Tarinoita yhteiskirjoittamisesta 3: Kehitystyön tulokset näkyväksi

[Musiikkia]

Riikka Wallin: Tervetuloa MetroPodiaan kuulemaan tarinoita yhteiskirjoittamisesta. Me keskustellaan vieraiden kanssa siitä, mitä yhdessä kirjoittaminen antaa ja miksi sitä kannattaa tehdä. Pohdimme myös yhteistyön kiperiä tilanteita. Mä olen Metropolian julkaisuasiantuntija Riikka Wallin ja mä luotsaan näitä keskusteluja. Tänään mulla on vieraana Hannele Hokkanen, terveysalan lehtori, Metropolia Ammattikorkeakoulusta.

Hannele Hokkanen: Kiitos kutsusta.

Riikka: Sekä Arto Tiihonen, liikuntasosiologi ja erityisasiantuntija Laureasta.

Arto Tiihonen: Huomenta.

Riikka: Kiva, että te pääsitte tänne mun kanssa keskustelemaan. Aloitetaan. Te olette tehnyt työtä yhdessä Haaga-Helian, Laurean ja Metropolian Dallatén-nimisessä hankkeessa, jossa kehitettiin senioreiden liikuntapalveluja. Te olette myös kirjoittanut sekä artikkeleita yhdessä että tehneet podcastia yhdessä. Mutta mistä teidän yhteistyö oikein käynnistyi? Tunsitteko te silloin, kun tämä hanke alkoi, vai tuliko se tämän hankkeen myötä, että te tutustuitte toisiinne?

Arto: Musta tuntuu, että me tunnettiin, mutta [naurua]. Siis ehkä me ollaan jossain gerontologian jutuissa joskus aikoinaan tavattukin, mutta ei tunnettu varmaan sillä tavalla, mutta hirveän nopeasti kyllä Hannelen kanssa synkkasi tosi hyvin heti alusta lähtien.

Hannele: Joo, me ollaan tavattu varmaan jossain gerontologian ympyröissä. Ei sillä lailla, että olisi edes myös keskusteltu, että nimenä oli tuttu. Hankkeen puitteissa sitten kyllä aika nopeasti löydettiin toisemme.

Arto: Ja kyllä se siihen liittyi, että meillä oli tämä konteksti tuttu, että on tehty sosiaaligerontologiaa ja gerontologisessa ympäristössä töitä ja tunnetaan samoja ihmisiä aika paljonkin jo etukäteen.

Riikka: Ja gerontologia on vanhustyö, eikö vaan?

Hannele: Joo, gerontologia on poikkitieteellistä vanhustyöhön liittyvää. Suomessa se piiri on sitten, kyllä tuntee jo toisensa suht’ hyvin.

Arto: Joo ja se on kivaa. Siinä on tutkijoita ja käytännön työntekijöitä hyvin monelta tieteenalalta ja käytännön alalta. Se on kauhean mukavaa, nämä gerontologian päivät ja Gerontologia-lehti, jonka päätoimittaja olen joskus ollut. Niin tosi kiva yhteisö suhteessa johonkin tieteelliseen, vaikka sosiologiaan, jossa on vaan tutkijoita lähinnä, että siellä sai tutustua koko kenttään ihan sieltä alhaalta ylös asti.

Riikka: Tänään meillä on yhteiskirjoittaminen aiheena, niin kuinka hyvin te tunsitte siinä vaiheessa, kun te lähditte tekemään yhteisiä artikkeleita? Tai en mä tiedä, teittekö te ensin sitä podcastia vai teittekö te ne artikkelit ensin?

Hannele: Oikeastaan meidän varmaan vahvemmin tutustuminen tapahtui siinä hankkeen puitteissa, tietysti, ja sitten tämä meidän aihehan oli, se ensimmäinen artikkeli, mikä me tehtiin, niin sehän liittyi senioreiden vaikuttajaryhmätoimintaan, joka käynnistyi meillä innovaatioprojektiopinnoissa. Arto oli tosi kiinnostunut myöskin tulemaan mukaan siihen, että Arto oli mukana niissä, kun se käynnistyi, se opiskelijoiden innovaatioprojekti, josta tuli sitten oikeastaan meidän hankkeelle ihan tärkeäkin osa. Niin sen puitteissa, siinähän me oikeastaan enemmän vielä oltiin yhdessä.

Arto: Itse asiassa sanoisin, että ei tämä ole ollenkaan kirjoittamisprojekti, tämä meidän juttu, vaan se lähti siitä innovaatioprojektista. Elikkä siitä hankkeen käytännöstä, tehtiin yhdessä jotakin uutta, värkättiin sitä [naurahtaa]. Siitä sitten pikkuhiljaa alkoi tulla iso osa tätä hanketta, vaikkei se ei itse asiassa suunnitelmassa ollut kovinkaan isona osana. Sitten tuli kirjoittaminen varmaan sillä lailla, että kun sitä kokemusta ja sitten materiaalia, meillä oli myös opinnäytetyön tekijöitä tässä mukana, ja niitä innovaatioprojekteja, siinä alkoi olla sellaista ainesta, että tästähän pitää kertoa jollekin. Mä lähtisin siitä, että se ei ollut ollenkaan sellainen, että me olisi tähdätty siihen kirjoittamiseen alussa ollenkaan, vaikka se oli mun yksi päätehtävä kirjoittaa niitä juttuja, mutta tämä vaikuttajaryhmätyö oli mun mielestä just se, että ahaa, tässä on juttu, josta pitää tehdä, ja tehdä yhdessä, koska me oltiin siitä vastuussa tässä hankkeessa.

Riikka: Ja oliko se niin, että tavallaan se, että te tunsitte sen myötä, helpotti myös sitä, että lähditte yhdessä kirjoittamaan?

Hannele: Ehdottomasti. Kyllä mä sanoisin, että se, koska mehän jaettiin se kokemus. Silloin on tietysti, kun lähtee kirjoittamaan, niin meillä on yhteinen kokemus, minkä pohjalta me sitä tehdään. Ja ollaan koko matkan ajan keskusteltu ja kehitelty yhdessä sitä toimintaa, mistä me oltiin kirjoittamassa. Niin toki se vahvisti sitä vielä.

Arto: Joo, mutta meillä oli, miten monta meillä oli, kolme vai neljäkö meillä oli tapaamista, ja sen vaikuttajaryhmän kanssa erilaisia palvelumuotoilutyyppisiä juttuja. Sitten mä keräsin pienen aineistonkin siihen vaikuttajaryhmätyöhön liittyen. Sitä käytettiin kanssa näissä artikkeleissa taustana. Mutta kyllä se oli, mä sanoisin, että se on just, niin kuin Hannele sanoi, että kun siinä hankkeen myötä alkoi tulla sitä, että tämä on tärkeä asia. Mä itse suhtaudun skeptisesti, jos ei ole tärkeää asia, niin sitten [naurua]. Mä en tee tyhjästä artikkelia, vaan vain jostain, joka on mun mielestä merkityksellinen ja siitä kannattaa tehdä julkaisuja ja viedä sitä asiaa eteenpäin. Toivottavasti viedään vielä tästä eteenpäinkin tätä vaikuttajaryhmätyötä eteenpäin, koska se on äärimmäisen tärkeää, että tässä tapauksessa se seniorikohderyhmä saa oman äänensä tuotua esille siihen, miten palveluita, minkälaisia palveluita on, minkälaista kohtaamista ne odottaa ja minkälaista vastausta sieltä yrityspuolelta tässä tapauksessa saadaan. Se on äärimmäisen tärkeä asia.

Riikka: Yhteiskirjoittamisen prosessit näyttää tosi erilaisilta. Miten te käytännössä toteutitte sitä teidän yhteiskirjoittamista?

Hannele: Voisi sanoa niin, että Arto on tosi paljon kirjoittanut, ja musta tuntuu, että sulla on selkeä semmoinen, että sä tuotat hirveästi sitä kirjoitettua tietoa koko ajan. Mä olen vähemmän kokenut kirjoittamisessa, niin yhteiskirjoittamisessa varmaan musta tuntuu, että sulta syntyy aina sitä runkoa, ja sitten me täydennettiin sitä yhdessä.

Arto: Mä en ihan tarkkaan muista sitä, että miten se nyt tuolla lailla meni, koska me juteltiin paljon siitä, ja ne tuli sitten käytännöistä. Sen mä muistan, että sä kirjoitit pohjat niistä käytännön jutuista…

Hannele: Joo, siitä vaikuttajaryhmästä.

Arto: Ja siitä vaikuttajaryhmän työstä. Mä tein sitten niistä muista aineistoista ja varmaan ehkä tein sen rungon siihen etukäteen. Voi olla, että mulla on sellainen paha tapa tehdä juttuja [nauraa] ja erityyppisiä juttuja. Samasta aineistosta voi tehdä monenlaisia juttuja. Näissä, kun nämä julkaistiin sekä Metropolian, mikä se teidän julkaisusarjan nimi nyt onkaan?

Hannele: Siis Tikissä-blogissa.

Arto: Tikissä ja sitten meidän Laurea Journalissa, niissä on ehkä vähän eroa, mutta ei nyt ratkaisevasti. Mutta kannattaa miettiä sitä, että kenelle tämä menee, ketkä tätä mahdollisesti lukee, niin sen mukaan täytyy sitä juttua tehdä.

Hannele: Siinä Tikissä-sarjassa julkaistussa, niin siinä oli vahvasti just tämä, että miten tämä on rakennettu, tämä vaikuttajaryhmätoiminta, ja mä olin aika paljon vastuussa siitä ja just niitten senioreiden hankkimisesta ja tämmöisestä, niin se oli luontevammin, oli sen rungon rakentaminen ehkä sitten enemmän mun vastuulla. Nyt, kun palaan tässä oikein itsekin siihen [nauraa], että mitäs me oikein tehtiinkään.

Riikka: Mutta se Laurea Journalin juttu, niin sehän aika vahvasti siihen teidän pieneen kyselyyn pohjautui myöskin, että kyllä siinä mun mielestä näkyy se, että te olette miettinyt kanavaa ja niitä näkökulma. Ja myöskin se teidän tekemä podcast, joka käsittelee tätä samaa aihetta, niin sekin tuo taas tavallaan uutta siihen kokonaisuuteen. Mun mielestä se toimii aika kivasti itse asiassa, se kokonaisuus.

Arto: Joo, kyllä mä siitä olen hyvin tyytyväinen. Itse asiassa tässä voisi vielä mainita sen, että meillä siellä loppuseminaarissa tehtiin tallenne. Oletko sä katsonut sitä?

Hannele: Olen muistaakseni [nauraa].

Arto: Siellä itse asiassa, ne oli oikein hyviä, ne haastattelut. Siinä oli vähän valotusongelmaa, mutta ne jutut oli, mä en katsonut sitä, mä kuuntelin, niin siitä sai hirveän hyvin sekä tästä vaikuttajaryhmätyöstä että hankkeesta ja myös niistä yrittäjien kokemuksista, sai äänenä, audiona ihan hirveän hyvin selville. Kyllä sen voi katsoakin. Mä en itse vaan kauheasti tykkää katsoa ja kuunnella mitään, mutta mä kuuntelen koko ajan radiota ja podcasteja. Mutta että se kokonaisuus, jossa oli podcast, kaksi artikkelia ja tuo tallenne, niin jos haluaa siitä vaikuttajaryhmätyöstä tietoa, niin aika hyvin, ja sitten jos vielä viitsii lukea sen opinnäytetyön, niin sittenhän on jo aika pitkällä.

Hannele: Mä tykkäsin siitä podcastista erityisesti siitä, että me saatiin siihen se seniorin ääni kuuluviin myöskin, koska sehän on oleellinen osa tätä, mitä me ollaan nyt ollaan yhdessä hankkeesta kirjoitettu ja tuotettu.

Arto: Ja sehän oli siinä loppuseminaaritallennuksessa, oli myös tämä meidän seniori-ihminen, että ehdottomasti tärkeä osa kyllä. Se ehkä vähän harmitti, että näihin artikkeleihin ei saanut, vaikka se kysely oli siitä senioriäänestä, niin olisi voinut olla vähän verevämpi ehkä [naurua].

Riikka: Niin, ja olisi ehkä voinut vielä kanssakirjoittajaksi pyytää mukaan.

Arto: Se on ihan totta, joo.

Riikka: Mutta hei, miten te ihan oikeasti käytännössä toteutitte teidän kirjoitusprosessin? Teittekö te sitä yhteiskirjoitusalustalla, lähettelittekö te jotain Wordia edestakaisin, miten te teitte?

Arto: Mun on heti sanottava, että mä olen ihan älyttömän huono yhteiskirjoittamaan. Mä en ikinä yhteisalustalla tee mitään. Ei kun siis, mun mielestä se on tosi vaikeata, kun jokaisella on oma kirjoittajatyylinsä, että siitä tulee koherentti. Jos ihmiset pistää omia juttuja sinne väliin, niin se pomppaa mun silmään heti, että ei, tuo ei voi olla noin. Mutta sitä materiaalia me varmaan tehtiin, että mä tein pohjat ja Hannele laittoi mulle materiaalia, ja sitten mä muokkasin. Ei tarvinnut kyllä, siis kauhean paljon ei tarvinnut muokata, mutta että kuitenkin se pysyi siinä. Mun mielestä meillä on ehkä vähän samanlainen kirjoittajaääni.

Hannele: Niin, samanlainen ajattelutapa, niin se helpottaa. Sitten alussahan me tavattiin, että meillä oli alussa, siis istuttiin yhdessä pöydän ääressä…

Arto: Joo, ja aineistoja katsottiin.

Hannele: Aineistoja katsottiin yhdessä, mutta siinä kirjoittamisen vaiheessa, niin sitten läheteltiin puolin toisin.

Arto: Ja tosi paljon tästä vaikuttajaryhmätyöstä mietittiin, että mitkä ne jutut on, että miten tuolla esimerkiksi tulkittiin. Kun siellä tehtiin kaikenlaisia tehtäviä, että miten niitä tulkitaan sitten. Sehän on tällaisen hankkeen, just, että miten kohderyhmä ottaa vastaan ja ymmärtää, esimerkiksi, tulee tässä mieleen, että esimerkiksi sellaisia ongelmia oli, siinä ensimmäisenä oli, että mikä on liikuntapalvelu. Se ei ollut ollenkaan selvää näille vaikuttajaryhmäläisille. Ne sekoitti sen omaan liikuntaharrastukseen tai sitten jonkun järjestön tai kunnan tuottamiin toimintoihin, jotka ei ole selkeästikään palveluita.

Riikka: Jos mietitään sitä kirjoitusprosessia, niin kuinka pitkä semmoisen yhden artikkelin prosessi teillä oli, ja miten te aikataulutitte sitä tekemistä?

Arto: Onpa vaikea kysymys [naurua].

Hannele: Aikataulutus meni varmaan, että aina kummalla oli hetki aikaa, niin sitä työstetty. Aika tiiviisti mun mielestä ne syntyi sitten, että ei siinä mitään hirveän pitkää aikaa. Toki sen aineiston keruu vei oman aikansa, mutta muuten aika nopeaan me ne kirjoitukset, olisiko…

Arto: Kirjoittaminen on nopeata sen jälkeen, kun se idea on valmis, mutta se on tosi liukuvaa, että mistä me aloitettiin se. Että ne aineistot, mitä mä keräsin, ja sitten, mitä me tässä yhdessä tehtiin, niin on varmaan silloin, olisiko sillä lailla syksyllä aloitettiin, alkusyksystä, ja sitten, tuliko ne, tammi-helmikuussako ne tuli, ne jutut. Mutta se ei ollut siis, se intensiivinen kirjoittamisvaihe oli aika nopea kuitenkin.

Hannele: Kuukausi, mä sanoisin, kun aineistot ja kaikki oli kasassa.

Arto: Mutta sitä siis kannattaa, mä koko ajan ajattelen sitä, että jos ei sitä alkutyötä ole, niin sitten se on tosi hidas, tai siitä ei tule mitään.

Hannele: Sisältö pitää olla.

Arto: Niin, että se loppu, kyllähän mä nyt kirjoitan monta artikkelia päivässä, jos mulla on aineistot valmiina. Ei se kirjoittaminen sinänsä ole se. Sitten kun se on tavallaan selkeänä, että aineistot on kerätty ja näkökulmat valmiina.

Hannele: Ja sittenhän tässä varmaan helpotti se, että kun meillä oli resurssia hankkeessa, että kun mä ajattelen, että mäkin olen opetustyössä, niin koska mulla oli resurssia siellä hankkeessa, mulla oli niitä hanketunteja, mitä mä pystyn käyttämään siinä kirjoittamisessa. Että almanakassa oikeasti on vähän jotain paikkaa, ja sitten toisaalta, vähän molemmilla taitaa olla, että kyllähän niitä viestejä pukkaa sitten tulemaan erinäköisiin kellonaikoihin. Tavallaan molemmilla on semmoinen joustava tapa työskennellä, että mun mielestä se on tämmöisessä yhteiskirjoittamisessa hirveän tärkeää, että molemmat pystyy oman aikataulunsa mukaan, mutta kuitenkin, että asia etenee, että kun sitten tietysti, kun sitä kirjoittamista lähtee tekemään, sä olet siinä sisällä, niin ettei tule sitten hirveän pitkiä taukoja, koska sitten taas päästä takaisin siihen tekstin sisään on haasteellista.

Arto: Joo, tuo on tärkeä pointti, että jos toinen kysyy jotain, niin silloin kyllä kannattaa vastata aika nopeasti, tai ainakin sanoa, että mä palaan sitten kun on aikaa. Ettei tule sellaista tunnetta, että nyt tämä menee hyllylle [nauraa], että sitten sinne vetäminen takaisin on tosi vaivalloista. Kyllä siinä omankin artikkelin tekemisessä, niin siis se, että se pysyy päässä kokonaisena on tärkeää, että osaa toimia niin, että voi siirtyä ja sitten palata. Mutta jos on liian pitkiä jaksoja siinä, että se asia lepää, niin kyllä se sitten on taas melkein aloitettava alusta, se homma. Mähän olen sellainen hirveän koukeroinen kirjoittaja, ihan tarkoituksella, osaan kyllä tehdä ihan lehtitekstejä, olen tehnyt niitäkin, mutta mä haluan vähän haastaa lukijaakin, että se ei olisi niin, asiat tuossa noin, tiiviisti näin, vaan että mistä ne asiat tulee, miksi tämä on näin, on mulle hirmu tärkeätä. Joskus se tekee sen, että se voi olla vähän vaikeata, mutta…

Riikka: Onko se asia, mistä sä saat palautetta toimituskunnilta?

Arto: Joskus, joo. Yllättävän vähän itse asiassa, siihen nähden, minkälaista se teksti on. Ehkä mä voin viitata nyt siihen Tieto-Finlandian voittajaan, joka kirjoitti, en tiedä, oletteko te, mikä sen kaverin nimi nyt olikaan, joka kirjoitti näistä vaikeista, älyttömän pitkistä romaaneista.

Riikka: Ei tule nimi mieleen.

Arto: Se on jyväskyläläinen kaveri, mutta en muista nyt nimeä, mutta joka tapauksessa idea oli se, että täytyy nähdä vaivaa lukea joku tuhatsivuinen romaani ja sitten vielä tehdä siitä juttu. Musta se oli tähän aikaan tosi hyvää, että ihmisille pitää myös tehdä haastavia tekstejä, vaikka ne olisi aika lyhyitäkin, että se ei ole tuosta noin, että se on vaan jotain tietoa. Vaan että mistä nämä tulee ja mikä tässä on ehkä epävarmuutta ja mikä ei, niin on mun mielestä hirveän tärkeätä, että vaikka viestijät aina haluaa sanoa, että sanokaa noin, mutta tutkijana aina miettii sitä, että on tosi vaikea sanoa, että asia on just noin. Ja kun tätä tällaista tieteellistä ja sitten tällaista ammattikorkean julkaisutoimintaa, joka on mun mielestä hirveän tärkeätä, niin siinä on pieni vaara, että se menee sellaiseksi jutuksi, jossa ei pohdita kauhean paljon sitä, että miten tämä oikeasti tuotettiin, että oliko tässä sellaisia epäluotettavuustekijöitä ja niin edelleen. Joita aina on, ja mun mielestä ne on hyvä tuoda esiin kanssa, että mihin aineistoihin, mihin teorioihin ja mihin nämä perustuu,  nämä väittämät.

Riikka: Se on sitä yleistajuistamisen problematiikkaa.

Arto: Joo, se on yleistajuistamisen, mutta sitten yleistajuistaminen on sellainen, mä inhoan toista termiä, joka on matala kynnys, jotka siis antaa väärän kuvan siitä. Matala kynnys ylenee vaan siitä, että tajuaa, että miten korkea se on ja tekee työtä. Sen jälkeen se tulee matalammaksi, mutta jos ajattelee, että se on alusta lähtien matala, niin silloin se taso on liian matala. Sitten kun on päässyt tietylle tasolle, sitten se tuntuu matalammalta, että pitää itse myös nähdä vaivaa.

Riikka: Mutta eikö tuo ole vähän niin kuin oppimisessakin, että pitää olla sopiva haastavuuden taso niissä opinnoissa, niin, että joutuu tekemään vähän töitä, mutta jos se on liian korkea, niin on vaan sillä lailla, että hanskat tiskiin, minä en lue. Mun mielestä tuo oli hieno, mitä sä sanoit siitä, että ammattikorkeakoulujulkaiseminen on tärkeätä, kun mä ajattelen, että se on useimmiten nimenomaan sitä ammatillista julkaisemista. Eli se on siellä välissä, sen tieteellisen julkaisemisen ja sitten sen laajalle yleisölle, yleistajuisen julkaisemisen välissä. Ja voi olla, että joku lukija löytää sen matkan sieltä yleistajuisesta ammatillisen kautta ja tieteelliseen.

Arto: Joo, itse asiassa mä olen kirjoittanut kaikkiin noista, niin mä jopa sanoisin, että tieteellinen julkaiseminen on tässä suhteessa kaikkein helpointa. Siinä on niin tiukat säännöt, sellaiset, jotka rajaa sen…

Riikka: Kirjoittajan näkökulmasta.

Arto: Niin, kirjoittajan näkökulmasta, se on vain se tieteellinen konteksti. Ei sun tarvitse miettiä, että ymmärtääkö joku gerontologian ammattilainen tuolla sitä. Ei pätkääkään tarvitse käyttää ajatusta siihen. Mutta jos sä kirjoitat ammattikorkean julkaisuun, tai mä itse ajattelen aina, että jokaisen pitäisi saada tästä, professorista käytännön työntekijään pitäisi saada tästä irti se juttu. Se on vaikeaa, ja sitä sanotaan sitten naurettavasti yleistajuiseksi. Sitähän se tietysti on, mutta se on todella paljon vaikeampaa kuin se, että otat jollekin kohderyhmälle, joka on koherentti omassa jutussaan. Sitten vielä voisi sanoa senkin, että kun tässä tieteellisesti, niin tieteellinen menetelmä sellaisena, että tieteellinen artikkeli on mun mielestä tosi tylsä.

Riikka: Kirjoittaa vai lukea vai sekä että?

Arto: Sekä että. Siis sekin on tosi iso ongelma, että eihän tavalliset ihmiset viitsi lukea sellaista juttua, jossa ensin jaaritellaan tuota, sitten tehdään aineistosta tätä, ja valitettavasti useasti käy niin, että niillä ei sitten ole mitään, kun mennään yhteenvetoon, niillä ole mitään yhteyttä [nauraa].

Hannele: Mulle tulee tästä kirjoittamisesta mieleen sellainen, että kun itse näitä blogeja on nyt muutaman kirjoittanut, niin kynnys ruveta kirjoittamaan blogia oli hirveän suuri siitä syystä, että itsellä tausta on, että on opetettu tekemään tieteellistä artikkelia. Niin se kynnys kirjoittaa oli tosi paljon just näihin sääntöihin ja tähän, että kuinka tieteellistä artikkelia kirjoitetaan. Sitten se, että sä voitkin kirjoittaa blogityyppisesti, niin se askel siihen oli mun mielestä, se aloittaminen on ollut hirveän vaikeata. Tässä on hyvää keskustelua just, että kiva tunnistaa se, että ahaa, se on kokeneellekin kirjoittajalle haasteellinen, että mitä sä kirjoitat. Koska on tottunut, että sun täytyy, että jos sä kirjoitat jotain, niin siinä täytyy olla niin vahva tieteellisen näytön perusta, ja nyt sitten taas näissä kirjoituksissa tehdäänkin vähän eri lailla. Siellä on enemmän vapautta tuoda sitä niin, että se on myöskin, voi sanoa niin, että kiinnostavampaa lukea ammattilaisille. Ja enemmän, tokihan ne blogit on myöskin suunnattu muillekin ihmisille kuin jotka on tutkimustyössä tai ammatissa olevia. Meidän nyt on ollut tietysti kohdennettu sinne.

Arto: Mutta sehän on ihan selvä, siis kun puhun tästä ammattikorkeakoulukirjoittamisesta. Mä muistan, me tehtiin jo silloin, kun mä olin Lahden ammattikorkeakoulussa 2000-luvun alussa, me tehtiin tällainen opas, tutkijat siellä, oli siellä muualtakin. Just siitä, että minkälaista on ammattikorkeakoulututkimus, ja se oli vielä silloin vähän hahmottumatonta, mutta tämä liittyy siihen. Se argumentaatio on meille tärkeätä just sieltä ammattikäytäntöjen näkökulmasta. Tieteellinen argumentaatio on vain yksi osa sitä. Jos ei se toimi siellä käytännössä, se tieteellinen juttu, niin sillä ei ole mitään merkitystä siinä. Yhdistäminen on tietenkin se tärkeä juttu, mutta jos meillä on aineisto vaikka hankkeita, jotka on hyvin käytännöllisiä, me yritetään muuttaa maailmaa jollakin tavalla, niin kyllä siinä voi olla aika päälleliimattua yrittää iskeä jotain teoriaa, jota ei ole testattu siinä jutussa. Se on eri asia, jos me siinä käytännössä testataan jotain teoriaa. Silloin se on sopivaa, mutta jos sä otat tieteellisestä artikkelista, että otat kaiken maailman jutut, jotka saattaa mahdollisesti liittyä tähän, niin sehän on vain sellaista oppineisuuden osoittamista oikeasti. Jos ei se lähde sitten menemään siihen, että tästä johdetaan menetelmä, tästä kerätään aineistoa ja se on koherentti. Näitä tutkimuksia on äärimmäisen vähän ihan oikeasti, joissa se koherenttius menee tieteelliseen artikkelin tai tutkimuksen läpi nätisti. Se osittain on tieteellisen artikkelin kirjoittamisen vika. On niin helppo kerätä viitteitä eri puolilta tällä tavalla ymmärtämättä, että miten se tähän käytäntöön liittyy. Tämä on mun mielestä tosi iso kritiikki, jota ei käydä Suomessa tätä keskustelua juurikaan. Ammattikorkeakoulut on tässä hirmu tärkeitä nyt, että löytää se oma rooli tuottaa tietoa, joka on perusteltavissa menetelmillä, joita on käytetty siinä hankkeessa. Tässä tapauksessa hanketyössä käytetyillä menetelmillä. Siinäkin on varmasti vielä paljon kehittämistä, ja sehän vaikuttaa siihen kirjoittamiseen sitten, että miten turvallinen olo sulla on siitä, että onko tämä ”totta”, lainausmerkeissä. Me ollaan keskeneräisiä, niin kuin pitää ollakin, mutta nämä on sellaisia kysymyksiä ja haasteita, joita on mietittävä, ei pelkästään kirjoittamisen näkökulmasta vaan sen aiemman, tiedon tuottamisen prosessin näkökulmasta ja se, mikä rooli ammattikorkeakouluilla tässä kokonaisuudessa on. Menikö vähän liian pitkälle? [naurua]

Hannele: Aika syvälle mentiin.

Riikka: Todella mielenkiintoista, sanoisin. Siis mun mielestä tämä on nimenomaan sitä, että mietitään, että mikä on ammattikorkeakoulun rooli yhteiskunnassa ja mitä se tarkoittaa silloin meidän toiminnan kannalta ja siitä, mun mielestä julkaiseminen on sitä, että viestitään toiminnasta jotain. Siis se kehitystyö tai tutkimustyö, mitä meillä tehdään, niin siitä viestitään eri julkaisujen kautta eri yleisölle. Mun mielestä on nimenomaan, siis sehän on se perimmäinen asia koko tämän munkin työn, julkaisuasiantuntijan tarkoitus on se, että tehdään sitä näkyväksi ja semmoisessa muodossa, että eri ihmiset voi sitä hyödyntää, mitä me tuotetaan.

Arto: Jos nyt tähän saa sanoa, kun olen ollut myös viestintäpäällikkönä ja toimittajana, niin tämä on erittäin tärkeä juttu sen viestijän näkökulmasta myöskin. Koska jos me ajatellaan sitä, että joku valtamedia etsii tutkimuksia ja juttuja, niin ne ei ole tutkijataustaisia, ne vetoaa johonkin arvostettuun tieteelliseen lehteen, yleensä angloamerikkalaisessa kontekstissa. Ja meillä on tosi paljon vähemmän, sosiologina voin sanoa, meillä on tosi paljon vähemmän sosiologeja, jotka tuntee suomalaista yhteiskuntaa kuin 70- tai 80-luvulla. Eihän nyt kysellä sosiologeilta juuri mitään, koska ne tekee pelkästään kansainvälisiin lehtiin, kansainvälisiin konteksteihin, yhteiskuntiin, jotka on ihan erilaisia kuin me. Ja ei opita, jos sä olet yliopistossa 30-vuotiaaksi, etkä käy maailmassa ollenkaan, koska tohtoriksi pitää valmistua ennen 30 ikävuotta, niin kytkentä suomalaiseen yhteiskuntaan, todellisuuteen, voi olla tosi huono. Voi olla todella huippu kansainvälistä tutkimusta, mutta ei se tätä maailmaa muuta. Se ei kosketa juuri ollenkaan sitä todellisuutta, missä täällä lähihoitajat, sosionomit ja terveydenalan ihmiset toimii. Sen takia ammattikorkeakoulun pitäisi pystyä tuottamaan ja tuottaakin aika hyvin, mutta julkisuuteen pitäisi myös se saada, että tämä on erilaista. Tämä on sellaista, jota tietoa me tarvitaan. Sehän meidän tehtävä on. Meidän pitää ratkaista niitä käytännön ongelmia, joita on siitä näkökulmasta, mikä on sen ammattityöntekijän näkökulma, eikä siitä akateemisen tutkimuksen perinteestä. Sieltähän tulee ne, pitää tulla akateemisesta ne isoimmat kysymykset, teoreettiset kysymykset. Me ollaan herkkiä sille, mitä täällä tarvitaan, miten me voitaisiin auttaa. Silloin se myös vaikuttaa julkaisutoimintaan.

[Musiikkia]

Riikka: Tuolla tuli hyvä asiasana eli oppiminen. Kun mä nyt olen tutustunut siihen, että miten te kirjoitatte yhdessä, miten te olette tutustunut, niin te olette varmaan oppinut toisiltanne ihan todella paljon kaikenlaista. Mitä te olette oppinut niitten yhteiskirjoittamisprosessien myötä? Pystyttekö te nostamaan sieltä jotain, vai oliko se niin jotenkin vahvasti linkitetty siihen koko hanketoimintaan ja teidän kehittämiseen ja seniorivaikuttajaryhmään, ettei sitä pysty oikein erottelemaan edes, että mitä on oppinut mistäkin?

Hannele: Kyllä mä ajattelen niin, että mitä itse olen oppinut, niin toki sen, että tämä koko hanke, meillä oli eri alojen ihmisiä, että siellä oli liikuntatieteen puolelta, sitten sosiaalitieteiden puolelta, liiketaloudesta, taloustieteestä. Ja sitten itse terveystieteitä edustan, niin kyllähän me jouduttiin, kun me kirjoitettiin, niin miettimään sitä näkökulmaa koko ajan näistä eri konteksteista. Tokihan me ollaan jouduttu tosi paljon keskustelemaan siitä, että jos mä nyt ajattelen, että mä tulen terveystieteiden puolelta ja mä olen lähellä tätä vanhusväestöä ja just tätä meidän vaikuttajaryhmää esimerkiksi, mistä me kirjoitettiin, niin kyllähän itse huomasi sitä, että oli kauhean vahvasti tuotava semmoisia näkökulmia, mitä taas ehkä jossain liiketalouden puolella ei tulla ajatelleeksi ollenkaan. Me jouduttiin yhdistämään, ja sitten taas liiketalous tuo semmoisia mullekin ahaa-elämyksiä, vaikka mullakin on vähän liiketalousosaamista taustalla, mutta hyvin, hyvin vähän. Sillä lailla, että joutui oikeasti omaa asiaansa miettimään näiden eri lähestymistapojen puolelta, ja semmoinen moniammatillinen yhteistyöhän tässä on ihan mun mielestä ollut parhaimmillaan, että me tuodaan yhteiseen pöytään meidän yhteistä osaamista, eikä niin, että me tuodaan sitä sektoreittain ja sitten me katsotaan vain omasta kulmasta. Vaan nimenomaan, että me ollaan jouduttu koko ajan tässä katsomaan näiden eri tieteenalojen näkökulmasta tätä meidän kohderyhmää ja sitä, mitä me kehitetään. Se toivon mukaan meidän kirjoittamisessa myös näkyy, että me ollaan yritetty huomioida sitä.

Arto: Joo, ja tässähän oli mun mielestä selkeästi, tämä oli yrittäjille, pienyrittäjille, ja meillä oli opinnäytetyön tekijätkin, niillä oli yrittäjätaustaa muistaakseni molemmilla, jotka oli…

Hannele: Joo, ne oli geronomiopiskelijoita, mutta heillä oli.

Arto: Taustalla oli. He oli siinä mielessä tosi hyvä, että me yhdistettiin justiin tätä liiketaloutta ja sitten ammattikäytäntöjä ja näitä, meillä oli fysioterapeutteja ja ravitsemustieteilijöitä ja tällä tavalla mukana. Niin se koko ajan oli mulla ainakin ajatuksena, se, että miten yrittäjä, jolla on tietyt osaamiset siellä, niillä on hyvin heterogeeninen tausta, voi olla siis siellä monenlaisia ammattiosaamisia. Voi olla ihan teknistä tai taloudellista tai jotain hoiva-alan juttuja tai liikunta-alan juttuja. Mutta että mietin koko ajan, miten me tuotettaisiin sellaista, mikä auttaisi niitä just siellä omassa yritystoiminnassaan tekemään niitä juttuja. Niin kuin Hannele tuossa sanoi, niin se, että Saija joutui miettimään esimerkiksi palveluliiketoimintaa tai palvelumuotoilua, sitä, että miten saa houkuteltua asiakkaan, vaikka sulla on kuinka hyvä tuote. Tämä on sillä lailla, että tuotekehittäminen ei riitä, vaan just tämä vaikuttajaryhmä toi kivasti sillan siihen, että mitä on se asiakaspalvelu, kun me kehitettiin asiakaslähtöisyyttä. Tässä näin se oli se keskeinen juttu. Jos sitä tekee vain yrittäjien kanssa, niin se voi olla sellaista hakuammuntaa. Mutta me saatiinkin tässä nyt sitten sparraaja. Mun mielestä ihan parhaimpia juttuja oli ne, kun ne yrittäjät haastatteli niitä vaikuttajaryhmäläisiä face-to-face. Mä olin, että tässä on oikeassa paikassa, nyt ollaan tehty tätä hommaa, että kummatkin sai oivalluksia siitä. Koska se on myös sellainen, meillähän on ongelma se, että seniorit ei osaa ja uskalla käyttää rahojaan hyvinvointipalveluihin, mikä on aika traagista. Niillä on oikeasti tosi paljon rahaa, varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla, mutta sitten ne ei käytä omaan hyvinvointiin sitä rahaa. Tämän on ihan taloustieteilijät sanonut, että meillä olisi tosi paljon helpompi maailma, jos eläkeläiset tajuaisi käyttää rahaa. Se toisi työllisyyttä ja hyvinvointia. Työllisyyttä nuorille ja hyvinvointia vanhoille. Todella olisi fiksua se juttu, mutta siitä huolimatta me ei ole saatu sitä toimimaan.

Hannele: Ja tuossa on esimerkiksi yksi asia just, että kun mä terveystieteen puolelta tulen ja mä katson tätä senioriväkeä, että kun se on niin jakautunut. Siellä on niitä, joilla ei oikeasti ole varallisuutta eikä ole mahdollisuutta käyttää, ja sitten siellä on niitä, niin tässä tulee just sitä sellaista, että joutuu ajattelemaan eri tavalla. Ettei me voida aina ajatella maailmaa niiden, joilla on varaa, niiden kautta, eikä myöskään vain niitten kautta, joilla varallisuutta ei ole, vaan jotenkin niiden yhdistäminen. Ja sitten mä yhden asian nostaisin kanssa, tämä käsitteiden käyttäminen, että kun me tullaan eri tieteenaloilta, me käytetään vähän erilaisia käsitteitä, plus sitten, että sitten kun me toimitaan vaikuttajaryhmäläisten kanssa, että miten me saadaan, miten me osataan siellä käyttää semmoisia käsitteitä, ettei se olisi sitä meidän jargottia, mitä voi olla vaikea ymmärtää. Se on ollut kanssa kauhean kivaa oikeastaan, se käsitteiden pohtiminen. Esimerkiksi mä ajattelen, että silloin kun puhuttiin palvelumuotoilusta ja lean startupista. Alussa se tuntui, että ne on ihan hirveän kaukana toisistaan, ja sitten huomasi, että lähemmäs menee ja oikeastaan löytyi yhtymäkohtia hyvinkin.

Riikka: Nyt me ollaan puhuttu hirveän paljon siitä, että mitä te olette tehneet ja ehkä myöskin vähän siitä, mitä olisitte halunneet vielä tehdä. Mutta jos me katsotaan nyt oikeasti eteenpäin, niin mitä te haluaisitte tehdä tämmöisen yhteiskirjoittamisen tai yhteisjulkaisemiseen saralla vielä tässä? Yhdessä tai erikseen jonkun toisen kollegan kanssa.

Hannele: Mä ajattelen, että yhteiskirjoittamiseen, meillä on tietysti hanke päättynyt tässä kohtaa, mutta mä ajattelen ylipäätään yhteiskirjoittamisen näkökulmasta, niin kuin tässäkin jo vähän keskusteltiin sitä, että vielä asiakkaan äänen kuuleminen, se olisi voinut tässä olla vielä. Mä ajattelin nyt ehkä näiden meidän teemojen pohjalta, että meillä olisikin ollut vielä siellä kirjoittamassa mukana joku seniori, niin se olisi ollut aika tärkeä, tai mielenkiintoista varmastikin, että se olisi voinut vielä tuoda ehkä lisäarvoa. Me yritettiin sitä ääntä tuoda kyllä esiin, mutta ehkä semmoisessa justiinsa, että itse ajattelen, että uskaltaa rohkeasti lähteä kirjoittelemaan kenen kanssa vaan, vaikka olisi eri alan ihmisiä, ettei tarvitse olla niin tuttu ihminen, ja sittenhän se konteksti tietysti määrittää, että onko siellä tällaiselle seniorille tai jollekin muulle äänelle tarvetta.

Riikka: Mitäs Arto?

Arto: Mä itse asiassa ihan nyt ajattelen käytännössä, että me tehdään tuolla Laureassa sellaisia kahden viikon kirjastoesittelyjä, ja mä katsoin justiin, että mitä materiaaleja. Meillä onkin tosi hienot materiaalit, me voidaan esitellä tämä Dallaten-juttu meidän opiskelijoille. Sitten kirjasto tekee vielä hakuja sinne ja hakee kirjoja, että me saadaan sellainen pöytäesittely sinne pariksi viikoksi. Se on sitten opiskelijapopulaatioille yksi sellainen juttu. Sitten me ollaan aina palaveerattu omalla porukalla, että mietitty, mitä tästä hankkeesta voisi syntyä, koska mehän tehdään, mä en nyt niin paljon, mutta palveluliiketoiminta tekee pienyrittäjien kanssa koko ajan hankkeita. Ja näistä, mitä on tehty tässä senioriympäristössä, niistä totta kai nyt hyvinvointialueuudistuksen jälkeen on valtavasti tarvetta saada tietoa siitä, miten pienyrittäjät on tässä kokonaisuudessa tuottamassa hyvinvointia osana tätä kokonaisuutta. Kyllä se sillä tavalla menee eteenpäin. Mutta jos sä kysyt ihan siitä, että miten se käytännössä, niin tämä on hyvä, että meillä on näitä yhteishankkeita. Niistähän syntyy se kokemus ja se osaaminen ja tutustuminen, ja on hirmu tärkeätä, että on eri aloilta ihmisiä saman ongelman kimpussa. Silloin syntyy sellaista, mitä ei perinteisessä tieteellisessä julkaisemisessa synny. Kun mulla on niin pitkä perinne, että on aina puhuttu poikkitieteellistä työstä. Se on tosi hankalaa tieteellisessä yhteisössä just sen julkaisemisen takia, koska sellaisia julkaisuja ei ole kuin ihan harvoja, joissa on poikkitieteellistä tai monitieteellistä. Niin sitten on helpompaa tehdä vain niihin hyviin spesifeihin juttuihin, mitä on sosiologiassakin varmaan toistasataa eri journaalia, johon voit työntää erilaisia juttuja. Se ei ole ollenkaan hyvä asia, että ne eriytyy hirveän paljon, tieteelliset diskurssit, ja mä tykkään siitä laaja-alaisuudesta ja monipuolisesta näkökulmasta, koska elämä on aika monipuolista [nauraa].

Riikka: Mun mielestä tuo on aika hyvä kohta päättää tämä keskustelu. Elämä on aika monipuolista. Kiitos tosi paljon, Hannele ja Arto, hyvästä keskustelusta.

 Hannele: Kiitos itsellesi. Oli mielenkiintoista.

Arto: Kiitos, tämä oli tosi kiva mahdollisuus jorista kaikennäköisiä asioita, mitä ei edes ajatellut puhuvansa.

Riikka: Haluan tässä kohtaa myös kiittää kollegaa Noora Montosta Laureasta, joka on suunnitellut tämän jakson sisältöä mun kanssa, ja ennen kaikkea kiitos kaikille, jotka kuuntelee. Te, jotka kuuntelette jaksoa tuolla. Kiitos teille.

Vieraat: Kiitos.

Spiikkaaja: Tarinoita yhteiskirjoittamisesta -podcast on tehty Haaga-Helian, Laurean ja Metropolian 3AMK-yhteistyönä.

[Musiikkia]