Perehdytyksen uudet tuulet työllisyyspalveluissa 3: Työarjessa oppiminen

[alkumusiikki]

Outi Pyrhönen: Tervetuloa kuuntelemaan Perehdytyksen uudet tuulet työllisyyspalveluissa podcast-sarjaa. Tässä sarjassa astumme askeleen lähemmäs tulevaisuuden työelämää, jossa perehdytys on avainasemassa onnistuneen työuran rakentamisessa. Vantaan ja Keravan työllisyyspalveluissa on tehty mittavaa työtä sen varmistamiseksi, että perehdytys on kokonaisvaltaista ja tukee työntekijöiden menestystä. Tämä sarja valottaa, miten organisaatioon ja työtehtäviin perehdyttäminen on nostettu uudelle tasolle. Miten sitouttaminen on otettu huomioon ja mikä rooli yksilöllisellä sekä jatkuvalla oppimisella on tässä kaikessa?

Ole valmiina sukeltamaan perehdytyksen uusiin tuuliin työllisyyspalveluissa ja saamaan arvokkaita oivalluksia siitä, miten voimme kaikki oppia ja kehittyä paremmiksi ammattilaisiksi. Tule mukaan kuulemaan, miten perehdytys voi olla avain menestyksekkääseen työuraan.

Mari Virtanen: Tässä perehdytyksen uudet tuulet työllisyyspalveluissa sarjan aikaisemmin jaksoissa, niin teidän kanssa on puhuttu hyvästä perehdytyksestä ja uudenlaisista perehdytyskäytänteistä. Niiden yhteydessä on puhuttu vuorovaikutuksesta, sitouttamisesta ja motivaation merkityksistä ja perehtymisprosessiin liittyvistä tehtävistä ja henkilöstön erilaisista rooleista vähän ja tässä jaksossa mennään ehkä askeleen vähän kauemmas taii eri suuntaan, ehkä vähän ja pureudumme erityisesti jatkuvaan oppimiseen ja työarjessa oppimisen teemaan. Keskustelemassa mun kanssa täällä ovat

Kirsi Tuovinen: Kirsi Tuovinen, hankeasiantuntija työllisyyspalveluista.

Mirka Jokela: Ja Mirka Jokela, palveluesihenkilö työllisyyspalveluista.

Mari Virtanen: Ja minä olen Mari Lehtori Virtanen Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Ja olen tässä teijän kanssa sen tähden, että oon ollu mukana toteuttamassa tota teidän perehdytysvalmennuksen teknistä osaa ja pedagogista osaa sinne Moodle-alustalle ja on ollut ilo seurata teidän työskentelyä pitkin matkaa tässä vuosien varrella ootte tehnyt uraauurtavaa hienoa työtä. Mutta tänään tota tai tässä jaksossa erityisesti puhutaan tästä, niin kuin työarjessa tapahtuvasta jatkuvasta oppimisesta ja siitä kaikesta mitä siihen liittyy. Ja tää on mulle erityisen mieleinen teema opettajan näkökulmasta ja mulla on tähän kun suosikkilähteitä aina laittaa, että et mistä lähdetään liikkeelle. Ja yks näistä mun suosikeista on Opetushallituksen (2019) tämmönen Osaaminen 2035- raportti, jossa kuvataan aika tarkasti sellaisia työelämävalmiuksia ja geneerisiä osaamisia mitä jokaisen meidän pitäisi työelämässä vuonna 2035 osata. Ja mielummin varmaan vähän aikasemminkin jo. Mä nostin tohon kärkeen niitä geneerisiä top 10: kestävän kehityksen periaatteiden tuntemus, vuorovaikutus, viestintä ja kommunikointitaidot, ongelmanratkaisutaidot, luovuus, oppimiskyky, monikulttuurisuustaidot, kokonaisuuksien hallinta, itseohjautuvuus, eettisyys, tiedonhallinta ja analysointitaidot. Ja osaa näistä teemoista ollaan sivuttu noissa edellisissä jaksoissa, mutta minkälaisia ajatuksia tuosta geneerisen osaamisen listasta nousee erityisesti suhteessa Vantaan ja Keravan työllisyyspalvelujen jatkuvaan työarjessa oppimisen strategiaan?

Että siellä on paljon tollaisia niin kun ei ihan siihen substanssi- tai asiantuntijaosaamisen sisältöön liittyviä. On paljon laajempia asioita. Miten ootte tätä ajatellu?

Mirka Jokela:Moniki herätti silleen et oikeestaan siel oli semmosii mitä mitä meillä on nytkin jo tärkeitä, mutta varmaan mikä on nyt jo tosi iso osa ja tulee varmasti jatkossa vielä olemaan tärkeämpi on tuo maahanmuuttajateema. Tälläkin hetkellä meidän asiakaskunnasta iso osa on maahanmuuttajataustaisia ja meillä on niinku monikielisyys on arkea ja ylipäätään niin kuin jos ajattelee mitä meidän asiakkaat, mitä heidän tavoitteenaan on, niin se maahanmuuttajuus ja kielitaito näyttäytyy siinä tosi merkittävänä osana. Ja niin jos ajattelee nyt ihan yhteiskunnallisesti, niin sellaisten kansainvälisten osaajien houkuttelu Suomeen on on ihan koko Suomen tasolla tosi tärkeää ja Vantaalla ja Keravalla myös. Niin se nousi nyt itelle ainakin sieltä yhtenä tosi, mihin ollaan havahduttu jo nyt kyllä ja mikä on meidän arkea.

Mari Virtanen:Nyt kun tuohon on havahduttu, niin onko konkreettisia suunnitelmia tai ajatuksia jo siitä, että miten sitä käytännössä vaikka tämän perehtymisprosessin yhteydessä voidaan tukea heitä? Kun tarve on, niin onko ajatuksia siitä, et miten?

Mirka Jokela: Siinä nykyisessä perehdytysohjelmassa on jo jotain. Meillä on ihan sellainen oma moduuli, ikään kuin vähän niinku tähän teemaan liittyen nyt siellä on. Esimerkiksi meidän näkökulmasta on tärkeää osata esimerkiksi oleskelulupa- asioita ja sit siellä on tulkkausasioita ja sen semmosia. Mutta mutta. Tää on varmaan semmonen semmonen aihe, josta nimenomaan tän jatkuvan osaamisen kehittämisen teemasta tarvittais vielä lisää, että me saatais meidän työntekijöille lisää työkaluja rakentaa erilaisia etenemispolkuja meidän asiakkaille ja saada kun meidän työntekijät sais vähän työvälineitä ikään kuin tähän teemaan liittyen.

Kirsi Tuovinen: Ja kyllä, ja vaikka meillä on erikseen kotoutuja- ja vieraskielisten tiimit, niin meillä kuitenkin on vieraskielisiä asiakkaita kaikissa tiimeissä.

Mirka Jokela: Ja se itse asiassa on tuottaakin pikkasen ehkä sen haasteen, että sille kotoutumisajalle on kyl paljon palveluita, aika selkeät palvelupolut, mut sit kun se kotoutumisaika on ohi, niin sen jälkeen sitten ikään kuin ne tarpeet ne muuttuu pikkasen ehkä sillä asiakaskunnalla, mutta nei ei välttämättä ole yhtään sen vähäisempiä, et se kielitaidon taso voi olla silti edelleen heikko ja se on kuitenkin ihan julkisesti, tutkimusten mukaan tunnustettu tosiasia, että maahanmuuttajataustaisilla työllistyminen on hankalampaa kuin kantaväestöllä, ni se on semmonen tärkeä strateginenkin kulma ehkä silleen jos ajattelee organisaation kannalta.

Mari Virtanen: Edellyttääkö se teidän asiantuntijoilta jotain, että se asiakaskunta on niin monikulttuurista?

Mirka Jokela: No se vaikuttaa ihan niinku siihen asiointiin, sinänsä, että meillä esimerkiksi neuvontapalveluissa on sellaista kasvokkaista neuvontaa, niin tarvitaan ihan. Meillä on tosi, meillä on kyllä uudistumassa meidän asiakastietojärjestelmä tällä hetkellä, se on aika sellainen hankala ehkä hahmottaa, että mistä sieltä löytyy asiat. Meillä on siihen palveluprosessi liittyy lakisääteisesti, asiakkaan täytyy raportoida tekemisistään. Se on vaikeaa teknisesti, he tarvitsevat ihan kädestä pitää apua siihen. Meillä on esimerkiksi ihan konkreettiseen työnhakuun liittyviä erilaisia ostopalveluita. Ja sitten semmost meidän omaakin, omiakin palveluita. Mut sit käytännössä osoittautuu, että nekin on niinku jotenkin tosi hankalia maahanmuuttajan kannalta, koska kielitaito on heikko ja ehkä digitaidotkin, että sitten tarvii tosi paljo tukea siihen, että saa esimerkiksi ihan konkreettisesti haettua töitä, vaikka sitä ammattiosaamistakin voisi olla, monenmoisia. Ja sitte ihan niinkuin tietyllä tavalla sellainen selkokielisyyden osaaminen. Ihan lähtien siitä, minkälaisia meidän kutsukirjeet on. Minkälaista. Kaikkeen me ei pystytä vaikuttaa, minkälaista materiaalia, minkälaisia kirjeitä asiakkaalle lähtee. Osa lähtee automaattisesti sieltä järjestelmästä ei päästä niitä tekstejä itse muokkaamaan, mutta pitää miettiä aina kun me itse jotain tuotetaan jotain tekstejä, että että onko ne ymmärrettäviä, paljonko siellä käytetään esimerkiksi passiivimuotoa ja muuta.

Niin ja sitten että meillä kuitenkin hyvin tärkeä semmonen palvelukanava on, on se oma asiointi, mikä on sähköinen. Tarvitaan vahva tunnistautuminen, pankkitunnukset. Mut tosi paljon asioidaan puhelimitse. Ja todella moni, jolla suomen kielen taito on heikko ja vaikka englannin kielen taito voi olla auttava, niin kertoo että on tosi hankala ymmärtää puhelimessa, että haluais ennemmin asioida aina kasvokkain. Nää kaikki haastaa kyllä ihan käytännön tekemistä.

Mari Virtanen: Ja ihan varmaan haastaa. Sitte tuosta listasta nostan vielä ton ongelmanratkaisutaidot ja vaikka oppimiskyky niin tuota, mitä Kirsi, nouseeko niistä mitään, että miten sitä asiantuntijaa tuetaan tällaisen taidon oppimisessa, kun se on kuitenkin geneerinen työelämätaito?

Kirsi Tuovinen: No jos mä ajattelen tätä meijän perehdytysohjelmaa, niin siellä on tämmösiä työpajoja, joissa käydään läpi asiakaskeissejä. Eli sitä ongelmanratkaisua pääsee jo harjoittelemaan hyvin varhaisessa vaiheessa ja me myös pyritään ohjaamaan uusia työntekijöitä niiden tiedon lähteille elikkä sinne lainsäädännön pariin, jotta heillä sitten olisi paremmat valmiudet tehdä itsenäisestikin sitä sitä asiakastyötä ja osaa perustella ne tehdyt ratkaisut ja päätökset sitten asiakkaille. Ja jotenkin halutaan kannustaa siihen tiedonhakuun meidän työntekijöitä, että sitä kuitenkin siinä arjessa tarvitsee.

Mirka Jokela: Mulle tulee tuosta vielä mieleen se, et mikä itse asiassa on niinku tuutoroinnin näkökulmasta siinä niinku uuden työntekijän perehdyttämisvaiheessa, että jo siinä ikään kuin vähä opettaa siihen, että meillä on tosi hyviä työn tukemisen välineitä, ihan valtakunnallisia ja sit myös meidän omia, että opetetaan sitä ihan alusta saakka, että mistä sitä tietoa vois ensin kaivella, ettei ihan heti ensimmäisenä kun kysy, niin se on ikään kuin semmonen mikä on hyvä oppia jo siinä alussa ni sit se kannattelee sit myös siellä myöhemmin Ja siellä on monesti on myös niin, että niinku oman kokemuksen myötä on huomannut, että jos jonkin asian jos vaikka kysyy kolmelta ihmiseltä kysyy sitä asiaa voi saada kolme eri vastausta, ni sit kun sä olet asiantuntijatehtävässä, niin sit sun täytyy ikään kuin ite kuitenkin sit päättää mikä se on se neuvo minkä mukaan sä meet ja sillon on just tärkeetä se mitä Kirsi sanoit, et just et palaa sinne niin kuin lakiin tai siihen lain menettelytapaohjeisiin tai löytää jostain sen et mistä pystyy itse tulkitsemaan sen, että mihin tämä perustuu. Et mä teen tähän päätökseen nyt tässä asiassa tai ratkaiseen tän asian näin tai tulkitsen tän näin ja se perustuu nyt tähän asiaan. Et löytää jonkun sieltä sen semmosen jyvän, tiedon jyvän mihin sen perustaa.

Kirsi Tuovinen: Ja mun mielestä tää myös liittyy mikä tossa listassa mainittiin itseohjautuvuuteen et on sellasta niinku kykyä lähtee niinku johtamaan sitä omaa työtä ja tää kytkeytyy myös siihen niinku semmoseen niinku ajanhallinnan ja sen oman kalenterin suunnittelutaitoihin. Et joskus, no tällä hetkellä meillä ei perehdytyksessä, siinä ohjelmassa oo sitä, että et jotkut työntekijät esitteli et miten he on niinku organisoineet sen oman työn kalenteriinsa, mutta tätäkin voitas ehkä ottaa meillä mukaan.

Kirsi Tuovinen: Joo, kyllä mä luulen, että tää on ehkä sellainen mitä tällä hetkellä tiimeissä on tosi paljon just kollegoiden kanssa, eikä joku kollega selittää sitä et miten he saa tän homman toimimaan ja miten. Minkälaisia keinoja heillä on pitää se oma kalenteri koossa? Koska käytännössä kuitenkin suurin osa siitä työstä ni se pitää ite se oma kalenteri tehdä ja luoda ne tekemisen tavat, että miten saa sen koko paletin toimimaan. Ja siinä just sillä semmosella tiimikohtaisella perehdytyksellä ja tuutoroinnilla on tärkein rooli tällä hetkellä. Näyttää niitä hyviä käytäntöjä.

Mari Virtanen: Nyt tuossa mahtavasti, kun teitä kuuntelee niin nousee noita. Ongelmanratkaisutaidot, Mirka kuvasi hienosti hienosti sitä, että pitää tehdä niitä itsenäisiä päätöksiä ja kyetä päättämään ja toteuttaa. Kirsi nosti itsensä johtamisen taidot ja sitte monikulttuurisuustaidot. Mut sit mä vielä haluun ottaa tuosta yhden ja se on toi luovuus. Se on mun mielestä mielenkiintoinen, että se on geneerinen työelämätaito kaikille työllisille, odotettu taito tai heiltä odotettu taito. Niin miten sellasta?

Mirka Jokela: No mä sanoisin, että tää on sellainen, mietin ihan mitä tahansa tehtävää, että tässä niinku työllisyyspalveluissa ni just tota aikaisemmin jotain sanoo siitä, että että kun täs painiskellaan ilmiöiden ja asioiden äärellä, niinku siellä täysi ikäisyyden kynnykseltä, sinne eläkeikään asti ja ihmiset on lopuksi niin asiakaspalvelutilanteissa aika avoimesti kertoo tosi monenlaisista eri asioista. Ja niiden tilanteet voi liittyä niin monenlaiseen eri asiaan, että täytyy olla kyllä todella luova siinä, että miten saa ikään kuin otettua haltuun sinne. Okei, no nyt on tällainen tilanne. Ja mitäs että esimerkiks sieltä palvelurepertuaarista kaivelee, että mikä tähän nyt sopisi. Se on niin odottamatonta et mitä sieltä voi tulla. Ja meillä esim. palveluneuvojat tekee kasvokkaista neuvontaa, puhelinneuvontaa, että sieltä asiakas voi tulla niin kuin myös… ja sit meillä on myös Vantaalla Ohjaamo ja Keravalla on myös Ohjaamo. Ja Ohjaamon slogan on ettät. “Jos et tiedä mistä aloittaa, aloita Ohjaamosta”. Eli siellä voi ihan todellakin tulla asialla kuin asialla, et siellä on tultu kysymään läksyapua matematiikkaan, siellä on tultu kysymään apua, että miten täytetään veroilmoitus ja niinku, mut tosi usein, yleensä ne kysymykset toki liittyy siihen, että on tavoitteena työllistyä tai saada koulupaikka, mutta että pitää tosi luovasti jotenkin löytää aina ratkaisuja, etenemistapa siihen, just siihen kulloinkin kyseessä olevaan asiaan.

Mirka Jokela: Ja mä oon miettinyt, että niinkun näissä tehtävissä, niin itse asias markkinointiosaaminen on todella tärkeää, että monesti on niinku erilaisia ratkaisuja mitä olis, niinku polkuja mitä asiakkaalle vois tarjota. Mutta sitte kun se ei aina ole se asiakkaan motivaatio, aina just mätsää siihen et pitää ikään kuin yrittää aika luovasti myös löytää niitä argumentteja siihen, että miks nää etenemistavat nyt olis sulle hyviä. Tietysti siin on se asiakkaan oma osallisuus ja hän itse päättää omasta omasta elämästään, mutta että on on ainakin tarjota sit hyviä vaihtoehtoja. Mistä niistä sit asiakas vois kenties valita ja jotain mihin hän sitten mielellään tarttuu.

Kirsi Tuovinen: Ja mä kytkisin tän luovuuden niinku meillä meillä kehittämiseen. Et kyl tää perehdytyksen kehittäminen on sitä luovuutta vaatinut ja luovuutta siinä on päässyt paljon käyttämään. Mutta varmasti sit jos ihan ajattelee. No Mirkka, puhu tässä asiakastyöstä ihan meillä ite asiakasprosessien kehittäminen niin varmasti sellainen kanssa mistä luovuudesta on hyötyä.

Mari Virtanen: Ja sitte mä mietin tuosta luovuuden osalta sitä, että aika monesti ihan työarjessa niin semmonen, vaaniiko siellä semmonen urautumisen mahdollisuus, että mä lähden tekemään tiettyjä asioita aina tietyllä tavalla? Ja sitte taas tää luovuus niinku vastapainona, että pystyisin pitämään sen mieleni avoimena aina kaikille ja ajattelemaan niin kuin jokaisen tapauksen ja asiakkaan ja heidän tarinaansa uutena. Että onko konkreettisia vinkkejä siitä, että miten sitä voitais pitää yllä sellaista avointa mieltä?

Mirka Jokela: Mä ehkä näkisit siinä tärkeänä just se, ehkä se työyhteisö ja se semmonen niinku jatkuva avoin keskustelu siitä, että puhutaan niistä eri tavoista miten kukin tekee sitä käytännössä sitä työtä, niin sit voi aina saada toiselta ideoita siitä. Hei ton voikin tehdä noin. Se on ehkä yks se keskustelun kautta ikään kuin se.

Kirsi Tuovinen: Mä kans jotenki uskon siihen keskusteluun et jotenki, että ei unohdeta sitä mikä se meijän työn perimmäinen tarkoitus on ja myös sellaisten onnistumisen kokemusten jakaminen on kanssa tärkeää. Et jotenki et pystytään se semmonen urautuminen ja kyynistyminen myös välttämään.

Mirka Jokela: Ja mä ehkä ajattelisin myös se, että niinku vaikka niinku nää monet tehtävät mitä meillä on niin niissä on, työtä riittää välillä enemmän ku ehtis tekemään. Mutta jos jos jonkun palasen ehtii siitä omasta ajastaan säästämään sille, että ikään kuin katsoo vähä ulospäin, että ketä tässä lähellä onkaan. Ketkä on meidän tärkeimpieä sidosryhmien? Esimerkiksi koska mitä mä oon nyt huomannut on se, että tosi monen eri tahon kanssa kun on keskustellut, niin kaikilla on jotenkin kiinnostus ja halu jotenkin yhdessä pohtia asioita. Ja sitten kun törmäillään niinkuin esimerkiksi meidän nuorten työllisyyspalveluiden osalta esimerkiksi vaikka nuorisopalveluiden kanssa, ne tekee vähän niinku sen saman asiakasryhmän kanssa vähä eri asiaa. Mut sitte kun yhdessä pohditaan emme löydetään ne omat kulmat molemmat siitä sit yhessä todetaan yhessä me voitas ehkä tehdä jotain ja sit me saadaankin aikaan jotain ihan uudenlaista ni semmoset, jos on vaan niiku aikaa vähän ettei vaan pelkästään tee sitä omaa juttua vaan katsoa vähä ulospäin ni se voi tuoda sitte lisäelementtejä ehkä siihen omaan tekemiseen ja sitte siitä voi saada ituja ehkä myös siihen ihan omaan arkityöhön, myös uusia näkökulmia.

Mari Virtanen: Sä Mirka tohon loppuun nostit sen sanan mikä pyöri mun mielessä jo tossa pitkin matkaa, että jos on aikaa. Eli jos on aikaa, on resursseja, on mahdollisuuksia. On niinku vuorovaikutusta, on kohtaamisia, niin siellä on sitä luovaa ja uuden kehittämistä ja uudenlaisia alkuja varmaan on mahdollista syntyä.

Mirka Jokela: Jo ja varmaan se on myös sellasta mitä pitää ikäänkuin myös organisaationa järjestää. Ikäänkuin et varaa sille sitä aikaa, että on ja järjestetään niitä mahdollisuuksia just törmätä niihin ympärillä oleviin muihin toimijoihin.

Kirsi Tuovinen: Ja ihan niinku meillä sisäisestikin, niinku yli tiimirajojen, niinku tehdä omavalmentajat tyhteistyötä. Sekin on tärkeää.

Mari Virtanen: Ootteko tän osalta kun miettii tota organisaation toimintakulttuuria tai organisaatioiden missä olette ehkä aikaisemminkin työskennelleet, niin oletteko huomanneet muutosta siinä, että et miten niitä mahdollisuuksia ja yhdessä tekemistä ja yhdessä pohtimista ja niitä paikkoja ja sitä tilaa sille jatkuvalle oppimiselle ja jatkuvalle yhdessä tekemiselle, niin onko sitä tilaa tarpeeksi?

Mirka Jokela: No ainakin omasta näkökulmasta must tuntuu siltä, että just miettii, että me ruvetaan puhumaan jo aika hifistelytason asioista välillä. Et huomaa, että ne semmoset perusrakenteet vaikka me ollaan edelleen ja tullaankin olemaan vielä tosi isojen muutosten keskellä, et ihan niitä perusasioita pitää miettiä, et mitä ne on sitten siinä uudessa, et joutuu siihen käyttää energiaa. Mut silti me ollaan mun mielestä niinkun tekemisessä ja osaamisessa jo aika pitkällä, että me voidaan jo niinku keskustella tosi yksityiskohtaisista asioista.

Kirsi Tuovinen: Kyllä ja just sitä keskustelua voidaan käydä erilaisissa niinku tiimikokouksissa. Sit on niinku erilaisia kehittämispäiviä ja työpajoja järjestetään missä siihen on niinku mahdollisuuksia. Mut sit ehkä mitä ite välillä kun tän oppimisen näkökulmasta kaipaa ehkä vielä enemmän jotenkin sen pohtimista ja välillä sen äärelle pysähtymistä, et mitä mitä mä oon viime aikoina oppinu töissä? Mitä mä haluaisin oppia seuraavaksi? Et sitä tietysti on sitä oppimisen näkökulmaa siinä meidän perehdytysohjelmassa nostettu esiin. Sehän tulee monesti niinkun opinnoissa opinnoissa esiin, mut sit ehkä se semmonen et oppimisesta puhuttas työelämästä, niin helposti sit unohtuu.

Mirka Jokela: Mä mietin sitä et me ollaan ihan hirveesti jouduttu ihan ihan käytännön syistä laittaa paukkuja just nimenomaan uuden työntekijän perehdyttämiseen ja ikään kuin sellainen systemaattinen niinkun sen miettiminen, että miten me kehitetään meidän, kun jo jo niinkun meillä olevien työntekijöiden osaamista, niin se on jäänyt vähemmälle. Mut kun kattoon niinku esimerkiksi meidän SharePointissa erilaisia tallenteita, meillä on viikottain kuitenkin on joku palveluesittely tai sit joku ratkaisuklinikka. Sitä materiaalia oli siellä ihan hirveesti, mut se on ehkä vaan vähän jäsentymätöntä, että sitä ikäänkuin uutta oppimista tulee koko ajan hirveesti. Mut me ei välttämättä vaan niinku hoksata, että mitä kaikkea meillä on jo ikään kuin eri kanavilta tarjolla.

Mari Virtanen: Ja voiko sitä ehkä niinku kokonaan irrottaakaan erilliseksi, että et mikä on sitä perehtymistä, mikä on sitä jatkuvaa oppimista? Työssä tapahtuu jotain, sit tapahtuu työn ulkopuolellakin aika paljon ja sit ne asiat kuitenkin tukevat toisiaan. Ja siitä alkuun sanoin, että mulla on pari tollasta suosikkilähdettä ni se toinen asia mikä on on mun tämän hetken suosikki on tämä Digivisio 2030- hanke Mikä on kaikkien suomalaisten korkeakoulujen yhteinen hanke. Jatkuvan oppimisen mallimaaksi Suomea pyritään 2030- vuoteen mennessä saamaan ja Digivision kokonaisuuden, sen ajattelun pohjana on tällaisia asioita, että maailma muuttuu koko ajan yhä nopeammin. Kilpailu osaajista kovenee. Uusien taitojen omaksumisen tarve on jatkuvaa. Me ollaan käyty koulut joskus ja opittu paljon sen jälkeen. Oppiminen ja osaaminen saavat sellaisia muotoja, joita emme osaa edes tässä hetkessä ehkä kuvitella, että mitä se on 2030 tai 2035. Tahtotilana tuossa kokonaisuudessa on se, että et jokaisella olis taustastaan tai koulutuksesta riippumatta mahdollisuus oppia jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Tullaan siitä tohon erilaisiin oppijoihin ja ehkä jatkuvan oppimisen haasteisiin organisaatiossa. Et ku meil on moninaisilla taustoilla asiantuntijoita ja työntekijöitä ja eri, me opitaan eri tavalla, niin ootteko sellaisia asioita tässä tän viime vuosien aikana pohtineet?

Mirka Jokela: No Kirsi, sä varmaankin ainakin osaat sanoa näistä meidän saavutettavuuspohdinnoista, et meidän kaikki materiaalit, että ne on varmasti kaikille saavutettavia. Sitä me ainakin joudut pohtimaan.

Kirsi Tuovinen: Siinä on varmasti meillä vielä kehitettävää. Ja teknisiä ratkaisuja pitäisi siihen siihen löytää, että meillä on videoissa tekstitykset, esimerkiksi että ne on niin kun meillä on paljon työntekijöitä, joiden äidinkieli ei ole suomi. Ja uskon myös, että jos on taustalla myös jotain oppimisvaikeuksia, niin se että on tekstitys niin voi auttaa. Auttaa sitte siinä tiedon omaksumisessa.

Mirka Jokela: Mut onneksi meillä on kuitenkin, sen pidän just hyvänä, että meillä on kuitenkin tosi sillälailla monimuotoinen, kuten tämä sekä perehdytysohjelma, mutta ylipäätään niinkun nää tavat et miten me otetaan uusia asioita haltuun. Että sit löytyy kuitenkin ehkä jokaiselle jotakin. Vaikka tosi paljo tietysti on niinku tekstimuodossa asiaa mitä pitää ottaa haltuun. Mä oon joskus miettinyt sitä ikään kuin rekrytoidessani, että että me ei voida niinku päästää irti siitä hyvän suomen kielen osaamisvaatimuksesta. Tietysti ruotsin kieli kävis aikalailla yhtä hyvin, mut kun kaikki materiaalit on pääsääntöisesti suomeksi, kaikki lajit ja kaikki semmoset, että ne ihan ne meidän perustyövälineet mitä me käytetään, niin siinä on sen verran monimutkaista kieltä, että meidän on ihan pakko niinku varmistua siitä, että niihin pystytään sitte.

Mari Virtanen: Ja toihan on monissa organisaatioissa tätä päivää, että se suomen kieli on se vahva työkieli tai sitte vastaavasti ruotsi.

Tota mä kuulen tässä teidän organisaation osalta paljon tällaista oppivan organisaation tekemistä ja tarjota erilaisia mahdollisuuksia. Teillä on yhdessä tekemisen paikkoja, teillä on työpajoja. Tiimissä opitaan. Te mentoroitte ja tuutoroitte, käytätte vertaisoppimisen mahdollisuuksia ja teillä on myös tosi monipuolinen valikoima tällä hetkellä käytössä. Ehkä tietysti just toi asiantuntijuuden laaja kenttä mitä siellä otetaan haltuun niin edellyttää sitä, että niitä erilaisia tapoja on tarjolla.

Ja sit otetaan tähän loppuun, Kirsi vähän jo ehkä raapasikin tota ajatusta mitä mä olin ajatellut et otetaan tähän tota loppuun niin, mitä ootte viimeksi ite oppineet?

Kirsi Tuovinen: Työelämässä vai?

Mari Virtanen: Ihan… oppiminen on monisäikeinen ilmiö ja kun tää on jatkuva oppiminen työarjessa ja työn ulkopuolella, niin mikä on viimeisin asia mitä olet oppinut?

Mirka Jokela: Tuntuu, että niinko mä oon nyt tässä itseasiassa juurikin tämän kyseisen kurssin kohdalla. Mitä, mitä, minkä takia tässäkin olemme nyt juuri puhumassa, ni tää on tuonut taas uutta näkökulmaa siihen, miten rakennetaan tällaista tällaista lyhyempää kurssikokonaisuutta. Ja olemme täällä nyt täällä podcastissa puhumassa. Niin tää on, tää on itselle taas uus juttu. Niin esimerkiksi, että olen kyllä hoksannut, että nyt on tullut taas opittua paljo uutta, vaikka aika monta vuotta tän perehdytyksen parissa olen tässä nyt jopa ehtinyt painiskella ja sitä ennenkin vähän samojen teemojen äärellä.

Kirsi Tuovinen: No siis kyllä mullakin tää tää meidän perehdyttäjien tuutoreiden koulutuksen suunnitteluprosessi on ollut tosi, tosi opettavainen, mutta mä voisin ehkä sieltä vapaa-ajalta nostaa nostaa tota oppimiskokemuksen, että olen opetellut tekemään yön yli sämpylöitä. Eli on ihan mukavaa rentoutua oppimisen parissa myös vapaa- ajalla.

Mari Virtanen: Mahtavaa! Ja tota, täähän on vähä vaikea. Siis mä mietin kanssa, että mitä mää oon oppinu viimeksi kun no matkaan on tarttunut aika paljon kaikenlaista, että mitä se vois olla ja sit mää ajattelin, et no se mitä mä oon viime aikana oppinu ja aktiivisesti opetellu, niin se on ihan varmasti näihin tekoälytyökaluihin liittyvää asiaa. Mihin kaikkeen sitä voi, niin kuin tässä mun omassa työarjessa hyödyntää.

Tosi paljon kiitoksia teille Kirsi ja Mirka, jotka ootte aktiivisesti olleet kehittämässä Vantaan ja Keravan työllisyyspalveluiden perehdytyskäytänteitä ja kiitos siitä, että olette rohkeasti tulleet jakamaan omia kokemuksianne meidän kanssamme. Niistä voi ja toivottavasti onkin apua ja innostusta monille meidän kuulijoille.

Ja kiitos myös sinulle, joka meitä kuuntelet. Toivottavasti sait uusia ajatuksia perehdytysprosessin kehittämiseen tai oman perehtymisesi tueksi. Niin kuin oppiminen ylipäänsä, myös uuteen työhön perehtyminen on omanlaisensa matka, joka ei pääty koskaan. Minä olen Mari Lehtori Virtanen ja tämä oli viimeinen osa Perehdytyksen Uusia tuulia sarjaan.

Outi Pyrhönen: Tämä podcast-sarja on tuotettu yhteistyössä Vantaan ja Keravan työllisyyspalveluiden sekä Metropolia Ammattikorkeakoulun kanssa, osana perehdytyksen kehittämistä.

[loppumusiikki]

[alkumusiikki]

Outi Pyrhönen: Ja tervetuloa kuuntelemaan perehdytyksen uudet tuulet työllisyyspalveluissa podcast- sarjaa. Tässä sarjassa astumme askeleen lähemmäs tulevaisuuden työelämää, jossa perehdytys on avainasemassa onnistuneen työuran rakentamisessa. Vantaan ja Keravan työllisyyspalveluissa on tehty mittavaa työtä sen varmistamiseksi, että perehdytys on kokonaisvaltaista ja tukea työntekijöiden menestystä. Tämä sarja valottaa, miten organisaatioon ja työtehtäviin perehdyttäminen on nostettu uudelle tasolle, miten sitouttaminen on otettu huomioon ja mikä rooli yksilöllisellä sekä jatkuvalla oppimisella on tässä kaikessa. 

Ole valmiina sukeltamaan perehdytyksen uusiin tuuliin työllisyyspalveluissa ja saamaan arvokkaita oivalluksia siitä, miten voimme kaikki oppia ja kehittyä paremmiksi ammattilaisiksi. Tule mukaan kuulemaan, miten perehdytys voi olla avain menestyksekkääseen työuraan. 

Tässä jaksossa jatkamme perehdytyksen kehittämisen äärellä. Keskustelemme siitä, mitä on hyvä perehdytys asiantuntijatyöhön ja millainen perehdytys auttaa perehtyjaan sitoutumaan uuteen organisaatioon. Keskustelemassa täällä tänään ovat.

Mirka Jokela: Mirka Jokela, palveluesihenkilö työllisyyspalveluissa.

Kirsi Tuovinen: Ja hankeasiantuntija Kirsi Tuovinen työllisyyspalveluista.

Outi Pyrhönen: Ja minä olen tämän jakson host, Outi Pyrhönen. Työskentelen monipuolisissa opetuksen ja ohjauksen tehtävissä Metropolia ammattikorkeakoulussa. 

Perehdyttämisessä on tärkeää oppia organisaatiosta ja sen toiminnasta ja tietenkin myös työtehtävistä, mutta siellä on myös muita ulottuvuuksia. Sen osaamisen vahvistamisen lisäksi on tärkeää tukea perehtyvän sosiaalista integroitumista eli sopeutumista ja mukaan tuloa siihen omaan tiimiin ja organisaatioon, ja toisaalta sitten myös tukea hänen motivoitumistaan, jonka kautta sitten voi syntyä sitoutumista. Teillä Vantaan ja Keravan työllisyyspalveluissa on kehitetty perehdytyksen ohjelmaa ja sen yhteydessä olette huomioineet myös tätä näkökulmaa. 

Minkälaisesta lähtökohdista te olette kiinnittänyt huomiota siihen, että teidän perehtyjien olisi tärkeätä tulla yhä paremmin ja pitkäjänteisemmin osaksi sitä yhteisöä ja löytää paikkansa siellä yhteisössä?

Mirka Jokela: Mä mietin että se nousee ehkä hyvin paljon siitä, että että tota  nää tehtävät on tosiaan semmoisia, että mikä on koulu suoraan ei ei niihin valmista. Että kun sä oot valmistunut joksikin tietyksi niin sitten susta tulee työllisyyspalveluissa jonkunlainen asiantuntija, vaan vaan se ikään kun mä näen sen, että sen toisaalta haastaa meitä, mutta se koituu myös meidän vahvuudeksi, että meidän niinku henkilöstö tulee tosi erilaisilla taustoilla. Mutta sitä myötä jotenkin niin kun omaksuu tän ammatti identiteetin just näihin tehtäviin  niin se se tekee tän näkökulman tosi tärkeäksi.

Kirsi Tuovinen: Ja sitten tuosta integroitumisesta niin mä näkisin, että että meillä siinä se perehdytysohjelma ei ole sama kaikille. (Esimerkiksi) omavalmentaja ja palveluneuvojia: että siellä on huomioitu se tiimikohtainen perehdytys, koska tiimit on erilaisia ja työskentelee hieman hieman erilaisten asiakasryhmien kanssa.

Mirka Jokela: Ja sitten mä jotenkin mietin  sitten vielä siitä näkökulmasta, että oikeastaan riippumatta tehtävästä, niin nää on kaikki aika aika haastavia asiantuntijatöitä. Eli niinku asiantuntijatehtävät: ne yleensä on, niin vaatii sellaista oman itsensä johtamista. Ja sellaista organisointitaitoa, välillä myös aika paineista. Ja jotenkin se kollegoiden merkitys ja se työyhteisön merkitys, ja myös se oikeastaan sidosryhmien, asiantuntijuuden merkitys jotenkin korostuu. Että sä et pärjää tässä työssä ilman sitä sun työyhteisöä, että tää ei ole sellaista työtä että sä voit ikään kuin istua johonkin omaan kammioon ja pysyä siellä koko päivän, vaan se on hyvin tärkeätä että kiinnittyy siihen työyhteisöön silleen just ammatillisella tasolla. Mutta onhan se myös semmoinen hyvinvoinnin ja viihtyvyyden ulottuvuus, että tääkin on niin kun sellaista vaihtelevaa: että tehdään myös etätyötä, että se tiimiytyminen on tosi tärkeää. Ihan että se tiedät että mihin yhteisöön sä kuulut, ja mikä on se sun lähipiiri siinä työyhteisössä. Se tukee myös sitä sun työssäjaksamista, työssä viihtyvyyttä, ja tekee siitä  merkityksellistä.

Outi Pyrhönen: Ja nämä tukee sitten sitä sitoutumista pitkässä juoksussa, että teillä on toive että ihmiset viihtyvät teillä ja haluavat pysyä teillä?

Mirka Jokela: Joo, varsinkin kun tää on silleen niin monipuolinen tehtävä.  Että moni toki tietää niinku jo paljon näistä ilmiöistä minkä piirissä ollaan, mutta sitten on meillä sellaisiakin uusia työntekijöitä, jotka tulee aika ulkopuolelta. Niin voi tulla osittain niinku sellaista eettistä ristiriitaa välillä siinä, että meidän lakisääteiset vaatimuksetkin välillä edellyttää meiltä ihan hirveästi, ja sitten se työn arki saattaa sitten taas jotenkin haastaa sitä, että mihin kaikkeen niinku pystytään. Sellaista haltuun otettavaa,

Että se ei välttämättä ole se siihen niin kun tehtävän.. että tuntuuko se omalta ja itseltä ja onko tää mun juttu.. niin siinä jotenkin se hyvä työyhteisö tukee sitä ja auttaa ehkä myös niin kun hahmottamaan sitä, että mitä kaikkea se on. Ja mä mietin myös että yksi sellainen minkä mä oon kuullut tosi usein on se, että mikä houkuttelee tehtävässä ja varmaan se, joka saa myös pysymään, on tän työn merkityksellisyys: että tässä tehdään niinku yhteiskunnallisesti, mutta myös ihan jos mä ajattelen meidän asiakaskuntaa, niin henkilökohtaisella tasolla tosi merkityksellistä ja vaikuttavaa työtä. Niin se on semmoinen joka pitää kiinni siinä työssä, että se koetaan silleen kiinnostavaksi. Mutta että just näiden teemojen takia niin se työyhteisö on tärkeä, koska sitten pitää ikään kuin päästä puhumaan näistä asioista ja saamaan sitä tästäkin näkökulmasta tukea sieltä omalta työyhteisöltä, että tässä on hirveän monta eri tasoa ja jotenkin sellaista näkökulmaa miten tätä voi lähestyä.

Kirsi Tuovinen: Kyllä, ja sen uuden työntekijän näkökulmasta niin se on tärkeätä, että se kulttuuri on sellainen, että ei ole tyhmiä kysymyksiä, että voi niin kun esittää niitä siinä perehtymisen etenemiseen edetessä ja niinku myöhemminkin.

Outi Pyrhönen: Juuri näin, että on tilaa ja mahdollisuus kysyä. Toittekin meidät jo vähän tämmöiseen osallisuuden teemaan ja näkökulmaan, että se osallisuus siellä työyhteisössä verkostoissa on tärkeää identiteetille ja sitä kautta sitoutumiselle. Se on tärkeä kokemus, että kuuluu joukkoon. Sillä on yhteyttä motivaatioon ja hyvinvointiin, niin kuin mainitsittekin. Millaisista tekijöistä se perehtyjän hyvä kokemus sitten voi syntyä, mitä se on käytännössä?

Kirsi Tuovinen: Mun mielestä jotenkin heti siinä alussa ei saa syntyä sellaista tunnetta että jää yksin että jotenkin, että on niitä niitä tiimiläisiä sen tuutorin lisäksi, ketkä on tän uuden uuden työntekijän kanssa niinä ensimmäisinä päivinä ja viikkoina.

Mirka Jokela: Joo mä oon ja jotenkin tulee semmoinen olo, että mun tulemiseen on valmistauduttu. Mulle on, niin kun työvälineet on valmiina, mutta jotenkin se työyhteisökin on valmistautunut vastaanottamaan: että on jotenkin suunniteltu sitä, että miten ne ensimmäiset päivät ja viikot menee ja mitä oletetaan, että siinä niiden viikkojen aikana tehdään siitä jotenkin semmoinen kutsuva. Että ei tule sellaista sellaista tilannetta, että aloittaa ja sitten ehkä ensimmäisenä parina päivänä on jotain, ja sitten niinku ikään kuin meilläkin on se lukujärjestys, että sitten annetaan se lukujärjestys kouraan, että no niin siitä rupea sitten vaan tekemään ja kysy sitten kollegoilta, että voisiko sun työtä tulla seuraamaan. Vaan että niin kun huolehdittaisiin siitä, että on niinku jonkun näköinen rakenne ja kollegoita, joiden kanssa voi sitten siinä alussa työskennellä ja seurata tekemistä ja kysellä ja. Että on niin kun jonkun näköinen siihen, että miten se siitä etenee.

Kirsi Tuovinen: Ja ja vaikka niinku meillä tiimeissä on välillä sitä vaihtuvuutta paljon: tulee uusia työntekijöitä ja se tietysti myös niin kun kuormittaa sitä tiimiä, niin jotenkin mä toivoisin että kaikki pystyisi aina niinku samaistumaan sen uuden työntekijän asemaan, että miltä tuntuu tulla uutena työpaikkaan. Että muistaa ne omat kokemukset, että miten jännittävältä se on tuntunut.

Outi Pyrhönen: Että se luku lukujärjestys tukee se, että on sisällöt miten perehdytetään on valmiina välineet odottamassa. Mutta sitten se on myös jotakin sellaista, millä tavalla tää tulija kohdataan.

Mirka Jokela: Kyllä. Meillä on tietysti se onni, että normaalitilanteessa meillä on niin kun vaikka tehdäänkin etätyötä paljon, niin meillä on kuitenkin niitä asiakastapaamisia ihan paikan päällä mitä voi päästä havainnoimaan ja niinku ihan sellaista konkreettista tekemistä, mihinkä voi päästä niinku jollain lailla käsiksi. Niin se on semmoinen helppo tapa laskeutua siihen työhön ja tulla mukaan siihen työyhteisöön. Että mä muistan niitä just tän meidän työllisyyden kuntakokeilun alkuaikoja, kun elettiin vielä koronan jälkimaininkeja, kun kaikki teki etätöitä. Oli etätyömääräys, ja kaikki työ tehtiin puhelimitse ja sähköisiä kanavia pitkin asiakkaiden suuntaan. Niin silloin kaikki kollegat oli ”Teams-palleroita” ja kaikki perehtyminen tapahtui Teamsin välityksellä tai sitten jossain yhteisissä. Että oli jonkun puhelinkeskustelussa mukana seuraamassa, niin niin se on ollut haastava aikaa, että mehän ollaan nyt aivan valtavan mahtavassa tilanteessa silleen, että että nyt me oikeasti päästään näkemään se meidän työyhteisö heti alussa. Vaikka kaikkia ei nää kerralla, että aina sitä mukaa kun ihmisiä on lähipäivänä toimistolla niin sitten voi nähdä. Mutta tota kyllä mä jotenkin näen, että nyt ollaan.. Kuitenkin meillä on kaikki välineet siihen, että me voidaan..  Ja muutenkin, siis ei pelkästään uuden uuden työntekijän osalta, vaan ihan sen koko tiimin osalta, niin nyt on ihan erilaista. Että joskus muistan että silloin kun ruvettiin palailemaan toimistolle niin nekin, jotka meillä oli jo aika itse asiassa aika pitkäänkin olleet niin totesi, että no hei, mä sua mä en olekaan muuten koskaan nähnyt livenä, että onpas hauska tutustua.

Kirsi Tuovinen:Ja n yt oikeastaan pystytään sitä etäperehdytystä käyttämään vähän sitten semmoisena niin kuin lisänä. Joo.

Mirka Jokela: Kyllä sitä se on ihan hyvä sinänsä niinku jousto edelleen, kyllähän sitä tuutorointia voi tehdä myös myös etänä Teamsin välityksellä ja meillä me ollaan siitä onnekkaassa asemassa, että että on niinku pitkä historia siihen, että käytetään hyvin monipuolisesti erilaisia etätyöskentelyvälineitä. Että se kyllä auttaa meitä ihan selkeästi myös tässäkin, että että on monta eri kanavaa miten kollegoihin voi olla yhteydessä, että se auttaa sekä uutta perehtyjää, että sitten ihan siinä arjen työssä.

Outi Pyrhönen: Osallisuudessa on myös toinen näkökulma. Ensimmäinen oli se, että kokee kuuluvansa tähän yhteisöön.

Mirka Jokela: Niin kuin sellaisena perimmäisenä ajatuksena mielestä siellä, mikä kaiken taustalla on se, että vaikka me ollaan kuinka ikään kuin tässä perehdyttämässä viranomaistehtäviin ja siellä on niinku tosi tiukat lait lait niinku taustalla joita meidän pitää niinku ikään kuin ohjata niitä asiakkaita, että heillä on oikeuksia. Heillä on velvollisuuksia ja siinä rajapinnassa liikutaan, mutta jotenkin siellä taustalla on koko ajan se ajatus siitä, että että jos me vaan voidaan niin me tulkitaan asiakkaan eduksi. Ja meidän perinne, tarkoitus on, ja mikä itse asiassa musta tuntuu että ylipäätään näihin tehtäviin houkuttelee on se, että halutaan auttaa ihmisiä. Että jos ajattelee sitä kaikkea lakien ja sääntöjen viidakkoa mikä on, ja sitten sen lisäksi vielä koko tämä mahtava palvelu repertuaari mikä meillä on käytössä sekä lakisääteisesti, että myös erilaisten sidosryhmien toiminnan kautta, niin niitä on niin paljon, että siinä just meidän perehdytysohjelmassa huomaa, että siinä on tosi paljon haltuun otettavaa ihan sille asiantuntijalle. Mutta eihän tavallinen ihminen niistä monestakaan asiasta tiedä. Ei ymmärrä niitä kaikkia mahdollisuuksia mitä heillä kenties on. Tässä meidän henkilöstö toimii semmoisena tosi tärkeänä suunnannäyttäjänä, siis niin kun asiakkaille. Siinä on paljon sellaista eettistä pohdiskelevaa. Pitää löytää se jotenkin se oma oma paikka niinku siinä kentässä jollain lailla. Ehkä sitä se mulle tulee tässä mieleen.

Outi Pyrhönen: Ja tää varmaan vaatii kohtaamisia ja tilaa siihen, että voi keskustella niiden muiden kollegojen ja ja tuutoreiden ja mentoreiden kanssa niistä teemoista mihin mihin sitten tulee osaksi tullessaan niihin työtehtäviin, että vaaditaan sitä tiimiä siihen ympärille, jotka perehdyttää joiden kanssa voi..

Mirka Jokela: Keskustella. Ikään kuin se kollegoiden yhteisö on sen viitekehyksessä tai ne tuo sen jollain lailla sen. Niin kun oppii hahmottamaan sen, että mistä tässä kaikesta on kyse ja mikä se just meidän rooli on tässä, ja mikä sun rooli on siinä. Ja tosi tärkeä sellainen niinku peilaus, niinku tapa silleen, että pääsee just pohtimaan niitä erilaisia näkökulmia, että tähän liittyy tosi paljon soveltamista ja tulkintaa. Että ei olla kumileimasimena missään tapauksessa, vaan tosi paljon pitää ikään kuin niinku pohtia, että mikä tässä tilanteessa olisi parasta ja miten miten näitä erilaisia asioita missäkin. Ja voi tulkita. Ihan siis mä itse henkilökohtaisesti ajattelen, että se on tän tehtävän houkuttelevuus, että tässä on niin paljon sellaisia tasoja mitä pääsee pohtimaan niinku ongelmanratkaisua, niin semmoisen pääsee kiinni elämän ilmiöihin. Käytännössä ei nyt ihan vauvasta, mutta siellä täysi-ikäisyydestä tai täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevista sinne ihan eläkeikään saakka. Käytännössä jotenkin raapaistaan kaikkia niitä ilmiöitä mitä ihmisen arkielämään liittyy sillä välillä, tosi paljon erilaisia teemoja.

Kirsi Tuovinen: No kyllä mä jotenkin ajattelen, että ne asiat tuo sellaista turvaakin sille uudelle työntekijälle, että meillähän on perehdytysohjelmassa nostettu esiin, että esimerkiksi sen tiimien yhteiset pelisäännöt käydään siinä alussa läpi. Sitten on työturvallisuuteen liittyviä asioita. Uudet työntekijät kiertää siellä toimitiloissa turvakävelyllä ja myös niinku tietosuojaan liittyy paljon ohjeistuksia ja jotenkin kun ne asiat on niinku uudelle työntekijälle niinku selviä, niin hänen on helpompi lähteä tekemään sitä työtä kun se että sitten se pää on täynnä. Kysymyksiä, että mitenköhän tässä ja tässäkin asiassa toimitaan?

Outi Pyrhönen: Turvallisuuden eri näkökulmat tulee myös huomioiduksi sekä se turvallinen työnteko, mutta myös semmoinen psykologinen turvallisuus, että että on hyvä tehdä sitä työtä siinä yhteisössä, kun siellä on tietyt säännöt ja pelisäännöt ja ohjeet, minkä perusteella toimitaan, vaikka sitten niistä täytyykin välillä keskustella ja niitä soveltaa. Mä vien vielä tässä loppuosassa meidät motivoitumisen näkökulmaan. Eli tiedetään, että että motivoitumista kasvattaa yksilötasolla esimerkiksi se, että voi kokea jonkinlaista päätösvaltaa siinä omissa tehtävissään esimerkiksi suunnitella omaa työtään ja toisaalta se, että voi kokea onnistuvansa niissä omissa tehtävissä, että on niinku kyvykäs. Ja toki tää äskeinen mistä puhuttiin, että kuuluu siihen yhteisöön. Miten tää näyttäytyy teillä ja miten sen pitäisi näkyä siinä perehtyjän perehdytyksessä?

Kirsi Tuovinen: No mun mielestä vaikka meillä on tehty tämmöinen ohjeellinen perehdytyksen lukujärjestys 5:lle viikolle, jota voi voi myös yksilöllistää, niin siellä on kuitenkin moni tykännyt, että pystyy myös sitten itse suunnittelemaan sitä aikataulua sen sen puitteissa.

Mirka Jokela: Varmaan se, että edetään edetään ..Tai välillä joissakin asioissa voi edetä silleen pienin askelin. Että mä mietin ihan esimerkiksi sitä asiakastapaamisista, että aloitetaan sillä, että havainnoidaan ensin, että mitä siinä ylipäätään tapahtuu ja mikä tän tapahtuman niinku tapaamisen tarkoitus on ja miten se etenee ja ja mitä kaikkea se asiantuntija siinä tekee ja minkälaisista asioista puhutaan. Ja sitten seuraava vaihe voi olla se, että että kun tässä näissä tehtävissä on paljon sitä käytännössä kaikki mitä asiakkaan kanssa tehdään niin kirjataan ylös, niin voikin olla se, joka istuu sen koneen takana ja kirjaa niitä ylös. Mutta se se kokeneempi kollega on se, joka vie sitä sitä tilannetta eteenpäin. Ja sitten jossain vaiheessa tehdään sitten niin, että se alkaa se perehtyiä ja sitten itse olemaan se, joka vie sitä, ikään kuin keskustelee sen asiakkaan kanssa. Mutta siinä on edelleen vielä se kollega mukana. Tässä on hirveän erilaisia tapoja, että se riippuu myös sitten ihan tilanteesta. Osa haluaa vaan niinku ruveta itse tekemään, havainnoi aikansa, ja sitten niinku on sovittu, että kollega on jossain vaikka Teamsin takana saavutettavissa, että voi kysyä jos jos jää jumiin. Mutta mut se on ehkä semmoinen niinku yks tapa, että että on niinku erilaisia etenemistapoja.

Kirsi Tuovinen: Ja se, että muistetaan myös antaa palautetta ne uudelle työntekijälle näissä miten hän lähtee niissä asiakastilanteissa suoriutumaan: Miten hän selviytyy niistä erilaisista harjoitustehtävistä, mitä meillä tuolla työpajoissa tehdään.

Mirka Jokela: Siitä on hirveästi erilaisia tapoja, esimerkiksi omavalmentaja tehtävässä, että että miten miten otetaan ikään kuin se puhutaan niinku ikään kuin asiakaspalvelusta, eli ne asiakkaat jotka tulee tulee kunkin työntekijän vastuulle, että miten siinä edetään nyt. Että jotkut tiimit on havainnut ihan hyväksi tavaksi sen, että tulee ikään kuin sellainen valmis salkku kerralla ja sitten kollegoiden tuella sitten lähdetään harjoittelemaan sen hoitamista. Sitten toinen tapa on se, että niitä asiakkaita tulee ensin muutama ja sitten pikkuhiljaa lisätään, että että tästä on niinku molempia käytäntöjä käynnissä ja molemmat toimii silloin, kun niinku tiimillä on ikään kuin sellaiset omat omat toimintatavat siinä, että miten sitten sitä asiakastyön aloittamista tuetaan.

Outi Pyrhönen: Motivoitumisessa pienet askeleet, sopivan kokoiset palat, että voi onnistua. Toisaalta se palautteen saamisen merkitys. Ja jotenkin se yleinen kohtaaminen tässäkin näyttäytyy teidän kokemuksissa tärkeänä.

Mirka Jokela: Se on tosi tärkeätä, että niinku siis kyllä mä ymmärrän sen, että ihan varmasti tulee hetki ja tiimeissä että on niinku että voi huokaus, että taas tulee uusi perehdytettävä, että kyllä se on niin kun vaatii ponnistelua tiimiltä ihan vaan pelkästään siinä, että että ikään kuin pitää käyttää aikaansa siihen että neuvoo uutta. Mutta sitten se myös, että se tiimi joka kerta ikään kuin muotoutuu uudestaan kun siihen tulee uusi henkilö. Musta tuntuu, että me ollaan siinä kuitenkin aika hyvin onnistuttu, että meillä on siihen aika hyvät olemassa olevat systeemit, niin niin kyllä se me siinä aika hyvin onnistutaan. Sen uuden henkilön vastaanottamisessa ja just nimenomaan siinä, kun meillä on se kysymyskulttuuri kuitenkin vahva ja sellainen, niin kun on on lupa kertoa, että nyt en tiedä mitä tässä tilanteessa tekisin, niin niin se on semmoinen jatkuva lupa olla vähän keskeneräinen, ja että nyt en tiedä mitä teen ja tarvitsen apua.

Kirsi Tuovinen: Ja ja se että meillä on perehdytyksessä tää toimiva käytäntö, niin sehän vähentää myös mun mielestä siellä tiimeissä sitä kuormitusta kun on on on selvä systeemi miten lähdetään uutta työntekijää perehdyttämään. Ei tarvitse käyttää aikaa sen sen miettimiseen.

Outi Pyrhönen: Te olette tuoneet monia käytännön esimerkkejä ja sitä teidän arjen kokemusta esille siitä, että miten voidaan sitouttaa uutta työntekijää ja osallistaa häntä ja vahvistaa sitä motivoitumista siihen työtehtävään, ja sitä kautta jälleen sitten sitä sitoutumisen vahvistamista. Tähän loppuun kysyisin teiltä pienintä mahdollista asiaa, jolla sen uuden tulijan kokemukseen voi perehdyttäjänä vaikuttaa.

Kirsi Tuovinen: No ihan pienin asia mun mielestä toivottaa hänet tervetulleeksi ensimmäisenä päivänä.

Mirka Jokela: Mä jotenkin ehkä mitä mä oon kuullut niinku hyvänä palautteena on ollut se, että moni uusi on sanonut, että miten kaikki on ikään kuin just tullut kysymään, että hei että miten sinulla menee ja tulee vaan aina kysyy apua jos sä tarvitset. Että ikään kuin kutsuu myös kutsuu luo ja antaa luvan että voi tulla asialla kuin asialla, koska vaan.

Outi Pyrhönen: Kiitos teille Kirsi ja Mirka, että olitte puhumassa kanssani siitä, miten uusia asiantuntijoita voidaan sitouttaa työhön osana perehdytysprosessia ja miten tätä kokonaisuutta on teidän organisaatiossa kehitetty. Kiitos myös sinulle kuulijamme, kun olit mukana.

Tämä podcast sarja on tuotettu yhteistyössä Vantaan ja Keravan työllisyyspalveluiden sekä Metropolia ammattikorkeakoulun kanssa osana perehdytyksen kehittämistä.

[loppumusiikki]

Alkusanat: Tervetuloa kuuntelemaan Perehdytyksen uudet tuulet työllisyyspalveluissa podcast-sarjaa. Tässä sarjassa astumme askeleen lähemmäs tulevaisuuden työelämää, jossa perehdytys on avainasemassa onnistuneen työuran rakentamisessa. Vantaan ja Keravan työllisyyspalveluissa on tehty mittavaa työtä sen varmistamiseksi, että perehdytys on kokonaisvaltaista ja tukee työntekijöiden menestystä. Tämä sarja valottaa, miten organisaatioon ja työtehtäviin perehdyttäminen on nostettu uudelle tasolle. Miten sitouttaminen on otettu huomioon ja mikä rooli yksilöllisellä sekä jatkuvalla oppimisella on tässä kaikessa? 

Ole valmiina sukeltamaan perehdytyksen uusiin tuuliin työllisyyspalveluissa ja saamaan arvokkaita oivalluksia siitä, miten voimme kaikki oppia ja kehittyä paremmiksi ammattilaisiksi. Tule mukaan kuulemaan, miten perehdytys voi olla avain menestyksekkääseen työuraan. 

Heli Patanen

Tässä jaksossa keskustelemme siitä, mitä on hyvä perehdytys organisaatiossa. Ja miten perehdytystä tehdään asiantuntijatyöhön. Tämä jakso on ensimmäinen osa Perehdytyksen uudet tuulet -podcast sarjaa ja täällä minun kanssa keskustelemassa ovat Kirsi Tuovinen ja Mirka Jokela. Kertokaa itsestänne ja omasta roolistani tässä perehdytyshankkeessa.

Mirka Jokela 

Mun nimi on Mirka Jokela ja toimin palveluesimiehenä. Olen ollut tässä perehdytyskokonaisuuden luomisessa ja uudistamisessa ja toteuttamisessa mukana ihan heti alusta alkaen.

Kirsi Tuovinen 

Ja Minä olen Tuovisen kirsi ja työskentelen hankeasiantuntijana työllisyyspalveluissa ja  mä oon ollut mukana perehdytyksen kehittämisessä ja koordinoinnissa parin vuoden ajan.

Heli Patanen

Ja minä olen Heli Patanen ja olen tämän jakson host.  Työssäoppiminen on asiantuntijan perehdytyksessä ihan oleellisessa osassa. Monesti puhutaan vuorovaikutuksesta ja sen onnistumisesta, mutta hyvin merkittävässä roolissa myös asiantuntijatyöhön perehtymisessä on erilaisten toimintatapojen ja käytäntöjen oppiminen ja niiden hallinta. Laadukas perehdytysohjelma on myös osa työhyvinvointia ja osaamisen johtamista. Vantaan ja Keravan työllisyyspalveluissa lähdetty kehittämään perehdytysohjelmaa ja siinä ajatuksena on ollut asiantuntijatyöhön sitouttaminen ja asiantuntijatyön oppiminen. Mikä merkitys tällä perehdytysohjelman kehittämisellä on ollut? Ja minkälaisia askeleita siinä on tehty?

Kirsi Tuovinen 

Siis perehdytystä on lähdetty kehittämään 3kolmisen vuotta sitten, kun työllisyyden kuntakokeilu. Ja siinä vaiheessa se tilanne oli ehkä aika kaoottinenkin, kun tuli paljon uusia työntekijöitä meille TE-toimiston puolelta, eikä meillä ollut sellaisia valmiita rakenteita sille perehdyttämiselle

Mirka Jokela

Jos mä voin tosta jatkaa, niin meillä oli silloin käytössä Kehalta tulleita sellaisia valmiita aineistoja, mutta ne ei oikein riittänyt vastaamaan siihen tarpeeseen, koska meillä ensinnäkin tässä matkan varrella on ollut paljon tyhjiä vakansseja mitä alussa piti täyttää. Sitten on tullut vielä lisää vakansseja, niin se perehdytettävävien henkilöiden määrä oli niin iso, että ikään kuin ne vanhat käytännöt mitkä tähän niin kun työllisyyspalveluiden tehtäviin oli aikaisemmin koettu sellaisiksi hyviksi, niin ne ei oikein riittänyt. Sitten kun volyymi oli sen verran paljon isompi niin sitten oli pakko ruveta miettimään, miten me saadaan semmoinen kokonaisuus, mikä toimii sitten vähän isommalle joukolle, mutta samalla saadaan pidettyä semmoinen henkilökohtaisuus siinä.

Heli Patanen

Minkälaisia siellä alkuvaiheessa ne kaikista tärkeimmät asiat oli mitä lähditte kehittämään?

Mirka Jokela

No varmaan ruvettiin ihan miettimään sitä polkua että mitä asioita on tärkeätä kriittistä oppia siinä alussa ja missä järjestyksessä. Ihan alkuun se perehdytysohjelma käytiin läpi aika tiiviisti, mutta sitten matkan varrella me koko ajan jotenkin lisättiin sitä ajallista kestoa ja vähän väljennettin sitä, jotta sinne saadaan sitä sellaista käytäntöön havainnointia ja kollegoiden kanssa asioiden pohdiskelua mukaan, että siinä on ikään kuin aikaa sillä reflektoinnin. Minusta tuntuu, että ne keskeisimmät asiasisällöt on melko lailla pysynyt siellä ihan alusta saakka saman. Mutta me ollaan sitten vaan jotenkin tehty sitä rakennetta vähän järkevämmäksi ja sitten lisätty semmoisia tärkeitä yksityiskohtia sinne. Ja ehkä just niinku se on ollut tärkeä tavoite siinä, että se ei ole vaan sellaista, niin kun asioiden itseopiskelua, vaan että se on sellaista monipuolista ja ja käytäntöön koko ajan nivoutuvaa ja ja sellaiset tiimikohtaiset tarpeet otetaan siinä paremmin huomioon.

Kirsi Tuovinen

Ja tässä on tosiaan kyse niin kun meidän asiakastyötä tekevien omavalmentajajien ja palveluneuvojia perehdytyksestä, mikä on niin kun vaativaa asiantuntijatyötä, tarvitaan laajaa myös lainsäädännön tuntemusta ja nämä on sellaisia tehtäviä mihin mikään koulutus Suomessa ei valmista suoraan. Niin on on katsottu, että me halutaan sitten antaa ne hyvät valmiudet tässä työssä selviytymisen.

Mirka Jokela 

Edelleen me saadaan kyllä hyvää tukea Kehan puolelta, että me saadaan sieltä semmoisia perussisältöjä, mitä me voidaan hyödyntää siinä meidän perusperehdytysohjelmassa, mutta meidän täytyy sitten samaan aikaan miettiä, miten me sitten perehdytään tähän samaan aikaan niihin, että miten meillä ne asiat mitä lainsäädäntö meiltä edellyttää tekevän, että miten ne menee käytännössä toteutetaan. Ja siihen liittyy tosi paljon sitä semmoista viranomaisiaosaamisen vahvistamista ja ja ylipäätään asiakokonaisuuksia haltuunottoa. Nämä tehtävät mitä meillä on, mihin perehdytetään niin ne on vaativaa asiantuntijatyötä, että sen lisäksi että on tätä opittavaa asiaa ja prosesseja mitä otetaan haltuun, niin samalla se on hyvin vahvasti henkilöasiakastyötä, missä käsitellään hyvin herkkiä kysymyksiä ja semmoinen ihmisen kohtaamisen taito on myös tosi tärkeä. Tämä on hyvin monipuolinen tehtävä, mihin perehdytetään, että pitää tosi monenlaista erilaista lähestymistapaa. Itse asiassa itsellekin on avautunut tämän perehdytyksen parissa työskentelyn yhteydessä, miten monipuolisista ja laajoista tehtävistä on kyse.

Kirsi Tuovinen 

Ja ne Kehan perehdytysmateriaalit totta kai on niin kun hyviä niin kuin Mirkakin sano että ne on sellaisia niin kun verkko-opiskeluun painottuvia, mutta että sittenhän sen rinnalla tarvitaan myös sitä käytännön työhön opastusta ja niihin meidän omiin toimintamalleihin perehdyttämistä.

Heli Patanen

Miten te tässä hankkeessa olette yhdistäneet sen, että huomioidaan perehdytyksessä se yksilöllinen oppiminen ja ehkä yksilön tausta ja aiempi työkokemus ja koulutus sekä sitten se vaativa asiantuntijatyön kehys, missä tulee lainsäädännön asettamat vaatimukset ja toisaalta se semmoinen asiakaspalvelu ja ohjaustyö siellä käytännön arjessa?

Kirsi Tuovinen 

No me ohjataan siinä perehdytyksen alussa esihenkilöitä ja tutoreita, että he kävisi tän uuden työntekijän kanssa läpi sitä, mikä se hänen aikaisempi osaaminen on.  Jos hän on aikaisemmin työskennellyt työllisyyspalveluissa tai TE-oimistossa, niin hänen ei välttämättä tarvitse käydä läpi sitä koko meidän perehdytysohjelma, vaan sitä pystytään yksilöllistämään.

Mirka Jokela 

Joo mä sanoisin että että niin kun sen lisäksi on vielä sellainen, että me jotenkin ohjataan myös siihen, että perehtyjän kanssa käydään säännöllisesti vähän niin kuin sitä tilannetta läpi, että vähän katsastetaan että no mitäs tällä viikolla on nyt ikään kuin perehtymisen saralla tapahtunut ja mitä seuraavalla viikolla kannattaisi. Että vähän ikään kuin reflektoidaan sitä, että mitä siihen saa mennessä on oppinut ja sitten voin aina syventyä siihen, että mitä seuraava viikon ohjelmassa olisi ja mikä siinä nyt on varsinkin sellaista mihin kannattaa paneutua.

Kirsi Tuovinen 

Ja meillä on myös tämmöinen Moodlealusta käytössä, jota me kutsutaan Verso-alustaksi. Elikkä sinne on viety sitten tää meidän perehdytyksen itseopiskelumateriaalia. Siellä alustalla on myös sitten mahdollista pitää oppimispäiväkirjaa ja sillä tavalla näihin Mirkan mainitsemiin välikeskusteluihin koota niitä ajatuksia. 

Mirka Jokela 

Meillä on kyllä tosi osaavaa henkilökuntaa, jolla alkaa olla tosi paljon kokemusta jo perehdyttämisestä ja on monessa tiimissä on jo aika hyvin toimivia rutiineita. Jotenkin minusta tuntuu että me ollaan päästy jo tosi pitkälle ikään kuin siinä, että jo tiedetään se, että mitä hyvät käytännöt on osoittanut, että mitä asioita kannattaa missäkin vaiheessa käydä läpi. Ja tietyllä tapaa tän työn DNA:ssa on se että ollaan niinku jo totuttu siihen että tiimeissä on säännöllisesti perehtyjiä ja työyhteisö on tottunut siihen ja tietää työn luonteen, niin he ovat myös valmiita sitten auttamaan ja neuvomaan pitkin matkaa siinä asiantuntijuuden vahvistuessa.

Kirsi Tuovinen 

Ja oikeastaan tuohon niin kun yksilöllisyyteen liittyen mun mielestä tämä meidän perehdytysohjelma niinku palvelee myös erilaisia oppijoita; että on monia eri tapoja, mitä tässä on  käytössä. On sitä itseopiskelua siellä oppimisalustalla ja itten on sitä käytännön työhön opastusta. Sitten meillä on yhteisiä luentoja ja työpajoja myöskin tarjolla. Ja mahdollisuus myös sitten tehdä harjoitustehtäviä.

Heli Patanen

Miten teillä seurataan? Perehdytyksen toteutumista ja toisaalta myös sitä, että miten keräätte palautetta niistä onnistumisista ja mahdollisista kehityskohteista.

Kirsi Tuovinen 

No siis meillä on välikeskustelut käytössä, että mitä esihenkilö ja tuutori voi sitten uuden työntekijän kanssa käydä perehdytysohjelma etenemisessä ja niihin on myös mietitty sellaisia apukysymyksiä valmiiksi sitten siellä oppimisalustan on myös tämmöinen niin kun etenemisen seurantapalkki, josta voi sitten nähdä prosentuaalisesti, että kuinka paljon sitä itseopiskelua on käyty läpi ja myös on perehdytyksen lukujärjestys meillä käytössään. Sekin myös on yksi seurannan väline, että missä vaiheessa sen ohjelman suorittamisessa mennään. Sieltä oppimisalustalta. Meillä löytyy sitten perehdytyksen palautekysely. Elikkä sinne saa sitten uudet työntekijät käydä lopuksi vastaamassa ja me sitten perehdytyksen koordinaatioryhmässä ja työllisyyspalveluiden johtoryhmässä käydään niitä tuloksia sitten puolivuosittain läpi ja nostetaan siellä niitä kehityskohteita esiin ja myös niitä vahvuuksia halutaan vahvistaa.

Mirka Jokela

Ja sitten mulle tulee mieleen vielä siellä moodlessa oleva sellainen oppimispäiväkirja, joka on tarkoitettu sille perehtyneelle itselleen työkaluksi, että jos sellaisen työskentelytavan kokee luontevaksi, niin voi vähän kirjata sinne niitä pitkin matkaa syntyneitä oivalluksia, että se on häntä varten. Mutta sitten tietystihän voi sieltä nostaa esiin sitten esimerkiksi niissä välikeskusteluissa tai sitten kollegan kanssa keskustellessa niin. 

Kirsi Tuovinen

Ja ja tosiaan kun meillä on perehdytyksen koordinaatioryhmä, jossa meillä on eri tiimeistä edustus, niin myös sinne on mahdollista näiden tiimien edustajien tuoda aina niitä kehityskohteita esiin, ettei välttämättä tarvitse aina sitä sen palautekyselyn kautta tulla kaiken tiedon vaan ihan vapaamuotoisestikin otetaan sitä palautetta vastaan.

Heli Patanen

Minkälaiset asiat on niin niitä mitä te haluaisitte vaalia teidän perehdytystoiminnassa; missä onnistutaan ja mikä nimenomaan tukee sitä asiantuntijan perehdytystä.

Mirka Jokela 

Mulle tulee kyllä mieleen jotenkin se, että mun mielestä me ollaan onnistuttu siinä että me jotenkin pystytään tuomaan sille uudelle perehtyjälle, ikään kuin se sellainen rauha siihen että ja tuodaan esiin se, että tässä kohtaa epävarmuutta ja epätäydellisyyttä on pakko sietää ja ja hyväksyä itsessään se, että nyt en vielä osaa kaikkea ja että mun täytyy kysyä, että itse asiassa on parempi että kysyit kun se että vaan teet ja vaikka et ole ihan varma että menikö oikein. Niin että se semmoinen niin kun kysymisen kulttuuri on ehkä se mikä on ollut niin kuin vahvasti näihin työtehtäviin liittyvää työn luonteen takia, että me ollaan onnistuttu säilyttämään se paikka. Kyllähän se on niinku tiimeille ollut haastavaa, että on todella paljon tullut uusia perehtyjiä ja on koko ajan ikään. Pitää olla valmis tukemaan tukemaan eri vaiheissa olevia perehtyjiä, niin siinä me ollaan mun mielestä onnistuttu, että meillä on hyvä ja ammattitaitoinen porukka, jotka on kyllä että niinku ilahtuneita siitä, että tulee uusia kollegoita sitten vahvistamaan joukkoa, niin kyllä he on valmiit sitten auttamaan ja sitten se ehkä juontaa juurensa myös tämän työn luonteesta, että ei ole sellaista vaihetta jolloin olisit valmis ja nyt minun ei tarvitse kysyä keneltäkään enää mitään. Että se varmaan tulee sieltä että tietää, että itsekin joudun kysymään jatkuvasti joltakin jotain,  en ole koskaan tässä valmis, kun kaikki ympärillä koko ajan muuttuu.

Kirsi Tuovinen

Ja musta se on ollut niin kun iso onnistuminen, että me ollaan saatu tää toimintamalli tällä pitkäjänteisellä kehittämisellä luotua,  että totta kai on niinku tiimeissä aina uusia uusia tuutoreiden, jotka on perehdyttämässä ja he lähtee niin kun opiskelemaan tätä, että miten meidän toimintamalli viedään. Siinä viedään sinne käytäntöön. Mutta jotenkin niin kun yhä vähemmän on sitä semmoista hämmästelyä, että miten lähdetään uusia omavalmentaja ja palveluneuvojia perehdyttämään.

Heli Patanen

Kiitoksia teille tästä keskustelusta Kirsi ja Mirka.  Tässä lopuksi minulle itselle tuli semmoinen ajatus, että nostitte esiin sitä, että kysymisen ja keskustelun  jatkuvuus ja oppimisen jatkuvuus korostuu teidän työssä ja perehdytyksessä. Ja se on se mitä jäin tässä pohtimaan, että hyvä, että perehtymisellä on semmoinen suunniteltu aikajakso ja aikajänne, jossa asioita seurataan ja sitten toisaalta on tosi hienoa, että vaalitte sitä kulttuuria, että se oppiminen jatkuu koko ajan. Ihminen ei ole koskaan valmis.

Mirka Jokela

Näin se on, että vaikka olisi se uusi uuden perehtyen jakso käyty läpi, niin siitä se oppiminen jatkuu.

Heli Patanen

Kiitos teille Kirsi ja Mirka, että olitte puhumassa kanssani siitä, miten asiantuntijat asiantuntijoita voidaan sitouttaa työhön osana perehdytystä ja miten tätä kokonaisuutta on teidän organisaatiossa kehitetty.

Loppusanat:

Tämä podcast sarja on tuotettu yhteistyössä Vantaan ja Keravan työllisyyspalveluiden sekä metropolia ammattikorkeakoulun kanssa. Osana perehdytyksen kehittämistä.

[00:00:01] – Mari Virtanen
Tervetuloa Metropolia Ammattikorkeakoulun podcast kanavan ja digikliinisten uratarinoiden pariin! Tässä jaksossa kuulemme alumniemme uratarinoita ja keskitymme erityisesti uudistuvaan työelämään, kehittyviin toimintaympäristöihin ja niissä tarvittaviin ja edellytettäviin kyvykkyyksiin. Minä olen Mari, lehtori Virtanen ja toimin sekä tämän sarjan houstina että tutkintovastaavana Metropolia Ammattikorkeakoulun ylemmän AMK:n tutkinnossa Kliininen asiantuntija, digitaaliset palvelut, jota myös vierainamme olevat alumnit edustavat. Tämä on digikliinisiä uratarinoita, tervetuloa mukaan!

Nyt me jatketaan edellisen jakson perään samojen keskustelijoiden kanssa ja täällä mun kanssa ovat digikliinisten alumnit Mari Alén ja Aino Nasturica, digikliinisten syksyllä 23 aloittanut opiskelija Julia Hiidenvesi ja lehtori ja uraohjaaja Outi Pyrhönen ja tämän jakson aiheena on kyvykkäänä uudistuvassa työelämässä. Mutta ennen kuin mennään siihen niin otetaanko lyhyet esittelyt? Niitä voi pidemmin kuunnella edellisestä jaksosta, mutta otetaan lyhyet esittelyt, että keitä on tänään mukana ja minkälaisella taustalla tässä ootte.

[00:01:30.] – Aino Nasturica
Eli heippa, mä olen Aino ja olen taustaltani röntgenhoitaja ja valmistunut digikliinisten koulutusohjelmasta viime keväänä. Eli tästä nyt on sitten 8 – 9 kuukautta aikaa valmistumisesta.

[00:01:48.500] – Mari Alén
Moikka vaan! Mä oon Mari ja mä oon taustaltani sairaanhoitaja ja valmistunut YAMK:sta digikliiniseksi asiantuntijaksi parisen vuotta sitten.

[00:02.00] – Julia Hiidenvesi

Moi! Mä oon digikliinisten opiskelija Julia Hiidenvesi ja tällä hetkellä vielä työskentelen työterveyshuollossa työterveyshoitajana.

[00:02:10] – Outi Pyrhönen
Mä olen Outi Pyrhönen, Metropolia Ammattikorkeakoulussa lehtorina ja taustani on terveysalalta ja psykoterapia.

[00:02:19.] – Mari Virtanen
Ja meitsi tutkintovastaava, yliopettaja Mari Virtanen ja houstaan tätä keskustelua tänään. Jakson teemana on kyvykkäänä uudistuvassa työelämässä ja jotenkinhan toi kyvykkyys tuntuu olevan tällä hetkellä vähän semmonen trendisanakin. Niin mitä tää kyvykkyys teille konkreettisesti tarkoittaa? Mitä tulee ekana mieleen? Aloitetaanko vaikka susta Mari?
[00:02.51] – Mari Alén
Joo no mulle tulee ihan ekana mieleen semmoset konkreettiset osaamiset. Ihan siis jos miettii digikliinisen työnhakua tai työtehtäviä, niin semmoset erilaiset tietojärjestelmäosaamiset esimerkkinä. Eli mulle tulee kyvykkyydestä ehkä mieleen tosi suppeasti semmonen jonkun tietyn asian osaaminen.

[00:03:17] – Outi Pyrhönen
Mä voisin liittyä tohon Marin näkemykseen ja tuoda siihen toisen näkökulman. Mä aattelin että kyvykkyyksiin liittyy myös kyky toimia. Ja siihen ottaisin tällaisen näkökulman kuin itsensä johtaminen, että kyky jotenkin johtaa itseään erilaisissa kohdissa, viedä toimintaa eteenpäin kohti tavoitteita.

[00:03:41] – Mari Virtanen
Mitäs Julia ajattelet?

[00:03.44] – Julia Hiidenvesi
Mä ehkä tohon haluaisin lisätä vielä yhden muotisanan, resilienssi, joka on kanssa ollut paljon keskustelussa. Eli myös se tavallaan semmonen joustavuus ja ikäänkuin, kun puhutaan uudistuvasta työelämästä niin se myös, että pystyy joustavasti ajatella sitä omaa osaamistaan ja tulevia urapolkuja sitten sen mukaan mitä seuraavaksi tulee.

[00:04:11] – Mari Virtanen
Entäs Aino?

[00:04:12] – Aino Nasturica
Joo, mä ajattelen kans niin, että sana kyvykkyys, niin puhutaan eri kyvyistä eli osaamisista, että millä kaikella osaamisella, mitä voidaan hyödyntää työelämässä ja nimenomaan koen, että näillä YAMK- opiskelijoilla ja -valmistuneilla on todella paljon annettavaa. Että se ei ole niinkään rajattua, että olisi vain kaupallinen-, tai vaan kehittäjä- tai sen kliinisen osaaja, vaan siellä on todella paljon erilaisia osa-alueita, mitä voidaan hyödyntää työelämässä.

[00:04:53] – Mari Virtanen
No tästähän lähti mahtavasti toi kyvykkyyden määritelmä liikkeelle vähän niinkuin ääripäiden kautta. Jotenkin se että ajatus voi olla se, että ne on jotain yksittäisiä tosi tarkkoja konkreettisia kykyjä, kyvykkyyksiä tai sitten että se on jotain tosi laajaa niin kuin itsensä johtamiseen ja kehittyviin työyhteisöihin, kaikki nostitte vähän erilaisia asioita esiin, niin ehkä toi tekee kyvykkyydestä juuri sellaisen määriteltävän käsitteen, että mitä kaikkea se oikeasti on, kun se voi olla ihan laidasta laitaan. Mä mietin, että kun puhutaan työelämän kehittymisestä, työelämän muutoksesta, murroksesta, siitä kaikesta mitä siellä tällä hetkellä tapahtuu, uudistuvista toimintaympäristöistä, niin jos pohditaan sitä hetken, että minkälaisena näette tämän hetken ja sitten ne tulevaisuuden uudistuvat työyhteisöt, että onko tässä, näettekö jotain sellaista konkreettista muutosta mitä siellä olisi tulossa, johon näiden kyvykkyyksien pitäisi entistä paremmin vastata? Mitäs Outi ajattelet tästä?

[00:06:07] – Outi Pyrhönen
Päällimmäisenä mulla tulee mieleen ihan tämmönen kokemus työelämästä että asiat muuttuvat koko ajan, ja tää tämmönen muuttuminen ja asioiden kehittyminen niin, en tiedä onko se aidosti nopeutunut, mutta siltä se vähän tuntuu. Ja sit se asettaa taas omalle tekemiselle ja omalle osaamiselle sellaista vaatimusta, että tässä pitää pysyä mukana ja vähän jopa edellä. Että pitää olla ennakointikykyä ja pitää olla kykyä hakea lisää osaamista ja sitä mukaa kun niitä tarpeita havaitsee.

[00:06:43] – Aino Nasturica
Mä mietin kans tota, että miten tulevaisuudessa työn tekeminen ja kaikki muu tästä muuttuu, niin varmasti kaikki me ollaan kuultu jossain kohtaa, että suuret ikäluokat poistuu työelämästä ja näin. Ja meillä tulee väkisinkin sitten se osaamispula tai henkilöstöpula. Tai sanotaan enemmän näin, että puuttuu niitä tekijöitä ja mietitään, että miten me pystyttäisiin tehostamaan, ikään kuin pienemmällä porukalla saamaan sama potentiaali irti, tai ehkä vielä enemmänkin käyttöön. Ja esimerkiks kuvantamisen puolesta, niin nythän uusin, uusimpia juttuja on se et voidaan etänä kuvata.

[00:07:25] – Mari Virtanen
Ihan mahtavaa! Kiitos Aino! Mitäs Mari miettii kyvykkyyksistä?

[00:07.31} – Mari Alèn
Joo siis tää on tosi mielenkiintoinen aihe, koska huomasin tässä nyt, että Mari kysyi tossa heti alkuun, että mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta kyvykkyys ja mähän vastasi heti ekaks, että mulle tuli ensimmäisenä mieleen joku tosi konkreettinen yksittäinen rajattu taito, että mitä osaa ja mitä voi hyödyntää. Mut kyllähän se nyt kun mä kuuntelin tässä Outin ja Ainon puheenvuorot, niin ihan selkeästihän se kyvykkyys on nykyajan työelämässä sitä, että et sun ei tarvii ehkä osaa jotain tiettyä konkreettista pientä asiaa, vaan enemmänkin että sä oot tai sä kykenet oppimaan uutta ja pysymään siinä kehityksessä mukana.

[00:08.15] – Mari Virtanen
Ja tos tuli taas useampi juttu mitä jäin miettimään, niin Aino nosti esiin tän digiosaamisen tarpeen ja sen, että tulevaisuudessa entisestään ja siellä on mahtavia avauksia vaikka tuolla kuvantamisen puolella, teillähän on tosi pitkällä tuollainen digitekoäly, laitteistokehitys on huippuluokkaa. Niin jotenkin se, että toi digihän tuntuu myös menevän jotenkin mun mielestä menee aalloittain, vaikka se on varmaan aika korkealla se aalto kokoajan, että siellä ei ole pohjaa ollenkaan. Mutta se että paljon tehdään digitalisaatiokehitystä vaikka se ei ole itseisarvo millekään, kohtaaminen on tärkeätä, mutta se mahdollistaa erilaisia tapoja tehdä työtä esimerkiks tulevaisuudessa. Vaikka just tämmönen joku etäkuvantamisen asia. Joo, ja sitten Mari nosti esiin tuon uuden oppimisen näkökulman ja sen, että ehkä kyvykkyyksissä onkin kyse siitä, että on joustavasti jatkuvasti oppimassa uutta. Onko se sellainen tämän hetken työelämätaito, mitä te näette tai koette tai ympärillänne havaitsette? Mitäs Aino sanot tähän?

[00:09:42] – Aino Nasturica
Kyllä mä koen ainaki omassa työelämässä tällä hetkellä, vaikka tosiaan työskentelen ihan samassa samassa työssä kuin ennen kouluakin, niin mä koen, että semmosille ihmisille, joilla on innovaatiokykyä, ideointia, miten voitais kehittää, oisko meillä ratkaisuita tämmöseen, miten tää voitais tehdä ehkä paremmin, tehokkaammin, nopeemmin tämä asia tai pienennetään vaikka jonkun riskin syntyä, että joku vaikka epäonnistuisi tai muuta. Mä luulen, että tämmösellä kyvyllä, että sä olet ratkaisukeskeinen, sulla on kykyä innovaatioida uusia, ihan jotain pieniäkin, pienetkin asiat voi vaikuttaa tosi isossa kuvassa. Ja se, että sä olet uudistumismyönteinen ja ja omaksut uusia asioita ja olet kiinnostunut asioista ja niiden kehittämisestä, niin sillä on, mä uskon et sillähän ei voi olla mitään muuta kun positiivinen näkökulma työelämässä.

[00:10:48] – Julia Hiidenvesi
Hei, mä haluisin tähän liittyen kysyäkin alumneilta itse asiassa semmoisen kysymyksen, että mistä tämmöstä kyvykkyyttä oikeestaan voi hankkia? Ja toisaalta minkälainen rooli teidän YAMK-opinnoilla on ollu kyvykkyyksien hankkimisessa?

[00:11:04.820] – Aino Nasturica
Mä koen ainakin ton koulun kautta, että heti alkuun, muistan silloin syksyllä kun alotettiin opintoja ja – en muista enää kurssin nimeä, mutta silloin piti tehdä tiedonhakua ja sitten kehitystehtävä ja mä muistan kun me opiskelijakaverin kanssa tehtiin tämmönen, että miten päivystyspotilaan läpikulkuaikaa voitaisiin nopeuttaa liinauksen avulla. Ja se kouluopiskelu alkoi jo siinä että mietitään, että miten me voidaan edistää, nopeuttaa. Eli koulun ne tehtävät ja tavallaan tutkivat tehtävät valmistaa jo opiskelijoita semmoseen, että katsokaa tätä asiaa vähän out of the box ja katsokaa mitä tutkimuksia on tehty aikaisemmin ja sua viritellään jo sellaiseen tilaan, että sä ehkä katsotkin sitä työtä vähän uusin silmin. Että hei, voisko tän tehdä jotenkin ehkä paremmin ja miten mä tekisin? Ja varmasti uudessakin työelämässä voisi olla semmonen, että täällä on ihan höpsöhommaa, miks tää tehdään vaikka näin? Voisihan tehdä näin järkevästi tai muuta. Että kyl mä koen että toi koulu ja monet ne tehtävät ja tämmöset ne valmistaa jo opiskelijoita.Sen opin opintojen aikana.

[00:12:30] – Mari Virtanen
Mites Mari, minkälaisia ajatuksia, toiveita kyvykkyyksien hankkimiseen ja tuolla opintojen yhteydellä?
[00:12:35] – Mari Alèn
Joo, mä oon ihan ihan samaa mieltä mitä Aino sanoi. Eli samat kokemukset siltä osalta. Mä ajattelin nostaa tähän kyvykkyytenä semmosen mitä sain YAMK:ista. Mun mielestä, mikä on merkittävästi vaikuttanu mun työelämään, niin mä sain sieltä semmosta itseluottamusta ja rohkeutta, että mä koen että ne on tosi tärkeitä tämmösiä kyvykkyystekijöitä. Eli just se, että jos mä mietin aikaa ennen mun opintoja ja uutta osaamista ja koulutustaustaa, niin mulla oli tosi vaatimaton olo, tai semmonen että ei oo rohkeutta ja itsevarmuutta siitä omasta asiantuntijuudesta. Niin musta tuntuu, että yks tosi merkittävä, mitä mä YAMK:sta sain oli semmonen et hei, te oikeesti osaatte nyt tämmösiä ajankohtaisia asioita, te opiskelette tärkeitä aiheita, tutustutte uuteen tutkimukseen ja julkaisuihin. Että te oikeesti osaatte. Että ootte nyt asiantuntijoita tässä rajatussa aiheessa, niin mä sain siitä tosi paljon rohkeutta, että musta tuntuu että mä oon ihan erilainen verrattuna ennen opintoja, niin kuin siltä näkökulmalta et miten mä kerron vaikka mun osaamisesta, niin mä kokisin että se on tosi tärkeä kyvykkyys.

[00:14:04] – Mari Virtanen
Haluatko Outi tähän perään puhua kyvykkyysuskosta vai Thomlinsonin pääomamallista?

[00:14:11] – Outi Pyrhönen
Joo Mari toi mitä sä äsken sanoit niin jotenkin kytken että se on korkeakoulutuksen tarkoituskin, vahvistaa myös sitä uskoa omaan osaamiseen eli sellaista kyvykkyys- ja pystyvyysuskoa. Ja toisaalta koko niiden opintojen ajan mahdollistaa sen näkeminen siellä erilaisten tehtävien ja tämmösten vaikka kehittämisprojektien yhteydessä jotenkin tunnistaa sitä, että syntyy jotain sellaista osaamista, jolla on merkitystä ja jolla mä voin mennä eteenpäin. Että kuulostaa tosi hyvältä ja hirveen tärkeältä, että kyllä mäkin kyvykkyyksien kytken vahvasti sen uskon, mutta myös semmonen mikä ei tullut tässä vielä sanotetuksi, niin siellä taustalla varmaan kyvykkyyksissä on jotakin hyvinvointitekijöitäkin. Että semmonen osaaminen, omien rajojen ymmärtäminen ja arkisen hyvinvoinnin vaaliminen, että jos mä ajattelen opintojen aikaa, kyllähän se haastaa monesti hyvinvointia. Mutta voi myös olla, että siitä on hyötyä oppia rajaamaan, oppia käyttämään aikaa, pohtimaan omaa ajankäyttöä ja ja pohtimaan omien tavoitteiden tasoa esimerkiksi, niin niillä on kaikilla sitten taas yhteys hyvinvointiin, joka on sen kaiken tekemisen taustalla lopulta kuitenkin. Miten hyvin minä voin, niin sillä tavalla pystyn myös panostaa siihen mun työhön ja ottamaan uusia asioita haltuun ja oppimaan uutta. Pystyttekö tämmöseen ajatukseen liittymään?

[00:16:01] – Mari Alèn
Mä en ainakaan koe, että mä olisin asiantuntija ja mestari tossa hyvinvoinnissa ja siinä, että osaa rajata sitä ajankäyttöä ja hallita jotenkin sitä kokonaisuutta oman hyvinvoinnin kannalta. Mä koen, että noi YAMK-opinnot muutenkin varmasti tosi moni suorittaa työelämän ohessa, niin mä koin että siinä oli tosi paljon semmosta, että ei ehkä osannut niin hyvin sitä ajanhallintaa käyttää. Tuntu, että on koko ajan kiire, mutta toisaalta taas se on myös valmistanut mua työelämään, että kyllä niitä hyvinvoinnin rippeitä oli jäljellä vielä kun valmistui. Mutta mä en koe, että mä olisin tässä semmonen menestyjä ja osaaja. Se on ehkä itellä semmonen oppimisen paikka.

[00:16:59] – Outi Pyrhönen
Ehkä toi herättää mut miettimään sitä, että ehkä siinä ei voikaan olla valmis. Että ehkä se onkin sitä sen tunnistamista, että on asioita joihin ei voi vaikuttaa, et kuinka paljon on tehtäviä tai mitkä on vaikka tehtävien dead linet ja sama koskee työelämää, niihin ei välttämättä voi vaikuttaa, mut siihen voi vaikuttaa miten siihen asiaan suhtautuu, minkälaisen painoarvoa sille antaa ja tunnistaako itsestään niitä levon ja muun hyvinvoinnin tarpeita. Et voi olla ettei voikaan kaikin puolin hallita ja sitä joutuu koko ajan punnitsemaan siellä arjessa. Myös valmistumisen jälkeen ja opintojen aikana.

[00:17:39] – Mari Virtanen
Mut ehkä toi kiertyy takaisin siihen kun sä nostit aikaisemmin jo esille sen itsensä johtamisen, että se itsensä johtaminen onkin osa sitä kyvykkyyttä ja sitä kokonaiskyvykkyyttä. Niin toi että joo no me ollaan joissain asioissa valmiimpia kuin joissain toisissa ja sit jotkut on niitä kehittymisen kohteita ja tiedostettuja juttuja missä pitää olla ehkä vähän tarkempana. Haluatko Julia tähän jatkaa?

[00:18:05) – julia Hiidenvesi

Joo mä palaisin vielä tohon hyvinvointiteemaan jotenkin sitä kautta, että toisaalta yhtä lailla opiskelu ja uuden uran ja uusien taitojen oppiminen voi lisätä hyvinvointia. Vaikka tottakai työn ohella opiskelu on ajallisesti hankalaa välillä. Mutta toisaalta voi tuottaa paljonkin hyvinvointia sitä kautta, että oppii uutta ja pääsee innostavien aiheiden pariin ja toisaalta tavallaan menee kohti sitä sellaista omaa unelmaansa tai sitä omaa urasuunnitelmaa. Ja silleen ajattelisin että se voi olla myös hyvinvointitekijä.

[00:18:46] – Mari Virtanen
Ja mä kuulen näissä teidän kaikissa puheenvuoroissa jotenkin sitä, siihen kyvykkäänä uudistuvassa työelämässä, sellaista ajatusta, että et se on sitä kun motivoitumista uudenlaisiin tehtäviin. Se on jonkunlaista asennetta sitä uutta kohtaan. Se on ehkä sellasta loputonta uteliaisuutta, mitä itse pidän äärimmäisen tärkeänä kaikessa tekemisessä, että kun uteliaasti tutkii ja aistia, hämmästelee niin sitten varmasti oppiikin jotain uutta.

Ja ehkä siihen liittyen, niin nyt teiltä Mari ja Aino, erityisesti työelämänäkökulmasta haluisin sitä kysyy, että näkyykö tämä tämmönen uteliaisuus uuden oppimisen, jatkuvaan oppimisen käytänne siellä työelämässä missä te toimitte vai näkyykö siellä ehkä jotkut perinteiset mallit vielä?

[00:19:45]- Mari Alèn
Joo no siis mun kokemuksen mukaa ehottomasti näkyy se, että että koko ajan opitaan uutta. Se on niinku must. Tuntuu et se on sekä niin kuin työnantajan puolelta semmonen ajattelumalli, että kehitetään ja opitaan uutta. Mutta sitten se on myös mun oma henkilökohtainen asenne myös siihen, että jos mä lähen tekemään jotain työtehtävää niin kyllä mä aina opettelen lisää ja opin lisää, että kyllä se on mun mielestä ehottomasti niin päin että enemmän opitaan ja kehitytään kuin että olisi semmosta perinteistä ja aina samalla kaavalla.

[00:20:27]- Mari Virtanen

Mites Aino, onko samanlainen kokemus vai perinteisempi malli?

[00:20:29] – Aino Nasturica
Mä ehkä koen kuitenkin tällä hetkellä, että kun mä oon ihan kliinisessä sairaalan päivystystyössä, että tällä hetkellä se kuormitus siellä kentällä on sen verran kovaa. Että riittää se henkilöstö ja että se henkilöstö jaksaa siellä päivittäin ja pystyy suoriutumaan niistä annetuista työtehtävistä, niin mä luulen ja koen ehkä enemmänkin niin, että nyt ollaan siinä pisteessä, että ihmiset tekee tahallaan sen mitä on pakko tehdä ja sit semmonen innovointi ja semmonen, että hei tehdään tämä vielä paremmin ja miten me voitaisiin vielä vielä tehdä, kehittyä tai oppia uutta tai muuta, niin ihmisillä ei nyt riitä se jaksaminen ehkä siihen tässä hetkessä, että tää on ehkä mun kokemus tällä hetkellä.

[00:21:19] – Mari Virtanen
Mitäs Outi, haluatko tähän nostaa jonkun näkökulman?

[00:21:25] – Outi Pyrhönen
Marin ja Ainon puheenvuoro toi mulle sellaisen ajatuksen, että eihän kyvykkyys tokikaan ole pelkästään yksilön ominaisuus, vaan siihen vaikuttaa myös se ympäröivä yhteisö, se organisaatio, että niilläkin on vaikutusta siihen yksilön kyvykkyyteen ja sen tiimin kyvykkyyteen ja niin edelleen, että se ei ole pelkästään sitä, mitä minä teen ja minkälaisia ominaisuuksia ja tekoja itse teen omalla urallani, vaan se ympäristö tukee tai voi myös heikentää sitä kokemusta kyvykkyydestä ja toimintakykyä.

[00:22:04] – Mari Virtanen
No sähän Outi mahtavasti vedit nippuun tossa oikeestaan Marin ja Ainon puheenvuorot ja tunnelmat ja kokemukset siitä, että miten varmasti myös sen organisaation ja se vallitseva tilanne vaikuttaa ihan hirveesti. Että toihan on tunnetusti aika tehokas niinkun kehittämisen hidastaja, se että me selviydymme ja me hoidamme ne potilaat ja me teemme kaiken sen, minkä siinä hetkessä on pakko tehdä.

[00:22:35] – Mari Alèn

No just tähän sun kommenttiin liittyen niin mun mielestä toi mitä kuvasit ja mitä Ainokin kuvas ni se hyvin kuvaa sitä tarvetta kliinisille asiantuntijoille että kun sote -sektori on tämmönen että siel oikeesti kamppaillaan niitten resurssien ja ajankäytön kanssa ja siellä on semmoset työtehtävät mitkä ei sitten, että kun ollaan potilaiden terveyden kanssa tekemisissä niin tavallaan siihen keskitytään aina ensisijaisesti. Sen takia mun mielestä just tää YAMK -tutkinto vastaakin siihen tarpeeseen että pitäisi olla niitä henkilöitä joilla on se näkemys sieltä kenttätyöstä ja siitä ymmärrys siitä sote -sektorista ja olis aikaa ja resursseja just omassa työtehtävässä kehittää ja innovoida. Ni musta tää vastaa just tohon haasteeseen mitä täs kuvattiin.

[00:23:26.540] – Aino Nasturica
Joo ja mä komppaan nyt Maria tässä, nimenomaan pohdin tossa sitä, että juurikin tämä, että kun meillä on ne työntekijät, jotka hoitaa sen välttämättömimmän tarpeen potilaalle, sen hoidon tai näytteenoton tai kuvantamisen, ja sitten meillä on seuraava steppi tavallaan hallinnollinen puoli, että siellä tulee sitten osastonhoitajat ja apulaisosastonhoitajat, jotka hoitaa taas sellaisia asioita, mitkä ei myöskään voi jättää ikään kuin sivuun ja hoitaa tätä innovointia tai näitä kyvykkyyksiä mitä ollaan puhuttu. Että sit tavallaan meillä puuttuu siitä välistä nyt jotain ihmisiä selkeästi. Elikkä jos aattelen taas tälleen suppeasti kuvantamisen näkökulmasta, niin meillä on ne röntgenhoitajat ja esimiehet ja esimiesten esimiehet, mutta röntgenhoitajien ja esimiesten välissä ei oikeastaan olekkaan sellaisia ihmisiä, joilla olisi korkeakoulututkinto ja sitä kautta tietynlainen pätevyys ja sitten kuitenkin se vahva kliininen osaaminen sieltä kentältä, että tiedetään tasan tarkkaan, että mitkä ne on ne sudenkuopat siellä ja miten ne voitais välttää tai ainakin kaventaa. Ja jos ei muuta, niin kun hoitaa sitä puolta mihin näillä muilla ei ole aikaa.

[00:24:51] – Julia Hiidenvesi
Alumneilta kysyisin vielä Marilta ja Ainoalta, että näkyykö teidän mielestä työelämässä kohtia, joissa digikliinistä asiantuntijaa tarvittaisiin, mutta sitä rooli ei oo vielä tehtynä tai olemassa?Ja toisaalta, miten tätä voisi organisaatioissa käytännössä vahvemmin tukea? Onko ehdotuksia, ratkaisuja?

[00:25:13] – Aino Nasturica
Jos mä sanon vaikka tähän semmosen, että silloin kun kouluaikana kun oli aikaa nimenomaan paneutua muuhun, muihin näkökulmiin ja näin niin tein muun muassa potilastietojärjestelmän kanssa tämmösiä käyttötapauksia ja huomasin paljon sellasia niin sanottuja bugeja, mitä siellä on mitkä ei edistä esimerkiksi kirjaamista tai käytettävyyttä, joita voitaisiin muokata niin, että se olisi taas näppärämpi käyttää niille, jotka sitä käyttää. Niin mä koen, että näillä kliinisillä asiantuntijoilla on monta eri osa aluetta, että on paljon järjestelmiä, joita käytetään sairaalamaailmassa ihan jostain työvuorosuunnitteluohjelmista loman anomisiin, opiskeluitten anomisiin tai sisäiset intranetit. On potilastietojärjestelmiä, labrajärjestelmiä vaikka ja mitä erilaisia, on applikaatiosovelluksia, Kantaa ja muuta, kaikki me tiedetään, näitä on todella paljon. Niin nimenomaan digitaalisten palveluiden kliinisellä asiantuntijalla olisi siinä paikka olla niin kuin järjestelmien ja sen organisaation tavallaan välisissä, että se ois mahdollisimman mutkatonta, helppoa ja näppärää ja nopeaa ja tehokasta. Vai mitä mieltä on muut?

[00:26:31] – Mari Alèn
Joo, tohon ensin tähän Ainon kysymykseen. Niin siis ehottomasti mä nään myös ton, että kun on otettu paljon eri tietojärjestelmiä käyttöön esimerkiks eli kaikkea tämmöstä mikä liittyy digitaalisiin palveluihin, ni kyllä mä nään sen kliinisen asiantuntijan roolin myös siltä näkökannalta, että eihän digipalvelut ole semmosia, että sä otat sen käyttöön ja se parantaa jotenki yhtäkkii kaikkea tuottavuutta ja tehokkuutta vaan se tarvii oikeesti niitä asiantuntijoita. Että jos miettii vaikka uuden tietojärjestelmän käyttöönottoa tai tai jonkun digitaalisen asiakaskanavan, niin kyllähän se tarvii että se toisi sen hyödyn niin ne semmoset asiantuntijat, jotka jalkauttaa sen sinne organisaatioon ja sinne prosesseihin. Niin mä nään tässä myös vähän tämmösen taloudellisen näkökulman, että toki mä nään et kliinisiä asiantuntijoita tarvitaan ihan sen osaamisen kannalta, mutta mä nään sille tosi ison arvon myös, että se oikeesti pystyisi esimerkiksi nyt hyvinvointialueelle siirryttäessä, kun on paljon kehitystyötä, niin se kliinisen asiantuntijan rooli eri työtehtävissä oikeesti myös sujuvoittaisi ja mahollisesti siitä tulis niitä resurssisäästöjä ja taloudellisia säästöjä. Et mä nään kyllä tosi laajasti kliinisellä asiantuntijoille tarvetta ja ihan jokaisessa yrityksessä jotka on soten kanssa tekemisissä.

[00:28:08] – Mari Virtanen
Ja tämä podcast -sarja mitä nyt ollaan teidän kanssa tekemässä, niin täähän on myös yksi tapa tuoda sitä työtä, niitä rooleja, työnkuvia, tarinoita näkyväksi. Ja tämä työhän ainakin täällä päässä tulee jatkumaan niin kauan kun sitä Sotedigi -osaamista tarvitaan, varmaan menee aika pitkään. Ja jotenkin jokainen me omalla työllämme ja omissa rooleissamme poraamme niitä uusia paikkoja, missä nää asiantuntijat voisivat olla avuksi. Ja jos otetaan tähän loppuun semmoinen ihan nopea, mä olen sellainen yhteen lauseeseen tiivistäjä ja pidän sellaisesta tavasta, niin otetaan loppuun sellainen kierros, että jos nostat yhden napakan asian tulevaisuuden tämän hetken kyvykkyksistä, mikä on sun mielestä tärkein, mitä siäl tulevaisuuden kehittyvässä työelämässä tarvitaan?

[00:29:06] – Mari Alén

No joo, mä käännän nyt kelkkani ihan täysin tästä jakson alkupäästä, kun mä sanoin et kyykkäys vois olla joku yks tietty osaaminen, niin nyt mä tiivistäisinkin kaiken tän keskustelun jälkeen et ehkä yks tärkein asia onkin se semmonen oppiminen, jatkuva oppiminen että se on ehkä sit kuitenkin tosi tärkeä kyvykkyys.

[00:29:32] – Julia Hiidenvesi

Mä edelleen tykkään tuosta Outin nostosta, siitä hyvinvoinnista ja ajattelisin, että uudistuvissa ympäristöissä on tosi tärkeetä, että ajattelu joustaa, on joustava mieli.

[00:29:48] – Mari Virtanen
Aino?

[00:29:50] – Aino Nasturica
Ehkä semmonen, että haluaa oppia uutta ja haluaa olla kehittämässä ja on se on myöskin sitten se ymmärrys siitä nykytilanteesta ja kokonaiskuva hallinnassa. Et ehkä se.

[00:30:06] – Outi Pyrhönen
Tässä tuli jo useampikin asia, minkä olisin yhtä hyvin voinut sanoa. Mut mä otan tähän tällaisen näkökulman, että tällaisessa uudistuvassa työelämässä ja tulevaisuudesta niin yksi keskeinen kyvykkyys on olla yhteydessä muihin sillä tavoin, että kuulee ja ymmärtää niitä tarpeita, mitä siellä tekevillä ihmisillä on, asiakkailla on ja jotenkin kyky käydä sitä vuoropuhelua on edelleen todella tärkeä. Vaikka sitten tarvitaan ihan toisenlaisiakin taitoja, niin liittyminen muihin. Siihen sisältyy kaikki vuorovaikutus ja muut asiat.

[00:30:49] – Mari Virtanen
Mullehan jäi tää viimeinen osa tästä, niin mulla oli tos osaaminen, motivaatio, kyky, halu, asenne ja mun mielestä ne vähän niin kuin kaikki tuli. Niin mä sanon tähän sit sen mun suosikin eli se uteliaisuus ja se utelias mieli.

Kiitos alumni Mari ja Aino tosi paljon, että olitte mukana! Kiitos digikliinisten opiskelija Julia ja lehtori Outi. Ja kiitos sulle joka kuuntelet. Toivottavasti sait uusia ajatuksia omien kyvykkyyksiesi ja tulevaisuuden kyvykkyyksien tarkastelemiseksi ja ehkä jonkinlaisten kehittämiskohteidenkin kirkastamiseksi. Ja lopuks voisit vielä pohtia, että mitä sinä tarvitset uudistuvassa työelämässä pärjätäksesi?

Tämä podcast sarja on ideoitu osana Asiantuntijana digitaalisissa toimintaympäristöissä- opintojaksoa ja tuotettu yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun alumnien, opiskelijoiden ja opettajien kesken. Juuri kuulemasi jakso on tämän sarjan viimeinen. Minä olen Mari, lehtori Virtanen ja tämä oli digikliinisiä uratarinoita.

[00:00:01] – Mari Virtanen
Tervetuloa Metropolia Ammattikorkeakoulun podcast-kanavan ja digikliinisten uratarinoiden pariin! Tässä jaksossa kuulemme alumniemme uratarinoita ja keskitymme erityisesti ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin. Jakson aihe jatkaa edellisen podin viestiä Sanna Vartevan ajatuksin: Mihin tällä YAMK-tiketillä oikeasti pääsee? Siitä keskustelemme tänään. Minä olen Mari lehtori Virtanen ja toimin sekä tämän sarjan houstina että tutkintovastaavana Metropolia Ammattikorkeakoulun ylemmän AMK tutkinnossa “digitaalisten palvelujen asiantuntija”, jota myös vierainamme olevat alumnit edustavat. Tämä on digikliinisiä uratarinoita. Tervetuloa mukaan!

Tänään me ollaan keskustelemassa alumnien Mari Alénin ja Aino Nasturican kanssa aiheesta “Mihin ylemmän AMKin lipulla pääsee?”. Minkälainen matkalippu on ylemmän AMKin todistus, tutkintosuorite? Lisäksi meillä on mukana digikliinisten opiskelija Hanna Jantunen ja lehtori ja uraohjaaja Outi Pyrhönen. Ja minä, meitsi, Mari lehtori Virtanen, houstaan tätä keskustelua tänään. Lähdetäänkö Hanna ensin tosta opiskelijanäkökulmasta liikkeelle ja niistä ajatuksista, että mihin tällä lipulla pääsee ja miten te sitä ajattelitte?

[00:01:33] – Hanna Jantunen
Lähdetään ihmeessä siitä liikkeelle! Tää on sellainen aihe, joka mua tosi paljon opiskelijana kiinnostaa. Nimenomaan mietityttää se, että minkälaisiin rooleihin tällä koulutuksella voi hakea, koska tää ei oo samalla lailla selkeä, kuin että vaikka sairaanhoitajaksi opiskellessa sä luultavasti haet sairaanhoitajan työpaikkaa sit valmistuttuasi, mutta tää ei tavallaan mee siihen samaan muottiin, koska aika harvassa työpaikkailmoituksessa lukee, että etsimme digikliinistä asiantuntijaa. Sen takia ihan tosi mielenkiintoista kuulla, että mitkä on ne vaihtoehdot ja tunnistetaanko sitä osaamista minkä tästä koulutuksesta saa. Tosi mielelläni nyt sit kuulisin Ainolta ja Marilta, että mikä se teidän reitti on ollu.

[00:02:17] – Mari Virtanen
Ja nyt kun mennään noihin reitteihin niin lähdetään Mari ja Aino liikkeelle siitä teidän taustasta lyhyesti, että mitä reittiä tulitte tähän ylemmän AMK tutkinto opiskelijaksi ja minkälainen tausta teillä on? Otetaan vaikka Mari ensin ja sitten Aino perään.

[00:02:38] – Mari Alén
Joo no minähän oon siis alunperin AMK sairaanhoitaja, Metropoliasta valmistunut, ja erikoistuin siellä perioperatiiviseen hoitotyöhön. Menin sitten anestesiahoitajaksi leikkaussali-, heräämö-, teho-osasto -linjalle ja siellä useamman vuoden ja sit jotenkin alkoi kiinnostaa enemmän teknologia ja digipalvelut ja kehittäminen. Tuntu siltä, että siellä sairaalamaailmassakin olin kiinnostunut aina hirveästi siitä teknologiasta mitä siel ympärillä oli, niin sitten mä hain töihin Digiklinikalle ja sielläkin sairaanhoitajan rooliin. Siellä pääsin saamaan semmosta kokemusta ihan niistä digipalveluista, että mitä ne voi olla. Ja siellä mä työskentelin semmosen 3-4 vuotta, vähän vaille neljä vuotta. Innostuin sitten, että mä haluisin opiskella vähän jotain tähän liittyvää ja näin sitte tän YAMK-tutkinnon mitä pystyis Metropoliassa vielä jatko-opiskelemaan. Se oli tavallaan se mun tausta, mistä mä lähdin opiskelemaan ja musta tuntuu, että se digikliininen opintolinja oli ihan täysin mulle siihen mun työkokemukseen nähden. Ja mähän itse asiassa sitte opiskellessani innostuin siis ihan sata lasissa vielä lisää ja mulle tää YAMK-tutkinto avasi sitten lisää opiskelumahdollisuuksia, eli mähän lähdin sekä työelämään tosi sen tyyliseen työpaikkaan mistä mä olin sen YAMK opinnäytetyönkin tehnyt. Mutta sitten mä hain vielä yliopistoon opiskelemaan lisää teknistä alaa ja kun mä hain ihan suoraan maisteriohjelmaan, niin siellä haastatteluissa ja hakemuksissa kyseltiin tosi paljon, et hei et sä oot opiskellut tämmöstä YAMK-tutkintoa, mikä käsittelee juurikin tämmöstä digitaalista kehittämistä, niin ne oli tosi kiinnostuneita siellä ja mä luulen että se oli yksi asia miksi mä pääsin jatko-opiskelemaan. Mutta edelleen vaikka mulla on tää toinenkin tutkinto niin esimerkiksi mun viimeisin työpaikka, mihin mä hain, niin työhaastattelussa kyseltiin hirveästi mun tästä YAMK-opinnäytetyöstä. Mähän tein opinnäytetyön uuden tietojärjestelmän onnistuneen käyttöönoton periaatteista ja tällä hetkellä mä työskentelenkin IT-firmassa palvelupäällikkönä ja nimenomaan tietojärjestelmän käyttöönottoprojekteilla projektipäällikkönä. Et se on ollu todella semmonen alusta mistä on päässy ponnahtaa ihan just sinne minne on halunnutkin. Semmonen ehkä lyhykäisyydessään mun uratarina.

[00:05:31] – Mari Virtanen
Ja Aino perään.

[00:05:32] – Aino Nasturica
Jes ja mun tausta on semmonen, että mä oon reilu kymmenen vuotta ollu röntgenhoitaja ja aikoinaan 2012 valmistunut Tampereen ammattikorkeasta ja oon työskennellyt eri paikoissa eri puolilla Suomea niin sädehoidon kuin diagnostiikan parissa päivystyksessä. Sitten hain tähän tutkintoon. Mun tarkoituksena oli päästä ihan uusille urille ja uusiin hommiin. Tuntui, että toi sairaalamaailma on tavallaan jo koluttu ja nähty ja halusin jotain ihan uutta ja ihan muuta. Nyt oon sitten viime keväänä valmistunut ja nyt oon edelleen tällä hetkellä mun vanhassa työpaikassa. Kovasti oon hakenut moniin eri tehtäviin ja en valitettavasti oo vielä onnistunut saamaan työpaikkaa, että olen kyllä useita hakemuksia tehnyt ja yhteen haastatteluun tällä hetkellä päässy. Mutta yrittänyttä ei laiteta, että kyllä edelleen jatkan hakemista ja yritän löytää sen oman paikkani sitte.

[00:06:36] – Hanna Jantunen
Saanko Aino kysyä tohon lisää, että kun sanoit että oot hakenu monta työpaikkaa ni miten on otettu vastaan tää tutkinto ja sen tuoma osaaminen?

[00:06:46] – Aino Nasturica
Joo, tosi hyvä kysymys, ja tosi huono vastaus varmaan tässä kohtaa, koska koska mä en oo siis päässyt tapaamaan näitä ihmisiä ja niitä yrityksiä mihin mä oon sen hakemukseni laittanut. Et mähän en tiedä herättääkö se heissä minkäänlaista reaktiota tai jos herättää, niin minkälainen se reaktio on. Ehkä se on herättänyt mussa jotain, ehkä kysymyksiä, ajatuksia, että tietääkö ne tai ymmärtääkö ne, että minkälainen ihminen tässä hakee. Vai näkeekö ne edelleen sieltä vaan sen röntgenhoitajan.

[00:07:20] – Mari Virtanen
Ja Mari jatkaa siihen.

[00:07:22] – Mari Alén
Joo mul tuli mieleen tohon mistä Aino puhuit, että mä taas oon valmistunut pikkasen aiemmin. Jos sä olit valmistunut tässä hiljattain ja hakenut useita työpaikkoja, niin kyl mä oon kokenut työhaastatteluissa, että on ollu ihan tosi paljon kiinnostusta, et hei mikäs koulutus tää on ja onpas just sopiva. Mä oon haaveillu tavallaan uranvaihdosta, mutta silleen, että en ihan täysin halua sote-sektorilta lähteä mutta mä haluan erilaisen työnkuvan, et olis enemmän sitä asiantuntijaroolia semmosesta digipalveluista ja teknologian ja kehittämisen näkökulmasta, mut mä en sieltä sote-sektorilta haluu lähtee pois. Sit mä oon hakenut sellaisiin työpaikkoihin, jotka on siellä sote-sektorilla, mutta enemmän semmosta diginäkökulmaa työtehtäviini. Siellä on ollu ihan tosi paljon kiinnostusta tosta koulutuksesta ja itse asiassa ehkä vähän semmonen hauskakin esimerkki, että tällä hetkellä kun mä oon IT-firmassa töissä, niin mä oon ollu siellä nyt pikkasen yli vuoden. Yks meidän johtoryhmästä tuli just vähä aika sit kysyy, että mitä ihmettä, et ooksä sairaanhoitaja, et mä en jotenkin ajatellut että sä oot sairaanhoitaja. Mä oon kokenut sen just toisinpäin että on nähty tosi vahvasti se, et hei täällä on tämmöstä digitaalista osaamista.

[00:08:44] – Mari Virtanen
Ole hyvä vaan Outi, sä voit jatkaa tuohon Marin puheenvuoroon hyvin.

[00:08:53.730] – Outi Pyrhönen
Marin puheenvuorosta jäin pohtimaan tällasta, että onkohan sillä tekemistä sun taustan kiinnostavana näkymisen kanssa, että sä oot osannut jotenkin hyvin sanoittaa sitä, että mikä sulle on tärkeää ja merkityksellistä? Ja häivyttämään sitä jotenkin itsestään selvää taustaa. Mikä merkitys sun näkökulmasta on sillä, että sä oot sanoittanut sen nimenomaan sen digitaalisten palveluiden kehittämisen esimerkiksi tärkeäksi sulle itselle? Kiinnostaisi kuulla vähän enemmänkin.

[00:09:24] – Mari Alén
Joo, toi oli hyvä kysymys. Mä ihan aloin miettii, että mä muistan silloin, kun oli sairaanhoitajan työssä ja aloitti noi YAMK-opinnot, ni musta tuntuu et oli niin semmonen et “no minä nyt oon tämmönen pieni hoitaja vaan ja ei tässä mitään”. Varmaan tosi moni samaistuu siihen. Musta tuntuu jotenkin että niitten YAMK-opintojen aikana oppi vähän just sanoittamaan sitä, et mitä on oppinu ja mistä on kiinnostunut. Et kyl musta tuntuu, että siihenkin on saanut opintojen kautta jonkunlaista rohkaisua. Et nykyään jos mä oon jossain tapahtumassa puhumassa tai oon jossain haastattelussa, ni kyl mä lähen siitä, et mä kerron oikeesti et mitä on siellä koulussa oppinu ja mitä on päässyt työelämässä tekemään ja mistä on kiinnostunut. Et se kiinnostuminen tai se kiinnostus tätä alaa kohtaan on niin vahva, ni kyllä mä luulen, että sillä on merkitystä. Mut kyllä mä painottaisin sitä, että kyllä mä ainakin opin noiden YAMK-opintojen aikana myös kuvaamaan sitä osaamista ja oppimista. Ennen just oli vähän semmonen “No, ei mun taustassa tässä mitään, että olen vain hoitaja”, ni musta tuntuu, että näitten opintojen kautta osas oikeesti alkaa kertoa, et hei osaakin tämmösiä erilaisia asioita. Kyl mä koen että siitä on ollu hyötyy.

[00:10:55] – Mari Virtanen
Ihan mahtavaa! Me ollaan tässä tän sarjan aikana eri näkökulmista mietitty alumneja, jotka meidän kanssa haluamme tänne tulevan ja keitä halutaan taas jututtaa. Niin nythän te, Aino ja Mari, niin te ootte saman asian äärellä, niin kuin jollain tavalla ehkä vähän eri vaiheissa vielä. Ja mä mietin tota Ainon, sitä sun, et mä tiedän että sä oot hakenut siis tosi, tosi paljon ja monenlaisia tehtäviä. Niin minkälaisia tehtäviä, että onko siellä sellaisia digikliinisen asiantuntijuuden selkeitä paikkoja, johon se sun osaaminen kohdistuu. Tai koetko, että on?

[00:11:40] – Aino Nasturica
Kyllä mä koen, että ne on nimenomaan sellaisia tehtäviä, missä mun molemmilla taustoilla ois ihan todella potentiaalinen hyöty. Plus se, että minkälainen mä oon ihmisenä, persoonana. Ja ne on ollut siis sote-sektorilla. Jotkut on ollu tämmösiä konsulttitehtäviä, jotka on ollu nimenomaan tämmösessä niinkun, mitäköhän siel on ollu näitä tehtäviä, että otetaan vaikka joku uusi järjestelmä käyttöön ja pitää olla sitä kouluttamassa. Ja sitten taas jotkut tehtävät on ollu ihan sovellusasiantuntijan paikkoja mitkä koen että ne ois ollu äärimmäisen hyviä, että on se kliininen kokemus ja ymmärtää sitä puolta. Sit on ollu ihan nykyisestäkin työpaikasta niin kun sovelluspuolelle oon paljo hakenu. Että näin.

[00:12:29] – Hanna Jantunen
Ihana kuulla miten teillä on molemmilla selvästi ollu semmonen tosi aktiivinen ote tähän uuden etsimiseen. Niinku tietysti pitää ollakin, mutta just tällai opiskelijanäkökulmasta mua aina mietityttää semmonen niinkun sattuman osuus tässä kaikessa. Et tietenkin aina voi tulla mitä tahansa sattumia, mut et musta on ihana kuulla, että ootte molemmat selvästi tienneet mitä te haluatte ja te pyritte aktiivisesti sitä kohti.

[00:12:56] – Outi Pyrhönen
Tuo sattumanäkökulma olikin sillä tavalla kiinnostava, että paitsi että tarttua sattumiin, ni mä aattelin, että se edellyttää jotenkin sellaista joustavuutta ja kykyä jo vähän ennakoidakin niitä hyviä sattumia. Saatteko kiinni? Että niitä kuitenkin tarjoutuu meidän jokaisen polulle, mutta se vaatii sitä, et pystyy sanoittamaan sen oman osaamisen ja ehkä näkemään itsensä siinä sattuman tarjoamassa tehtävässä. Sekin edellyttää sitä, että uskoo omiin kykyihin. Et Ainon puheesta haluisin vielä ehkä kommentoida sitä, että tällainen ensimmäisen tehtävän saaminen uuden tutkinnon jälkeen, kun on siirtymässä toisentyyppisiin työtehtäviin asiantuntijapolulle, niin kyllähän se ensimmäisen tehtävän saaminen varmaankin on se ehkä haastavin kohta. Et vaatii paljon sitä luottamusta omaan osaamiseen ja pystyvyyteen ja toisaalta sitte myös sinnikkyyttä, ettei lannistu vaikka ensimmäisellä kerralla ei onnistu eikä tokalla. Ja voi joutuu aika montakin paikkaa hakemaan, että myös siinä hakemisessa harjaantuu.

[00:14:09] – Aino Nasturica
Ja itseasias tohon hakemiseen täytyy vielä sanoa sellainenkin näkökulma, että se, mikä on yllättänyt mua tosi paljon, on että jos mä katson esimerkiksi avoimia työpaikkoja vaikka röntgenhoitajalle ja sit mä koen, että oi vitsi, että toi ois kiva työpaikka, että tonne mä haen, niin mitä mä oon tässä reilun kymmenen vuoden aikana kattonut ja kuulostellut, että paljonko niitä hakijoita on per tehtävä. Saattaa olla, että niitä hakijoita on niin kuin yhdestä ehkä ihan maksimi joku 15. Puhutaan tämmösistä tosi pienistä hakijamääristä. Nyt kun mä oon saanut aina vastineen näistä tehtävistä, mihin mä oon nyt uudelle uralle yrittänyt päästä, niin se on yllättänyt mut, että yleensä ne viestit alkaa näin että “Hei Aino, kiitos hakemuksestasi. Saimme hakemuksia runsaasti, 287 kappaletta, joista neljä pyysimme haastatteluun. Et ollut yksi heistä ja et tullut valituksi ja voit valittaa ja olla yhteydessä. Ja sit mä oon miettinyt, että kaikkiin näihin paikkoihin on ollu vähintään 100 hakijaa ja parhaimmillaan se 300-400 hakijaa siihen yhteen paikkaan, niin jokainen varmasti joka tätäkin nyt kuuntelee ni ymmärtää, että silloin se, että se sattuma osuu, niin se on myös omalla tavallaan vähän kuin lottovoitto. Se on tosi pieni mahdollisuus tai pienempi mahdollisuus myöskin siinä otannassa kuin esimerkiksi vaikka röntgenhoitajana tälläkin hetkellä.

[00:15:47] – Mari Virtanen
Ota vaan Mari perään.

[00:15:48] – Mari Alén
Joo, mulle tuli mieleen, kun puhuttiin tästä ensimmäisen uuden alan työtehtävän saamisesta, niin en tiedä ootteko kokeillu, mut mä ainakin lähin silleen, että kun mä lähin opiskelee tätä YAMK-tutkintoa, niin mä yritin kaikkien kurssien kehittämistehtävät tehdä aina jotenkin töihin. Mä menin aina esihenkilölle silleen, et “moi, meillä on tämmönen kurssi. Ihan sairaan hyvää kehitysideaa olis meille töissä tämmönen asia, et mä voisin tutkia vähän tässä mun koulutyössä”. Sit joskus ne oli sillai et “joo, hei hienoa”, ja joskus ne oli sillai et “ei nyt ehi”. Mä tein silti aina ne koulutehtävät silleen, että niistä olis jotain hyötyä töihin, että mä tyrkytin niitä silleen “moi, tässä on sulle sähköpostilla tollanen, et mä tein tämmösen kehitystehtävän tämmösestä meijän tietystä prosessista”. Jotkut meni perille ja jotkut oli semmosia, et kuitattiin, että kiitos, et hieno homma. Ja tavallaan sitä kautta mä sain sitte mun ensimmäiset työtehtävät silleen, et mä en saanut ihan uutta työtehtävää, et ois saanut ylennyksen, mut jotain vastuualueita, et vastaa jostain tietyn prosessin kehittämisestä tai ihan jostain pienistä asioista. Silleen että sulla on joku nimetty vastuutehtävä, niin ne toi mulle sit semmosta, et ku mä aloin hakee oikeesti valmistumisen jälkeen työpaikkaa, niin mulla oli kertoa, että vaikkei mulla ollu semmosta mitenkään massiivista työkokemustaustaa tai hienoo CV:tä digikehittämisen osalta, ni mä pystyin kertomaan siitä mun kiinnostuksesta ja siitä et miten mä oon töissä hyödyntänyt noita opintoja ja miten mä oon tehnyt kursseilla erilaisia kehittämistehtäviä ja kertonut jotain esimerkkejä et miten joiltain kursseilta ne kehittämistehtävät on poikinut ihan et töissä on vaikka jotain prosessia vähän muokattu parempaan suuntaan. Niin tommoset pienet asiat mun mielestä auttaa, et sitä ehkä suosittelisin nyt tälläkin hetkellä opiskeleville, että kannattaa käyttää niitä ryhmätöitä ja kurssitehtäviä siitä näkökulmasta, että vähän miettii vaikka sitä omaa työpaikkaa, että miten tää istuis sinne. Mitä mä voisin kehittää? Jotain mikä liittyy mun mun konkreettiseen työnkuvaan? Se olis ehkä yks semmonen vinkki, minkä mä voisin antaa just, jos jännittää se ensimmäisen työpaikan saaminen.

[00:18:13] – Mari Virtanen
Toi oli Mari tosi hyvä nosto siitä, että jotenkin digikliinisen asiantuntijuuden ympärillä on jo ehkä vuosikausia käyty sitä keskustelua, että missä on sen digikliinisen asiantuntijan paikka? Missä on se hänen työtehtävänsä? Minkälainen se rooli on siellä kentällä oikeasti, että kun niitä paikkoja ei välttämättä ole? Et vähän sellainen reiän poraamisen meininki siinä, että aktiivisilla toimilla niitä paikkoja luodaan myöskin. Ja mä kuulin tossa Ainon aikaisemmassa puheenvuorossa myös sen, että jotain paikkoja on jo olemassa ja ne nousee avoimeen tarjontaan ja ne nousee työnhakijoiden tietoisuuteen, mutta väistämätöntähän on myös se, että se digikliinisen asiantuntijuuden tarve on varmasti siellä kentillä paljon suurempi mitä niitä paikkoja nyt tällä hetkellä on. Ja sit mä mietin tossa vielä et kun Hanna oot tässä opiskelijaroolissa, niin minkälaisia ajatuksia tämä keskustelu sinussa herättää, että mihin sillä tulevalla tiketillä pääsee vai joutuuko sillä lapulla kaivamaan?

[00:19:26] – Hanna Jantunen
Tää herättää mussa semmosia ajatuksia, että selvästi sillä omalla aktiivisuudella on tosi iso rooli tässä. Ja tää oli aivan ihana tää Marin vinkki, mä otan tän niin todellakin käyttöön! Mä oon nimittäin parissa tehtävässä vähän töistä kyselly, että oisko meillä käyttöä johonkin tämmöseen ja vastaus on ollu semmonen, että “ihan tosi kiva idea ja ihan mahtavaa ja tosi kiva, kysy sitä vaikka tolta henkilöltä”. Sit se henkilö ei ikinä vastaa mitään ja sit se on vähän jäänyt. Niin nyt tuli semmonen vähän niinku potku tässä, että nyt mä todellakin rupeen vaan tekemään, et mä en sit välttämättä niin paljo kyselekään, vaan et sit vaan niinku soveltamaan sinne ja oikeesti sillä omalla aktiivisuudella eteenpäin. Eihän sitä koskaan tiedä mitä asioita sitte tulevaisuudessa tulee eteen, mut et kun sillä varmasti voi itse vaikuttaa siihen sillä, että et oikeasti ottaa vähän ohjia omiin käsiin ja uskoo siihen omaan asiantuntijuuteensa ja osaa sitä sitten myös mainostaa. Siitä mä olisin oikeestaan halunnu vielä kysyäkin Marilta ja Ainolta, että mitä on teidän parhaat vinkit, että miten erottautua joukosta?

[00:20:31] – Aino Nasturica
Mä sanoisin näin, että kun mä oon ite miettinyt tota uuden ihmisen rekrytointia niinkun eri yrityksiin, niin ehkä enemmän kuin sitä osaamista tai kokemusta, niin mä koen, että pitää löytää oikea ihminen oikeaan tehtävään. Ja se, että huokuu siellä hakemuksessa ja niissä tapaamisissa se sun aito oma persoona ja se kiinnostus, niin se on tärkeetä myös sen osaamisen lisäksi. Ja kuitenkin asiat on sellasia ja tehtävät, että ne on mahdollista oppia ja ne kaikki tehtävät on opeteltavissa, et kunhan löytää vaan motivoituneen ja oikean tyypin siihen oikeeseen rooliin, ni silloinhan se ihminen loistaa siinä ja tekee tehokkaasti sitä työtä. Täytyy aina muistaa, että missä maailmantilanteessa tällä hetkellä eletään, että tää voi muuttua hyvinkin nopeasti tää tilanne. Ja kun tehdään yhteistyötä koulujen ja yritysten ja organisaatioiden välillä ja tullaan enemmän kuulluiksi tästä omastakin alasta ja tästä tutkinnosta, niin voi olla, että sitten ymmärretäänkin se et hei nää ihmisethän olis just niitä mitä me voitais hyödyntää näissä ja näissä tehtävissä. Et mä luulen, että nyt tää alku ehkä takkuaa sen takia, että myöskään siellä vastapuolella ei ole sitä tietotaitoa. Pitää osata rummuttaa riittävästi tätä omaa tärkeyttään myös siinä organisaatiossa tai yrityksessä.

[00:22:01] – Mari Virtanen
Ota vaan Mari jatko.

[00:22:04] – Mari Alén
Joo, toi oli hyvä kysymys, että miten niinku erottautuu. Oliks se kysymys, että miten erottautuu niin kuin työnhaussa niistä muista? Niin mä tässä ihan pohdin, et mitä mä oon, millä kulmalla mä oon aina edenny ja mikä on se asia, mitä mä oon työhaastatteluissa oikeesti kertonut, niin kyl mä ihan hirveesti oon mainostanut tai painottanut sitä mun sote-puolta, et en mä ole yrittänyt sitä ollenkaan piilotella. Päinvastoin, mä oon puhunut siitä, että mulla on oikeasti syvällinen ymmärrys sosiaali- ja terveyspalveluista. Et se kenttä on niin tuttu, et tavallaan jos miettii, että hakee nyt vähän enemmän digipuolelle tai it-puolelle, on se sitten konsulttitehtäviin, asiantuntijatehtäviin, mihin vaan mihin voi hakea tosi monella muullakin taustalla, teknisellä tai kaupallisella esimerkiksi, niin kyllä mä oon siellä mainostanut nimenomaan sitä, että siitä mun soteosaamisesta on hyötyä, että kun ne asiakkaat yleensä tämmösessä teknisemmässä tai digipuolen kehittämiskentällä, niin ne on yleensä niitä soteasiakkaita. Niin kyllä mä huomaan tälläkin hetkellä, kun mä oon tietojärjestelmä käyttöönottoprojekteilla, ni ihan erilailla mä keskustelen niitten asiakkaitten kanssa, ja ymmärrän, että kun otetaan joku tietojärjestelmä nimenomaan sinne kliiniselle kentälle käyttöön, niin mä ymmärrän ne tarpeet ja mä ymmärrän sitä kieltä mistä ne puhuu. Niin mä kyllä mainostan sitä mun sosiaali- ja terveyspuolen osaamista tosi paljon.

[00:23:47] – Mari Virtanen
Toi on tosi tärkeä. Siis mä tässä tutkintovastaavan roolissa aion kynsin ja hampain pitää kiinni just tästä yhdistelmästä, että se vahva kliininen asiantuntijuus, sote-osaaminen yhdistettynä digiin, niin se on todella arvokasta tänään ja tulevaisuudessa. Ja sit se mitä mä kuulin aikaisemmin Mari tossa sun puheenvuorossa ja sitten kuulin tän aikasemmin jo Tuija Huupposen esiin nostamana noissa aikaisemmissa podeissa oli se, että se opinnäytetyö on ollu merkittävän iso osa sitä matkalippua ja sitä mahdollisuutta työllistyä uuteen niinku Mari sullakin se oli.

[00:24:29] – Mari Alén
Joo kyllä ehdottomasti, että jos ei ole opinnäytetyön aihetta vielä valinnut, niin kyl se kannattaa. Mullakin meni itse asiassa opinnot vähän yli siihen kahteen vuoteen, ei kun olikse puolitoista vuotta tän opintokokonaisuuden olla. Mul meni se kahteen vuoteen osittain siitäkin syystä, että mä käytin tosi paljon aikaa siihen, mistä aiheesta mä teen sen opinnäytetyön. Et mä etsin sitä, en saanut sitä heti, sitä opinnäytetyö aihetta, mut kyl se on kannattanut. Sillä oli ihan todella iso merkitys mun esimerkiksi työllistymisen kannalta. Ja itse asiassa oliko viime vai toissa viikolla just oli uutisissakin siitä, että miten viranomaisten tietojärjestelmähankkeet on niin vaikeita ja miten ne epäonnistuu ja syö rahaa mm. just terveydenhuollon saralla. Mä silloinkin mietin, että niin et vitsi että osuikin niin hyvään aiheeseen tehdä se opinnäytetyö. Sitä mä korostaisin kyllä tosi paljon opiskelijoille, jotka on valitsemassa sitä aihetta, että kannattaa oikeesti käyttää siihen extra paljon resursseja, et miettii sitä aihetta. Ja niin varmasti siis jokainen opiskelija tekeekin, mutta musta tuntuu et mä jotenkin… No Mari Virtanen varmaan muistaa sen mun tuskastelun kun mä oikeasti mietin, että nyt tää on tärkeä juttu, että nyt mä valitsen semmosen aiheen ja se ainakin onnistui tosi hyvin.

[00:26:02] – Mari Virtanen
Kyllä muistan ja jaan kaikkien kaikkien teidän tuskan ja ylpeydellä kuuntelen tarinoitanne ja sitä mihin te olette jo päätyneet ja mihin olette menossa. Kiitos tosi paljon alumnit Mari ja Aino, digikliinisten opiskelija Hanna ja lehtori, uraohjaaja Outi, että olitte mukana tänään ja kiitos sulle joka kuuntelet. Toivottavasti sait uusia näkökulmia digikliinisen asiantuntijan työhön, tutkintoon ja niihin mahdollisuuksiin, mihin tällä pääsee. Tässä hetkessä aika lailla selvää on se, että tulevaisuuden työpaikkoja ei välttämättä ole olemassa, vaan ne luodaan tarvelähtöisesti ja aktiivisilla toimilla siihen kohtaan, missä se sopiva paikka on. Ja loppuun vielä ehkä sellainen ajatus, että jokainen meistä voi valita sen matkalippunsa ja määränpäänsä ja mennä aktiivisesti sitä kohden ja niin, että päämäärä ei ehkä ole tärkeää, vaan matka. Tämä podcast-sarja on ideoitu osana asiantuntijana digitaalisissa toimintaympäristöissä opintojaksoa ja tuotettu yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun alumnien, opiskelijoiden ja opettajien kesken. Minä olen Mari lehtori Virtanen ja tämä oli digikliinisiä uratarinoita.

[00:00:10] – Mari Virtanen
Tervetuloa Metropolia Ammattikorkeakoulun podcast-kanavan ja Digikliinisten uratarinoiden pariin! Tämä sarja on tarkoitettu just sulle, kliinisessä työssä sote -alalla oleville, sinne haluavalle, alanvaihtajille, digitaalisesti orientoituneille tai muuten vaan digikliinisestä asiantuntijuudesta tai meidän teemoista kiinnostuneille. Digikliinisten uratarinoiden podcast-sarjan tavoitteena on digikliinisen asiantuntijuuden ja työnkuvien näkyväksi tekeminen kaikilla organisaation tasoilla opiskelijasta hyvinvointialueiden johtoon saakka. Tämän sarjan tarkoituksena on tuottaa uutta tietoa tulevaisuuden terveydenhuollon ja tulevaisuuden terveydenhuollon kehittymisen tueksi.

Tässä jaksossa keskitymme alumniemme urapolkuihin erityisesti urasuunnittelun näkökulmasta. Mikä onkaan ollut jatkuvan oppimisen ja aktiivisen urasuunnittelun ansiota? Mikä puhtaasti sattuman aikaansaama? Sen kuulette seuraavaksi. Minä olen Mari lehtori Virtanen ja tämä on digikliinisiä uratarinoita.

Tässä jaksossa mukana ovat ylemmän ammattikorkeakoulun alumnit Sanna Varteva ja Tuija Huupponen ja digikliinisten opiskelijat Hanna ja Julia. Ja otetaan taas alkuun lyhyet esittelyt, vähän pidemmin voitte kuunnella niitä jo edellisistä jaksoista, mutta lyhyesti vielä tähän, että keitä ootte ja miksi tänään tässä.

[00:02:02] – Sanna Varteva
No moi kaikille! Eli mää olen Sanna Varteva, sovelluskouluttaja HUS tietohallinnosta, sovelluskoulutuspalveluista.

[00:02:10] – Tuija Huupponen
Hei vaan munkin puolesta! Mä oon Tuija Huupponen liiketalouden puolelta suun terveydenhuoltoon vaihtanut ja sittemmin tosiaan YAMKista valmistunut Metropoliasta.

[00:02:28] – Hanna Jantunen
Mä oon Hanna Jantunen opiskelija roolissa tässä tänään mukana. Taustaltani on alunperin sairaanhoitaja ja myöhemmin audionomiksi erikoistunut.

[00:02:37] – Julia Hiidenvesi
Julia Hiidenvesi, opiskelijana myös täällä digikliinisten YAMK-opinnoissa Metropoliassa ja päivätyössäni koordinoivana työterveyshoitajana.

[00:02:48] – Mari Virtanen
Ja minä Mari Virtanen digikliinisten tutkintovastaavaa ja yliopettaja, alun perin bioanalyytikko ja vedän tätä keskustelua tänään. Tota urasuunnittelu ja urapolut keskiössä tässä podissa, niin lähdetäänkö liikkeelle siitä ammatillisesta polusta? Ja siitä nykyisestä työnkuvasta, että mitkä ovat olleet ne uran merkittävimmät käännekohdat ja miten olette tulleet tähän. Missä olette tänään?

[00:03:29] – Sanna Varteva
Mulla ehkä tärkeimmät stepit on ollut se, että mä oon valmistunut aikoinaan 1999 siellä ihan vuoden lopussa, niin valmistuin Helsingin väliaikaisesta ammattikorkeakoulusta sairaanhoitajan amk-tutkintoon ja olin silloin ensimmäisten joukossa jotka saatiin se AMK-tutkintona toi sairaanhoitajan koulutus ja sen jälkeen 20 vuotta työskentelin sairaanhoitajana. Tein koko sen urani tonne lasten syöpäosastolle. Elikkä siellä sitten kerryttelin sitä sairaanhoitajan osaamista ja jossain kohtaa virisi sitten ajatus siinä sairaanhoitajan työtä tehdessä, että ehkä olis kiva nähdä vähän muutakin et oli tullut tehtyä sitä työtä siinä jo aika pitkään ja olin pari vuotta varmaan miettinyt, että lähtisin opiskelemaan lisää jotain ja en oikeesti löytänyt sitä mitä haluaisin opiskella. Kunnes silloin 2018 tuli ekan kerran tää digikliininen suuntautumislinja sinne Metropoliaan YAMK -puolelle ja aattelin että no ehkä toi ois nyt vastaus kaikkeen mitä oon toivonu ja hain sinne sitten opiskelemaan ja pääsin. Ja kun olin vuoden opiskellut niin työkaveri tuli vinkkaamaan mulle, että etsitään käyttöönottokouluttajia ja sanoi, että mun kannattaa ehdottomasti sinne hakea, että kokee että olisin hyvä siinä työssä ja sain sitten virkavapaata sitä varten sairaanhoitajan pestistäni ja olin sitten puolitoista vuotta siellä käyttöönottokouluttajana Apotti Oyssä. Ja kun siellä oli käyttöönotot tehty, niin hain sitte HUS tietohallintoon sovelluskouluttajaksi ja siellä ollu reilu pari vuotta töissä ja tällä hetkellä oon vakituisessa vakanssissa. Teen siellä nyt sovelluskouluttajana sitte töitä.

[00:05:32] – Tuija Huupponen
No munhan on hyvä jatkaa tästä, eli kun Sanna on vakituisessa vakanssissa, niin mä olen juuri irtisanoutunut ja minulla ei ole uutta työtä. Eli tästä mä voin nyt sit lähdetään rakentamaan ja kertomaan tätä mun urapolkuani. Alunperin oon siis valmistunut tradenomiksi. Ja sitten tein talous-, myynti- ja markkinointitehtäviä ulkomaisten aikakauslehtien parissa. Etenin siellä tuotepäälliköksi. Ja tulin siihen tulokseen, että kun olin pörssiyhtiössä ja kvartaalitaloutta elettiin aina liukuva 12 kuukautta ennustetta eteenpäin, edellisen kuukauden analysointi ja seuraavan kvartaalin tarkempi ennustaminen niin, ei nyt sitte ihan ihan ollu välttämättä siinä kohtaa se mun juttuni. Ja mihinkäs muuhun se sitten missään toisessa pörssiyhtiössä sitten edes vaihtuisi. Aloin miettimään, että mitä mä nyt sitten siinä vajaa kolmekymppisenä oikeesti haluan tehdä ja kävin vähä tämmöstä, olikohan se nyt silloisen TE-keskuksen tai jonkun tämmösen uravalmennusta Siellä oli joku ammatinvalintapsykologi oikeen tämmönen joku ilmainen palvelu oli. Kävin sellaisia keskusteluja ja sieltä löytyi sitten suun terveydenhuolto. Ja se vaikutti tosi tosi mielenkiintoiselta, tämä suuhygienistin ammatti. Mä hain sitten opiskelemaan Metropoliaan suuhygienistiksi ja pääsin ja jäin tuotepäällikön tehtävistä sitten opintovapaalle. Ja sain siihen pariin vuoteen runnottua ne opinnot sitten läpi ja kävikin niin onnellisesti, että paikka missä olin ollut harjoittelussa niin siellä vapautui sitten suuhygienistin paikka ja jäin sitten sinne töihin. Mutta tästä mun taustastani johtuen tai sen ansiosta, ni ajauduin sielläkin sitten yksityisellä hammaslääkäriasemalla sitten hallinnollisiin tehtäviin. Eli pääsin kuitenkin siellä jo sitten hyödyntämään tätä mun kaupallista taustaa. Mutta sain. Pääsin myös hyvin siihen suunterveydenhuollon imuun, että tein itse kliinistä työtä ja avustin hammaslääkäreitä erikoishammaslääkäreitä. Ja kuitenkin. No sit tuli pari perhevapaata kin siinä välissä ja näin. Sit aloin miettimään jälleen, että mitä mitä mä haluan tehdä. Mulla on menny tämmösessä suunnilleen 7 vuoden syklissä aina tämä oma oma urani ja tiesin että haluan jotenkin jatkokouluttautua hakea niinku jonkinlaisen leiman sille osaamiselle mitä mä tiesin että mulla kyllä jo on. Ja sitten tuli tämä. Tai olin toki tiennyt jo aikasemminkin tästä ylemmän AMKn mahdollisuudesta ja aloin niitä vaihtoehtoja sitten kartoittamaan ja työnantaja näytti vihreää valoa, että voin voin vähentää sitä työaikaa, että onnistuu opiskelut sitten työn ohessa.

Ja näitä kaikkia mulla on niinku edeltänyt jonkinlainen semmonen pysähtyminen siinä. Ehkä se on tullut tosiaan tän mun vuosi kiertoni mukaisesti. Tai en tiedä mistä se niin kuin johto on, mutta mä oon pysähtynyt miettimään, että mitä mä kun mitä mä haluan seuraavaksi tehdä. Ja jostain syystä mulla se on ollut nyt tähän asti aina se suunta se, että se on opintojen kautta eteenpäin kokonaan uudelle alalle tai sitten niinku uusiin tehtäviin. Koska se opiskelu on itselle niin mielekästä, niin niin mä oon sitä kautta halunnut lähteä, kun jotenkin laajemmalla tavalla sitten sitä omaa alan osaamista ja asiantuntijuutta eri tavalla viemään eteenpäin.

[00:09:44] – Mari Virtanen
Mä kuulin noissa molemmissa teijän tarinoissa sekä sellaista aktiivista urasuunnittelua ja sellasta tavoitteellista suuntautunutta et opintojen kautta. 7 vuoden sykleissä pyörii. Pyrin tavoittelemaan jotain uutta, kuulen sellaista aktiivista ja sitte toisaalta myös ehkä sellasta sattuman merkitystä. Ja se sattuma on tutkimusten mukaan aika merkittävä tekijä ihmisten uralla. Onko ootteko kokenut erityisiä sattumuksia siitä, että olette juuri tässä?

[00:10:22] – Tuija Huupponen
Tohon vaan just sanoisin sen et ku must tuntuu et oon aina ollu oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Eli eli tota nyt mulla tämä tietty sykli tuli sitten täyteen ja toki mulla on hyvin pitkä työmatka ollut ja kun on pienet lapset niin senkin puolesta nyt vaan joudun puhaltamaan pelin poikki ja irtisanoutumaan ja että etsin nyt sitten töitä. Niin niin, tää on ollu siinä mielessä hassua, että kun mä aloin tekemään CV:tä ja rakentamaan niinku sitä omaa omaa työhistoriaa, ni sekin, että se työnhaun opettelu, koska herranen aika, mä oon ollu viimeksi työhaastattelussa joskus yli kymmenen vuotta sitten pitkästi kun asioita on vaan tapahtunut. Mä olen avannut suuni oikeassa kohdassa oikeaan aikaan, niin sitten on. On tullut tullut niinku uusia mahdollisuuksia, että et kyllä on niinku suuri suuri merkitys sitte tällaisillakin. Mut että tottakai siitä omasta aktiivisuudesta sitte kaikki lähtee.

[00:11:34] – Sanna Varteva
Joo kyl mäki koen, että sattumalla on ollu jotenkin isoki merkitys, että itellä jotenki oli niinku ehkä tähdet just oikeeseen aikaan jossain suosiollisessa rivissä, että kun oli jo vuosia miettinyt jotain muutosta ja kaivannu jotain uutta niin miten sattui tulemaan, että just sillon selailin jotain opiskelumahdollisuuksia kun löysin sitten noi YAMK kliinisen niinku, tai digikliinisen asiantuntijan, sen linjan ja miten sattuu tulemaan siitä vuoden päästä tollaset työtehtävät missä tiesin että pystyisin hyödyntämään niitä opintojakin niinku osittain, että kyllä siinä on ollu aika paljon semmosta niinku hyvää tuuria itsellä, että tähteet on ollu tosissaan suosiollisessa asemassa, että kun olin itse valmis siihen muutokseen niin jostain rupes yhtäkkiä tulemaan niitä ehkä sinne omalle uudelle uralle johdattavia mahdollisuuksia mihin pystyi tarttumaan.

[00:12:30] – Mari Virtanen
Jo toi jo se, että ehkä on kuin avoimena sille tilanteelle. Ja mä tota tossa Tuija sanoa et oon ollu vaan niin oikeassa paikassa oikeeseen aikaan totaalisesti ymmärrämme mistä puhut. Elämässä on ollut paljon sattumuksia, hyviä sattumuksia. Mut sit mä ehkä vielä niinku mietin sitä et et oon kuitenkin malttia odottaa sitä oikeaa hetkeä et sä oot matkalla jonnekin, saat menossa jonnekin, sä kun aktiivisesti omilla toimilla vaikka kartutat kyvykkyyksiä ja opiskelet lisää ja saat menossa jonnekin, sä et oo varma mihin. Ja sitte se sattuma ja oikeet tähden asennot auttaa sua sen loppumatkan.

[00:13:24] – Julia Hiidenvesi
Miten tota, Sanna ja Tuija. Mitkä asiat teidän mielestä ollu merkityksellisiä? Mitä te ootte nimenomaan tästä YAMK koulutuksesta saanu ja?

[00:13:35] – Sanna Varteva

Opintojen myötä ehkä just itelle. Todella kuulostaa tähän aikaan nähden ehkä tyhmältä vastaukselta. Mutta siis ihan perus ATK-taitojen harjaantuminen vuosien jälkeen, eli kun aloitin YAMK- opinnot ja jouduin ostamaan itselleni läppärin mitä en siis ollut käyttänyt. En tiedä kuinka moneen vuosikymmeneen juurikaan tietokonetta yhtään mihinkään, niin ihan se, että opin käyttämään sitä tietokonetta ja siellä Teamsia ja Wordiä ja muuta tällaista ni se oli mulle jo sellanen niinkun iso tavallaan steppi sille, että mä rupesin miettimään, että jos mä pystyn tällä iällä oppimaan jotain uutta ja aloittaa opinnot ja pärjäämään eri näköisillä alustoilla, mitä kaikkee siinä ja opinnoissa tuli mukana, niin se loi mulle sellasta ehkä uskoa siihen, että näiden opintojen jälkeenkin mä pärjään jossain uusissa työtehtävissä. Eli mulla ainakin yksi tärkeimmistä mitä tarttisin noin pitkän uran jälkeen, kun olin ollut aina samassa työpaikassa samojen työkavereina kanssani, mun piti saada itselleni uskoa siihen, että mä selviydyn ensinnäkin niistä opinnoista ja sitten ehkä siitä uudesta tulevasta työtehtävästä, mistä en vielä silloin tietenkään tiennyt mikä se tulee olemaan, mutta sellainen oman niinkuin itsevarmuuden lisääntyminen oli mulle ehkä se, minkä mä tarttisin sinne alle, et mä uskalsin lähtee yrittää sit jotain muuta.

[00:15:06] – Tuija Huupponen
Ja kun mä mietin, että mitä niitä nyt konkreettisesti näistä opinnoista sitten tuli, niin yks ihan ihan niinku selkeesti tai ehkä niinku ylivoimaisesti tärkeimmäksi ite nostan niinku tän mun opinnäytetyön. Ja se oli niinku oikeestaan se mihin mä niinku eniten eniten panostinkin. Mä ajattelin jo alunperin, että se on sitten se mun käyntikortti kaikesta tästä, eli se edellä. Se edellä mä sitten niin kun markkinoin itseäni ja sitä omaa asiantuntijuutta ja se mitä mä siihen jouduin sitte tekemään eli kyllä niinku toi tk-menetelmien semmonen läpikäynti ja se se tuntemus sieltä, niin koen että siinä mä olen saanut hyvin paljo lisää semmoseen niinku näyttöön perustuvaan tutkimukseen ja tiedon hyödyntämisen siihen, siihen työkaluja ja. mut et muuten mä koen että tää tutkinto on niinku enemmänkin ollu sit vaan. Semmonen niinku vahvistus tai leima sille mun ammatillisen asiantuntijuuden tai sille osaamiselle mitä mulla jo oli. Et kun oli liiketalouden puolelta taustaa ja sitten sitten tota niin suun terveydenhuollosta, niin tässä mä sain ne nyt jotenkin nivottua yhteen jollain tapaa niin kun niiistä, niistä, niinku niistä yhdistettynä sitten vaan niinku tietyllä tavalla helposti. Mulla syntyi sitten tämä tämä tutkinto, mutta se opinnäytetyö on se se merkittävin mitä minä olen. Olen tästä nyt sitten kyllä saanut. En toki tiedä, että kun nyt puhutaan tästä urasuunnittelussa tässä jaksossa, niin niin, sehän on mulla nyt sitten ihan kesken. Joten mä tiedän mihin mä olen menossa. Ja toki tässä nyt loppupeleissä sit urasuunnittelun kannalta nyt ollut kuinka hyötyä, mutta mä uskon siihen, mä luotan siihen. Ja niin kuin Mari tossa sano, että tota pitää myös malttaa odottaa, niin nyt mä yritän sitten sitä, että mä maltan odottaa mitä sieltä, mitä sieltä mulle sitten löytyy. Olla kärsivällinen sen suhteen ja luottaa siihen, että tämä nyt kantaa.

[00:17:35] – Sanna Varteva
Ja mä ehkä mietin sitä, että itelläni varmaan sellaset suurimmat hyödyt mitä oon ollut tästä YAMK-tutkinnosta, ni on myös ollut sellainen ku jouduttiin tehtäviä tehdessä aika paljon harrastettiin erinäköistä tiedonkeruuta. Niin sellainen, että sä tavallaan opit miettimään asioita, ehkä kyseenalaistamaan asioita, myös hakemaan jollekin sun ajatuksille ehkä vahvistusta. Elikkä semmonen tiedonkeruun oppiminen kun on lisääntynyt, ni se on ehkä mahdollistanut sen, että nykyisissä työtehtävissä niin tykkään aika paljon kehittää sitä toimintaa. Ja sitten kun opintojen aikana myös kaikki tuotokset mitä siis kursseille tehtiin, nehän piti dokumentoida. Niin myös kun pystyy dokumentoimaan sitä omaa tekemistä, niin siitä on hyötyä siinä kun vedät jotain projekteja ihan ku työelämässä. Et kyl mä oon kokenut semmoisia tietyistä niinku perus ehkä asennemuutoksesta, uudenlaisista ajatuksista, halusta kehittää toimintaa. Niin ne on kaikki kyllä tullut niinkun näitten opintojen myötä itsellä. Ja sit myös ehkä semmonen taito toteuttaa näitä eri projekteja, että meillä ainakin sillon ni pysty suorittaa sen projektinjohdon pätevyyden osana näitä YAMK-opintoja ja ite sen sillon suoritin. Ja mun mielestä siit on ollut paljon hyötyy myös siitä kurssin niistä opeista, niin täs työelämässä.

[00:19:03] – Mari Virtanen
Ja mä kuulen sellasta niinkun innostumista, onnistumista, uudenlaisia mahdollisuuksia läpi niinku ton koko uraan oikeestaan et mistä ootte lähteneet ja mistä ootte tähän hetkeen tulleet? Niin tota mikä on käytännössä siinä työssä muuttunut? Nyt kun ajattelee vaikka sitä kliinistä uraa, kliinistä työtä ja nyt sitte tätä asiantuntija rooliaan, niin minkälaisia? Minkälaiset asiat on käytännössä muuttunut?

[00:19:35] – Sanna Varteva
Mä koen, että mulla on oikeestaan kaikki arkeen liittyvät asiat on muuttunu. Elikkä nyt kun tosissaan pystyy tekemään aika paljon etätyötä, pystyn itse suunnittelemaan kaikki koulutukseni. Siis aikataulutan itse kalenteriin. Pystyn miettimään missä kohtaa haluan pitää lomani. Eli kaikki sellainen mitä ei oo sairaanhoitajan työssä oikeastaan, ettei voin vaikuttaa niinkään paljon siihen omaan työpäivään, työviikkoon, lomiin. Nyt mä pystyin vaikuttamaan ihan kaikkeen, eli mulla on tosi paljon sellaista mahdollisuutta itse suunnitella ja aikatauluttaa sitä omaa työtä ja se on hyvin poikkeavaa siihen nähden, mitä oli silloin sairaanhoitajana työskennellessä.

[00:20:21] – Mari Virtanen
Ja sitten haluan nostaa vielä tähän. Tiedän, että meidän kuulijoita, meidän opiskelijoita ja muita kuulijoita kiinnostaa myös se, että onko palkkakehitykselle tapahtunut jotain?

[00:20:35] – Sanna Varteva
No jos nyt rehellisesti halutaan kertoa, ni todellaki on, että ihan eri alku numerolla alkaa kuukausipalkka kuin mitä on tota aikaisemmin alkanut. Että kyllä on tullut ihan hyvät tota palkanlisät tässä, että ei kyllä vastannu sairaanhoitajan palkka niitä nykyisiä tienestejä mitä tällä hetkellä tienaan.

[00:20:55] – Mari Virtanen
Joo ja toi on ehkä niinku riittävä taso mitä tässä halutaan ottaa esiin. Tota Tuija. Sulla on nyt vähän erilainen tilanne kuin sanalla muutto. Minkälaisia muutoksia ehkä käytännössä haluaisit tulevaan työhösi?

[00:21:15] – Tuija Huupponen
No mä aloin miettii ihan niinku, mihin Sannakin tossa tossa sanoi ja yhdyn ihan ihan niihin kaikkiin kaikkiin ajatuksiin. Ja just se, että pitää niinku pystyy luopuu niistä pienistä yksityiskohdista, joita se kliininen työ niinku sisältää. Tottakai ne on hyvä tuntee. On hyvä tuntea se koko prosessi, mut nyt niihin ei pidä enää jäädä kiinni siinä mielessä, että pitäis niinku vaikuttaa ihan niihin pienempiin yksityiskohtiin, vaan nähdä sitte sitä kokonaisuutta siinä mielessä niinku laajempana. Ja musta Hannu tuntuu tällä hetkellä et mä oon vähä niinku karkkikaupassa, että että mitähän sitä nyt sitten voi voi alkaa tekemään. Näin siis tämmösen kahden viikon työttömyyden jälkeen. Toki jos tämä nyt venyy johonki puoleen vuoteen ni voi olla et ohuesti sit harmittaa jossain kohtaa. Mutta tota kyl mulla on semmonen niinkun siis hyvä odottavainen fiilis siitä, että nyt tätä kaikkea mun työhistoriaa, et löytyy joku semmonen missä mä pääsen kaikkea tätä työhistoriaani yhdistämään, myös sitä kaupallista puolta. Eli kuitenkin mulla on vahvasti myös siellä se taloudellinen ja tietyllä tavalla niinku tehokkuusnäkökulma sitten kaikessa kaikessa. Niinku siinä kehittämisessä, että tohon palkkakehitys asiaan, niin tää mun aiempi tehtävä ties ku mulla oli siellä sitä liiketalouden osaamista, niin mä olin niinku sillä tavalla jo sitten varmaan niinku noussut askeleen siinä siinä palkkaluokassa, että että se, että nyt kun minä valmistuin YAMKista. Niin niin, mun kohdalla se ei tule vaikuttamaan niinku mitenkään suuresti sitte tossa palkkakehityksessä kuitenkaa.

[00:23:14] – Hanna Jantunen
Mä olisin halunnut kysyä Sannalta ja Tuijalta sellasta, että mikä teijän kokemus on miten hyvin työnantajat tunnistaa tämmöset yamK tutkinnot? Et tunnistaako sen semmoseks vahvaksi asiantuntija osaamiseksi vai joutuuko sitä selittelemään?

[00:23:29] – Sanna Varteva
No kyl mä oon ainakin itse kokenu, että kun oon hakenu jotain työtehtävää, mun mielestä on koettu sellaisena selkeänä etuna et mul on sanoa että mä oon yamk tutkinnon käyny ni kyl mä oon niinku itse on kokenut että siitä on ollu mulle hyötyä ja mun tälle uudelle uralle et en ihan satavarmalla voi sanoa, että olisinko tässä tilanteessa jos en olisi käynyt tätä tutkintoa.

[00:23:56] – Tuija Huupponen
Mä muistan sillon ite syksyllä kakskyt. Yks ku aloitti opinnot niin sillon oli opiskelijakavereiden kanssa juttua tai oliko siinä sitte alumneja mukana ja sillon jäi niinku semmonen fiilis että tuolla työmarkkinoilla niin tää AMK tutkinto ei olis vielä niin tunnettu. Mut nyt kun itse oon tässä lukemassa näitä avoimia avoimia työpaikkoja niin niin on kyl ihan erilainen fiilis, että että tuntuu että se todellakin jo tiedetään ja tunnetaan. Ja kyllä sitä arvostetaan ja ainakin itellä on semmonen fiilis, et varsinkin nyt nämä hyvinvointialueet ja siellä uutuudet muotoutuvat organisaatiot ja niin poispäin, niin se on semmosta osaamista mitä siellä kyllä arvostetaan. Ja toki sitte tuolla niinku muuallakin muuallakin yrityksissä. Että ku mä mietin nyt esimerkiks erilaisia digitaalisia palveluita. Monet firmat, jotka jotka erilaisiin välineistöjä tai laitteistoja kehittää niin se, että on sitä kliinistä osaamista kompetenssia sieltä. Ja sitten tämmöstä jatko opintoani. Kyl mulla on niinku se fiilis, että se on aika kovaa valuuttaa.

[00:25:07] – Mari Virtanen
Se on mahtavaa kuulla, koska mul on tietysti oman toimeni myötä myös samanlainen kokemus. Koko ajan paremmin tunnistetaan ja tunnustetaan korkeakoulututkinto EQF-7-tasolle, mikä vastaa samaa tasoa kuin tiedekorkeakoulujen maisteritutkinnot. Ja niiden oikeestaan kun vastakkain asetteleminen on jollain tavalla turhaa, koska profiilit ovat erilaiset ja mä oon tässä niinku teidän molempien uratarinoissa ja urapoluissa kuuluu myös sitä, että et se on semmonen niinkun kehittää ja orientoitunut tehtävä monesti. Mihin sitte näillä tutkinoilla päädytään, Ei niinkään perustutkimukseen tai tieteelliseen tutkimukseen tekijän rooli, vaan sellainen tutkimukselliseen kehittämiseen ja uuden tiedontuottajan rooli. Ja se on hyvää. Se on tota ammattikorkeakoulujen yksi perustehtävistä on aluekehitys ja aluevaikuttavuuden lisääminen. Ja ihan varmasti näillä tutkinoilla ja opinnäytteillä ja tehtävillä mitkä siihen liittyvät, ni on siihen jonkinlainen vaikutus.

Ja sitten me otetaan teidän uratarinoiden päätteeksi, urasuunnittelun päätteeksi vielä tulevaisuudensuunnitelmat. Eli tota jokaiselta teiltä sellainen villi kuvitelma, että missä olet vuonna 2030?

[00:26:37] – Tuija Huupponen
Mä oon täs miettiny, että ensinnäkin se työtehtävä mihin mä nyt seuraavaksi päädyn ni tulee aika paljo siitä suuntaa näyttämään. Mutta, mutta mä nyt kyllä vastaan, Marin innoittamana siihen, että mä olen toivottavasti tohtoriopinnoissa siinä vaiheessa eli jatkamassa jälleen.

[00:26:59] – Mari Virtanen
Seitsemän vuoden sykleissä mennään. Se on hyvä. Mites Sanna?

[00:27:06] – Sanna Varteva
No mä aattelin olla näin tylsä. Kyl mä nään itseni silloin edelleen Hus Tietohallinnossa jonkun näköisessä asiantuntija tehtävässä. En ihan vielä tiedä mikä se vois olla, mutta tiedän että siellä on paljon erinäköistä pestiä mitä voisi tehdä. Enköhän mä siellä nyt kokeile jotakin muutamaa duunia ja kattellaan sitten. Mutta kun mä en selkeesti oo ihan tollane 7 vuoden sykleissä menevät. Mä oon ehkä enemmänkin tällainen kahdenkymmenen vuoden sykleissä menemään, joten ehkä mä 2030 olen edelleen tietohallinnolla tyytyväisenä jonkunnäköisessä asiantuntijatehtävässä.

[00:27:41] – Hanna Jantunen
Mä taas sanoisin näin, että mä en tiedä yhtään. Mut se jos tässä yhteydessä ollenkaan huono asia, vaan se on sellainen, että tässä kohtaa kaikki vaihtoehdot on auki. Must voi tulla ihan mitä vaan. Tästä nyt pikkuhiljaa mennää opintoja päivä kerrallaan ja katotaan vähän et minkälainen. Minkälainen on sitte sattuman osuus tässä tulevaisuudessa vai löytyykö sit just tasan jotain tiettyä mut et kaikki on auki ja innolla odotan

[00:28:06] – Julia Hiidenvesi
Mä tota, mä jotenki koen et mä tavallaan tällä hetkellä teen työtä mikä kiinnostaa, työhyvinvointi, hyvinvoinnin edistämisen tehtävät et mun ehkä toiveena on et mä oon jonkinlaisessa kehittämisasiantuntijaroolissa, joka jotenki ehkä liittyy myös myös sitte työkykyjohtamisen kenttiin. Mut mä en kans haluu rajata sitä ihan hirveesti vaan. Tavallaan tää on ollu kiehtovaa aikaa tää opintojen alku ja oon huomannut kuinka paljon erilaisia vaihtoehtoja täs itseasiassa aukeaa et täytyy jäädä odottelemaan et mihin suunta tästä sitten vie.

[00:28:41] – Mari Virtanen
Mahtavaa! Mulla on siis sellainen ajatus, et mä ajattelin olla täällä, et mä oon löytänyt itseni tuohon opettajan identiteettiin vahvasti ja se rooli tuntuu luontevalta. Ja ehkä toi tieteellisen tutkimuksen dosentuuri voi olla 2030 vuodessa, mut se ei ole merkityksellinen tavoite vaan ehkä enemmänkin tää tässä roolissa kasvaminen ja edelleen kehittyminen. Et jotenki sekin on aika kiva tunne, että et on niinkun totaalisen oikeassa paikassa oikeeseen aikaan.
Kiitos teille tosi paljon alumnit Sanna ja Tuija. Digikliinisten ylemmän AMKin opiskelijat Hanna ja Julia. Ja kiitos sinulle, joka meitä edelleen kuuntelet. Toivottavasti sait uusia ajatuksia urasuunnitelmiesi tueksi ja taas vähän laajemman kuvan digikliinisen asiantuntijan arjesta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Muista, että sattuman lisäksi urakehityksesi on ihan varmasti myös omissa käsissäsi.

Tämä podcast-sarja on ideoitu osana Asiantuntijana digitaalisissa toimintaympäristöissä opintojaksoa ja tuotettu yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun alumnien, opiskelijoiden ja opettajien kesken. Minä olen Mari Lehtori Virtanen ja tämä oli Digikliinisiä uratarinoita.

[00:00:08] – Mari Virtanen
Tervetuloa Metropolia Ammattikorkeakoulun podcast kanavaan ja digikliinisten uratarinoiden pariin! Tässä sarjassa keskitymme digikliinisen asiantuntijuuden ja erilaisten työkuvien näkyväksi tekemiseen kaikilla organisaation tasoilla opiskelijasta hyvinvointialueiden johtoon. Sarjan tarkoituksena on tuottaa uutta tietoa erityisesti tulevaisuuden terveydenhuollon tarpeisiin ja kohderyhmänä ovat kliinisessä työssä sote-alalla olevat tai sinne haluavat alanvaihtajat, digitaalisesti orientoituneet ja muuten vaan digikliinisestä asiantuntijuudesta aina meidän aiheet teemoista kiinnostuneet. Tässä jaksossa pääset kuulemaan alumniemme uratarinoiden lisäksi ajatuksia työhyvinvoinnista ja hyvinvoinnista myös työn ulkopuolella. Mitkä tekijät haastavat keskustelijoidemme hyvinvointia ja miten he hyvinvointia tukevat? Voiko työhyvinvoinnin erottaa yleisestä hyvinvoinnista ja miten hyvinvoinnin ajatukset kytkeytyvät ihmisyyteen ja perustavan laatuisiin elämänarvoihin? Isojen asioiden äärellä tässäkin jaksossa ollaan. Minä olen Mari, lehtori Virtanen ja toimin sekä tämän sarjan houstina että tutkintovastaavana Metropolia Ammattikorkeakoulun ylemmän AMK tutkinnossa. Digitaalisten palvelujen kliininen asiantuntija, jota myös vieraanamme olevat alumnit edustavat. Tervetuloa mukaan! Ja nyt me jatketaan melkein samojen keskustelijoiden kanssa kuin edellisessä jaksossa. Eli nyt mukana ovat ylemmän ammattikorkeakoulun alumnit Sanna Varteva ja Tuija Huupponen, digikliinisten opiskelija Julia Hiidenvesi ja lehtori ja meidän uraohjaaja Outi Pyrhönen ja meitsi Mari Virtanen. Viime jakson alussa esittäydyttiin lyhyesti, niin otetaanko tähänkin ihan lyhkäiset? Jos joku ei sitä ensimmäisestä kuuntele, niin otetaan lyhkäiset esittelyt, keitä ja miksi täällä tänään?

[00:02:17] – Tuija Huupponen
Eli mä oon Tuija Huupponen suunterveydenhuollon puolelta. Aiempi tausta tuolla liiketaloudessa ja nytten 2023 keväällä valmistuin Metropoliasta ylemmästä AMK:sta.

[00:02:34] – Sanna Varteva
Sanna Varteva, sovelluskouluttaja, HUS- Tietohallinnosta sovelluskoulutuspalveluista ja mä oon valmistunut YAMK- opinnoista 2020.

[00:02:46] – Julia Hiidenvesi
Jes mä oon Julia Hiidenvesi. Mä päivätyössäni työskentelen koordinoivana työterveyshoitajana ja taustaa mulla on avosairaanhoidossa sairaan- ja terveydenhoitajana. Opiskelen digikliiniseksi asiantuntijaksi tällä hetkellä Metropoliassa.

[00:03:02] – Outi Pyrhönen
Ja Outi Pyrhönen, toimin lehtorina uraohjauksen parissa Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Taustani terveysalalla ja psykoterapeutti.

[00:03:13] – Mari Virtanen
Ja minä, Mari Virtanen, tutkintovastaava ja digikliinisten tutkinnon yliopettaja. Ja kun te lähditte tuolle valmistumislinjalle, niin mä lähen sille linjalle, et mä oon ollu Metropolias 14 vuotta. Ja nyt me ollaan täällä sen meitä varmasti kaikkia koskettavan teeman ympärillä kuin työhyvinvoiva asiantuntija. Ja hyvinvointi ylipäänsä. Ja mitä se teillä noin niin kuin asiantuntijaroolissa tarkoittaa? Mitä se hyvinvointi ja työhyvinvointi on?

[00:03:51] – Tuija Huupponen
Mulla tällä hetkellä siitä itsellä tulee ihan ensimmäisenä mieleen semmoset työtehtävät mitkä on mielenkiintoisia ja haastavia tai mitkä nyt kenellekin on sitten sopivia. Eli että on semmosta työn imua, että se vie siinä mukanaan ja tottakai et siinä itse tarvitsen siihen ympärille sitten semmosen samanhenkisen saman samalla lailla orientoituneen tiimin. Tai verkoston, jonka kanssa sitten pallotella ideoita ja sparrailla siinä.

[00:04.33] – Sanna Varteva
Mä allekirjoitan täysin mitä Tuija sanoa ja ehkä tohon lisäksi, mä oon miettinyt paljon sitä, että mä oon ainakin nykyisessä tehtävässä nauttinut ja tavallaan kokenut isoa voimaantumista siitä, että mulla on mahdollisuus tehdä töitä omalla persoonalla ja mä saan myöskin työyhteisössä hyödyntää omia vahvuuksia.

[00:04:56] – Mari Virtanen
Ja onks tos niinkuin tossa Sanna sun ajatuksessa myöskin ehkä jonkunlaista eroa siihen entiseen?

[00:05:04] – Sanna Varteva
Joo siis ehkä oon nyt kokenut, että kun oon asiantuntijatehtävissä mun työyhteisössä, niin aika paljon saan osallistua kaikennäköiseen kehittämistehtävään. Eli noi YAMK -opinnot anto mulle aika paljon sellasta itsevarmuutta ja rohkeutta siihen, että mä uskallan nykyään ideoida ja olla myös mukana toteuttamassa erilaisia kehittämisprojekteja siinä meidän työyhteisössä. Ja jotenkin sellanen, että kun sulle tulee idea ja sä esittelet sen muille ja muut lähtee työkaverit mukaan siihen, ja vielä esihenkilö tukee sitä sun, että sä saat tehdä siellä paljon kaikkea, niinku kokeilla kaikkea uudenlaista ja muuta ni se on mulle jotenki tosi tärkeetä. Ja se tuo mulle kyllä sellasta tosi paljon työhyvinvointia et mulla on mahdollisuus kehittää ja kokeilla kaikkee uutta ja olla mukana sellaisessa työyhteisön ehkä perustehtävänkin parantamisessa.
[00:06:07] – Tuija Huupponen
Itellä tässä vuosien varrella just se, mitkä ne omat tarpeet ja ne omat toiveet sen työn suhteen on, niin niiden tunnistaminen ei oo aina ollu välttämättä kovinkaan helppoa, et sen kans on joutunut töitä tekemään. Mutta nyt ainakin tällä hetkellä on itellä semmonen fiilis, että tietäis mitä haluaa, minkälaisen työpaikan haluaa. Lähinnä tarkoitan työpaikalla sitä että minkälainen sen fiiliksen, minkälainen sen työyhteisön pitää olla, että se tukee minua, minua työntekijänä, mun työhyvinvointia ja että se tukee mun ammattiidentiteettiä ja asiantuntijuutta.

Että se on semmonen asia minkä kanssa oon muutamankin kerran lyönyt päätä seinään, et oikeesti tunnistan, oppisin tunnistamaan sen, että mitä mä tarvitsen siltä yhteisöltä, yritykseltä, niiltä tehtäviltä, että mä oikeesti voisin hyvin ja jaksaisin siellä hyvin. Että kyllähän meillä jokaisella se on sitten omanlaistaan ja on omanlaisia työkaluja. Mutta että tämmösessä asiantuntijatyössä, niin pitää sitten löytääkin niitä, rohkeasti sit vaatiakin itselleen niitä asioita, että se oma työpanos, niinku jokaisen työpanos on kuitenkin tottakai arvokas sille yritykselle. Nyt viime vuosina on mun mielestä ilahduttava paljon tullutkin niitä tai kun kattoo noita työpaikkailmoituksia tai minkälaisia vastausviestejä niistä tulee ja näin, niin ainakin sen mielikuvan mitä niissä pyritään tuomaan on semmonen, että mehän pidämme työntekijöistä huolta. Että kyllä meistä varsinkin nyt tämän alan osaajista kilpaillaan.

[00:08:16] – Outi Pyrhönen
Täs välittyy must samankaltainen ajatus hyvinvoinnista mitä itsekin ajattelen, et se ei oo pelkästään jotain sellaista perinteistä terveys, toimintakyky, tän tyyppistä ajattelua, että nää on niitä hyvinvoinnin asioita. Tottakai nekin sinne kuuluu, mut se on jotain laajempaa. Siihen liittyy merkityksellisyys. Et voi tehdä itselle tärkeitä asioita, et voi ilmaista itseään ja toteuttaa itseään. Niitä asioita mitkä kokee tärkeäksi. Mut sit mä haluisin vielä omakohtaisesti lisätä kaks asiaa mitkä mä kytken asiantuntijahyvinvointiin. Toinen on hallinnan tunne, että on riittävä hallinnan tunne niistä asioista, mitä ympärillä on ja sitten toinen on vähän sukua tälle, ja se ois tasapaino. Et elämä, ei pelkästään se asiantuntijan työelämä vaan koko elämä, koko elämäntilanne tai elämän olosuhteet on riittävässä tasapainossa, jotta siellä ei oo liikaa jotakin kuormitusta kaikilla osa alueilla.

[00:09:23] – Mari Virtanen
Ja toihan on mahtava ajatus. Ite mietin tätä ihan samaa, ehkä tos jo kun tota kysymystä koitin jotenkin muotoilla, että minkälainen on työhyvinvointi versus ihmisen hyvinvointi ylipäänsä. Ja onks ne sellaisia asioita mitä voidaan jollain tavalla erottaa? Joissakin kohdis varmaan kyllä, joissakin kohdin taas ehkä ei. Sitten vielä tohon Tuijan ja Sannan kommenteihin liittyen jäin miettimään sitä, että onko se oma ajatus siitä työhyvinvoinnista myöskin muuttunut? Ehkä ton asiantuntijuuden myötä ja sen asiantuntijaroolin myötä. Että osaa odottaa ja osaa pyytää, osaa ehkä eri tavalla sanottaakin sitä, että miten mä haluan voida hyvin työssä.

[00:10:14] – Tuija Huupponen
Mä ajattelen just näin, että se hyvinvointi on yks ja sama kokonaisuus, että se työhyvinvoiva minä oon silloin, kun oon ylipäätään hyvinvoiva. Ja että mikä siinä nyt itellä esimerkiks nykyään merkitsee, niin nykyäänhän työnantajilla on paljon näitä erilaisia etuja, virikeseteleitä ja ja tällasta. Ne ei ehkä itselle ole se merkittävin asia siinä, että kuinka monella sadalla eurolla saa jotain hieronta- tai kulttuuriseteliä, vaan kyllä se koostuu siitä, että siinä työssä ja ylipäätään siinä omassa arjessa on hyvä olla 24/7 eikä sitten niin, että mä sillä kaks kertaa vuodessa sillä setelillä käyn sitte jossain kulttuuritapahtumassa ja muuten sitten kituutan olemaan, että kyllä se on semmonen tosi iso kokonaisuus.

[00:11:15) – Sanna Varteva

Ja mä oon ehkä kokenut tälleen asiantuntijatehtävässäni, mulla on kuitenkin aika paljon enemmän vapautta kuin mitä mulla oli aikoinaan sairaanhoitajan tehtävissä. Et on liukuva työaika ja on etätyömahdollisuus. Eli sellasia asioita mitkä jo valmiiks tukee mun työssä jaksamista ja mun työhyvinvointia. Mutta ehkä se on tavallaan uutta, että mulla on aika paljon enemmän vapautta kuin aiemmin, nini mun mielestä koen että mulla on enemmän mahdollisuuksia huolehtii omasta työhyvinvoinnista ja sen myötä mul on myöski tullut sellanen tunne, että mä oon myös aiempaa enemmän vastuussa siitä mun omasta jaksamisesta. Eli sit mä pyrin arjessa miettimään työpäivän aikana asioita mitkä tukee sitä mun jaksamista, koska mä koen tietyllä lailla että kun mulla on siihen mahdollisuus, niin on myös vastuu toimia sen mukaan.

[00:12:08.00] – Julia Hiidenvesi

Mä itse asiassa jäin tota kans miettimään, Tuijakin tais sanoa jotenkin et työhyvinvointii on myös se et löytyy hyvä flow siihen työhön ja jotenkin se hyvä työn tekemisen meininki. Mua on jotenki kiehtonut tää ilmiönä, et joskus sekin voi olla kuormittavaa, jos tavallaan se intensiivinen työskentely jatkuu hyvin pitkäkestoisesti ja sit unohtuu palautumistauot. Mut toi oli kiva kuulla Sanna että sä mietit noita ihan tolleen päivän keskellä ja tavallaan silleen sit huolehdit myös varmaan palautumisesta.

[00:12:42] – Sanna Varteva
Joo, mulla oli jossain kohtaa silloin kun olin sairaanhoitaja, niin huomasin että olin aika lähellä burnout:ia. Et oli semmonen hetki urani aikana että tiesin että nyt on pikkasen jotenkin stressiä liikaa ja en palaudu tarpeeksi. Ja ehkä silloin myös tiedostin niitä asioita mitkä oli mulla sellasia tekijöitä mitkä vaikutti, että mul oli tosi huono olla ja mulla kyllä näky se et ku mun oli huono olla töissä niin mulla on myös huono olla kotona ja ehkä sit kun on kokenut sellasen kokemuksen ja se oli aika itelle semmonen pysäyttävä, rankka ettäi tajus et nyt ei oma ehkä hyvinvointi ole nyt se mitä sen pitäis olla, niin nykyään kyllä yritän ihan tietoisesti välttää sellaisia asioita. Eli yritän tauottaa sitä omaa työtä ja oon pyrkinyt, oon siis luonteeltani ihan kauhea stressaaja. Ihan pikkuasioista saatan saada jäätävän stressin ja tavallaan nyt mä oon oppinut ymmärtämään ehkä itseäni siinä, että okei, se on mun tapa, mut mä oon yrittäny löytää tavallaan keinoja millä mä vältän sitä, että yritän vähentää itse sitä stressiä. Vaikka mä tiedän, että mä stressaan, mä en saa sitä ikinä pois. Niin mä oon kuitenkin löytänyt sellaisia tapoja millä mä pyrin katkasee sitä, että jotenki yritän koko aika tarkkailla itseäni ja ehkä just jos huomaan, että nyt rupee näyttää siltä että rupee lähtee vähän lapasesta homma, niin pysäytän sen ikäänkuin junan ja yritän ottaa sen stressin haltuun. Ja ihan joku yksinkertainen keino, niin jos huomaan että hakkaan päätä seinään jonkun asian kanssa töissä niin otan siihen vaikka kahvitauon ja lähden pihalle. Vartti ulkona, niin on jo rauhoittunut ja pystyn ehkä jatkamaan paremmin sitä työntekoa. Sen ei tarvi olla mikään iso asia vaan semmone et sä ite tiedät et missä vaiheessa sun kannattaa yrittää pysäyttää ne sun omat ikään kuin stressaavat ajatukset ja se kierre, ja aika pikku jutuilla saattaa saada ison hyödyn ja tavallaan sen lopputuloksen muutettua aivan erilaiseksi.

[00:14:49] – Mari Virtanen
Toi oli mun ihan kielen päällä tulos oleva kysymys juuri tossa kun kerroit, niin että miten, että onko heittää jotain hyviä konkreettisia ideoita että miten sä sitä katkaiset? Ja tossa toi kahvi ja ulos meneminen sitten nousikin esiin jo. Onks teillä muilla sellaisia että miten laitatte poikki, jos tuntuu että menee liian lujaa?

[00:15:12.] – Julia Hiidenvesi
Mä oon itseasiassa hurahtanu hengitysharjoituksiin ja mindfulness-harjoituksiin, mikä tietty on ehkä semmonen valtavirtahommakin, mutta jotenkin ihan yksinkertaisillakin lyhyillä hengitysharjoituksilla saa just ton stressin kierteen pysäytettyä ja elimistö hieman rauhoittuu. Ja se toisaalta on tosi kivaa, et sen voi tehdä oikeastaan missä vaan ja hyvin nopeesti niin se jotenki auttaa just monenlaisessa tilanteessa. Mut toi ulosmeno on kyl kans yks oma suosikki että jos aikaa on, ni lähtee pienelle kävelylle ni sit tekee hyvää.
[00:15:47] – Tuija Huupponen
Ja se on näitä itekki ku oon saanu etätyötä nyt sitten tehdä ni just näitä etuja, että kun on se mahdollisuus. Ensinnäkin tämmöisessä työssä, asiantuntijatyössä, niin sit voi jaksottaa ja suunnitella sitä työpäiväänsä eri tavalla, niin siihen saa suunniteltua sitten tai otettua aika usein sen tauon siinä kohtaa kun se sitä edellyttää. Mä oon ite kans pyrkinyt tekemään hengitysharjoituksia ja sitten mikä itselläni ainakin on, huomaan et mistä oli hyvin suurta apua, niin sitten oli jooga. Ja tota tämmösessä pienten lasten kanssa kun tätä arkea täällä pyörittää ja sitä vauhtia ja ääntä on ihan hirveesti, niin juuri tää etätyömahdollisuus on ollut itelle tosi merkittävä osa oman työhyvinvoinnin vuoksi, että kun aamulla saa lapset päiväkotiin, niin sitten on se oma pieni työmatka eli ulkoilu siinä että pääsee työpaikalle kotiin, silloin kun etänä tekee niin ja saa siinä sitten rauhassa aloittaa sen aamun, niin nää on tämmösiä tekijöitä mitä mä itse arvostan ja mitkä on mulle sitten työssä kuin työssä tärkeitä. Tottakai mä haluan nähdä, mä haluan työkavereita nähdä ja heidän kanssa jutustella, mutta on sitten kyllä niitä aamuja et mä arvostan sitä et mun ei tarvi istuakaan kahvipöydässä kenenkään kanssa. Vaan mä saan ihan yksin alottaa sen päiväni sitten siinä.

[00:17:30] – Outi Pyrhönen
Sä toit mun mielestä esille isona teemana itsetuntemuksen merkityksen. Et ku me ollaan erilaisia, et toista toista kuormittaa vaikka sosiaaliset tilanteet enemmän kuin toista, toista taas sitten toisenlaiset tehtävät. Että tuntee sitä omaa temperamenttia, reaktiotapoja ja niitä asioita, mitkä itseä kuormittaa ni sit on helpompi löytää niitä ihan konkreettisia keinoja. Ja itselle niihin erilaisiin tilanteisiin. Ja toinen mistä halusin jatkaa sun puheen perusteella oli se, että vaikka puhutaan paljon niistä omista keinoista, niin täysinhän tää ei oo yksilön asia, että myös siellä organisaatiossa voidaan tehdä asioita ja itsekin voi tehdä asioita, et liittyy muihin, jakaa ajatuksia ja tunteita ja kuulee muita. Et ei oo niinku yksin sen asian kanssa. Niin, mä aattelen et sekin vertaistuki ja tällainen yhdessäolo, niin se on hyvä vastavoima uupumiselle ja, ja antaa aineksia hyvinvointiin.

[00:18:39] – Sanne Varteva
Ja huomasin jossain kohtaa et niinkin yksinkertainen asia kuin oman työhuoneen sijoittelu on vaikuttanut mulla työhyvinvointiin. Et meillä oli jossain kohtaa sille, että oli makuuhuoneen reunassa mun työpiste. Eli aina kun heräsin ja menin nukkumaan niin näin sen tietokoneen ja aina jotenkin tuli joku työasia mieleen. Ja sitten kun sain ihan erillisen työhuoneen eli ei oo enää se läppäri ja ne näytöt siellä makkarissa niin mulla jotenkin loppu semmonen tietynlainen työstressi siihen et ne ei oo mulla kokoaika mielessä. Eli enemmänkin pystyn kun laitan työhuoneen oven kiinni päivän päätteeksi. Ne työasiat jää sinne huoneeseen ja kun aamulla palaan takaisin, ne odottaa siellä. Et mulla ihan näinkin yksinkertainen asia niin sillä oli aika iso merkitys.

[00:19:28] – Mari Virtanen
Ja monestihan ne voi olla aika pieniä, siis itse käytän sellaista tekniikkaa, siis aikaisemmin olen käyttänyt sellaista tekniikkaa, että kone on aina auki ja olen vähän niinku 24/5 tavattavissa. Nykyään suljen sen koneen ja sitten mul on siis älyvihko johon mä voin kirjottaa ne mieleen tulleet asiat illan ja yön aikana avaamatta sitä konetta ja sit ne on aamulla valmiina odottamassa mua siel koneella asiat. Niin pienillä asioilla on ihan todella suuri vaikutus. Mut hei, mä haluan mennä vielä sori vähän taakse tohon Outin kommenttini siitä, että ehkä se on myös organisaation vastuulla jollain tavalla. Tos aikasemmassa keskustelussa nousi esiin myös toi että se ei ole, työhyvinvointi ei ole passiivinen asia vaan se on semmonen aktiivinen asia, jota kohti me kaikki jollain tavalla pyrimme. Yksilöinä pyrimme. Ja sitte kuulen tässä, että asiantuntijan rooli mahdollistaa oman hyvinvoinnin huomioimisen ehkä paremmin kuin joku kliinisen työn rooli mitä ootte aikaisemmin koittaneet, niin kun on vaikka tehty tutkimuksia noista että miten ihmiset sote-puolella hyvinvoivat työssä, niin aika paljon siellä on sellaista kuin työyhteisön sujuvuuteen, päätöksenteon oikeudenmukaisuuteen, valmentavaan johtajuuteen liittyviä asioita, jotka vaikuttavat työntekijöiden työhyvinvointiin ja on kuitenkin sellaisia asioita, mitkä eivät ole välttämättä meidän omissa käsissämme. Niin miten sitä ja onko siinä sellaista epäsuhtaa, että me pinnistellään sen oman hyvinvointimme vuoksi ja sitte se organisaation rooli on ehkä vähän toisenlainen?

[00:21:14] – Sanna Varteva
No kyl mä koen ainakin, että just kun työkavereita ei esimerkiks voi itse valita. Niin on mulla ainakin käynyt todella hyvä tuuri siinä, että mulla on siis aivan uskomattoman ihanat työkaverit. Ja vielä niin, että kun ollaan siirretty tähän meidän nykyiseen työtehtävään, niin nää kaverit kenen kaa mä tällä hetkellä teen töitä eli pääsääntöisesti koulutan kaikkia mun säännöllisiä koulutuksia, niin mä tunnen ne kaikki jo parin vuoden takaa. Eli mä ikään kuin kavereiden kanssa tässä päivät pitkät teen töitä, niin onhan se helppoa. Mutta kyllä mä koen, että vaikkei välttämättä ole sellaista samanlaista yhteyttä kaikkien työkavereiden kanssa, niin kaikki sellainen, mitä me tehdään yhdessä, meillä on jotain vapaa ajalla vaikka tapaamisia tai töiden jälkeen jotakin juttuja, nyt on tulossa pikkujoulukausi ja pikkujoulut, niin kaikki tommonen kuitenkin edistää myös sitä, että sä opit tuntemaan niitäkin työkavereita, joiden kanssa sä et välttämättä siinä perustehtävässä ole niin läheinen. Että kyl sitä pystyy sitä semmosta yhteishenkeä ja muuta luomaan sinne työpaikalle. Mun mielestä ihan hyvin. Ettät ei sekään ole pelkästään sitä, että ei välttämättä, jos kokee ettei tuu jonkun kaa toimeen, ettei tuu ikinä toimeen. Vaan voithan sä omilla teoilla ja tavallaan semmosella kivalla yhteisellä jollain tekemisellä edistää sitä, että tultais kaikki paremmin toimeen keskenään ja olis se yhteistyö kivempaa siellä työpaikalla.

[00:22:44] – Julia Hiidenvesi
Must toi oli tosi kiva nosto Outilta ja Marilta! Just tavallaan se et mitä työterveydessä työterveysyhteistyössä huomaa nykyään että aikasemmin ehkä paljon ajateltiin justiin mistä Tuijakin sanoi että voi olla erilaisia virikeseteleitä ja hierontaseteleitä ja tämmöstä, mutta ne on toimia jotka kohdistuu yksilöön, niin nykyään ehkä enemmän organisaatiot kans vaikuttaa ymmärtävään sen, että sillä on merkitystä että miten siellä työssä viihtyy ja minkälaiset on ne työn puitteet. Sekä fyysiset puitteet mutta myös just se työhyvinvointi ja hyvä työyhteisö, mahdollisuus luottamukselliseen keskusteluun ja turvalliseen ympäristöön. Ja niitä täytyy ja kannattaa edistää. Että hyvinvoiva työntekijä on sit kuitenkin se, joka sen työnsä parhaiten tekee.

[00:23:31) – Tuija Huupponen

Joo ja nää on mielenkiintoisia asioita, miettii siinäkin mielessä että nyt tämmönen kliininen asiantuntijuus, että eihän ei oo hirveän pitkään meidänkään alalla tämmöstä työnkuvaa ollut ja kun miettii että miten digitalisaatiokin kovaa vauhtia menee eteenpäin, niin minkälaisia, miten ne työnkuvat muotoutuu, miten ne organisaatiot muotoutuu eli pysytäänkö joka paikassa siinä mielessä mukana? Kun työnkuvat muuttuu, niin mitä asiantuntijalta edellytetään? Siis niinku esimerkiks työaikojen puolesta, vaikka itelläki on aina ollut se työaika, mutta sitten vastaanotolta saattaa tulla viestejä kun on kahdeksasta kahdeksaan hammaslääkäriasema auki, niin viestithän siellä kulkee.
No mä tein ratkaisun niin et mul oli erikseen työpuhelin, joka sitten meni aina mun työajan jälkeen kiinni, että mä en ees kuullut mitään pimputuksia mistään viestintäryhmästä. Toinen asia mitä oon ite miettinyt paljon niin on tämmönen, nää esihenkilötaidot meidän alalla, että useinhan se esihenkilö on ollut niin, että hän tekee jotain vastuualueita kliiniseen työhön liittyen, niin onko siellä nyt nämä esihenkilöopinnot, tai onko niitä ollenkaan? Tai onko ne ajan tasalla juuri kun miettii et minkälaisia uusia työnkuvia syntyy? Mun mielestä siinä on monessa paikassa vielä paljon organisaation sisällä sit kuitenkin petrattavaa, että vaikka on semmonen kiilloteltu julkisuuskuva siitä et me arvostetaan meidän työntekijöitä ja pidetään huolta ja näin, mutta mitähän se siellä konkreettisesti juuri asiantuntijoiden ja muidenkin kannalta sitte kuitenkaan on.

[00:25:47] – Julia Hiidenvesi

Hei Sanna ja Tuija! Ois kiva tietää, onko teillä jotain hyviä vinkkejä ku ajatellaan et tällä hetkellä puhutaan paljon opiskelijoiden jaksamisen haasteista ja tekin ootte mahdollisesti tehny töitä samalla kun opiskelitte ylempää tutkintoa, niin mikä haastoi teidän hyvinvointia opiskeluaikana ja toisaalta onks teillä vielä lisää kootusti vinkkejä, et mitkä vois olla sellaisia opiskelijan hyvinvointia edistäviä tekijöitä? Mitä suosittelette?

[00:26:19] Sanna Varteva
Kyllä mulla ainakin jossain kohtaa silloin kun YAMK:ia opiskelin niin oli vaihe ku tosissaan tein ihan täyttä työviikkoa. Ekan vuoden kun opiskelin, niin silloin mä tein vaan 40- prosenttista työaikaa sairaanhoitajana ja toka vuotta aloitin uudessa työssäni käyttöönottokouluttajana ja päälle lävähti täysi työviikko ja YAMK-opinnot niin että opinnäytetyö siellä tottakai vielä isossa roolissa mitä piti vääntää, niin kyllä koin että oli jaksaminen monesti aika kovilla. Tein käytännössä semmosa kahdentoista tunnin päivää vähintäänkin, että työpäivän jälkeen joka päivä sitten niitä opiskelujuttuja ja mietin jossain vaiheessa siinä, että luojan kiitos tää kohta loppuu, että mä oon ihan jaksamisen äärirajoilla. Mut sit mä ehkä yritin siinä kohtaa kanssa ruveta tekemään sitä, että vaikka oli koko aika sellanen tunne, että pakko vaan painaa pitkää päivää, pakko joka päivä tehä niit koulujuttuja, mut sit mä huomasin, että mä tarviin tavallaan aivoillekin lepoa, et mä pakotin itseni pitämään taukoja. Pakotin pitämään semmosia päiviä, että mä en tehnyt kouluhommia. Että oli tullu joissakin jutuissa sellainen, että huomas et oot semmosessa jumitilanteessa, että ei joku kouluhomma edisty ku sä vaan hakkaat päätä seinään.
Sä huomaat et sulla ei jotenkni ole virtaa eikä energiaa ni ei oikee tullu mitään ideoitakaan, että miten niitä tekis eteenpäin tai miten sitä opinnäytetyötä ehkä edistäisi. Ja sit vaan pakotin itseni olemaan erossa kouluhommista, pakotin tavallaan semmosia taukoja. Aivot sai levätä ja huomas että ihan eri tavalla taas lähti ajatukset rullaamaan ja ehkä ideoita tulla niihin koulutehtäviin, että niitä saikin tehtyä sit tosi paljon nopeemmin sen pakkopuurtamisen sijaan, kun vaan pakotin itseni tauottamaan sitä hommaa, otin semmosen tietynlaisen aikalisän siinä kohtaa, niin mulla se ainakin toimi, että kun huomasin että nyt on liian pitkät päivät näitten kaikkien juttujen kanssa niin pakotin pitämään semmosia tauko- ja lepopäiviä siellä, että aivot sai vähän levätä.

[00:28:27.] – Mari Virtanen
Toi on mahtava, pakko on paras motivaattori.

[00:28:31] – Tuija Huupponen
No melkeinpä näin joo. Mulla oli semmonen tilanne näitten ylempien YAMK opintojen kanssa, että silloin kun aloitin, mulla oli 1- ja 3-vuotiaat lapset joiden kanssa pääasiassa yksin arkea pyöritän. Miehellä on semmonen työ, että hän on hyvin paljon pois kotoa.

Niin mä tein alunperin jo sen ratkaisun niin, että aina kun oli opiskelukuukaudet siinä mielessä, että tiesin että on luentoja, niin mä tein sillon kuuskyt prossasta työtä, työnantaja onneksi tässä sitten jousti. Mulla oli kolme päivää viikossa töitä ja kaks päivää oli sitten koululle, oli niitä luentoja tai ei. Eli niinä kahtena päivänä tein sitten aina kaikki tehtävät ja mulla oli tosi tarkkaan aikataulutettu kaikki menemiset ja tulemiset ja luennot ja niin poispäin. Eli iltoja ja viikonloppuja mä en voinut suunnitella käyttäväni opintoihin lainkaan. Et ne oli ne kaks päivää viikossa millä tää meni läpi ja se oma fokus oli se tavoite todella tarkkana, se se auttoi sitte eteenpäin. Ja olin oikeestaan hämmästynyt siitäkin, että miten tehokkaasti sitä pystyin tekemäänkään aina kaikkee, että kun mulla oli ne tietyt tunnit siinä päivässä, niin eipä siinä tullu mitään somea selailtua tai todellakaan tehtyä mitään ylimääräistä.Et sitä käytti hyvin tarkasti sen jokaisen minuutin hyödykseen. Koululla oli ainakin silloin tämmönen kuin Break pro -sovellus käytössä tai siis joku sovellus koululla oli, sinne oli mahdollista saada tunnarit ni siellä oli kans kaikkea tämmöstä taukojumppaa ja hengitysharjoitusta ja siihen sai niinku semmosen ajastuksen, et se sit muistutti aina tiettyinä päivinä tai tiettyihin kellonaikoihin. Sinne sai asetettua semmosen muistutuksen, että nyt mä nousen tästä verryttelemään, koska sehän siis sit ku oppariakin alkoi tekemään, niin sehän niinku imi mut tohon tietokoneeseen kiinni et mä oisin vaan voinut naputtaa ja naputtaa ja tehdä ja tehdä ku valmista syntyy. Ja sitten en kyllä koskaan käyttäny, mutta että kyllähän koulultakin tuli viesti näistä uraohjausmahdollisuuksista ja tämmösistä, että ois voinut keskustella ja jäsentää vähän sitä omaa tekemistä. Että tälleen opiskelijanakaan ei tarvitse yksin jäädä niiden omien aikataulujensa ja tämmösten kanssa. Toki silloin kun opiskelin ni se oli sitä koronaikaa vielä että meillä ei ollu sitä yhteisöä siinä, et nyt toivottavasti siellä kampuksellakin sitten näkee jo muita. Mutta kannustaisin kyllä hyödyntämään tottakai sitä omaa verkostoa, niitä opiskelukavereita ja sit kaikkia palveluita, mitä koulun kautta tarjotaan.

[00:31:32] – Mati Virtanen
Mites Outi ja Julia? Parhaat hyvinvointivinkit?

[00:31:36] – Outi Pyrhönen
Paras hyvinvointivinkkini, ajatus on syntynyt oikeastaan tän meidän keskustelun aikana aika pitkälti, koska mä kuulen paljon näissä kokemuksissa sellaista realismia et pitää hyväksyä tietyt realiteetit. Yksi niistä on se, että ihminen tarvii unta ja tarvii olla jotain muutakin kuin opintoja ja sit on se perhe ja ja opinnot on tiiviitä. Ne on sellaisia asioita jotka on ja niiden kanssa pitää syntyä jonkinlainen suunnitelma. Ni se suunnitelmallisuus että on tietoinen siitä, mikä on mun päämäärä, mitä mä tavoittelen, mitkä asiat on tärkeitä ja ei ja niistä syntyy suunnitelma. Niin, se on mun vinkki mikä syntyy tän keskustelun perusteella oman hyvinvoinnin ylläpitämiseksi.

[00:32:25] – Julia Hiidenvesi
Mä jotenkin Outin kanssa oon tosi samoilla linjoilla ja ite mietin siihen ehkä semmosen omakohtaisen ratkaisun kanssa, että suunnitelmallinen aikataulutus ja sit se itsen rajaaminen et sitä aikataulu pitää kans noudattaa. Että sitä ei saa jyrätä joka hetkessä ku tulee jotain joka mukamas onkin nyt kuitenkin hyvä hoitaa. Sillä pääsee pitkälle.

[00:32:48] – Mari Virtanen
Tuleeko Sannalta vielä joku hyvinvointivinkki?

[00:32:51] – Sanna Varteva
Mä itseasiassa mietin sellasta et mikä on toiminut sekä opiskeluaikana että nyt työelämässä niin mulla on ainakin, mä ehkä linkitän sen mun oman hyvinvoinnin myös siihen, että miten vaikka sen mun opiskelijaryhmän muut jäsenet on voinu tai miten mun työyhteisö voi. Eli mä oon aina pyrkinyt siihen, että yritän olla sellanen hyvä tiimipelaaja. Eli oon omalta osalta koittanut aina lisätä sitä kaikkien hyvinvointia sillä, että teen sen oman osuuteni ja kannan sen oman vastuun. Eli en omalla tekemisellä ainakaan toisen stressiä tai työtehtäviä tai mitään taakkaa lisää. Ja se on ehkä sellainen niinku ajatus mikä itelle tuli, että niin kuin opiskeluaikoina ja työelämässä, niin mua ainakin itseäni myös auttaa voimaan paremmin se, että muut tekee samalla lailla. Eli kun tehdään paljon tiiminä asioita, YAMkissa oli paljon ryhmätöitä ja nykyisessä työssä paljon tehdään pareittain tai ryhmissä. Että tehdään sitä työtä niin, että kaikki pyrkii olemaan mahdollisimman hyviä tiimiläisiä toinen toisillensa, niin varmasti myös auttaa kaikkien hyvinvointia.

[00:34:00] – Mari Virtanen
Ja sitten mä haluan jakaa oman työhyvinvointivinkkini, koska olen myös maaninen tekemään töitä. Tunnen työn imua äärimmäisen paljon ja imeydyn kiinni koneeseen useasti. Mun työhyvinvointivinkki on se, että tehkää ihmiset välillä jotain muutakin kuin työtä. Itse hyödyn ehkä eniten sellaisista aktiviteeteistä, jotka tyhjentävät pään ja täysillä, niin siihen mun ehdoton suosikki on siis avantokylpy, että menkää ihmiset järveen niin kyllä poistuu työasiat päästä. Kiitos tosi paljon teille alumnit Sanna Varteva ja Tuija Huupponen, digikliinisten opiskelija Julia Hiidenvesi ja meidän lehtori ja uraohjaaja Outi Pyrhönen. Ja kiitos sulle joka kuuntelet. Toivottavasti sait uusia ajatuksia oman hyvinvointisi tueksi ja voit ehkä vähän paremmin tämän jälkeen ja pidät huolta siitä, että myös innostava työ vaatii vastapainokseen jotain muuta kuin lisää innostavaa työtä.

[00:35:19] – Mari Virtanen

Tämä podcast sarja on ideoitu osana asiantuntijana digitaalisissa toimintaympäristöissä -opintojaksoa ja tuotettu yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun alumnien, opiskelijoiden ja opettajien kesken. Minä olen Mari, lehtori Virtanen ja tämä oli digikliinisiä uratarinoita.

[00:00:08] – Mari Virtanen
Tervetuloa Metropolia Ammattikorkeakoulun podcast-kanavan ja erityisesti digikliinisten uratarinoiden pariin! Tämän nyt alkavan sarjan tavoitteena on digikliinisen asiantuntijuuden ja työnkuvien näkyväksi tekeminen kaikilla tasoilla opiskelijasta hyvinvointialueitten johtoon saakka. Sarjan tarkoituksena on tuottaa uutta tietoa ja tehdä näkyväksi erityisesti tulevaisuuden terveydenhuollon tarpeisiin liittyviä asioita ja digikliinisten asiantuntijoiden roolia siinä. Tää sarja on tarkoitettu just sulle: kliinisessä työssä sote-alalla oleville tai sinne haluaville, alanvaihtajille, digitaalisesti orientoituneille tai sitten muuten vaan digikliinisestä asiantuntijuudesta kiinnostuneille. Ja sitten tietysti näistä teemoista. Meillä on myös paljon yleisiä teemoja urasuunnitteluun, ammatti identiteettiin, tulevaisuuden työelämään liittyen. Eli sopii sullekin, joka et ehkä niin digisti ole orientoitunut.

Tässä tulevassa sarjan avausjaksossa me kuulemme meidän alumniemme uratarinoita ja keskitymme erityisesti asiantuntijaidentiteettiin ja sen muodostumiseen opintojen aikana ja uran aikana eri vaiheissa. Miten asiantuntijaidentiteetti muodostuu ja mahtuuko siinä tilaa erilaisille tunteille? Positiivisista onnistumisen kokemuksista ehkä jopa huijarisyndroomaan saakka. Käykö asiantuntijarooliin sujahtaminen helposti vai ei? Sen kuulette nyt. Minä olen Mari lehtori Virtanen ja toimin sekä tämän sarjan houstina että tutkintovastaavana Metropolia Ammattikorkeakoulun ylemmän AMK tutkinnossa Digitaalisten palvelujen asiantuntija ja tätä tutkintoa myöskin vieraanamme olevat alumnit edustavat. Tämä on digikliinisiä uratarinoita. Tervetuloa mukaan!

[00:02:07] – Mari Virtanen
Ihan mahtavaa, että olette täällä mun kanssa tänään! Ja meillä on tässä värikäs porukka siitä näkökulmasta, että meillä on alumneja, digikliinisten alumneja, digiklinisten opiskelijoita ja sitte meitä digikliinisten opettajia tässä podcastissa mukana. Me voitais lähtee liikkeelle sillä, että lyhyesti esittäydytään ja kerrotaan et keitä täällä on ja missä roolissa erityisesti nyt kokee tänään olevansa.

[00:02:50] – Tuija Huupponen
Eli hei kaikille vaan munkin puolesta! Mä oon Tuija Huupponen ja mä oon työskennellyt pitkään tuolla suun terveydenhuollon puolella ja siellä perehtynyt digitalisaatioon, etävastaanottoihin. Aikaisempi tausta mulla on sitte liiketalouden puolelta, eli useamman tutkinnon olen ehtinyt Metropoliassa jo käydä.

[00:03:12] – Sanna Varteva
Moikka kaikille! Eli mä oon Sanna Varteva ja tällä hetkellä työskentelen sovelluskouluttajana HUS tietohallinnossa sovelluskoulutuspalveluissa.

[00:03:23] – Hanna Jantunen

Mä oon Hanna Jantunen. Mä oon alkuperäiseltä koulutukseltani sairaanhoitaja. Myöhemmin oon Metropoliassa vielä erikoistunut audionomiksi ja nyt sitten viimeisimpänä opiskelen tätä digikliinistä puolta ja tänään nyt sitten paikalla opiskelijan roolissa.

[00:03:36] – Outi Pyrhönen
Mä olen Outi Pyrhönen. Työskentelen täällä Metropolia Ammattikorkeakoulussa uraohjauksen parissa ja olen täällä lehtorin toimessa. Taustani on terveysalalla ja olen myös psykoterapeutti.

[00:03:50] – Mari Virtanen
Minä olen Mari lehtori Virtanen ja tässä nyt niin kuin digikliinisten tutkintovastaavan ja sitte varmasti myöskin opettajan roolissa ja sitte houstina vedän tätä keskustelua. Mahtavasti tossa teijän esittelyissä jo päästiin jollain tavalla kiinni tähän teemaan eli asiantuntijan identiteettiin. Tuija nosti esiin sellaisen kulman, että on useita tutkintoja taustalla. Sitten musta on aina mahtavaa, kun terveydenhuollon ihmiset esittäytyvät, niin he sanovat, että mä olen alkuperäiseltä tutkinnoltani. Minäkin sanoin. Mä olen alkuperäiseltä tutkinnoltani bioanalyytikko ja alkaa olla 15 vuotta aikaa kun oon sitä työtä tehny. Mut mä olen alkuperäiseltä ammatiltani sellainenkin, niin mietin tota, tai tullaan tuohon asiantuntija identiteettiin ja siihen identiteetin muodostumiseen. Minkälaisia ajatuksia asiantuntijaidentiteetti ja sen kehittyminen uran aikana niin teissä nostaa esiin?

[00:04:53] – Tuija Huupponen
Niin, varmaan ainakin omalla osalla se lähtee siitä, että mikä se on tavallaan, mihin alunperin on silmänsä iskenyt. Eli itse kun ensin luki sitten suuhygienistiksi, että se on ollu jotenkin niin itellä semmonen vahva leima ja ohjaava siinä mielessä, että siihen sit vaan jotenkin aina palaa.

[00:05:18] – Sanna Varteva
Yhdyn silleen Tuijan sanoihin, että mä ainakin ite mietin silloin, että kun olin siis sairaanhoitajan työssä 20 vuotta ja tuli ajatus siitä, että ehkä kaipaisikin jotain muuta, niin ei ollu oikeestaan tietoa siitä mitä se muu oli. Ja ainoa, mikä ehkä oli sellanen, että mitä haluaisin tehdä oli se, että haluan jotakin muuta työtä kuin perustehtävää, mutta haluan pystyä jotenkin hyödyntämään sitä kahdenkymmenen vuoden työkokemusta. Eli sen takia se on vahvasti siellä kyllä se sairaanhoitajan identiteetti itselläkin edelleenkin. Eli kaikki, miten tekee nykyistä työtä sovelluskouluttajana, niin mä aina palaan jotenkin sellaseen asiakas- ja potilasnäkökulmaan ja aina mietin kaikessa työssä sellaista, että miten tämä ehkä hyödyttää potilasta, potilasturvallisuutta. Et se on sellainen punainen lanka kaikessa tässä koko ajan, se alkuperänen tutkinto ja halu ollu kehittää itsestään 2.0 versio.

[00:06:26] – Outi Pyrhönen
Sanna jotenki ihan tosi hienosti musta kuvas sitä sellasta kehittyvää identiteettiä, et sä oot ensin kasvanu johonkin ammattiin, opiskellut sen, saanut sen tiedollisen kompetenssin sieltä haltuun, osaamisen kompetenssin. Sitte sä oot sen jälkeen työskennellyt, sul ollu joku asema tai paikka missä sä oot voinut sitä toteuttaa, ja siitä on syntynyt kokemus, että tämä minä olen. Nyt sä oot täällä valmistunut uuteen tutkintoon ni se on uus kasvuprosessi ja uloskasvu ehkä siitä ensimmäisestä ammatista ja silti siitä kulkee jotain mukana. Mä kuulen tässä paljon sellasta kasvutarinaa, et ammatillinen identiteetti on kasvutarina.

[00:07:07] – Mari Virtanen
Mut onks täs niinkin että kun se on kasvutarina niin se ei ole joko tai vaan se, että voiko olla useampi identiteetti, jotka painottuvat jotenkin eri tavalla? Ehkä sen työuran eri vaiheissa?

[00:07:26] – Hanna Jantunen
Mä ainakin ajattelen, että ehdottomasti se on juuri näin. Ja nyt tällai opiskelijanäkökulmasta mä sanoisin niin, että se alkaa ikään kuin tavallaan alusta, vaikka se ei oikeasti ala, koska siellä on aina pohjalla se aiempi osaaminen ja kaikki se, mitä aikaisempi aikaisempi tieto on kerrytetty. Mut tietyllä lailla nyt taas ku siirtyy opiskelijaksi, niin se on taas ihan uutta asiantuntijuuteen kasvamista ja se on tavallaan ihan hirvittävän pelottavaa, mut samalla ihan hirvittävän mielenkiintoista.

[00:07:55] – Tuija Huupponen
Ja tuntuu että siitä niinku jatkokoulutuksen myötä ja uusia asioita kun oppii, niin siitä alkuperäisestäkin saa sitte ehkä vielä jotain uutta irti. Jotain uutta näkökulmaa, että se kaikki matka ja oppi tässä, niin tuo sitten lisää suolaa siihen ja mielenkiintoa ja uusia näkökulmia.

[00:08:26] – Sanna Varteva
Joo ja mä oon aatellu ehkä kans tolleen, että mä rakennan tällasta uutta identiteettiä, et mulla on vahvana pohjana kaikissa tavallaan se alkuperänen tutkinto. Eli mä oon kuitenkin tavallaan henkeen ja vereen sairaanhoitaja. No nyt mä oon digikliininen ja mä en tavallaan tiedä mitä tästä seuraavaksi, mutta se mitä mä ehkä lähen tästä, että jos mulle tulee idea jostain, et mä haluun vielä jotain muuta, niin ne on mulla taustalla ne mun nykyiset identiteetit ja mä niiden päälle rakennan ikään kuin lisää. Ja sit ne ehkä näyttäytyy nykytehtävässäkin vähän, et mitä mä oon tekemässä, ni mulla on jotenkin joko se mun sairaanhoitajan tai sit ehkä se digikliinisen identiteetti vahvempana, näyttäytyy siellä, et miten mä teen tätä mun nykyistä työtäni. Se vähän vaihtelee, että kun mä koulutan niin mä haluun olla tosi hyvä siinä, että ne kentällä olevat ihmiset sais sieltä mun koulutuksista niin paljon irti, että ne pärjää tuon potilastietojärjestelmän kanssa ja nimenomaan edistää sitä potilasturvallisuutta, mikä on ikään kuin sen sairaanhoitajan näkökulma ja tavallaan samalla myöskin kovasti pyrin koko aika kehittämään meidän yksikön toimintaa ja parantamaan sitä meidän tekemistä ja se on taas selkeesti digikliinisen näkemys mikä tulee sieltä. Eli rinnakkain vuorotellen vähän kummassakin tehtävässä yritän edistää jotakin omassa työyhteisössäni.

[00:09:57] – Outi Pyrhönen
Sitä mitä kuvasitte, varsinkin Sanna tässä viimeisessä puheenvuorossa, ni mulle tuli semmonen ajatus, et onko se asiantuntijaidentiteetti itse asiassa pääomaa, et se kasvaa sieltä kokemuksesta, uudesta koulutuksesta osaamisen vahvistuessa, et se kasvaa näillä teoilla. Mut sit se on myös kokemuksellista, että sit sen kaiken kaiken myötä syntyy kokemus siit asiantuntijuudesta, että mä osaan nää asiat ja tää on se. Nää on niitä asioita mihin mä haluun vaikuttaa ja missä mä oon mukana.

[00:10:39] – Tuija Huupponen
Joo ja jatkaisin tohon pääomaan. Eli siis ehdottomasti, että kun täällä sote-puolella se alan koulutus on tosi suuressa arvossa siinä mielessä, että kun mä mietin ite, että kun mä liiketalouden puolelta vaihdoin suun terveydenhuoltoon tai vaikka nyt puhuttais tämmösistä digitaalisista osaajista. Itse näen niin, että se arvostus ei olisi, tai ei voi ehkä puhuu arvostusta, mut jotenkin se tuo eri tavalla sitä uskottavuutta tai asiantuntijuutta just siihen, et kun on se alan koulutus siellä pohjalla, kun että tulee niin sanotusti täysin ulkopuolisena. Kyllähän tottakai meidän alalla on tehtäviä organisaatioissa, että ei välttämättä tarvitse olla sitä kliinistä koulutusta siellä taustalla. Mutta ehdottomasti siitä on todella, todella, todella paljon hyötyä että se arvostus on niin suuri kyllä mun mielestä.

[00:11:48] – Mari Virtanen
Mä kuulen tässä niinku tota pääoman kehittymistä, kehittymistä, oppimista, jatkuvaa oppimista, kyvykkyyksiä. Ja näin niin kun opettajana tiedän, että se oppiminen ja muutenkin, niin se oppiminen ei välttämättä ole helppo tehtävä ja se ei aina mene niin kuin on ehkä ajatellut. Niin onko tämä uudenlaisen identiteetin rakentuminen muodostunut helposti vai onko siellä ollut muunlaisia tunteita mukana? Aika monesti kuulen nousevan sellaisen termin esiin kuin huijarisyndrooma. Niin koetteko sellasta et onko ollu helppoa mennä uuteen? Uutta identiteettiä kohden vai onko siel ollu minkälaisia haasteita matkassa?

[00:12:40] – Sanna Varteva
Mä en ehkä tavallaan koe sellasta huijarisyndroomaa, mutta mulle on ollu kyllä tosi vaikee jättää se mun vanha identiteetti. Eli kun oot ollu yhdessä työpaikassa 20 vuotta. Käytännössä siis suoraan sairaanhoito-opistosta valmistuneena menin työpaikalle ja siellä sitten 20 vuotta veivasin samojen ihmisten kanssa niin oli tosi vaikea jotenkin jättää sellainen turvallinen paikka, missä oli kasvanut, niin jotenkin jälkeen. Eli mä koin ehkä siinä enemmän sellasta kriisiä alkuun, et mun oli tosi vaikea luopua siitä vanhasta ja ehkä en sit osaa miettii tollasta että oisinks mä kokenu jotenkin tommoset huijarisyndroomaa. Se ei ehkä… Tota mun täytyy ehkä vielä pureskella, että olisko mul ollut tollasia hetkiä.

[00:13:34] – Hanna Jantunen

Mulla on ollu tämmösiä hetkiä useastikin uran aikana ja nyt ihan tässä opintojen aikana mä huomasin esimerkiks yhdellä luennolla tilanteen, jossa puhuttiin mulle täysin uudesta asiasta. Se oli ihan super mielenkiintosta ja mä olin aivan liekeissä et nyt mä opin tämmöstäki. Sit siellä joku opiskelijakollega otti puheenvuoron ja kävi ilmi, että oli hänelle aivan tuttua kauraa ja hän rupes kauheen syvällisellä tasolla jo puhumaan. Siihen liitty moni muukin ja mulle tuli ihan sellanen huijariolo, et mitä mä teen tällä luennolla, et täällä kaikilla muilla kompetenssit on ihan eri tasolla ku mulla. Se jäi mietityttämään, et haittaako se peräti uskaltamista siinä tilanteessa, et ei ehkä edes oikein viitti lähteä keskusteluun mukaan, koska tuntuu siltä, et mähän oon nyt ihan eri tasolla kuin muut. Olisin halunnut tästä vähän kysyä Tuijalta ja Sannalta, että jos te mietitte takasin päin teijän opiskeluaikaa, ni oliks koskaan tämmösiä fiiliksiä, että uskaltaako tähän nyt lähtee mukaan?

[00:14:31] – Tuija Huupponen
Joo just vastakohtana tohon tohon Sannalle niinku melkeenpä, että kyllä on tämän huijarisyndrooman kanssa täällä hyvin pitkään kulkenut. Musta tuntuu et se on kaikkien tutkintojen mukana kuitenkin kulkenut tai kaikissa tehtävissä missä itse sitten oon ollu, et ehkä se on tämmönen luonteenpiirre, mikä tässä sitten vaan on. Mutta mä oon jotenkin aina sitten tottakai kun on ollu sitä, siis verkostot on ollu tosi tärkeet, ne ihmiset siinä ympärillä joiden kanssa sitten on tehnyt työtä tai jotka on ollu siinä opintomatkalla mukana, niin heiltä on saanut sitten vähän sitä muutakin mielipidettä. Kun sitä liian ankaraa itsekritiikkiä, mitä harrastan, niin sieltä on tullut sitä uskoa. Ja sit mä oon pitänyt tämmösiä, et oon peilannut vähän siihen, että mitäs kaikkee tässä on oikein tullut opittua tai mitä kaikkea on tullut tehtyä opintojen aikana tai työuran aikana. Niin sit ku kattoo niitä, niin on vaan täytynyt alkaa vähä uskoa itteensä. Kyllä näillä meriiteillä jo pärjää ja kyllä näillä meriiteillä minä voin sanoa näin tai hakeutua tuohon. Mut joo, kyllä näiden kanssa on tullut myös myös painiskeltua. Välillä, varsinkin opintojen aikana tuli semmosia pieniä epätoivon hetkiä varsinkin opinnäytetyön kohdalla, että miten tästä selviää. Mutta pala kerrallaan.

[00:16:19] – Sanna Varteva
Mä en ehkä opintojen aikana oo kokenu mitään tollasta et oisin jotenki miettinyt tavallaan sitä, että oonks mä jossain tarpeeksi hyvä tai muuta, mutta mä oon ehkä tyyppinä sellane et mä oon aika all in ja mähän oon semmonen aivan siis armoton hikari. Mähän lähin YAMK-opiskeluihin sillee, et mä aattelin, et mä otan täältä kaiken irti ja mulle kelpaa vaan vitonen. Mä en ees lähteny mitään nelosii hakemaan ja olin hyvin tavoitteellinen niissä opinnoissa. Mut se oli ehkä se, et kun mä olin niin monta vuotta hakenu jotain sitä, että mitä mä lähtisin opiskelemaan ja sit ku se tuli se digikliininen ekaa kertaa sinne tarjolle, ni mä olin jotenkin, se vaan kliksahti sillee et hei tää on varmaan nyt se mitä mä oon odottanu ja ettiny ja mä lähin ihan sata lasissa panostaa siihen. Mä ajattelin, että tää on nyt se mun tiketti johonkin muuhun täältä perustehtävästä. Eli taas se mitä mä tarviin siihen, että tää muutos on mahdollista ja mä kokoaika ajattelin niistä opinnoista silleen, että nyt mä hoidan nää. Mä vedän nää aivan niin priimasti ku mä vaan pystyn ja tän avulla mä saan itselleni rakennettua jotakin uutta ja nimenomaan tukemaan sitä muutosta, mitä mä kaipasin siihen mun työuralle.

[00:17:38] – Tuija Huupponen
Jatkaisin tosta Sannan kommentista vielä tosiaan, että itellehän tälleen jatko-opiskelijana aikuisiällä niin loi just kovat paineet siinä, et hei tää on nyt juuri se minun väylä et tän tutkinnon mä haluan, että mä saan leiman kaikelle sille mun osaamiselle. Niin sitä itselleen sitten loi sitä kautta niitä kovia paineita. Mut sitten kun miettii, työelämässä ja näin, niin en mä usko et, tai ainakaan itelle ei oo tullu vastaan, että se huijarisyndrooma nyt olis ollut mitenkään sitten perusteltua. Eli kyllähän siitä eteenpäin sitten pärjää ihan hyvin kyllä, mutta et just tälleen aikuisiällä, et kun siellä on se oma fokus. Tai ainakin ite oon kokenu opinnot ihan eri tavalla kun sillon silloin parikymppisenä, että ne omat kriteerit on siinä sitten ehkä ne tiukimmat.

[00:18:40] – Outi Pyrhönen
Toi oli kiinnostavaa, Tuija, kun kerroit siitä, että kun sä katsoit taaksepäin niitä sun tekemiäsi asioita ja tunnistit siellä sitä osaamista ja kaikkea missä onkaan jo ollu mukana, ni itse asiassa semmonen epävarmuus ja jos siinä oli sellaista huijarisyndroomaa mukana, ni se hälveni kun tunnisti niitä ihan oikeita osaamisia. Et jotenkin se epävarmuus minkä liitän siihen huijarisyndrooma-ajatukseen, et kokee itsensä huijaavan, et emmä oo näin kova osaaja mitä muut multa odottaa, niin se liittyy nimenomaan niihin omiin ajatuksiin ja omiin tulkintoihin itsestä. Et pyrkii perfektionismiin tai täydellisyyteen, saattaa vertailla vähän itseään muihin. Sellaistakin kuulin tässä, että se syntyy omissa ajatuksissa. Se ei välttämättä edes vaadi sitä, että kukaan koskaan sanois mitään arvioivaa tai sellasta mikä jotenki sais miettimään sitä asiaa, vaan jotenkin se saattaa olla hyvinkin sisäsyntyistä.

[00:19:47] – Mari Virtanen
Ja tutkimusten mukaanhan monet opiskelijat kokevat epävarmuutta omasta osaamisestaan ja jotenkin mä ajattelen, että se on osa myös sitä luonnollista oppimisen polkua ja sitä oppimisen prosessia. Mutta kuulen tässä myös sitä, että onko ihmisen perusluonteessa jotain sellaisia asioita, mitkä ehkä altistavat tällaisille ajatustavoille? Tossa Sannan puheenvuorossa kuulin sen, että on hirvee hikari ja pelkästään vitoset kelpaa ja mä olen all in ja tunnistan itsessäni myös nämä samat piirteet, ja ehkä jotkut muutkin saattavat tunnistaa itsessään, et onko se sellainen ajatustapa, että mä haluun olla mulle kelpaa vaan paras.

[00:20:38] – Sanna Varteva
Mä oon aina ehkä kattonu omaa elämää sillä, et mä oon kaikissa osa-alueissa samanlainen eli mä oon aina hirvee täydellisyyteen pyrkivä. Mut mä jäin miettii tossa Outin puheenvuorossa just tota, että et jos kokee et ei ole niin hirveen kova osaaja, niin. Kyl mul ehkä tota on ollu niiku jossain vaiheessa ku niitä kursseja oli suorittanu ja muuta, ni mietti, että voinko mä tavallaan hakea näillä sit jotain uutta työtä, et osaanks mä nää asiat varmasti riittävän hyvin. Mut ehkä mä sit kuitenkin aika nopeesti ikään kuin huomasin sen, että se ei välttämättä ollukkaan kyse siitä, että osasinks mä kaikki asiat täydellisesti ja osasiks mä ulkoota vaikka jotain uusia taitoja tai oliks mulle kertynyt semmosia jotain tietoja tai muuta, mitä mun pitäis koko aika kantaa pääkopassa, vaan ehkä se suurin ja tärkein muutos, mitä opintojen aikana kokoaika joka kurssin mukana tuli lisää, oli semmonen oma asennemuutos. Eli mä huomasin et mä rupesin niinku suhtautuu asioihin hyvin eri tavalla ja ehkä se identiteetti, mitä tarvitaan tällaisessa työssä, onkin semmonen tietynlainen, että sun pitää olla vähän niin kuin valmis hyväksymään se, että nykymaailmassa harvoin mikään on heti valmista. Sun pitää hyväksyä sellasta keskeneräisyyttä ja olla koko ajan valmis myös kehittämään sitä omaa itseäsi. Ja tämmösenä oikein vanhana kunnon vastarannan kiiskenä oon ollu hyvin muutosvastarintanen aikasemmin ja näitten opintojen myötä mä ehkä tajusin sen, että musta tulikin semmonen kunnon kehittämismyönteinen henkilö ja ehkä se on ollu mulla se suurin oivallus myöskin näitten opintojen myötä, että se oma asenne on aika ratkaiseva. Ja mä oon ehkä vihdoin ymmärtänyt sen, että minkälaisella asenteella voi vaikka tehdä tällaista työtä mitä nyt teen.

[00:22:38] – Outi Pyrhönen
Onko tossa myös tapahtunut se sellanen asiantuntijuuteen siirtyminen, kun on jotenkin oivaltanut, että ei voi ikinä tietää kuitenkaan kaikkea ja on paljon asioita, joista ei itse asiassa tiedä vielä oikeastaan yhtään mitään. Niinhän sitä sanotaan, että tieto lisää tuskaa ja näkymää siitä, mitä ei oikeastaan vielä edes tiedä, niin silloin pystyy ehkä sisäistämään, hyväksymään sen ajatuksen, että tää on keskeneräistä eikä tarvitsekaan olla valmis. Ja se on just vastavoima sille huijarisyndroomalle, joka äärimmäisyyksissään voi olla sitä, ihan kuin ahdistustasoista. Tai jotenkin ajatusta, kokemusta siitä, et mä en oo ansainnut mitä mä saan. Ja toisaalta aattelen, että siellä on myös sellasia hyviä puolia, et on hyvä myös olla kriittinen siihen omaan osaamiseensa. Missä kohdassa se muuttuu huijarisyndromaks, missä kohdassa se on sitä sellasta tervettä kriittisyyttä mihin mun mielestä Marikin viittasi tossa puheenvuorossa, ni sitä varmaan täytyy sen toimintakyvynkin näkökulmasta katsoa, että jos se haittaa mun tekemistä ja mun tavoitteiden saavuttamista, ni ehkä siellä sit on sellasta huijariuden leimaa. Ja jos se taas kannustaa mua eteenpäin ni se on ihan hyvällä tavalla kriittisyyttä omia ja tekemisiä kohtaan.

[00:24:00] – Tuija Huupponen
Ja mä ajattelen sen ehkä myös näin, että jos siitä huijarisyndroomasta kärsii, niin on ehkä niin sanotusti selvillä vesillä. Eli on varmasti ottanut asioista selvää. Varmasti osaa ne tai varmemmin osaa ne. Et ne jotka ei itse osaa edes epäillä jotain siinä omassa tekemisessä, niin on pidemmällä. Kun sitten ne jotka ei edes epäile yhtään mitään vaan olettaa että osaa tehdä ihan kaiken. Just tää niinkuin Outi sanoi että terveen kriittisyyden ja sitte sen huijarisyndrooman raja, että missä se häilyy. Mutta palatakseni tohon Sannan äskeiseen, niin just et kun se asiantuntijuus, kun se on muuttunut niin erilaiseksi, et siinä kliinisessä työssä on ollut ne omat osa-alueensa, mutta sitten asiantuntija identiteetillä, niin pitää just sietää sitä tietynlaista keskeneräisyyttä ja epävarmuutta. Ja ei tarvikkaan olla vastauksii niihin kaikkiin, vaan se on osa sitä asiantuntijuutta, että osaa sitten viedä ja kehittää ja mennä eteenpäin niissä tehtävissä.

[00:25:22] – Hanna Jantunen
Mulle tuli tästä vielä mieleen se, että vaikka mä oon kokenut tämmösiä tunteita, niin mä tunnistan myös sen, et mä oon kokenut näitä tunteita joka ikisessä tutkinnossa minkä mä oon lukenu, et nyt ollaan kolmannella kierroksella ni se toisaalta auttaa mua tosi paljon siinä, et mä myös tiedän et tää menee ohi. Sitä mukaa, kun se asiantuntijuus kasvaa ja sitä mukaa kun tieto lisääntyy, niin sitä enemmän tulee itseluottamusta, et hei mä oikeesti handlaan tän ja mulla on varmasti semmosta tietoa mitä muilla sit taas ei. Jos siinä missä muilla saattaa olla semmosta mitä mulla ei oo, ni tavallaan se lohduttaa. Mä tiedän, että jollain lailla kuuluu asiaan, vaikkei se kaikille tuukkaa, mutta ainakin omalla kohdalla sieltä se tulee. Mut sieltä se myös menee.

[00:26:01] – Mari Virtanen
Ja jollain tavalla varmasti kuuluu kyllä asiaan. Siis Tuudo, joka on tällainen opiskelijoiden oma aplikaatio, niin Tuudo on julkaissut opiskelijoille neuvoja ja ohjeistuksia tällaisten ajatusten helpottamiseksi. Muista, että et ole ainoa joka käy tällaisia tuntemuksia läpi, kuten tässä on jo kuultu. Samanlaisia ajatuksia on ollut monilla. Opettele iloitsemaan omista saavutuksistasi ja juhlimaan aina niitä voittoja ja hyviä hetkiä kun oot oppinut ja oot onnistunut. Älä jää jumiin täydellisyyden tavoitteluun. Voi olla vaikea äsken kuulemamme perusteella, että aina ei tarvitse olla 150 lasissa, vaan joskus se 80 voi hyvin riittää. Eli sellasta titraamista elämässä voi tehä. Opettele ottamaan kehut vastaan ja ota apua vastaan. Ja toi oli Tuudon listaus siitä, että miten tollasia ajatuksia voi halutessaan hiljentää. Ihan mahtavaa! Kiitos teille alumnit Sanna ja Tuija ja digikliinisten opiskelija Hanna, uraohjaaja, psykoterapeutti Outi. Ja kiitos sinulle, joka kuuntelet. Toivottavasti sait uusia ajatuksia oman identiteettisi muodostumisen tueksi asenteiden tai muuten aiheeseen liittyvien tuntemusten tueksi ja anna itsellesi ja identiteetillesi aikaa. Kasvata osaamistasi ja mene päivä päivältä rohkeasti eteenpäin.

Tämä podcast sarja on ideoitu osana asiantuntijana digitaalisissa toimintaympäristöissä opintojaksoa ja tuotettu yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun alumnien, opiskelijoiden ja opettajien kesken. Minä olen Mari lehtori Virtanen ja tämä oli digikliinisiä uratarinoita.

[Alkumusiikki]

Spiikkaaja: Tervetuloa kuuntelemaan osallistuen podcastsarjaa. Tässä sarjassa osallisuudesta innostuneet asiantuntijat asettuvat ihmettelemään osallisuutta, sen mahdollisuuksia, karikoita ja riemun hetkiä työelämässä. Keskustelujen äärelle johdattelevat Metropolia-ammattikorkeakoulun asiantuntijat. Kiva, että olet kuulolla.

Johanna Holvikivi: Keskustelemme tänään työkykykoordinaattorikoulutuksesta, joka on meitä neljää yhdistävä teema. Erityisesti pohdimme, kuinka verkostot saadaan yhteiseen käyttöön koulutuksessa niin, että yhteinen oppiminen tuottaa osallisuutta ja rikastaa jokaisen osallistujan omaa osaamista. Olen Johanna Holvikivi. Toimin Metropoliassa ylemmissä tutkinnoissa johtamisen opettajana. Työkykykoordinaattorikoulutuksessa toimin vastuuopettajana. Toinen opettajamme Ulla esittelee itse itsensä.

Ulla Vehkaperä: Mä olen Ulla Vehkaperä ja toimintaterapian lehtori. Ja olen ollut näissä työkyvyn edistämisen hankkeissa erilaisissa rooleissa. Ja se on se, miten mäkin liityn tähän koulutukseen. Ja Marja.

Marja Visti-Koskinen: Joo, Marja Visti-Koskinen Ipi Kulmakuppilasta tuolta Helsingin Kalliosta. Ja toimin siellä kehitysjohtajan tehtävissä.

Maiju Ahonen: Ja mä olen Ahosen Maiju. Työtoiminnasta työelämään -hankkeen projektisuunnittelija. Ja tässä varmaan myöhemmin tulee ilmi, että miten minä tänne liityn.

Johanna: Suomessahan on ollut tämmöinen laaja työkykyohjelma, sosiaali- ja terveysministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön välinen ohjelma. Tässä ohjelmassa sitten yhdessä vaiheessa mietittiin, että miten koulutusta voitaisiin tehdä voimakkaasti ja sillä tavalla, että joka puolella Suomea olisi sellaista koulutusta, että se tuottaisi tähän ohjelmaan ja työllisyyteen ja työkykyyn uutta osaamista. Niin lähdettiin sitten verkostoitumaan ammattikorkeakoulujen kanssa. Eli meillä oli kahdeksan ammattikorkeakoulua, jotka lähti yhdessä suunnittelemaan sitten tätä työkykykoordinaattorikoulutusta. Koulutukset saatiin käyntiin 2021 syksyllä. Yhtenä keskeisenä ideana on koko tämän koulutuskokonaisuuden suunnittelussa ollut verkostojen käyttö niin koulutuksen toteutuksessa kuin koulutuksen osallistujien verkostoitumisen edistämisessä. Eli tietoa, osaamista ja työkäytänteitä on pyritty yhdessä kehittämään. Ja niin, että jokainen, joka osallistuu tähän koulutukseen, toisi sen oman työhistoriansa, oman osaamisensa yhteiseen käyttöön. Ja sitten yhdessä sekä laajennettaisiin että syvennettäisiin osaamista niin työstä, työkyvystä, työllisyydestä sekä ihmisen osallisuudesta ja toimijuudesta osana työyhteisöjä ja muita yhteisöjä. Eli me lähdettiin sillä liikkeelle, että vaikka tämä on ammattikorkeakoulujen perusopetusta, niin me haastettaisiin sekä opiskelijat, opettajat, vierailevat luennoitsijat sekä näissä erilaisissa työkykyyn liittyvissä hankkeissa olijat yhdessä pohtimaan ja kehittämään uudenlaisia palveluja. Mä voisin ihan lyhyesti yhden opiskelijan kokemuksen tästä koulutuksesta teille referoida: ”Rikasta oli saada tavata jälleen paljon uusia ihmisiä. Ammattilaisia monista eri työpaikoista. Jaettu tieto ja taito ryhmässä tuo aina paljon lisää omaan ammatilliseen kasvuun. Keskustelut auttoivat itseä hyvin paljon kasvamaan, pysähtymään ja miettimään miksi tekee mitäkin. Ja voisiko sen mitä tekee, tehdäkin ihan eri tavalla. Koulutuksessa monet eri vierailijat toivat loistavasti lisää konkretiaa opittuihin asioihin. Oma pienryhmäni, jossa tehtäviä tehtiin, oli huippu.” Ja nyt mä sitten lähdenkin haastamaan meidän Maijua, joka tässä on mun vieressä, siitä että mitkä on ne liittymäpinnat, miten sä tulit mukaan. Että sä olet ollut siellä Helsingin kaupungin hanketyössä ja sä olet ollut täällä koulutuksessa osallistujana. Ja sitten sä olet ollut vielä meillä opettajana. Niin haluaisitko sä vähän kertoa, että minkälaisia ajatuksia sulla on tässä?

Maiju: Joo. Tosiaan mä olen tämän työkykykoordinaattorikoulutuksen kanssa ollut oikein monella eri tasolla. Että olin Työkykyohjelmassa projektisuunnittelijana työhönvalmennusta kehittämässä. Ja sitä ennen pitkään työhönvalmennusta tehty, ja tuetun työllistymisen maailmasta tulin tähän koulutukseen. Ja ennen sitä oli jo semmoinen, tuntui, että omasta alasta oli hyvin semmoinen kapea käsitys, että sieltä vammaistyöstä, kun tulin. Niin tässä koulutuksessa, siitä lähti, oma verkosto lähti laajenemaan. Että tuli uusia näkökulmia siinä. Ja sitten kun kehitettiin sitä työhönvalmennusta aikuissosiaalityön muillekin asiakkaille, niin tämä koulutus tuki siinäkin myöskin sitä, että se verkosto tuli siellä työn kautta, mutta kun sitten se tuli täällä koulutuksen kautta vielä ihan eritavalla näkyviin. Ja sitten mä tosiaan osallistuin Työterveyslaitoksen kouluttajakoulutukseen, työkykykoordinaattorikouluttajakoulutuksen pilotointiin. Ja siellä sitten oli myöskin Ulla kanssa, niin siitä sai vielä enemmän tietoa sitten tästä. Siinä oli oikeastaan aika hyvin pähkinänkuoressa työkykykoordinaattorin työhön liittyviä asioita. Ja muutenkin sitä tietopohjaa tuli sieltä lisää siihen ihan kouluttajan työhön sitten, kun lähdin teidän, Ullan ja Johannan, kanssa sitä tekemään.

Johanna: Mitä sä ajattelet sitten, kun sä tuli tähän, kun siirryit meille sitten vielä opettamaankin yhdeksi, että mikä sua siinä alkuun jännitti? Ja mitä sä ajattelet, että mitä sä siitä sitten opit?

Maiju: Joo. Sehän oli oikeastaan todella mielenkiintoista ja opettavaista. Että kun opetat muille niitä omia asioita, niin joudut miettimään vähän niitä itselle tärkeitä asioita, että miten nämä paketoidaan. Ja sitten siinä oli teitä kokeneita ihmisiä, ja opettajaharjoittelija vielä sitten tuomassa omaa näkemystään. Meillä oli ihan hirveän hyviä keskusteluja, kun me suunniteltiin vaikka niitä koulutuksia ja niitä sisältöjä. Ja sitten yritettiin aina katsoa, teiltä oppi semmoista, että sitä opiskelijaryhmääkin, kun aina mietittiin, että tässä on tämmöinen opiskelijaryhmä ja näin, että miten kohdentaa niitä kursseja. Syventää vielä syvemmästi tutkimaan niitä aihealueita. Kyllä siinä haastoi itseään monella saralla. Ja sitten, kun olen kyllä kouluttanut ja valmentanut ihmisiä, mutta opettajakokemusta mulla ei ollut ennen tuota ihan hirveästi, niin tuossa tuli semmoisia uusia urasuunnitelmaideoitakin [naurahtaa] itselle sitten, että voisiko sitä myöhemminkin opettaa.

Johanna: Oliko siinä joku sellainen aihe, mitä sä ajattelit, jos sä mietit jälkikäteen, että mikä oli semmoinen, joka on sua eniten ehkä koskettanut? Tai tuonut sulle jotakin uutta näkökulmaa?

Maiju: Lähinnä just se verkostotyön tärkeys. Ja se semmoinen osallistuvuus siinä jotenkin. Että kun me tehdään sitä asiakastyötä eri paikoissa näitten täsmätyökykyisten asiakkaiden kanssa esimerkiksi, niin että sitä kukaan ammattilainen ei voi tehdä yksin. Vaan että siihen tarvitaan monesti sitä verkostoa, koska on monialaisia haasteita elämässä. Saattaa olla työllistymisen esteitä ja työkyvyn tarpeita siinä. Niin että miten näitä selvitellä sitten.

Ulla: Muistatko Maiju missä mä kysyin sua, että tuletko opettamaan?

Maiju: Joo. Sehän oli, itse asiassa tähän liittyy nyt tämä Marjakin sitten, joka on meillä tässä. Että Ipi Kulmakuppilassa, meillähän oli silloin Vatesin aamukahvi. Ja se liittyi just näihin työkyvyn, työllistymisen tuen asioihin. Eikö ollut näin?

Ulla: Joo. Vates järjesti Uudenmaan työllisyyttä edistäville toimijoille verkostokahvit. Ja ne oli täällä Marjan, joka Marjakin on täällä tänään, niin Marjan työpaikalla. Ja siellä verkosto kokoontui. Ja me tiedettiin, että me tarvitaan lisää opettajia. Juuri tässä meidän koulutuksessa oli semmoinen tilanne, että meiltä yksi opettaja vaihtoi työpaikkaa. Ja todettiin Johannan kanssa, että me tarvitaan täydennystä kouluttajaryhmään. Ja mä kuulin, kun Maiju kertoi omasta työstään, niin mä silloin Maijun siellä verkostotapaamisessa löysin. Ja tämä on hienoa, että järjestetään näitä verkostotapaamisia. Ja itse asiassa Marja, sä olet myös nyt käynyt meillä tämän työkykykoordinaattorikoulutuksen. Ja kerropa ensin, minkälaista työtä sä teet ja esittele vähän itseäsi.

Marja: No tämä kuulostaa tosi loistavalta, koska siis mä haluan olla se semmoinen henkilö siellä Ipi Kulmakuppilassa, joka tuo verkostoja yhteen. Ja jos sieltä on sitten poikinut tämmöinen yhteistyökuvio, niin mikäs sen hienompaa. Ja Ipi on tosiaan työelämälähtöinen oppimisympäristö. Ja mä vastaan siitä työharjoittelutoiminnasta, joka on hyvin monen tasoista. Meillä on siellä osallistavassa päivätoiminnassa Lyhty ry:stä kahvilatyöpajalaisia aamu- ja keskipäiväharjoitteluissa. Ja iltapäivässä on sitten erityisoppilaitosten TELMA-, TUVA-, kokki- ja kodinhuoltajaopiskelijoita sitten tekemässä sitä omaa työharjoitteluaan. Ja heitä sitten ohjaa ammattikorkeakouluopiskelijat. He toimii heidän lähiohjaajina siellä kahvilan työtehtävissä. Eli verkosto on erittäin laaja. Ja tosiaan vastaan sitten siitä ja sen toimivuudesta. Toimin myöskin Kahvila Ipi Oy:n puheenjohtajana. Eli tulee sitten myöskin se yritystoiminnan aspekti, tai olen mukana siinä mun työn tekemisessä. Vastaan sosiaalisen median kanavista. Hoidan markkinointia yhdessä sitten ravintolapäällikön kanssa. Ja ylipäänsä sitten kahvilan työntekijöitten kanssa. Eli hyvin semmoinen kerroksellinen työtehtävä.

Ulla: No mites sä päädyit hakeutumaan sitten tämmöiseen työkykykoordinaattorikoulutukseen? Miten sä näit, että se hyödyntäisi sua? Tai ylipäätänsä, miksi sä hait siihen koulutukseen?

Marja: No mä halusin saada varmistusta jotenkin sille omalle tekemiselle ja päivittää omia tietotaitoja. Että mä toimin kuitenkin kehitysvamma-alalla kymmenisen vuotta siellä osallistavan päivätoiminnan puolella. Niin miten lähteä sitten viemään niitä erityistä tukea tarvitsevien ihmisten työelämää ja työpolutusta ja kaikkea muuta eteenpäin. Eli vähän vahvistaa sitä omaa tietotaitoa sitten TE-palveluista tai muista tämmöisistä. Koska ei mulla ole niistä ollut mitään, en ole ollut kosketuksissa niiden kanssa koskaan. Että oma työura on kuitenkin mennyt aina sillä lailla, että olen päätynyt aina seuraavaan paikkaan. Pyydetty tai hakenut. Ja sitten kaikkea tämmöistä. Että jotenkin se omien tietojen päivittäminen oli se varmaan yksi keskeinen. Plus tietysti se, että omat verkostokontaktit Metropoliaan on suhteellisen laajat ja mua kiinnostaa se kaikki, mitä täällä tämän talon katon alla tapahtuu.

Ulla: No se on kyllä kiva kuulla. Nyt kun sä kävit sen koulutuksen, niin mitä sä ajattelet, että mitä se toi ehkä sun verkostoihin lisää tai siihen sun työhön? Saitko sä minkälaisia eväitä siitä koulutuksesta? Ja mitä sä nyt jälkeenpäin mietit?

Marja: No yhä enemmän se verkosto on laajentunut. Että sinne on tullut sitten niitä osaajia. Ja ne, jotka kuitenkin sitten tekee siellä TE-palveluissa esimerkiksi töitä. Että mä olen saanut sitten sitä laajennettua sitä omaa verkostoa. Plus tietysti myöskin sitä tietoisuutta niissä omissa tehtävissä, mitä tehtiin niitä ryhmätehtäviä ja muita, niin ihmiset ovat tietoisia meistä. Että voidaan tehdä asioita vähän uudella tavalla, mitä sitten Ipissä tehdään. Viedä sitäkin viestiä eteenpäin. Että se on mun mielestä semmoista kaksisuuntaista tekemistä kuitenkin. Myöskin tietysti sitten vahvistusta vähän sille omalle tekemiselle, että me tehdään näitä asioita ihan oikein, mutta koskaan siinä ei voi olla valmis. Vaan se, että sitä voi koko ajan kehittää.

Ulla: Onko sulla mitään konkreettista esimerkkiä tai semmoista, mitä olet tämän puitteissa nyt jotain uutta viritelmää tehnyt?

Marja: Juu, kyllä. Ensi syksystä olen miettinyt just sitä, että lähdetään tietyn yhteistyökumppanin kanssa viemään sitä työllistämisen polkua syvemmälle. Ja sitten siinä olisi vielä, se olisi, ei nyt tavoitteellisempaa, mutta se, että siellä on tähtäimessä oikeasti se työpaikka. Niin sitä.

Ulla: Joo. Niin kuin kuulijat kuulette, meillä on valtavan syväosaajia tässä, Maiju ja Marja. Ja kun me ollaan näitä koulutuksia nyt tehty viisi erilaista ja parisataa osallistujaa, niin jokainen näistä viidestä toteutuksesta on ollut täynnä valtavasti eritavalla syväosaajia. Yksi koulutuksen tavoite on kyllä nimenomaan tämä, että tulee tutuksi tämä laaja palveluverkko, mikä osatyökykyisen työllistämisen ympärillä on. Ja ollaan iloksemme huomattu, että tämä koulutus on sentyyppinen, että tämä mahdollistaa sen verkoston laajenemisen. Mutta tämä ei ole kouluttajille kovinkaan helppo juuri sen takia, kun meillä on niin paljon näitä eri toimintamuotoja ja osallistujat on hyvin moninainen joukko. Meillä on yksityiseltä, julkiselta, kolmannelta sektorilta väkeä. Meillä on työvalmentajia, HR-asiantuntijoita, työterveyshoitajia. Meillä on TE-palveluista, Kelasta, kaupungin työllisyyspalveluista. Ja en ehkä nyt kaikkea edes tässä pysty muistamaan enkä luettelemaan. Ja sitten meillä on myös tutkinto-opiskelijoita mukana täällä. Eli hyvin heterogeeninen ryhmä. Ja se, miten me ollaan tätä lähdetty rakentaan, niin me ollaan aina katsottu, että minkälainen porukka meillä on, mitä he osaa, mitä he tuo esille, minkälaisista organisaatiosta. Ja sitten lähdetty täydentämään sitä osaamista. No ensinnäkin niin, että rakennettu tämä tällaiseen osaamisen jakamiseen ja yhteiseen keskusteluun ja näihin pienryhmätehtäviin, mistä Marjakin kertoi. Ja mistä itse asiassa, kun Johanna äsken tuossa kertoi yhden palautteen, niin siitä, että pienryhmissä käsitellään erilaisia teemoja. Ja jokainen pienryhmä voi aina sen tehtävän, sen painopisteen valita sieltä, että siellä on liikkumatilaa. Ja sitten kun nämä asiat ja osaaminen on saatu jakoon, niin sitten me ollaan täydennetty sitä osaamista niin, että on kutsuttu kentältä vierailijoita. Ja musta tuntuu, että meillä on melkein joka kerta ollut vähän eri vieraat riippuen juuri tästä osaamisen painopisteestä. Mutta yksi vieras meillä on kyllä ollut koko ajan sama. Että meillä on kokemusasiantuntijavieras, joka on sitten, tai ei hän mikään vieras enää ole, hän on hyvinkin tuttu meille, niin hän on tästä osallisuudesta ja siitä, että miten hän kokee ja ajattelee, että mikä hänen näkökulmansa sitten tähän työkyvyn tukeen on. Eli tämä koulutus on, tai ollaan haluttu rakentaa joustavasti niin, että siellä on mahdollisuus sekä syventää että myös laajentaa osaamista.

Johanna: Joo. Ja tämä on sillain, mä ajattelen, kun me lähdetään liikkeelle aina silloin ekalla kerralla työn tuunauksesta. Ja työn tuunaushan on meidän jokaisen asia. Että se on meidän, mitä meidän koulutettavat, mitä työelämässä pitäisi tuunata, ja sitten vielä mekin ollaan koko ajan mietitty, että miten me omaa työtä tuunataan. Että se on ollut vähän sellaista just, että pyöritellään ympäri. Ja tämähän onkin varmaan sillain, että näitä uusien käsitteiden tuloa on sillain hyvä pohtia yhdessä. Koska sitten me etsitään myös uusia merkityksiä asioille ja päästään ehkä jostain vanhoista historioista pois. Että varmaan nämä keskustelut osatyökykyisyys, täsmätyökyky, niin on sitä. Mutta tosiaan ihan tähän loppuun olisi ehkä vielä kiva kysyä Maijulta ja Marjalta lyhyesti, että olisiko teillä jotakin ajatuksia siitä, että miten työelämän ja korkeakoulujen välisiä yhteistyömuotoja voisi virittää? Tai olisiko teillä joku ajatus, että mitä kannattaisi ehkä tehdä?

Marja: Joo. No lähinnä se, että yrittäjille, miten jaetaan sitä tietoa, jotta heillä se tietoisuus kasvaa täsmätyökykyisten palkkaamiseen liittyen. Että voisiko olla sitten HR:ssä tai jossain tämmöisessä sitä, että sieltä saataisiin osallistujia tähän koulutukseen.

Maiju: Juuri samaa ajatellut, että HR-henkilöstölle voisi olla tosi hyödyllinen koulutus. Ja sitten muutenkin työelämäyhteyksiä, että työnantajiakin jotenkin osallistaa tähän. Täällä on työntekijöitä, ja eri sote-, työllisyys- ja tältä alalta, mutta tätä kurssia markkinoida, tai tätä työkykykoordinaattorikoulutusta laajemminkin vielä. Että tämä on semmoinen hyvä paketti. Ja sitten tässä muutenkin keskustellaan, mä olen miettinyt, kun kuntoutusalalla ja työllisyys- ja sotealalla on eri termistöjä ja muuta, niin tässä jotenkin tulee niin paljon eri sektoreiden ihmisten tätä keskustelua. Että tämä on semmoinen ehkä väylä myöskin yhdenmukaistaa käsitteistöä. Mikä on ehkä semmoinen haaste, että puhutaan samoilla käsitteillä eri asioista. Tämä nyt meni ehkä vähän vierestä kysymyksen, mutta tulipa mieleen.

Johanna: Kiitoksia Maiju, Marja ja Ulla. Tämä oli tämmöinen lyhyt väläys siitä, että miten tämmöiseen perusopetukseenkin liittyen voidaan rakentaa sitä osaamista monelta taholta yhteen. Ja sitten ehkä voisi ajatella niin, että me rakennetaan sitä sellaista yhteistä älykkyyttä tai parviälyä tai mitä se sitten onkaan, niin sinne tulevaisuuteen niin, että ne verkostot käyttöön. Ja sitten jokainen voisi kokea sitä osallisuutta siihen yhteiseen työskentelyyn.

Spiikkaaja: Kuuntelit Osallistuen-podcastia.Mikäli aihe kiinnostaa sinua enemmän, tutustu Osallistuen töissä -verkkojulkaisuun, josta löydät lisää tietoa, kokemuksia ja käytännön vinkkejä osallistuvaan työotteeseen työelämässä. Julkaisun löydät osoitteesta osallistuen.metropolia.fi. Kiitos, kun kuuntelit.

[Loppumusiikki]

[Alkumusiikki]

Spiikkaaja: Tervetuloa kuuntelemaan osallistuen podcastsarjaa. Tässä sarjassa osallisuudesta innostuneet asiantuntijat asettuvat ihmettelemään osallisuutta, sen mahdollisuuksia, karikoita ja riemun hetkiä työelämässä. Keskustelujen äärelle johdattelevat Metropolia-ammattikorkeakoulun asiantuntijat. Kiva, että olet kuulolla.

Minna Kaihovirta: Tämän podcastin aiheena on projektin omistajan iso vastuu. Olen dialogipäällikkö Minna Kaihovirta. Ja työskentelen osallistuvaa työotetta edistävässä Parru-tiimissä Metropoliassa. Siinä roolissa tuen metropolialaisia toimijoita heidän pyrkimyksissään saada lisää osallistuvaa kulmaa omiin projekteihinsa, joskus sparraten, joskus ihan työpajatyöskentelyä vetäen. Ja tänään kanssani keskustelemassa on kansainvälisten asioiden päällikkö Niina Huovinen, tervetuloa.

Niina Huovinen: Kiitos, Minna.

Minna: Kerrotko vähän, mitä itse teet Metropoliassa?

Niina: Joo. Mä olen Metropolian kansainvälisten asioiden päällikkö eli vedän Kansainvälistymispalvelut-nimistä yksikköä ja tiimiä. Ja vastaan myös Metropolian kansainvälistymisstrategiasta tai kansainvälisestä toimenpideohjelmasta, kuten sitä meillä kutsutaan.

Minna: Ja oletkin ollut kanta-asiakas Parru-tiimillä eli monenlaista osallistuvaa olemme päässeet kanssasi tekemään tässä vuosien varrella.

Niina: Kyllä, olen hyödyntänyt Parrua monestikin. Ja se on aivan loistava palvelu. Ja yksi asia, missä sitä hyödynsin, oli nimenomaan Metropolian kansainvälisen toimenpideohjelman uudistaminen tai päivittäminen viime vuonna.

Minna: Keskustellaan siitä tänään vähän lisää. Taustaksi on ehkä hyvä todeta, että osallistuva työskentely on useimmiten osa jotain isompaa projektia, jolla on koko projektista vastaava omistaja, niin kuin tässä tapauksessa nyt sinä. Tässä jaksossa keskustellaan siitä, millainen vastuu projektin omistajalla on hänen käyttäessään osallistavaa työskentelyä työotteena. Mitä omistajan tulisi osata huomioida ja tietää. Ja toisaalta, mitä voi oppia matkan varrella. Avataan ensin lyhyesti, mitä omistajuudella tässä tarkoitetaan. Itse ajattelen, että omistajuus on vastuuta tietystä kokonaisuudesta ja sen eteenpäin viemisestä. Aika usein siihen vastuuseen liittyy myös erilaista resurssivastuuta, voi olla henkilöresurssia, voi olla työaikaresurssia, voi olla jotain muihin tykötarpeisiin liittyvää resurssia. Ja kehitysprojekteissa se on myös vastuuta yhteistyöstä eli siitä, että käytetään ikään kuin viisaasti niiden henkilöiden aikaa ja osaamista, jotka prosessissa nähdään tarpeellisiksi kutsua mukaan. Ajatteletko samansuuntaisesti omistajuudesta?

Niina: Kyllä. Ja jos mä ajattelen tätä viime vuoden casea eli Metropolian kansainvälisen toimenpideohjelman uudistamista, ja siihenhän osallistettiin tosiaan metropolialaisia, sekä henkilöstöä että opiskelijoiden edustajia. Niin siinä ajattelen, että mä omistin sekä sen asian ja sen lopputuloksen, mutta myös sen prosessin ja sen, miten sitä vietiin eteenpäin ja miten siihen lopputulokseen päädyttiin.

Minna: Eli siinä on aika montakin ulottuvuutta, sillä omistajuudella.

Niina: Kyllä, joo.

Minna: No jos pysähdytään ensin pohtimaan omistajan roolia. Itse näen, että se omistajan vastuu tai rooli käynnistyy oikeastaan jo ihan projektin alkuvaiheessa, jo ennen sitä, kun siihen kutsutaan ketään muita osallistumaan tai järjestetään yhtään työpajaa. Missä kohtaa itse ajattelet, että olet ensin tullut ajatelleeksi sitä osallistumista? Tai miten se alkuvaihe omistajan näkökulmasta on sulle näyttäytynyt?

Niina: No mä luulen, että mä en tietoisesti ajatellut sitä omistajuutta ihan siinä alussa. Ehkä oletin tietysti, että minähän tämän asian omistan [Minna naurahtaa]. Mutta sitten vasta siinä prosessin aikana enemmän reflektoin sitä asiaa. Ja mulla oli Parru-sparraaja siinä prosessissa mukana, niin hänen kanssaan niissä keskusteluissa nousi myös esiin se omistajuus ja omistajan rooli. Mutta ei ihan alussa, en miettinyt tietoisesti asiaa.

Minna: Tosi mielenkiintoista. Koska meille taas sitten Parru-tiimissä se omistajuus on jotain, jonka henkilö tuo heti jo tullessaan mukanaan. Ja toivotaan, että hän myös aika tiiviisti sen itsellään pitää projektin ajan. Palataan siihen hiukan myöhemmin, että miksi näemme, että se on tärkeää. Ja jos ajatellaan sitä työskentelyn alkuvaihetta, niin voisin kuvitella, että aika tyypilliset keskustelut liittyy siihen, että mitä tavoitellaan tällä prosessilla, keitä kaikkia tähän halutaan mukaan tai tunnistetaan, että olisi hyvä saada mukaan, minkälainen aikataulu, tämäntyyppiset asiat. Ja nehän tavallaan silloin Parrua avukseen tilannut henkilö tuo mukanaan. Eli tästä syystä ehkä piditkin niitä niin itsestään selvinä, että ei niitä erikseen ehkä tarvitse ajatellakaan, että hmm, nämä asiat tuon mukanani.

Niina: Joo. Ehkä ne oli itsestään selviä, mutta kyllä ne myös kirkastui niissä keskusteluissa Parrun kanssa. Mä muistan, että käytiin useammankin kerran. Ja meillä oli siis sekä siinä alussa että sitten työpajojen ja tapaamisten ja haastattelujen väleissä niitä sparrailutapaamisia. Niin melkein jokaisessa tapaamisessa käytiin sitä keskustelua, että mikä on tämän seuraavan tapaamisen tai työpajan tavoite. Nyt kun edellisessä päästiin tähän pisteeseen, niin mikä on tämän seuraavan tavoite. Se oli aina se ensimmäinen kysymys, johon palattiin.

Minna: Ja olit itse niin sanotusti kuskin paikalla siinä. Eli nimenomaan nimeämässä, että mitä haetaan siltä seuraavalta askeleelta. Ja vasta sen jälkeen lähdettiin miettimään, että miten, millä keinoilla se askel otetaan.

Niina: Kukaan muu ei sitä pysty siinä oikein antamaan, sitä vastausta.

Minna: Juuri näin. Sieltä se täytyy tulla, projektin, prosessin omistajan ajatuksista. No osallistuvassa työskentelyssä on usein useampia vaiheita. Saattaa olla, eri kohdissa kutsutaan henkilöitä koolle, tehdään erilaisia asioita. Ja etteivät ne ajatushelmet sitten unohtuisi tai jotenkin häviäisi tilaisuuden päätyttyä, niin dokumentoinnilla on aika iso merkitys näissä osallistuvissa prosesseissa. Minkä verran itse olet pysähtynyt sen dokumentoinnin ääreen? Oletko tullut dokumenttitoiveita takataskussa vai avoimena kaikille ehdotuksille, jos ajatellaan näitä sparraushetkiä ennen niitä varsinaisia työpajakohtaamisia?

Niina: Kyllä mä taisin olla aika avoin niille ehdotuksille. Ja musta tuntuu, että mentiin sillä ehdotuksella, mitä parrulainen esitti, että millä tavalla dokumentoidaan. Ja meidän työpajat oli verkossa, joten se dokumentointi tuli aika luontevana osana suoraan sähköisessä muodossa. Eli ei ollut mitään lippulappusia tai fyysisiä post-it-lappuja, joita olisi täytetty ja pitänyt sitten jotenkin muuntaa digitaaliseen muotoon, vaan ne sitten syntyi siinä aika luontevasti samalla. Ainoa, mitä joissain tilanteissa siinä, ja muissakin prosesseissa joskus miettii, on se, että siinä verkkotyöpajassakin joku saattaa sanoa pelkästään suullisesti jonkun ihan helmen asian. Ja sitten jos sitä ei muistakaan joku kirjoittaa siinä hetkessä ylös tai näin, niin se saattaa kadota. Mutta kaikki, mikä on siellä kirjoitettuna, niin se on aika helppoa ottaa talteen.

Minna: Koitko sitten helpoksi palata niihin kirjattuihin tuotoksiin ja jotenkin jatkohyödyntää? En tiedä, mitä niille teit, ryhmittelitkö vai luokittelitko vai numeroitko tai näin. Mutta oliko ne helppo ottaa käyttöön sen jälkeen, kun ne oli tuotettu?

Niina: Koin, että oli helppoa. En ainakaan muista, että siinä olisi tullut mitään semmoista hetkeä, että nyt olisi tullut haaste tässä aiheessa. Eli se meni aika sujuvasti.

Minna: Tämä on erityisen kiva kuulla, koska ennen kaikkeahan ne dokumentoidut tuotokset on sitä ainesta, jota osallistuva prosessi sen teeman, kokonaisuuden omistajalle antaa. Ja joskus ollaan törmätty siihen, että valittu dokumentointimenetelmä ei ehkä ole ollut paras mahdollinen. Se on voinut vaikka teettää paljon jälkityötä. Esimerkiksi sinänsä innostavat eriväriset post-it-laput aiheuttavat sen, että jonkun täytyy niistä ne ajatushelmet sitten kirjata johonkin digitaaliseen muotoon, pääsääntöisesti jatkotyöskentelyä varten. Tai sitten joskus on esimerkiksi saatu niin runsas aineisto, että sieltä on täytynyt oikeasti miettiä aika tarkasti, että miten sitä saa jotenkin ammennettua siitä isosta kokonaisuudesta, suodatettua ne olennaisimmat esiin. Eli on toivottu paljon sisältöä ja sitten on tullut ehkä jopa enemmän [pieni naurahdus] kuin mitä osasi odottaakaan. Eli joskus tähän sisältyy jotain yllätyksiä. Erityisen kiva kuulla, että sun kokemus on, että on tullut sopivasti ja sellaista, että niihin on ollut helppo tarttua.

Niina: Joo. Mutta voin hyvin kuvitella, että semmoinen tilanne, tai siis että usein se, mikä toimii siinä osallistamistilanteessa helpoimmin, ei välttämättä ole sitten se, mikä on jatkotyöstön kannalta kaikkein ihanteellisin tapa ottaa sitä inputia.

Minna: Ja pientä epämukavuutta toki on syytä oppia sietämään elämässä ja työelämässä. Mutta tietysti auttaa, jos tätä pystytään jo miettimään siinä suunnitteluvaiheessa. No miten sitten ajattelet, kun pyydät apua sparraajaa, ja sullakin on nyt siitä useampia kokemuksia, niin helpottaako se sun omaa tekemistä? Voiko ajatella niin, että pystyt ulkoistamaan jonkun osion? Vai onko se vaan sun oman työskentelyn tuki? Miten ajattelet sitä, että siinä joku osallistuvan otteen taitaja, niin mitä hän tuo omistajan näkökulmasta?

Niina: Kyllä se helpottaa. Ja vaikka se omistajuus olisikin itsellä ja kantaa sitä vastuuta, niin se helpottaa paljonkin. Jos mä palaan vielä edelleen tähän caseen, mistä on nyt puhuttu. Niin vaikka mulla ei ollut parrulaista niissä työpajoissa ja muissa mukana, vaan mä vedin ne itse, niin pelkästään se, että niiden välillä ja niitä ennen ja niiden jälkeen, siinä pystyi reflektoimaan niitä asioita jonkun ns. ulkopuolisen kanssa, joka tarjosi semmoisen peilin tavallaan sulle, jolle sä pystyit kertomaan niitä ajatuksia, mitä sulla heräsi. Ja sitten tavallaan ne selkiytyi jo siinä, kun sieltä tuli sitten asiantuntevaa palautetta siihen, että mitä hän kuulee sun sanovan. Niin se oli ihan suunnaton apu.

Minna: Joo, vähän niin kuin ohjattu reflektointi, että mitä tapahtui…

Niina: Kyllä.

Minna: …ja miten sen näit ja miten sen koit.

Niina: Joo, juuri näin.

Minna: Ja kyseessähän oli siis tällöin Kipinä-sparraus eli sua sparrattiin osallistamaan itse sitä omaa porukkaa. Eli ollaan nimitetty tämä tuote Kipinä-sparraukseksi.

Niina: Oikein osuva nimi.

Minna: Jos sitten siirrytään vähän keskustelemaan omistajuuteen mahdollisesti liittyvistä ongelmista. Aina nimittäin prosessit ei mene ihan niin sujuvasti kuin nyt tässä esimerkkitapauksessa, josta ollaan puhuttu. Omistajuuteen liittyen voi tulla erityyppisiä ongelmia. Mun kokemuksen mukaan joskus prosessin omistajalla saattaa olla aika vahva ja hänen mielestään oikea näkemys lopputuloksesta jo ennen kuin ketään on kutsuttu siihen osallistumaankaan. Joku omistaja saattaa sanoa tämän aika suoraankin. Ja joistain sen vaan aistii, se ikään kuin tihkuu läpi sieltä puheesta ja keskustelusta, että haetaan ikään kuin vaan reittiä kohti sitä oikeaa vastausta. Ollaan kohdattu sellaisia prosessin omistajia, jotka on vetäytyneet taka-alalle. Joko siinä suunnitteluvaiheessa, te tiedätte varmaan parhaiten, nythän tämä onkin teillä hoidossanne, kerrottehan sitten, kun haluatte, että teen jotain -tyyppisesti. Ja ollaanpa nähty siis ihan tällainenkin prosessin omistaja, joka kesken työpajan poistui ovesta. [Niina naurahtaa] Oli lähtenyt juomaan kahvia ja lukemaan sähköposteja. Löysimme hänet sitten läheisestä huoneesta. Eli ihan konkreettisesti vetäytyi pois siitä tilanteesta. Ja sitten joskus tällaiset linjaamiseen tai valitsemiseen, poisvalitsemiseen, liittyvät asiat, niin niissä ehkä sitten, jos ei ole ihan näin ilmiselviä tapauksia kuin nämä kaksi ensimmäistä esimerkkiä, niin sitten omistaja ei pysty tai uskalla tai halua tehdä valintoja, että nyt tehdään näin tai ei tehdä näin. Eli tämmöisistä asioista on kyse, kun puhutaan omistajuuteen liittyvistä ongelmista. Naurahdit tuossa äsken. Tunnistatko tällaisia tyyppejä tai pystytkö kuvittelemaan, että tällaistakin tapahtuu?

Niina: Pystyn hyvin kuvittelemaan. Että sehän on, Metropoliassa on Parruun aika vahva luottamus. Ja Parrulla on hyvä maine, vahva maine. Niin moni varmasti ajattelee, että ihanaa, nyt mulla on tämä Parru tässä mukana, nyt mä voin vaan sit back and relax ja he hoitaa tämän minun puolestani. Mä mietin tuossa, sanoit alkuun siitä, että omistajalla voi olla hyvin vahva näkemys siitä, että millainen sen lopputuloksen pitäisi olla jo ennen kuin sitä on ryhdytty työstämään. Mulla oli mielessä itselläkin asioita, mitä mun mielestä siihen, mitä pitää nostaa esiin, mitä siinä pitää olla. Ja ihan varmasti siinä näkyy mun kädenjälki. Jos joku muu olisi sen vetänyt sen prosessin, niin se lopputulos olisi erinäköinen. Mutta kyllä sieltä nousi, sieltä osasta prosessista semmoisia asioita, mitä en olisi itse tullut ajatelleeksi. Sieltä löytyi semmoista viisautta, mitä mulla ei sitten välttämättä ollut, tai näkemystä. Niin kyllä ne siellä näkyy myös. Ei ole pelkästään mun näkemystä. Ja sittenhän mä totta kai otin tässä huomioon kaikki EU-tason strategiat ja linjaukset, jotka korkeakoulutukseen vaikuttaa, kansainväliseen korkeakoulutukseen Euroopassa. Ja kansalliset linjaukset ja ohjeet, mitä tulee ministeriöltä ja näin. Ja sitten Metropolian strategian ja kestävän kehityksen tiekartat ja muut. Ja kaikkien näiden läpi tavallaan suodatin sitä. Ja sitten vielä oman näkemyksen ja asiantuntijuuden läpi sen, mitä sieltä työpajoista ja muusta osallistavasta prosessista tuli.

Minna: Kuulostaa siis siltä, että toit oman asiantuntijuutesi tämän prosessin osaksi. Ja mun mielestä tämä on ihan luonteva ja varsin suositeltava tapa ottaa sitä omistajuutta. Että ei tokikaan tarvitse olla hajuton ja mauton ja näkymätön ja kuulumaton niin, ettei lainkaan vaikuttaisi. Vaan just niin, että tuo sen oman näkemyksen. Totta kai se kuuluu siellä se Niinan ääni mukana. Mutta kun siinä kuuluu kymmeniä muita ääniä rinnalla, ja se on yhtenä äänenä muiden joukossa, niin silloin näkisin, että on vaan ollut mukana siinä osallistuvassa prosessissa.

Niina: Kyllä. Ja oikeastaan tässä prosessissa mä en niinkään kokenut, että olisi jotenkin tullut mieleen sinne Parrun suuntaan työntää sitä omistajuutta. Mutta mä reflektoin aika paljon sitä siinä, että kun mulla oli paljon ihmisiä osallistumassa ja monista eri suunnista. Ja totta kai heillä on sitten odotuksia siihen, että nyt kun mä osallistun ja panostan tähän aikaani, niin tämä nyt sitten näkyy siellä lopputuloksessa, mitä minä olen tänne tuonut. Niin sitä reflektoitiin Parrun kanssa niissä tapaamisissa. Ja sitten mä pyrin niissä aina, kun mentiin eteenpäin siinä prosessissa, niin kertomaan, että viimeksi tällaista tuotiin ja näistä ja näistä syistä se on nyt jäänyt pois ja sitä ei otettu mukaan. Tai se otettiin mukaan siksi, että… Jotta se olisi sitten mahdollisimman avointa. Ja alusta lähtien yritin kertoa sitä, että täällä on tiettyjä asioita, mitkä pitää joka tapauksessa huomioida. Tietyt raamit, minkä puitteissa voidaan sitten vaikuttaa tiettyihin asioihin. Joihinkin ei voi vaikuttaa.

Minna: Ja kokemuksesta tiedän, että tuo, että prosessin omistaja selittää valintoja, poisvalintoja, miksi johonkin keskitytään ja miksi joku on kuultu, mutta ei ehkä nouse mihinkään päärooliin, niin se lisää osallistujien luottamusta omistajaa kohtaan. Ja toisaalta sitten sujuvoittaa sitä, että joku ehkä vähemmälle sanoitukselle jäänyt poisvalinta voi jäädä hiertämään jotakuta. Hän voi toistuvasti nostaa esiin, että entäs tämä ja minähän jo toin tämän esiin ja miksi sitä ei ole kirjattu. Ikään kuin vähän takertuu siihen kiinni. Mutta kun se nostetaan pöydälle, sanotaan, hei kuulimme, että teiltä tuli tällainenkin kommentti, mutta näistä reunaehdoista johtuen nyt tässä prosessissa se ei nouse keskiöön, niin se on ehkä, ei tuskaton, mutta helpompi hyväksyä.

Niina: Hiukan helpompi hyväksyä. Kyllä.

Minna: Että todella ansiokkaasti olet ottanut sitä vastuuta. Ja ikään kuin vienyt eteenpäin sitä prosessia sanottaen myös osallistujille, että mitä tapahtuu seuraavaksi ja miksi edetään tähän suuntaan tai näillä palasilla, näillä aineksilla, jotka nyt on käytössä.

Niina: Joo, mulla oli hyvä ohjaaja siinä prosessissa, josta nimenomaan tähän tällaiseen pohdintaan ja työstämiseen oli paljon apua. Ja se, että hän muistutti aina, että nyt sitten, kun sait nämä, niin muista kertoa. Ja muista kertoa se, että mitä on tapahtunut aiemmin, mitä tapahtuu seuraavaksi. Joka käänteessä aina.

Minna: Joo.

Niina: Vaikka se tuntuu itsestä toistolta, niin silti.

Minna: Kyllä. Ja se tiedetään, että osallistuvissa prosesseissa ihan sinne tulosten julkistamiseen tai tuloksista kertomiseen asti, niin joka kerta kaikkia auttaa se, että lyhyesti kerrataan minkälaisilla vaiheilla, minkälaisilla askeleilla tähän lopputulokseen päästiin. Koska aina on joku, joka liittyi matkaan puolivälissä tai joka ei päässyt johonkin mukaan. Ja silloin helpottaa, kun näkee ikään kuin sen koko reitin.

Niina: Kyllä. Ja todennäköisesti ne muut osallistujat ei kuitenkaan ajattele ihan yhtä intensiivisesti joka päivä sitä asiaa kuin se asianomistaja, jolle se on jokapäiväinen tärkeä asia, jota hän työstää.

Minna: Tuokin on hyvä ja realistinen havainto. Useimmilla ihmisillä on töissä aika monenlaista asiaa tapahtumassa. Ja tämä voi olla vain yksi sivujuonne…

Niina: Nimenomaan.

Minna: …joku kehittämisprosessi. Jos nyt olisi ollut sellainen kohta, että olisit mieluummin jossain osiossa vähän vetäytynyt taka-alalle tai kuuntelemaan, niin miten näet, että onko siihen mitään keinoja, miten saada houkuteltua omistajaa ottamaan sitä omistajuutta? Tuossa mainitsitkin jo nuo tuollaiset reflektoivat keskustelut, missä tavallaan itse sait sitä ymmärrystä, että miksi olisi hyvä ottaa tietynlaista roolia tietyssä vaiheessa. Mutta onko mitään muuta tehtävissä, jos nyt ajattelet sellaista hetkeä, että tekisi mieli ottaa kolme askelta taaksepäin ja odottaa, että jotain siellä tapahtuu?

Niina: Vaikea kysymys. Mitähän siinä voisi tehdä. Ehkä pakottaakaan ei voi. Mutta ehkä, voisiko sitä työstää myös sillä tavalla, että ei anna niin valmiita vastauksia. Tai jotenkin, että heittää sitä palloa uudelleen ja uudelleen sille, jolla se omistajuus pitäisi olla. Että niin, ehkä sellaisella toiminnalla.

Minna: Suurin piirtein tuollaiseen ollaan joskus päädytty. Ja ihan siihen asti vieden, että jossakin tällaisessa työpajatilanteessa, niin ollaan lyhyesti haastateltu prosessin omistajaa, että hei, että nyt ollaan päädytty tällaisiin valintoihin, että kertoisitko vähän, että miksi näin tai mitä seuraavaksi tai näin. Eli ei nyt pakottamalla, mutta vahvasti houkuttelemalla antamaan ääni tietyille valinnoille.

Niina: Erittäin hyvä konsti. Uskon, että toimii.

Minna: Joo. Parempia ei ole vielä takataskussa, mutta kerro toki, jos [naurahduksia] tulee mieleen. Näihin aina silloin tällöin syystä tai toisesta törmätään. No vielä voitaisiin hetkeksi pysähtyä omistajan vastuun äärelle. Vastuu on itse asiassa ollut vähän niin kuin taustalla näissä, sekä tässä suunnitteluvaiheessa että näissä ongelmissa. Minkälaisia mielleyhtymiä sulle tulee, jos mä otan sanaparin omistajan vastuu?

Niina: Joo. Jos mä ajattelen sitä, vaikka nyt tätä kansainvälistä toimenpideohjelmaa ja sen uudistamista, niin mä koin, että siinä on aika isokin vastuu. Koska se on organisaatiotasoinen strateginen työkalu, tai dokumentti tai strategia, mitä ollaan kehittämässä siinä ja luomassa. Ja sekin ehkä sitten auttaa siihen omistajuuden kantamiseen, kun kokee sen tärkeäksi ja haluaa, että siitä tulee hyvä. Mahdollisimman hyvä ja käyttökelpoinen lopputulos. Niin koin kyllä, että siinä on vastuuta. Aika paljonkin vastuuta.

Minna: Ja sitten jos ajatellaan, organisaatiotyössä on suhteellisen pysyvä joukko henkilöitä töissä, ajatellaan, että heidät osallistetaan kerran johonkin prosessiin, joka on omistajalle tärkeä ja se ei menisikään toivotulla tavalla. Se jäisi kesken tai tulokset ei yltäisi siihen, mitä tavoiteltiin. Niin varmasti voidaan molemmat kuvitella, että seuraavaan prosessiin mukaan kutsuminen ei olisi ollenkaan niin sujuvaa. Vaadittaisiin aika paljon enemmän perustelua ja vakuuttelua ja lupauksia siitä, että nyt tehdään toisella tavalla. Eli tämmöinen kertaluontoinen vastuuttomuus vielä menee, mutta koskasamat henkilöt on toistuvasti mukana, niin vähän semmoinen sen edestään löytää -tyyppinen tilanne voi olla vastassa.

Niina: Kyllähän se uskottavuus helposti menee, jos prosessi meneekin tavalla tai toisella pieleen. Ja siinä jo vastuu pelkästään, se ei vaikuta pelkästään sun omiin tuleviin osallistaviin prosesseihin, vaan koko organisaation tuleviin osallistaviin prosesseihin. Voi syntyä ajatus, että no minä viimeksikin osallistuin ja ei siitä sitten mitään tullut, niin en minä tähän toiseenkaan osallistu. Vaikka se olisi jonkun muun omistama prosessi ja ihan toisenlainen.

Minna: Kyllä. Voi tulla kokemus tämmöisestä vaikkapa näennäisosallistamisesta, että kutsuttiin ja annoin panokseni, mutta eihän se missään näkynyt. Enpä lähde toista kertaa mukaan. Eli voisi ajatella, että siinä on vastuuta koko organisaatiolle ja koko organisaation toimintakulttuurille itse asiassa.

Niina: Kyllä. Itse asiassa nyt kun sen näin sanoo, niin sehän on ihan valtava vastuu.

Minna: Ja sitä kautta onkin ihanaa, että kuinka laajasti Metropoliassa päällikkötason ihmiset, johtajat, projektipäälliköt, monenlaiset muut toimijat, on ottaneet osallistuvan työotteen mukaansa, vaikka se tuo mukanaan itse asiassa aika lailla vastuuta. Ja vaikka siinä rinnalla kulkijana ja sparraajana olisi Parru-tiimin jäseniä, niin silti se omistaja on se, jolla se vastuu itsellään on. Eli kyllä siinä aika tietoisen valinnan tekee siitä, että mihin ryhtyy. Ja jotenkin, että lupaan viedä tämän prosessin loppuun asti.

Niina: Kyllä. Mutta toisaalta, jos miettii tätä munkin tilannetta, niin eihän sitä voi tehdä mitenkään millään muulla tavalla kuin osallistaen. Tai niin, jos mä yksin jossain työhuoneessani laatisin Metropolialle kansainvälistymisstrategian, niin eihän siitä tulisi yhtä hyvä missään nimessä.

Minna: Toi on Niina ihanasti sanottu. Ja mun mielestä toi kiteyttää jotain siitä oppimismatkasta, jota Metropolia organisaationa on kulkenut viime vuosien ajan siitä, että yksi henkilö omassa työhuoneessaan, omassa tutkijankammiossaan, ei voi koskaan päästä samanlaiseen moniulotteiseen, monimuotoiseen lopputulokseen kuin mikä osallistuvalla prosessilla on mahdollista saada. Ja ehkä se, tämän tavoittelu jotenkin kannustaa ja tsemppaa siihen, että se osallistuva toimintatapa ei aina ole se helpoin tai nopein tai mutkattomin. Mutta ehkä se tosiaan kannustaa ryhtymään niihin toimiin, kestämään ne viivytykset tai mutkat matkassa, koska se lopputulos, niin kuin tiedetään, niin on usein parempi kuin mihin muuten voitaisiin päästä.

Niina: Kyllä. Tämä mun prosessini kesti, hyvänen aika, melkein 10 kuukautta. Siitä kun aloitettiin siihen, kun johtoryhmä sen hyväksyi sen toimenpideohjelman. Ja varmasti olisin saanut murto-osassa sen yksin pakerrettua. Mutta lopputulos olisi ollut aivan erilainen.

Minna: Ja ihanaa, että sen näin suoraan sanot ja myönnät, koska se usein on juuri niin, että ne tuotokset on sitten toisenlaisia luonteeltaan ja sisällöltään. Ja ehkä erityisesti siltä monimuotoisuudeltaan.

Niina: Kyllä.

Minna: Me ollaan nyt tässä käsitelty useammastakin näkökulmasta omistajuutta ja omistajan roolia ja vastuuta osallistuvissa prosesseissa. Ihanasti olet avannut sitä, miten tällaisen valinnan tekeminen yhtäältä vastuutta, mutta jos tulkitsin oikein, niin toisaalta myös palkitsee sitten siinä lopputuloksessa. Olisiko sulla joku terveinen tai toivotus tai joku sellainen sellaiselle henkilölle, joka miettii, että lähteäkö tekemään oman prosessinsa työvaiheita osallistuvalla työotteella? Tarttuako tällaiseen monimutkaisempaan menetelmään itse tekemisen sijaan?

Niina: Kyllä mä silti suosittelen. Ja aion jatkossa itse edelleen käyttää tätä tapaa toimia. Lopputulos palkitsee. Ja siitä saa myös tietynlaista selkänojaa sille, siitä osallistavuudesta, ja siitä, että on kerännyt sitä inputia ja prosessoinut sen. Siitä tulee semmoinen vahvuus tai varmuus siihen, että tämä on käynyt tietyn seulan läpi tämä, nämä ajatukset ja muut, mitä siihen lopputulokseen on nostettu. Eli ne ei ole pelkästään oman ajattelun varassa, vaan siellä on suurempi joukkoäly taustalla.

Minna: Tähän ajatukseen on hyvä lopettaa. Kiitos Niina, kun otit tämän hetken ja pysähdyit omistajuusteeman äärelle.

Niina: Kiitos, Minna. Oli mukavaa olla täällä.

Minna: Ja kiitos teille kuulijoille, ketkä pysyitte matkassamme tämän podcast-jakson ajan. Tsemppiä kaikille sinne omiin osallistaviin prosesseihin.

Spiikkaaja: Kuuntelit Osallistuen-podcastia. Mikäli aihe kiinnostaa sinua enemmän, tutustu Osallistuen töissä -verkkojulkaisuun, josta löydät lisää tietoa, kokemuksia ja käytännön vinkkejä osallistuvaan työotteeseen työelämässä. Julkaisun löydät osoitteesta osallistuen.metropolia.fi. Kiitos, kun kuuntelit.

[Loppumusiikki]