Taide työssä – kun yritys ja luovuus tapasivat toisensa 3: Taide työyhteisön tukena

[rauhallista kitaramusiikkia]

Raili: Tässä jaksossa puhutaan valmennukseen osallistuneiden työntekijöiden kokemuksista ja kuullaan heidän näkökulmaansa taiteilijan ja valmentajan kanssa tehdystä valmennusprosessista. Minä olen Raili Honkanen-Korhonen. Tänään vieraana on K-market Aurinkolahden myyjät Lotta ja Juuso sekä yritysvalmentaja Päivi Rahmel. Tervetuloa.

Lotta: Kiitos.

Juuso: Kiitos.

Päivi: Kiitos.

Raili: No, Lotta ja Juuso, kiva kun te olette täällä. Ja heti kiinnostaisi tietää, että kuinka kauan te olette ollut ylipäätään erinäisissä työtehtävissä elämässänne? Onko kuinka monta työpaikkaa takana?

Lotta: No haluatko sä Juuso aloittaa, vai?

Juuso: Joo. Mä olen ollut kolmessa työpaikassa mun elämässäni. Mä aloitin itse asiassa neljätoistavuotiaana tekemään töitä. Mutta mä täytin melkein heti sitten viisitoista. [naurahduksia]

Raili: Joo.

Juuso: No siitä asti ollut työelämässä. Että nyt mä olen 28.

Raili: Sulla on pitkä ura jo takana.

Päivi: Kuinka kauan siitä tässä nykyisessä K-marketissa?

Juuso: Kymmenen vuotta.

Päivi: Pitkä taival.

Lotta: No mulla on kanssa sama, aloitin, itse asiassa mä olin kolmetoista vielä silloin, ensimmäinen kesätyö [naurahtaa]. Sähkötukku, sellaisessa pakkasin tilauksia. Ja sitten sen jälkeen kesätöitä tein. Mutta nyt tuossa olen ollut 6 vuotta, tulee, K-marketissa. Ja mitähän mulla on noita työpaikkoja ollut, on niitä aika monta. [naurahtaa]

Raili: Teillä on noin pitkä tausta jo takana, niin mitä te ajattelette työhyvinvoinnista, mikä siellä työpaikassa lisää sitä hyvinvointia?

Juuso: Kyllähän se on semmoinen yhteishenki ainakin mun mielestä, että ollaan työkavereitten kanssa yhtä ja puhalletaan yhteen hiileen siellä. Niin siitä tulee aika paljon jo. Ja sitten yleisesti, että se homma pelittää.

Lotta: Kyllä. Mä olen samaa mieltä.

Raili: Joo, samat asiat. No, te olette nyt ollut tässä yritysvalmennuksessa mukana, niin mitä te siitä voitte kertoa? Miten se teidän osaltanne alkoi tai mitä siinä teidän näkemyksenne mukaan tapahtui? Miten se lähti liikkeelle?

Lotta: Meille ilmoitettiin, että tällainen projekti on alkanut. Ja ensimmäinen tapaaminen taisi olla täällä Myllypurossa, mutta mä en itse päässyt silloin sinne paikalla. Ja sitten sen jälkeen kaikki odottivat sitä lasinpuhallusta oikein kovaa. Sitten mentiin sinne.

Juuso: Sittenhän me olimme siellä Arabiassa.

Lotta: Niin, missä purettiin vähän sitten niitä meidän töitä. Ja muita sitten, ketkä on ollut tässä projektissa mukana.

Päivi: Se oli se tapahtumakokonaisuus, joka tarjottiin laaja-alaisesti kaikille mukana olleille yritykselle.

Raili: Joo. Kerrotko sä Päivi, mitä sä teit aloituksessa?

Päivi: Mä lähetin tietoa tästä meille tarjotusta hankkeesta kauppiaalle ja sovittiin tapaaminen. Ja siellä pienen pienessä takahuoneessa sitten [naurahduksia], mahduttiin, että kyllä se käy. Ja siinä ei vielä kauhean tietysti yksityiskohtaisesti käsitelty sitä, että mitä kaikkea tässä nyt tapahtuu. Mutta hänelle oli kauhean selvää, että mitä taidetta hän haluaa. Lasinpuhallus oli se, mitä ainakaan hän ei ollut koskaan aikaisemmin kokeillut. Se oli siinä mielessä hassu tai kiinnostava juttu, että niitä ei ole kauhean monessa paikassa mahdollisuus tehdä. Mutta niin se vain löytyi. Ja siitähän tuli mun mielestä hauska matka.

Raili: Joo.

Päivi: Ja tärkeä osa tätä koko juttua.

Juuso: Se oli tosi kivaa se lasinpuhaltaminen. Ja sitten pääsi kokeilemaan siis ihan uutta tuommoista, mitä ei siis olisi muuten tullut ehkä vapaa-ajalla ikinä lähdettyä tekemään. Oli kyllä tosi kiva kokemus.

Lotta: Joo, mullakin oli se, että sen takia se teki siitä vielä ekstramielenkiintoista, koska en mä usko, että mä olisin koskaan edes ajatellut meneväni lasinpuhallukseen.

Päivi: Ja sitten musta siihen liittyi kyllä se matkakin sinne, että oli ihan hirveän kiva nähdä, miten mukavaa teillä oli keskenänne. Ja kaupasta oli otettu jotain eväitäkin mukaan. Sitten siellä, kun se oli Suomenlinnassa, niin ensin on laivamatka ja sitten on kävelymatka [naurahduksia]. Ja etsitään sieltä linnoituksesta sitä, että missähän täällä nyt se paja sitten on. Siinä oli sitten vielä se, että kun se on niin kuumaa, siinä on tietty semmoinen vaaran tunne, ettei nyt kukaan pala tai polta itseänsä. Ja sittenhän siinä kanssa, niin kuin näissä kaikissa mun mielestä, oli hienoa, että hän oli hirveän ammattitaitoinen.

Juuso: Oli, ehdottomasti.

Lotta: Kyllä.

Päivi: Niin se tekee siihen jotenkin sellaisen erityisen jutun. Sitten oli niin hauska katsoa teitä, kun te olitte niin kiinnostuneita jokaisen tekemisestä. Ja sitten kun siellä oli vielä tämä, että jokainen suunnitteli sen oman pullonsa. Siellä siis puhallettiin lasipullo jokaiselle.

Juuso: Siinä oli ihan hauska, mut heitettiin siihen vähän niin kuin susille, kun mut laitettiin ensimmäisenä [naurahduksia] ja annettiin puoli minuuttia aikaa siihen ylipäänsä suunnitella se lasi.

Päivi: Niin.

Juuso: Sitten mä piirsin vain paperille nopeasti siitä jotain. Ja sitten mä lähdin puhaltamaan. Eihän siitä tullut ollenkaan sen näköinen edes. [naurahduksia]

Lotta: Hieno siitä tuli.

Päivi: Niin tuli.

Juuso: Joo, hieno siitä lasista tuli, ei siinä mitään. Mutta ei sitä suunnitelmaa vastannut. [naurahduksia]

Päivi: Joo. Se oli kyllä aika hauska siis just, koska kaikki halusivat, että sä olet ensimmäinen.

Lotta: Joo.

Päivi: Oletko sä jotenkin luottohenkilö vai?

Juuso: En tiedä.

Päivi: Mitäs Lotta sanot?

Lotta: Kyllä varmaan. Vanhin ja kokenein. [naurahduksia]

Päivi: Niin, ensimmäisenä tulille sitten.

Juuso: Tietenkin.

Raili: Joo. Kuulostaa siltä, että hauskaa teillä ainakin siellä on ollut.

Lotta: Joo.

Raili: Kuinka pitkä se oli se tapahtuma siellä?

Lotta: No kyllä me aika pitkään siellä…

Juuso: Pari tuntia.

Lotta: Niin. Meni kyllä, koska kaikki sitten suunnitteli sen oman pullon ja sitten puhallukset ja viilaukset ja nämä, mitä nyt siinä tehtiin. Ja sitten piti odottaa muitakin siinä.

Raili: Kuinka paljon teitä oli siellä?

Lotta: Mitähän meitä olisi ollut.

Juuso: Semmoinen kymmenen.

Päivi: Kymmenen, joo.

Lotta: Joo.

Päivi: Paljonko teitä on kaiken kaikkiaan?

Juuso: Tällä hetkellä viisitoista.

Päivi: Joo. Se muuten niissä pulloissa musta oli kanssa viehättävää, että tämä lasinpuhaltaja kaiversi sinne teidän nimikirjaimenne.

Lotta: Joo.

Juuso: Niin, oli joo.

Lotta: Tai nimet itse asiassa.

Päivi: Nimet, okei. Joo, ettei mennyt pullot sekaisin.

Lotta: Joo. [naurahtaa]

Raili: Joo. Miten se ajallisesti toteutettiin, että oliko tämä päivällä vai illalla vai mihinkä aikaan?

Juuso: Se oli alkuiltaa silloin.

Raili: Niin. Jäikö ne muut viisi sitten pitämään kauppaa pystyssä vai miten se toteutettiin?

Juuso: Joo, meillä oli muutama semmoinen, jotka ei ollut halukkaita lähtemään, niin ne jäivät sitten pitämään kauppaa.

Raili: Niin. Eli työajalla?

Lotta: Kyllä.

Raili: No ymmärsin, että kauppias itse valitsi tämän taiteenlajin, mitä siellä tehtiin. Mutta miten noissa muissa yrityksissä, mitä sä olet Päivi käynyt niitä prosesseja siellä vetämässä, niin onko se millä tavalla valikoitunut se taide siellä?

Päivi: Sitä on vähän erimäärin pohdittu, että mikä sitten sopisi, kun ne yritykset olivat hyvin erilaisia. Niin mä ymmärsin, että tällä K-marketilla, teillä on tapana tehdä jotain kivoja juttuja…

Lotta: Juu.

Päivi: …keskenänne.

Lotta: On meillä sellaisia työhyvinvointipäiviä, kesäjuhlia ja kesän päättäjäisjuhla.

Päivi: Niin, että niissä on jotain samanlaista kuin tässä.

Lotta: Niin.

Päivi: Vaikka niihin ei tällaista valmennusosuutta sitten liitykään.

Juuso: No niissä on aina ollut ideana sitten, että meillä on jotain tapahtumaa järjestetty kaikissa tuommoisissa kesäjuhlissa, joulujuhlissa, tämmöisissä.

Päivi: Joo. Mitä se tapahtuma tarkoittaa?

Juuso: Viimeksi meillä oli kesäolympialaiset.

Päivi: Okei, no niin justiin. [naurahduksia]

Juuso: Se oli ihan hauska.

Päivi: Niinpä. Mutta siis sen yrityksen vastuuhenkilön kanssa sitten mietittiin, että mikä heille olisi sopiva. Ja se oli jännä, kun toisilla oli ehdottomia ei-mahdollisuuksia. Ja sitten toiset etsivät pitkään, mitä se voisi olla, koska se ei nyt tuntunut niin tutulta tavalta lähestyä jotain työelämän hyvinvointia kutsua taiteilijaa paikalle. Mutta suurin osa innostui kyllä hirveästi ja halusi tehdä jotain, mitä ei ole koskaan ennen tehnyt.

Raili: Joo. No oliko sillä teidän mielestänne merkitystä, että se oli just se lasi, vai olisiko joku muu ajanut ikään kuin saman asian?

Lotta: No varmasti olisi, että se on aina hauska, tai meillä on hauskaa työporukalla ihan sama mitä me teemme. [naurahtaa]

Juuso: No se on.

Lotta: Niin. Että vaikka oltaisiin maalailtu kiviä jossain, niin kyllä mä uskon, että se olisi ollut ihan yhtä mielenkiintoinen tapahtuma. [naurahduksia]

Päivi: Se on kyllä aika mahtavasti sanottu, että meillä on aina kivaa. Miten te teette sen?

Lotta: Me ollaan vaan niin hyviä tyyppejä. [naurahduksia]

Päivi: Eli onko se sitten rekrytoinnista kiinni. Mutta monesti, että miten sitä ylläpitää. Hyvät asiat ei välttämättä, vähän niin kuin rikkaruohot, että-

Juuso: Ehkei takerru semmoisiin pikkuasioihin, niin ehkä siitä tulee aika paljon.

Päivi: Okei. Mutta osaako kaikki tehdä sen ihan itsestään? Vai koulutatteko ne heti, kun tulee?

Lotta: No mitä mä olen kuullut, että näitä, jotka on aloittanut meillä tässä, vaikka muutaman vuoden sisällä, niin heti pääsee mukaan siihen samaan fiilikseen, mikä meillä on tuolla. Että se huokuu, no asiakkaillekin sillein, että meillä on hyvä olla töissä. Niin sitten, jos sä aloitat töissä, niin kyllä se tarttuu hyvin nopeasti.

Päivi: Niin, kyllä. Ja asiakkaanakin olen käynyt siellä, niin sen voin sanoa, että siellä on kauhean ahkera ja iloinen meininki. Auttavainen meininki, siellä tartutaan asioihin. Ja jotenkin just ei tunne mitään ikävää jännitettä sen kaupan läpi kulkiessaan.

Lotta: [naurahtaa]

Juuso: Niinhän sen pitää ollakin.

Päivi: No tietenkin. Mutta aina se ei ole niin.

Raili: Ei ole. Kun olitte mukana myös muuten tässä yritysprosessissa, niin mitä te muistatte siitä ensimmäisestä kerrasta, kun te tapasitte Päivin kanssa?

Juuso: No ensimmäisellä kerralla me oikeastaan ihan vaan juteltiin, tutustuttiin vähän. Helpompi lähteä näihin seuraaviin kertoihin sitten.

Raili: Tutustuitte Päiviin vai toisiinne?

Juuso: Ehkä Päiviin. [naurahduksia]

Päivi: Niin. Mä kyllä muistan, että joku teistä sanoi, että tutustuitte myös toisiinne enemmän. Kun mehän laitettiin niille tyhjille tuoleillekin, että kuka milloinkin oli tähän firmaan tullut ja…

Juuso: Niin, joo.

Päivi: Niin. Ja mitä te toisistanne jotenkin muistatte ja tiedätte, mikä on tunnusomaista kullekin. Ja sitten vähän puhuttiin siitä, että mikä siinä korona-ajassa teitä auttoi selviytymään, että mikä siinä oli kaikkein olennaisinta. Oliko se esimiehen toiminta vai se suojaus, vai mitkähän ne kysymysvaihtoehdot olivatkaan silloin. Koska tehän olitte koko korona-ajan töissä.

Juuso: Kyllä.

Päivi: Tietämättä, että lähteekö henki vai miten tässä käy. [naurahtaa] En mä tiedä, koitteko te sitä niin dramaattisesti.

Juuso: Kai siinä vaan mahdollisuuksien mukaan yritti jatkaa sitä normaalia toimintaa. Ihmisethän nyt oli toki vähän hysteriassa.

Lotta: Sitten odotettiin vain Keskon linjauksia aina, että mitä seuraavaksi tulee. Sitten tuli maskit ja käsidesit sun muut.

Päivi: Pleksit.

Lotta: Pleksit tuli. No ne on edelleen.

Päivi: Joo.

Raili: No mitäs…

Päivi: Mutta…

Raili: Niin?

Päivi: Kun sä sanoit siitä valmennuksesta, että sitten kun oli ollut se lasinpuhallus, niin sittenhän me tehtiin se viimeinen kerta. Muistatteko te siitä mitään?

Lotta: Joo, se oli hauska kerta. Siinäkin just sitten taas sillein, se oli kiva mun mielestä, että me käytiin aina jokaisen pullon läpi. Ja sitten sen jälkeen piti siitä sanoa, pitikö sanoa jotain kivaa [myötäilyjä] tai mukavaa siitä. Ja sitten se oli vähän vaihtelua, sellaista. Vaikka kuitenkin töissä nyt kehutaan toisiamme ja näin, mutta ei ehkä mennä siihen persoonaan sillein, että vitsi sä olet Juuso mahtava tyyppi muutenkin elämässä sillein. Se oli kiva.

Päivi: Niin, me arvailimme kenen pullo…

Lotta: Niin.

Päivi: …on aina. Niin, että me teimme semmoisen lasipullonäyttelyn, että kuka on minkäkin tehnyt.

Lotta: Ja sitten piti sanoa jotain kivaa.

Päivi: Niin, kyllä. Ja sitten me varmaan puhuimme tämmöisistä, just vuorovaikutuksen jutuista enemmän. Ja asiakaspalvelun.

Juuso: Joo, no siitähän me kävimme…

Päivi: Niin, joo.

Juuso: …keskustelua.

Raili: No mitä siitä jäi? Teillä oli tämmöinen kolmen kerran tapaaminen, josta yksi oli tämmöinen taiteilijan kanssa tehty tapaaminen, niin mitä siitä jäi sinne teidän työyhteisöönne ja sinne teidän työhyvinvointiinne? Vai jäikö?

Juuso: No mä en tiedä, onko nyt muuttunut mikään. Ehkä sitä ei jotenkin tunnista itse, kun on koko ajan tuossa sitten mukana. Mutta kyllä mä luulen, että tuo ainakin näihin uusimpiin työntekijöihin vaikutti positiivisesti, että pääsee vähän paremmin mukaan. Ja sitten, kun näkee vapaa-ajalla, niin tutustuu enemmän. Mä luulen, että niihin sillä oli positiivinen vaikutus. Mutta ei ehkä niin itseen.

Päivi: Niin. Ja varmaan sitten, jos se on teidän toimintatapaanne, niin se on yksi tapahtuma, joka vahvistaa sitä positiivisuutta. Sitten jos niitä ei olisi ikinä, niin sittenhän ei tietäisi mitä tapahtuisi. Sen muistan, että se kauppiaskin sanoi, että no tämä just sopii ikään kuin tämän koronakurimuksen päättäjäisiksi tai jonkun uuden kauden alkajaismerkiksi tai -tapahtumaksi. Vaikkei olympialaisia, niin lasinpuhallusta. [naurahduksia]

Raili: Niin. No sä Juuso olit näissä kaikissa kolmessa tapahtumassa mukana, niin mitä sä ajattelet, jos siitä olisi ollut Päivi pois tai sitten tämä taiteilija pois, niin olisiko se ollut millä tavalla erilainen juttu? Tai mitä siitä olisi jäänyt pois tai minkälainen arvo?

Juuso: No ei me ainakaan lasia olisi saatu valmiiksi, se on varma. [naurahduksia] Ja todennäköisesti siellä olisi tulipalo ollut siellä Suomenlinnassa, että meillä ei olisi varmaan sitäkään enää. [naurahduksia] Mutta hyvä, kun oli paikalla.

Päivi: Ja ehkä siitä vastasi paremmin se lasinpuhaltaja kuin minä.

Juuso: Niin. Ja sitten, jos Päivi ei taas olisi ollut paikalla, niin me ei olisi varmaan löydetty sinne. [naurahduksia] Me olisi syöty eväitä siinä Suomenlinnan edessä. [naurahduksia]

Raili: Okei. Entä tästä prosessista kaikkineen, tapahtuisiko teillä jotain tämmöistä ilman, että siellä on joku tällainen yritysprosessia johtava henkilö mukana?

Juuso: Mä koen, että ei ehkä ihan tämmöistä samankaltaista. Ei välttämättä mitään taiteeseen liittyvää. Mutta tosi kiva, kun tapahtui.

Päivi: Mutta sen mä muistan valmentajana jotenkin just, että kun teillä oli niin sillä tavalla voimallinen se teidän oma yhteisönne, niin [naurahtaa] siellä oli vähän sillein, miten mä nyt sanoisin, vähän kuin joku nyrkkeilijä, että mihinkähän väliin mä, tai että mistä mä löytäisin sen kohdan, jossa minusta olisi jotakin hyötyä tai iloa teille. [naurahduksia] Koska te ette tuntunut, tai siis tarve jollekin valmentajalle ei ollut tuossa niin selvä. Mutta silti mä itse ajattelen, että se kuitenkin loi sen kokonaisuuden.

Lotta: Joo. Kyllä se ohjasi sitä koko hommaa. Varsinkin se viimeinen tapahtuma, kun siinä just paljon siitä asiakaspalvelusta ja kaikista niistä, mitä käytiin, niin ei me olisi itse varmaan tuollaista keskustelua saatu. Tai oivallettu sellaisia asioita välttämättä.

Juuso: Ehkä sä olit vähän katsomassa meidän peräämme siellä sitten kuitenkin. [naurahduksia]

Päivi: Niin ja onhan se hauska joskus, että joku katsoo ulkopuolisin silmin ja vahvistaa jotain. Tai ehkä herättää miettimään. Muistan sen, että teillähän oli poikkeuksellisen kovat, hyvät arviot siitä omasta toiminnastanne ja esimiehen toiminnasta. Ainoa, jossa oli pientä sellaista kehittämispuolta, oli se viestintä. En tiedä, mitä sille kuuluu nyt. Mutta silläkin hyvin pärjää, mitä teillä oli. Semmoiset tsekkauksethan ovat kivoja, jos niitä voi tehdä ennen kuin tulee mitään kauheita murheita, niin niistä on helpompi keskustella.

Juuso: On, on.

Raili: Minkä verran siellä teidän työyhteisössänne teidän mielestänne olisi tilaa tämmöisille prosesseille?

Juuso: Mun mielestä kyllä kerran vuodessa voisi hyvinkin käydä. Miksei.

Päivi: Ja sitten valmentajana mä ajattelen, että nuo on myös sellaisia, mitä oppii hyödyntämään, jos niistä tulee osa toimintakulttuuria tai -tapaa, että meillä on kerran vuodessa tällainen juttu, missä keskustellaan sitten vähän enemmän tai tsekataan tarkemmin. Ja tehdään jotain, mitä ei ole ennen tehty. Tai tehdään yhdessä jotain.

Lotta: Kyllä.

Raili: Mitä se teidän mielestänne teidän siltä yhteisöltä vaatii, että tämmöinen on mahdollista? Ja mitä tämmöiseen oltaisiin esimerkiksi rahallisesti valmiita panostamaan? Ollaanko?

Juuso: No kyllä mä luulen, että rahallisestikin ollaan valmiita panostamaan, jos se parantaa sitten työhyvinvointia. Ja mitä tämä nyt ehkä vaatii, niin semmoista sitoutumista työntekijöiltä sitten. Ja oma-aloitteisuutta. Ja ehkä vähän rohkeutta nostaa sitten asioita esille, että mistä kiikastaa.

Päivi: Ja sekin voi kasvaa ja se alue, mistä voidaan puhua voi kasvaa, jos on tämmöisiä muutakin kuin yhden kerran.

Juuso: Niin, kyllä.

Raili: Syksyllä oli myös tällainen yritystapahtuma, jossa te olitte mukana, joka oli tarkoitettu just työntekijöille ja yrityksille. Ja siellä puhuttiin yritysten tarinoista ja jaettiin tällaisia hyviä käytänteitä. Ja itse kukin yritys sieltä, siellä oli vilkasta keskustelua siitä. Miten te koitte sen tapahtuman, tämmöisen yrittäjien tapahtuman? Mitä siitä jäi mieleen?

Lotta: No kyllä se oli mielenkiintoista. Ja sitten se oli hauska, että siellä oli se Aurinkolahden AsuntoSataman tiimi, tai tiimistä yksi oli paikalla, mutta oli kiva kuulla tällaisen alueen toimijan näistä jutuista. Ja mun mielestä se, että yrityksellä pitää olla tarina, niin kyllä se sillein herätti vähän, että no mikä meidän tarinamme on, meidän kaupan tarina. Mutta en osaa vastata kyllä tuohon itse. [naurahtaa]

Raili: Niin, teillähän oli kauppias mukana siellä…

Lotta: Joo.

Juuso: Joo.

Raili: …tapahtumassa.

Päivi: Ja tämmöinen kauppiasharjoittelija, muistan, että hän erityisesti innostui siitä tarinasta, että hän haluaa…

Lotta: Joo.

Juuso: Joo.

Päivi: …omalle kaupalleen oman tarinan. Ja tietysti teilläkin olisi aineksia siinä, se paikka on niin erityinen, ja teidän merkityksenne siinä alueella on tärkeä.

Juuso: Ehkä meidän täytyy alkaa vähän luomaan semmoista tarinaa enemmän tähän hommaan.

Päivi: Niin.

Lotta: Niin.

Raili: Tehän sitä tarinaa siellä yrityksessä kirjoitatte…

Juuso: Kyllä.

Raili: …omalla toiminnalla.

Juuso: Se on ihan totta, että meillä ei ole semmoista.

Päivi: Niin. Ja mun mielestä teillä on kuitenkin semmoinen luonne sillä kaupalla, joka on persoonallinen. Se on ihan erilainen kuin sen isomman K-kaupan, se on todellakin lähikauppa.

Lotta: Kyllä. Sitten mä en muista, oliko se, sanottiin siellä tapahtumassa, että asiakkaat kirjoittavat yrityksen tarinan, tai voi jossain tapauksissa. Niin se olisi ihan mielenkiintoista, vaikka kysyä meidän asiakkailtamme tällainen kysely, että jos pitäisi keksiä tarina, niin mikä meidän kauppamme tarina olisi.

Päivi: Ja mitä tästä kerrottaisiin. Mitä sä kerrot tästä.

Lotta: Niin. Ehkä sitä, kun on töissä siellä itse, niin ei ehkä ihan pysty sellaista kertomaan.

Päivi: Niin, että on liian sisällä.

Lotta: Niin, on liian sisällä. [naurahtaa]

Päivi: Joo. Ja siellähän oli se Juhana Torkki, joka on tarinallisuuden, olisikohan se proffa, tohtori ainakin. Niin puhui just siitä, että se ei synny hetkessä semmoinen uskottava tarina ja jotenkin sitä kauppaa kannatteleva kertomus.

Juuso: Niin, kyllähän monet isot yrityksetkin on luonut sata vuotta niitten yritysten tarinaa.

Päivi: Kyllä. Ja että sitten se tiivistyy johonkin pieneen lauseeseen silloin, kun se on jotenkin semmoinen herkullinen ydin siinä. [myötäilyjä] Mä muistan tuosta tapahtumasta muun muassa sen, että joku siellä sanoi, että tämä yrittäjä on ihan väärä sana yritykselle, että me olemme tekijöitä eikä mitään yrittäjiä. [naurahduksia]

Juuso: Niin.

Raili: Kyllä. Sä olet Päivi kertonutkin tässä jo paljon, mutta haluatko sä vielä jotain erityistä sanoa tämän yrityksen valmennusprosessista?

Päivi: Siinä kävi niin kuin hyvässä valmennusprosessissa käy, että se paranee koko ajan. Ja myös se, että se suhde paranee. Ja asiat, joista puhutaan, tulee merkityksellisemmiksi, ja yhä useampaa yrityksessä toimijaa kuunnellaan. Ja myös, että niitä sellaisia yhteisestä puheesta poikkeavia tai pieniä kyseenalaistuksia voi tehdä. Mun mielestä tuossa tapahtui sillä tavalla niin, että se ei missään vaiheessa muodostunut ikään kuin uhkaavaksi kenellekään, vaan se oli just sillein sopivasti lämpenevä tai sopivasti syvenevä, sopivasti kiihtyvä. Semmoisista jää aina riemullinen olo, kun kaikki oli mukana. Ja sitten mä ajattelen tämän taiteen kannalta, kaikki teki sen pullon. [naurahduksia] Niin se oli niin konkreettinen.

Lotta: Siitä tuli tuotos.

Päivi: Siitä tuli tuotos. Ja jokainen oli taiteilija. Ja sitten, kun sitä vielä tarkasteltiin yhdessä, niin se sai vielä enemmän sitten merkitystä. Muutama pullohan tuli sitten sinne isoonkin tapahtumaan vielä.

Lotta: Joo.

Juuso: Musta se oli kivaa, että kaikki oli sitten hirveän ihmeissään, kun sai sen pullon käteen, vau, olenko mä oikeasti tehnyt tämän itse. [naurahduksia]

Päivi: Joo.

Lotta: Makkaralasin.

Juuso: Niin. [naurahduksia]

Päivi: Niin sä teit joo omanlaisen.

Lotta: Joo.

Päivi: Ja siinäkin, että se taiteilija halusi ottaa jokaisen erityiset toiveet huomioon.

Lotta: Kyllä.

Päivi: Ja ihmettelin, että jokainen suunnitteli erilaisen pullon.

Lotta: Joo.

Päivi: Ja sitten vielä mä ajattelen sen, kun tässä on puhuttu jossakin aikaisemmassa, että se on tärkeä, että se taide on korkealaatuista. Niin se, että hän jokaisen pullon siis signeeraa ja sitten ne oli pakattu hienosti. Ja hän toimitti ne yhteen paikkaan sitten, mistä mä kävin ne hakemassa. Se on hoidettu jotenkin huolella.

Lotta: Kyllä.

Päivi: Se on mun mielestä jotain laatua, joka taiteeseen liittyy.

Juuso: Joo ja se vähän kuuluu siihen. Tai ainakin, mulla on tosi suppea käsitys itsellä taiteesta, mutta se on semmoinen, mikä mulla on jäänyt aina mieleen, se laatu.

Päivi: Niin. Joo.

Raili: Kuulostaa siltä, että teillä on pullot tallessa edelleen. [naurahduksia]

Juuso: Joo.

Lotta: Ja siellä on kukat siellä maljakossa mulla. Ja mä aina kerron kavereille, että mä olen puhaltanut tämän. [naurahduksia] Vau.

Juuso: Kyllä.

Raili: Hei, onko jotain muuta, mitä haluaisitte vielä tähän loppuun kertoa tai muistatte yhtäkkiä?

Päivi: Saanko mä kysyä?

Raili: No, tietenkin.

Päivi: No kun vaikuttaa siltä, että teillä on molemmilla, Juusolla pitkään ollut muukin ammatti ja sä valmistut just ihan eri ammattiin, niin mikä tuossa kaupankäynnissä tai just tässä K-marketissa on niin kivaa, että te haluatte juuri siellä töissä? Ja olen ymmärtänyt, että se vaihtuvuuskin on aika vähäistä näitten vakkareiden osalta.

Lotta: No kyllä se on itsellä sillein, että kun on tosi hyvä työhyvinvointi. Ja aamulla, kun herää, niin on kiva mennä töihin. Vaikka on raskasta, niin sitten se työporukka antaa paljon joustoa siinä, että sen takia sitten jaksaa painaa. Ja sitten, no itsellä sillein, että nyt periaatteessa opiskellut ihan toista alaa, mutta sitten jotenkin mulla vaan veri vetää tuonne [naurahtaa] meidän kaupallemme. Ja sitten kuitenkin Keskolla on mahdollista sitten lähteä opiskelemaan sitäkin alaa. Niin, kun kuitenkin neljä vuotta opiskelin, niin kyllä mä olen kasvanut koko ajan tuolla K-marketissa, että jotenkin sitten nyt ainakin toistaiseksi sitten siellä.

Juuso: Toinen koti.

Lotta: Toinen koti.

Lotta: Toi on hyvä, koska mä olen aina miettinyt kanssa tuota, että se on niin kuin meidän toinen perhe.

Juuso: Niin, kyllä.

Lotta: Sä tulet sinne, aamukahvit, aamupalat syödään yhdessä ja [naurahtaa] lounastetaan.

Juuso: Töissä voi olla kivaa.

Päivi: Niin, toi on, musta on ihana kuulla tällaista puhetta.

Raili: No on, mä haluaisin töihin teille. [naurahduksia]

Lotta: Tervetuloa. [naurahduksia]

Päivi: On kiva mennä töihin. Ja on joskus kiva tehdä taidettakin.

Lotta: Niin.

Juuso: Niin, kyllä.

Raili: Ihan mahtavaa. Hei kiitos paljon teidän ajatuksistanne ja mietteistä tähän prosessiin liittyen. Ja tämä podcast on toteutettu osana Euroopan sosiaalirahaston rahoittamaa Eloisa-hanketta.

[rauhallista kitaramusiikkia]