Tarinoita yhteiskirjoittamisesta 1: Yhteisön merkitys kirjoittamisessa

[Alkumusiikki, musiikki vaimenee taustalle]

Riikka Wallin: Tervetuloa MetroPodiaan kuulemaan tarinoita yhteiskirjoittamisesta. Me keskustellaan vieraiden kanssa siitä, mitä yhdessä kirjoittaminen antaa ja miksi sitä kannattaa tehdä. Pohdimme myös yhteistyön kiperiä tilanteita. Mä olen Metropolian julkaisuasiantuntija Riikka Wallin ja mä luotsaan näitä keskusteluja.

[musiikki vaimenee]

Riikka: Mulla on täällä vieraana Johanna Isosävi, ranskan kielen apulaisprofessori Helsingin yliopistosta. Ja Camilla Lindholm, pohjoismaisten kielten professori, myöskin Helsingin yliopistosta. Tosi kivaa, että te pääsitte tänne mun kanssa juttelemaan yhteiskirjoittamisesta.

Johanna Isosävi: Kiitos, oli kiva tulla.

Camilla Lindholm: Todellakin.

Riikka: Te olette kirjoittanut yhdessä Yhteisöllisen kirjoittamisen oppaan. Ja siinä kirjan esipuheessa te sanotte, että ensimmäinen teos eli Väitöksen jälkeen on aloittanut teidän kirjoitusyhteistyön. Ja että se sujui niin hyvin, että te halusitte jatkaa [pieniä naurahduksia]. Niin mikä siitä ensimmäisen kirjan prosessista teki niin sujuvaa, että te päätitte, että ehdottomasti haluatte jatkaa yhteistyötä?

Camilla: Se prosessi vaan jotenkin sujui tosi saumattomasti. Että yhdessä ideoiden, kirjoittaen, vuorotellen. Työnjako, silloin kun toisella ei ollut aikaa tehdä yhteistä tekstiä, niin toisella oli aikaa. Se vaan jotenkin sujui hyvin saumattomasti. Mä en oikeastaan pysty sitä paremmin ehkä kuvailemaan.

Johanna: Niin. Ja jotenkin jos monesti puhutaan, että kirjoittamista kannattaa suunnitella, ja niinhän mekin siitä puhutaan, jotenkin melkein jopa tuntuu pahalta sanoa näin, mutta ihan niin kuin sitä ei olisi melkein tarvinnut edes hirveästi suunnitella. Mikä on vähän jotenkin outoa. Että me jotenkin niin luontevasti jatkettiin sitä toisen työtä. Ja ehkä me oltiin niin valtavan innostunut tästä aiheesta, väitöksen jälkeen, että minkälaisia uraneuvoja ihmisille kannattaisi antaa. Että se oli myös aihe, jota me oltiin Camillan kanssa keskusteluissa pohdittu useita vuosia. Että sitten jotenkin, kun tämä idea tuli, niin meillä oli ehkä sitä luettua tietoa ja keskustelua niin paljon. On tietysti ehkä vähän liioiteltua sanoa, että kirja kirjoitti itse itsensä, mutta [naurahtaa] jotenkin ollaan jo vähän sinne päin, että se jotenkin se kirja halusi tulla ulos meidän kauttamme.

Riikka: Eli ilmeisesti te tunsitte toisenne kuitenkin aika pitkältä ajalta jo? Eikä tämä ollut sillein, että hyppäsitte tähän kirjaprojektiin ja tutustuitte sen myötä?

Camilla: No ei. Meillä on kyllä tämmöinen, just laskin, että me ollaan tavattu 18 vuotta sitten akateemisen englannin kurssilla. Ja tässä vuosien varrella tutustuttu, ystävystytty. Ja niin kuin Johanna tuossa sanoi, niin me ollaan käyty semmoista pitkää pallottelua ja vuoropuhelua akateemisesta maailmasta ja sen reunaehdoista. Ja akateemisesta urasta ja kaikista…

Johanna: Hiljaisesta tiedosta.

Camilla: Kyllä. Että sen takia ehkä tämä kirjoittamisprosessi oli niin helppo, koska niitä asioita oltiin pohdittu jo niin pitkään ennen kuin ruvettiin niitä ikään kuin kirjoittamaan.

Johanna: Mutta meidän suhde oli ensisijaisesti ystävyyssuhde. Että ei mikään semmoinen työsuhde, vaikka me ollaan molemmat kielitieteilijöitä ja näin. Mutta että se lähti siitä, että me tunnettiin toisemme. Ja kun oli sitten niin paljon näitä yhteisiä kiinnostuksenkohteita, niin sitten ne tuli ulos tämmöisen kirjan muodossa.

Riikka: Yksi tämmöinen reunaehto, mikä ohjaa sitä kirjoittamista, on aika [naurahtaa]. Ja te kirjoitattekin teidän kirjassa, että ajanpuute on oikeastaan suurin syy sille, miksi yliopistolla työskentelevät ei kirjoita. Mä tunnistan sen ihan omasta työstänikin. Mäkin kirjoitan osana mun työtä. Ja sitten se, että miten sille löytää aikaa, miten sille varaa aikaa, niin vaihtelee. Ja myöskin laajemmin ammattikorkeakoulukentällä tämä on ihan selkeä, ihan tunnistettavissa…

Johanna: Kyllä.

Riikka: …oleva asia. Kun mä luin teidän kirjaa, niin olin sillein, että no tuossa voisi laittaa yhtä kuin -merkkiä ammattikorkeakouluun. Että ei millään tavalla eroa siitä. Niin miten te olette varannut sitä aikaa teidän yhteisten teosten tekemiseen?

Johanna: No sehän tässä ehkä oli jotenkin kummallista, että melkein kuin sitä ei olisi tarvinnut varata, että se ikään kuin jotenkin tuli, että kun toinen teki jotain, niin toinen jatkoi siitä. Mutta toki nämä kirjoitusprojektit erosi aika paljon. Että kun tämä ensimmäinen Väitöksen jälkeen -kirja kirjoitettiin ensimmäisen korona-aallon aikaan, kun oli suljettu yhteiskunta, ja tavallaan tehtiin tosi nopealla aikataululla. Niin sitten toinen kirja ei mennyt ihan samalla tavalla. Että mulla oli itsellä silloin vähän liikaa niitä kirjoitusprojekteja ja Camilla oli oikeastaan päässyt jo [naurahtaa] hyvin pitkälle. Ja sitten tuli pitkä tauko, kun mun piti saada aikaisempia projekteja siitä pois. Että kirjoittamisessa täytyy myös aina miettiä, että mitkä on ne projektit, jotka on jotenkin pisimmällä ja täytyy saada valmiiksi. Haluatko sä Camilla jatkaa tuosta jotenkin?

Camilla: Niin, mä voisin oikeastaan, tämä ei ehkä liity varsinaisesti siihen ajan varaamiseen. Mutta meillähän jotenkin aika olennaista näissä meidän molemmissa projekteissa on se, että me ollaan kirjoitettu sitä, tai sitä tiedostoa on työstetty onlinealustalla.

Johanna: Kyllä.

Camilla: Että molemmilla on ollut pääsy siihen vaikka samanaikaisesti. Ja mä olen ainakin aina kokenut sen, sekä näissä projekteissa että muissa yhteiskirjoitusprojekteissa, että se on tosi kannustavaa ja inspiroivaa. Just sen takia, että vaikka mulla ei olisi jonakin tiettynä aikana aikaa työstää tekstiä, niin mä ehkä näen, että okei nyt tämä mun kanssakirjoittaja on käynyt sitä edistämässä. Ja sitten itse palaa sen tekstin pariin, ehkä kommentoi jotakin ja näin. Että sillä tavalla se teksti ehkä pysyy mielessä silloinkin, kun sitä itse ei ole aktiivisesti työstämässä. Että se oli ehkä semmoinen aika olennainen asia, mikä mun mielestä kiritti ainakin näiden meidän yhteisten kirjojen kirjoittamista.

Johanna: Ehdottomasti.

Riikka: Oletteko te viettänyt aikaa sen tekstin äärellä myöskin samanaikaisesti?

Camilla: Kyllä muistaakseni.

Johanna: Joskus ollaan, joo.

Camilla: Joo.

Johanna: Ei ehkä hirveän usein. Mutta sehän on oikeastaan kauhean hauskaa [naurahtaa]. Näkee kun toinen…

Camilla: Niin.

Johanna: Teksti etenee ja ollaan ikään kuin siinä. Mutta useimmiten ehkä sillain peräkkäin kuitenkin. Ja kuten sanottu, vähän tuli taukoa tuossa toisessa projektissa. Mutta joo.

Riikka: Ehkä editointivaihe on kanssa semmoinen, että silloin mahdollisesti on samaan aikaan. Tai keskustelee tai tiiviimmin… Vai miten se teidän työskentelyssä näyttäytyy?

Camilla: No musta tuntuu, että se keskusteluyhteys on kyllä ollut koko ajan semmoinen tosi tiivis. Että vaikka ei niinkään aina olisi ollut samaan aikaan ihan fyysisesti kirjoittamassa alustalla, niin silti on jotenkin jatkuvasti raportoitu, kerrottu toiselle, että nyt mä olen edistänyt tätä. Ja käyppä katsomassa, että mitä mieltä olet ja kommentoi. Tai että nyt mä jätin sulle muutaman kysymyksen. Että kyllä jotenkin tuntuu, että se yhteistyö on ollut, tai jotenkin se keskusteluyhteys on koko ajan ollut tosi tiivis silloin, kun me ollaan kirjoitettu yhdessä.

Johanna: Kyllä. Ja kustannustoimittaja silloin sanoi, että meillä on jotenkin yhtenäinen se teksti ja muuta, että me ei oltu mustasukkaisia niistä omista pätkistämme. Että ei olla käytetty mitään track changes -toimintoja, että sitä saa käpälöidä toinen sitä tekstiä myös. Että ehkä sellainen siinä editointivaiheessa, että jos toinen tuotti sitä raakatekstiä, Camilla on tosi hyvä, nopea tuottamaan esimerkiksi sitä raakatekstiä, ja sitten jos mä oon vaikka sitä editoinut, niin olen saanut sitä käpälöidä.

Camilla: Joo. Ja se tietysti vaikuttaa myös siihen, että mun mielestä ne kirjat on kuitenkin semmoisia tosi yhtenäisiä. Että vaikka meillä oli eri vastuut ehkä eri luvuista, että toinen ehkä tuotti ensimmäisen version jostakin luvusta ja toinen toisesta luvusta, niin siinä ei mun mielestä, niissä lopputuotoksissa se ei näkynyt. Että ei kuulunut ikään kuin kaksi eri ääntä. Paitsi silloin, kun me haluttiin kertoa erityisesti meidän omista kokemuksistamme.

Riikka: No ehkä lukijana voin sanoa, että joo, ei kyllä munkaan mielestä [naurahduksia] ainakaan lopputuotoksessa näin ole. Että sitten se tavallaan, että mikä on ollut se teidän ja sitten kustannustoimittajan rooli. Mutta kyllä se hyvin yhtenäinen ja yksi ääni on. Ja mun mielestä jopa tosi hienosti tavallaan sitä, kun te kuitenkin kerrotte paljon teidän omista kokemuksista, niin siellä näkyy se, että Camilla ja Johanna ja me yhdessä. Ja näin me ajatellaan tästä asiasta esimerkiksi. Että mun mielestä sitä on kiva lukea.

Johanna: Tosi kiva kuulla. [pieniä naurahduksia]

Riikka: Ja tosiaan se käsittelee yhteisöllistä kirjoittamista, ei niinkään yhteiskirjoittamista, se teidän teos.

Johanna: Tärkeä ero. [naurahtaa]

Riikka: Niin [naurahtaa]. Ja se kollegiaalinen tuki, mikä siinä oikeastaan on, että päästään eteenpäin erilaisissa kirjoitusprosesseissa, niin millaisissa kirjoittajayhteisöissä te olette mukana?

Johanna: Pitäisikö meidän muutama sana muuten sanoa Camilla tuosta, mitä se yhteisöllinen kirjoittaminen on? Haluaisitko sä määritellä?

Camilla: Niin, miten me ollaan määritelty tässä kirjassa yhteisöllinen kirjoittaminen, niin se on yksinkertaisesti sitä, että joku yhteisö, joku ryhmä kokoontuu yhteen, vaikka fyysisesti samaan huoneeseen tai sitten samaan Zoom-kokoukseen. Ja että siinä ikään kuin ollaan toisilleen ja läsnä samassa tilassa, virtuaalisessa tai fyysisessä tilassa, mutta jokainen kirjoittaa sitten kuitenkin omia tekstejään. Että se ei ole niinkään, että yhdessä työstettäisiin samaa tekstiä. Mutta että jaetaan ikään kuin se kokemus kirjoittamisesta. Ja se tila, missä kirjoitetaan. Mutta ei niinkään kirjoiteta samaa tuotosta.

Johanna: Ja mehän ollaan kumpikin tuotu tätä yhteisöllistä kirjoittamista omiin yhteisöihin. Että itse perustin, itse asiassa meille tulee kaksi vuotta täyteen ihan hetken päästä, Pen Drivers, se oli osallistujien valitsema nimi meidän perjantaiaamun kirjoitusryhmälle, jossa yhdessä kirjoitetaan. Joka on kahden osaston yhteinen meillä, suomalaisen ja pohjoismaisten kielten osastojen yhteinen. Että siellä on hyvin eri uravaiheista ihmisiä, että on väikkäritekijöitä ja yliopistonlehtoreita ja professoreita myös. Ja postdoceja. Että tavallaan perjantaiaamuisin työstetään yhdessä tekstejä. Ja yksi meidän osallistuja on merkinnyt kalenteriinsa tämän meidän viikoittaisen tapaamisen nimellä Friday Fun [naurahduksia]. Kuvastaa ehkä hänen asennettaan tähän. Että me tavataan Zoomissa, koska sitten on helppo ihmisten osallistua. Tämä on se, mikä on mun perustama yhteisö. Ja sä olet Camilla ollut kanssa?

Camilla: Niin, mä perustin myös. Mä olin muutaman vuoden Tampereen yliopistolla töissä ja perustin siellä vastaavan ryhmän, jossa oli sitten monenlaisia kielten yksikön kirjoittajia ihan väitöskirjatutkijoista professoreihin asti. Mutta sitten ollaan molemmat myös löyhästi mukana muunlaisissa yhteisöissä. Että on kansainvälisiä yhteisöjä, siis ryhmiä, joissa ollaan mukana. Ja on kirjoitettu joskus Zoomin kautta myös joittenkin kansainvälisten kumppanien kanssa. Ja sittenhän meillä on myös tämä meidän oma Facebook-ryhmä, joka on kaikille avoin, nimeltään Kirjoitan vaikka ei ole aikaa. Jonka me olemme muodostaneet tukiryhmäksi kaikille kirjoittajille, jotka joskus kamppailevat kirjoittamisensa kanssa.

Johanna: Ja sitten kun puhuttiin aluksi tästä ajasta ja ajanpuutteen myytistä, niin huomaatte heti [naurahtaa] mistä tämä ryhmän nimi on saanut inspiraationsa.

Riikka: Ja näitä teidän yhteisöjä ilmeisesti olette hyödyntänyt myöskin näissä teidän yhteisissä kirjoitusprosesseissa?

Johanna: Joo, kyllä. Että varsinkin tätä Yhteisöllisen kirjoittamisen opasta olen itsekin meidän ryhmissä kirjoittanut. Ja tuolla Kirjoitan vaikka ei ole aikaa -ryhmässämme kysellään joka työpäivä ihmisiltä, että mitä sinä kirjoitat tänään. Ja ollaan raportoitu varmasti tämänkin kirjan etenemisestä ja edistämisestä.

[vauhdikasta musiikkia, musiikki vaimenee]

Riikka: Mikä teistä on se kollegiaalisen tuen suurin anti?

Camilla: Se on jakaminen. Ylipäänsä siis ihan sen kirjoitushetken jakaminen, että siinä on helpompi keskittyä. Kun siinä on jotain maagista, että kun toiset on ikään kuin samassa tilassa, että vaikka ei puhuttaisi tai mitään, mutta tietää, että toisetkin keskittyy kirjoittamiseen, niin se antaa semmoisen rauhan keskittyä. Ja sitten kun me ollaan molemmat käyty myös kirjoitusretriiteissä, niin siinä on myös se jakaminen ihan siis sillä tavalla, että myös keskustellaan kirjoittamisesta, keskustellaan kirjoittamisen iloista ja haasteista. Että myös silläkin tavalla, jakaminen on ehkä se sana, minkä mä haluaisin nostaa tässä esille.

Johanna: Se on hyvä sana. Ja mä voisin käyttää jopa sellaista adjektiivia kuin taianomainen. Että jotain ihan kumman taianomaista siinä tilanteessa tapahtuu. Että se konseptihan kuulostaa ihan valtavan yksinkertaiselta. Voi joku ajatella, että no, mitäs tuossa on niin ihmeellistä. Mutta voin sanoa esimerkkinä, että tänään sain viestin yhdeltä, joka ensimmäistä kertaa osallistui, yliopiston henkilökuntaan kuuluva, tähän Pen Drivers -toimintaan. Ja hän laittoi aivan innostuneena viestin, että ihan kuin hänen kirjoituslukkonsa olisi jotenkin heti avautunut, että tämä on aivan ihana ryhmä. Ja se oli hänen välitön kokemuksensa. Ja tosi paljon sitä kuulee. Että jotenkin kun me ollaan yhdessä toisten ihmisten kanssa, koska kirjoittamista monesti pidetään turhaankin pelkästään yksinäisenä, että siellä jossain tornissa nyt kirjoitan ja en voi olla kehenkään ihmiseen yhteydessä. Että kirjoittaminenhan on tosi kompleksista toimintaa niin kuin me tiedetään. Tosi monimutkaista ja vaikeaa. Ja siinä on valtavasti haasteita. Että siinä voi saada sitä tukea. Ja myös sellaista fyysistä hyvinvointia, koska yhteisölliseen kirjoittamiseen kuuluu tärkeänä osana se, että pidetään taukoja ja noustaan välillä seisomaan ja jaloittelemaan. Että ei sitten mennä semmoisessa jossakin innostuksen puuskassa, kirjoitetaan ylipitkiä päiviä ja sitten ei haluta nähdä sitä tekstiä pitkään aikaan, kun me ollaan niin väsyneitä siitä. Että harjoitellaan myös semmoisia terveellisiä ja kestäviä työskentelytapoja. Että kun me pystytään asettamaan tavoitteita sille kirjoittamiselle, me pystytään sitä suunnittelemaan paremmin ja hallitsemaan paremmin, niin aika monia taitoja siinä myös oppii.

Riikka: Toi kuulostaa mun mielestä hyvältä. Just se, että siinä on sekä se tekeminen, se tavoite, sen julkaisun, artikkelitekstin, mikä onkaan, niin siihen liittyvät tavoitteet. Mutta sitten toi työhyvinvoinnillinen puoli yhtä tärkeänä. Että tunnistan myös sen, että varsinkin sitten, jos on koneen äärellä, niin kyllä se keho kaipaa sitä, että välillä nousee. Ja sitten että sinä aikana, kun on tauko jostain, niin sitten ei katso sähköposteja esimerkiksi [naurahtaa, myötäilyjä].

Camilla: Joo. Kyllä toi on vahvasti, kun mä olen nyt myös viime aikoina perehtynyt esimerkiksi tähän kirjoitusretriittejä koskevaan kirjallisuuteen, niin kyllä siellä tosi vahvasti jotenkin ne työhyvinvointiteemat tulee tai nousee esille. Aika monellakin tavalla ihan siitä, koskee sekä fyysistä että henkistä hyvinvointia. Ja ylipäänsä esimerkiksi, kun me tullaan yliopistokontekstista, niin siellä on monesti aika vanha semmoinen kilpailullinen elementti, joka sitten voi vaikuttaa kielteisesti työhyvinvointiin. Niin tämähän on jollain tavalla radikaali vastaveto semmoiselle kilpailulle, että tässä tulee se kollegiaalinen tuki vahvana.  

Johanna: Ja usein puhutaan siitä tuottavuudesta, mutta kyllä hyvinvoiva työntekijä on paljon tuottavampi. Ja jotenkin mä haluaisin ajatella sitä asiaa nimenomaan ensisijaisesti hyvinvoinnin kautta, jonka sitten tuloksena on myös tuottavuutta. Ja sekin tuottaa meille iloa ja hyvää mieltä, kun me saadaan valmiiksi niitä tekstejä. Ja monesti kirjoittamiseen kuuluvat prosessit on tosi pitkiä ja ne projektit kestää kauan. Mutta sehän on suuri ilo, kun ne saa valmiiksi. Ja voidaan iloita siitä ja lukijat pääsee sitä lukemaan. Että aika monia ulottuvuuksia tässä on.

Riikka: Täsmäkysymys vielä tuohon prosessin pituuteen liittyen. Niin kuinka pitkä prosessi teillä oli vaikka nyt tämän Yhteisöllinen kirjoittamisen oppaan kanssa? Joka on ehkä, kun se ei ole korona-aikana tehty, niin ehkä semmoinen tavallisempi prosessi. Niin siitä kun te rupesitte ideoimaan siihen, kun se julkaistiin. Ja miten koette esimerkiksi sen, että kun siinä oli mukana kaupallinen kustantaja, niin millä tavalla se vaikutti siihen aikajänteeseen?

Johanna: No mä voin vaikka sanoa, että se oli aika tasan tarkkaan kaksi vuotta siitä ideasta ja ensimmäisistä luonnoksista siihen, että meillä oli se kirja kädessä. Ja tosiaan Camilla aika paljon sitä ehti silloin aluksi työstää. Ja sitten tajusin itse, että nyt on mun julkaisuputkessa niin paljon, mitä pitää saada valmiiksi, että jätetään se vähän hautumaan. Ja toisaalta ajattelin itse, että mulla oli vähän semmoinen tarve myös perehtyä kirjallisuuteen ja oppia siitä itsekin lisää. Että vähän semmoinen, aloitettiin, sitten se jäi vähän lepäilemään. Ja sitten, sanotaan, että reilun vuoden päästä itselle tuli semmoinen sopiva aika ja oli lukenut sopivasti, niin pystyi ikään kuin jatkamaan sen loppuun. Niin, kaupallinen kustantaja, ja se on tietysti hyvä kokemus. Ja taas tavallaan erilainen kokemus. Mitä sä Camilla, miten sä näit tämän? Oliko se erilaista, kun meillä oli kaupallinen kustantaja, jos vertaa noihin?

Camilla: No mä en näe, että siinä se kaupallinen kustantaja oli se ydinasia. Mutta tietysti nämä meidän molemmat kirjat, että niitten nämä prosessit on ollut jonkun verran nopeampia verrattuna siihen semmoiseen tiedejulkaisemiseen, jossa esimerkiksi nämä käsikirjoitukset käy läpi tämmöisen tieteellisen vertaisarvioinnin.

Johanna: Kyllä.

Camilla: Ja joissa kestää useita kuukausia. Ja sitten korjataan palautteen mukaan. Että siinä tulee ikään kuin yksi lisäkerros, -kierros siihen prosessiin.

Johanna: Ja montakin kierrosta.

Camilla: Niin.

Johanna: Kun sitten voi tulla toinen arviointikierros ja uusia arviointeja. Että se on totta, ehkä se suurin oli, että tavallaan tämä on tietokirja, ei tiedekirja. Niin sitten luotetaan meidän asiantuntemukseen. Ja totta kai kustannustoimittaja on siinä mukana. Mutta että ehkä se on semmoinen prosessia nopeuttava tekijä.

Camilla: Kyllä, kyllä.

Johanna: Ja tavallaan ollaan ehkä sillain enempi puikossa sen sisällön kanssa, kun sitten vertaisarvioijat voi haluta hyvinkin erilaisia asioita. Että ehkä tietysti kaupallinen kustantaja joutuu jonkin verran ajattelemaan sitä myyntiä ja muuta. Mutta ehkä se, mikä kaupallisen kustantajan kanssa meillä oli kokemus, että oli hyvin huolellista se semmoinen viimeinen editointi, että mitä ei sitten välttämättä tuolla tiedepuolella ole oikeastaan, joko hyvin vähän tai jopa ei lainkaan. Tai se pitää itse [naurahtaa] sinun jollain lailla hommata tai maksaa tai muuta. Että se oli semmoinen vähän ehkä uusi kokemus, että joku niin tarkkaan sitä tietyllä tavalla vielä luki ja korjasi, että olisi mahdollisimman virheetön. Tietysti on vaikea myydä kirjaa, jos sinne on jäänyt vaikka paljon painovirheitä tai muuta. Että he otti semmoista vastuuta. Vastuuta ehkä jaettiin vähän enemmän kuin tiedemaailmassa.

Riikka: Ja jos mä nyt luen tätä oikein, niin tavallaan siellä on sitä tukea ja kommentointia sisältöön, mutta aika erilaisista näkökulmista ja lähtökohdista riippuen sitten siitä, että kuka on sen julkaisu ja minkä tyyppinen se julkaisu on.

Johanna: Kyllä, juuri näin.

[vauhdikasta musiikkia, musiikki vaimenee]

Riikka: Me ollaan puhuttu siitä, että mitä te olette tehneet [naurahduksia]. Mutta jos me katsotaan nyt tulevaisuuteen, niin mitä on semmoisia asioita, mitä te haluaisitte seuraavaksi kokeilla yhteiskirjoittamisen tai yhteisjulkaisemisen näkökulmasta?

Johanna: Niin, kyllähän sitä kirjoittamista riittää. Ja täytyy miettiä, että on sopivasti niitä kirjoitusprojekteja, että ne saa myös valmiiksi. Itsellä on tämmöinen kansainvälinen kirjoitusyhteistyö, joka on jo alkanut. Niin niitä prosesseja ja niitä projekteja jatketaan. Että ehkä semmoinen, on tietenkin ollut aika erilainen kokemus kirjoittaa yhdessä kansainvälisen tiimin kanssa. Meillä on jo aikaerohaasteita, kun toiset on Australiassa ja toiset on Ranskassa ja toiset Englannissa, niin [naurahtaa] meillä on kaikilla vähän oma aika. Ja jos tavallaan se, mitä me Camillan kanssa, oli jotenkin niin saumatonta ja niin helppoa. Niin miettii, että on tämmöinen kansainvälinen tiimi professoreita, joilla on valtavasti kirjoitushankkeita, ja se ei välttämättä aina ole se ykköshanke heille juuri sinä hetkenä. Että semmoinen projektin johtaminen, mitä tässä saa tehdä, ja neuvotella ja saada ihmiset tekemään ajoissa asiat. Että tämmöisen kansainvälisen kirjoitusyhteistyön ja uusien kumppaneiden hankinta on tässä itsellä menossa. Että ne voi olla hyvin erilaisia ne kokemukset kyllä. Ja haastavimpia.

Camilla: No mulla on käynnissä ehkä tällä hetkellä just semmoinen johtamistyö kahdessakin kirjaprojektissa. Että yksi, joka on juuri tullut, josta juuri saatiin kollegan kanssa vertaisarviot. Ja nyt on kohta tämä seuraava editointi, muokkauskierros. Ja sitten toinen, joka on myös semmoinen yhteistyö muiden kollegoiden kanssa, joka olisi tarkoitus ensi vuoden puolella lähteä sitten kustantajalle. Ja mä kyllä tykkään näistä kirjoista, mutta nyt alkaa tun-, ne on aika suuria projekteja. Varsinkin, niin kuin Johanna sanoi, että jos on iso ryhmä mukana. Ja varsinkin tässä toisessa teoksessa lukuja on paljon ja kirjoittajia on paljon, niin se tuo ihan omat kommervenkkinsa siihen sen projektin johtamiseen, kun tulee jo niin paljon yhteydenpitoa eri ihmisten kanssa. [naurahduksia]

Riikka: Kuulenko mä tästä, että sun haaveena olisi ehkä, että voisit kirjoittaa yksin [naurahduksia] tai yhdessä yhden kollegan kanssa seuraavaksi jotain, että saa vähän vaihtelua siihen?

Camilla: Joo. Mä olen nyt kyllä ajatellut, että mä tässä keväällä, että mä rupeisin nyt ihan jotain artikkelia, jota mä kirjoittaisin yksin [naurahduksia]. Se tuntuu nyt, että se on rajattu työ ja sitten mä olen itse tavallaan, sitten johdan vain itseäni. Niin vähän tämmöistä erityyppistä kirjoittamista tosiaan kaivataan.

Johanna: Joo. Kyllä sitä tarvitsee vähän semmoista vaihtelua. Ja on hyvä ottaa haasteita vastaan, mutta sitten on välillä kiva, että on semmoisia kivoja projekteja [naurahtaa], yhteisprojekteja. Tietää, että se sujuu jonkun kanssa.

Riikka: Hei kiitos tosi paljon teille tästä keskustelusta. 

[vauhdikasta musiikkia alkaa soimaan taustalla] 

Johanna: Kiitos ja…

Camilla: Kiitos.

Johanna: …kannattaa kokeilla yhteisöllistä kirjoittamista. Vaikka yhteiskirjoittamiseen tai omaan projektiin…

Camilla: Kyllä.

Johanna: …jos et ole vielä kokeillut.

Riikka: Ja etenkin me varmaan kaikki kiitetään meidän kuulijoita.

[vauhdikasta musiikkia]

Riikka: Tarinoita yhteiskirjoittamisesta -podcast on tehty Haaga-Helian, Laurean ja Metropolian 3AMK-yhteistyönä.

[Loppumusiikki]