät mukaan ja olin siinä paikalla jututtamassa ja luomassa hyvää tunnelmaa. Pikkuisen oli semmoinen olo, että mistä sitä juttelisi seuraavaksi. Sitten minulle tuli mieleen, että minkäslainen sää teillä on, kun te liitytte eri puolilta Eurooppaa. Niin sitten tuli todella jotenkin tunnelmaltaan mukava ja sieltä juuri sopivasti tuli sitä osallistumista. Ja sitten vähän kommentoitiin, että paistaisipa meilläkin aurinko ja voi teillä jo sataa lunta. Ihmiset liittyivät ja he halusivat kuulla ja he halusivat jakaa ja kuinka helppo siitä oli sukeltaa sitten sinne asiapitoiseen ohjelmaan. Ihmiset olivat ikäänkuin läsnä ja oltiin yksi yhtenäinen, tämän tietyn teeman pariin kokoontunut joukko. Vaikka tultiin eripuolilta Eurooppaa. Helmet on sellaisia, että ne tulevat vähän odottamattakin ja on kuitenkin ihan hyvä pysähtyä niiden äärelle, koska niistä voi jonkun oivalluksen poimia jota voi ehkä jossain toisessa tilaisuudessa hyödyntää.

Puhuja 2 [00:23:03]: Sen muistaminen, että dialogisuudessa on kyse siitä, että minut on nähty ja minut on kuultu ja minä olen nähnyt ja minä olen kuullut. Ei se sen kummallisempaa ole ja yhtä aikaa se on kamalan hankalaa. Jos tätä asiaa miettii ja lähtee pohtimaan, että millä tavalla minä pystyn tällä alustalla ja tässä tilanteessa, niin miten minä pystyn auttamaan sitä, että meille kaikille tulee semmoinen olo. Kyllä siihen ne keinot löytyy. Ei se olo semmoista kikkailua vaan se on oikeasti, kyllä sinä löydät siihen ne tavat. Ja mikä tahansa mikä edesauttaa sitä on just oikein hyvä ratkaisu siihen tilanteeseen.

Puhuja 1 [00:23:43]: Evääksi jonkin verran suunnittelua ja oman persoonan hyödyntämistä. Niin siinä on jo eväät onnistuneen dialogiin vaikka olisi verkkoympäristössä. Kiitos Anne-Mari kun pääsit juttelemaan tästä teemasta.

Puhuja 2 [00:24:00]: Kiitos. Tulen mielelläni toistekkin.

[äänite päättyy]